Raffen päiväkirja

Tuttavuuksia - nro:1

Tiedäthän sen tunteen, kun sisällä kihelmöi kesä; kaikki se halu päästä tekemään ja kokemaan jotain uutta? Se tunne vei mut mukanaan, kun nojasin rapistunutta maalipintaa vasten kotitaloni sisäpihalla ja heittelin talvelta jääneitä hiekoituskiviä muutaman metrin päässä olevaan roskakoriin. Aurinko paahtoi paljaita nilkkojani ja lämmin etelätuuli puhalsi sivusta sotkien hiukset vasten kasvoja. Tavallisesti hermoni olisivat palaneet alta aikayksikön ja olisin vaihtanut paikkaani edullisempaan, mutta tänään ei ollutkaan ihan tavallinen päivä. Tänään oloni oli tavallista tyynempi ja virkeämpi ja mielessäni pyöri toinen toistaan villimpi idea vailla toteutustaan. Ehkä ottaisin junan täysin vieraaseen kaupunkiin, jossa voisin kierrellä päivän ja yöpyä teltassa? Kenties etsisin kylältä käsiini surffilettisen jätkän ja vaatisin silmät räpsyen tätä opettamaan mulle parkouria? Tai keräisin porukan kasaan ja nostaisimme pystyyn villin katuvesisodan? Kuten yleensä, mun ajatukseni jäivät taasen vain ajatuksiksi. Ehkä joku vähemmän extempore-toiminta soveltuisi paremmin tähän päivään ja tähän hetkeen. Selatessani aikansa elänyttä kännykkääni törmäsin jälleen sähköpostiin, jonka olin eilen saanut. Hymy nousi huulilleni, kun mieleeni tuli kuva voikosta ruunasta, joka tallilla odotti ensivierailuani. 

Tarkoitukseni oli viileän coolisti mennä Raffea moikkaamaan vasta loppuviikosta, jotten vaikuttaisi liian innokkaalta. Kuinka itselleni tätä yritin järjellä selittää, oli se, että monet samaan aikaan valitut hoitajathan rynnistäisivät samana päivänä tallille aiheuttamaan kaaosta, minkä takia olisi parempi hieman viivästyttää omaa visiittiä. Siinä sitä kuitenkin oltiin arkitamineet yllä polkemassa tallille uutuutta hehkuvalla urheilupyörällä - kuinka epäsopusuhtaiselta meno saattoikaan näyttää. Matka taittui kuin siivillä kiitos ihanan kesäisen kelin ja nappikuulokkeista kantautuvan The Lumineersin ja saattoipa alamäkivoittoisella reittivalinnallakin olla osuutta asiaan. 

Kun jylhien kuusten takaa alkoi pilkistää tallirakennuksen nurkkaa ja sen edustaa peittävää parkkipaikkaa, into sisälläni kasvoi entisestään. Lähes heitin pyöräni parkkipaikan reunalle kellalleen ja tanssahtelin - kirjaimellisesti - sen läpi tallipihaan. Ensimmäinen vastaantulija, suuriin ikäluokkiin lukeutuva mies, kantoi mukanaan työkalupakkia ja haalareiden paljastamat käsivarret olivat kokeneet ilmeisesti paljon; arpia olin näkevinäni tuon tuostakin ja verisuonet pullistelivat pinnassa. Mies hymähti mut nähdessään, minkä seurauksena lakkasin oitis tanssimasta. Hymyilin kauniimmin kuin koskaan ja tervehdin häntä ystävällisesti.

"Kevättä rinnassa kenties?" Bertiksi esittäytynyt mies lohkaisi. "Kun itse olin sinun iässäsi, tanssitettiin tyttöjä lavalla illat pitkät.." 
"..eikä pyöritty tallilla lantaa lappaamassa", jatkoi paikalle osunut oranssipäinen tyttö, joka heilautti kättä suuntaani. "Oon Viivi, ja sä oot..?"
"Elsa", vastasin kuin ohimennen. "Ja ei, kesää mulla on rinnassa ja unelmien prinssi odottaa tuolla tallissa."
"Jaa, että Svansenin nuorempaan sukupolveen olet silmäsi iskenyt", kohautti vanha mies olkiaan ja jatkoi matkaansa kohti valkeaa päärakennusta.
Vilkaisin Viiviin hieman hämilläni, mutta tämä tuntui saavan sitä enemmän iloa Bertin murjaisusta, mitä vähemmän mä siitä olin perillä. 
"Sun nimesihän siinä Jassun uusien hoitajien listassa oli, mutten kuollaksenikaan nyt muista kenen puunaaja susta tulikaan..", Viivi kurtisti kulmiaan kysyvästi. 
"Raffen", hymyilin autuaasti.
"No näinpä", tyttökin hymyili kohteliaan pidättyväisesti. "Pojan riimunnaru löytyy tallista karsinan edestä ja ruuna itse tuolta tarhasta. Portaiden viereinen karsina."

Kiitin informaatiosta ja painelin jännittynein ja odottavin mielin tallin uumeniin. Ensisilmäykseltä tallissa ei näyttänyt olevan ketään, mutta ääniä kyllä kuului. Katseeni harhaili hieman epäilevästi ympäriinsä ja saavuttikin pian pitkän käytävän viimeisestä karsinasta vuoniksen kanssa puuhastelevan tytön.
"Hei sori, sä varmaan tiedät vähän paremmin kuin mä", herätin tytön huomion. "Onhan tää karsina Raffen?"
"Jassoo, uusia hoitajia taas. Tervetuloa Shelyesiin! Mä oon Catu", sain vastaukseksi. "Ja joo tosiaan on se."
Esittäydyin vastavuoroisesti ja käännyin riimunnarun napattuani kannoillani lähteäkseni ulos. Vilkaisin tallin nurkalta tarhoja etsien ja nähdessäni ruskein aidoin rajatut viheriöt, tihensin askelteni tahtia: Hetki enää ja pääsisin sujauttamaan sormeni Raffen karhean harjan sekaan. Yllätyksekseni en ollut ainoa näissä aikeissa, vaan itseäni hieman lyhyempi blondi seisoi selkä muhun päin ja roikotti vierellään kokispulloa.
"Ai hei!" Aloitin tehdäkseni tuttavuutta.
"No morjens", tyttö kääntyi ja hymyili. "Uusia hoitajia säkin?"
"Joo oon", naurahdin ja osoitin Raffea tarhassa. "Meitä kuulemma tuntuu riittävän."
"Juu siltä on tänään vähän näyttänyt", Emmaksi esittäytynyt väripalettikin nauroi. "Mä tosin oon hoitanut jo Ruskaa ennen Lokaa."

Sen enemmittä jorinoitta hain nätisti antautuvan ruunan tarhasta ja talutin tuon omaan karsinaansa saakka. En ollut rapsutuksia pidemmälle ehtinyt, kun karsinan ovella jo seisoi nainen harjaboksi käsissään.
"Hei!" Hän tervehti enemmän kuin asiallisesti. "Meen Raffella tänään tunnilla, itseasiassa puolen tunnin päästä."
"Ai joo hei sori, en mä yhtään tajunnu, kun tänne tulin", rikoin asiallisen linjan. "Oon siis tän ruunan uus hoitaja ja enemmän kuin innoissani."
Astuin ulos karsinasta tehdäkseni tilaa naiselle. 
"Sano vaan, jos tarviit apua", hymyilin lempeästi.
Naisen silmistä näki tuon miettivän kahdesti antaisiko mun hoitaa ponin innostukseni takia vai hoitaako homma itse pois alta. Tottakai hän itse osasi poninsa laittaa kuntoon, HeB-A tunnillekin kun oli menossa.
"Kiitos, mut enköhän mä pärjää. En ole ensimmäistä kertaa tällä pojalla menossa", kuului Raffen voikon kaulan takaa pölyn leijaillessa ilmassa.
"Ai, no sehän on kiva. Mitä oot tykännyt?" Utelin hieman. "Raffesta ratsastettavana siis."
"Ihanan tasainen askel ainakin löytyy, tosi helppo mukautua sen liikkeisiin", sain hymyn nyt lautasten takaa. "Näin koulutunnilla on tosin kyllä haastavaa saada Raffesta paljoakaan irti."
Hymähdin rennosti. Samaa mä olin kuullut Jassultakin Raffesta jutellessamme. Loin viimeisen hymyn tuntilaisen suuntaan ja muun idean puutteessa heitin converseni viereisten portaiden juureen ja astelin huojentuneena ylös. Sain melkein yliannostuksen asiallisuutta viime minuutteina.  

En ehtinyt tajutakaan, että oleskelutilassa voisi olla joku, ennen kuin olin esillä oviaukossa kuin näyteikkunassa konsanaan. Neljä silmäparia tuijotti suoraan kohti, mikä sai kiskaisemaan ohutta neuletta peittävämmin eteen. Tervehdyksiä sateli ympäri huonetta niin, etten ehtinyt huomaamaan törmänneeni jo kahteen heistä. Heidän, Viivin ja Catun, lisäksi huoneessa näytti olevan mustahiuksinen kenties vuoden pari itseäni nuorempi tyttö ja hujoppi blondi heti Catun vieressä. 
"Tuo tuolla sohvalla on Beata, joka likipitäen päivittäin kasvattaa juuriaan tohon samaan kohtaan sohvan päätyyn", luonnehti Viivi Beatan pyöritellessä silmiään.
"Ja tuo Catun, rakkaan talliorjamme, takavasemmalla oleva myöskin orjuutettu tyyppi on Svansenin suvun nuorempaa sukupolvea aka Sven", tyttö iski silmäänsä mulle virne naamallaan. Nyt hämmästyneen katseen Viiviin loi puolestaan Sven. Tyttö silmin nähden nautti hämmennyksestä, jota sai ripoteltua ympäriinsä. Nauroin aidosti ja rohkeasti, sillä en voinut enää peitellä iloani kuulua tähän vielä hyvinkin tuntemattomaan porukkaan.

En ole kertaakaan epäonnistunut, mutta olen löytänyt 10 000 tapaa jotka eivät toimi - nro:2

Olin katsonut tuntilistasta, ettei Raffella olisi tänään vientiä. Siispä mä aka the hoitaja astuin kuvioihin, vaikka sitten tässä koleassa sadesäässä. Tiesin, että kauneudesta kuuluukin vähän kärsiä, mutta että tästäkin. Huokaisin syvään ja nostin katseeni maasta, johon kookkaat vesipisarat rummuttivat taukoamatta, ja näin toisenkin huppupään kävelemässä edelläni. Kiskaisin sadetakkini, yhtä tumman sinisen kuin ovat ratsastushousunikin, helmaa soveliaampaan suuntaan ja kiiruhdin tuon kiinni. 

"No hellurei", kohottelin kulmiani sadepäivän piristykseksi vilkaistessani hupun alle. Jassoo, täysin tuntematon tyyppi.
"Öö moi", tytön lievästi hämmentynyt ääni kuului.
Jos jo tässä vaiheessa itseni hänen silmissään nolasin, totta mooses me ystävyttyttäisiin paremmin. Huppupää vetäisi päätallin oven auki ja mä seurasin kuin hai laivaa. 
"Mä oon Elsa", ojensin märkää kättäni virallisesti tämän suuntaan.
Yllätyin, kun tyttö ei tarttunutkaan siihen, mutta urheasti pidin silti kättä ilmassa. Hän laski huppunsa punertavanruskeiden kutrien edestä ja muutama hiussuortuva oli karkaillut muuten huolitellusta poninhännästä.
"Julia", tyttö ravisti kättäni hiukset heiluen ja hymyili leveästi. 
"Ootko säkin uusi täällä?" Utelin varova hymy kasvoillani.
"Joo, Kikiä hoitelen. Ja sä..?" Kuului vähän kysymystä reippaampi vastaus.
"Raffea. Et sattuis olemaan maneesiin menossa koulua vääntämään tänään? Seura kelpais", rohkaistuin kysymään, vaikka tyttö vähän ujolta vaikuttikin. Ei kai ystäviä voi kuitenkaan liikaa olla?
"No, nyt mä olen", hän vastasi.
"Oolrait, no nähdään maneesissa, kun valmista", kokosin keskustelun ja katosin kottikärryt ja talikon noudettuani Raffen karsinaan. 

Eipä lantakikkareita montaa ollut kottikärryn pohjalla, kun olin ne turpeesta siivilöinyt. Catu ja Sven olivat mitä ilmeisimmin hommansa hoitaneet, eikä siitä aikaakaan tainnut kauaa olla. Kävin kärräämässä muutamat lantakikkareet lantalaan, mikä muuten ei sujunutkaan ihan niin vaivatta kuin suunnitelmissa oli. Kottikärryn, luojan kiitos ei täyden, työntäminen kuraisella tallipihalla kaatosateella tuskin on kenenkään tallitytön unelmaduuni. Ei ollut kovinkaan kaukana, ettenkö olisi joutunut noukkimaan kakkapalleroita keskeltä pihaa uudelleen kärryyn. Uutta puhdasta turvetta heitin vähän vanhan joukkoon ja levittelin ympäri karsinaa, jonka jälkeen nappasin ruskean riimunnarun ja painelin tallista tarhojen suuntaan.

Vielä ulos jääneet ponit mulkoilivat portilla mua kuin olisi mun syyni, että satoi vettä. Hätistelin muita kauemmas, mikä oli hieman hankalaa, kun säikkyäkin säikymmän Raffen piti kuitenkin pysyä käden ulottuvilla. Naksautin narun riimuun ja rukoilin ruunaa portista taluttaessani, että muut pysyisivät aisoissa. Siihen nähden, että saappaat upposivat jatkuvasti mutaan ja Raffella oli kamala kiire sateesta sisälle, suoriuduin hyvin. Tallille päin tallustaessamme ruuna kiilasi jatkuvasti edelle mun estoyrityksistäni huolimatta.
"Seis", mä sanoin painavasti ja polkasin jalkanikin mutaan, jotta käsky olisi yhdestä ponintorvelostakin tarpeeksi selvä. Vaan ei tainnut olla. Raffe säikähti lie mitä ja sinkoili loppumatkan puolelta toiselle kuin päätön kana. Antaa pojan sitten tanssahdella, ajattelin. 

Karsinaan poikaa ei tarvinnut montaa kertaa käskeä vaan tuo syöksyi sinne kuin ohjus ja samalla sekunnilla alkoi sen silmä luppasta.
"Sä olet kuule vasta lähdössä töihin, että unihiekat pois silmistä vaan", mä juttelin Raffelle sen sadeloimea riisuessa. 
Suljin karsinan oven jäljessäni ja heitin loimen kuivumaan. Tässä välissä, ennen harjojen hakua, mä kävisin vaihtamassa läpimärät housuni kuiviin. Toivon mukaan ullakko ei olisi tupaten täynnä porukkaa, jottei tarvitsisi kikkailla jonnekin vessaan yksiä housuja vaihtamaan. Tytöt tuskin pahastuisivat vaatteidenvaihtoani tuvassa, mutta jos Sven on paikalla, voisi tilanne olla toinen.

Heti oleskelutilan ovelle saapuessani tein kattavan katsauksen huoneessaolijoista: muutama tyttö, joihin olin tervehdyksen verran törmännyt aiemminkin, mutten nimiä muistanut tähän hätään. Pääasia oli, että he olivat kaikki tyttöjä. Muutaman sanan vaihdoimme, mutta aika pikaisesti suoriuduin kuivat ratsastustamineet yllä takaisin hoitsuni karsinalle. Laskin kypärän lattialle ja noudin harjaboksin, jossa luki isoin vielä haalistumattomin kirjaimin Raffen nimi. 

Alkuunsa mä vaan rapsuttelin ruunaa korvien takaa ja harjan tyvestä ja tuo venytti kaulansa äärimmilleen. Naurahdin nauttivalle ilmestykselle, joka venytti ylähuultaankin ja hamusi ruokakupin reunaa. Olin mäkin hoitsuni valinnut, mietin ja hymähdin. Hieroin nelijalkaista tursasta aluksi kumisualla, vaikka olihan sille tietysti muutenkin tarvetta. Likaa ja pölyä leijaili kevyesti ilmassa saaden mut aivastamaan. 
"Terveydeksi", helähti käytävältä.
"Kiitos?" Vastasin ja yritin kurkkia, ken mulle jutteleekaan.
"Inga-Stina, tutummin Inga tai Iiäs. Morjens", itseäni nuorempi tyttö luki ajatuksiani. "Ei ollakaan tavattu vielä."
"Juu ei, oon Elsa", hymyilin ystävyyttäni. "Mitäpäs ajattelit touhuta näin sadepäivänä?"
"Kysytki vielä!" Hän puuskahti. "Oon tehny jo ehkä kaiken ja kuolen ihan pia tylsyytee."

En ehtinyt sanoa juuta enkä jaata, kun Inga paineli jo harja käsissään nurkan taakse. Mukavan oloinen tyttö. Vaihdoin kumisuan pölyharjaan, jolla kävin ruunan läpi voimakkain vedoin. Eipä tarhaan loimitetusta otuksesta enää paljoakaan likaa irronnut ja hyvä niin. Jalat tosin olivat kurassa lilluneet ja vaativat enemmän kärsivällisyyttä, mutta nekin suohirviöt sain lopulta kellistettyä. Pehmeällä harjalla Raffea käsitellessä mä rapsuttelin tuota taas samalla, ja saattoipa karvakorva nukahtaakin välillä. Melkein sääliksi kävi raskaan työn raatajaa, jolla työ olikin vasta edessä. Pään harjasin kevyesti ja jouhetkin suin sormillani auki. Tekaisinpa pojalle letinkin otsatukkaan, kun niin silmillä oli. Jos jotain mä Raffessa rakastin, niin hoitamisen helppoutta. Jalat nosti liki automaattisesti mun pyllistellessä lähettyvillä eikä pyörinyt tai hyörinyt lainkaan. Oikea alkeiskurssilaisen unelma.

