Theon päiväkirja

Lunta satoi hiljalleen kävellessäni parkkipaikalta isoa tallia kohti porkkanapussi kädessäni, jonka olin hakenut kaupasta juuri ennen tallille tuloa. Tänään oli meidän, minun ja Theon toinen päivä Shelyesissä. Ohjelmassa olisi juoksutus ja tarhaaminen muiden ponien ja hevosten kanssa, eilisen Theo sai vielä viettää sisällä tutustuen uuteen paikkaan.

Olin eilen illalla tullut vielä takaisin tallille katsomaan, että Theolla oli kaikki hyvin, vaikka päivälla olimmekin saapuneet ja ruuna oli käyttäytynyt oikein hienosti kuten lähes aina. En kuitenkaan millään ollut malttanut pysyä tallilta poissa, joten olin käynyt vielä ratsastamassa Theolla rennosti seuranamme Janni sekä hänen upea suomalainen puoliverisenä nimeltään Robin, jonka selkään olin itse ihan hetkeksi kivunnut. Robin oli vaikuttanut oikein mukavalta hevoselta, joka oli vielä täynnä nuoruuden intoa ja energiaa. Jannikin ilmeisesti oli tykännyt Theosta, jonka selkään nainen oli hetkeksi kiivennyt. Ihan mukava hevosenvaihtohetki siis!

Theo hörähti hiljaa ja tuli vastaan innoissaan avatessani ruunan karsinanoven talliin sisälle päästyäni. Musta huomasi heti kädessäni olevan porkkanapussin ja yritti avata sitä huulella räpläten, porkkanat kun kuuluivat tuon hevosen lempiherkkuihin.
"No ota sitten yksi", hymähdin hevoselleni ja annoin sille yhden oranssin herkkupalan saatuani pussin auki, joka oli muuten harvinaisen vaikeasti avattava.
Theo jäi rouskuttamaan taivaallisen makuista herkkupalaansa tyytyväisenä karsinaansa mennessäni itse hakemaan ruunan harjat, suojat sekä suitset liinoineen, deltoineen, sivuohjineen ja juoksutusvöineen varustehuoneesta. Siellä vastaani tuli blondi nuorimies, sama henkilö jonka olin nähnyt eilen maneesin katsomossa istumassa. Sain selville, että hän oli nimeltään Petter, eikä Peter mitä eilen mietinkin. Petter lähdössä maastoon hänen hoitohevosellaan, mustalla Lidialla.
"Tuutteko mukaan, voisin vähän näyttää teille paikkoja?" tuo kysäisi.
"Kiitos mutta ei kiitos, ajattelin tänään vain juoksuttaa Theon. Joku toinen päivä voisi kyllä sopia vaikka ensi viikolla", ehdotin Petterille.
"Okei, katsotaanpa sitten ensi viikolla uudemman kerran", blondi hymyili ja poistui paikalta Lidian varusteet mukanaan.

Theon harjattuani ja varustettuani suuntasimme mustan ruunani kanssa kulkumme maneesiin, jossa ei vielä porukkaa ollutkaan tähän aikaan aamusta. Kellohan siis lähenteli vasta yhtätoista, joten ei ihmekään, että tallilla oli vielä niin rauhallista. Kaikki nuoret hevosenhoitajatytöt- ja pojathan kun yleensä tykkäsivät nukkua viikonloppuisin pitkään valvottuaan myöhään yöhön. Iltapäivällä ja illalla tallilla siis olisi varmasti paljon enemmän porukkaa.

Theo liikkui todella hyvin juoksuttaessani sitä, pitkä matka Shelyesiin ei hevosessa näkynyt juuri mitenkään. Varsinkin lihasten kunnolla lämmetessä ruuna meni niin upeaa laukkaa, etten melkein silmiäni voinut uskoa. Sellaisen laukan kun saisin hevosestani joskus kaivettua esiin kenttäkisojen kouluradalla, tuomaritkin melkein mykistyisivät! Ravissakin Theo liiteli menemään komein askelin, se näytti kyllä erittäin hyvältä. En olisi voinut olla tyytyväisempi ruunaani sen kanssa maneesia ympäri kävellessäni loppukäyntien merkeissä.

Palasimme talliin noin neljänkymmenenviiden minuutin päästä sieltä lähdettyämme. Riisuin Theolta sen kaikki varusteet poissa ja annoin ruunalle sen päivän toisen porkkanan, sen se oli kyllä ansainnut. Huolellisen harjauksen jälkeen vein hevoseni tavarat paikoilleen varustehuoneeseen puhdistettuani ne pikaisesti. Palasin sitten takaisin Theon luokse ja loimitin hevoseni säänmukaisesti, sillä nyt olisi ruunan tarhaamisen aika.

Theo soljahti onneksi laumaan mukaan oikein näppärästi. Tarhoja lähestyessämme ruuna puhisi jännittyneenä, mutta päästettyäni sen irti muiden hevosten kanssa se rauhoittui. Ponit tulivat innolla tutustumaan uuteen tulokkaaseen, joka oli suuri kuin mikä. Parin kiljahduksen ja hampaiden näyttämisen jälkeen ne olivat selvittäneet välinsä, ja porukka suuntasi yhdessä heinäkasalle. Jäin vielä vähäksi aikaa seuraamaan, jos jotain tapahtuisi, mutta sinne ne astettuivat tyytyväisinä ja pystyin lähteä takaisin talliin hyvillä mielin.

Tallissa katsoin vielä nopeasti, että olin laittanut kaiken paikoilleen ja en ollut jättänyt jälkeeni kamalaa sotkua. Lakaisin tallikäytävän vielä nopeasti ja sitten olinkin valmis tallilta tämän päivän osalta. Illalla olisi ohjelmassa ensimmäinen työvuoro uudessa työpaikassani, joten lähdin kotiin päin siihen valmistautumaan.

Katselin tyytyväisenä mustan ruunan menoa päästettyään sen takaisin laitumelle lajitovereiden joukkoon liikutuksen jälkeen. Että sillä olikin energiaa, juuri tehty reipas laukkamaasto vuoristomaisemissa ei näyttänyt ruunaa juuri hidastavan! Pikemminkin päinvastoin, se näytti suorastaan lentävän laukkaillessaan ympäri laidunta. Muutama muukin ruuna innostui hetkeksi mukaan, mutta pian ruoho veti taas enemmän puoleensa. Theolle laitumella olo tuntui sopivan erittäin hyvin: ruuna ei ollut lihonut, mutta saanut juuri sopivasti massaa. Musta ruuna oli muutenkin erittäin hyvässä kunnossa, sen karva kiilsi, jouhet eivät katkeilleen ja kaviot olivat kovat ja eivät olleet lohkeilleet. 2,5 vuoden takainen suuri elämänmuutos, Norjaan muuttaminen, oli selvästi ollut erittäin hyvä päätös. Olimme viihtyneet molemmat Shelyesissä todella hyvin, eikä paikassa ollut mitään valittamista.

