# Tallikirja 2017 -->

Syyssade vihmoi mutaista parkkipaikkaa mun kävellessä mustan Mersuni luota kohti päätallia, jonka ikkunoista loistavat valot kajastivat jo ulkoilmaa kirkkaampina. Talliin päästyäni mä kävin ensimmäiseksi huuhtelemassa mudan pois Tretorneistani ja suuntasin vasta sitten kohti tuntilistoja, jossa onneksi luki mun nimen perässä Lidia, eikä mun tarvinnut taaskaan kiivetä, tai pikemminkin laskeutua, vuonohevosten kyytiin. Tegur oli jo lähtenyt Suomeen, joten piti tyytyä jäljellä oleviin. Kenelläköhän se täti menisi? Joutuisikohan se Hillan kyytiin? Mä hymyilin sisäisesti vahingoniloisena.

Lidia seisoskelikin jo käytävällä kahdelta puolelta sidottuna toinen takajalka tiiviisti jonkun hyväperseisen blondin jalkojen välissä. Lihaksikas käsivarsi hakkasi nauloja kiinni tamman kavioon.
”Moi”, mä tervehdin, ehkä aika viileään sävyyn. Lidian takajalka laskeutui maahan ja hyväperseinen blondi suoristautui ja kääntyi mua kohti.
”Moi”, se vastasi ja hymyili pienesti. Se oli mua varmaan muutaman vuoden vanhempi, ainakin sillä oli paljon parempi parta kuin mun ikäisillä pojilla keskimäärin.
”Mä oon menossa sillä tunnille tossa seiskalta, meneekö vielä kauan?”
”Ei mee, viimeistelen tän viimesen jalan vaan. Sä voit varmaan alkaa jo harjata sitä, jos haluat. Mä oon muuten Petter, kengitän täällä nykyään.”
Aikamoinen Sherlock olisikin pitänyt olla, että olisi huomannut miehen olevan kengittämässä. Mä pyöräytin silmiäni ja lähdin hakemaan tamman harjoja.

Lidia oli onneksi aika puhdas, eikä mun tarvinnut alkaa kuoria sitä mistään mutakuoren alta esiin. Jalatkin oli joku jo ehtinyt pestä ennen kengitystä.
”Mikäs sun nimi oli?” Petter kysyi viilatessaan naulankärkiä takakaviosta.
”Astlyr”, mä huokaisin kyllästyneenä. Ensinnäkin, enköhän mä olisi itseni esitellyt jos olisin nähnyt tarpeelliseksi, ja toisekseen, eikö se ihan tosissaan ollut katsonut tuntilistaa ennen kun alkoi kengittää hevosta kesken kiireisen arki-illan?
”Ai sä oot Astlyr. Olitko sä lähdössä Suomeen kisaamaan?”
Ai, se oli sentään kuullut musta. No hyvä.
”Joo.”
”Mäkin oon lähdössä ens viikonlopuksi, mutta kaikki muut taitaa olla jo perillä”, Petter kertoi ja alkoi sutia öljyä tamman kavioihin.
”Okei”, mä vastasin ja kampasin tamman mustaa harjaa. Se oli vähän takkuinen, vaikka mä olin viimeksi eilen sen selvittänyt ennen estetuntia.
”Mikä päivä sä oot lähdössä?”
”Lennän keskiviikkona iltapäivällä.”
”Hei kivaa, niin mäkin! Ollaan varmaan samoissa koneissa, niin voidaan varmaan mennä samalla kyydillä sit Helsingistäkin?”
”Kai se sopii”, mä vastasin ja puin Lidialle hivutussuojia etujalkoihin. Ehkä tähän Sherlock-Petteriin voisi tutustua paremminkin.
”Kiva! Vois mennä lentokentällekin varmaan samaa matkaa. Mut mä etin sun numeron sieltä reissu-Whatsappista niin laitan sulle viestii sitten lähempänä.”
”Okei.”

Petter keräsi tavaransa ja huikkasi sitten vielä heipat lähtiessään tallin ovesta vesisateeseen.
”Kai sä tiesit, että se on kohta joku farkkuvolvolla ajava perheenisä”, Ella totesi kylmästi kantaessaan varusteita poninsa karsinalle.
”Eikö perheenisät nimenomaan oo niitä, jotka on eniten puutteessa?”

Ella ei vastannut enää mitään.

Olin käynyt kisoissa Shelyesissä, mutta nyt kun vierailevana valmentajana toimin, Jassu ehdotti käyntiä Shelyesissä, ennen ensimmäisiä valmennuksiani.  Saisin nähdä hieman tarkemmin paikkoja, kun Sommersolvernin kisa ja muun hälinän aikana.
Ajoin hiekkatietä pitkin kohden Shelyesiä. Tallille ei ollut enää matkaa kovinkaan paljoa, saatoin jo nähdä tarhoja ja tallin puiden siimeksessä. Avasin ikkunaa hieman. Maan tuoksu tulvi sisälle. Tunsin oloni turvalliseksi, ja kotoisaksi.
Kurvasin auton Shelyesin pihaan. Pieni parkkipaikka oli aika tyhjä, olihan vasta aamupäivä, suurin osa tallilaisista oli koulussa, osa ehkä muualla töissä.
”Hei! Taidat olla Viivi Purola!” iloisen näköinen nainen tervehti äkkisältään juuri avattuani oven. Pelästyin jopa vähän.
”Kyllä kyllä!” hymyilin naiselle takaisin.
”Olen Jasmine, helpommin Jassu, tallin omistaja” nainen kertoi. Arvelinkin jo naista paikan omistajaksi, sillä olin ehtinyt nähdä Sommersolverneissa Jassun vilaukselta.
”Catu tässä vieressäni..” Jassu aloitti. En ollut huomannut vieressä seisovaa arviolta nuorempaa naista.
”voi esitellä sinulle hiukan paikkoja” jatkoi Jassu hymyillen hennosti. Siirsin katseeni Jassun vieressä seisovaan Catuun.
”Hei, Catarina Sarén, mutta voi sanoa ihan vain Catu” Catu esitteli itsensä.
”Viivi Purola, ei mitään lyhennettä kylläkään löydy, lempinimiä ehkä” kerroin naurahtaen hieman.

Avauttavan pienen esittelykierroksen jälkeen palaamme ison tallin luo.
”Mitäs pidät?” Catu kysyi.
”Kyllä täällä kelpaa valmennuksia pitää” hymyilin vastaukseksi siirtäen katseeni kentällä ratsastavaa naiseen.
”Ketä kentällä on?” kysyin.
”Janni Robinilla” Catu vastasi, vilkaistuaan vain hieman kentälle. Mietin hetken miten Catu tunnisti niin nopeasti, mutta heitän ajatukseni muualle pian, ja kiinnitän katseeni Janniin kentällä. Robinilla oli kauniit liikkeet, mutta välillä Jannista näki, kuinka paljon työtä niissä oli.
”Minkä ikäinen Robin on?” kysyin Catulta siirtämättä katsetta.
”Vasta kuusi” Catu kertoi.
”Siksi vielä vähän, miten sen sanoisi, no tarvitsee työtä, vaikka onkin nopea oppimaan” Catu lisäsi.

Pian Catun piti lähteä päivätallin tekoon, ja itse lähdin tutkimaan tallia vielä vähän omin avuin. Lähdin kävelemään kohti maneesia. Soitin samalla Iitulle.
”Moiiii!” kajahti puhelimestani Iitun vastattua videopuheluun.
”Miten menee?” Iitu kysyi.
”Ihan hyvin, Catu näytteli mulle paikkoja” vastasin.
”Aa Catu oli sillon matkoilla kun mä hoisin siellä 2017 vuonna, niin onks se jo tullu sieltä?! Olipa vähän aikaa siellä!” Iitu ihmetteli.
”Öm, Iitu, nyt on vuos 2020, Catu olis ollu kolme vuotta sielä matkoilla, jos se olis vasta tullu!” huudahdin.
”Eiku AINIIIN!” Iitu tajusi viimein.
”Sähän olit täällä sillon kisoissakin kun Catu oli täällä” muistutin.
”AINIIN! Vitsi mä oon tyhmä!” Iitu nauroi.
”Ja nyt sit suu tukkoon meen maneesiin, nii älä huuda” karjaisin. Kävelin ripeästi lähemmäs ovea, ja vihelsin avaten sitä.
”Tuolla hyppää joku, niin sit oikeesti et karju siellä” kuiskasin Iitulle.
”Okei okei” Iitu sopersi myöntyvästi.
”No mutta siis, oho” sanoin vaihtaen vahingossa kameran takakameraan, jolloin kuvassa vilahti hyppäävä ratsukko. Vaihdoin kameran takaisin, Iitun taputtaessa kovaan ääneen.
”Iitu!” ärähdin.
”Mitä mä sanoin?” kysyin hieman vihaisesti.
”Että oo hiljaa hups!” Iitu sanoi.
”Mutta, toi poni näytti jotenkin tutulta, oonko mä myyny sinne jonkun?” Iitu kysyi mietteliäästi.
”Se, se, SIDNEY!” Iitu huusi täyttä kurkkua, niin että hevonenkin pelästyi.
”Iitu!” huudahdin. Närkästyneen näköinen tyttö ratsasti eteeni. Tajusin ettei hän hirveästi tykännyt kun Iitu huuteli puhelimestani.
”HEI SIDNEY! PIKKU SINDYNEN!” Iitu lässytti ruudun takaa. Sidney oli ihmeissään, ja nosti päänsä katsomon puolelle tutkien puhelinta.
”NO MOOOOOII! HIENOSTI HYPPÄSIT TYTTÖ!” Iitu hellittelee Sidneytä.
”HIENNO SINDYNEN ONKO AMIRA KIVA?” Iitu kysyy, ponilta.
”Joo, Iitu hei oikeesti, oliko se Amira, haluis varmaan treenata!” ärähdän ja työnnän puhelimeni takataskuun.
”Sori” kuiskaan Amiralle ja poistun paikalta vaivihkaa.

Iskä toi mut tänään tallille tosi aikaisin. Tai siis niin aikaisin, että edeltävä ryhmä oli vasta aloittamassa. Yleensä se toi mut tallille vähän myöhemmin mutta sillä oli tänään jotain työjuttuja mitä sen piti tehdä niin siksi se halus päästä musta eroon aikaisemmin. En mä sitä moittinut että mulla oli enemmän aikaa tallilla, mutta tuntuihan se silti vähän pahalta.

Mä hiippailin ensimmäisenä talliin ja ilmoitustaululle katsomaan kenet mulle oli laitettu tunnille. Lukiessani listaa läpi mä näin että mulla oli Venni ja koska tamma meni edellisellä tunnilla, ei mulla ollut tarvetta edes laittaa tammaa valmiiksi. Mä kiertelin hetken tallissa, ennen kuin lopulta suuntasin kentän laidalle seuraamaan tuntia ja odottamaan oman tuntini alkua.

Janni piti meille tänään estetunnin ja samalla kun me saatiin verrytellä hevosia sen ohjeiden mukaan, se piti palopuheen joistain kisoista mitkä olisivat tulossa ensi kuussa. Se sanoi että tästä eteenpäin alettaisiin keskittymään kisoihin ja treenattaisiin mahdollisimman sujuviksi kaikkien suoritukset jotta ne, jotka lähtisivät kisaamaan voisi pärjätä mahdollisimman hyvin.

Verryttelyhypyt Vennin kanssa ei jotenkin tuntunut sujuvan ja mä en oikein tiennyt että miksi. Janni kyllä kehui ja sanoi että näyttää hyvältä mutta ei musta tuntunut siltä. Kuitenkin tunnin edetessä mun fiilis alkoi paranemaan ja tuntui että mä sain ratsastettua Venniä koko ajan paremmin ja että se ei hypännyt enään ehkä ihan niin sivusta. Jannikin huomasi tämän ja se kehui mua tosi paljon.

Vikalla kierroksella Janni antoi meidän hypätä kuuden esteen radan. Venni tuntui tosi nopealta ja mä yritinkin parhaani mukaan istua sen laukassa ja olla häiritsemättä sitä esteillä, mutta silti viimeisen hypyn jälkeen kuului semmoinen ”thumps”, minkä mä tiesin johtuvan siitä että me tiputettiin puomi.
”Okei, näytti Linnea ihan hyvältä. Tuu vielä 4-6 uusiksi ja ota ihan reippaita puolipidätteitä väliin, että saat Venniä vähän paremmin kuulolle kun se nyt tuntuu innostuvan pienilläkin esteillä!” Jannin ääni kaikui jostain kentältä ja kun mä olin varma että se ei jäisi vuonoraketin alle, mä siirsin Vennin takaisin raviin ja ohjasin sen esteille, jotka Janni oli käskenyt hypätä. Nyt viimeinenkin puomi pysyi kannattimillaan ja meille riitti hypyt tältä erää.

Sen jälkeen kun kaikki oli valmiina, kaikki sai vielä hetken ravata kevyttä ravia, ennen kuin Janni käski siirtää ratsut käyntiin ja se antoi kaikille loppupalautteen. Mä yritin kuunnella mitä se sanoo ja painaa mieleeni jotain norjankielisiä ratsastussanoja, vaikka ei se silti ollut vieläkään helppoa ja mä en ollut oppinut paljoakaan. Kun mä laskeuduin satulasta Vennin hoitaja tuli meidän luokse ja se auttoi mua hoitamaan tamman pois. Vielä ennen kuin mä suuntasin parkkipaikalle kattomaan oliko iskä jo tullut, mä pysähdyin uudelleen ilmoitustaulun luokse. Nyt mä näin ilmoituksen niistä kisoista mistä Janni puhui ja ennen kuin mä olin edes kysynyt iskältä mä kirjoitin mun ja Vennin nimen yhden koulu- ja esteluokan alle. Musta tulisi kilparatsastaja, sanoisi iskä mitä sanoisi.

Merkintä 1, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivänmäärä 01.10.2020, #OTsuoritus

En ollut ihan varma, millainen mä odotin Kriminaalihuollon tukisäätiön työntekijän olevan, mutta en tuollainen ainakaan. Lyhyt, ehkä hieman kolmenkympin päällä oleva nainen, jolla oli alle leukamittainen polkkatukka ja valtavat hymykuopat toi mieleeni pikemminkin lastentarhan tädin kuin rikollisten omaohjaajan, mutta mikäpä minä olin ketään ulkomuodon perusteella tuomitsemaan.

Mua oltiin lähestytty sähköpostitse ja kysytty, löytyikö tallilta kenties mitään helppoja hanttihommia, jotka sopivat kaikille iästä ja taustasta riippumatta. No kyllä löytyi. Ainoa, mikä mut oli saanut varpailleen, oli sähköpostin lähettäjäosoite: ”Virtuaali-Norjan Rikosseuraamuslaitos”. Mä olin kuvitellut, että yhdyskuntapalvelun suorituspaikat olivat aina jotain suurtalouskeittiöitä, sairaaloita tai varastoja, mutta tarkemmin pohdittuani miksei hevostallikin siihen käynyt. Sitä paitsi diiliin suostuminen merkitsi tallille pientä tukipakettia valtiolta. Pitkän tovin googlessa surffailtuani olin lopulta tullut siihen lopputulokseen, että sähköpostiin vastaaminen tuskin tappoi ketään eivätkä kaikki Kriminaalihuollon asiakkaat olleet sarjamurhaajia tai kleptomaaneja. Niinpä mä olin suostunut tapaamiseen, ja niinpä Hilde Magnussen oli täällä tänään.

Kun väärässä ammatissa oleva lastentarhatäti oli lähes rusentanut mun kämmenluuni kätellessään mua niin reippaasti, se oli ruvennut pehmeällä äänellä kyselemään kaikkea yritykseen liittyvää asiakaskunnasta työympäristön riskeihin, rutiineihin ja henkilökuntaan. Mä olin vastaillut sille parhaani mukaan. Se ei itse liiemmin välittänyt hevosista ja sanoi joutuvansa varmaan illan päälle ottamaan allergialääkkeet kaikesta heinäpölystä, mutta sen kanssa oli hirveän miellyttävää tehdä yhteistyötä. Eikä se ollut säikähtänyt sitäkään, että Brella oli ollut lähellä nappaista siltä pari sormea parempiin suihin sen ojentaessa sille jo parhaat päivänsä nähnyttä omenaa.

”Meiltä ollaan teihin päin vielä yhteydessä, jos tämä paikka valikoituu asiakkaallemme”, Magnussen kujersi pehmeästi ja ojensi käyntikorttinsa. ”Jos teillä tulee vielä kysymyksiä mieleen, voitte rohkeasti laittaa viestiä joko toimistolle tai suoraan minulle.”