"Jokos sä alat olla valmis?" Julian uteliaat kasvot ilmestyivät Raffen toiselle puolen. 
"Vielä varusteet ja oon valmis kiipeemään selkään", vastasin. "Mites öö..?"
"Kiki", tyttö täydensi unohdukseni. "Suitsia ja satulaa varten valmis."

Vänkäsin itseni ulos karsinasta harjaboksin kera ja suuntasimme yhdessä varustehuoneeseen. Hetki meni, että löysin oikean pollen kamppeet, mutta Julia tuntui tietävän tasan tarkkaan, mistä Kikin varusteet löytyisivät. Toviksi jäimme rupattelemaan, ja mulle selvisi, että Julia onkin suomalainen. Mua on aina kiehtonut se maa ja sen kansalaiset, sillä itselläni ei siitä tai heistä kovinkaan ole kokemusta, vaikka puoli sukua onkin kotoisin jostain Pohjanmaalta. Toinen puolisko, isän puoli, suvusta onkin sitten täältä Svolværin syrjäseudulta.

Jätin satulan nojaamaan karsinan oveen ja lähdin suitsimaan karvaista kaveriani karsinaan. Kun suitset oli saatu ongelmitta näpsäkästi paikoilleen, heitin satulan selkään - edes satulavyön kanssa ei tähän mennessä ollut ongelmia, voiko olla tottakaan?

Ei aikaakaan, kun kaksi voikkoa takamusta keinui kohti maneesia. Se vähä, mitä olimme Julian kanssa ehtineet jutella, oli hämmentävän yhdenmukaista. Voisimme olla, jos ei kaksoset, niin sisarukset ainakin. Musta pitkästä aikaa tuntui siltä, ettei joku tuntenut mun seurassa itseään lainkaan kiusaantuneeksi, vaikka olenkin vähän tällainen mielipuoli. 

"...joo oisin voinu melkee alkaa itkee ku kuulin mitä mun lempilakanoille kävi", tyttö selitti tohkeissaan kiristäessään Kikin satulavyötä.
"Voi eikä", mä komppasin sympaattisena. "Onhan se nyt tärkeetä, ettei kukaa koska lemppareihi. Koske mun kukkalakanoihin ja voit nostaa henkivakuutustas."

Julia naurahti ja nousi selkään. Mä tein saman perässä, mutta miltei horjahdin takaisin maan tasalle, tällä kertaa selälleni maneesin hiekkaan. En taas tiedä, säikähtikö Raffe mua, Juliaa, Kikiä vai ihan vaan itseään, mutta ruunaa tanssitti taas. Se steppasi pienellä alalla kuin ompelukoneen neula ja hörähti välillä kevyesti. Kaikkeni mä tein tyynnytelläkseni sitä, mutta sateen rummutus kattoon kai hermostutti. Siispä mä päädyin taluttelemaan ratsuani kierroksen pari ympäri maneesia Julian jo lämpätessä voikkoaan. Kun Raffe vihdoin rohkeni rauhoittua, pääsin mä ongelmitta selkään. Alkuverkat lähtivät liikkeelle rauhassa, mutta kuuliaisesti. Raffe selvästi yritti ja oli kuulolla, mutta aina silloin tällöin korvat heilahtelivat kuulostelemaan sadetta tai puun oksien kolahtelua kattoon. Sätkyjä ei sentään tällä kertaa.

Se tuntilainen, joka viimeksi mun ollessa tallilla ratsasti Raffella, oli oikeassa. Askel oli mitä ihanin ja siihen pääsi köykäisesti mukautumaan kaikissa askellajeissa. Ravi oli alkuun hieman hallitsematonta sähellystä, mutta pian poni palasikin kuulolle ja ravi oli yhtä hallittua kuin meno käynnissä ja laukassakin. Kokonaisuudessaan Raffe muistutti ratsastuskoulun konkariratsua, joka osaa jäynäyttää ratsastajiaan. Vauhtia kyllä riitti omasta takaa eikä jatkuvasti tarvinnut olla hoputtamassa, mutta aina, kun keskittyminen herpaantui ja silmä vältti, oli se oikomassa tai löysäilemässä. Liekö testasi ensikertalaista selässään? Oli miten oli, silti reiteni ja pohkeeni olivat treenatussa jamassa 45 minuuttisen työn jälkeen. Hyvin ruuna loppujen lopuksi kulki ja hyvä maku jäi suuhun. Odotankin innolla seuraavaa kertaa päästä selkään.

Ponit hoidettuamme veimme varusteet takaisin paikoilleen varustehuoneeseen, jossa saimmekin idean sadepäivän tylsyyden karkoittamiseen. Mitäpä jos rasvaisimme varusteet samalla, kun kerran siellä istuskelimme. Vauhtia varustehuolto sai siinä kohden, kun tajusimme Ison & Pehmeän alkavan pian. Kun homma oli parhaamme mukaan siinä aikataulussa hoidettu, könysimme tiemme ullakolle, jossa kourallinen muuta tallin väkeä istuskeli jo tv:n ääressä. Hyppäsimme vierekkäin sohvalle ja kuuntelimme sarjan ohessa muutamaa tekemisenpuutteesta valittavaa hoitajaa. Siinä istuskellessa aiempi ratsastaminen alkoi ramasta, mikä näkyi etenkin tiheään tahtiin haukottelevassa Juliassa.

Muu porukka sai Jassun johdosta nerokkaan idean lähteä koko päivän kestäneeseen kaatosateeseen taluttamaan hevosia, ja totta kai mä olin ihan heti messissä. Yritin mä maanitella Juliaakin lähtemään mukaan, mutta tuo ja kuulemma Kikikin nauttivat mieluummin puhtaista koivista ja kunnon unista, kun me hulivilit katoaisimme maisemista. Tuhahdin hyväksyvästi ja muistutin tyttöä siitä, että perästä kuuluu. Jonain kauniina, tai vähemmän kauniina, päivänä keksisin meille sellaista aktiviteettia, mistä tyttö ei voisi kieltäytyä. Vahvistavaa mutinaa kuullessani musta oikeasti tuntui, että olin saanut tallilta ystävän. Muut olivat vielä tuntemattomampia, mihin tarvittaisiin ehdottomasti muutos. 

Mä sain jalkaani tosi hölmönnäköiset kumisaappaat, mutta ainakin oli retro meininki. Eikös se ole muodissakin tai jotain? Matka alkoi hyvin ja rauhallisesti, mutta Jassun uiminen ojassa oli Raffen hermoille liikaa. Säikähtämisiä tälle päivälle riitti, oikeita tai dramatisoituja, mutta nyt ruuna pinkoi muiden kavereidensa kanssa karkuun ja heitti muutamat ilopukit matkalla. Vettä tuli kuin saavista kaatamalla eikä hoitajien tunnelma ollut kovinkaan riemua hipova mutavelliin kaatumisten jälkeen. Mä ja Saaraksi esittäytynyt tyttö riensimme auttamaan ojasta huutelevaa tallin päätä, kun muut pyydystivät karkureita pitkin peltoa. Vielä meitä ei tainnut ketään naurattaa, mutta tallille päästyä en mä ainakaan osannut enää riemuani säästellä. Ulkonäkö oli kyllä aikamoinen niin mulla kuin Raffellakin, mutten malttanut odottaa, että pääsisin kertomaan Julialle yksityiskohtia reissusta. Sääli, ettei lähtenyt mukaan. Itse tyttö varmaankin miettii, kuinka onni on, ettei lähtenyt mukaan.

Mihinpä muuhun on päivä hyvä lopettaa kuin Raffen kuraisen kuontalon pesuun ja kuivatteluun, kun saman käsittelyn tarvitsisin itsekin. Kaikkiaan päivä oli mahtava, sillä olinhan saanut yhden hyvän ystävän sekä myös kokemuksen, joka yhdisti mua suureen osaan talliporukasta. Tänne mä kuuluin ja kotimatkalla ihmettelinkin, miksen koskaan ennen ollut tälle tallille eksynyt. Ainakaan mua ei hevillä saisi täältä lähtemään.


Raffen harmaat turpakarvat tais hävitä rankkasateen mukana..

Hevosen tuoksua, tonttujen juoksua

Voi tätä valojen loistetta ja joulukellojen kilkatusta. Joulunauhoja, joulupuuroa ja joululauluja. Ja kaikkia noita kiireisiä ja stressaantuneita ihmisiä! Minäkin olin yksi heistä.

Olin saapunut tuttuun ja turvalliseen Svolvaerin pikkukaupunkiin, joka kuvitteli joulun saapuvan viimeistään huomenna. Ihmisiä viuhtoi ohitseni hullunkiilto silmissään, osa oli ottanut jo kyynärpäätaktiikan käyttöön ruuhkaisimmissa paikoissa. Olisinpa ollut haamu, joka olisi sulavasti lipunut noiden massojen lävitse ja vain nauttinut joulurauhasta. Tai edes poliisi, joka voisi viittoa itselleen tietä päästäkseen suorittamaan tärkeää tehtävää.

Kaikilla meillä oli yhteinen päämäärä – tämän vuoden joululahjat. Tarkoitukseni oli ostaa vain pari pientä juttua, mutta massahysteria tarttui väkisinkin minuun. Melkein jo kuulin korvissani sanat: ”Osta lisää, osta lisää! Vauhtia, että kerkeät ostaa enemmän!”

Hengitin syvään ja yritin ajatella järkevästi. Opiskelijabudjetillani en voisi ostaa kuudenkympin hajuvettä enkä korua, jolla eläisin pitkästi ensi vuoden puolelle. No ei se koru ollutkaan kovin kummoinen.
Kiertelin vielä jonkin aikaa kaupungissa hiutaleiden putoillessa taivaalta ja muodostaen maahan hennon lumivaipan entisen päälle. Svolvaerin kauppojen läpikäymiseen ei tosin pystyisikään kuluttamaan koko päivää. Kun olin löytänyt (edulliset) pussilakanat vanhemmilleni, yöpaidan, sukkia ja muuta pientä ystävilleni sekä saanut ilmaiset torttukahvit Coop Megassa, olin tyytyväinen. Tai olisin ollut vielä tyytyväisempi, jos tarjolla olisi ollut vaikka kakkua eikä sitä iänikuista pahaa torttua, jota jouluna on aina pakko syödä.

Vihdoin istahdin hyiselle ajurin paikalle ja pääsisin keskittymään itse asiaan: minut oli valittu Shelyesiin Raffen hoitajaksi. Vatsassani kipristeli hiukan - mutta hyvällä tavalla. Voi olla, että olin vihdoin löytänyt sen minulle oikean hevosen. Aika näyttäisi.
Parhaat päivänsä nähnyt Fiat starttasi rykien, ja lähdin Coop Megan pihasta toiveikkaana.

Saapuessani Shelyesiin ulos oli jo laskeutunut hämyinen peitto, jonka rikkoivat vain jokunen jouluvalo ja kelmeä loiste tallin pienistä ikkunoista. Omalla tavallaan tunnelma oli hyvin jouluinen – paljon parempi kuin Svolvaerissa. Onneksi jouluostokset olivat vain kerran vuodessa!

Hiivin kaikessa hiljaisuudessa talliin. Näytti siltä, että kukaan ei ollut katsomassa tätä pimeässä tonttuiluani. Se sopi minulle paremmin kuin hyvin – nyt kaipasinkin rauhaa.
Olin lähtenyt niin kiireellä, etten tajunnut ottaa edes vaihtovaatteita mukaan. Jalassani olivat Onlyn vaaleat farkut – itse asiassa ainoat sopivat farkkuni, kun ei tällaisille kilometrikoiville tahtonut löytyä mitään, mikä yltäisi nilkkaan asti. Päälläni oli myös pitkä ruskea untuvatakki, jonka karvavuori kutitteli poskeani. Asuvalintani ei siis todellakaan ollut paras mahdollinen paskan kärräämiseen, mutta en jättänyt tätä tilaisuutta käyttämättä, kun kerran olin tullut tänne asti.

Kurkistin Raffen karsinaan uteliaasti kuin pieni lapsi, silmät loistaen. Ruuna pureskeli heiniään takanurkassa mutta tuli sekin heti katsomaan, mikä kummajainen sen luo oli tullut. Ponin katse oli hyvin lempeä ja rauhallinen, suorastaan kutsuva. Ihastelin Raffen kullankeltaista kiiltävää karvaa, joka taittui hieman punertavaksi hämyisässä tallissa. Olin onnekas, karsina oli jo siivottu.
Avasin hitaasti karsinan oven, ja pian sen välistä jo tukki vaalea turpa sekä kaksi nappisilmää. Ruuna antoi minun vähän aikaa tutkiskella itseään: silitellä ympäriinsä ja nuuhkia keuhkoihini kotoista hevosen tuoksua. Sitten se päristeli hiukan ja jatkoi heinien syöntiään. Istuin oven viereen katselemaan – nyt vain totuttelisimme toisiimme vähän.

Yksi, kaksi, kolme, neljä – lumi narskui kavioiden alla, kun Raffe askelsi rytmikkäästi aukealla. Ruuna olisi mielellään tarjonnut vauhdikkaampaakin menoa, mutta arkuuttani hillitsin sitä vielä tällä kerralla – en osannut sanoa, löytyisikö jarruja. Silitin rauhoittelevasti korskahtelevan ratsuni kellertävää karvaa.

Oli kirpeä pakkaspäivä, ja luonto nukkui pehmeää valkoista untaan. Hengitykseni höyrysi ja poskeni alkoivat saada väriä. Varpaideni kipristelykään ei haitannut, sillä minä todellakin nautin – juuri tästä hetkestä.

Sanni ja Raffe 2HM

”Hei ookko sää nähny sitä?”
”Häh, ai mitä?” kysyin hämmästyneenä lähes tasajalkaa pomppivalta Inarilta. Nyt oli selvästikin jokin iso juttu kyseessä.
”No sitä miestä”, hän virnisteli ja näytti suorastaan nälkäiseltä. Minua hiukan etoi.
”Nyt tarvin vähä tarkennusta.”
Nainen pyöritteli silmiään ihan kuin en olisi ollut aivan täysjärkinen ja jatkoi sitten:
”Se viimisen tunnin ratsastaja. Koko talli puhuu siitä.”

Oli aivan tavallinen keskiviikkoilta, siis minun mielestäni. Pitkän ja uuvuttavan koulupäivän jälkeen olin rojahtanut sohvalle, kauhistellut postilaatikkoon tipahtanutta puhelin- sekä sähkölaskua ja päättänyt tästä edespäin erakoitua pimeään torppaani. Tai ehkä sittenkin vaihtaisin vain liittymää. Ja alkaisin suosia kynttilöitä. Mitäs sitä nyt vielä luopumaan joulutunnelmasta.

Mutta Shelyes oli asiasta aivan eri mieltä. Koko ponitalli oli kääntynyt ylösalaisin: kerrankin sinne oli eksynyt tuntematon miespuolinen olento. Tästä ei voinut olla huvittumatta – jopa Jassu tuntui seuraavan uutta tuntilaistaan ekstratarkkuudella. Kuulemani mukaan maneesi oli tällä hetkellä täynnä uteliaita silmäpareja.
Ainoa, joka ei näyttänyt lotkauttavan korvaansakaan tästä kaikesta oli Icarus. Mies oli tullut vain hoitamaan ihmissyöjäänsä – tällaisen lempinimen olin kuullut tallilaisten keskuudessa syntyneen. Hänen kävellessään ohitseni käytävälle lehahti omituinen savun haju. Miehen suusta kuului sen verran epäilyttävää mutinaa, että katsoin parhaaksi olla tervehtimättä.

Minäkään en mennyt maneesiin katsomaan tuota nähtävyyttä vaan aivan toista miestä. Raffe ottikin minut lempeästi vastaan päristellen ja taskuni tarkistaen. Voikko ruuna seurasi minua innokkaasti käytävälle - vähän liiankin innokkaasti, sillä se antoi päällään melkoisen tällin otsaani pälyillessään ja puhistessaan naapureilleen.
”Auts, rauhotu nyt”, sanoin ja pitelin kädellä jomottavaa kohtaa.
Catu sanoi Raffen menneen vain yhden kevyen tunnin tänään, joten päätin ratsastaa vähän, kun viimeinen tunti olisi ohi.

Nostaessani mustaa nahkasatulaa Raffen selkään, Inga-Stina ja Jemiina tervehtivät ja jäivät katselemaan touhujani etäämmältä. Pystyin kyllä kuulemaan, kenestä he puhuivat, ja vaikka en ollutkaan mikään ennustajaeukko, olisin sen kyllä arvannutkin.
”Ei älkää nyt tekin...” aloitin, ja samalla tallin ovi aukesi.