Kulunut kevät oli toden totta ollut hyvin erikoinen maailmalla riehuvan koronaviruksen vuoksi, mutta Svolværin pikkukaupungin elämään se ei ollut onneksi juuri vaikuttanut. Olin voinut käydä töissä ja treenata Theoa ihan normaaliin tapaan. Kisakauden alkaminen oli tietysti viivästynyt, mutta siihen ei tietenkään itse voinut vaikuttaa. Terveys edellä sitä kuitenkin aina mentiin. Saimmepahan ainakin lisää aikaa treenata. Sen olinkin käyttänyt hyväkseni, ja Theo liikkui yleensä viisi tai kuusi kertaa viikossa hyvin monipuolisesti. Viikko-ohjelmaan sisältyi yleensä muutama sileän treeni, muutama maastoilu, yksi estetreeni ja yksi juoksutus/irtojuoksutus. Yksi päivä viikosta oli vapaa, jolloin kävimme yleensä kävelyllä maastakäsin. Vielä Suomessa asuessamme maastakäsin kävelyreissu olisi ollut hieman hullu ajatus, ruuna kun kuvitteli tuolloin maastoilun aina tarkoittavan sitä, että mennään lujaa. Norjan vuoristoilma ja pitkät tarhausajat olivat kuitenkin mukavasti rauhoittaneet hevosta, ja nykyään maastokävelyt hoituivat ihan vain riimulla ja narulla taluttaen. Olin myös itse oppinut nauttimaan niistä, luonnossa sielu tuntui lepäävän ja pää nollautuvan.

Näköjään pää nollautui ihan vain laukkailevaa hevostakin katselemalla, sillä vilkaisessani rannekelloani tajusin olevani auttamattomasti myöhässä iltavuorostani. Vihelsin mustalle ruunalle, joka tuli noutamaan vielä viimeisen porkkanapalan kädestäni.
"Rauhoituhan, poika, ettet katko jalkojasi", hymähdin Theolle sen hamutessaan huulilla kättäni. "Pian lähdetään kisareissulle, joten yritähän pysyä kunnossa ja yhtenä kappaleena."
Theo vilkaisi minua minua ja painoi sitten päänsä ja alkoi laiduntamaan, vilkuillen vielä kulmiensä alta kuin kysyen, että ai tätäkö siis tarkoitit? Huokaisin syvään ja lähdin vielä käymään mutkan tallissa, laittamaan loputkin varusteet paikoilleen. Kurainen satulavyö oli vielä ihan pakko puhdistaa ja suojat pestä jotta ne pysyisivät hyvässä kunnossa, joten tulisin myöhästymään töistä vielä hieman lisää. Onneksi työkaverit olivat jo tottuneet tällaiseen, vaikka kuittailuja jätkiltä usein sainkin.

Varusteiden putsaus oli niin rutiinihommaa, että siinä ei onneksi kauaa kestänyt ja pian tavarat olivatkin jo paikoillaan odottamassa seuraavaa käyttökertaa. Sitten olikin jo niin kiire töihin, että oli pistettävä juoksuksi ja hypättävä auton rattiin. Tallivaatteet olkoot päällä, niiden vaihtamiseen ei ollu aikaa. Sen voisi kyllä tehdä töissäkin!


Kuva Schn3e (linet) & VRL-14538 (väritys & tausta)[/center]

Kesät tuntuivat vuosi vuodelta menevän aina vain nopeammin ohi. Suomen kisareissukin lähestyi ihan huomaamatta viimeisten kesäpäivien kuluessa kuin siivillä töiden parissa sekä tietysti tallilla. Valitettavasti loppukesän puolellahan sitä oltiin, kun kuukausikin vaihtui jo elokuuksi. Illat ja yöt alkoivat Svolværissa pikkuhiljaa pimenemään päin ja säät hieman viilenemään. Normaaleista tavoistani poiketen en ollut klipannut Theoa koko kesänä, vaan olin antanut sen pitää karvapeitteensä. Nyt kisareissun lähestyessä mustan ruunan kovaa vauhtia kasvamassa olevasta talvikarvasta olisi kuitenkin pakko hankkiutua lähipäivinä eroon, ehkäpä jo tänään. Ennen sitä olisi kuitenkin pari tuntia töitä jäljellä ennen kuin pääsisin lähtemään kodin kautta tallille päin.

Kello 16:01 leimasin avaimellani itseni ulos työpaikalta ja jätin Solværin Powerin taakseni odottamaan seuraavaa työpäivää. Hyppäsin uskollisen Volvoni kyytiin ja karautin käymään mutkan kotona Nybyssä. Pikaisen illallishetken sekä vaatteiden vaihdon jälkeen olin pian taas auton ratissa, matkalla Shelyesiin joka sijaitsi noin viiden kilometrin päästä kotoa. Solværissa välimatkat olivat ihailtavan lyhyet ja olin niitä ehtinyt kiitellä useaan otteeseen kurvaillessani kiireessä tallilta työpaikalle.

Seitsemäätoista vaille viisi parkkeerasin kaarani ja hyppäsin ulos autosta. Parkkipaikka oli tietysti täynnä poniäitien ja -isien autoja pian alkavan alkeisjatkotunnin johdosta, mutta kyllä sinne silti aina yksi auto mahtui lisää... Isoon talliin tullessa käytävällä parveili niin ikään porukkaa innokkaiden tuntilaisten laittaessa ratsujaan kuntoon tuntia varten hoitajien ja ponivanhempien avustaessa. Koko porukan keskellä hääräämässä ja kärsivällisesti vastailemassa pikkulasten ja huolestuneiden ponivanhempien kyselyihin oli tallin ratsastuksenopettaja Janni.

"Kylläpäs sä näytät kauniilta tänään", huikkasin hänelle iskien silmää. "Mitenkä ois, mennäänkö meille vai teille, neiti ratsastuksenopettaja?"

Jannin ilme oli lähes murhaava sen katsoessa mua halveksuvasti nenänvarttaan pitkin. Kuin olisi katsonut halpaa makkaraa. Siitäkin huolimatta mustatukkainen nainen todellakin oli upea ilmestys, kuten aina. Tänään hänellä oli yllään Pikeurin mariininsiniset ratsastushousut ja Kingslandin musta pikeepaita. Hiukset olivat korkealla poninhännällä ja jalassaan naisella oli tietysti hänen tavaramerkkinsä eli mustat, kiiltonahkaiset koulusaappaat. Niistä hän ei luopunut, vaikka päivän ratsastukset olivat jo ratsastettu ja tuntien pito vielä edessä päin.

"Okei mä myönnän, tuo oli niin kulunut läppä," virnistin ja nostin käteni pahoitellen pystyyn. "En vaan voinut vastustaa kiusausta. Sä oot upean näköinen."
"Mies on hyvä ja menee siitä keittämään vaikka kahvit, jos ei muuta tekemistä keksi kuin neiti ratsastuksenopettajan kiusoittelu", Janni vastasi ilkikurisesti nauraen, hymyillen samalla kauneinta hymyään.