”Kiitos”, henkäisin vähän typertyneenä. ”Millä aikataululla saamme tietää?”

”No, me keskustellaan asiasta Rikosseuraamuslaitoksen edustajien kanssa jo huomenna, kun saamme sopimuksen heille allekirjoitettavaksi. Olemme heti yhteydessä, kun asia selviää, mutta hyvällä tuurilla jo tässä aivan lähipäivinä”, nainen seposti ja hymyillessään sen poskipäät nousivat niin suuriksi palloiksi, etten olisi ihmetellyt, jos ne olisivat pyörähtäneet irti sen kasvoista.

Yhdeksäntoistavuotias mies, joka asuu Kriminaalihuollon tukisäätiön tukiasunnossa Svolværin keskustassa, oli suunnilleen kaikki, mitä mä tästä mahdollisesta tulevasta työntekijästä tiesin. Muu oli Magnussenin subjektiivista näkökulmaa, kuten se, että se oli hirveän herttainen ja että sillä oli vain ollut vähän vaikea lapsuus ja puutteellinen tukiverkosto. Eihän nainen mulle mitään muuta tämän asiakkaan rikostaustasta voinut kertoa, vaan vakuutti vain ympäripyöreästi, että ”valittu henkilö oli aina takuulla sopiva sille osoitettuun palveluspaikkaan” ja ”tällaiset päätökset tehtiin huolella ja ammattilaisten toimesta”. Se ei mun uteliaisuuttani ja tiedonjanoani silti sammuttanut.

Onneksi Shelyesissä ei edes olisi mitään varastettavaa, ja ne vähäisetkin vastuutehtävät jäisivät varmasti vakituisten työntekijöiden harteille, koska yhdyskuntapalvelun työaika oli vain kolmesta neljään tuntia päivässä joitakin kertoja viikossa. Ei siis edes kokonaista tallivuoroa, eikä vakituisesti. Ja palvelua seurattaisiin omaohjaajan tarkastuskäynneillä ja yhteydenpito molempiin suuntiin olisi jatkuvaa. Ehdottoman rauhoittavia seikkoja.
Lisäksi netissä surffailu ja surumielisten blogien lukeminen oli varmaan pehmentänyt mun aivoni, sillä jollain tavalla hyödyllisen työn tarjoaminen jollekin elämän runtelemalle nuorelle tuntui hyvältä teolta. Vaikka omakehu haisi, ei Shelyes varmastikaan ollut vastenmielisimpiä paikkoja, jossa palkattoman palvelun saattoi suorittaa.

Tulevina päivinä mä varmaan fuusioituisin puhelimeni kanssa, sillä niin kovasti mä sähköpostia tai soittoa odotin. Jännityksensekaisella innostuksella.

Torstai oli tuntipäivä. Olinhan mä enemmän tai vähemmän roikkunut tallilla koko viikon ja hiljalleen mä aloin ehkä saamaan kavereita. Tai ainakin mä olin jutellut jonkin verran Elisan ja Mathilden kanssa. Ne oli lähimpänä mun ikää ja Elisan kanssa varsinkin oli tullut tutustuttua lisää kun se oli mun kanssa samoilla tunneilla näin torstaisin.

Elisan kanssa me nähtiin kyllä koulussakin kun se oli mua alemmalla luokalla. Ei me kyllä koulussakaan juteltu ihan hirveästi kun mun norjan taito oli edelleen tosi huono, mutta kyllä mä kai joka viikko opin jotain uutta. Ehkä ens vuonna mä voisin osata puhua paremmin Norjaa ja ehkä silloin mä voisin tutustua muihinkin paremmin. Tai ehkä ensi kuussa oleva kisareissu voisi olla parempi mahdollisuus tutustua muihinkin, kun me kuitenkin ollaan sillä reissussa niin pitkään. Mua kyllä vähän jännitti lähteä sille reissulle.

Tänään kun mä tulin tallille mä näin että mulla oli se sama Venni jolla mä menin viimeksikin ja jolla olin ilmoittautunut kisoihin. Elisalla oli tänään Raffe ja se oli laittamassa ruunaa yhden karsinan päässä kuntoon. Me oltiin saatu harjattua ratsut yhtä aikaa ja lähdettiin hakemaan varusteita, koska me oltiin alettu harjaamaan heppoja niin ajoissa. Kun mä olin löytänyt Vannin suitset mä olin ottamassa sen satulan.

”Å, nei… Elisa?” tajusin että Vannin varustamisesta tulisi vaikeampaa kuin oletin.
Elisa kääntyi katsomaan minua ihmetellen.
”Vet du hvor satulahuopa?” Sekoitin norjaa ja suomea, sillä paniikissani unohdin totaalisesti mikä satulahuopa oli norjaksi. Elisa oli kuitenkin paremmin perillä ja toinen pysäytti käytävää pitkin kävelevän Svenin.
”Sven, kan du hjelpe meg? Tai oikeastaan Neaa?” Elisa kysyi blondilta talli työntekijältä, joka näytti siltä että tuo oli tiputettu korkealta, tai muuten vain säikäytetty pahasti.
”He?”

Elisa selitti Svenille jotain norjaksi ja välillä viittoi minua ja Vennin satulaa päin ja jossain kohtaa ilmeisesti Sven yhdisti kaikki palikat koska toinen käveli yhden kaapin luokse ja otti sieltä satulahuovan, jonka tuo toi minun luokseni.
”Takk” vastasin Svenille hieman epävarmana siitä että olinko millään tavalla oikealla jäljellä. Toinen mutisi jotain epäselvää, ennen kuin jatkoi matkaansa ja me palattiin Elisan kanssa varustamaan Venni ja Raffe tuntia varten.

Tunti ei mennyt oikein hyvin ja musta tuntui tosi huonolta sen jälkeen mutta Elisa lohdutti että ei senkään tunti ollut mennyt kovin hyvin ja että ens kerralla menis varmasti paremmin. Mutisin jotain vastaukseksi luokiteltavaa samalla kun viimeistelin Vennin harjauksen ja lähdin palauttamaan tamman varusteita paikalleen.

#Tarinatempaus2020 / Merkintä 3 / 01.10.2020

Puhelimen iloinen soittoääni kuulosti yhtäkkiä painostavalta ja uhkaavalta. Amira, Beata ja Joona nojautuivat kaikki lähemmäs mua ja yhdessä me tuijotettiin mun puhelimen näyttöä.

Tuntematon numero soittaa.

Mun kädet hikos samalla kun mä kohotin puhelimen ja vastasin siihen. Kolmikon katseet kääntyi odottavasti muhun.

“Haloo? Kuka siellä?” sanoin ääni väristen, mutta linjan päästä ei edelleenkään kuulunut mitään muuta kuin se sama piinaava hengitys.

“Haloo? Kuule, tää ei oo yhtään hauskaa jos tää on joku pilapuhelu”, aloitin nyt vaativammin, keräten samalla mun päättäväisyyteni rippeet, “Mä oon nyt tallilla ja mulla ei oo aikaa tällaiseen, ja - ja jos tää ei lopu, niin mä aion ilmoittaa susta po-”

Tuut tuut tuut.

Lause jäi kesken ja laskin puhelimen alas todetakseni, että soittaja todellakin löi luurin korvaan. Kohotin katseeni Joonaan, Amiraan ja Beataan jotka näyttivät nyt todella huolestunelita ja pudistin päätäni.

“Ehkä se meni nyt perille”, tokaisin, vaikken ollut itsekään siitä kovin vakuuttunut. Amira ja Beata nyökkäilivät pienesti, mutta Joona pysyi vaiti.



Joonan treenejä oli ollut ilo seurata, mutta hyväntuulisuus oli jälleen vaihtunut omituiseen ahdistuksensekaiseen synkkyyteen. Kävelimme yhtenä joukkiona takaisin tallille eikä kukaan meistä puhunut juuri mitään. Auttaessani Theon varusteiden purkamisessa huomasin syrjäkatseella että Beata katsoi mua.

“Hei, älä nyt ota turhaa stressiä tuosta”, Beata sanoi ja laski kätensä mun olkapäälle. Katsahdin sitä otsa rypistyneenä.

“Vaikka tottakai tuollainen on tosi ahdistavaa”, Beata kiirehti sanomaan, mutta hymyili sitten pienesti. “Se voi olla joku lapsi, joka on keksinyt kivan leikin tai jotain.”

“Niin, tai joku muistisairas vanhus”, Amira lisäsi nostaessaan juuri Theon satulaa pois paikaltaan. Joona otti sen vastaan ja kääntyi sitten katsomaan mua huolestuneella mutta tiukalla ilmeellä.

“Oli mikä oli, mutta häirintä on rikos. Lupaa Sonia, että jos tuo jatkuu, ilmoitat poliisille”, Joona sanoi ja mä päästin tukahtuneen huokauksen. Joona ei hellittänyt katsettaan.

“Lupaathan?”

Mä nyökkäsin ja Joona lähti satulan kanssa varustehuoneeseen. Musta oli ihanaa, että ihmiset välittivät musta ja olivat aidosti huolissaan. Mutta jotenkin mulla ei ollut kovin vakuuttunut olo siitä, mahtoiko poliisia kiinnostaa, että joku soitteli mulle puheluita, missä se ei edes puhunut mitään?


Merkintä 6. #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 1.10.2020

Vesipisarat valuivat noroina auton ikkunaa pitkin. Sää oli kolea ja sumuinen, vaihtuvia maisemia hädin tuskin erotti vellovan usvan seasta. Katseeni oli kiinnittynyt ulospäin vaikken mä kunnolla rekisteröinytkään mitään tuijottaessani puuduttavan yksitoikkoista puiden ja peltoaukioiden sekamelskaa.

Puristin mun kädessä pahvista kahvimukia, josta en ollut ottanut yhtään huikkaa ja jonka sisältö alkoi olla jo haaleaa. Kuskin paikalla istuva Hilde oli matkalla käynyt ostamassa itselleen kahvia ja halunnut siinä samalla ostaa mullekin oman, vaikka olin sanonut ettei mun tehnyt mieli. Nyt se puhua pulputti kasvot innosta loistaen ja selitti mulle paikasta, jonka se oli mulle löytänyt. Siellä mä tulisin viettämään seuraavat kahdeksan kuukautta suorittamassa yhdyskuntapalvelua.

Silloin kun Hilde oli ottanut yhteyttä ja meidän yhteistyö kriminaalihuollossa oli alkanut, mä olin ollut helpottunut. Silloin mä olin ajatellut ainoastaan että vitun hienoa, mä en joudu linnaan uudestaan. Sitten asiat olivatkin lähteneet juoksemaan nopeaa tahtia. Ensin alkoivat säännölliset tapaamiset, sovittelut ja kaikenlainen lässytys ja paperiasioiden selvittely, josta mä olin pihalla kuin lumiukko, mutta vaikka Hilde ulkoisesti muistuttikin jotain ala-asteen keittäjätätiä, se oli silti selvästi ammattilainen ja hoiti asiat rutiininomaisesti kondikseen.

Sitten tulikin muutto Oslosta Lofooteille krimiksen tukiasuntoon, ja enää mä en ollutkaan niin varma, oliko tää sittenkään niin hienoa.

Solværissa ei ollut mitään. Oslon jälkeen se tuntui pystyyn kuolleelta tuppukylältä ja vaikka mulla oli oma asunto, vapaus liikkua ja jopa yksityisyyttä, musta tuntui että olin enemmän vankilassa kuin silloin, kun olin ihan oikeasti ollut kiven sisässä. Mulla ei ollut mitään sosiaalista elämää, ei yhtään tuttuja joiden kanssa viettää aikaa.

Se on tärkeä osa kuntoutumisprosessia, oli Hilde sanonut, kun olin asiasta sille maininnut. On erittäin tärkeää päästä eroon vanhoista kuvioista ja haitallisesta ystäväpiiristä.

Se sai mun veren kiehumaan, vaikken mä sitä Hildelle näyttänytkään. Mä en halunnut tyriä tätä mahdollisuutta, ihan oikeasti – mutta mä en allekirjoittanut sitä, että mun ystäväpiiri oli jotenkin haitallinen. Se oli asia, mitä mikään maailman koulutus ei voinut Hildelle opettaa - että ne ihmiset eivät olleet haitallisia, he vain yrittivät selvitä tän yhteiskunnan ulkopuolella, sillä sinne tää yhteiskunta itse oli heidät pakottanut. Niin kuin mutkin. Ulkopuolelle.

Silloin kun mä olin kuullut mun siirrosta Lofooteille - kyllä, siirrosta, ikään kuin mä olisin joku helvetin karjanauta - mä olin kelannut että mä päätyisin johonkin kalanjalostamoon tai tyyliin raksalle. Mutta toissapäivänä Hilde oli ilmoittanut, että se oli löytänyt mulle paikan.

Vittu hevostallilta.

Mä en ollut ikinä edes nähnyt hevosta. Mun mielikuvissa ne olivat isoja, pahanhajuisia ja helvetin tyhmiä olentoja, jotka kokonsa puolesta olisivat voineet liiskata ihmisen milloin vain, mutta sen sijaan ne köpöttelivät pikkutyttöjen alla ja pomppivat esteiden yli. Mutta Hilde oli innoissaan, niin innoissaan että sen puheista tuli olo, että mä olin joku helvetin eskarilainen menossa johonkin seurakunnan heppakerhoon.



Mun mielikuva vain vahvistui, kun Hilden auto kaartoi tuskallisen pitkältä tuntuneen automatkan jälkeen tallin pihaan. Hilde kumartui kaivamaan papereita auton hanskalokerosta ja mä tuijotin edelleen ulos, vaikka mun niskaa alkoi jo jomottaa. Naisen puhe ei ollut vieläkään lakannut ja vasta kun se oli noussut autosta ulos, mä laskin mun kahvin keskikonsolin mukitelineeseen ja avasin auton oven.

Hevosen haju leijaili kosteassa ilmassa, eikä se ollut yhtään paremman hajuinen kuin mun kuvitelmissakaan. Työnsin kädet taskuihin ja lähdin hitaasti laahustamaan Hilden perässä, samalla kun sen suu kävi sellaiseen tahtiin, että ihmettelin miten sen kasvojen lihakset eivät olleet jo krampissa.

Jotain tyttöjä kulki ohitse ja mä katsoin niitä, kunnes ne käänsivät katseensa meihin. Niiden kasvoilla kävi hymy ja mä käänsin mun katseen eteenpäin Hildeen, joka paahtoi eteenpäin yllättävän nopeasti töppöjalkoihinsa nähden. Nainen oli täynnä tarmoa heti aamusta.

Tallipihan vieressä oli valkea rakennus, jonka ovesta meitä vastaan käveli tuulitakkiin pukeutunut ruskeatukkainen nuorehko nainen. Se tervehti Hildeä käsi ojossa ja käänsi sitten huomionsa muhun ja vedin mun oikean käden taskusta vastatakseni sen kättelyyn.

“Liam Malmin”, sanahdin puristaessani sen kättä.

“Jasmine Lundén. Tervetuloa.”



Hilde näytti sanoinkuvailemattoman onnelliselta ja selittäessään Jasminelle meidän automatkasta ja siitä, miten innoissani olin ollut kuultuani tästä työpaikasta Jasmine lähti johdattamaan meitä kohti päärakennusta. Seurasin naisten perässä ja vilkaisin taakseni, jossa tallitytöt seisoivat ja katsoivat meidän perään.

Istuuduimme alas Jasminen toimistohuoneeseen. Nainen istui meidän edessämme ja avasi läppärinsä samalla kun Hilde levitteli papereita pöydälle. Se alkoi selittää käytännön asioista ja mä kuljetin katsettani huoneen seinillä. Siellä roikkui värikkäitä ruusukkeita ja kehystettyjä kuvia hevosista ja hymyilevistä ihmisistä. Pieneen vitriiniin oli aseteltu siistiin järjestykseen eri kokoisia pokaaleita, joiden laattojen tekstejä en nähnyt lukea.

“Vai mitä Liam?” Hilden ääni keskeytti mun ajatukset ja käänsin mun katseeni ensiksi Jasmineen ja sitten Hildeen.

“Joo”, sanoin, vaikkei mulla ollut hajuakaan mitä Hilde oli höpöttänyt. Mulle oli jo kehittynyt suodatin sen puheelle.

Hilden kasvot loistivat ja se kääntyi Jasminen puoleen.

“Juuri kuten kerroinkin”, Hilde kujersi. “Erittäin reipas poika. Innokas oppimaan ja hirveän eläinrakas!”