Aivan kuin itse kuningas olisi saapunut. Tänne meidän pieneen Svolvaeriin! Oli saattajia sekä ovenavaajia, vain kumarrukset ja kruunu puuttuivat. Ja tietenkin punainen matto, naureskelin itsekseni.
Mutta tarkemmin katsottuani en tiennytkään enää, oliko täällä sittenkään niin paljon melua tyhjästä. Mies oli noin 180cm pitkä ja hänellä oli tummat piirteet: ruskeat silmät, erottuvat kulmat sekä miehinen, karkea parransänki. Arvelin hänet noin parikymppiseksi. Vartalo oli kieltämättä atleettinen - leveät hartiat ja vahvat käsivarret, joille olisi kelvannut kaatua. Miten tuo oli tänne eksynyt?
”Glups”, jouduin minäkin nielaisemaan.

Kompuroin lumihangessa matkani maneesiin, koska tuo mies oli harvinaisen kirjaimellisesti hymyillyt tallissa jalkani alta. Hiukan tutisten nousin ratsuni selkään, joka tuntui ihmettelevän tätä tilannetta. Pyysin Raffen käyntiin ja nautin keinuvasta liikkeestä. Nyt saimme olla ihan kahdestaan, sillä suurin osa porukasta oli jäädyttänyt itsensä katsomossa viime tunnin aikana ja lähtenyt jo kotiin viltteihin hytisemään sekä juomaan kuumaa kaakaota.

Käskystäni Raffe siirtyi letkeään, isoliikkeiseen raviin. Annoin ruunan rauhassa vertyä: kääntelin isoja voltteja asettaen sitä vaihdellen sisään ja ulos. Raffe otti pyyntöjä vastaan lähes mukisematta, puhisi vain tyytyväisesti. Mielestäni se oli ihanan herkkä tuntiponiksi, vaikka pystyi sitä ratsastamaankin.

Laukka-avut saadessaan poni lähes räjähti vauhtiin, mutta rauhoittui pian. Laukassa se oli paljon vinompi, joten suoristelin sitä ratsastaen etuosaan sisään ja pyytäen takaosaa ulos. Vähitellen Raffe alkoi liikkua todella kivasti, vaikka se ei kauhean koottuna ollutkaan – se olisi vaatinut meiltä molemmilta paljon enemmän työtä.
Mutta nyt vain otin kyytiä, nautin tasaisesta askeleesta sekä vauhdintunteesta ja annoin arjen murheiden tipahdella maneesin hiekkaan.

Sanni ja Raffe 3HM

Aamuauringon säteet hivelivät poskeani. Yritin imeä niistä kaiken lämmön – suljin silmäni ja kuvittelin olevani jossain kaukana, lämpimässä. Kylmä tuulenvire sotki ajatukseni ja palautti minut maan pinnalle. Elettiin vasta helmikuuta.

Vaikka aloinkin jo kyllästyä ikuiseen pakkaseen, niin täytyi myöntää, että Lofootit olivat ehkä nyt kaikkein kauneimmillaan. Koskematon hanki loisti kuin tuhannet pienet timantit. Puut notkuivat lumesta ja taivuttivat siroja oksiaan kohti metsätietä. Taivas oli selkeä, putipuhdas, vuorenrinteiden reunustama. Maisema oli kuin suoraan taitavimman maalarin siveltimestä. Jokainen yksityiskohta oli tarkkaan harkittu - kaunis jo sellaisenaan, mutta yhdessä ne loivat saumattoman kokonaisuuden.

Tunsin itseni melko reippaaksi vedellessäni raitista ilmaa keuhkoihini Raffe vierelläni. Kannatti ottaa itseään niskasta kiinni ja nousta jo ennen kahdeksaa vapaapäivänä. Oli ihanaa katsella luonnon heräämistä uuteen päivään. Raffekin tuntui nauttivan aamulenkistä – se askelsi terhakkaasti saaden vastasataneen puuterilumen pöllyämään kavioidensa alla.

Oli hiljaista. Kuului vain ajoittaista pientä suhinaa, kun tuulenpuuskat tanssittivat lumihiutaleita aukealla. Shelyeskin tuntui nukkuvan talviunta: jälleen olimme Raffen kanssa aivan kahdestaan.
Kyllä minä viihdynkin hevosten kanssa, joskus tuntuu, että ei sitä muualle sopeudukaan. Nyt kaipaisin kuitenkin seuraa. Olo oli välillä todella yksinäinen omassa yksiössä, kun lukioaikaiset ystävät olivat satojen kilometrien päässä eikä yliopistoelämäkään oikein tuntunut vielä omalta.

Päästin Raffen takaisin tarhaan. Se ravasi innoissaan ruunakavereidensa luo, haisteli niitä hiukan tervehdykseksi ja alkoi hamuilla maasta aamuheinien jämiä. Koko joukkio näytti todella tyytyväiseltä, siihen ei paljoa vaadittu. Onneksi on nämä karvapallerot.

Yksi – kaksi – kolme – hyppy. Laukkaa eteen kaarteessa, sitten taas hidastus ja lähestyminen. Raffe nosti protestoiden päätään ja haistatti hidastamisyrityksilleni. Seurauksena oli tietenkin laakea loikka. Seuraavalla suoralla ratsastin pidätteet läpi ja laitoin ruunan lähes laukkaamaan paikallaan. Vähän aikaa se korisi kuin pieni porsas, mutta myöntyi sitten ja hyppäsi hyvin kaksi viimeistä estettä. Taputin voikon hikistä kaulaa ja annoin sen kävellä, kunnes puhiseva hengitys tasaantui.

Huh hellettä, olin aivan poikki. Tämä oli taas niitä päiviä, kun kiltti tuntiponi päätti vähän pitää hauskaa, eikä aikonutkaan kuunnella ratsastajaa. Olihan Raffe sen verran fiksu, ettei koskaan sikaillut niille pienille ja aroille alkeistuntilaisille. Olisikohan ollut jopa niin fiksu, että ajatteli vain antavansa turvonneelle ratsastajalleen lisäliikuntaa, kun en töiltäni ollut ehtinyt kesällä kovin paljon kuntoilla. Eihän sitä muuten kehtaisi mennä bikineillä arskaa ottamaan.

Oikeastihan Icarus oli kentällä treenaamassa kilpahevosellaan ja me amatöörit tungimme hänen reviirilleen. Oikeastaan mies ei edes näyttänyt kovin nyrpeältä, kun kysyin, voisinko hypätä välissä Raffella muutaman hypyn. Toki ensin laskin esteitä noin metrin verran alaspäin.

Nyt sain vain ihailla Siriuksen sulavia hyppyjä - sen lihaksikasta runkoa, jonka auringonvalo sai kiiltämään. Icarus ratsasti eleettömästi ja hallitsi vartalonsa kadehdittavan hyvin suurissa pompuissa. Hän sai menon näyttämään helpolta, vaikka takana oli satojen tuntien työ, ja jokainen liike oli tarkkaan harkittu, koordinoitu. Olisi minulla ainakin noussut kusi päähän, jos olisin noin hyvä.

Hyppäsin alas ratsailta ja huikkasin Icarukselle tulevani auttamaan esteiden keräämisessä, kun hän olisi valmis.

Joka puolella surisi ja pörisi. Kyllä, kesän oli oltava täällä, vaikka helteitä ei näkynytkään mailla halmeilla. Raffe oli melkoinen herkkänahka, eikä sietänyt noita pörriäisiä sitten yhtään. Se sai vähän väliä ihmeellisiä huiskimiskohtauksia: pihalla, tallissa, kentällä. Silloin yritin vain pysytellä poissa hännän lähettyviltä. Ei nimittäin käynyt hyvin, kun tietämättömänä ensimmäisen kerran eksyin kärpäsparven kanssa samaan aikaan herran takaosan lähettyville: Sven nauroi lähes katketakseen punaisille viiksilleni, enkä pystynyt kunnolla syömään sinä päivänä, kun pelkkä ylähuulen liikuttelu sattui niin pirusti.

Olihan tuo tapaus jo kauan sitten annettu anteeksi, kun ruskeat nappisilmät niin kauniisti pyysivät. Nytkin ne katsoivat minuun anoen.
”Okei, okei. Pääset pesulle ja sitten takasin ulos.”

Raffe oli ollut kahdella tunnilla tänään ja tuntui nauttivan lämpimästä suihkusta. Kuivattuani ponin karvan talutin sen takatarhoille, jonne se jäi tyytyväisesti pärskähtäen. Pysähdyin katselemaan laiduntavia ruunia vähäksi aikaa – tunsin oloni hyvin onnelliseksi. Mikä olisi parempaa kuin kesäilta ja hevoset, ruohon tuoksu, auringon hennot säteet ja jopa nuo viheliäiset kärpäset.

Olin luvannut tehdä iltatallin tänään yhdessä Saran kanssa. Jaoimme iltaruuat, täytimme aamuheinät valmiiksi, siistimme tallin ja lopuksi haimme hevoset sisään. En tuntenut Saraa kovinkaan hyvin, mutta viihdyin hänen seurassaan. Meissä on oikeastaan aika paljonkin yhteistä - näytimme molemmat yhtä hirveiltä likaisina, hikisinä ja meikittöminä, mutta silti tai ehkä juuri siksi olimme iloisempia kuin koskaan.
”Olispa tuhlausta, jos tämän illan olis viettäny vaan sisällä!” Sara totesi, kun olimme valmiita.
”Niinpä! Eikä nuo itikatkaan haitannu yhtään.”
”No ei, niitä on jo ikävä talvella.”

Nauroin ja tiesin, että hän oli oikeassa.

Harjasin hiljakseni Raffen voikkoa karvapeitettä ja mietin oliko tässä loppujen lopuksi mitään järkeä. Opiskelut olivat tähänkin asti vieneet niin paljon aikaa, että hoitajauran aloittamisen jälkeen, en ollut päässyt käymään tallilla paria kertaa enempää. Pelkkä epäilys kaikkosi heti, kun Raffe työnsi tutkivan turpansa toppatakkini taskua kohti etsien siellä lymyäviä herkkuja. Suomesta muuton jälkeen olin kaivannut heti hevosten pariin todella paljon. Lopulta olin ilmoittanut itseni ensin Shelyesiin parille tunnille, jonka jälkeen päättänyt hakea hoitajanpestiä.

Hymähdin Raffelle ja kaivoin sille lopulta taskustani pienen palan porkkanaa. Ruuna söi sen mielellään ja turpa jäikin kerjäämään lisää.
”Ei sovi opettaa sulle pahoja tapoja”, naurahdin hiljaa.
Saatuani ruunan harjattua, kävin varustehuoneesta hakemassa sen ratsastusvarusteet. Raffe oli kohta menossa tunnille ja Jassu olikin pyytänyt minua laittamaan ruunan kuntoon. Sen ratsastaja tulisi kuulemma viime tinkaan. Ei se minua haitannut ollenkaan. Mielelläni hoidin Raffea.

Palattuani karsinalle, heitin ensimmäisenä mustan estehuovan ruunan selkään ja nostin satulan sen päälle. Pujotin sen jälkeen suitset Raffen päähän, se otti ne hyvin vastaan, kiristelin soljet ja laitoin vielä satulavyön kiinni. Viimeiseksi pujottelin valkoiset pintelit – jotka epäilyttävistä olivat jo muun väriset – ruunan kaikkiin jalkoihin ja taputin sitä kaulalle. Jälleen ruunan turpa hamusi taskuani, mutta tällä kertaa pidin itseni vahvana.

Rapsuttelin Raffea sen päästä, kunnes hengästynyt tyttö ilmestyi paikalle ja kiitti kovasti, kun pistin Raffen hänelle kuntoon. Totesin, ettei se haitannut mitään ja päästin kaksikon menemään maneesiin muiden perässä. Itse suuntasin hiljalleen myös maneesiin seuraamaan tuntia. Raffe näytti menevän hyvin ratsastajansa kanssa. En ollut vielä itse noussut kertaakaan eestiläisen selkään edes tunnilla, mutta se tuskin olisi kovin kaukana.

Tunnin lopussa olin aivan jäässä ja kiirehdin ullakolle vaihtamaan ratsastusvarusteita päälleni. Minulla olisi vielä tänään koulutunti Jassun silmän alla, jonka jälkeen joutuisinkin kiirehtimään kotiin opiskelemaan tenttiä varten. Oli ihme, että olin kerinnyt edes tänään tallille. Huhhuh. Toivottavasti pian pääsisin ahkerammin nauttimaan hevosen tuoksusta ja seurasta.

Ilma huurusi, kun puhalsin raikasta pakkasilmaa ulos. Raffe korskui allani ja venytti askeltaan, kun annoin sille enemmän tilaa laukata. Aurinko paistoi silmiin, mutta en antanut sen häiritä. Tämä oli sitä mitä rakastin yli kaiken. Saada laukata kauniissa maisemissa hevosella, johon pystyi jo lyhyen ajan jälkeen luottamaan. Hidastin Raffen ravin kautta käyntiin ja taputin sen vaaleaa karvapeitettä.

Raffen hoitajana olin saanut paljon motivaatiota. Pidin ruunan kanssa touhuamisesta ja oli mahtavaa päästä sen kanssa myös treenaamaan. Raffe oli juuri täydellinen perusratsastukseen soveltuva heppakaveri. Vapautin ruunalle pitkät ohjat ja annoin sen venyttää kaulaansa. Pieni puuskutus laukkapätkän jälkeen kohosi Raffen sieraimista. Taputin ruunaa kaulalle ja ohjasin sen hieman pienempää tuttua metsäpolkua pitkin takaisin tallille.

Aamu oli vasta alussa, eikä minun tarvinnut onneksi kiirehtiä opistolle. Tallipihassa laskeuduin alas satulasta ja nostin jalustimet ylös ennen kuin talutin ruunan sisälle lämpimään talliin. Karsinaan päästyään Raffe yritti heti hinkuttaa päätään ruokakippoon, mutta vedin sen ohjista pois.
”Eipäs nyt hosuta”, mutisin ja nappasin suitset pois sen päästä.
Ruuna suorastaan syöksyi hinkkaamaan kutiavaa pääkoppaansa astiaa vasten. Riisuin voikolta vielä loput varusteet ja jätin sen hetkeksi karsinaan. Kaikessa rauhassa pesin suitsien kuolaimet ja laitoin ne pakettiin. Putsasin myös muita varusteita, ja vaihdoin sen jälkeen itselleni kypärän tilalle harmaan pipon ja saappaiden tilalle talvikengät jalkaan.

Raffe oli lopettanut päänsä rapsuttamisen, kun palasin ruunan luokse ja pujahdin karsinaan riimun kanssa. Poni ei ollut päässyt vielä nauttimaan lauantaista tarhaan, kun olin jo kuskannut sen maastoon. Aamulla oli aina mukava käydä maastossa. Oli valoisaa ja tallilla ei ollut suurta härdelliä. Nykäisin Raffen karsinasta liikkeelle ja heti ovista päästyäni näin tarhojen luota käveli tuttu hahmo vastaan. Puna nousi heti kasvoilleni ja minua melkein jo nolotti oma käytökseni.
”Huomenta, Christian”, tervehdin poikaa.
”Aa, huomenta Hanne”, Christian tervehti takaisin. ”Mitäs sulle?”
Ihan kuin mies ei tietäisi. Me viestittelimme ja snäppäsimme jatkuvasti toisillemme. Naurahdin.
”Tultiin juuri maastosta”, kerroin. ”Oli mukavaa.”

Katsoin hieman pohtivasti Christiania. En oikein tiennyt missä me mentiin tai mentiinkö me edes jossain. Oltiinko tässä pelkästään kaveri mielessä liikkeellä ja itse olin se tyhmä teinityttö, joka luuli enemmän. Okei, Christian oli täysi flirtti kaikkia kohtaan ja sen takia en edes voinut kuvitella mitään. Sitten taas toisaalta… ääh. Toivoin todella, että Christian tekisi itse aloituksen edes johonkin suuntaan. Kertoisi edes missä mennään.

”Haluaisitko lähteä leffaan joku ilta?” kuulin itseni kysyvän pähkäilyn päätteeksi.
En edes tajunnut mitä suustani pääsi ennen kuin se oli ulkona. Olin jo täysin valmiina kieltämään kysymyksen selityksien kautta. Miksi oi miksi minun piti avata suuni? Miksen vain voinut odottaa, että Christian itse ehdottaisi jotain? ”Ihan vaikka vain kavereina”, lisäsin vielä pienesti änkyttäen.
Persmatti, en minä änkyttänyt koskaan!
”Joo, miksei”, Christian vastasi ja vastaus jopa yllätti minua hieman. ”Mun tarvii mennä siivoamaan karsinoita, mutta viestitellään!”
”Joo”, vain sain suustani ulos ja jäin seisomaan, kun Christian jo jatkoi matkaa.

Raffe palautti minut takaisin maanpinnalle tuuppaamalla minua. Ai, niin, ruuna tarhaan! Jalat, nyt liikkeelle!