Juuri tuolla hymyllä nainen oli saanut mun sydämen sulamaan pian Shelyesiin saapumisen jälkeen. Ehkä olin muutenkin aina ollut heikkona tummatukkaisiin vahvaluonteisiin naisiin, eikä Janni ollut poikkeus. Naisessa oli kuitenkin jotain erilaista kuin kenessäkään muussa tuntemassani henkilössä, ja se kiehtoi mua kovasti. Olimmekin pitäneet naisen kanssa yhtä jo vuoden 2018 alusta alkaen. Kipinä taisi syttyä jo ensitapaamisella, mutta se roihahti liekkeihin uudenvuoden bileiden tienoilla eikä ollut ollanut sammuakseen. Eikä se mua haitannut, sillä olin onnellinen juuri tässä ja nyt.

"Niin, että alahan jo laputtaa", nainen täräytti topakasti, eikä siinä kai muu auttanut kuin totella pyyntöä. Tai no käskyhän se taisi olla, mutta kumminkin. Siispä harpoin tallin päädyssä olevat portaat ylös ullakolle sijaitsevaan taukotupaan. Ylhäällä olikin hengaamassa muutamia hoitajia sekä tallin muuta porukkaa, joka tervehti iloisesti ilmestyessäni rappusten yläpäähän.

"Mitäs te täällä teette, eikö teillä oo hevosia hoidettavina tuntia varten?" kysäisin näiltä morotettuani kaikkia. "Jos teillä ei ole tekemistä, otan ilomielin apukäsiä vastaan. Pitäs meinaan Theo liikuttaa ja klipata kisareissua varten. Ehkä varusteitakin jo vähän pestä valmiiksi..."
"Mä voin auttaa ainaskin", Karla huikkasi sohvan nurkasta, "Jos siis silloin ei oo muita hommia. Sain just kaiken valmiiksi niin, että iltatalli on helppo tehdä."
"Mulla on myös aikaa, Tegur ei oo ku vikalla tunnilla tänään ja sen ratsastaja voi laittaa sen valmiiks", myös Karo ilmoitti halukkuutensa.

Myhäilin tyytyväisenä samalla kun sulloin suodatinpaperia kahvinkeittimeen. Klippaaminen ja muut hommat sujuisi paljon nopeammin, kun apuna olisi oikeat tehotytöt. Suomesta kotoisin oleva kesätyöntekijä Karla tuntui olevan aina reippaasti tarttumassa toimeen ja vasta Shelyesissä aloittanut Karoliinakin vaikutti mukavalta, ehkä alkuun hieman varautuneelta tytöltä.

"Mä keitän eka kahvit ja aloitetaan sitten vaikka heti. Liikutan Theon vasta klippauksen jälkeen, pitäis silloinkin vielä ehtiä", selostin näille ja napsautin kahvinkeittimen päälle. "Paitsi jos te haluaisitte hakea Theon laitumelta valmiiksi sisälle? Sen vois oikeastaan viedä oritallin pesarille, siellä mahtaa olla rauhallisempaa näin tuntien aikaan."
"Jos sä kaadat mulle kahvit tähän ja tuot mukanasi", Karla hymähti laskien taukotuvan pyödälle hopeanvärisen termosmukinsa. Sitä hän kantoi mukanansa, minne ikinä menikään ja mitä tekikään.

Se oli sillä selvä. Karla ja Karoliina häipyivät pian ja juttuseuraksi jäi vain Christian, joka oli jäänyt vielä tallille hengaamaan töistä päästyään.

"Noh, tuleva Mo i Ranan lahja hevosurheilulle, koskas sä ajattelit täyttää sen uudenvuodenlupauksesi?" kysäisin blondilta, joka löhösi sohvalla ja selaili laiskasti puhelintaan. Se näytti siltä, että se nukahtaisi siihen paikkaan jos vain laittaisi silmät kiinni. Aikainen aamu taisi pikkuhiljaa alkaa vaatimaan veronsa.
"Anteeks minkä?" tuo kysyi hämmentyneenä. "En mä mitään lupauksia ole tehnyt?"
"No joka tapauksessa, eikö se pikkuhiljaa alkais olla korkea aika nousta sinne hevosen selkään?" heitin kyssärin ilmoille ja virnistin nuorukaisen pöllämystyneelle olemukselle. "Voisit mennä vaikka Theolla hetken käyntiä. Tai ees käydä selässä. Ei se sua tiputa ...ehkä!"
"Mmmh..."

Siitä asti, kun Christian oli alkanut Shelyesissä pyörimään, olin yrittänyt saada miehen hevosen selkään. Mutta ei, ei sitten millään. Joskus se päivä kuitenkin vielä koittaisi, mä olin varma siitä. Mä en kuolisi onnellisena, jos en saisi mun missiotani suoritettua. Ihan sama menisikö siihen 5, 15 vai 50 vuotta.

"Hei mieti vielä sitä asiaa!" huikkasin vielä Christianille (turhaan, sillä se oli jo torkahtanut) lompisiessani taukotuvan portaita alas päin. Käsissäni oli kaksi täyttä kuppia kahvia sekä se Karlan hopeinen Starbucks-termosmuki. Yritin kovasti olla läikyttämättä niitä.

"Täältä tulee kuppi mustaa kahvia neiti ratsastuksenopettajalle!" kailotin päästyäni portaat alas läikyttämättä kahvia ainakaan kovin paljoa.
Janni otti kahvinsa ja mottasi minua samalla kyynärpäällä kylkeen.
"Auts, tuo sattui!" irvistin muka loukkaantuneena ja yritin hieroa kylkeä epäonnistumalla siinä surkeasti molempien käsien ollessa edelleen varattu kahville.
"Joona Vuorinen, sä oikein hyvin tiedän että tuon nimen käyttäminen on kielletty!" nainen puuskahti muka tuohtuneena.
"Ehkä mä ansaitsin tuon", hymähdin kurkaten kulmieni alta naisen silmiin, jotka loistivat intopiukeana. "Hei, mistäs nyt tuulee?"
"Eeeeipä juuri mistään, saatoin vain ehkä just saada tuntien pidon järkättyä niin, että mulla on vapaata sen kisareissun ajan..." ponnaripää totesi vaatimattomasti.
"Et oo tosissas?! EIKÄ, IHAN LOISTAVAA!" huudahdin ja kapsahdin naisen kaulaan niin, että kahvit vaan läikkyivät pitkin tallin lattiaa. "Sä pääset sittenkin mukaan! Kukas ne tunnit sitten pitää?
"Catu pääasiassa. Se on ihan loistavaa harjoitusta sille päästä pitämään muitakin kuin alkeis-jatkotason tunteja. Lisäksi Jassu pitää muutaman heB- ja heA-tunnin."
"Sä oot sitten tästä hetkestä lähtien mun virallinen hevosenhoitaja. Ja valmentaja. Ja ratsuttaja. Ja videokuvaaja. Ja henkinen tuki. Ehkä myös fyysinen. Plus autonkuski ja..." heitin vitsillä.
"En mitään tuollaista kyllä luvannut", Janni tuhahti hymyillen. "Kunhan nyt tuun mukaan vaan, eikö se riitä?"
"Riittää riittää, ihana saada sut mukaan," nauroin naisen reaktiolle ja sipaisin ponnarilta karanneet hiukset pois naamalta "Eikö sun muuten pitäis olla jo kentällä, kello on jo 5 yli?"