Huokaisin syvään ja käänsin mun katseen pois. Eläinrakas? Hilden käsitys mun eläinrakkaudesta perustui ilmeisesti siihen, että olin suostunut kuuntelemaan pukahtamatta sen kertomuksia sen shetlanninlammaskoirista, joista se jaksoi puhua taukoamatta – ihan niin kuin kaikesta muustakin maan ja taivaan välillä.

Jasmine nyökytteli ja käänsi sitten katseensa muhun.

“Elikkä - kuinka pitkä sun tuomio on ja mistä se on tullut?” se kysyi sitten asiallisella äänensävyllä. Käännyin taas katsomaan sitä ja ehdin jo avata suuni, mutta Hilde ennätti vastaamaan ennen mua ja painoin suuni takaisin kiinni.

“Liamin tuomio on kahdeksan kuukautta ehdollista vankeutta murrosta ja törkeästä vahingonteosta. Kuulostaa tietenkin pahalta, mutta vakuutan että Liam on kunnon poika, eikä yhdyskuntapalveluun ketä tahansa otettaisikaan. Nämähän ovat näitä varten, joilla on selkeästi halua ja potentiaalia integroitua takaisin yhteiskuntaan ja luopua rikollisesta polusta ilman kovan luokan rangaistuksia. Vaikka eihän tänne ole tultu vapaa-aikaa viettämään vaan tekemään ihan oikeita töitä!” Hilde sanoi ja nauraa heläytti äidillisesti. Jasmine nyökytteli ja näytti miettivän kovasti. Mä ristin mun kädet syliini ja liikuttelin mun peukaloita.

“Ymmärrän”, Jasmine sanoi ja kohotti sitten katseensa läppärin näytöstä taas muhun otsaansa hieman rypistäen. “Eli siis vahingonteko..? Mikä siis tarkalleen, vai saako tällaisia edes kysyä? Mietin vain – ei siis mitenkään pahalla – tilanne vain on mullekin uusi – ihan meidän tiloja ajatellen?”

Mä ymmärsin kyllä, mitä Jasmine ajoi takaa, enkä mä nolostunut tai ottanut siitä itseeni. Ennen kuin Hilde ehti jälleen avata suunsa, mä rykäisin.

“Murtauduttiin rakennustyömaalle ja tehtiin graffiteja valmistumassa oleviin asuntoihin”, tokaisin rauhallisesti. Hilde nauraa heläytti jälleen vähän turhan kevyesti.

“Niin niin”, se sanoi. “Ja toki onhan tuota taustaa muutenkin, mutta Liamilla oli hyvin haitallinen ystäväpiiri Oslossa”, se jatkoi ja mun kädet puristuivat tiukemmin yhteen, mutten sanonut mitään. “Liam on kuitenkin ottanut opikseen ja työn ohella poika on mukana kuntouttavassa toiminnassa. Ja kaikki tietenkin vakuutetaan meidänkin puolelta varmuuden vuoksi, vaikka ei tässä ole syytä huoleen. Olen työssäni nähnyt vaikka mitä ja kertaakaan ei ole tullut vastaan tapausta, jossa asiakkaamme olisi aiheuttanut haittaa työpaikallaan.”

Jasmine nyökytteli jälleen ja keskitti sitten hetkeksi huomionsa läppäriinsä.

“Selvä peli. Elikkä ymmärsin, että sulla ei ole kokemusta hevosten kanssa työskentelystä? Ei me muutenkaan tässä tilanteessa – tai siis kun olet harjoittelija – laitettais sua hevosten pariin heti alkuun tai muutenkaan, mutta tallihommissa olet apuna noin muuten. Mä pyydän meidän työntekijöitä opastamaan, niin sulla on kokoajan joku siinä ohjaamassa.”

Mä nyökkäsin ja Hilde rapisteli jälleen papereitaan.

“Tämä on aivan mahtava tilaisuus kerta kaikkiaan. Käytännön asiat kun ovat selvillä, niin sitten vain aletaan allekirjoittamaan. Eikö vain, Liam!”

Mä tuijotin eteenpäin sanomatta mitään. Nyökytin vain.



Pihalla mä potkiskelin hiekkaa kengän kärjellä ja katselin Jasminen osoittamiin suuntiin. Oli tallia, oritallia, pihattotallia, kenttää, maneesia. Termistöä, josta en ollut koskaan kuullutkaan tai tiennyt, mitä ne edes olivat. Mut mä nyökyttelin vaan ja yritin olla näyttämättä sitä, että mä en ollut tästä hommasta juurikaan innoissani.

Kun me sitten alettiin tekemään lähtöä, Jasmine vielä kertoi että mun hommat alkaisi seuraavana päivänä ja se tarjosi vielä uudestaan kättä mulle.

“Etköhän sä tänne sopeudu”, se sanoi ja hymyili. Mä vastasin jälleen sen kädenpuristukseen. Sopeudu. En mä tiennyt, osasinko mä ikinä sopeutua mihinkään.

Mutta mä hymyilin pienesti takaisin ennen kuin mä käännyin avaamaan Hilden auton ovea.

Viimeiset lehdet tippuivat puistaan Shelyesin piha-alueelle, kun sähkönsininen Subaru Legazy ajoi pihaan. Se ei ollut yhtään tuttu auto, joten Mathilde siristi silmiään auton parkkeeratessa muiden viereen. Autosta nousi ensin nuori mies, jolla ruskeat hiukset ja se jauhoi purkkaa. Mathilde pisti silmälle, ettei mies pukeutunut niin kuin tallien sotkuisuuteen tottuneet.

Heti, kun auton hyrräys loppui, sieltä nousi myös nuori nainen. Punahiuksinen, jonka sähäkkäiden hiuksien latvat olivat huomattavasti vaaleammat. Nainen puhui jotain miehelle, mutta Mathilde oli aivan liian kaukana, että olisi kuullut mitä. Keitä he oikein olivat?

Kauaa Mathilden ei tarvinnut arvuutella, kun kaksikko lähestyi häntä.
"Hei. Me etsitään Jassua, tiedätkö missä se mahtaisi olla?" nainen puhutteli Mathildea.
"Öm, kuin?"
"Meillä on sovittu aikuisten tapaaminen", nainen selitti. "Oletko nähnyt sitä.. häntä?"
"Olen."
"Voisitko kertoa mistä me se löydetään? Mikä sun nimi olikaan?"
"Mathilde."
"Okei, mä olen Annina ja tää on mun veljeni, Sirus."

Sirus heilautti tytölle isosti hymyillen kättään.
"Missä näit Jassun?" Annina yritti vielä uudelleen.
"Joo, tuolla kai", Mathilde osoitti sisälle talliin.
"Kiitos", Sirus naurahti huvittuneena vajavaiselle suunnalle, kun Annina hieman pyöräytti silmiään.

Kaksikko meni sisälle talliin, jossa ei ollut juuri sillä hetkellä ketään.
"Ehkä mä vain soitan sille", Annina huokaisi ja kaivoi Helly Hanseninsa taskusta puhelimen.
"Onko se tuolla?" Sirus kuitenkin keskeytti ja osoitti yhtäkkiä paikalle ilmestynyttä naista, joka lakaisi käytävää.
"Mistä mä tiedän, en ole nähnyt koskaan Jassua."
Sirus tuuppasi siskoaan olkapäähän ja he yhdessä lähestyivät naista.
"Moi, oletko sä Jassu?" Sirus kysyi ja nainen kohotti katseensa lakaisemastaan lattiasta.
"Joo, olen", nainen myönsi ja ojensi kättään. "Jassu Lunden."
"Sirus Løken ja tässä on Annina."
Sirus puristi Jassun kättä, joka ojensi kätensä seuraavaksi tervehdykseen Anninalle.
"Me soitettiin siitä karsinapaikasta", Annina täsmensi vielä.
"Niin tosiaan. Mä näytänkin vähän mitä teille olisi tarjolla!"

Siitä seurasi pitkä ja osittain myös mielenkiintoinen selostus, mitä kaikkea Shelyesistä löytyi ja mitä karsinapaikka tarjoaisi. Täysihoito sisälsi luonnollisesti enemmän kuin puolihoito. Alennusta saisi työvuoroista ja hevosen osallistumisesta tunneille. Ilmeisesti Shelyesissä ei olisi ollut vapaita karsinapaikkoja, ellei joku nuori tyttö olisi hevosensa kanssa joutunut lähtemään. Opettajavanhemmat ottivat toisen, rahakkaamman työn vastaan Oslosta aivan yllättäen kesken lukuvuoden.

He pyörähtivät myös pihalla.
”Tuolla on kenttä ja maneesi. Vapaassa käytössä, kunhan tunti ei ole meneillään”, Jassu selosti. ”Tarhat löytyvät tuolta päin.”
”Laumassa vai yksin?” Annina tiedusteli pohdiskelevaan sävyyn.
”Pääsääntöisesti laumassa. Oliko se teidän tapauksessa ongelma?”
”Aah, ei tietääkseni. Hevonen asuu vielä vanhan omistajan luona, mutta uskoisin sen olevan ihan okei.”
”Hyvä.”

Kierros päättyi tallin yläkertaan. Siellä oli oikein mukavan oloinen vasta remontoitu keittiö ja kaapit tallilaisille.
”Muutto onnistuu ihan koska vain”, Jassu vielä sanoi. ”Karsina on tyhjillään, entinen vuokraaja maksaa vielä tämän kuun loppuun, joten käytännössä tarjolla olisi ilmainen kuukausi.”
”Aijaa, no, sehän kuulostaa hyvältä”, Sirus puhui varmaan ensimmäistä kertaa koko kierroksen aikana.

Sirus ja Annina olivat kaksosia (Sirus Anninan epäonneksi hetken vanhempi), mutta heistä vain Annina tiesi jotain hevosista. Vuosien ratsastuskokemus oli kartoittunut ratsastuskouluissa ja jopa kerran aikaisemmin oman ponin kanssa. Sitten isä oli myynyt ponin, koska Anninan into oli mennyt lähinnä veljensä kanssa kylillä häiriköimiseen. Se oli ollut ainut asia koskaan, mistä nainen oli aikoinaan ollut katkera edesmenneelle isälleen.

Silti Sirus oli lähtenyt aivan oma-aloitteisesti mukaan siskonsa hankkeeseen hankkia hevonen. Sellainen olikin löytynyt läheltä Lofootteja, joten hakureissusta ei tulisi turhan pitkä. Ehkä omistajuuden myötä myös Sirus löytäisi itsensä satulasta. Ainakin veli oli luvannut tulla mukaan usein tallille… olisihan siellä pakko olla söpöjä heppatyttöjä. Niitähän Sirus olikin kytännyt koko esittelykierroksen ajan, eikä oikeastaan kuunnellut yhtään Jassun selityksiä.

”Musta kuulostaa hyvältä”, Annina sanoi. ”Haemme hevosen ensi viikolla eli josko me silloin voitaisiin muuttaa.”
”Sopii oikein hyvin”, Jassu myöntyi hymyillen.
”Hienoa.”

”En nähnyt yhtään muuta heppatyttöä kuin sen ipanan”, Sirus valitti, kun he istuivat Subaruun.
”Ehkä et katsonut tarpeeksi tarkasti”, Annina vitsaili ja käynnisti auton.
”Jos niitä olisi ollut, mä olisin varmasti huomannut.”
”Joo, joo. Hei, lähdetäänkö ulos tänään?” Annina ehdotti. ”Haluan kartoittaa sen yökerhon, josko siellä olisi vaikka joku tarpeeksi kännissä yhden illan juttuun.”
”Sä olet kamala nainen, søster.”
”Oih, takk bror!”

Merkintä 1, #Tarinatempaus2020 / aloituspäivä 8.10.2020

Jassu oli palkannut uuden työntekijän Shelyesin talliporukkaan. Muistan vieläkin ensimmäisen reaktoni, Jassun kertoessa asiasta tupaantulijaisteni jälkeisenä maanantaina, kärsiessäni edelleen järkyttävän huonosta olosta sekä elefantin kokoisesta moraalisesta krapulasta. Jassun kommentti ”no en minä hänestä muuta tiedä kuin, että hän on 19-vuotias poika, joka asuu Kriminaalihuollon tukisäätiön tukiasunnossa, Svolværin keskustassa” sai mut ainoastaan päästämään suustani:
- Niin anteeksi, missä asuu?
Jassu oli hetken kiemurrellut tuolissaan ja vasta sitten kertonut Kriminaalihuollon tukisäätiön lähestyneen häntä ja iskeneen suoraan iän myötä heltyneeseen sydämeen.
- Tiedätkö sä edes, miksi hän on Kriminaalihuollon tukisäätiön tarpeessa?
Myönnetään. Mulla oli ennakkoluuloni, mutta kenellä ei? Meillä kävi Shelyesissä sen verran nuorempaa porukkaa, että ties kenet pikkutytön tämä Kriminaaliihuollon tukea vaativa henkilö pistäisi poskiinsa. Jassu oli kuitenkin luvannut, ettei kyseessä voinut olla mikään sellainen rikollinen, u know.

Niin Jassu oli sitten edellisenä torstaina tavannut tämän meidän uuden työntekijämme, Liamin. Tottakai olin heti tiedustellut tapaamisen jälkeen: - Kysyitkö sä mistä se on tuomittu? Ja tottakai, Jassu oli kysynyt.
- Kahdeksan kuukautta ehdollista vankeutta murrosta ja törkeästä vahingonteosta, Jassu vastasi ja kohotin kulmiani hämmentymisen merkiksi. Jassu kuitenkin jatkoi: - Pojan omien sanojen mukaan olivat kavereiden kanssa murtautuneet johonkin rakennustyömaalle ja sotkeneet paikkoja graffiteilla…
No ei se sitten ollut onneksi sellainen. Ehkä.

Mutta tänään oli Liamin ensimmäinen työpäivä mun seurassani. Poika oli kyllä viime perjantaina jo ollut Jassun opastuksessa, lähinnä tutustumassa tallin käytäntöihin. Jassu oli puhunut pojan olevan selvästi enemmänkin katujen kasvattama, joka erosi huomattavasti suurimmasta osasta meistä kultalusikka-suussa-syntyneistä norjalaisista. Ei niinkään että täälläpäin asuvat olisivat jotenkin parempia tai ylimielisempiä ihmisiä, mutta suurimmaksi osaksi olimme etuoikeutetumpia. Suurimmalla osalla meistä oli perhe, joka rakasti sekä rahaa harrastaa kalliimman puoleista harrastusta, nimittäin ratsastusta. Se ei silti tarkoittanut, että olisimme onnellisempia kuin Liamin kaltaiset ihmiset.

En silti missään nimessä pelännyt tai tuominnut Liamia mielessäni. Jassu oli puhunut hyvinkin hellyttävän näköisestä pojasta (lukuunottamatta käsissä olevia vankilatatuointeja) sekä hieman hiljaisesta persoonasta, joka oli tehnyt työtä käskettynä ilman kummallisempia mutinoita. Halusin todella yrittää saada Liamia tuntemaan olonsa pikkuhiljaa kotoisaksi Shelyesin piirissä, nimittäin tänne kaikki olivat lämpimästi tervetulleita. Lisäksi olin maailmanmatkoillani törmännyt Liamin kaltaisiin, yhteiskunnan ulkopuolelle heitettyihin ihmisiin. Kerran ulkopuolelle päädyttyä, oli todella vaikea päästä enää takaisin sisäpiiriin. Usein ulkopuolelle päätyminen ei edes ollut sen ihmisen oma syy vaan pikemminkin seurausta, jostain syvemmälle juurtuneesta asiasta.

Seisoskelin tallipihan keskellä, kun odottelin Liamin saapumista. Olin itse saapunut aamutallille jo aikaisemmin jakamaan aamuruokia, sillä Liamin työvuoro alkoi hieman myöhemmin, noin kahdeksalta. Parkkipaikan suunnalta tulevasta mustiin pukeutuneesta, kädet syvillä taskuihin upotetusta ihmisestä ei voinut erehtyä. Vilkutin Liamille ja poika ymmärsi hakeutua seuraani.
- Hei, sä taidat olla Liam? Mä olen Catu, hauska tutustua! Esittäydyin Liamille ja ojensin kättä pojalle. Liam kaivoi kätensä takkinsa taskun syvyyksistä ja vastasi kättelyyni: - Juu…

Annoin Liamille lähinnä helppoja, yksinkertaisia hommia: tallikäytävän lakaisua, pihamaan haravointia, ruoka- ja juomakippojen putsausta… Koko aamutallin ajan minä lähinnä pälpätin ja Liam seurasi hiljaa perässä sekä teki, mitä käskin. Poika ei juurikaan innostunut ehdotuksestani tutustua hevosten käsittelyyn tai niiden kanssa työskentelyyn. En kuitenkaan antanut periksi eikä Liam suoraan edes sanonut ”ei kiitos”. Hevosten aamuruokailun sekä tarhaan viennin jälkeen, yritin opettaa, miten hevosia oli hyvä lähestyä ja kohdella, miten karsinassa kuului kulkea sekä käyttäytyä. Opetin pojalle vetosolmun sekä hevosten taluttamisen salat. Laitoin jopa Liamin kokeilemaan Wildan kanssa hevosen lähestymistä. Etenenisimme pikkuaskelin kohti Liamin hevosuraa.