Huomasin, että Lucian viesti oli mennyt uutena topicina. Tässä siis tarina ”Raffen liikutusta”

Unelmantalli kirjoitti:Lucia haki Raffen tarhasta ja vei pesukarsinaa. Hän haki harjat ja varusteet satulahuoneesta. Lucia harjasi Raffen huolellisesti ja putsasi kaviot. Sitten hän puki itselleen omat varusteet, sitten hän laittoi satulan ja suitset Raffelle. Lucia otti Raffelta ohjat kaulalta ja lähti tuon kanssa kohti maneesia. Lucia talutti Raffen kentän keskelle, kiristi vyön, laittoi ohjat kaulalle ja nousi selkään. Ensin he kävelivät noin. 5-10min pitkin ohjin, sitten Lucia otti ohjat käsiin ja alkoi taivuttelemaan, asettelemaan ja teki myös tempon muutoksia. Hetken päästä hän siirsi raviin, ravissa hän teki samoja asioita kuin käynnissä. Lucia teki ympyröitä molempiin päätyihin jotta Raffe vertyisi paremmin laukkaa varten. Nyt Lucia nosti laukkaa, Raffe laukkasi kiltisti, hieman jopa pyöreänäkin. Lucia taivutteli laukan aikana, hän teki suurimman osan ympyrällä mutta välillä myös koko uralla. Siinä hetki laukka työtä ja sitten takaisin raviin. Ravissa Lucia teki samoja asioita kuin alussa. Sitten takaisin käyntiin ja loppu käynnit.

Katseeni oli kiinnittynyt edellä mutkittelevaan tiehen samalla kun leukani jauhoi kuin pähkinänsärkijällä. Kaksoisveljeni Steen kuunteli tautonta ja hermostunutta monologiani niin urhoollisesti, että olisi ansainnut jonkin palkinnon – varsinkin, kun hän sattui olemaan meistä se kuski.
Yritin itse löytää mukavampaa asentoa pelkääjän paikalla ja ilmeisesti mieleeni pulpahtanut muisto toissaviikkoisesta kauppareissusta ja matomainen kiemurteluni istuimella saivat Steenin vihdoin hermostumaan, sillä veljen keuhkoista purkautui pitkä ja harras huokaus.  
“Nyt ihan oikeasti”, Steen aloitti, samalla kun jarrutti eteemme kaartuneessa risteyksessä.
“Mitä?”, kysyin, mutta sain vastaukseksi vain silmien pyöräyttelyä.
“Sä oot menossa tallille. Et keskitysleirille”, Steen sanoi ja ennen kuin ehdin sanoa takaisin mitään nokkelaa, olimme kaartaneet tallin pihaan. Puristin penkin reunasta yhtä lujaa kuin olisin ollut huvipuistolaitteessa aina siihen asti kunnes Steenin auto oli täysin pysähdyksissä. Käännähdin katsomaan kaksoisveljeäni, joka veti kasvoilleen niin typerän irvistyksen, etten voinut kuin ratketa kikatukseen.
“Noniin, haen sut myöhemmin. Tsemppiä, hermoheikko.”

Oloni koheni lähes tulkoon saman tien kun nousin autosta. Heilautin kättäni Steenille joka huiskutti takaisin samalla kun käänsi autonsa takaisin tielle. Viileä tuuli leyhytti vaaleaa polkkatukkaani ja vedin vaaleanpunaisen Adidaksen verkkatakin vetoketjua ylemmäs, kun lähdin astelemaan vaalean päärakennuksen ohitse tallirakennusta kohti.
Kello oli neljä ja tallilla kävi jo kuhina. Pieni hymynkare pysytteli huulillani kun puikkelehdin juttelevien ihmisten seassa ja katselin, kun hyväntuuliset ihmiset alkoivat valmistautua alkaville tunneille. Katsoin puhelintani, johon oli ilmestynyt yksi viesti.

[Jassu]
Ilmoita kun oot perillä, katsotaan yhdessä paikat läpi

Nostin katseeni näytöstä ja siirryin sivummalle, sillä joku talutti juuri suurikokoista hevosta ohitseni käytävällä. Näppäilin nopeasti vastauksen.

[Minä]
Moi, oon täällä tallissa

Odotin muutamia sekunteja, ja puhelimeeni ilmestyi uusi viesti.

[Jassu]
Okei, tuun sinne

Hymyilin viestille ja työnsin puhelimen taskuuni. Katselin uteliaana karsinoiden nimikylttejä samalla kun kuljeksin hitaasti takaisin kohti tallin ovea. Vilkaisin juuri taakseni, sillä en ollut varma mistä suunnasta Jassu oikein tulisi, kun kuulin edestäni äänen.
“Moi, sä oot varmaan Sonia!” nuori nainen sanoi ja pyyhki kiireessä silmille karanneita hiussuortuvia takaisin korvan taakse.
“Joo, ja sä varmasti Jassu!” sanoin ja ojensin hymyillen käteni. Jassu vastasi hymyilemällä takaisin ja tarttumalla käteeni.
“Kiva saada sut vihdoin tänne”, Jassu tokaisin ja virnistin anteeksipyytävästi.
“Voit uskoa, että tätä on odotettu. Ollut aikamoista härdelliä töissä, nyt onneksi pahin alkaa olemaan ohitse”, sanoin pahoitellen, mutta Jassu hymyili takaisin.
“Ei se mitään, hyvä että saadaan sut joukkoon. Tää päivä on järjestetty vielä niin, että voit rauhassa tutustua paikkaan, Raffella on tänään kaksi tuntia, mutta meidän kesätyöntekijä auttelee jos on tarve”, Jassu sanoi ja ohjasi samalla viitaten minua eteenpäin tallin käytävällä. “Käydään äkkiä talli läpi. Tää on harvinaista, että kerkeän itse ottaa uuden tyypin vastaan, tässä oli just Sommersolvervit vähän aikaa sitten ja kaikenlaista muutakin kesähommaa, mikä on pitänyt kiireisenä. Catu tulee jossain vaiheessa näyttämään sulle lisää paikkoja”, Jassu sanoi ja seurasin hänen vanavedessään peremmälle talliin.

Kävimme läpi karsinoita ja pysähdyimme oven kohdalla, jossa luki Raffe. Karsinasta näkyi hajamielisesti sivuilla lerpattavat korvat ja puolitangossa olevat silmät, kun ruuna nautiskeli nuoren naisen harjan vedoista.
“Siinä on Raffe, aika sympaattinen ruuna”, Jassu sanoi ja hymyilin leveästi.
“Siltä näyttää”, sanoin ja nainen karsinassa loi meille pienen hymyn.
“Ei varmaan pistäisi pahakseen, vaikka jatkaisin koko päivän”, nainen tokaisi ja naurahdin.
“Ei varmasti”, Jassu sanoi ja jätimme sitten Raffen nauttimaan tuntia edeltävästä hoitotuokiosta. Kävimme läpi varustehuoneen ja rehuhuoneen, josta siirryimme pesupaikalle. Koko talli oli kokonaisuudessaan siisti ja hyvin hoidetun oloinen. Lopulta siirryimme portaikkoon, joka johti tallin yläkertaan.

“Noniin, ylhäällä on taukotupa, voit mennä sinne odottelemaan. Löydät sieltä tuntikalenterit ja muuta, voit jo tutustua niihin, Catu tulee jossain vaiheessa ja kertoo lisää -”
“Catu?” keskeytin ja vedin kasvoilleni anteeksipyytävän ilmeen keskeytyksestäni.
“Ai, joo, anteeksi, Catu, siis meidän tallityöntekijä”, Jassu sanoi ja haroi niskaansa. Päästin “aa” -äänen ja Jassu hymyili pienesti.
“Mun on pakko mennä, mutta Catu on varmasti kohta täällä. Nähdään ja tervetuloa vielä Shelyesiin”, Jassu sanoi ja nyökkäsin ja lähdin sitten kipuamaan portaita ylöspäin.


Ylhäällä oleva taukotupa oli siisti. Näin kaappirivistön ja kurkistin ovesta, jonka takana näytti olevan keittiö. Keittiö oli täysin autio ja jatkoin matkaa seuraavalle ovelle, jonka takaa löytyi oleskelutila, jossa oli sohvia ja sohvapöytiä sekä tv. Seinustalla näin ilmoitustaulun, johon oli kiinnitetty papereita värikkäillä nastoilla ja kävelin sen luokse.
“Moi”, kuului takaani ja käännähdin ympäri nopeasti ja näytin varmasti pienikokoiselta ballerinalta. Katseeni haki hetken tervehtikää, kunnes näin oleskeluhuoneen nurkassa istuvan ruskeatukkaisen pojan.
“Moi”, sanoin reippaasti ja hymyilin.
“Sori, en nähnyt sua”, sanoin ja puikkelehdin sitten käsi ojossa sohvien ohitse kättelemään poikaa, joka istui rennosti aloillaan ja katsoi minua toinen kulma koholla.
“Huomasin. Ja tää tila on tarkoitettu henkilökunnalle”, poika sanoi ja hymyilin takaisin.
“Joo tiiän”, sanoin kun pääsin kättelyetäisyydelle. “Oon Sonia, Raffen hoitaja.”
Poika tarttui käteeni ja puristi sitä.
“Christian”, poika sanoi ja hymyilin suoristautuessani. Poikakin hymyili, joskin hieman pidättyväisen oloisesti tai sitten en vain osannut tutkia toisen ilmettä.

“Ketäs sä hoidat?” kysyin, kun en muuta keksinyt.
“En ketään”, poika vastasi ja kohotin kulmaani.
“Aa”, sanoin hitaasti. “Onko sulla siis oma hevonen?” jatkoin uteliaasti.
“Ei”, poika vastasi. Tämä keskusteluhan eteni jouhevasti. Poika venytteli raukeasti ja virnisti.
“Sellaista päivää ei tule, että mä nousisin hevosen selkään.”
Virnistin takaisin haastavasti.
“Älä ikinä sano ei ikinä”, sanoin ja käännähdin palatakseni ilmoitustaulun luo juuri kun joku pyyhälsi ovesta sisään.

“Moi, anteeksi kun kesti”, punertavaruskeatukkainen tyttö sanoi hieman hengästyneenä samalla kun hänen katseensa osui Christianiin.
“Mitä sä täällä istut? Eikö sun pitänyt olla ottamassa rehukuormaa vastaan?”
Christian veti kätensä niskansa taakse ja näin, että poika oli selkeästi treenannut tai vähintään harrastanut jotain fyysistä. Kasvoillaan pojalla oli hivenen kyllästynyt ilme.
“Piti ja otin jo”, Christian vastasi sanojaan venyttäen. Tyttö pyöräytti silmiään.
“No, ei täältä työt tekemällä lopu. Oritallilla tarvitaan ainakin apua, voisit vaikka mennä käymään siellä”, tyttö sanoi ja huomasin äänessä korostetun vihjailevan sävyn. Poika veti kätensä niskan takaa, huokaisi teatraalisesti ja nousi seisomaan. Kävellessään ohitseni Christian väläytti pienen hymyn.
“Nähdään, Sonia”, poika sanoi ja vastasin takaisin pienesti hymyillen. Ovensuussa tyttö pyöräytti silmiään Christianin loittonevalle selälle ja katsoi sitten minuun.
“Pakko välillä pitää jöötä”, tyttö sanoi ja naurahdin. “Oon Catu. Ja sä oot siis Sonia”, tyttö sanoi ja nyökkäsin myöntävästi.
“Kiva olla täällä”, sanoin ja Catu hymyili.
“Sua on odotettukin. Pelättiin jo, ettet tulekaan”, Catu jatkoi ja vedin jälleen kasvoilleni pahoittelevan hymyn.
“Anteeksi”, sanoin ja pyyhkäisin kasvojani. “Oli tosi kiirettä töiden kanssa, ja perheeni kävi myös vierailulla ja sitten oli myös -” aloitin selittämään nopeasti, mutta Catu vain huitaisi hyväntuulisesti kädellään.
“Suotta anteeksi pyytelet, kaikki on ihan reilassa. Istutaanko alas niin voidaan alkaa käymään läpi talliarkea ja muuta sellaista? Jassu varmaan kertoikin, että tänään ei ole mitään ihmeitä, niin ehditään rauhassa käydä kaikki läpi.”


Istuimme Catun kanssa alas ja aika tuntui kuluvan kuin huomaamatta. Kävimme läpi perusaskareet ja toimenkuvani hoitajana. Kuuntelin tarkkaavaisena ja painoin mieleeni niin paljon kuin pystyin, samalla kun täyttelin kalenterivihkoani tuntiaikatauluilla ja muilla ajankohtaisilla asioilla, joita keskustelussa kävi ilmi. Catu vaikutti oikein mukavalta ihmiseltä ja minulla oli rentoutunut ja tervetullut olo.  

Jossain vaiheessa keskustelumme oli kääntynyt matkustamiseen ja Catu kertoi viimeisimmästä reppureissustaan. Kikatimme yhdessä, kun Catun katse osui kelloon.
“Herregud, kello on jo yli seitsemän!” Catu sanoi ja nousi ylös. Itsekin pakkasin kalenterini takaisin putkikassiini ja nousin seisomaan. Catu kaivoi taskuaan.
“Tää vielä”, tyttö sanoi ja ojensi minulle pienen avaimen. “Se on sun kaapin avain. Jos sulla on mukana jotain tavaroita, niin voit jättää ne tänne”, Catu sanoi ja nyökkäsin.
“On mulla. Iso kiitos sulle, eiköhän tää tästä lähde käyntiin”, sanoin ja Catu hymyili.
“Kiitos sulle! Ja tervetuloa porukkaan!” Catu sanoi ja kumartui sitten halaamaan mua pikaisesti. Halasin takaisin enkä peitellyt hymyäni.

Kun olin asettanut kypäräni ja muut ratsastustarvikkeeni (ruusukultaiset, tottakai) kaappiini, vilkaisin puhelintani.

[Steen]
Missä sä oot? Oon oottanu sua jo ikuisuuden.

Näpytin vastaukseni.

[Minä]
Sori, olin taukotuvassa. Ootko pihassa?

Näin Steenin olevan paikalla ja kirjoittavan vastauksen saman tien.

[Steen]
Oon tallissa



Kipitin portaat alas ja näin heti kiharatukkaisen kaksoisveljeni, joka seisoi jokseenkin eksyneen oloisena tallin käytävällä. Kiiruhdin halaamaan häntä ja virnistin Steenin muka-loukkaantuneelle ilmeelle.
“Mikä ihme sulla kesti?” Steen tivasi, mutta näin että veljen suupieli nyki.
“Sori, jäin vähän suusta kiinni”, sanoin ja hymyilin. Heitin toisen käteni Steenin harteille ja ohjasin häntä kohti Raffen karsinaa.
“Tuu kattoo!” sanoin enkä piitannut Steenin mutinasta.

Raffe oli karsinassaan ja söi heiniä, kun kävelimme karsinan ovelle. Ruuna kohotti päätään uteliaana ja haisteli hetken ilmaa, päästi sitten matalan pörinän ja palasi takaisin heinien ääreen. Minä säteilin, Steen näytti huvittuneelta.
“Vai tällainen My Little Pony”, Steen sanoi ja tökkäsin veljeäni kylkeen.
“Se on ihana, eikö olekin?” sanoin ja painoin pääni Steenin olkapäälle.
“On on”, Steen huokaisi ja pörrötti sitten hiuksiani. “Joko mennään?”
“Mennään”, sanoin ja lähdimme kävelemään autolle. Ensikosketukseni Shelyesiin tuntui siltä, että arki täällä tulisi varmasti olemaan hauskaa.


// Pahoittelut ekan tarinan kestosta. Mulla oli tosiaan IRL-elämässä kunnon loppurutistus töissä ja kaikki vapaa-aika meni lähinnä nukkuessa. Nyt kuitenkin kauan odotettu loma ja vapaa-aikaa kirjoitella! Kiitos kärsivällisyydestä.

“Hyvinhän se meni!” sanoin ja loin iloisen hymyn tytölle, joka näytti paljon vähemmän vakuuttuneelta omasta suorituksestaan kuin minä. Raffe seisoi kiltisti aloillaan ja makusteli kuolainta, joka oli juuri laitettu sen suuhun.
“Kyllä mä tarvitsin vähän apua”, tyttö sanoi ja hymyili ujosti. Kumarruin poimimaan harjapussia ja hymyilin. Tytön epävarmuudessa oli jotakin suloista, sellaista samanlaista haparoivaa viattomuutta kuin linnunpojalla joka vasta kokeilee siipiään.
“Hei, tää on uutta mullekin”, sanoin ja naurahdin tytön epäuskoiselle ilmeelle. “Siinä mielessä, että tää oli eka kerta mullekin, kun suitsin Raffea.”
Tyttö näytti vähän itsevarmemmalta kun tulimme ulos karsinasta ja tyttö talutti ponin käytävälle. Hän oli ehkä maksimissaan 12, ja oljenväriset hiukset oli letitetty kypärän alle tiukalle palmikolle.
“Kiitos kun autoit”, tyttö sanoi ja hymyilin takaisin.
“Ei se mitään. Ensi kerralla osaat varmasti jo itsekin satuloida Raffen”, sanoin ja tyttö näytti säikähtäneeltä.
“Vaikka tietenkin autan jos vain haluat.”