Janni lähti kiireen vilkkaa saapastelemaan kenttää kohti saatuaan eka pikaisen pusun poskelle tallipihalla. Itse menin oritallin puolelle, missä Karla, Karo sekä tietysti Theo jo odottelivatkin minua.

"Tulithan sä viimein, me jo meinattiin lähtä hakemaan sua kun jäit sinne kuppasemaan!" Karla puuskahti ilmestyttyäni pesupaikalle. "Ja mitä ihmettä mun kahville on tapahtunut, sitä on näin vähän?"
"Sori hei, sille kävi vähän hassusti", virnistin anteeksipyytävästi huomatessani että, omassa kupissani oli kahvia jäljellä enää kolmasosa, ja Karlallakin vain hieman yli puolet mukin kannesta huolimatta.
"Mitä yksistä kahveista, aloitetaanko pian että ollaan joskus valmiita?" Karo tuumasi rapsutellessaan Theoa otsasta. Se oli yksi mustan ruunan lempparirapsutusspoteista, ja hevonen painoi silmänsä tyytyväisenä kiinni sekä laski päätään nauttiessaan huomiosta.
"Kamu hei, kuulitko sä mitä me suunniteltiin sun pään menoksi?" kysyin mustalta ruunalta, joka nyt höristi korviaan ja taivutti niskansa herkkuja kerjätessään. "Susta tehdään nakupelle! Mitäs siihen sanot?"
Musta ruuna hörähti hiljaa vastaukseksi ja taivutti päätään vielä hieman lisää.
"Ai kiva juttu vai? No sepä hyvä, eiköhän aleta hommiin!"

Theo oli onneksi maailman helpoin klipata, eikä koko prosessiin mennyt kuin puolitoista tuntia. Iso musta seisoi rauhassa paikallaan ja nautti saamastaan huomiosta. Se todellakin rakasti olla huomion keskipisteenä. Siitä piirteestä ei ollut lainkaan haittaa kisakenttiä ajatellen.

"Valmista tuli!" huikkasi Karo oritallin varustehuoneeseen, minne olin raahannut kaikki Theon nahkavarusteet pesua ja ravaamista varten. "Tuus kattomaan tätä sun nakupelleä."

"Well hello Mr. Black, looking gooood!" viristin Theolle nähdessäni sen, "Oletpas sä komea!"

Hevonen oli klipattu kokonaan kaulasta jalkoihin saakka. Päästä oli klipattu posket ja satulan alle jätetty karvainen läntti. Harja oli nypitty, karvat siistitty ja häntä leikattu. Kaviotkin oli öljytty kiiltäviksi. Karla ja Karo olivat tehneet erinomaista jälkeä sillä aikaa, kun itse olin hiki päässä hinkannut varusteita puhtaiksi. Kyllä tuon näköisen hevosen kanssa kisoihin kelpasi lähteä!

Kiittelin tyttöjä hirmuisesti suuresta avusta. Lähtö Suomea kohti olisi jo sunnuntaina, joten paljoa tässä ei olisi enää aikaa ollutkaan. Töissäkin pitäisi vielä käydä yksi vuoro ennen lähtöä, joten oli mukava, että homma ei jäänyt ihan viime tippaan. Karla ja Karoliina siivosivat vielä pesupaikan klippauksen jäljiltä mun hinkatessa viimeisetkin varusteet puhtaaksi ja viedessä ne paikalleen.

Theo odottelikin mua jo omassa karsinassaan isossa tallissa, minne tytöt olivat ruunan vieneet. Harjasin hevosen pikaisesti, mikä oikeastaan oli ihan turhaa, sillä tytöt olivat myös sen jo tehneet huolellisesti klippauksen jälkeen. Varustin Theon ja itseni, ja me lähdimme vielä tekemään maastolenkin kauniissa ilta-auringonpaisteessa. Huomenna, lauantaina suunnitelmana oli ratsastaa Theo sileällä ja ottaa muutama hyppy. Tämän jälkeen hevonen pestäisiin ja varuste pakattaisiin seuraavan aamun lähtöä varten. Tätä kisareissua olin odottanut jo pitkään, ja kohta se viimein alkaisi!

Reilu viikon mittainen kisareissu Suomen maille oli takana päin. Mainetta ja kunniaa ei tosiaan käteen jäänyt, mutta rutkasti hyvää kokemusta.

Olimme käyneet ensin tiistaina 11.8. Nessinjärven kilpailukeskuksen järjestämissä estekisoissa hyppäämässä 110cm & 120cm luokat. Metrikympissä pääsimme sijalle 16/40 ja seuraavassa luokassa jäimme toiseksi viimeisiksi. 110cm rata oli muuten oikein hyvä ja sujuva, mutta eräältä okserilta Theo potkaisi takapuomin alas. 120cm radalla keilasimme radalla olleen kolmoissarjan jokaiselta esteeltä pari puomia. Mokasin itse lähestymisen jo sarjan ekalle esteelle, ja pahasti. Theo yritti kaikkensa paikatakseen tilanteen, mutta se ei valitettavasti onnistunut.

Kyllä muuten otti päähän, sillä rata oli siihen asti sujunut hyvin...

Perjantaina 14.8. alkoi Hiivurin Suomenhevosten järjestämä kisaviikonloppu, kenttäkilpailuiden merkeissä. Perjantaina vuorossa oli koulukoe, josta saimme tulokseksi 66,6%. Rata oli hyvin rikkeetön ja tasainen, mutta sekä huippukohdat että epäonnistumiset jäivät puuttumaan. Musta ruuna kävi sekä verryttelyssä että radalla niin kuumana, että tulokseen oli oltava tyytyväinen. Sain kuitenkin koko radan esitettyä ilman rikkoja.

Lauantain maastokoe oli suoraan sanottuna farssi. Theo kävi niin kierroksilla, että en juuri päässyt vaikuttamaan siihen koko radan aikana, ja se myös näkyi tuloksessa.

Hevonen vei ja kuski kitisi.

Virhepisteitä maastokokeesta kertyi peräti 27,8.

Sunnuntain estekoe sujui tasaisen varmasti, mutta sieltä saimme mukaamme 4 virhepistettä pudotuksesta hevosen ollessa jo suhteellisen väsynyt.

Virhepisteitä koko viikonlopulta kertyi 86,2, ja niillä sijoituimme 23. sijalle 42 lähtijän joukosta. Se oli ihan okei tulos ottaen huomioon pahasti epäonnistuneen maastokokeen. Ilman sitä sijoituksemme olisi noussut rutkasti, mutta ei auttanut itku markkinoilla ja tulokseen oli tyydyttävä. Muut lähtijät olivat yksinkertaisesti olleet parempia.