Lopulta älysin kahvitauollamme Liamin kanssa, että olin jo puhunut kaikesta kaiken. Istahdin Liamia vastapäätä ja join kädessäni olevasta mukista kuuma kahvia. Liam nosti hupparinsa hihoja ylöspäin ja kurottautui itsekin mukinsa äärelle.

- Hienot tatuoinnit, sanoin lopulta, kun en keksinyt enää muuta puheenaihetta. Liam katsahti hieman kulmiensa alta, mutta ei vastannut mitään.
- Mullakin on tatuointi, sanoin ennekuin pysyvä hiljaisuus laskisi yllemme.
- Ai sulla vai? Liam lopulta kysähti lähinnä naurahtaen. Olin ennenkin törmännyt samanlaiseen reaktioon kertoessani asiasta, persoonani ei nimittäin juurikaan huutanut ”minuun on piirretty neulalla” -tyyppiä.
- Jep, vastasin hymyillen.
- Kenties joku perhonen? Liam heitti.
- Hah…
- No perus ”live, love, laugh” -teksti sitten? Liam jatkoi.
- Ei vitsi mistä tiesit, aloitin sarkastisesti. Liam oli jo menettämässä varmaan uskonsa minun suhteen. Vilkaisin ympärilleni nopeasti, kuin varmistaakseni että olimme Liamin kanssa kahdestaan. Laskin kahvimukini pöydälle ja nostin varovasti paidan helmaani ylös sekä laskin toisella kädelläni housun reunaa alas. Esitin pojalle kylkeäni; noin rintojen tasalta alaspäin, aina reiden yläosaan asti jatkuvaa, mustavalkoista tatuointiani.
- Oho, ei mikään pieni, Liam vastasi.
- Nääh, totesin ja peitin kylkeni takaisin piiloon.
- Missä sä ton oot ottanu? Ei kai täällä takapajussa mitään tatuointiliikettä ole? Liam kyseli jopa oma-aloitteisesti.
- Itseasiassa oon ottanu sitä pätkissä, aloitin Espanjanssa ja jatkoin sitä niin Vietnamissa kuin Uudessa-Seelannissa, selitin pojalle.

Ja niin sain (ehkä) aloitettua jonkun näköistä yhteyttä minun ja Liamin välille.

Maanantain sää oli yllättävän hyvä ja aurinkoinen, ja niin oli mun mielikin saapuessani Shelyesin pihalle. Mielessä siinsi tulevat kilpailut sekä Halloween, joita odotin jo innolla.

Olin aiemmin kysynyt Jassulta, olisiko okei treenata tänään Raffen kanssa. Sillä oli tänään vain yksi tunti, joten mahdollisuudet pieneen treensessioon olisivat otolliset. Kaiken lisäksi Raffe olisi HeC-B –tunnille lämmiteltynä ja mä saisin vähän tuntumaa meidän väliseen dynamiikkaan.

Ei ollut mennyt kauaa, kun mun puhelin oli visertänyt uuden viestin merkiksi ja vastaus oli ollut myöntävä. Sen siliän tien mä olin avannut Shelyesin yleisen whatsapp-ryhmän ja alkanut kirjoittamaan.

Du: [13:30]
Tänään treenit esteillä ennen viittä? Tarvitaan Raffen kans harjotusta

Pian puhelin oli alkanut värisemään oikein olan takaa.

Nita [13:33]
Mä ja Dante ainakin!

Aurora [13:35]
Mä oon töissä kolmeen, kerkeisin kans just tyyliin neljäksi

Katya [13:36]
Jos neljän tienoilla on ok, niin mä ja Jätkä tullaan kanssa

Hymyillen olin tekstannut ok ja huristellut tallille odottelemaan.


Positiivista oli sekin, ettei mun puhelin ollut enää soinut tuntemattoman soittajan taholta. Olin kyllä ottanut Joonan sanat tosissani ja päättänyt ilmoittaa poliisille – ainakin sikäli mikäli että soittaja olisi jatkanut. Eikä se ollut.

Olin myös miettinyt vaihtoehtoa, että olisin sanonut asiasta Steenille, mutta koska mä pystyin kuvittelemaan mielessäni jo valmiiksi Steenin turhauttavan holhoamisen, mä olin jättänyt senkin tekemättä.

Siispä olin jättänyt puheluista murehtimisen taka-alalle ja palautunut omaksi, pirteäksi itsekseni. Porhaltaessani taukohuoneeseen, missä leijaili tuoreen kahvin tuoksu, näin Catun, joka oli istuutunut pöydän ääreen ja uppoutunut selailemaan puhelintaan.

“Svenkö siellä tekstaa”, mä huikkasin ilkikurisesti kävellessäni kahvinkeittimen luo. Catu hätkähti mun sanoja ja pyöräytti sitten sen kauriinsilmiään.

“Heh heh”, se sanoi sarkastisesti, vaikkei hymy sen kasvoilla kuihtunut mihinkään. “Luin just kriminaalihuollosta.”

“Miks?” mä kysyin samalla kun lorautin kahvia mukiini. “Vai onks Sven alaikäinen ja valmistaudut saamaan syytteet siihen sekaantumisesta?”

Catu oli tukehtua kahviinsa.

“Sonia!” se älähti nauraen. “Työntekijän valtuudella kiellän tuollaiset puheet!”

Muakin nauratti.

“Ja sitä paitsi Sven on myös sua vanhempi!”

Mä pyörittelin silmiä istuessani Catun viereen. Mun silmissä Sven ei ollut kovinkaan.. Viehättävä? Miten miehistä nyt sanottiinkaan? Mutta Catu piti siitä, ja se oli Catun asia, eikä mulla ollut siihen mitään nokan koputtamista. Siis jos ei laskettu pientä kaverillista kuittailua.

“Vaikee uskoo siitä maitoparrasta.”

Catu tökkäsi mua toverillisesti kylkeen ja me kummatkin naurettiin. Vaikavoiduttuamme mä kuitenkin viritin meille uutta keskusteluntynkää.

“Meillä on vissiin uusi työntekijä?”

“Joo no sepä justiin”, Catu henkäisi hörpättyään kahvia. “Tai harjoittelija se sinänsä on. Suorittaa yhdyskuntapalvelusta”, nainen jatkoi ja kumartui viimeisen sanan henkäistessään lähemmäs kuin mikäkin salaisen palvelun jäsen. Mä kohotin kulmia ymmärryksen merkiksi. Vai niin!

“Mäkin haluun tavata sen”, sirkutin huokaisten. “Aina kaikkee jännää tapahtuu kun mä en oo tallilla.”

“Höpö höpö”, Catu nauroi. “Se on ihan tavallinen jätkä. Sen työpäivät on lyhyitä, joku neljä tuntia kerrallaan. Nytkin se tuli ja meni ohjaajansa kyydillä.” Catun silmiin syttyi palo. “Ja ne lähti johonkin sovittelupalaveriin vielä. Näin mä kuulin”, nainen lisäsi nyökytellen.

“Eikä se oo ees pahan näkönen!”

Mua nauratti. Voi rakas Catu.


Kauan meidän ilakointia ei kuitenkaan kestänyt, kun seurueeseen liittyi Christian, joka oli näyttänyt mulle pitkää naamaa Kalla Cupista lähtien. Nytkin se vilkaisi mua jotenkin korostetun kylmästi ja marssi sitten huoneen toiselle puolelle, minne se rojahti pitkin pituuttaan sohvanpäätyyn.

“Terve sullekin”, Catu sanoi ja mä naurahdin pienesti. Christian katsoi meitä nokanvarttaan pitkin ja veti sitten taskustaan puhelimen, jonka nosti mielenosoituksellisesti naamansa eteen blokaten näkyvyyden meidän välillä.

“Onko huono päivä?”

Catu oli selkeästi piristynyt tupareidensa jälkeen. Enkä nyt meinaa sitä, että Catu olisi ollut jotenkin masentunut ennen tupareitaan – nyt se oli vaan löytänyt jonkun sisäisen tiikerinsä, joka teki naisesta entistä itsevarmemman ja armottomamman, varsinkin tällaisten vetelehtivien ja koppavien Christianien osalta.

“Ei niin huono kuin sulla”, Christian vastasi varsin tympääntyneen yli-ystävälliseen sävyyn, “sunhan pitäis tänään tehdä inventaario ennen niitä alkeistuntejas. Vai onko sun nykyinen prinssi uljas tehnyt ne sun puolesta?”

Catun naama notkahti kuin lehmän selkä ja se nousi ylös niin, että sen kahvikupista läikähti kahvia pöydälle.

“Fy faen”, Catu kirosi ja Christianin kasvoille nousi ensimmäistä kertaa hymy, joskin äärettömän ivallinen. Catu loi siihen happaman katseen ennen kuin tönäisi tuolin tieltään ja paineli ulos taukohuoneesta.

“Mikä vittu sun ongelma on?”

Mun silmät porautuivat tuimina Christianiin, joka tuskin jaksoi irrottaa katsettaan puhelimensa näytöstä.

“Samaa vois kysyä sulta”, se sanoi ja otti vielä paremman asennon sohvalla. Vittu se jaksoi olla ylimielinen jätkä. Mä pidin Katyasta ihan hirveän paljon ja meistä oli tullut lähiaikoina ihan hyviä kavereita, mutta jotenkin mä en ymmärtänyt mitä se tässä mätisäkissä oikein näki.

“Ja mitähän sä tolla meinaat?” mä kivahdin. Christian vilkaisi mua ja veti kasvoilleen yhden niistä sen vakiohymyistä, millä se hurmasi tyttöjä Shelyesin käytävillä, tosin tällä kertaa ilmeessä oli mukana myös puhdasta pilkkaa.

“No, Neiti Pirtsakasta on viime aikoina alkanut löytymään ei-niin-pirtsakoita puolia”, se sivalsi ja vetäytyi taas niin nuivakan näköiseksi, että sen naaman edessä jopa Joonan estetreenin jälkeiset sukat olisivat kuivuneet rusinoiksi alle minuutissa.

“Joo, kaikki ei oo valmiita sietämään prinssi Christianin sekoiluita ihan vaan pelkän flirttihymyn voimin”, mä tykitin ja nousin seisomaan. Christian katsoi mua kulma koholla ja mua alkoi vituttaa sen naama koko ajan enemmän.

“Kaikki ei oo kuin Hanne, kaikki ei kuule jaksa kattoa tuota sun sekoiluas ja kyysätä sua sen jälkeen minne sä haluut”, mä syljin, enkä mä tajunnut, mistä se yhtäkkinen viha oikein kumpusi. Ehkä niistä puheluista, ehkä stressistä, ehkä siitä, että mä tiesin miten paskana Katya oli tuon paskiaisen takia. “Toivottavasti Katya ei oo niinku Hanne ja tajuu minkälainen sä oot!”

Sen sanottuani mä marssin ulos taukohuoneesta ja jätin prinssi Christianin ypöyksin autioon hoviinsa makaamaan.


Merkintä 7. #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 1.10.2020

Taukohuoneessa tuoksui tuore kahvi, joten luovin tieni heti ovesta sisään astuessani ensimmäiseksi kahvinkeittimen luo ennen kuin edes vaivaannuin katsomaan, ketä tilassa mahdollisesti oli.

Sven istui pöydän ääressä, mikä sai minut vain tuhahtamaan, mutta sohvalla istuvan sinihiuksisen näkeminen sai aikaiseksi leveän hymyn ja tietenkin kupin täytettyäni suuntasin kulkuni Auroran viereen sohvalle.  
"Noooh", sanoin maireasti Auroran mulkaistessa minua happaamaan sävyyn. "Mites meni tupareiden jatkot?"
En ollut Catun tupareiden jälkeen nähnyt naista kuin vilahdukselta jossain koulun käytävällä, joten pakkohan tämä tilaisuus oli käyttää hyväkseen. Niin tyhmä en kuitenkaan ollut, että olisin naisen työpaikalla udellut oliko käynyt flaksi vai ei.

"Hyvin" Aurora vastasi lopulta vältellen katsettani. Vai että hyvin.
"Mmhmm, sen Steeeeenin luotako heräsit?" heittelin vettä myllyyn vaikka tiesin, että siitä seuraisi vain syvää huokailua sekä silmien pyörittelyä.
Kyllähän mä niiden vilkuilun puolin ja toisin olin huomannut! Siitä syystä olisin itsekin halunnut lähteä ns. vahtimaan tilannetta baariin saakka, mutta Ella oli ollut sen verran hyvässä kuosissa, että oli parempi lähteä saattelemaan sitä kotiin siinä vaiheessa, kun Catun naapuri oli tullut valittamaan melusta.
Ellan kanssa mä sinne olin tullut ja hyvänä kaverina olin huolehtinut sen myös kotiin saakka.

"Mistäs itse? Ellan luota?" Aurora nakkasi takaisin vastaamatta kysymykseeni.
Niin, olinhan mä toki Ellan luota herännyt. Blondi oli sammahtanut lähes samantien mun kainaloon, kun Beatan Volvo oli nytkähtänyt liikkeelle ja herännyt kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun olin Petterin avustuksella taluttanut sen kotiovelle.
Petter oli mulkoillut mua sen näköisenä kuin olisi luullut mun käyttävän Ellan humalatilaa jotenkin hyväkseni. Mä olin kyllä kusipää toisinaan, mutten todellakaan niin kusipää!
Olin luvannut Petterille, että me pärjättäisiin kyllä ja sen sijaan, että mies olis taluttanut minut vaikka korvasta pitäen takaisin Volvoon, se oli käännähtänyt kannoiltaan ja jättänyt mut huolehtimaan Ella sänkyyn saakka.

"Mistäs muualtakaan", vastasin sinihiuksiselle naiselle.
Sitä mä en kuitenkaan alkanut selittämään, että huonovointisen Ellan sänkyyn peiteltyäni olin käynyt etsimässä ämpärin blondin sängyn viereen, hakenut sille vettä keittiöstä ja sen jälkeen käpertynyt luokkatoverini päiväpeittoon maton päälle ja vahtinut, ettei se ainakaan tukehtuisi mahdolliseen oksennukseen tai jotain.
Elossa oltiin molemmat herätty. Siinä krapulassa kyllä hetkittäin toivoi, ettei olisi herännyt ollenkaan.

Aurora vain hymähti, sipaisi sinisen hiussuortuvan korvansa taa ja nousi ylös. Kyllä nuo tallivaatteetkin naisen kropalle kunniaa teki, mutta en voinut olla miettimättä miltä se oli näyttänyt siinä pikkumustassa...
Siinä vaiheessa muistin myös Svenin läsnäolon ja hymyilin miehelle leveästi, kun huomasin sen katsovan meidän suuntaan mitäänsanomaton ilme kasvoillaan. Ihan niin kuin se ei itse vilkuilisi tallityttöjen takapuolia ikinä.

Tai no, ainakin Catun. Hyvä pylly oli sekin.

Mun arki oli hiljalleen käynnistynyt Solværin asukkaana, vaikken mä oikeasti kokenut vieläkään asuvani täällä. Tuntui siltä, että mä olisin ollut vain jollakin krimiksen leirillä tai kuntoutusmatkalla, en pysyvästi muuttanut tällaiseen lintukotoon, jossa kaikki tuntuivat tuntevan toisensa ja oviakaan hädin tuskin lukittiin yöksi.

Me oltiin yhdessä Hilden kanssa käyty eilen ostamassa mun kaksioon huonekaluja. Hilde oli ollut (jälleen kerran) enemmän innoissaan kuin minä, kun olin lompsinut sen perässä ympäri kalusteliikettä ja katsellut sängynrunkoja ja joustinpatjoja. Mua oli hävettänyt - ei siksi, että kalusteiden ostamisessa olisi jotain hävettävää - vaan siksi, että olin kuin joku ylikasvanut teinipoika pyylevän äitinsä kanssa ostamassa “ihka ensimmäisiä OMIA tavaroita ihka ensimmäiseen OMAAN asutoon voi kulta pieni sentään miten jännittävää!”