Kun tuntilaiset yksi toisensa jälkeen taluttivat ratsunsa tallista kentälle, pääsin aloittamaan hommat. Olin vaihtanut ylleni kumisaappaat ja löysän hupparin ja sitonut polkkatukkani pienelle ponnarille, vaikkakin etuhiukseni karkasivat lyhkäisyyttään ja roikkuivat kurittomasti siellä täällä. Kärräsin kottikärryn karsinan ovelle ja lähdin etsimään talikoita, kun vastaan käveli laineikkailla hiuksilla varustettu tyttö, joka talutti rautiaankimoa ruunaa.
“Heisann”, tervehdin ja tyttö tervehti takaisin. Pysähdyin ihan vain ihastellakseni rautiaankimoa, jolla oli jykevä kaula ja pitkä, paksu pellavaharja.
“Onpa upea!” huokaisin ja tyttö hymyili.
“Kiitos, Jätkä on aika hurmuri”, lainekutri sanoi puheessaan lievä slaavilainen korostus. Nyökkäsin ja siirsin katseeni ruunasta tyttöön, joka katsoi mua tutkivasti. “En ookaan ennen nähnyt sua, ootko uusia tallityöntekijöitä?”
“Ei, aloitin Raffen hoitajana toissapäivänä”, vastasin. “Sonia.”
“Katya.”

Katya talutti Jätkän peremmälle ja itse etsin käsiini talikon ja palasin Raffen karsinalle. Aloin lappaamaan lantaa kottikärryihin rivakalla tahdilla.
“Ootko viihtynyt?”
Kohotin katseeni. Jätkän karsina oli pitkittäisellä käytävällä muutaman metrin päässä Raffen karsinasta. Katya kurkki ovelta Raffen karsinalle päin ja puhalsin silmille karkaavia hiuksia sivuun ennen kuin vastasin.
“Joo”, tokaisin hyväntuulisesti. “Vaikka enhän mä vielä oo ehtinyt juuri tutustua kehenkään.”

Nauroin ja Katyakin päästi pienen naurahduksen. Sen perusteella, mitä olin Shelyesin porukkaa nähnyt, tunsin oloni varsin tervetulleeksi eikä puitteissakaan ollut moittimista. Ikuisena optimistina ja hattarapilvien kehystämien sateenkaarimaiden kunniakansalaisena en muutenkaan osannut suhtautua pestiin kuin silkalla toiveikkuudella.
“Kyllä sä äkkiä tutustut”, Katya sanoi samalla kun alkoi sukia Jätkän karvaa. Tyttö oli hetken hiljaa ja näytti miettivältä.
“Tässä ois yks juttu tulossa, mikä vois nopeuttaa tota sun kotoutumisprosessia.”

Heitin jälleen talikollisen kottikärryihin ja pysäytin sitten hetkeksi puuhani. Hupparin hihat olivat valuneet kämmenselille ja käärin niitä ylöspäin samalla kun nojauduin karsinan oveen.
“Aijaa?” kysyin uteliaasti.
“Joo. Täältä lähtee porukkaa kisamatkalle Suomeen”, Katya sanoi ja jatkoi sukimista. “Jassu oli just laittanut siitä ilmoitustaululle asiaa. Käy katsomassa kun kerkeet.”

Suomeen? Olin kyllä reissannut paljon, mutta Suomessa – niin lähellä kuin se olikin – en ollut koskaan käynyt. Ajatukset alkoivat raksuttaa päässäni kuin pienet rattaat ja aloin hajamielisesti haravoimaan loppuja kuivikkeita läpi talikon piikeillä. Ajatus lomareissusta tuntui kutkuttavalta.


Kun olin saanut karsinan siivottua, kiiruhdin taukotuvan ilmoitustaululle. Katseeni osui nopeasti päällimmäiseen, tuoreelta näyttävään paperiin, joka oli kiinnitetty nastoilla ilmoitustaululle.

Kisamatka Seppele Cupiin 27.8 - 31.8.

Luin ilmoituksen hartaasti alusta loppuun läpi. Loppuun oli jätetty nimilista, johon oli ilmoittautunut jo muutama henkilö mukaan lähtijäksi. Kävin läpi sarjataulukot ja paikan nimen, joka ei sanonut minulle mitään - Liekkijärvi - joskin itse Seppeleen tallista olin joskus kuullut mainintaa.
Olin jo tarttua kynään, mutta päätinkin toisin ja etsin taskustani puhelimeni. Nappasin kuvan paperista ja talletin päivämäärän kalenteriini.

Mun pitäisi puhua Jassun kanssa.

Mä hypistelin mun kisapukua käsissäni. Kangas tuntui pehmeältä silityksen jälkeen ja puhtaan pyykin tuoksu tuntui hentona mun nenään, kun kumarruin haistamaan puvun helmaa.

Siihen oli enää pari päivää, kun me lähdettäisiin Suomeen kisamatkalle. Olin jännittänyt hirveästi Jassulle puhumista ennen kuin olin ilmoittautunut kisaan. Jotenkin olin kuvitellut, että mun päähänpisto kisakentille lähtemisestä olisi torpattu heti alkuunsa tai vähintään vaatinut pitkät ja tiukat keskustelut, sillä olin vasta rantautunut porukkaan, mutta yllätyksekseni Jassun reaktio olikin ollut täysin päinvastainen.

“Totta kai! Ehdottomasti mukaan vain. Se on vain mahtavaa, että uudet ja vanhat kävijät ovat kiinnostuneita ja innostuneita myös kilpailemaan”, oli Jassu todennut ja saanut mut loistamaan kuin pienen auringon. Ja olihan mun toinen nimi muutenkin Solveig -  “tie aurinkoon”.

Oli kutkuttavaa ja samalla jotenkin hupaisaa, että mun ensimmäinen ratsastuskerta Raffella oli ollut kisatreeni. Meno oli ollut aikamoista ja hurjempiakin olisi voinut hirvittää meidän touhujamme katsellessa. Kuten yleensä, vika oli nytkin ratsastajassa ja oli pakko myöntää, että mun taidot oli todellakin ruosteessa, mutta se ei silti ollut syönyt mun kilpailuintoani. Mä tykkäsin haastaa itseäni ja kiitos luojan, mulle oli siunaantunut myös itselleni nauramisen lahja. Sitä oli tarvittu varsinkin siinä tilanteessa, kun olin keikahtanut hypyn jälkeen selästä, kun Raffe oli ajoittanut hyppynsä odotettua aiemmin ja ponnistanut puomien yli kuin kyseessä olisi ollut 40 senttimetrin sijasta metrinen muuri.

“Kävikö?” huhuili Joona, joka oli lupautunut hieman mentoroimaan meidän treenailuitamme. Joonalla oli kilpailukokemusta ja taustaa sekä esteiltä että kouluratsastuksen saralta ja olin ollut lähes innosta soikeana siinä vaiheessa, kun mies oli tarjoutunut treeniseuraksi. Siinä missä minä edustin tällä hetkellä korkeintaan heikkoa keskitasoa (mikä putoamiseni jälkeen näytti entistäkin heikommalta), Joona oli rautainen ammattilainen ja suuri esikuva minulle, varsinkin kun haaveilin joskus kisaavani kenttäratsastuksen saralla.

Haukottuani hetken happea olin päässyt tolpilleni ja kävellyt Raffen luo, joka oli jäänyt hölmistyneenä seisomaan lähettyville. Ruunan ilme oli ollut niin elävästi luokkaa “outo ihminen, tarkoitus on pysyä kyydissä eikä makustella maneesin hiekkaa”, etten ollut voinut hillitä huuliltani päässyttä nauruntyrskettä.

“Ei käynyt, kaikki kunnossa”, olin hihittänyt Joonalle, joka oli ehtinyt jo pyyhältää lähemmäs.

“Se oli melkoinen kenguruloikka”, Joona oli hymähtänyt ja hieronut mietteliäästi niskojaan samalla kun olin kivunnut takaisin Raffen selkään. “Vauhtia teillä kyllä riittää ja Raffe on ihan pätevä pomppuponi. Nyt vielä pitäisi saada vähän hallintaa ja malttia kehiin, niin alkaisi näyttää jo ihan hyvältä. Siitä kun ei seuraa mitään hyvää, jos vain ryntäillään radalla kuin missäkin rodeossa.”

Ajatus oli naurattanut minua ja olin muistuttanut, että siinä tapauksessa ainakin olisimme kisojen mieleenpainuvin ratsukko. Olin myös väläyttänyt ajatusta Raffen maalaamisesta kirjavaksi ja kisa-asun päivittämistä cowboy-asuun ja saanut Joonankin nauramaan.

Loppuaika oli kuitenkin vedetty vakavammalla otteella ja lopputulemana oli ollut väsynyt mutta tyytyväinen ratsukko.


Mä laskin kisa-asun tuolin selkänojalle ja varmistin varmaan viidennentoista kerran, että mun passi oli voimassa ja että olin pakannut kaiken tarvittavan. Ja kun mä sitten istuin ikkunan ääreen hieromaan mun treenissä kipeytyneitä jäseniäni ja suljin silmät, mä pystyin näkemään täydet katsomot ja koristellut kisakentät ja lähes kuulemaan kannattajajoukkojen innostuneen pauhun ja kovaääniset kisakuulutukset.

Tarkistin Raffen jalkoja jonkun viidennentuhannennen kerran. Ruuna ei edelleenkään ollut ihan oma itsensä, mutta ainakaan se ei ollut ihan niin levoton kuin silloin, kun olimme purkaneet hevosrekkaa Seppeleen tiluksilla. Hyvä kun poni ei ollut ensin hypännyt syliini, jonka jälkeinen hevosrekasta peruuttaminen oli tapahtunut lähinnä sivuttaissuunnassa ja monien huolestuneiden (toisin sanoen kirosanojen) siivittämänä.

“Raffe on ihan okei, usko pois”, kuului rauhoittava ääni mun takaa. Jassu oli tullut mun luokse, varmasti nähtyään tilanteen hevosrekan luona.
“Kyllä se on”, tokaisi Janni, joka juuri käveli ohi ja vilkaisi mun ja Raffen suuntaan. “Mekin aluksi vähän katsottiin kauhulla, mutta ei se siitä kehittynyt mihinkään vakavampaan. Joona vilkaisi vielä varmuuden vuoksi tarkemmin.”
Janni hymyili mulle ja muakin alkoi hymyilyttää. Jassu pyyhkäisi hiuksiaan ja virnisti.
“Se on huippua kuulla. Mikä fiilis sulla on, Sonia?”

Mä suoristauduin Raffen vierestä ja pyyhkäisin vastavuoroisesti omia hiuksiani, jotka tuntuivat sotkuisilta. Musta oli ihanaa, miten lämminhenkinen ja välittävä porukka Shelyesissä oli, ja mua jopa liikutti se, miten hyvin täällä otettiin toisten tuntemukset huomioon. Mäkin olin kisannut elämäni aikana useita kertoja, joten tää hyörinä ja pyörinä ei tullut mulle uutena, mutta taukoilun jälkeen mun sydäntä lämmitti miten jengi täällä veti yhtä köyttä tasosta huolimatta.

“Tosi hyvä”, vastasin hymyillen. Jassunkin kasvoille levisi lämmin hymy. “Tokihan tää jännittää, mutta se kuuluu asiaan.”
“Nimenomaan”, Jassu sanahti ja viittasi sitten Jannin perään. “Osa jengistä, joilla on kohta lähtöjä, meni tuonne. Ilmoittautumiset on hoidettu ja mitähän vielä... Pää lyö ihan tyhjää.”

Mä nauroin ja kävelin Jassun luo.
“Sä et tiedä pään tyhjyydestä mitään”, hihitin omaa kuuppaani tökkien, “mutta eiköhän me selvitä!”
Jassu nauroi ja pyyhkäisi mua ohimennen olkapäästä, ennen kuin harpoimme kummatkin omiin suuntiimme.

Suomi tuntui jotenkin ihanalta, lämpöiseltä ja kotoisalta. Kävellessäni kohti rakennusta johon Janni ja muut olivat menneet ihastelin ympäröivää miljöötä ja sen rauhaa huokuvaa energiaa. Oli kuin olisin päätynyt keskelle Astrid Lindgrenin satuja. Vuorista tai vuonoista ei ollut tietoakaan, oli vain punamaalilla kyllästettyjä rakennuksia, vihreää nurmea ja vehreitä koivuja.

Istuskelin taukotuvan sohvalla risti-istunnassa ja yritin korjata avainnauhaani, joka oli napsahtanut poikki tallihommien lomassa. Periaatteessa avainnauhalla ei ollut väliä, niitä sai uusia, mutta pidin siitä kovin – se oli käsin punottu ja siihen oli ujutettu vaaleita helmiä.

Kuulin lähestyvät askeleet ja pian taukotilaan hipsi Catu, joka roikotti kädessään vesipulloa. Hymyilin Catulle, joka täytti vesipullonsa, napsautti vedenkeittimen päälle ja rojahti sohvalle mua vastapäätä.
“Kamala nälkä”, Catu sanoi ja vilkaisi evääksi varaamiaan nuudelipusseja huokaisten. “Ikään kuin noi mitään jeesais..”
Naurahdin samalla kun solmin avainnauhan päätä kiinni. “Munkin pitäisi käydä tänään kaupassa. Eläimillä kyllä riittää ruokaa, mutta jääkaapissa mulla on pelkkä valo.”

Kuuntelimme vedenkeittimen porinaa hetken, kunnes toisetkin askeleet kantautuivat taukotuvan portaikosta. Nostimme kummatkin Catun kanssa katseemme, kun vaaleahiuksinen poika käveli sisään. Olin nähnyt pojan muutamia kertoja ja muistin sen olevan nimeltään Sven, mutta muuten me ei oltu keretty juurikaan jutella. Yllätyinkin, kun pojan katse hakeutui suoraan muhun.
“Sonia? Jassu kyseli haluisitko sä liikuttaa Raffen”, Sven töksäytti. Kohotin mun toista kulmaa ja lopetin avainnauhan nypläyksen.
“Raffen? Sillähän on vapaapäivä.”
“Niin, mutta sen eilinen estetunti peruuntui kun se tuntilainen ei jostain syystä päässyt.”
Sven muodosti vielä äänettömästi jotain huulillaan, mikä näytti epäilyttävästi sanalta korona. Tyrskähdin ja suoristin jalkani, kurotellen kenkiäni lähemmäs.
“No sopiihan se.”

Tallissa oli suhteellisen hiljaista kun kannoin satulaa Raffen luo, jonka olin nopeasti ottanut sisälle ja harjannut. Hyräilin vaimeasti samalla kun asettelin satulaa Raffen selkään ja aloin kiristämään satulavyötä.
“Avicii?” kuului hyväntuulinen tokaisu takaani. Käännyin katsomaan tulijaa, vaaleanruskeatukkaista jätkää, joka nojaili seinään ja virnisti.
“Joo..”, vastasin ja virnistin takaisin. Pyyhkäisin hiukseni korvan taakse ja kumarruin poimimaan kypärän.
“Ratsastamaan menossa?” jätkä kysyi kun asettelin kypärää päähäni.
“Mitä ilmeisimmin”, vastasin huvittuneesti ja napsautin leukahihnan kiinni.
“Mäkin voisin tulla”, poika vastasi ja suoristautui. “Ootko menossa maastoon?”
“Kyllä mä vähän aattelin.”
“Hyvä juttu! Sähän voit sit toimia mulle oppaana ja näyttää parhaat reitit.”
Nauroin samalla kun irroitin Raffea käytävältä.
“Miten vaan, mutta en mäkään niitä tunne.”

Jätkän nimi oli Matias ja kävi ilmi, että se vuokrasi Usvaa. Sillä välin kun se varusti tammaa, mä talutin Raffen ulos ja huikkasin Jassulle mun maastoaikeista.
“...Seuraatte vaan niitä valoja, se kiertää lenkin ja palaa takaisin tallille. Puolivälin paikkeilla tulee ihan kiva peltoaukea, siinä voi kokeilla vähän laukata jos siltä tuntuu. Olkaa varovaisia ja tulkaa ehjänä takaisin”, Jassu luetteli. “Ja onhan puhelimet mukana jos jotain sattuu?”
Nyökkäsin ja taputin mun toppaliivin taskua. “Mukana on.”
“Hyvä juttu”, Jassu sanoi ja käännyimme kummatkin katsomaan tallille päin, mistä Matias ilmestyi Usvan kera. “Okei, pitäkää hauskaa sitten. Ja olkaa varovaisia.”
Hymyilin samalla kun ponnistin itseni Raffen selkään. Matiaskin kapusi pienhevosen selkään ja kun ratsukko oli kohdallamme, annoin ruunalle pohkeita ja lähdimme etenemään kohti metsäpolun päätä.

“Ootko sä pitkään ollut porukassa?” Matias kysyi, kun olimme jonkin aikaa kävelleet puiden katveessa. Pudistin päätäni.
“Aika tuore kasvo vielä, aloitin heinäkuussa hommat”, vastasin ja soin Matiakselle pienen hymyn. Ilma oli kostea ja ympärillä leijui syksyn tuoksu. Vedin syvään henkeä ja nautiskelin luonnon raikkaudesta.
“Mitä sä teet muuten? Ootko töissä, opiskeletko?”
“Joo, kaksoistutkintoa vikaa vuotta”, poika sanoi, “abivuosi siis.”
Poika virnisti jotenkin merkityksellisesti viimeisten sanojensa kohdalla ja hymyilin pienesti. Mä en ollut käynyt lukiota, kuten ei Steenkään. Me ei oltu kumpikaan hirveän akateemisia, toisin kuin Sylvi ja Stefan, meidän isosisarukset.