Myöhään sunnuntai-iltana hevonen pakattiin tavaroineen traileriin ja lähdimme yötä vasten ajelemaan kisareissulla mukana olleen Jannin kanssa takaisin kohti Norjan Lofootteja.

Matka oli pitkä ja puuduttava, eikä vahingoiltakaan valitettavasti päästy välttymään. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä autoon tuli rengasrikko, eikä mukana ollut tietenkään täysikokoista vararengasta. Vain se paska, täysikuminen minirengas, millä ei kyllä traileria vedetty. Ei sitten millään ilveellä. Sielläpä sitten seisottiin valtatien varressa keskellä yötä, yrittäen puhelimen välityksellä hankkia meille kunnollinen vararengas. Lopulta sellaisen saimmekin, puskaradion kautta. Ei muuta kuin hevonen ulos kopista, koppi irti autosta ja renkaan vaihtoon. Puhjennut rengas irti ja uusi tilalle. Koppi kiinni ja hevonen kyytiin, ja matka sai jatkua kolmen tunnin viivytyksen jälkeen.

Viimein maanantaina, iltakuuden maissa ajoin mustan Volvoni traikkuineen Shelyesin pihaan, joka vilisi jälleen porukkaa. Musta ruuna hirnui kimeästi peruutettuaan ulos trailerista ja katseli kiinnostuneena ympärilleen. Se tanssahteli ympärilläni muutaman askeleen, mutta rauhoittui sitten tajutessaan olevansa kotona jälleen.

"Olipahan reissu," huokaisin selvittyäni kotiin asti tavaroiden purkamisen, hevosen hoitamisen, tallilaisten kiinnostuineisiin kyselyihin vastailuiden sekä Jannin kotiinviemisen jälkeen. "Seuraavan vuorokauden mä vaan nukun!"

Ja pian olisi jälleen lähtö reissun päälle, seuraavan viikon lopulla. Liekkijärvi ja Seppele Cupin ensimmäinen osakilpailu kutsuivat. Mutta sitä ennen hengähtäisimme hetken.

Musta, iso puoliveriruuna Theo ja rautiaankimo, ei-niin-iso suomenhevosruuna Jätkä kävelivät rinnakkain järveä kiertävää metsäpolkua pitkin. Matkaa oli taitettu jo noin kymmenen kilometrin verran, joten hevoset malttoivat kävellä turhia kiirehtimättä. Olimme kiertäneet rauhaksiin Stor Kongsvatnet -nimisen järven Jätkän omistajan, Katyan kanssa ja jäljellä oli enää muutama kilometri.

"Mä oon ihan läpimärkä", Katya naurahti hymyillen. "Ei tästä sadetakista paljoa apua ollut."
"Sama täällä. Mun sukistakin vois puristaa vettä. Sadesäällä maastoon, mikä voisikaan olla parempi idea?" virnistin kiharatukkaiselle naiselle.
"Öööö... Sadesäällä maastoesteille, vesiestettä hyppäämään?"
"Eikö vesilätäkköjen läpi laukkaaminen oo aika lähellä? Vaikka tuon tuossa",  osoitin hieman kauempana edessä siintävää, koko polun koko leveydeltään täyttävää jättikokoista lätäkköä. "Vika toisella puolella on mätämuna!"
"Challenge accepted!" Katya mutisi päättäväisesti, kiristi hieman ohjia ja puristi pohkeeella ratsunsa kylkiä nostaakseen laukan.

Theo ampaisi laukkaan annettuani sille hieman pohjetta. Katya ja Jätkä saivat aluksi hieman etumatkaa, mutta saavutimme ratsukon pian ja painelimme samassa ohitse. Vesi roiskui korkealle laukatessamme suuren lätäkön lävitse. Lätäkön toisella puolella siirryimme raviin ja käännyin satulassa katsomaan, minne meidän kilpakumppanit jäivät.

Hölmistynyt ilmeeni olisi niin ollut kuvauksen arvoinen. En todellakaan ollut odottanut näkeväni rautiaankimoa suokkia seisomassa tyytyväisenä lätäkön reunalla, Katyaa istumassa kiukkua kihisten keskellä lätäkköä. Näky oli niin koominen, että purskahdin lainkaan häpeilemättä vahingoniloiseen nauruun.

"Tää pahuksen kaakki päätti niinku just nyt alkaa pelkäämään vesilätäköitä!" nainen puuskahti kiivetessään takaisin satulaan. "Äläkä yhtään naura siinä! Oot muuten ihan just ite tuolla lätäkössä."
"Jätkällä mahtaa vielä hieman olla matkaa kunnon kenttähevoseksi..." virnistin ratsukon saavuttaessa minut ja Theon.
"Vielä mä sulle kunnon kenttähevoset näytän..!"

Loppumatka meni ihan hyvissä tunnelmissa. Kuralla kuorrutettu Katya ei kauaa jaksanut kiukkuilla, ja pian nauroikin täyttä päätä omalle ilmalennolleen. Tallipihaan päästyämme hyppäsimme alas satulasta ja talutimme hevoset talliin varusteiden purkamista varten.

"Tiiättekö, tuolla maneesissakin voi ratsastaa myös tuntien aikaan", käytävällä vastaan tullut Jassu naurahti ja nyökkäsi vettävaluvia vaatteitamme kohti.
"Hahah joo, mutta kunnon maastolenkki toimii paremmin palautteluna kisarupeamalle ja pitkälle traikussa seisomiselle", virnistin naiselle.
"Käykää edes juomassa kuppi kuumaa kaakaota kunhan saatte hevoset hoidettua, ettette vilustu!" Jassu huikkasi vielä hymyillen ennen kuin jatkoi matkaansa ja katosi tallin ovista pihamalle.

Katya vei hevosensa suoraan pesupaikalle, joten Theo sai mennä karsinaan. Otin ruunalta varusteet pois ja kävin huuhtomassa niistä kurat pois. Nahkaista satulavyötä huuhdellessani sieluni itki hieman verta. Se pitäisi rasvata huomenna kuivuttuaan, samoin suitset ja satula.

Katyan ollessa valmis pesupaikalta Jätkän kanssa, kävin vielä huuhtomassa Theon jalat, joissa pitäisi olla neljä valkeaa sukkaa. Nyt sillä oli neljä ruskeaa, kuraista sukkaa. Juotin Theolle vielä liikutuksen jälkeisen mash-veden ja päästettyäni ruunan karsinaansa nakkasin sille tukollisen heinää syötäväksi ennen iltatallia.

Pitkä ajomatka Shelyesistä, Norjan Lofooteilta Suomeen oli taittunut hitaasti, mutta varmasti ja viimein saavuimme perille Etelä-Suomessa sijaitsevalle Liekkijärvelle. TikTok-biisien, Apple Musicin ja Spotifyn kuumimpien hittien sekä väsyneiden läppien täyttämä matka oli tullut päätökseensä ja levoton talliporukka ulostautui hepparekan uumenista ulos Seppeleen pihamaalle. Hyppäsin itsekin venytellen alas korkealta kuskin penkiltä ja pamautin hevosrekan oven kiinni. Olimme Jassun kanssa vuorotelleet ajovuoroja niin, ettei ajaminen ei kävisi liian raskaaksi kummallekkaan. Olin onneksi vielä Suomessa asuessani ajanut CE-kortin, joten sain ajaa suurempaakin ajoneuvoa, kuten tälle reissulle vuokrattua suurta kahdeksan hevosen mentävää hepparekkaa.