Eihän tää mun eka oma kämppä ollut, mutta suurin osa mun tavaroista ja kalusteista Oslossa oli ollut täyteen piirrettyjä, käytettynä hankittuja ja niin nuhjuuntuneita, ettei Hilde kelpuuttanut mun vaatteiden lisäksi mukaan kuin jotain yksittäistä sälää. Muu ostettaisiin krimiksen piikkiin.

Siispä me oltiin ostettu mulle 120cm leveä sänky, parit pussilakanasetit, valkea pieni ruokaryhmä, tummanliila matto, musta pieni divaanisohva, tv-taso ja läjä kippoja ja kuppeja.

Olin jopa helpottunut tänään matkatessani Shelyesiin. Ainakaan tänään ei siis olisi luvassa kiusaannuttavaa reissua Solværin ostoshelvettiin Hilden kanssa, sillä nainen oli ilmoittanut että “vaikka varmasti tuntuu, että tässähän on jo tarpeeksi, sinä poikakulta tarvitset vielä vaikka mitä - verhoja, pyyhkeitä, valoja, ruuanlaittovälineitä, hyllyjä...”

Sitten mä olin taas painanut sisäisen suodattimeni on-asentoon ja antanut Hilden sanojen hukkua johonkin mun tajunnan ulottumattomiin.


Aamu oli vaihteeksi kolea ja harmaa, kun kävelin tallin ovista sisään. Me oltiin sovittu Catun kanssa, että näkisimme tallin rehuhuoneessa, mutta saapuessani sinne siellä ei ollut vielä ketään. Nojauduin seinää vasten ja kaivoin taskusta mun puhelimen, jonka näyttö oli jo pahasti halkeillut ja säröillä. Naarmujen lomasta näin kuitenkin kellon ja sen mukaan mä olin piirun verran etuajassa.

Auttelisin tänään jälleen Catua. Kiharatukkainen nainen oli puhelias ja helposti lähestyttävä ja mulla oli sen kanssa ihan helppo työskennellä. Lähinnä mä olin kuunnellut sen ohjeita ja juttuja, vaikkei meillä varsinaisesti ollutkaan hirveästi yhteisiä puheenaiheita – ellei tatuointeja laskettu. Mua huvitti edelleen meidän taannoinen keskustelumme, jolloin Catu oli esitellyt mulle oman tatuointinsa, joka oli toden totta ollut aika upea. Joskus mä olin itse haaveillut tatuoitsijan urasta, jopa kokeillut tehdä muutaman kavereiden nahkaan ja yhden itselleni – joka muuten esitti ruoria – mutta siihen se oli jäänyt. Mä olin keskittynyt enemmän maalaamaan.

Ehkä Catun olemuksen rentous liittyi osin siihen, että se oli nähnyt maailmaa, mitä olin sen puheista ymmärtänyt. Oli miten oli, sen kanssa mulla oli, jos ei nyt suoranaisesti kivaa, niin ainakin miellyttävä työskennellä.

Mun ajatukset keskeytyivät, kun rehuhuoneen ovi kävi ja sisään asteli vaaleatukkainen jätkä, jotka hätkähti pienesti huomatessaan mut nojailemassa seinustaan. Painoin kädet mun takin taskuihin ja katsoin sitä kulmieni alta, kun se mittaili mua katseellaan. Jätkä oli mua hieman pidempi mutta ruumiinrakenteeltaan kapeampi ja sen kasvoista tuli mieleen joku mallitoimiston kansikuvapoika.

Se avas suunsa sanoakseen jotakin, varmaan kysyäkseen kuka vittu mä olin ja miks helvetissä mä hengasin jonkun ponitallin rehuhuoneessa jo ennen kahdeksaa aamulla, mutta samaan aikaan Catu painoi ovesta sisään tummat kutrit hulmuten.

“Sori Liam mä oon myöhässä, kävin ekaksi – Ai Sven!”

Catu pysähtyi kuin seinään ja sen kasvoille piirtyi häkeltynyt ja hymy. Vaaleahiuksinen kundi, jonka nimi oli mitä ilmeisimmin Sven, oli sekin kääntynyt katsomaan Catua ja sen kasvoilla käväisi nopea hymyntapainen ennen kuin se siristi silmiään, varmaan miettien mistä oli kyse.

“Tässä on Liam, se meidän uusi työntekijäharjoittelija mistä Jassu puhui!”

Svenin silmät kääntyivät mua kohden ja sen kasvot kivettyivät. Mä pystyin arvaamaan, mitä se mietti. Se yhdyskuntapalveluksen suorittaja.

“Me ollaan tänään Liamin kanssa, aattelin et hoidettaisiin noi aamuruokinnat yhdessä, niin se pääsis näkemään senkin!” Catu tokaisi ja tarttui sankoon. Sven seisoi aloilleen jähmettyneenä.

“Ai”, se raakkui sitten. Hetken ajan se näytti olevan sanomassa jotain, mutta sitten se nieli sanansa ja kääntyi vilkaisemaan Catua.

“No... Mä sitten tästä lähdenkin.”

Sven poistui rehuhuoneesta ja Catu jäi katsomaan sen perään, ja mulle tuli olo, että Sven oli varta vasten odottanut löytävänsä rehuhuoneesta pelkästään Catun - ja että mun takia sen suunnitelma oli nyt pilalla.

Mä olin tullut sieltä iskän mukaan ”bebe juhlista” kaheltatoista, jolloin mulle alko riittää. Sieltä olin tullut (luojan kiitos) bussilla. Menin suorinta tietä suihkuun kantapäät kipeinä, kiitos ne korkkarit, jotka oli väkisinkin ottaa mukaan. Olin syönyt viiliä välipalaksi, ja mulla oli tunne, että Mallan pitäis päästä lenkille. Niinpä lähdin etsimään Sara jostain.


”Sinä senkin pikku ketale!” Sohvan alla oli lammikko. Sara oli pissannut sinne. Aloin siivoomaan pissa läikkää. Pian olin saanut sen suunnilleen putsatuks, kun huomasin Saran taas lirauttavan jotain.
”Sara!”
”Äiti suuttuu kyllä kohta. Sä pissasit just sen lempimatolle. Olisit hieman kohteliaampi.” Avasin ulko-oven, ja sinne se livahti, paiskasin oven kiinni ja aloin pesemään pissaa.


Tunnin päästä, äidin rageemiseen saattamana lähdin tallille.
”Sun pitää oppia tää, että kaikkialla ei tuu olemaan aina siistiä. Sä saat vauvan!” Tolkutin sille. Sitten lähdin tallille.


Kävellessäni tietä pitkin kahden koiran kanssa, se tuntui paljon mukavammalta, kuin yhden koiran kanssa. Vieläpä, kun toinen oli pentu.


Väsyneenä Saran vetämisestä päästiin tallin pihalle. Hyvä kun sekin oppii tykkäämään hepoista, että voin sitten käydä tallilla koirien kanssa.
”Heippa Lenni!” Pikkuinen pentu juoksi iloisen tallin pihalle, kun se tunnisti pihaan tulevan katraan. Sara ja Malva molemmat alkoivat innoissaan tervehtiä Lenniä. Sen jälkeen tallin pihalla alkoi kuhina. Sataa tultiin rapsuttelemaan, mutta kyllä joku Mallankin muisti.


”Moi Lilja!” Jassu sanoi iloisella äänellä.
”Moi. Miten on menny Lennin kanssa?”
”Hyvin. Se tuntuu jo tuntevan koko paikan, ja mainio vahti se onkin”, Jassu naureskeli.
”No hyvä. Eikai vaan oo hepoille mitään tehny?”
”Ei, se jo melkein paimentaa niitä.”
”Uskallanko päästää nää irti? Mallan ainakin, se osaa pysyä kaukana hevosista.”
”Kokeile, katsotaan miten Sara reagoi heppoihin, mutta älä talliin päästä.” Laskin koirat irti, ja pian ne oli kadonnut Lennin perässä johonkin.


Astuin talliin ja kävin vähän Aagea rapsuttelemassa. Kohta kului lirinää, ja ruuna oli pissannut päälleni. Tai oikeastaan lenkkareilleni. Poistuin välittömästi karsinasta. Ja huokaisin. Olin ainakin nähnyt hyvin pissaa tälle päivälle.

#Tarinatempaus2020 / merkintä 13 / aloitettu 2.10.

Nyt Svolværiin oli tullut talvi. Lunta satoi sankasti. Oli hyytävän kylmä, varmaan Jäämeren asukitkin säpsähtivät kylmyydestä. Oli kuitenkin lämpimämpi kuin viime vuonna. Ilmastonmuutos. Vihasin sitä, että ihmiset roskasivat luontoa, eivät kierrätä pahveja ja muita asioita. Australian asukkaat eivät yhtään suojellut sademetsiä, toisin päin.


Säpsähdin ajatuksistani, kun Malla haukahti. Saran olin jättänyt kotiin, jotta ei tarvisi koko ajan stressata sitä, että se karkaisi. Oltiin saavuttu tallin pihaan.
”Moi Mathilde! Miten se sun olkapää toimii?” Kysäisin rennosti.
”Hyvin.” Ujo tyttö sanoi hiljaisella äänellä ja luikahti pakoon. Kohautin olkapäitäni, mikäs siinä. Olin ratsastanut muutaman kerran tytön kanssa samalla tunnilla, JHC:ssa, huvin vuoksi, kun äiti antoi kerran luvan.


Päästin Mallan vapaaksi ja kiipesin portaita pitkin taukotupaan.



”Ai sä oot jo ihan joulu tunnelmissa?” Kysyin Jassulta.
”Joo. Sitkun sataa lunta, on jo joulu.” Nainen vastasi hyväntuulisena. Otin kupposen kahvia ja otin pöydältä piparia. Söin ja join ja menin takaisin tallin puolelle.
”Sä saat Aagen.” Kuului Mathilden ääni.
”Taas sillä laiskalla läskillä! Miksei mulle ikinä anneta mitään ylvästä? Niin kuin vaikka Trane! Mä oon kyllästynyt ratsastamaan näillä turrilla muulilla!!” Joku tuntiratsastajista oli suuttunut saatuaan Aagen. Se oli tuttu tunne, olin sen itsekin tuntenut, kun ei saanut mieleistä hevosta. Mutta niin se on, kun ei ole omaa hevosta. Aloin etsiä Mallaa.
”Malla!”
”Viuuvih!” Vihelsin koiraa. Se tulikin jo kovaa vauhtia Lenni kannoillaan. Pentu oli kasvanut.
”Älä päästä niitä rakkeja vapaaksi! Ne aiheuttavat vahinkoa Siriukselle!” Kiivas luonteinen mies tiuskaisi.
”Anteeksi. Tuo pieni on Lenni, Jassun koira ka tämä isompi on minun. Ja itse asiassa Jasmine on antanut minulle luvan pitää sitä vapaana!” Sanoin varovaisesti. Otin Mallan kiinni ja lähdin kotia kohti.


#Tarinatempaus2020 / merkintä 14 / aloitettu 2.10.

Musta tuntui siltä, että olisin leijaillut unessa, kun kävelin Christianin vanavedessä talliin. Mutta tämä ei ollut mikään kukkien ja hattarapilvien kyllästämä haaveuni, vaan hämmennyksen, epätietoisuuden ja orastavan ahdistuksen täyteinen, alkava painajainen.

Vaikka oli sunnuntai ja päivä oli jo taittumassa iltaan, tallin taukotuvassa kuului elämisen ääniä. Christian harppoi kaksi askelta kerrallaan portaita ylöspäin ja kipitin perässä niin kovaa kuin pystyin. Kahvin ja mikrossa lämmitetyn ruuan tuoksu leijaili vastaan, kun Christian painoi taukotuvan oven auki.

Tila oli yllättävän täynnä. Catu ja Aurora juttelivat pöydän ääressä Jannin kanssa, joka siemaili kahvia ja vastaili hymyillen naisten kyselyihin tuoreen kihlaparin tulevaisuuden suunnitelmista. Katya ja Ella seisoivat lähempänä ovea, Ella juomapulloa kädessään roikottaen ja selvästi sen näköisenä, että halusi vain nopeasti pois tilanteesta, sillä keskustelu jota he kävivät ei Katyan ilmeestä päätellen vaikuttanut aivan yhtä iloiselta kuin pöytäkolmikon. Kaikkien puheet kuitenkin keskeytyivät kun astelimme sisään. Luikin Christianin vierelle kalpeana kuin lakana ja mies tuntui kasvavan kokoa ainakin kaksi metriä, kun se veti keuhkonsa täyteen ilmaa.

“Catu!” Christian mylväisi ja Catu säpsähti paikallaan. Katyan silmät leiskahtivat ja Janni kurtisti kulmiaan äkillisestä äänenkorotuksesta.

“Mitä?” Catu ärähti takaisin närkästyneenä ja Christianin naama vääntyi outoon irveeseen.

“Tiedoksi, että Sonian auton renkaat on puhkottu.”

Kaikki pysyivät vaiti. Hypistelin fleecetakkini hihaa ja tuijotin taukotilan lattiaa, jolle oli kulkeutunut ulkoa rutkasti hiekkaa ja muutama kuiva lehti. Tunsin ihmisten katseet, jotka olivat nyt kääntyneet suoraan muhun.

“Siis.. Mitä?” Catu vingahti sen kuuloisena, ettei ymmärtänyt yhtään. “Kuka nyt --”

“Kuka nyt, kuka nyt”, Christian keskeytti ääni täynnä ivaa. “Oisko vaikka se sun ja Jassun uusi kultapoika?”

Nostin katseeni ensin Christianiin ja sitten Catuun, joka vuorostaan loi oudon ja pikaisen katseen Ellaan. Blondi oli kivettynyt paikalleen ja tuntui, että koko taukotilan lämpötila laski sekunneissa pakkasen puolelle. Nyt mäkään en enää ymmärtänyt mistään mitään. Siis... Svenistäkö nyt puhuttiin? Miksi Sven puhkoisi mun auton renkaat? Ja miksi --

“Se Liam, vitun tollo!”

Väri palasi nopeasti Catun kasvoille ja nainen näytti saavan äänensä takaisin.

“Eihän Liamilla edes ole sunnuntaisin töitä!”

Christian naurahti niin halveksuvasti, että olisi voinut kuvitella ettei miehen mielestä Catulla puolestaan ollut enää aivoja tallella. Kaikkien katseet poukkoilivat sen, mun ja Catun välillä.

“Mitä sitten? Sehän on tuomittu rikollinen, mikä sitä estää tänne tulemasta ja tekemästä tällaista?”

“Älä ole naurettava! Liam on ollut tosi mukava ja ahkera --”

“ÄLÄ ITSE OLE NOIN NAIIVI! SUN JA JASSUN VITUN SINISILMÄISYYDEN TAKIA SONIA VOIS OLLA HELVETTI VIE SAIRAALASSA --”

“FAEN TA DEG! MILLÄ VITUN OIKEUDELLA SÄ SYYTÄT --”

“Mitä helvettiä täällä huudetaan???”

Säpsähdin ja käännyin ympäri. Ovella seisoivat Joona ja Jassu, jotka katsoivat meitä kaikkia kuin kaksi vihaista yläasteen opettajaa luokassa mellastavia oppilaita. Christianin rinta kohoili mielipuolisesti ja Catun kasvoille oli noussut helakka puna, samalla kun nainen oli kohottautunut jo puoliksi seisaalteen. Kaikki muut taukotuvassa olijat olivat edelleen jähmettyneenä aloilleen, niin kuin joku kirous olisi langennut ihmisten ylle ja kivettänyt kaikki kalkkiveistoksiksi.

“Aikuiset ihmiset! Aivan järkyttävä huuto kuului talliin asti!” Jassu hengähti ja loi purevan katseen Christianiin, joka katsoi uhmakkaasti takaisin. Mies kokosi ryhtinsä ja tarttui mua olkapäästä.

“Haluutko kuulla? Anna, niin Sonia kertoo!”

Hiljaisuus laskeutui taukotupaan. Mun kasvoja kuumotti ja pala tuntui nousevan mun kurkkuun. Hävetti. En mä halunnut tästä tällaista episodia. Vilkaisin Joonaa, jonka kasvoilla oli tiukka, mutta huolestunut ilme. Avasin suuni ja osoitin sanani Joonalle.

“No... Mun auton renkaat oli puhkottu. Christian sen huomasi.”

Pidin tauon ja nielaisin. Vein katseeni mun lenkkareihini.

“Ja mä mietin, että onko sen takana...”