Jutustelimme niitä näitä. Matias vaikutti ihan mukavalta ja huumorintajuiselta, vähän vielä poikamaiselta, mutta mulla oli ihan hauskaa sen juttuja kuunnellessa. Pojalla oli lennokkaat jutut ripauksella flirttiä, minkä itse kuittasin lähinnä nauraen.
Ravipätkän jälkeen Matiaksen kasvoilla syttyi yhtäkkiä into.
“Hei muuten, ootko sä tulossa Kalla Cupiin?” poika kysyi ja kääntyi katsomaan mua päin. Tuijotin Matiasta kysyvästi ja pudistin pienesti päätäni.
“En..? Siis mihin?”
“Kalla Cupiin. Se on Suomessa, kisaviikonloppu!”
Ymmärrys levisi mun kasvoille ja repesin samantien nauramaan.
“Ai jaa? En mä oo kuullutkaan”, kikatin ja huitaisin kädelläni Matiaksen ihmetykselle, “voisihan tuota harkita, vaikka viime kisat ei ollut meidän osalta ihan pelkkä succee.”

Taputin Raffea kaulalle. Ruuna oli kyllä tehnyt parhaansa Seppele Cupissa, mutta mä olin ollut aivan jäässä. Sijoituimme kummassakin luokassamme puolivälin jälkeen, mutta kokemus oli siitä huolimatta ollut kiva ja avartava. Suoristelin Raffen jouhia mietteliäänä.
“Milloin ne on?”
Matias selitti kisoista ja kuuntelin pojan sepostusta uteliaana. Kenttäluokat saivat mut heräämään. Totta kai mua kiinnosti, eikä mun kehno kisamenestyskään ollut saanut mua lannistumaan niin kovin, ettenkö olisi halunnut yrittää uudestaan. Mulla olisi vielä aikaa panostaakin enemmän, sikäli mikäli mut huolittiin uudestaan mukaan Suomeen. Pyörittelin ajatusta päässäni ja ryhdistäydyin.
Peltoaukea oli avautunut edessämme ja vilkaisin Matiasta virnistäen.
“Kallaan tai ei, pitäiskö vähän revittää?”
Matias ei vastustellut, ja ohjat koottuamme lähdimme kiitämään laukassa pellon halki.

Kallaan tai ei, mulla oli taas ihan hyvä fiilis.

Sunnuntain sää oli aurinkoinen ja heräsinkin yllättävän aikaisin eiliseen biletyksen määrään nähden. Silmäluomet tuntuivat raskailta ja kurkku oli kuiva kuin sahara, kun kömmin peittovuoren alta ylös ja kävelin keittiöön juomaan vettä. Kenny sipsutti häntäänsä heiluttaen mun perässä ja käytyäni vessassa mä sutaisin nopeasti hiukset kiinni ja lähdin käyttämään jackrusselia pihalla.

Bileissä oli ollut huippukivaa ja vilkaisin Shelyesin ryhmächattia, jossa viimeisimmät viestit olivat tärähtäneitä yhteiskuvia pikkutunneilta. Jengi oli varmasti vielä nukkumassa, olihan kello vasta yhdeksän, mutta mulla oli paha tapa herätä darrassakin aikaisin enkä mä koskaan pystynyt oikein jatkamaan unia sen jälkeen.

Koska mulla oli vapaapäivä ja kahvin ja voileivän jälkeen mun olo oli oikeastaan aika mainio, mä päätin lähteä tallille. Kävin nopeasti suihkussa ja heitin päälleni verkkatakin ja –housut ja suuntasin autolle.

Tallilla oli arvatenkin hiljaista. Tunteja ei ollut ja iso osa tallin vakionaamoista makasi todennäköisesti edelleen sängyssä tai halaili vessanpönttöä, joten sain ihan rauhassa hakea Raffen tarhasta ja alkaa puuhastelemaan sen kanssa. Ruuna oli jo oppinut tunnistamaan mut tai ainakin mun äänen, nytkin se tallusteli oitis mun luokse huhuiltuani sitä. Rapsutin ponin kullanväristä karvaa ja annoin sille leipäpalan sujautettuani päitset sen päähän.

“Moikka, mitä ukko? Pidetäänkö tänään hemmottelupäivä?”

Raffe seurasi mua tallille kuin ylikasvanut koira. Laitettuani sen kiinni käytävälle lähdin hakemaan sen hoitokamppeita ja palatessani takaisin huomasin, ettei Raffe enää seisonut käytävällä yksin. Tummatukkainen Beata rapsutteli sen kaulaa ja nähtyään mut sen kasvoille kohosi yllättynyt hymy.

“Ai moi!” Beata tervehti ja vastasin sille laskiessani Raffen harjapakkia maahan. “Mä luulin että täällä saa olla tänään ihan rauhassa eilisen jälkeen”, se jatkoi vitsaillen. Nauroin.

“Samoin, mut ihan kiva nähdä muitakin krapulattomia.”

Beata oli ollut kuskina, joten tyttö oli luonnollisesti freshinä heti aamusta. Poimin kumisuan ja aloin harjaamaan Raffen kaulaa.

“Väitätsä muka, ettei sulla oo krapula sen vodkanjuonnin jäljiltä?” Beata haastoi ja mä kohautin mun olkapäitä.

“No vähän väsyttää ehkä. Mut ei mulle oikeen tuu sillä tavalla krapulaa”, virnistin ja Bea pudisteli hymyillen päätään.

“Epäreilua.”



Beata oli tullut ratsastamaan Usvaa ja kaksikko lähti pian maastoretkelle. Mä kieltäydyin kohteliaasti lähtemästä mukaan, koska mä olin suunnitellut huoltavani Raffen varusteet kuntoon tänään. Ensin mä kuitenkin puunasin ruunan itsensä - se oli näemmä ottanut vapaista kaiken ilon irti ja piehtaroinut jossain oikein mutaisessa tarhannurkassa.

Rapsutellessani mutaa irti Raffen hännäntyvestä mä mietin menneitä kisoja. Olin superylpeä itsestäni, että olin uskaltautunut vieraaseen maahan kilpailemaan vieläpä niinkin raakileena, ja vaikkei sijoituksia ollut tullutkaan, varsinkin Kalla Cupin maastokisojen kuudes sija oli antanut mulle jonkinlaisten kisakärpäsen pureman.

Raffe oli ollut kyllä loistava. Ei se varsinainen kilpahevonen ollut, niin kuin en mäkään ollut mikään varsinainen kilparatsastaja, mutta me pelattiin ihan hyvin yhteen ja se antoi mulle hirveän paljon itsevarmuutta ratsastajana. Mä olin tosi onnellinen saatuani sen kaltaisen kultakimpaleen hoidokikseni ja vielä onnellisempi, että Jassu oli uskonut sen mulle kisaratsuksi Suomen reissuille.

Hemmotteluhetken jälkeen mä annoin sille vielä toisen leipäpalasen, koska mun mielestä ruuna oli sen ansainnut.



Pari tuntia myöhemmin mä istuin taukotilassa, kädet nahkeina ja ruttuisina puhdistusoperaation jäljiltä. Varusteissa oli ollut ihan kivasti huoltamista – huomasi kyllä, että syksy ja kurakelit tekivät tuloaan. Olin juuri saanut kahvin keitettyä ja avattua puhelimen, kun Beata saapui ovesta sisään ja käveli jääkaapille hakemaan vichy-pulloa.

“Miten meni maastossa?” kysyin kun Beata istui mua vastapäätä.

“Ihan kivasti, Usva oli aika hyvällä tuulella. Matias on kaiketi hoitanut hommansa ihan hyvin”, nainen hymähti ja kurotti jonkun vanhoista hevoslehdistä, jotka lepäsivät pöydän sivuilla. Laskin itsekin puhelimeni pöydälle ja nappasin itsellenikin lehden. Sen sivujen reunat repsottivat ja kansi oli muuttunut aaltomaiseksi, kun lehden päälle oli joskus ilmeisesti kaatunut jotakin märkää.

Selailimme lehtiämme, rupattelimme niitä näitä ja pian seuraamme liittyi myös Amira, joka oli hänkin ihan hyvinvoivan oloinen. Taukotilan valtasi hyväntuulinen puheensorina ja nauru, kun juttelimme eilisistä bileistä ja sen käänteistä.

“Sonia, sun puhelin soi”, Amira huomasi kun olin noussut hakemaan uutta kahvia. Palasin pöydän ääreen ja nappasin puhelimen käteeni.

Tuntematon numero soittaa.

Kohotin kulmiani ja vastasin puhelimeen, samalla kun Amira ja Beata jatkoivat jutusteluaan.

“Sonia Stordahl”, virkoin, mutta linja oli täysin mykkä.

“Haloo? Onko siellä ketään?”

Olin juuri sammuttamassa puhelua, kun ahdistus löi mun lävitse kuin veitsi. Amira ja Beata olivat kummatkin hiljentyneet ja katsoivat mua, kun ojensin puhelimeni Beatalle, joka otti sen ja painoi korvalleen.

“Mit -”, se ehti henkäistä, mutta vaikeni samantien. Beatan silmät levisivät samaan aikaan kun se kuuli sen linjan toisessa päässä.

“Hva i helvete”, Beata sanoi ja lopetti puhelun. Katsoin Beataan, joka tuijotti puhelinta ahdistuneena ja Amiran katse palloili meidän välillä.

“No? Mitä? Kertokaa? Mitä siellä sanottiin?” Amira kyseli ja käänsi mun puhelinta itseään kohti, ikään kuin siellä olisi ollut jotain vastauksia.

“Ei mitään”, Beata sanoi hitaasti ja nosti katseensa muhun. “Siellä kuului vain hengitystä.”

Väristykset kulkivat mun selkäpiin läpi.

“Kuka siellä soitti?” Amira kysyi typertyneenä ja käänsi sekin katseensa muhun. Pudistelin päätäni.

“En mä tiedä. Se tuli tuntemattomasta.”

Amira ja Beata näyttivät hämmentyneiltä.

“Ehkä se oli joku tallilaisista?” Amira ehdotti. “Jos jollain on ollut joku tehtävä juoppojengassa soittaa pilapuhelu, ja tuntematon on jäänyt päälle?”

“Niinpä”, Beata nyökytteli. “Tai sit se oli vain joku taskupuhelu.”

Mä päästin vaimean “mm”-äännähdyksen. Ihan mahdollistahan se oli, että soittaja tosiaan oli joku eilisistä bilettäjistä tai että koko puhelu oli vain vahinko. Silti mulle oli hiipinyt inhottava olo. Soittaisiko joku tosiaan vahingossa ja vain hengittäisi puhelimeen?

Ja jos se ei ollut vahinko, suurempi kysymys oli, että miksi kukaan tekisi sellaista?

Mä hörppäsin kahvia vaitonaisena ja mun korvissa soi edelleen se hidas, raskas, rahiseva hengitys.


Merkintä 4. #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 1.10.2020

Ajaessani tänään Shelyesiin auton radiosta oli kajahtanut takavuosien hittibiisi, jota muistin äidin usein hyräilleen. Se oli niin tarttuva ja iloinen, että olin äkkiä painanut Shazamin päälle ja napannut biisin Spotifyni soittolistaan - kyseessä oli ollut Hansonin MMMBop, ja nyt kuuntelin sitä kuulokkeistani samalla kun siivosin Raffen karsinaa.


Tallilla oli tapahtunut viime aikoina niin ihania ja iloisia juttuja, että itsekin suorastaan pursusin onnea. Beatan baby showereiden jälkeen olin leijunut hetken ajan jossakin vaaleanpunaisessa vauvakuplassa (joka oli luojan kiitos kylläkin jo helpottanut), ja sen lisäksi myös Joonan ja Jannin kihlaus oli vielä aivan tuore ja ihana juttu. Ja mitä vielä! Janni oli pyytänyt mua ja Catua kaasoiksi!

Se oli niin uskomattoman ihana kunnia, että olin pakahtua. Mielessäni vilisi vaikka mitä ideoita polttareista itse hääjuhlaan ja en voinut olla hymyilemättä, kun mietin minkälaiset bileet me saataisiinkaan Catun ja muun talliporukan voimin Jannille kasattua.

Mä olin niin fiiliksissä ja biisin melodia oli niin mukaansatempaava, että keskeytin hetkeksi talikoinnin ja otin pari tanssiaskelta samalla kun kertosäe alkoi.

Olin niin omissa sfääreissäni että havahduin vasta, kun joku tuli tökkäämään mua olkapäähän. Hätkähdin ja käännyin katsomaan tulijaa. Catu. Otin kuulokkeen pois korvasta ja kohotin mun kulmia.

“Pistä volaa vähän alaspäin. Sä huudat.”

Kevyt puna kohosi mun kasvoille ja virnistin.

“Lauloinko mä ääneen?” kysyin ja Catu nauroi. Muakin alkoi naurattaa ja laskin talikon nojaamaan karsinan seinää vasten.

“No kyllä ja melkoisen konsertin piditkin!”

Kikatukselle ei meinannut tulla loppua ja jouduin ottamaan tukea polvistani. Mahaan sattui ja vesi kohosi silmäkulmiin, ja jouduin pyyhkimään kyyneleitä pois, ennen kuin sain itseni kasattua.

“Mikäs nyt noin laulattaa?” Catu kysyi vieläkin pienesti hykerrellen ja vinkkasi silmää. Otin talikon ja huitaisin sillä leikilläni kohti kiharatukkaa, joka väisti virnistellen.

“Mitäs luulet?” kysyin ja pyöräytin silmiä Catun merkitseville kulmien kohotteluille. “Ei mitään sellaista, pöljä.”

Olihan mulla ollut sellaistakin, mutta en mä siitä ollut kenellekään kertonut. Se tuntui jotenkin tyhmältä asialta puhua ääneen, vaikka Kalla Cupin after ridet olivat pariin otteeseen mielessäni käyneetkin.

Catu venytteli ja nojautui sitten karsinan ovenpielustaa vasten, kun aloin viimeistellä siivousta. Kuivikkeista irtoava pöly tanssahteli auringon valossa, joka lankesi ikkunoista tallin puolelle kirkkaina nauhoina ja jouduin siristelemään silmiäni katsoessani taas Catuun.

“Mä oon niin innoissani niistä kihloista”, huokaisin ja Catunkin naamalle levisi haaveilevan onnellinen ilme.

“Älä vaan! Niin romanttista,” se ennätti vastaamaan, ennen kuin tallin käytävältä kuuluvat äänet havahduttivat meidät kummatkin. Kavioiden kopina täytti tallikäytävän ja kurottauduin Catun vierelle kurkistamaan, kuka talliin saapui.

“Moi Katya!” Catu huikkasi ja toinen kiharatukka heilautti kättään tervehdykseksi. Mäkin vilkutin Katyalle, joka talutti Jätkän ohitsemme ja kiinnitti ruunan käytävälle.

“Ootteko menossa ulos?” kysyin samalla kun tartuin kottikärryihin.

“Joo, maastoon”, Katya sanoi ja kohotti katseensa meihin. Catu väistyi käytävän puolelle, jotta sain lykättyä kottikärryt ulos karsinasta ja suljettua karsinan oven.

“No hei, saako tulla mukaan?”

Katya vaikutti jotenkin tavanomaista vaisummalta, kun se pyyhälsi hakemaan Jätkän harjoja. En oikein osannut tulkita sen elekieltä - se ei varsinaisesti vaikuttanut vihaiselta tai surulliselta, mutta jotenkin poissaolevalta. Katya kuitenkin nyökkäsi ja alkoi sitten sukimaan Jätkän karvaa pitkin vedoin.

“Juu, mikä ettei”, Katya vastasi irroittamatta katsettaan Jätkästä. Kurtistin hieman kulmiani, mutten sanonut mitään, vaan käännyin taas Catun puoleen. Ehkä kyse oli väsymyksestä, joillakin  

“Tuutko säkin?” kysyin, mutta Catu pudisteli päätään.

“Ei, menkää te vaan. Mä lupasin käydä tarhat läpi tänään, siinä menee kumminkin aikaa”, Catu vastasi ja nyökkäsin vastaukseksi. Nostin kottikärryt käytävältä ja lähdin rullailemaan kohti tallin ovea.

“Mä vien nämä ja käyn hakemassa Raffen tarhasta!”




Vaikka aurinko paistoikin, se ei enää juurikaan lämmittänyt. Olin pukenut fleecetakin päälle toppaliivin ja vetänyt kauluksen ylös, mutta tunsin silti viileän syysilman aiheuttamien väristysten kulkevan kehoni läpi. Raffe ei näyttänyt paljoa piittaavan – ponin karva oli alkanut jo uhkaavasti pörhistymään, ja pian se olisi näyttäisi suurelta, kermanväriseltä karvatupsulta.

Puiden lehdet olivat luoneet maahan paksun, kirjavan värisen lehtimaton, joka vaimensi kavioiden äänet kun ratsastimme rinta rinnan metsätietä pitkin. Katya näytti olevan yhä ajatuksissaan, naisen silmät olivat kiinnittyneet tiukasti eteenpäin. Hetken aikaa ratsastettuamme rikoin hiljaisuuden.

“Arvaa mitä.”

Katya havahtui mietteistään ja kääntyi katsomaan mua päin. Mä virnistin ja painoin katseeni Raffen harjaan ennen kuin jatkoin. Katya oli ehkä ainoa ihminen, jolle mä pystyin puhumaan Kallan tapahtumista ilman, että se tuntui jotenkin kamalan hölmöltä. Katyakin oli uskoutunut mulle ennen jatkoja sen ja Christianin väleistä, joten oli jopa ihan luontevaa uskoutua vastavuoroisesti hänelle.