Hevosten purku rekan kyydistä sujui suhteellisen rauhassa, vaikka kaikki olivatkin innossaan tulossa ulos pitkän matkan jälkeen. Vain eestinhevosruuna Raffe otti lastaussillalta kunnon loikan maan kamaralle Sonian roikkuessa narun jatkona. Theo kokeneena matkustajana malttoi rauhassa odottaa vuoroaan ja löntysteli sitten lastaussillan alas. Osa porukasta lähti taluttamalla jaloittelemaan hevosia pitkän matkan jäljiltä siirtotallien takana sijaitsevalle käsihevosalueelle, niin myös minä Theon kanssa. Loput raahasivat loputtoman määrän kaiken maailman tarpeellista ja ei-niin-tarpeellista tavaraa niiden jabojen edustalle, missä Shelyesin hevoset majoittuisivat viikonlopun ajan. Tavaraa todellakin riitti, sillä matkassa mukana oli kahdeksan hevosta ja kaksitoista tallilaista joko kisaajan tai groomin roolissa. Osa porukasta oli lentänyt tänään Solværista Oslon kautta Helsinkiin, ja sieltä ajelleet vuokra-autolla paikan päälle Liekkijärvelle jo ennen hepparekan saapumista. He osallistuivat innokkaina touhuamiseen, koska eivät olleet päässeet matkalle hevosia huoltamaan.

"Onneksi mun luokat on vasta huomenna, niin Jätkä ehtii toivottavasti tottua tähän hälinään ja meteliin", Katya totesi hieman hermostuneen oloisesti rautiaankimon suomenhevosruunan puhistessa ja tuijotellessa jännittyneenä ympärilleen. "Nyt se on ihan kuin lentoon lähdössä hetkenä minä hyvänsä."
"Anna sille vaan aikaa, kyllä se asettuu kun tajuaa että ei tässä ole mitään ihmeellistä", totesin kihraratukkaiselle naiselle. "Theo on tottunut reissaamiseen ja tulee viereiseen jabaan, niin eiköhän se rauhoita Jätkää."
"Toivotaan..." nainen mutisi levottomana.
"Ihan varmasti. Käydään illalla vielä ratsastamassa hevoset, niin ne pääsee vähän vertymään ja purkamaan matkalla kertynyttä energiaa."
"Ja Janni voi ihan varmasti auttaa sua sitten verkkaamaan huomenna, etkö voikin?" huikkasin käsihevosaluetta lähestyvälle tummapiirteiselle naiselle.
"Tietty! Tulkaas ratsujenne kans niin keretään vielä käydä nakkamassa tavarat hotellille ennen kuin tyttöjen pitää alkaa valmistautumaan ensimmäisiin luokkiin!" tämä selosti topakasti.

Theo ja Jätkä jäivät jaboihinsa rouskuttamaan heiniä nautittuaan vielä elektrolyyttiä sisältävät mash-juomat. Pitkillä kisareissuilla oli tärkeää huolehtia hevosten juottamiesta, jotta ne eivät pääsisi kuivumaan ja yleiskunto laskemaan. Ruunat onneksi hörppivät herkkujuomansa tyytyväisinä ja pystyimme rennoin mielin jättämään hevoset hetkeksi jaboihin. Lähdimme koko talliporukan voimin käymään kirjautumassa sisään viidentoista minuutin ajomatkan päässä sijaitsevan Hotelli Lieken huoneisiimme. Sen jälkeen kisaviikonloppu vasta pääsisi kunnolla starttaamaan!

"Mitä helvettiä, Theo?" kysyin ymmälläni hevoseltani sen laskeuduttua hetkeksi takaisin maan pinnalle kaikilla neljällä jalallaan.

Theo muistutti enemmän juuri räjähtämäisillään olevaa dynamiittipötköä, kuin hevosta taluttaessani sen aamulla ulos jabasta pienelle jaloittelulle ennen kuin alkaisin laittamaan sitä kuntoon aamun koululuokkaa varten. Suuri, musta hevonen herätti huomiota ja keräsi katseita esitellessään kaikki osaamansa kevätjuhlaliikkeet roikkuessani itse liinan päässä. Käsihevosalueella ei ollut onneksi tungosta Theon riekkuessa miten sattuu, mutta erittäin noloa se silti oli hevosen ollessa yleensä kisapaikoilla varsin mallikelpoisesti käyttäytyvä yksilö.
"Ootko sä nielaissut pommin vai mitä ihmettä yön aikana on oikein tapahtunut? Imit Jätkän kaiken eilisen pöllöenergian itseesi? Sen tehtävän oot ainakin suorittanut hyvin perusteellisesti", mutisin ruunalle vilkastessani Katyaan ja Jätkään päin. Suomenhevosruuna käveli rennon letkeästi omistajansa taluttamana, eikä eilisestä hötkyilystä ollut tietoakaan.

Theon käytös taas ei todellakaan luvannut hyvää parin tunnin päässä häämöttävää koulustarttiamme ajatellen.


Theon sählääminen ja hosuminen jatkui myös laittaessani sitä kuntoon starttia varten. Yleensä ruuna nautti harjaamisesta, rapsutteluista ja kaikenlaisesta huomiosta, mutta nyt se pyöri levottomasti ympäri jabaansa ja tuijotteli kauas tyhjyyteen korvat höröllä, sieraimet suurina ja silmät levinneinä lautasen kokoisesti hirnuen välillä kimeästi.
"Tarviitko sä apua?" kysyi blondi, nutturapäinen tyttö joka oli ilmestynyt Theon jaban ovelle tarjoamaan apuaan.
"Kiitos Hilla, mutta mun on ehkä parempi laittaa tää ihan itse tänään kuntoon, ellet ihan välttämättä halua itselle murtunutta nenää tai tallottuja varpaita", huokaisin syvään ja nyökkäsin mustaa ruunaa kohti. "Mulla on jo yks."
"Murtunut nenä?"
"Tallottu varvas, ja ihan pirun kipeä sellainen. Kohta varmaan se murtunut nenäkin."
"Auts... No jos tarviit apua, niin huikkaa", tyttö henkäisi ja jatkoi matkaansa jabarivistöä hieman eteenpäin.
Theo hirnui jälleen kimeästi ja jatkoin ruunan letittämistä vedettyäni ensin muutaman kerran syvään henkeä yrittäen kerätä kärsivällisyyttä ruunan kanssa.
Ehkä se rauhoittuisi sitten, kun päästäisiin verkkaamaan asti.