“Liam”, Christian sanoi ja veti kätensä puuskaan. Joona loi varoittavan katseen Christianiin.

“Anna Sonian sanoa sanottavansa loppuun.”

Mun kurkkua kuristi ja suu tuntui kuivalta kuin Sahara. Kootessani itseäni tunsin kun kyyneleet nousivat mun silmiini ja jouduin tosissani taistelemaan, etten olisi alkanut itkemään.

“Ne puhelut..”, mä henkäisin ja mun ääni särkyi. Painoin silmäni kiinni ja samalla mun patoni murtui. Mun olkapäät hytkyivät äänettömien nyyhkäysten tahdissa ja kuulin raapivan äänen, kun tuoli raahautui lattiaa vasten. Kädet kiertyivät olkapäideni ympärille ja päästin tukahtuneen nyyhkäyksen.

“Joona..”, mua halaava Janni sanoi merkitsevällä äänellä. Aistin, kun ihmiset mun ympärillä alkoivat liikahdella levottomasti, mutta ahdistus painoi mun rintaa niin valtavana möykkynä, etten osannut kuin nojata lämmintä Jannia vasten.

“Tämä asia täytyy nyt selvittää. Soittakaa joku Steenille, mä voin viedä Sonian kotiin”, Joona sanoi, ja mä rutistin Jannia kiitollisena, että mun ympärillä oli sellainen talliporukka.


Merkintä 11. #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 01.10.2020

Miten iskä saattoi olla noin jästipää… Miksei se tajunnut että mä en ollut niin onnellisessa asemassa kuin se. Sillä sentää oli jokin verkosto olemassa jo Norjassa ennen kuin se halus raahata mut tänne kauas kaikesta ja kaikista. Sitten se ei voi edes antaa yhtään saumaa, vaan se yrittää esittää jotain superisää vaikka ei sitä oikeasti kiinnosta. Ei se varmaan edes huomaa mun olemassaoloa silloin kun se on kotona.

Tai no, enhän mä oikeastaan paljoa edes oo kotona. Mitä mä tekisin sielä kun ei sielä edes oo ketään ikinä. Iskä tekee pitkää päivää toimistolla, joten ei mua huvita olla kotona. Paljon mielummin mä oon sitten vaikka tallilla ja olis kiva jos olisi vain jotain muuta kuin tuntilainen. Mä haluaisin olla hoitaja, mutta iskä ei jostain syystä anna mun kysyä Jassulta olisiko tallilla joku hevonen, jota mä voisin alkaa hoitamaan. En mä tiedä suuttuiko se mulle siitä kun mä ilmoittauduin niihin kisoihin ilman sen lupaa vai mistä.

Mä olin koulun jälkeen käynyt tekemässä läksyt pienessä kahvilassa, josta oli alkanut tulemaan mun kantapaikka. Sielä oli pari kivaa työntekijää, jotka jaksoivat puhua mulle huonoa englantia, ja mä en tuntenut itseäni ihan niin noloksi ja tyhmäksi. Sieltä mä jatkoin sitten Shelyesiin. Kello oli siinä vaiheessa niin paljon, että eka tunti oli jo alkanut, joten mä vain hengailin tallipihalla, ennen kuin seuraavan tunnin ratsastajat saapuivat paikalle ja alkoivat laittamaan ratsujaan kuntoon. Mä kiertelin tallissa vielä hetken, ennen kuin siirryin maneesiin seuraamaan toisen ja osan kolmannesta tunnista.

Kuitenkin kylmyys ajoi minut takaisin liikkeelle ja näin sen vaaleatukkaisen tallityöntekijän, Svenin (?) astelevan juuri talliin. Mä seurasin sitä ja kun mä luulin et se näki mun saapumisen mä kävelin sen työ.

”Kan jeg hjelpe?” kysyin ja näin miten Sven vähän hätkähti. Se kääntyi kattomaan mua ja tyytyi vain nyökkäämään, ennen kuin se sanoi muutamalla sanalla mitä mä voisin tehdä, tai välillä se vaan pääty viittomaan jos mä en ymmärtänyt sitä. Ei se oikein edes tuntunut välittävän siitä että mä olin tunkenut sen vaivoiksi ja mä yritin vain parhaani mukaan pysyä sen jättimäisten askeleiden perässä ja tajuta parhaani mukaan sen vähistä sanoista jotain.

Lopulta me oltiin saatu kaikki hevoset sisälle ja Sven viittoi mut ottamaan luudan käteen ja lakaisemaan käytävää sen perästä, kun se jakoi hevosille heiniä. Lopuksi oli aika vielä väkirehuille ja mä sain kaataa parille rehut kuppiin, Svenin ensin mitatessa oikeat määrät muoviseen kauhaan. Ihan liian nopeasti iltatalli oli tehty ja viimeisiä alettiin ajamaan pois tallilta, joten mäkin jouduin vastahakoisesti hakemaan koulureppuni ja lähtemään pyöräilemään kotiin. Kotimatkalla mun kiukku iskää kohtaan nosti taas päätään, ja mä toivoin että mä voisin vain palata takaisin Suomeen ja muuttaa vaikka mummon ja papan luokse. Norjassa kun mun koti ei olisi ikinä.

#Tarinatempaus2020 / Merkintä 6 / 1.10.2020

Jasmine näytti tavanomaista väsyneemmältä istuessaan mua ja Hildeä vastapäätä toimistonsa pöydän ääressä. Naisen ilme oli kireä ja silmien alla olevat tummat rannut kielivät viimeöisestä valvomisesta. Myös Hilde oli vaitonainen – nainen kaiveli pienestä nahkasalkustaan paperia ja kynän ja rykäisi.

“Ensiksi, olen hyvin pahoillani tapahtuneesta. Tilanne on varmasti ollut hyvin järkyttävä kaikille osapuolille.”

Jasmine nyökkäsi ja käänsi katseensa muhun. Katsoin takaisin kasvot ilmeettöminä ja nainen päästi huokaisun ristien samalla kätensä pöydälle.

“Kiitos Hilde, tämä on kieltämättä poikkeuksellista ja erittäin ikävää. Ikävää on myös joutua käymään tällainen keskustelu”, Jasmine sanoi. Mä pidin käsiä taskuissa ja puristin siellä olevia roskia ryttyyn. Turhautti ja vitutti.

Hilde oli soittanut mulle aiemmin ja kertonut, että mun työpaikalla oli sattunut jotakin ja meidän olisi syytä lähteä käymään paikan päällä. Nainen oli ollut vaitonainen yksityiskohdista, mutta jo pelkästään sen puhumattomuus ja kiristyneet suupielet kielivät siitä, että kyseessä ei ollut mikään mun kannalta hyvä juttu. Viimeistään tallipihassa parkissa oleva poliisiauto oli vahvistanut mun aavistukset oikeiksi – oli tapahtunut joku rikos. Ja mua epäiltiin siitä.

Toimiston ovi kävi ja vanhempi mies astui sisään. Se oli varmasti viisissäkymmenissä ja harmaantumaan päin, mutta neliskanttisten silmälasien takana siniset silmät näyttivät teräviltä ja tarkkaavaisilta. Rinnassa olevassa nimikyltissä luki “Rikoskomisario Jensen”.

Jensen nyökkäsi ja Jasmine teki tilaa pöydän ääressä, jonne Jensenkin istuutui. Mies tervehti Hildeä, joka tervehti takaisin ja levitettyään lisää papereita pöydälle rikoskomisario rykäisi ja siirtyi itse asiaan.

“Olemme nyt kuulleet paikalla olleita ja tutkineet auton mahdollisten todistusaineistojen varalta. Malmin oletettavasti ymmärtää, miksi käymme nyt tätä keskustelua?”

Tuijotin Jenseniä kuin miehen paikalla olisi istunut läjä teurasjätettä. Mies katsoi takaisin silmälasiensa ylitse ja pyöritteli kynää kädessään. Sika pitää mua syyllisenä.

“Kahdeksastoista päivä lokakuuta, kello neljäntoista ja kahdeksantoista välillä Sonia Stordahlin Mazda 3:n  kummatkin eturenkaat on puhkaistu jonkinlaista teräasetta käyttäen. Asiasta on kirjattu rikosilmoitus maanantaina yhdeksästoista lokakuuta, jonka yhteydessä asianomistaja on ilmoittanut myös luonteeltaan toistuvista häirikköpuheluista”, mies luetteli sitten papereistaan. Jasmine katsoi hiljaa pöydän pintaan otsa rypistyneenä, Hilde kirjoitti rikoskomisarion sanoja ylös muistivihkoonsa. Mä naksauttelin mun rystysiä taskujeni sisällä.

“Koska Liam Malmin on tuomittu useista vahingonteoista ja omaisuusrikoksista ja aloittanut hiljattain työsuhteensa tapahtumapaikalla, on syytä selvittää myöskin Liam Malminin osuus tapahtumiin.” Jensen nosti katseensa muhun. “Malmin voisi omin sanoin nyt kertoa, missä hän oli tuohon tapahtuma-aikaan."

Syntyi hiljaisuus. Hilde lopetti kirjoittamisen ja kääntyi katsomaan mua. Jasmine oli ottanut kynän, jolla piirteli nyt hajamielisesti pöydällä lojuvan paperin reunaan samalla kun odotti mun vastausta. Jensen naputteli kynällä kämmenselkäänsä.

“Mä olin ulkona”, vastasin välinpitämättömällä äänellä. “Satamassa.”

“Missä satamassa?” Jensen kysyi.

“Storøyan satamassa.”

“Ja mitä teit siellä?”

“En mitään.”

Jensen katsoi mua sen näköisenä, ettei uskonut sanaakaan. Jasmine nojasi toisella kädellä leukaansa ja vilkaisi mua kulmiensa alta, mutta vei katseensa pian takaisin paperiin.

“Et mitään? Muuten vain kuljeskelit satamassa?”

“Niin minä juuri taisin sanoa, komisario”, vastasin ivallisesti. Hilde päästi oudon äänen, joka oli jonkinlainen sekoitus rykäisyä ja vinkaisua, ja tiesin että se oli olevinaan varoitus mulle.

Oikeasti en mä ihan “muuten vain” siellä satamassa ollut ollut. Olin kuljeskellut siellä etsimässä hyviä maalausspotteja ja löytänytkin niitä pilvin pimein – satamakontteja ja alikulkutunneleita, sähkömuuntajia ja betonipylväitä. Olisin toki voinut sen Jensenille sanoa, mutta päätin että oli parempi pitää turpa tukossa, varsinkin kun en ollut missään kusessa – ainakaan vielä.

“Ettekä missään vaiheessa poikennut Shelyesin suunnalla, vaan vietitte koko päivän satamassa ihan muuten vain?”

“En poikennut”, sanoin ja vedin päätäni taaksepäin. ”Katso vaikka teletiedoista.”

Jensenin suupielet venyivät huvittuneeseen hymyntapaiseen, kun mies katseli mua lasiensa takaa. Mäkin loihdin kasvoilleni ilottoman hymyn.

“Malminpa on näppärä poika”, Jensen myhäili ja ryhtyi taas naputtamaan pöytää kynällä. “Aivan varmasti tarkistamme. Teletiedoissa on vain se pieni sivuseikka, että mikäänhän ei varmasti puhu sen puolesta, että puhelimen omistaja olisi jatkuvasti samassa paikassa puhelimensa kanssa.”

Mun teki hirveästi mieli pyöräyttää mun silmiä, mutta hillitsin itseni, lähinnä koska Jasmine oli taas kääntänyt katseensa muhun. Vedin kädet pois taskuista puristaen yhä roskia nyrkissäni, ja Jensenin katse osui mun oikean käden rystysiin, joihin oli tatuoitu A.C.A.B. Mies näytti jälleen huvittuvan ja nojasi taaksepäin tuolissaan ennen kuin vilkaisi Hildeen, joka rykäisi.

“Mielestäni asiakkaani osuus tapahtumiin on melko huteralla pohjalla”, Hilde sanoi ja joutui rykimään lisää, koska naisen ääni kuulosti hyvin heiveröiseltä. “Ei ole käynyt ilmi seikkoja, joiden vuoksi olisi syytä kyseenalaistaa Liamin kertomus olinpaikastaan.”

Jensen hymähti. “Tällaisissa tilanteissa on syytä tutkia kaikki mahdolliset vaihtoehdot tarkasti, Magnussen hyvä. Meillä ei ole epäiltynä ketään, mutta Malminin taustan huomioon ottaen haluamme olla ehdottoman varmoja yksityiskohtien paikkansapitävyydestä, mitä Malmin meille kertoo. Uskoakseni myös Lundén on samaa mieltä.”

Jasmine nyökkäsi yhä vaitonaisena ja mä painoin hetkeksi katseeni pöydällä lojuviin papereihin. En mä varsinaisesti vieläkään välittänyt täällä olosta, mutta olin alkanut pääsemään jotenkuten kiinni rutiineihin ja täällä oloon. Se oli sentään jotain vaihtelua yksiön seinien tuijottelulle ja pitkille illoille yksinään, ilman ketään, kenelle puhua. En mä halunnut menettää tätä duunia. Puristin mun kädessä olevaa paperia kovempaa.

Paperia.

Mä nostin katseeni Jenseniin.

“Mä kävin syömässä”, sanoin yhtäkkiä. Jensen kääntyi katsomaan mua ja kohotti kulmiaan.

“Anteeksi?”

“Mä kävin syömässä sunnuntaina.”

Nakkasin palloksi rypistyneen kuitin Jensenin papereiden päälle. Rikoskomisario tuijotti mua lasiensa takaa pitkään vaiti, ennen kuin käänsi katseensa alas kuittiin ja poimi sen hitaasti käsistään. Avatessaan kuittia miehen kasvoille ilmestyivät syvät uurteet.

“Siinä lukee päivämäärä ja kellonaika. Ja on mulla täällä myös toinen”, sanoin ja kaivoin mun taskua ja ongin siltä taittuneet ja rypistyneen kuitin. “Se on tuntia myöhemmin. Kahvista”, jatkoin ja nakkasin senkin Jensenin pöydälle, ennen kuin nojauduin jälleen taaksepäin. Jensen silmäili kuitteja pitkään, ikään kuin etsien jälkiä siitä, että ne olivat väärennettyjä. Hilde kuitenkin näytti saavan uusista todisteista taas optimistisuutensa takaisin.

“Mielestäni Liamilla on hyvin näyttöä siitä, ettei hän ole ollut tapahtuma-aikaan paikalla”, Hilde sanoi ja samaan aikaan Jasmine näytti rentoutuvan. Naisen kasvot olivat edelleen vakavat, mutta silmiin syttyi helpottunut katse, kun nainen kääntyi vilkaisemaan mua. Jensen laski kuitit pöydälle ja risti kätensä yhteen.

“Kieltämättä”, mies virkkoi hitaasti. Siniset silmät porautuivat jälleen muhun. “Mikäli Malminilla ei ole muuta, mitä hän nyt haluaisi tässä meille kertoa, mielestäni tässä oli riittävästi tältä erää. Olemme kuitenkin tarvittaessa yhteyksissä sekä teihin -”, mies jatkoi ja nyökkäsi mulle ja Hildelle, “- sekä teidän suuntaanne, mikäli jotakin ilmenee. Sikäli mikäli Lundén vielä haluaa työsuhdetta jatkaa ennen tutkinnan valmistumista, Malmin on vapaa poistumaan töihin.”

Jensen katsoi Jasminea, joka avasi suunsa pitkän vaitonaisuuden jälkeen.

“Onhan tässä toki paljon asiaa tapahtunut”, Jasmine aloitti ja mä painoin katseeni syliini.

“Mutta haluan uskoa, mitä Liam meille kertoi. Mun puolesta hän voi jatkaa töitä.”

Mun sydämeltä vierähti pois iso kivi.


Merkintä 1. #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 21.10.2020

Steen oli sunnuntaista asti ollut mun luona. Mä olin nukkunut sohvalla ja Steen oli levittänyt patjan sen vierelle. Se oli valvonut mun unta ja tehnyt ruokaa, kuskannut mua töihin ja takaisin ja katsonut, että mulla on kaikki hyvin.

Mä olin vihdoin kertonut Steenille niistä oudoista puheluista. Steen ei sanonut mitään, mutta mä tiesin että se oli vihainen, etten ollut kertonut heti. Yhdessä me oltiin tehty rikosilmoitus ja käyty poliisiasemalla antamassa lausunto tapahtuneesta. Se oli helpottanut mun oloa ja poliisit sanoivat, että he alkavat selvittämään puheluiden alkuperää ja renkaiden puhkojan henkilöllisyyttä. Koska soitot tulivat tuntemattomasta, poliisit sanoivat, että selvittäminen olisi hankalampaa kuin normaalisti – he joutuisivat tilaamaan kaikki teletiedot suoraan operaattorilta ja käymään yksitellen läpi joka ikisen vastaanotetun puhelun, ja sen takia olinkin kirjannut puheluiden kellonajat ylös ja toimittanut ne poliisille.