“Siellä Kallan Beach partyissa. Mä tapasin yhden miehen.”

Katyan silmiin syttyi innokas loisto.

“Ja?” se henkäisi ja käännyin katsomaan sitä kulmieni alta.

“No arvaa.”

Katya haukkoi ilmaa ymmärryksen merkiksi ja mun huulilta pääsi pieni nauru, kun katsoin miten naisen suupielet venyivät tietäväiseen virnistykseen.

“Sonia! Kuka se oli? Joku sieltä Auburnistako?”

“Joo”, vastasin ja aloin pyöritellä Raffen jouhia toisen sormeni ympärille. “Mutta mä en tiiä siitä kuin etunimen.”

“Siis ettekö te vaihtaneet yhteystietoja?” Katya älähti, ikään kuin olisin tehnyt jotakin aivan äärettömän tyhmää, tyyliin antanut rukkaset jollekin rikkaan maan ruhtinaalle.

“No ei!” mä sanoin ja nauroin vähän. “Tuskin me enää nähdään muutenkaan.”

Katyan ilme muuttui vaikeasti tulkittavaksi. Se käänsi katseensa hetkeksi eteenpäin, sillä olimme saapuneet pienelle purolle, jonka ylitse oli rakennettu matala ja leveä lankkusilta. Jarrutin Raffea ja annoin Katyan ja Jätkän mennä edeltä, ennen kuin ylitimme sillan Raffen kanssa. Ponin kaviot kopisivat märkiä lankkuja vasten ja puron iloisen liplatuksen säestäessä ääni toi mieleen jonkun Astrid Lindgrenin satukirjan.

Ylitettyämme sillan ohjasin Raffen jälleen Jätkän rinnalle ja vilkaisin Katyaa, joka näytti jälleen mietteliäältä.

“En nyt menisi sanomaan”, Katya virkkoi sitten ja kurtistin mun kulmia samalla kun mun sydän jätti lyönnin välistä.

“Miten niin?” kysyin ja Katya suoristautui Jätkän selässä. Se näytti yhtäkkiä jäykältä kuin rautatanko, enkä tiennyt oliko se hyvä vai huono asia.

“Hanne”, se sanoi sitten, ja sen äänessä kajahti ontto kaiku. “Senhän tuntee puolet Shelyn talliporukasta. Ties vaikka se tuntisi senkin miehen.”

En ymmärtänyt mitä Katya tarkoitti äänenpainoillaan, mutten kerennyt sanoa mitään, kun Katya jatkoi.

“Ainakin Chrisen se tuntee aika läheisestikin.”

Nyt äänenpainosta ei voinut olla erehtymättä. Mun aivoissa raksutti ja yhtäkkiä vetäisin käden suuni eteen.

“Meinaatko --?”

“Joo. Silloin after rideilla.”

Kylmä olo hulahti mun lävitse. Hevosetkin varmaan aistivat ilmapiirin äkkinäisen kiristymisen, sillä Raffe alkoi astella levottomammin ja Jätkä heitteli päätään ylös alas.

“Siis sen takia Christian tuli Hannen kyydillä sinne majatalolle..” mä sanoin puoliääneen, ja Katyan silmät kapenivat viiruiksi. Sen siniharmaa katse porautui muhun niin pistävästi, että tunsin mun mahanpohjassa vihlaisun.

“Siis tiesitkö sä tästä?”

“En! Tai tiesin, mutta en mä yhtään tajunnut että sillä oli jotain merkitystä”, henkäisin hätäisesti. Katyan ilme oli kylmä.

“Uskomatonta.”

“Ihan totta Katya, mä oon oikeasti pahoillani! Mä luulin.. Mä luulin, että Hanne on vaan kuskannut sitä jostain baarista tai jotain”, sanoin ja mun kurkkua kuristi. Katya käänsi katseensa pois. Jätkän sieraimista pääsi korskahdus ja ruuna heilautteli päätään entistä kiivaammin.

“Anteeksi, en mä tarkoituksella jättänyt kertomatta.”

Nainen huokaisi. Sen olkapäät painuivat alas ja koko olemus muuttui kumarammaksi.

“Ei se mitään. Anteeksi Sonia. Kyllä mä uskon sua.”

Mäkin rentouduin, vaikka mun olo olikin yhä kurja. Katya kokosi Jätkän ohjat ja kääntyi katsomaan mua.

“Otetaanko vähän reippaampi pätkä? Tää ainakin alkaa olla ihan räjähtämisen partaalla. Ja niin mäkin.”

Mä nyökkäsin, sillä olin ihan samoilla linjoilla oloni kanssa.





Loppumatka sujui vaitonaisemmin. Olin kuitenkin helpottunut, ettei Katya ollut mulle vihainen, mutta samaan aikaan mulla oli paha mieli naisen puolesta. Kävellessäni autolle mun mielessä pyöri Hanne ja Katyan kertomat asiat. Ihan uskomatonta, miten kiero paskiainen se mies osasi olla. Ja Hanne... Toivoin, että Hanne oli autuaan tietämätön Christianin muista suhteista, sillä olin pitänyt Hannesta, eikä tyyppi ollut vaikuttanut sellaiselta, joka tieten tahtoen rikkoisi toisten suhteita.

Ja samalla mä mietin, mahtoiko Hanne tuntea Antonia, mutta se ajatus pyyhkiytyi mun päästä nopeasti, kun lähdin peruuttamaan pois parkkipaikalta. Sivupeilistä näin, että joku joku juoksi mun autoa kohti ja huitoi käsillään. Vittu Christian.

Oliko Katya törmännyt Christianiin ja ehtinyt kertomaan, mitä oli juuri kuullut multa? Christian lähestyi ja mä pysäytin mun auton samalla, kun mä aloin näkemään punaista. Jos se nilkki kehtaisi huutaa mulle tai syyttää mua Katyalle juoruilusta, mä ihan totta mottaisin sen ylimielisen naaman vähän siedettävämpään lookiin.

Vedin käsijarrun päälle ja nousin autosta. Olin jo avaamassa suuni, kun Christian osoitti mun auton keulaa.

“Etkö sä vittu yhtään katso sun autoa ennen kuin sä lähdet ajamaan? Sun rengas on ihan tyhjä!”

Mä katsoin Christiania kuin puulla päähän lyötynä, enkä saanut sanotuksi mitään. Se nakkasi mulle turhautuneen vitun naiset –katseen ja käveli mun ohi, kyykistyen Mazdan eturenkaan luokse.

“Mä en tajua miten se voi olla tyhjä”, mä sanoin hämmentyneenä Christianin selälle. “Me just vaihdettiin talvirenkaat viikonloppuna ja noi on ihan uudetkin...”

Christian ei sanonut mitään. Kävelin sen vierelle ja noustessaan seisomaan sen kasvoilla oli paljon edellistä oudompi ilme – jotenkin... Hämmentynyt? Epäuskoinen?

...Säikähtänyt?

“Varmaan -”, se aloitti ja katsoi mua synkkänä, “- koska toi on viilletty puhki puukolla.”


Merkintä 10. #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 1.10.2020

Oli ihana olla Suomessa jälleen. Mun olo oli matkustuksesta huolimatta virkeä, suorastaan maanisen energinen, kun touhotin tieni Seppeleen tallialueelle. Ihmisiä liikkui ryppäinä siellä täällä ja munkin vanavenessäni kulki haukotteleva Matias, jonka päivä oli käynnistynyt selvästi tahmeammin kuin omani.

“Onko pakko paahtaa niin kovaa”, se nurisi ja mä vedin kädet topakasti lanteilleni.

“Ensinnäkään mä en paahda”, puuskaisin toruvasti. “Meillä vaan on paljon tekemistä ennen kuin meidän luokat alkaa. Sitä paitsi tänne tultiin kisaamaan eikä hengailemaan!”

Käännyin ympäri enkä siksi nähnyt, kun abipoika pyöritteli silmiään. Mun katse oli osunut jaba-alueen reunalla kahteen blondiin, joista toinen heilautti kättään tervehdykseksi meidät nähtyään.

“Moi Ella”, hymyilin ja sain sinisilmäisen abitytön myös hymyilemään pienesti. Se harjasi rautiaan ratsuponinsa karvaa verkkatakkiin sonnustautuneena. Mullakin oli ylläni toppaliivi ja sen alla fleece-pusero, sillä ilma tuntui kylmän kolealta kisajännityksestäkin huolimatta.

“Te ootte ollut jo ajoissa täällä”, mä totesin ja Ella nyökkäsi.

“Joo, me käytiin Emin kanssa kaupassa ennen kuin tultiin tänne, herättiin niin aikaisin”, Ella vastasi ja samassa toinen sinisilmäinen blondi ilmaantuikin Ellan vierelle. Moikkasin myös Emiä, joka sipaisi laineikkaita hiuksiaan korvan taakse ja hymyili pienesti mulle ja sen jälkeen vähän leveämmin Matiakselle. Abit nyt tietenkin tunsivat toisensa muutoinkin kuin talleilun kautta, ja Emi ja Ella taas olivat jääneet mun osaltani harmillisesti vähän etäisemmiksi tutuiksi.

NVRK ja siellä sijoittuminen oli kuitenkin osaltaan tuonut mua ja Ellaa hitusen lähemmäksi. Oli ollut hienoa tuulettaa yhdessä ja jakaa sijoittumisen riemu. Sen lisäksi että Ella oli taitava ratsastaja, se vaikutti myös pohjimmiltaan todella vilpittömältä ja mukavalta tytöltä, ja olin kiitollinen että mulla oli sellaisia tallikavereita.

“Miten Raffen matka sujui?” mä kysyin ja Emi virnisti pienesti.

“No, oli siinä pari pikku kommervenkkiä. Joona meinasi katkaista selkänsä sen kanssa, kun purettiin hevosia ja Raffe päätti tulla ulos sivuttain ja puoliksi lentäen. Onneksi ei käynyt kuinkaan”, Emi aloitti naurahti mun kauhistuneelle ilmeelle.

“Joo, ja onneksi Janni ei nähnyt sitä. Se ois varmaan viimeistellyt Joonan, jos se ois telonut itseään yhtään enempää”, Ella jatkoi ja me naurettiin kummatkin Matiaksen kanssa.

“No luojan kiitos kaikki ovat kunnossa”, summasin. Siirtyessäni Ellan ja Figaron ohitse kohti Raffen jabakarsinaa vilkaisin vielä kelloa.

“Ei kai tässä auta kuin alkaa hommiin sitten.”


Mä en ollut ikinä ollut mikään luonnonlahjakkuus mitä tuli pieneen näpertelyyn tai kädentaitoihin. Siksipä oli oikein tervetullut yllätys, kun Janni saapui jaba-alueelle ja ilmestyi mun ja Raffen karsinalle.

“Tarviitko sä apua?” Janni kysyi ystävällisesti katsoessaan mun säälittävää yritystä nykertää Raffen harjaa edes siedettäville sykeröille.

“Miltä näyttää”, mä parahdin kun juuri virittämäni pallero lörpähti osittain auki muistuttaen etäisesti jotain paljon rivompaa kuin ratsuponin kisakampausta.

“Näytäs tänne”, Janni naurahti ja siirryin suosiolla pois naisen tieltä. Katsoin, miten Janni tarttui määrätietoisesti Raffen jouhiin ja alkoi punoa tiukkoja, särmiä lettejä.

“Noinko jo jännittää kilpailut”, Janni virnisti ja pudistin pienesti päätäni.

“Ei vielä. Raffen kanssa mulla ei ole mitään hätää, paitsi mun avuttomat letitystaidot”, naurahdin ja Janni hymyili. Se oli totta. Jos eläimeen pystyi luottamaan koko sydämestään, niin mä luotin Raffeen. Se oli turvallinen ja luotettava, ja sen kanssa mä olin NVRK:ssa voittanutkin.

“Huominen sen sijaan...”

Niin. Huomenna olisi the näytönpaikka. Mun ensimmäiset kilpailut Theolla, Joonan valvovan silmän alla. Se oli aivan älytön kunnia ja askel kohti mun unelmaa, mutta myös suuri koetus ja jopa pelottava hetki mun elämässä. Olin käynyt omasta mielestäni läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot jo pari viikkoa etukäteen, silloin kun Joona oli nostanut kissan pöydälle ja esittänyt idean, että mä alkaisin kisaamaan Theolla, mutta olin väärässä. Nyt kun siihen oli enää yksi yö, mun päässä vilisi taas tuhat erilaista kauhukuvaa siitä, millä tavoin voisin mokata tän hetken.

“Hyvin se Sonia menee. Usko pois, Joona ei olisi pyytänyt sua kilpailemaan Theolla, jos se ei uskoisi suhun tai siihen, että sä osaat ratsastaa sitä. Älä ota liikaa paineita, vaan ota tämä nyt tilaisuutena kasvaa ratsastajana. Moni ei olisi uskaltanut hypätä noihin saappaisiin.”

Janni oli saanut letitettyä jo yli puolet Raffen jouhista ja siirryin ruunan pään luo. Se puhalsi hiljaa lämmintä ilmaa mun kämmenelle ja hamuili sitten lohduttavasti mun hihaani.

“Joo”, mä sanoin sitten ja vilkaisin Jannia, joka katsoi mua tutkivasti kulmiensa alta. “Niinhän se on. Onneksi tässä on tämä päivä ja tämä herra, jotka toivon mukaan helpottavat pahinta jännitystä.”

Silitin Raffen päätä ja kumarruin haistamaan sen otsaa. Kultaisempaa otusta ei varmasti ollut koko maan päällä, siitä olin varma, ja samalla kun hengittelin sen hevosenhajua sieraimiini oloni rauhoittui aste asteelta.

“Herralla alkaa kohta myös olemaan kisailme kohdillaan”, Janni tokaisi ja hymyili sitten mulle. “Mene säkin ihmeessä valmistautumaan.”


Kisavaatteita vaihtaessani mä sain hetkeksi muuta ajateltavaa. Mun mielessäni oli pyörinyt lähinnä vain kisajutut, mutta laskiessani puhelimeni pöydälle mun ajatukset harhautuivat eiliseen ja illalla Facebookissa käytyyn keskusteluun, joka oli saanut mut hymyilemään Lieken hotellisängyssä makoillessani.

Avasin puhelimeni ja Messengerin, jossa keskustelu oli tarjolla heti ylimmäisenä. Viime aikoina olin kuluttanut aikaa pitkiäkin hetkiä kirjoitellessa, ja eilen illalla viimeisenä kirjoitetut sanat näkyivät yhä viestikentässä. See you tomorrow. Se oli tuntunut hassulta, jopa oudolta kirjoittaa. Mun muistikuvat siitä ihmisestä olivat kuitenkin käytännössä yhdeltä illalta, mutta silti mä oikeasti olin alkanut odottaa sen näkemistä. Jopa niin paljon, että mun sydän jätti yhden lyönnin välistä, kun näin vartti sitten tulleen kuvan, jossa tutut kasvot näkyivät Seppeleen tallipihalla otetussa kuvassa.

Mä kiskoin paidan kokonaan päälleni, sillä se oli unohtunut puolitiehen. Kun olin kunnolla pukeutunut, nappasin kuvan jossa näkyi kisapuku mun yllä ja painoin lähetä. Alle kirjoitin nopean viestin, jossa kerroin, että mun luokka alkaisi juuri, mutta sen jälkeen mulla olisi aikaa moikata ennen kuin 50cm luokka alkaisi.

Kävellessäni tallipihalle vastaanottamaan Raffea lämmittelyä varten, mun puhelin värähti viestin merkiksi.

Anton Seljavaara
I’m gonna watch your class.. See you afterwards

Kisajännityksen lisäksi mun vatsassa lepatti myös toisenlaisia perhosia.

Raffe oli paras. Siitä ei päässyt yksinkertaisesti mihinkään.

Ruuna katseli mua ruskeilla, lempeillä silmillään niin ylitsevuotavan sympaattisesti, että hyvä kun en pillahtanut itkuun pelkästä liikutuksesta. Silitin valkeaa tähteä ruunan otsalla ja painoin pääni vasten pehmeää, kullankeltaista poskea.

“Voi rakas Raffe. Sinä se olet vaan niin ihana, vaikka mun aika onkin nyt kokoajan kortilla.”

Jos Raffea kiinnostikin mun kiireet, niin se ei ainakaan näyttänyt sitä. Se puhalteli tyytyväisenä ilmaa sieraimistaan ja hamusi sitten huulillaan mun kisatakin hihaa silmät puolitangossa. Mä kuitenkin tunsin pistoksen sydämessäni - musta tuntui, että olin pettänyt Raffen, suorastaan hylännyt sen. Theolla valmentautuminen ja Cormac veivät nykyään niin ison osan mun ajastani, että tuskin ehdin nähdä Raffea muutoin kuin satunnaisesti iltatallia tehdessä tai vilahdukselta silloin, kun se oli joko tulossa tai menossa tunnille ennen tai jälkeen mun treenien.