Mä en yleensä ollut kovin jännittäjätyyppiä kisoissa, mutta nyt mua hermostutti enemmän kuin ennen viimeistä SM-starttiani edellisellä hevosellani Santulla. Yritin olla näyttämättä sitä kaikille tallimme tytöille, jotka kipittivät edestakaisin katsomon ja verryttelyalueen väliä luokassa starttaavia Shelyesin ratsukoita tsempaten. Oikeasti mun kädet ja jalat tuntui olevan kuin makaronia kiivetessäni ratsuni selkään. Olimme tulleet Theon kanssa aluksi treeniaukiolle hölkkäilemään ennen, kuin siirtyisimme maneesiin varsinaista verkkaa varten. Tulta ja tappuraa oleva musta ruuna potkaisi äkäisesti takajalallaan ilmaan istuutuessani satulaan ja ottaessani ohjaa tuntumalle, eikä se ainakaan helpottanut oloani. Ruuna käyttäytyi kuin karhu, joka oli herätetty talviuniltaan kesken kaiken ampumalla piikki takapuoleen.

Theo hirnui kimeästi astellessamme maneesiin ovesta sisään verkkaamaan muiden hevosten sekaan. Ruuna oli edelleen jännittynt kuin viulunkieli, vaikka olin jo ennen maneesiin tuloa yrittänyt ratsastaa ruunaa rennommaksi puolen tunnin ajan. Tuloksetta.
"Tsemppiä!" huikkaisin Katyalle ja Jätkälle, jotka poistuivat maneesista samalla hetkellä kohti kisa-areenaa Janni vanavedessän.
"Kiitti, samoin!" tuo vielä huusi ennen kuin katosi näkyvistä.
"Sitä me tarvitaan. Yritä nyt käyttäytyä kunnolla", mutisin Theolle ennen kuin siirsin hevosen raviin, erittäin jännittyneeseen sellaiseen, mutta raviin nyt kuitenkin.
Ruuna alkoi viimein hieman rentoutumaan verkan kuluessa, mutta se ei edelleenkään ollut oma itsensä. Sen häntä pyöri joka kerta, kun hipaisinkaan kylkiä pohkeellani ja muuttui kovaksi suustaan. Ruunan rinta oli valkoisen kuolavaahdon peitossa Jannin tullessa takaisin maneesiin Katyan ja Jätkän suorituksen jälkeen.
"Niillä meni tosi hyvin", nainen hymyili leveästi ja puikahti maneesin katsomoon istumaan.
"Huippua!" huokaisin vaisusti hymyillen kävellessämme tämän luokse. "Meillä ei, kato nyt tätä kuolapetteriä... Mä en tiedä mikä ihme tähän on iskenyt."
"Se on ihan kuin kiimainen tamma olisi, mutta onkin ruuna", Janni totesi ja hymy pyyhkiytyi tämän kasvoilta vaihtuen tiukan vakavaan ilmeeseen.

Siirsin ruunan takaisin raviin jatkaen verryttelyä. Meillä olisi vielä viisitoista minuuttia armonaikaa. Se ei ollut paljon.


"Seuraavaksi ratsastaa Joona Vuorinen hevosellaan Velvezuelas Thestral, valmistautuu Jasmine Lundén ja Adore Uriah", kentän laidalla olevat kaiuttimet pauhasivat kuuluttajan puhuessa mikrofoniin. Mulla oli niin huono olo jännityksen vuoksi, että ihan oksetti ravatessamme Theon kanssa kouluaitojen välistä radalle kohti pysähdystä ja alkutervehdystä. Se ei mennyt tasajaloin, mutta ainakin Theo pysähtyi. Olihan ruuna auttamatta kuolainta vasten ja pohkeen takana, mutta enää asiaan ei voinut vaikuttaa. Nyt olisi vain ratsastettava niin hyvin kuin tällä dynamiittipötköllä vain tänään voisi. Enää ei voisi paeta paikalta, joten kokosin ohjat takaisin käsiini ja siirsin ruunan koottuun raviin aloittaakseni ohjelman.

Raviohjelmassa pakka pysyi vielä jotenkuten kasassa ja käyntikin meni juuri ja juuri ilman rikkoja, mutta laukkaohjelmaan siirtyessämme se hajosi ihan lopullisesti. Keskilaukka venähti pitkäksi kun Theo ei tullut ensimmäisestä eikä toisestakaan pidätteestä takaisin ja jouduin käyttämään vahvempia apuja saadakseni laukan koottua jälleen kasaan, josta ruuna tietysti jännittyi entisestään. Loppuohjema menikin sitten ihan plörinäksi ja ratsastin lopputervehdykseen rajun pettymyksen painaessa rinnassa raskaasti, aiheuttaen kurkkuun ahdistavan ja puristavan tunteen.


Loppuverryttelin Theon treeniaukiolla melkoisessa sumussa yrittäen saada ajatuksiani kasaan ja mustaa ruunaa rentoutumaan. Ajatukset olivat yhtä vuoristorataa siihen asti, että saavuin Theon kanssa takaisin jaboille ja sain vastaani maailman iloisimman talliporukan. Katya ja Jätkä olivat sijoittuneet luokassa viidensiksi, erittäin ansaitusti. Ratsukko oli painanut älyttömästi duunia ja rehkinyt valmennuksissa siitä päivästä asti, kun tuo rautiaankimo suomenhevosruuna Shelyesiin saapui. He olivat menestyksensä eteen vuodattaneet niin paljon sekä verta, hikeä että kyyneleitä etten muuta voinut kuin virnuilla tyhmästi ontuessani kipeän varpaani kanssa onnittelemaan naista saavutuksestaan.
"Yhden asian Theo teki sentään ihan täydellisesti", nauroin Katyalle päästäessäni tämän syleilystäni. "Piti huolen siitä, että te pääsette loistamaan radalla!"

Onnuin levottomana pienen hotellihuoneemme oven ja ikkunan väliä iltapäivän esteluokkien alkamista odotellessamme. Kisoissa oli meneillään muutaman tunnin tauko aamupäivän koululuokkien ja iltapäivän esteluokkien välillä ja olimme tulleet hotellille kuluttamaan aikaa. Yleensä rautaisen kovat kisahermoni olivat tänään turhan kovalla koetuksella Theon aamupäivällä järjestämän show:n vuoksi. Oli vaikea yrittää rentoutua, kun Seppeleessä mua voisi olla odottamassa ihan millainen hevonen tahansa.

"Lopeta nyt se ramppaaminen ja tuu tänne", Janni hymähti ja taputti sänkyä vieressään. "Ei se Theo murehtimalla muutu miksikään. Ja tuo tallottu varvaskaan tuskin tykkää turhasta kävelemisestä…"
"No ei", huokaisin ja lysähdin sängylle napaten naisen syleilyyni. "Vaikeeta vaan olla miettimättä mistä ihmeestä tämänpäiväinen outo käytös johtui. Ei Theo yleensä semmoinen ole varsinkaan maasta käsitellessä."
"Mutta jäihän se jo paljon rauhallisempana sinne jabaan", nainen puhui rauhoittavasti.
Pohdin naisen sanoja ja yritin vakuuttua niistä, mutta se oli mahdotonta. "Mun on pakko päästä näkemään Theo just nyt. Aamupäivällä se hevonen ei ollut Theo vaan joku ihan muu."
"Että sä voitkin olla suloinen hermostuneena… Mutta kyllä mä ymmärrän, olisin vähintään yhtä hermoheikko jos Robinin käyttäytyis kummasti. Lähtään tallille tsekkaamaan se Theo."