Nyt piti vain toivoa, ettei kyseessä ollut prepaid, sillä silloin selvittäminen kävisi entistä mutkikkaammaksi.

“Siinäkään tapauksessa ei ole mahdotonta saada selville soittajan henkilöllisyyttä”, oli ystävällinen rikoskomisario Jensen tokaissut, “mutta toivokaamme silti, ettei homma mene niin mutkikkaaksi.”



Steen oli hommannut uudet renkaat ja olimme saapuneet Shelyesiin. Steen lupasi hoitaa renkaiden vaihdon ja mä menin sillä välin käymään tallilla. En ollut sunnuntain jälkeen vielä käynyt siellä.

Aikuisten alkeistunti oli alkamassa ja tallissa kävi kuhina. Iloinen puheensorina kajahteli tallin käytävillä ja ihmisiä ravasi varustehuoneeseen ja karsinoille, kun tuntilaiset ja hoitajat valmistelivat hevosia tuntia varten.

Raffen karsinalla seisoi kolmikymppiseltä vaikuttava silmälasipäinen nainen, joka jutteli Matiaksen kanssa. Pojalla oli kasvoillaan tuttu hurmaava hymy, kun se opasti naista varusteiden kanssa. Virnistin. Hiton Matias. Jätkä oli varmasti tullut joko liikuttamaan Usvaa tai treenaamaan Theolla, mutta tapansa mukaan nuorukainen ei voinut olla käyttämättä hyväkseen tilaisuutta pelastaa neitosia pulasta.

“Tarvitaanko täällä apua?” kysyin päästyäni lähemmäs. Matias kääntyi katsomaan ja näytti yllättyvän nähdessään mut.

“Ai, moi Sonia! Täällä on kaikki hyvin, saatiin just Elinin kanssa Raffe tuntikuntoon”, Matias sanoi ja virnisti. “Vaikka neito onkin näköjään suorastaan syntynyt hevosnaiseksi, mun apua hädin tuskin tarvittiin.”

Nainen kikatti kovaan ääneen ja mä kohotin virnuillen kulmiani Matiakselle. Just.

Ihmiset alkoivat valua ratsuineen ulos tallista ja Elinkin nappasi Raffen ohjat käsiinsä ja talutti ruunan karsinasta käytävälle. Katsottuani hetken kaksikon perään käännyin Matiaksen puoleen. Pojan kasvoilla oli edelleen pieni hymy, mutta silmiin oli ilmestynyt huolestunut katse.

“Mä aattelin, ettet ehkä käy tällä viikolla, niin sillä mä sitten auttelin”, se sanoi ja vakavoitui. “Christian kertoi mulle siitä, mitä kävi. Ootko kunnossa?”

Mä nyökkäsin. Kyllähän asia mua painoi vielä, mutta Steenin tuen ja talliporukan tsemppiviestien myötä mun olo oli jo parempi ja sunnuntain tapahtumat tuntuivat jo paljon kaukaisemmilta.  

“Oon mä. Asia on poliisin hoidossa”, sanoin ja hymyilin vähäsen. Matias nyökkäsi ja irvisti sitten.

“Toivottavasti tutkivat sen hiipparin joka täällä on harjoittelussa”, Matias sanoi vaimeammalla äänellä. Mä olin hiljaa. Christiankin oli ollut sitä mieltä, että syypää oli Liam, tallilla yhdyskuntapalvelua suorittava nuori mies. Mä olin nähnyt sen ohimennen ja se vaikutti hiljaiselta, mutta ei mun silmissä mitenkään pahansuovalta. Se oli aina keskittynyt milloin mihinkin työtehtävään eikä juurikaan jutellut kävijöiden kanssa. En mä oikein tiennyt, osasinko mä kuvitella sitä syylliseksi – mutta mistä sitä ikinä tiesi...

“Haluutko tulla kattoo, kun treenaan Theolla?” Matias kysyi sitten ja mun silmät kirkastuivat. Treenien katselu oli mukavaa puuhaa ja saisin ajatuksia vähän muualle.

“Toki! Meettekö maneesiin?” kysyin ja Matias nyökkäsi. “Mä käyn hakemassa kahvia ja tuun sinne!”



Taukotuvassa oli autiota, kun menin sinne. Kahvia ei ollut tuoreeltaan ja aloin penkomaan kaapeista kahvinpuruja ja suodatinpusseja. Piirinmestaruuskisat lähestyivät ja munkin pitäisi alkaa pian tosissaan treenaamaan, jos aioin sijoittua kisoissa. Kisasin Raffen kanssa sekä esteillä että koulussa, mutta esteratsastuksen metriluokassa kisaratsuni olisi Lidia, ja etenkin tamman kanssa tarvitsin vielä rutkasti harjoitusta.

Napsautin kahvinkeittimen päälle ja olin istuutumassa pöydän ääreen odottamaan, kun ovi kävi ja sisään astui Joonan kanssa jutteleva Nita. Kaksikko huomasi mut pöydän ääressä ja kummatkin sulivat hymyyn. Hyppäsin samantien takaisin seisomaan ja riensin halaamaan ensin Joonaa ja sitten Nitaa.

“Ihana nähdä sua tallilla taas!” Nita henkäisi, kun irroitin otteeni.

“Ihana olla täällä taas”, vastasin ja hymyilin pahoittelevasti. “Anteeksi, etten ole hirveästi vastaillut viesteihin. Olin ihan jossain sumussa pari päivää.”

“Älä pyytele anteeksi, se on enemmän kuin ymmärrettävää!” Nita henkäisi. “Toivottavasti asiat selviää.”

“Niinpä”, sanoin ja käännyin katsomaan Joonaa. “Tuhannet kiitokset, kun veit mut kotiin sillon sunnuntaina. Steenkin on käskenyt kiittää joku sata kertaa..” sanoin ja Joona laski kätensä rauhoittavasti mun olkapäälle.

“Älä suotta. Ja Steenin näinkin äsken pihalla, kiitteli ihan henkilökohtaisesti, vaikkei mitään kiiteltävää olekaan. Pääasia että oot kunnossa ja että tiedät, ettei sun tarvitse olla tän asian kanssa yksin.”



Seisoin pihalla ja odottelin, että Matias ja Theo saapuisivat maneesille. Joonakin oli sanonut tulevansa pian ja odotellessa hörpin höyryävää kahvia. Nauttiessani loppusyksyn kirpeästä säästä ja auringonsäteistä kuulin kun joku lähestyi. Käännyin ympäri ja tunnistin tulijan. Liam.

Poika oli vetänyt pipon hiekanväristen hiustensa suojaksi ja kävellessään poika veti taskustaan tupakan. Se oli kai tulossa maneesin kulmalle tupakoimaan, sillä olin nähnyt siellä porukkaa aiemminkin samoissa puuhissa. Tunsin tahattomasti jännittyväni, kun pojan vihreät silmät nauliutuivat muhun ja puristin kahvimukia vähän kovempaa.

“Moi”, sanoin vähän turhan kovalla äänellä. Liam mittaili mua katseellaan ja seisahtui. Se näytti miettivän jotain tuijottaessa mua suoraan silmiin. Mun teki mieli väistää sen katsetta, mutta tuijotin uhmakkaasti takaisin.

“Moi”, se sanoi ja tuntui, että se harkitsi sanojaan ennen kuin puhui.

“Sä oot varmaan Sonia.”

Mä nyökkäsin. Liam näytti jollain tapaa vähän hermostuneelta. Sen ruskea takki oli auki ja harmaa, vähän nuhjuinen huppari oli vedetty sen alla kiinni. Mustat tennarit olivat melkein puhki kuluneet ja pojan koko olemus oli omalla tavallaan aika surullinen. Yhtäkkiä aloin säälimään Liamia.

“Mä oon pahoillani siitä mitä sulle kävi”, se sanoi sitten yhtäkkiä. Mä katsoin sen silmiin, enkä nähnyt niissä vilpillisyyttä. Muutoin pojan ilme oli tutkimaton.

Olin vastaamassa, kun lähestyvä kavioiden ääni havahdutti mut ja heti sen perään kuulin Matiaksen äänen.

“Jätä Sonia rauhaan!”

Käännyimme Liamin kanssa kummatkin katsomaan Matiasta. Pojan kasvoilla oli uhmakas ilme, kun se harppoi Theo vierellään meidän luoksemme. Liam katsoi sitä ilmeettömästi eikä sanonut mitään.

“Kehtaatkin vielä jutella Sonialle”, Matias sihahti ja seisahtui suojelevasti mun lähelle. Liam ei vastannut mitään. “Ala painua.”

Liam pysyi vaiti, painoi vain röökin huulilleen ja käveli ohitsemme kohti maneesin kulmaa. Matiaksen silmät kipinöivät kun se katsoi Liamin loittonevaa selkää ja sitten mua.

“Mitä se oikein kuvitteli? Mähän sanoin, että se on sairas hiippari. Tuu, mennään”, Matias sanoi ja lähti kohti maneesin ovea ja mä seurasin sen vanavedessä. Ennen sisälle menoa vilkaisin vielä kulmaukselle, jonka luona Liam seisoi seinään nojaten.

Pojan hartiat olivat painuneet kumaraan ja katsoessani sitä tunsin piston mun rinnassa.


Merkintä 12. #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 1.10.2020

Mä kävelin odottavalla mielellä ilmoitustaululle katsomaan kenellä mä menisin tänään tunnilla. Hevosjako paperia tutki jo Elisa, joka ratsasti samalla tunnilla kanssani.

”Hej, kellä sä meet?”
”Hej, Dimonalla. Sulla on näköjään Venni” Elisa vastasi ja nuoremman äänestä kuuli että toinen oli hieman säikähtänyt mun tuloa.
”Oi, kiva. Pääsee treenaamaan kisoja ajatellen” sanoin samalla kun laskin katseeni paperista ja käänsin sen kohti Elisaa.
”Saanko mä auttaa sua Dimonan hoitamisessa?” kysyin toiselta.
”Joo! Alotetaanko vaikka siitä että käytäisiin hakemassa sen varusteet?”

Saatuamme Dimonan varusteet tamman karsinan eteen harjasimme Elisan kanssa yhdessä tuumin Dimonan ja juttelimme samalla tulevasta tunnista ja sen odotuksista ja tulevista kisoista. Lopulta Feitli oli valmis ja Catun johdattamana Elisa ja muutama muu tuntilainen lähtivät taluttamaan ratsujaan maneesiin ja itse kävelin porukan edessä odottaen että pääsimme maneesiin ja sain kävellä Vennin luokse ja mitata tamman jalustimet sopivaksi itselleni, ennen kuin tamman edellinen ratsastaja auttoi minut tamman selkään ja pääsin painamaan pohkeeni vuonohevosen kylkiin ja siirtämään sen pitkin ohjin käyntiin.

Janni laski puomeja alemmaksi estetolpissa niin että esteet jäivät lopuksi ristikoiksi. Olin kuullut joidenkin supattavan jotain Jannista ja jostain Joonasta ja joistain bryllupeista. Kaikki olivat olleet kuitenkin jotenkin tosi innostuneita niin kai se on joku hyvä juttu? Muutenkin kaikki on ollut jotenkin tosi iloisia, vaikka tallilla on tapahtunut kaikkia tyhmiäkin juttuja. Kuitenkin ajatukseni keskeytti Jannin ohjeistus kerätä ohjat käteen ja alkaa verryttelemään ratsuja.

Venni oli tosi reippaalla päällä, mutta se oli kuitenkin tehnyt jo yhden tunnin joten sen kanssa oli helppoa verkata, vaikka se vissiin keräsi vähän kierroksia esteistä, joita maneesin hiekalla oli kasattuna. Mulla oli välillä tosi hankalaa saada Venniä hidastamaan sen askellusta, mutta Jannin ohjeiden avulla mä sain sen hidastamaan lopulta ja pian Janni kertoikin mistä aloitettiin hypyt.

Venni lähti ensimmäiselle lähestymiselle hyvin, mutta jostain syystä se löi jarrut pohjaan just ennen estettä ja mä tömähdin sen kaulalle.
”Okei, ota Linnea uudestaan. Nyt vain muista pitää jalat paremmin kiinni sen kyljissä. Ja jos haluat, niin pyydä sitä vaikka vähän vielä eteenpäin kun ootte lähestymässä estettä” Jannin ohjeet kuuluivat katsomosta. Seuraava kierros meni paljon paremmin ja nyt Venni ”hyppäsi” pienen ristikon ylitse ja saimme samalla jatkettua laukassa eteenpäin. Tehtävä otettiin vielä pariin kertaan, ennen kuin Janni kävi nostamassa esteitä vähän ja nyt hypättiin ensin sama ristikko ja sitten sen jälkeen käännyttiin vähän oikealle ja sitten hypättiin vielä yksi pieni pysty.

Uutta tehtävää Venni hyppäsi paljon paremmin, ja mäkin olin jotenkin paremmin hereillä. Lopulta me saatiin hypätä pieni rata, ennen kuin Janni alkoi antamaan loppukommentteja.
”Teillä alkoi mennä Linnea paljon paremmin loppua kohden. Muistat vain pitää jalat kiinni kun lähestyt estettä niin sillä tavalla saat tuettua Venniä paljon paremmin hypyissä”.

Lopulta me laskeuduttiin alas satuloista ja mä nostin Vennin jalustimet ylös ja löysäsin vähän sen satulavyötä, ennen kuin odotimme että Christian oli tuonut viimeisen tunnin ratsastajat maneesiin ja me lähdimme Jannin perässä kohti tallia. Elisa puolestaan auttoi minua hoitamaan Vennin pois ja me juteltiin samalla tunnista, ja siitä miten se oli mennyt. Lopulta Vennikin oli yöpuulla ja me lähdettiin Elisan kanssa palauttamaan tamman varusteita paikoilleen ennen kuin meitä alettiinkin jo hoputella kotiin.

#OTsuoritus / #Tarinatempaus2020 / Merkintä 7 / 01.10.2020

Liittyy https://shelyes.palstani.com/t100-wildan-paivakirja#2983 Bean tarinaan. (iPadininei suostu laittamaan sitä oikein )

Istuskelin Lennin kanssa taukotuvan sohvalle, se oli tullut tavaksi. Ovi aukesi, ja Bea astui sisään.
”Moi Lilja.” Tyttö sanoi.
”Moi Bea!” Sanoin iloisesti. Olin iloinen ja pirteä, olisin voinnut juosta vaikka koko Norjan ympäri. Jaloissa oli tarmoa.
”Sullahan on nykyään kaks koiraa.”
”Joo, Sara on Mallan pentu. Mä ajattelin että jos se olis kiinnostunut jäljittämisestä ja aksusta, koska Malla ei innostunu jäljityksessä. Agility koira Mallakin on, mutta kivaa se on, jos on kaksi koiraa.” Bea rapsutti mietteliäänä Lenni, joka makasi välissämme.
”Sä voisit joku päivä tulla meille kattomaan Saraa ja Mallaakin, vaikka sä oot ehkä nähnytkin joskus Mallan.”
”Joo, voisihan sitä joku päivä tulla kattomaan.”
”Mun isä on allerginen koirille, ja mä toivoisin joskus saavani sellaisen.”  Bea jatkoi juttujaan.
”Voi harmi. Äiti ja iskä lupas mulle koiran, jos hoidan sen, eikä koulu kärsi. Sain sen, ja tota.. kyllähän se koulu sitten vähän kärsi, mutta mennyttä se oli jo siinä vaiheessa. Äiti ja iskä autto, eikä ne nyt sitten enää pysty luopumaan Mallasta, perheenjäsen sekin on.” Naurahdin kertomalleni.


Jätimme Lennin sohvalle nukkumaan ja kiipesimme portaita pitkin tallin puolelle. Bea kävi hakemassa Wildan tunnilta, ja lähtiessään sinne, lupasi esitellä ponin.
”Hyvä minunkin on oppia muita hevosia,” hymähdin.


Pian kaviot kopisten parivaljakko tuli ovelta kohti Wildan karsinaa, jonka ovessa minä roikuin.
”Tässä on Wilda...” tyttö selitteli.