Olinhan mä keskustellut asiasta Jassun kanssa silloin, kun Cormac oli saapunut. Cormac oli vasta vuosikas, ja kuten Jassukin oli sanonut niin “Raffe on helppo poni, sen kanssa tarvitaan tuskin koskaan apua varustamisessa tai tunneilla” ja “se on sen verran suosittu, ettei liikutusapukaan ole välttämätöntä kuin joskus ja jouluna jos silloinkaan”, olin siis todennut että mun aika riittäisi hyvin kummallekin. Mutta kun yhtälöön lisättiin vielä Theo, Cormacin myötä kasvanut laskupino ja siitä selviämiseksi vaadittu työmäärä Ørsnesissa, mun oli pakko myöntää, että Raffe oli jäänyt paitsioon.

Koska koin olevani paska hoitaja ja ansaitsevani Raffelta korkeintaan perssilmän näyttämisen verran huomiota, sen koiramaisen kiltti olemus tuntui kahta kauheammalta.

“Anteeksi poju, mä lupaan että mulla on sullekin aikaa jatkossa.”

Raffe kuunteli mun sanoja, ravisteli sitten päätään ja katsoa tapitti mua korvat kiltin hevosen hörössä. Huokaisin, tartuin ruunan suitsista ja talutin sen ulos karsinasta verryttelyä varten. Brynhildissä kävi kuhina – LFR:n seurakisat olivat houkutelleet mukaan tuttuja ratsukoita sekä Shelyesistä että Brynistä, ja pian olisi mun ja Raffen vuoro.



Raffe oli tavanomaisen pirteällä päällä, kun nousin satulaan ja ratsastin verryttelyalueelle. Katselin ympärilleni samalla kun ohjasin ponin myötäpäivään Brynhildin hiekkakentällä, jolla ratsasti mun lisäksi pari tuttua ratsukkoa, kuten Nita ja Dante, sekä useita naamatuttuja ja ihan täysin tuntemattomiakin henkilöitä.

Mun ja Raffen luokan lisäksi mulla oli edessä myös metrin luokka Theolla. Vaikka Theonkin kanssa homma pelitti ihan hyvin ja olin lähdössä kisaan hyvillä mielin, Raffen kanssa kaikki oli täysin erilaista. Raffeen mä pystyin luottamaan sataprosenttisesti - mä olisin voinut ratsastaa vaikka väärinpäin silmät sidottuna, ja ruuna olisi silti kuljettanut mut läpi kiven tai kallion turvallisesti perille saakka. Ja kiitokseksi siitä mä olin laiminlyönyt mun osani meidän välisestä symbioosista - sisimmässäni mä melkein toivoin, että Raffe olisi kostanut edes vähän, protestoinut jotenkin, vaikka edes pukittanut. Mutta ei, eestiläinen toimi kuin unelma - mä suorastaan tunsin, miten se puhkui intoa, virittyi hetki hetkeltä enemmän kohtaamaan tulevan radan. Ikään kuin se olisi telepaattisesti rauhoitellut mun syyllisyydessä kieriskelevää mieltäni ja sanonut “älä huoli, me hoidetaan tää homma kotiin, oletko valmis?”

Aika kului niin nopeasti, etten mä hädin tuskin ehdin tajuta, kun meidän vuoromme koitti ja laukkasimme radan alkuun. Raffe venytti askeltaan ja mä taputin sitä kaulalle, ennen kuin vihdoin työnsin kalvavan syyllisyyden mieleni taka-alalle. Ensimmäinen este lähestyi, ja kun Raffe ylitti sen kuin vettä vain, sama innostus täytti mutkin joka oli vallannut ruunan jo verryttelykentällä.

Raffe liiti kuin lintu, ja mä liidin sen mukana. Se oli yhtä kuin minä ja mä olin yhtä kuin se – yhdessä me oltiin tiimi ja tiiminä me muutuimme yhdeksi ja samaksi. Este toisensa jälkeen ylittyi puhtaasti, eikä mun tarvinnut hetkeäkään epäröidä tai miettiä mitään. Raffe tiesi mitä tehdä ja se luotti muhun - mä luotin siihen.

Me ratsastettiin puhdas rata, ja mä olin ylpeä. Ylpeä mun rakkaasta kumppanistani, joka ei hylännyt mua, vaikka mä olinkin laiminlyönyt sen omien kiireideni vuoksi.



Illalla Shelyesissä mä pyörittelin käsissäni punaista ruusuketta. Mun jalat olivat ristissä ja selkä nojasi Raffen karsinan seinään. Tasainen rouskutus kantautui ruunan suusta, kun se jäyti heiniä mun vieressä. Mun olo oli voipunut ja olisin melkein voinut ummistaa silmäni ja jäädä siihen nukkumaan, ajatus kotimatkasta ei houkuttanut laisinkaan.

Metrinen ei ollut sujunut multa ja Theolta ihan niin kuten olin suunnitellut. Musta tuntui etten ollut vieläkään tottunut kunnolla ratsastamaan niin jättimäisellä hevosella ja tunne oli korostunut mun ja Raffen suorituksen jäljiltä. Joka tapauksessa mä olin ohjannut Theon huonosti yhden pystyn jälkeen seuraavalle okserille – Theo oli reagoinut juuri niin kuten järkevä hevonen reagoi, ja äärimmäisen huonon tien seurauksena kieltänyt. Vika oli puhtaasti mun, ja sen seurauksena me oltiin tipahdettu luokan häntäpäähän. Pettymys oli tuntunut karvaalta jo valmiiksi, mutta vielä karvaampaa oli ollut nähdä Astlyr ruunansa kanssa jälleen palkintosijoilla samassa luokassa.

Pettymystä lievitti kuitenkin se, että me oltiin Raffen kanssa tultu toiseksi omassa luokassamme ja jättäneet taaksemme monet kovat vastukset, kuten Nitan ja Danten. Parasta oli kuitenkin ollut Astlyrin ilme; ehkä mun ja Theon peittoaminen metrissä olikin ollut kova veto, mutta häviäminen pienemmässä luokassa vaatimattomalle tuntiponille, etenkin Runiacin kisojen jälkeen - siinä oli varmasti sulattelemista neidin egolle.

Raffe oli yksinkertaisesti paras. Katsellessani ruunan tyytyväistä syömistä ja ruusuketta puristaessani mä päätin, etten antaisi enää yksienkään kiireiden mennä sen edelle. Sen se oli ansainnut.

Aina olisi aikaa edes yhden leipäkannikan ja rapsutustuokion verran.

Kesä oli kulunut ohitse kuin siivillä. Vaikka oli vasta elokuun alku, Soniasta tuntui että ilmassa leijaili jo ohut syksyn tuoksu, ja ei menisi enää kauaa kun lehdet vaihtaisivat väriä ja päivät lyhenisivät silmissä.

Shelyesissä arki oli palautunut nopeasti takaisin uomiinsa Sommersolvervin jälkeen. Sonia moikkasi Catua, joka kärräsi juuri rehusäkkejä kottikärryissä kohti oritalleja, ja käveli sitten hakemaan Raffea tarhasta.

Ranking-voitto CIC1 –luokassa tuntui edelleen kuplivana takaraivossa, mutta onnea latisti edelleen ero Antonista. Ei ollut kulunut päivääkään, etteikö Sonia olisi ajatellut Antonia ja etteikö hän olisi ikävöinyt entistä poikaystäväänsä, mutta suru oli muuttunut viikkojen kuluessa hiljalleen vihaksi, joka kietoutui päivä päivältä tiukemmin Sonian mielen ympärille. Viha siitä, mitä Anton oli tehnyt – ja viha siitä, että Anton oli teollaan varastanut Sonialta ilon elämänsä suurimman unelman saavuttamisesta.

Ja silti Sonia oli niin monet illat maannut peittoon kietoutuneena ja lukenut uudestaan ja uudestaan hänen ja Antonin vanhoja viestejä, ja yhä uudestaan ja uudestaan itkenyt.



Onneksi työt sekä hevoset veivät ison osan ajasta, ja Sonialla oli vähemmän aikaa murehtia Antonia ja Antonin uusia naisia, joiden kanssa sillä varmasti oli kivaa Suomessa, Sonia ajatteli vislatessaan Raffea luokseen. Ruuna käveli vastaan korvat hörössä ja päästi matalan hörähdyksen ikään kuin tervehtiäkseen. Sonia ojensi kätensä ja silitti Raffen turpaa. Ruunakin alkoi jo vanheta, mutta silti siinä riitti vielä virtaa vaikka kuinka. Sonia oli luvannut läpiratsastaa Raffen tänään, vaikka takana oli pitkä työvuoro maatilalla ja sen lisäksi tunnin terapiakäynti.

Sen jälkeen, kun hän oli päässyt pois sairaalasta ja aloittanut kuntoutuksen, oli hänen olonsakin parantunut kohisten. Säännölliset terapiakäynnit, netin vertaistukiryhmät ja etenkin perheen ja ystävien osoittama tuki ja apu olivat todellakin olleet kultaakin kalliimpia. Ei parantuminen tietenkään tapahtunut yhdessä yössä ja pariin otteeseen Sonia oli retkahtanutkin, mutta silti muutosta oli jo havaittavissa. Ja siitä Sonia oli ylpeämpi kuin mistään, että edes ero Antonista ei ollut saanut häntä palaamaan takaisin vanhoihin tapoihinsa.

Viedessään Raffea talliin ja aloittaessaan ruunan harjaamisen Sonian ajatukset kääntyivät takaisin Sommersolverviin ja kenttäratsastukseen. Ajatus, joka oli kuplinut pinnan alla jo pitkään ja kutitellut hänen mielessään, nousi taas esiin kun Sonia veteli Raffen karvaa pitkin harjanvedoin. Sommereilla Icarus oli kehunut häntä valmennettavana ja onnitellut ranking-voitosta, eikä Sonia silloin ollut voinut peitellä hymyään. Kuitenkin nyt, kun Sommersolvervit olivat ohitse, oli Soniankin aika suunnata katse tulevaisuuteen - missä seuraava etappi oli luonnollisesti CIC2. Oliko sen aika vihdoin käsillä?

Ainoa asia, mikä muodostui ongelmaksi, oli se, ettei Bumilla riittänyt kapasiteettia enää sinne tasolle asti, eikä Shelyesissä muutoin juuri ollut hevosia, joilla Sonia olisi voinut kilpailla. Iltaisin, kun hänellä oli aikaa, hän selaili erinäisiä ilmoituksia, kahlasi läpi kymmeniä ja taas kymmeniä eri hevosia, mutta mitään sopivaa ei tuntunut löytyvän. Taluttaessaan Raffea kentälle Sonia hieman allapäin katsoi tarhassaan nuokkuvaa Cormacia, jonka tie kenttähevoseksi oli vielä pitkä ja alkutekijöissään. Ronjalla oli Regina ja Astalla Sture. Soniasta tuntui, että hänen oma uransa oli jumittumassa paikalleen.

Sonia ponnisti Raffen selkään ja ruuna päästi huokauksen.

“Samaa mieltä”, Sonia sanoi ja hymyili sitten vähän. Raffe oli niin rakas.



Kun vajaa tunti myöhemmin Sonia oli palaamassa takaisin kentältä Raffea taluttaen, käveli tuttu hahmo vastaan tallipihalla. Sonia heilautti hieman varoen kättään Icarukselle, joka nilkutti kohti oritallia ja nyökkäsi lyhyen tervehdyksen Sonialle. Vaikka Sonia kunnioittikin valmentajaansa suuresti, oli pakko myöntää, ettei Icarus ollut mikään helppo ihminen käsitellä - varsinkin valmennusten ulkopuolella miehestä välittyi toisinaan suorastaan tympeä ja luotaantyöntävä kuva.

Soniaa asia ei kuitenkaan sen enempää vaivannut. Hän talutti Raffen talliin, ja hoidettuaan ruunan taas kuntoon ratsastuksen jäliltä ja jätettyä sen karsinaansa kuten Jassu oli pyytänyt, hän istahti karsinan nurkkaan kirjoittamaan Raffen lokiin, mitä hän oli ratsastuskertansa aikana ruunan kanssa tehnyt. Raffe ummisteli silmiään ja heilautteli laiskasti häntäänsä samalla, kun Sonia selaili ruunan lokikirjaa ja ja pureskeli kynäänsä ajatuksiinsa vaipuneena.

“Kröhöm.”

Sonia hätkähti ja nosti säikähtäneenä katseensa ylös, kohti karsinan ovea. Icaruksen punainen hiuspehko ja terävät kasvot pilkistivät karsinan laidan yli, ja silmät olivat pureutuneet Soniaan, joka kömpi heinänkorsia pudistellen seisaalleen. Oli suorastaan outoa nähdä Icarus jossakin muualla kuin oritallin puolella, etenkin kun pienet, varmaan 10-vuotiaat ponilapset pyörivät miehen lähettyvillä supatellen ja pälyillen. Näytti kuin Icarus olisi päätynyt tyystin väärään ympäristöön.

“Tulisitko käymään,” Icarus sanahti, ja Soniasta tuntui ettei kyse ollut niinkään pyynnöstä vaan toteamuksesta. Sonia livahti ulos karsinasta yhä Raffen lokivihko kädessään, ja ruunakin hätkähti hereille torkuiltaan. Se katseli uteliaana, kun Sonia painoi karsinan oven kiinni ja kipitti Icaruksen perään, joka harppoi yllättävän ripein askelin siihen nähden, että se ontui toista jalkaansa.

Icarus johdatti Sonian kohti Jassun toimistoa, jossa Jassu istui pöytänsä ääressä nenä kiinni tietokoneen ruudussa. Nähdessään Icaruksen se nyökkäsi lyhyesti, vilkaisi sitten Soniaa ja hymyili vähän samalla kun se suoristautui istumaan ja teki tilaa työpöytänsä ääreen.

Hieman epäröiden Sonia istui, sillä tuolin tarjoamisesta huolimatta Icarus jäi seisomaan. Sonia odotti, että jompikumpi avaisi suunsa, mutta hetken aikaa toimistossa vallitsi hieman kiusaantunut hiljaisuus.

“Mennään suoraan asiaan”, Icarus sanahti sitten lopulta, ja Sonia katsoi Jassua yhtenä kysymysmerkkinä. Icarus selvitteli kurkkuaan.

“Sommersolverveissa Sonia suoriutui erittäin hyvin”, Icarus aloitti ja Sonia painoi katseensa syliinsä, muttei voinut estää pientä hymynkaretta. Icarus ei puolestaan hymyillyt; mies oli tavalliseen tapaansa vakava, mutta miehen sanat merkitsivät silti Sonialle paljon.

“Joka tapauksessa tuloksia ei synny ilman työntekoa ja sataprosenttista panosta. Ei riitä, että tuudittautuu yhden voiton suomaan huumaan ja odottaa menestystä ilmaiseksi.”

Sonia kuunteli hiljaa, ja samaan aikaan se mietti yhä enemmän, miksi keskustelu käytiin Jassun toimistossa. Jasmin näytti kuitenkin olevan hyvin perillä, sillä se silmäili nyökkäillen Icaruksen sanoja ja loi Soniaan kannustavia ilmeitä.

“Faktahan on se, ettei nykyisellä hevosella riitä kapasiteetti enää CIC2 –tasolle saakka. Koska olet valmennettavana osoittanut, että sinulla on halua ja mahdollisesti myös kykyä kehittyä ratsastajana, tarvitset hevosen, joka voi viedä sinua eteenpäin.”

Jasmin kääntyi koneensa ääreen ja Icarus loi Soniaan ilmeettömän katseen.

“Tässä on Ookoo, oikealta nimeltään Ox xx, ja haluan, että jatkamme valmentautumista kanssasi tämän hevosen kanssa. Jasmin on hoitanut sille paikan Brynhildistä, ja ehdotan, että aloitamme valmentautumisen heti. Brynhildissä löytyy kaikki tarvittava; maastoesterata, kenttä ja maneesi, ja tarvittaessa myös Shelyesin tilukset ovat käytettävissä. Ilmoitan sinulle vielä tarkemmat ajat ja päivämäärät ja odotan, että näemme niiden mukaisesti Brynhildissä.”

Sonia kuunteli Icaruksen puhetta vaitonaisena ja pää pyörällä, samalla kun katseli Jassun tietokoneen ruudulla näkyvää kuvaa vaaleanpunarautiaasta, piirtopäisestä orista. Sydän sen rinnassa oli alkanut takomaan kovempaa ja sen sormenpäitä nipisteli.

“Jos kaikki vaikuttaa menevän hyvin, mielestäni voisimme harkita esimerkiksi Seppele Cupia.”

Sonia hätkähti ja kääntyi katsomaan Icarusta, jonka kasvoilla häivähti omituinen ilme, ikään kuin mies olisi meinannut hymyillä, mutta yhtä nopeasti kuin ilme käväisi miehen kasvoilla, se myös kääntyi ja harppoi ovelle. Oven suussa se kuitenkin vielä pysähtyi.

“Oletan myös, että sinulle on selvää, että kilparatsastajan tulee käyttää kaikki voitava aikansa valmentautumiseen. Voinet jättää sen vihkon Jasminin pöydälle lähtiessäsi, jatkossa haluat tuskin tuhrata muutenkin kortilla olevaa aikaasi pikkuponeihin.”

Sonian vatsassa muljahti, ja se katsoi Jassua, jonka kasvoille oli tullut myötätuntoinen, hieman haikea hymy.

“Hyvää illanjatkoa, neiti Stordahl.”