Vaihdoimme puhelinnumerot, kenties niitä joskus tarvitaan. Ja ainakin tulkintani perustella olin saanut uuden ystävän, joka ehkä tulisi joku päivä meille. Ei se haittaisi, vaikka Bea onkin minua kaksi vuotta vanhempi!

#Tarinatempaus2020 / merkintä 16 / aloitettu 2.10.

Jassu oli keksinyt jälleen hyvän keinon saada kaikki auttamaan tallin talviteloille valmistelemisessa – nimittäin talkoot. Se oli hyvä valenimitys orjatyölle. No ei sentäs – kunhan kiusoittelin aina Jassua asiasta, kun se sai päähänsä järjestää talkoita.

Jassu toimi taukovastaavana sekä työnjohtajana. Naisen oli tarkoitus jakaa päärakennuksesta ohjeita, mitä kukakin vapaaehtoinen voisi siirtyä tekemään. Naisella oli hyvän työnjohtajan tavoin kynä ja paperi - mihin hän sai merkitä muistiin, kuka oli missäkin.

Tallin syntymäpäiväkahvit nautittaisiin myöhemmin iltapäivällä, ilmeisesti vakkarituntien jälkeen. Olin Jassun käskemänä käynyt heti aamusta Amfi -kauppakeskuksesta hakemassa jätti-ilmapallojen numerot 1 ja 2. Kassalla maksaessani yllättävän hintavia ilmapalloja, olin sen ymmärtänyt. ”Hyvänen aika Shelyes oli jo vanha, 12 vuotta”, kuten ilmapalloista saattoikin päätellä.

Nyt puhaltaessani Jassun olohuoneessa kaiken hiilidioksidin keuhkoistani numeroilmapalloihin, muistelin vuosien taakse. Se taisi olla itseasiassa näiden päivien nurkilla, kun olin itsekin astellut ensimmäistä kertaa Shelyesin pihapiiriin jo menehtyneen shetlanninponin, Vanin hoitajana vuonna 2009. Voi mihin nuori ja tietämätön ja viaton Catu olikaan silloin itsensä ajanut. Nyt ponien jatkuvan puunaamisen sijasta mielessä pyörivät ainoastaan miehet, taino yksi mies.

Huokaisin syvään.
- Miten sulla voi kestää noin kauan niiden puhaltamisessa? Jassu katsahti keittiön puolelta.
- No tuu ite puhaltaa! Vaatii varmaan sata keuhkollista ilmaa nää sun pallos…
- Älä märise siellä, Jassu huusi keittiöstä. Näytin kieltä naisen selälle.

Ilmapallojen puhaltamisen jälkeen ja varmasti siitä aiheutuneen liiallisen hiilidioksidin tasojen tippumisen seurauksena, ajauduin roikkumaan keittiön oviaukolle.
- Kuule Jassu… Aloitin vaivaantuneena, olisinko muka valmis kertomaan Beatan baby showereiden tapahtumista?
- No? Jassu kysyi leipomisensa keskeltä.
- Taino ei mitään
- Sano nyt, Jassu kurkkasi olkansa ylitse.
- Ei mitään, mä meen jo putsaamaan niitä laitumia, huikkasin.
- Muista merkata siihen paperiin, että menet sinne! Jassu huusi vielä ennen kuin ehdin livahtaa paikalta.
- Yes sir, huusin johtajalle.

Koko aamupäivän oli satanut lunta, jonka seurauksena maata peitti nyt hentoinen, valkea kerros. Osa tallilaisista oli innostunut lähtemään heti maastoon nautiskelemaan ensilumen antimista sekä tulevan talven tunnetiloista. Ensi viikolla oli tiedossa myös perinteinen yövaellus, halloweenin kunniaksi. Kävellessäni tallipihan poikki, toivoin todella lumen pysyttelevän maassa vielä ensi viikon ajan. Helpottaisi huomattavasti yöllistä näkyvyyttä, kun olisi pieni valkea heijastus maasta tarjolla.

Tänään ennustus näytti hyvinkin lupaavaa aurinkoisuutta, joten laitumien putsaus sujuisi varmasti melko kivuttomasti. Lisäksi olin tietoisesti valinnut talkoiden työvalikoista sen, jossa kohtaisi varmasti vähiten ihmisiä. Tänään halusin vain olla yksin omien ajatusteni kanssa – edes hetken aikaa. En edes muista, koska viimeksi olisin tuntenut oloni näin epäsosiaaliseksi.

Niimpä vielä melko hiljaisen tallipihan ympäröimänä, nappasin kottikärryt sekä talikon oritallin seinustalta ja lähdin työntämään kärryjä kohti laitumia. Lumi narisi ihanasti kärryjen pyörän alla ja pystyin keskittämään ajatukseni pelkästään siihen ääneen.


Hyvästä säästä ja taatusta omasta rauhasta huolimatta kirosin hieman talkootyövalintaani. Olin saanut vasta ensimmäisen laitumen kolittua läpi ja kaksi samanlaista olisi vielä jäljellä. Lumisade oli onneksi jo loppunut tämän päivän osalta, joten ainakaan ei tarvitsisi jatkuvasti pohtia, mitkä kohdat sitä olin jo putsannut. Lisäksi tuo perhanan valkea aine peitti yllättävän onnistuneesti kaikki ne kakkakikkareet, joita täällä olin metsästämässä.

Hetki sitten olin todennut antisosiaalisuuteni todella olevan huipussaan. Sivusilmällä olin nähnyt kauempana Matiaksen, Lunan ja Auroran taluttavan tammojaan laitumia vastapäätä olevalle pihattotallille.

”Älkää tulko tänne jooko…”

Yritin näyttää olevani täysin uppoutunut työn touhuihin, mutta olihan minun lopulta pakko vastata innokkaiden tyttöjen vilkutuksiin – yhtä innokkaasti. Ponit oli kuitenkin saatava talliin ja kukaan ei saapunut laitumille häiritsemään työtäni. ”Huh…”

Aloitin varmuuden vuoksi seuraavan laitumen putsaamisen täysin vastakkaisesta reunasta pihattotalliin nähden. Yritin pitkittää työtäni niin, etten varmastikaan pääsisi keskustelu-etäisyydelle kenenkään kanssa. Olin jopa kelannut mielessäni läpi niitä kakkukahvitteluja… Pitäiskö mun vaan pitkittää tätä hommaa sen verran pidempään, että ”oho hups, en kerinnytkään kakkua maistamaan” tapahtuisi.

Mun antisosiaalisuuden suunnitelmat näyttivät kuitenkin menevän pahasti pieleen, kun huomasin tumman hahmon lähestyvän laitumia liiankin päättäväisin askelin. ”Ehkä se kääntyy vielä pihattotallin suuntaan…” No eipä kääntynyt. Kirkas auringonpaiste ja siitä johtuva lumen kimaltelu estivät mua tarkentamaan katsettani tulevaan ihmiseen. Jouduin pitelemään kättäni hieman silmieni yläpuolella ja miettimään päässäni ne huonoimmat vaihtoehdot, kuka sieltä voisi saapua.

- Moi

Liam seisoi edessäni ja tunsin, miten ahdistus tippui harteiltani, kuin olisin saanut tiputtaa raskaan kiven selästäni pois.

- Hei, mitä sä Liam täällä? Kysyin hieman yllättyneenä, en edes tiennyt nuorukaisen tulevan näin viikonloppuna töihin. Liamilla oli melko rankka viikko takana, kaiken Sonialle tapahtuneen ja siitä johtuvien syyllistävien sormien osoittelun vuoksi.

- Jassu pyysi mua auttamaan sua tänne, Liam sanoi melko suoraan. Poika piteli visusti käsiään aukinaisen takkinsa alla olevan hupparin taskussa. Hieman kumarassa olevan pojan silmät hakeutuivat maahan ja käänsin päätäni toiselle sivulle katsellessani edessäni olevaa brunettea. Kumpa olisin pystynyt selvittämään mitä ajatuksia pojan päässä liikkui sillä hetkellä.
- Jos sä haluat auttaa nii käy hakemassa ittelles kottikärryt ja talikko jostain, ohjeistin lopulta. – Sä voit vaikka mennä tohon toiselle laitumelle putsailemaan, jatkoin. Liamia ei tarvinnut kahdesti pyytää ja poika kääntyi ympäri, jatkaen matkaansa sinne mistä oli saapunutkin. ”No ainakin saan edelleen olla antisosiaalinen…”

Olin kuluneen viikon aikana selventänyt pojalle, etten todellakaan epäillyt häntä viime viikon tapahtumista. En nähnyt minkäänlaista syy-yhteyttä Sonian ja Liamin välille – mistä johtuen en osannut myöskään kuvitella Liamin soittelevan Sonialle ahdistavia puheluita tai varsinkaan puhkovan tyttöraukan renkaita. Liamia tuskin silti oli edes kiinnostanut alkupuheeni ensimmäisen työvuoromme alussa, sunnuntain jälkeen. Olimme lähinnä jatkaneet siitä mihin olimme viimeksi jääneet; minä puhuin ja Liam seurasi hiljaa perässä.

Liamin poistuttua paikalta, jatkoin talikolla sohimista täydessä hiljaisuudessa.

Mulla oli tänään hyvä syy olla koko päivä Shelyesissä. Ensin olisi tallin syystalkoot ja sitten iltapäivällä vielä vakkaritunti ja sen jälkeen tallin synttärikahvit. Me oltiin tapeltu tosi paljon iskän kanssa menneellä viikolla ja mä en tajunnut miten se ei voinut nähdä mun näkökulmaa asioissa vaan miksi sen piti vaa luulla että se on aina oikeassa vaikka se ei oo todellakaan oikeassa monessakaan asiassa mikä tulee muhun ja Norjaan. Enhän mä edes halunnut lähteä tänne.

Shelyesin rakennusten tullessa esiin mun fiilis parani vähän ja jättäessäni pyöräni parkkiin ja lähtiessäni kävelemään reppu selässä kohti tallipihaa Catu tuli juuri Jassun talolta.
”Moikka! Jassu on tuolla sisällä, käy siellä niin se kertoo sulle mitä sä voit tehdä.” Catu viittoi taloa kohden ja jatkoi matkaansa. Mä käännyin kohti Jassun taloa ja hieman epäröiden nousin portaat ylös ja pienen epäröinnin jälkeen avasin oven ja jätin mun lenkkarit eteiseen, ennen kuin jatkoin sisälle.

”Moikka?” huikkasin hieman epävarmasti.
”Mooi, täälä keittiössä!” Jassun vastaus kuului jostain ja yritin lähteä etsimään äänen lähdettä, ennen kuin löysin Jassun keittiöstään.
”Talkoisiin tulossa?”
”Joo…”
”Mahtavaa. Sä voisit mennä peseen ruoka ja juomakuppeja. Siellä on ainakin Christian tallissa, niin se voi varmasti neuvoa sulle hommat alkuun ja eiköhän sinne jotain kavereitakin sulle ilmaannu” Jassu puheli katsoessaan paperiaan.
”Okei”

Päästessäni isoon talliin mä kävin viemässä ekana mun repun taukotupaan ja lähdin sitten etsimään Christiania. Mä olin nähnyt sen vain muutaman kerran ja siinä oli jotain minkä takia mun fiilis oli jotenkin tosi jännittynyt sen lähellä. Pienen etsinnän jälkeen mä löysin sen rehuhuoneesta.

”Christian?” Mä kysyin hiljaisella äänellä. Jouduin toistamaan kysymykseni vielä kerran, ennen kuin tuo kääntyi ympäri.
”Jassu… Jassu käski tulla ettiin sut. Sä… Sä kuulemma voisit neuvoa ruoka- ja vesikuppien pesussa?” Christian näytti hetken siltä että se ei tiennyt mitä ajatella, mutta lopulta se viittilöi mut matkaansa ja kohta mun toisessa kädessä oli vesisanko ja toisessa pesusieni, sekä tiskiharja. Me suunnattiin Hillan karsinalle, jossa Christian selitti mulle mitä mun pitäisi tehdä ja seurasi hetken mun suorittamista ja varmistuttuaan siitä, että mä pärjäisin, se katosi paikalta ja mä jäin yksin pesemään Hillan ruokakuppia loppuun.

Mulla oli parin kohdan kanssa vähän ongelmia ja pian mä kuulinkin joidenkin ääniä käytävältä. Katsoessani käytävälle mä näin sen kirjavan hevosen omistajan, joka ratsasti myös vakiotunneilla. Mä kävelin hieman epävarmasti sen ja sen hevosen perässä sen karsinalle ja onnekseni sain luntattua karsinan nimikyltistä niin hepan kuin omistajankin nimen. Nitan nähdessä mut se hymyili ja mulla meni hetki ennen kuin mä uskalsin puhua.
”öö… mä… mä… mä tarttisin vähän apua. Mä yritin pestä Christianin neuvoilla Hillan ruokakuppia, mutta mä en yllä oikein sinne pohjalle... Vois… voisiksä tulla kattoon onko se hyvä tai tiedäksä olisiko täälä jotain jakkaraa mitä mä voisin käyttää?” kysyin brunetelta ääni väristen ja pohdin, olisiko sittenkin pitänyt käydä etsimässä Christian.
”Joo, mä voin tulla auttamaan mieluusti. Mä vaan riisun nopeasti Danten.” Nitaksi epäilemäni nainen sanoi ja mä käännyin kannoillani ja suuntasin takaisin Hillan karsinaan yrittämään saada hankalia paikkoja vielä putsattua.

Pian Nita tulikin karsinaan ja se auttoi mua saamaan hankalat paikat lopunkin, ennen kuin se lähti takaisin hoitamaan Dantea ja mä jatkoin vielä putsaamalla Hillan vesiastian ennen kuin mä siirryin seuraavaan karsinaan. Ollessani juuri aloittamassa seuraavaa ruokakuppia talliin tuli myös lisää porukkaa pesemään kuppeja ja oli kiva kuunnella muiden juttelua sekä vastata satunaisiin kysymyksiin, vaikka mä en vieläkään, kolmen kuukauden jälkeen ollut yhtään varma edes helpoimpien norjan kielisten sanojen lausumisesta.

#Tarinatempaus2020 / Merkintä 8 / 1.10.2020

Vesisaavin vesi muuttui kerta kerralta harmaammaksi, kun Joona huuhteli riepuna käyttämäänsä vanhaa pyyhettä ja puristi ylimääräisen veden pois.

”Enää on jäljellä noi vihreet puomit.”


Joonan kuuratessa puomeja minä kannoin ja nostelin niitä pesuun ja takaisin paikalleen. Estemiehenä Joona halusi tietenkin osallistua puomien pesuun, joten olimme ottaneet kontollemme kentän puomien puhtaudesta vastaamisen. Koska Joona ei selkänsä vuoksi voinut vielä kantaa mitään painavaa (vaikka mies kuinka vänkäsi vastaan, olin topakasti kieltänyt häneltä kaiken liian kuormittavan: muutossa oli ollut jo aivan tarpeeksi), olimme tehneet selkeän työnjaon. Joona toimi pesijänä, minä roudasin puomeja pesuun ja taas takaisin paikoilleen.


Olin salaa toivonut, että olisin päässyt tekemään halloween-koristeita, rakastinhan niin juhlien valmistelua kuin itse juhlimistakin, mutta Joona tuntui olevan niin innoissaan vastuutehtävästään esteiden parissa, että hellyin ja päätin myöntyä hänen apurikseen. Kai se toivoi pääsevänsä pian taas hyppäämään kuuratessaan puomeja niin antaumuksella: ainakin esteet kiiltäisivät puhtauttaan, kun se päivä koittaisi.
Joonan pestessä vielä viimeisiä puomeja pohdin hajamielisesti, olisiko lähikaupassamme kurpitsoja. Kenties voisin kaivertaa yhden irvinaaman yhteisen kotimme portaita koristamaan.

”Valmis!”

Joona heitti likavedet kentän kupeelle aidan taa ja viskasi rievun sankoon.

Kannoin viimeisetkin puomit paikoilleen, ja suuntasimme lunta kengistämme kopistellen yhdessä katsomaan, olisiko kahvi tallin yläkerrassa jo valmista. Tallituvan pöydällä kökötti herkullisen näköinen kakku, takanaan suuret numeroilmapallot, jotka muodostivat luvun 12 sen merkiksi, että tämä meille kaikille niin rakas paikka oli ollut olemassa jo niin pitkään. ”Onnea, toinen kotini”, lausuin ääneti mielessäni kahvinkeittimen poristessa kotoisasti ja huoneeseen vähitellen virtaavien ihmisten puheensorinan täyttäessä tilan. Sillä se Shelyesistä oli näiden kolmen vuoden aikana tullut: toinen koti.


________________________
Merkintä 4, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020