Mun mielenrauhan suureksi helpotukseksi tallilla vastassa oli rauhassa heiniä rouskuttava hevonen. Iskin huojentuneena Theolle suojat jalkoihin sekä suitset kisanumeroineen päähän, napsautin deltan ja liinan kiinni kuolaimiin ja lähdimme läsipäisen ruunan kanssa lyhyelle kävelylle Seppeleen lähimaastoihin. Pieni pään nollaus tekisi varmasti hyvää sekä hevoselle, että ratsastajalle, vaikka kipeän varpaan kannalta se ei kovin järkevää ollutkaan. Janni lähti myös mukaan käppäilemään, sillä mitäpä muutakaan tekemistä naisella olisi, kun ensimmäisenkin esteluokan alkamiseen oli vielä runsaasti aikaa.


"Sieltähän se tuutte! Me ehdittiin jo ihmetellä, minne Theo on kadonnut. Sehän näyttää nyt olevan ihan eri hevonen kuin aamupäivällä", Jassu pisti merkille ruunan rauhallisen olemuksen palatessamme jaboille.
"Onneksi. Oisitpa vaan nähny tuon hulluna ontumassa ympäri hotellihuonetta", Janni naurahti iloisesti ja sai siitä hyvästä tökkäyksen kylkeensä.
"Ontumassa? Mikäs sun jalkaa vaivaa?" Jassu hymähti hajamielisesti samalla kun kieputti Hillan blondeja hiuksia nutturalle. Tytön luokan alku lähestyi koko ajan kovaa kyytiä ja hän näytti varsin kalpealta odotellessaan nutturan valmistumista.
"Theo tallasi sen aamupäivällä siinä levottomassa mielentilassa, mutta se on pikkujuttu vain", mutisin hammasta purren.
"Pikkujuttu? Kai se melko kipeä on, jos et voi edes kävellä normaalisti", Hilla puuttui keskusteluun. "Sä voit kuitenkin ratsastaa?"
"Buranan voimalla mennään", irvistin. Olihan varvas pirun kipeä, mutta en todellakaan ollut peruuttamassa starttejamme. "Mä voin muuten auttaa sua ja Amiraa verkkaamaan, mulla on vielä hyvin aikaa ennen omaa luokkaa ja sitä paitsi Janni saa Theon kyllä laitettua kuntoon tarpeen vaatiessa?"
"Se sopii paremmin kuin hyvin", Hilla hymyili helpottuneen oloisena. Feitli on kohta valmis verkkaan, siltä puuttuu enää suitset ja satula.”
Pian löysinkin jo itseni maneesin keskeltä ohjeita huutamasta ja esteiden korkeutta säätelemästä.


Theo näytti komealta täydessä kisavarustuksessaan. Tallin tytöt olivat Jannin ohjeistaessa laittaneet ruunan ihan viimeisen päälle sillä aikaa, kun olin pienempien luokkien jälkeen ollut kentän reunalla katsomassa muutamat ensimmäiset metrikympin startit ennen oman ratsuni selkään kiipeämistä. Theon kaviotkin oli öljytty ja ne säihkyivät kilpaa alkusyksyn auringonpaisteen kanssa. Kiipesin mustan ruunan selkään jabojen edustalla ja tällä kertaa en saanut reaktioksi kipakkaa potkua. Silitin hevoseni kaulaa ja pienellä pohkeiden painalluksella kehoitin sen siirtymään kävelemään kohti treeniaukiota sileän verryttelyä varten.

Treeniaukiolla suoritetun sileänverryttelyn jälkeiset verkkahypyt maneesissa menivät ihan okei. Theo kyllä hyppäsi kaiken mitä sen eteen ilmestyi, mutta viimeinen terävyys sen hypyistä puuttui ja laukka oli väsynyttä. Aamupäivän pelleilyllä oli epäilemättäkin oma osuutensa asiaan. Jätin verrytteyn suhteellisen lyhyeksi yrittäen säästää ruunan energiaa radalle ja muutaman hyvän verryttelyhypyn jälkeen siirryin maneesin ulkopuolelle kävelemään loppuajaksi ennen omaa starttiani.

Ravasin kentän aidoista sisään, nostin raippakäteni kypärän lippaan ja nyökkäsin tuomarinkoppia kohti tuomareita tervehtiäkseni. Kiertelin kenttää näyttäen Theolle kaikki epäilyttävän näköiset esteet, ennenkuin pilli soi lähtömerkiksi. Painoin pohkeeni ruunan kylkeen, nostin oikean laukan ja laukkasin lähtölinjan läpi kohti ensimmäistä estettä. Lähtölippu heilahti ruunan kavioiden irrotessa maan pinnasta, sen ponnistaessa radan ensimmäiseen hyppyynsä.


Meillä ei ollut asiaa uusintaan. Se hemmetin viimeinen este ei ylittynyt puhtaasti, vaikka kuinka rukoilin ja toivoin. Theon takakavio kopsautti valkoisen pystyn ylimmän puomin alas ruunan laskeutuessa alas esteeltä. Musta läsipää antoi radalla kaikkensa, mutta sen voimat eivät vain enää riittäneet aamupäivän ylimääräisen sekoilun viedessä energiaa. Laukkasin maalilinjan läpi ja siirsin ravin kautta hevosen käyntiin, antaen sen hengittää ja levähtää.  Silitin ruunan sileää karvaa ja ojensin sille sokeripalan taskustani käveltyäni ulos radalta. Se oli mun paras ystävä ja kilpakumppani, se ansaitsi vain parasta kohtelua oli tulos mikä hyvänsä. Vaikka harmittihan se puomi ihan vietävästi. Se maksoi meille sijoituksen, sillä rata oli muuten ollut suhteellisen nopea vaikka Theo olikin väsynyt.

Onneksi huomenna olisi vielä mahdollisuus yrittää uudestaan ja korjata tämän päivän virheet.

Tänään meillä oli Theon kanssa syyskauden ensimmäinen vakiotunti. Alkukesästä asti pyörinyt lauantain yleisvakkari oli syksyn tullen jaettu useampaan eri tasoryhmään, ja olin hetken mielijohteesta ilmoittanut myös itseni joka toinen lauantai oleville vakiotunneille. Olin jopa luvannut antaa Theon käyttöön ryhmämme muille ratsastajille, tosin vain koulutunneille ruunan ollessa esteillä yleensä hyvin herkästi kuumuvaa sorttia. Syksyn ensimmäisellä tunnilla ratsunani toimi kuitenkin tuttu ja lähes aina turvallinen ruunani Theo. Jassun pitämä koulutunti tuli todellakin tarpeeseen lähestyvää Kalla Cupin kenttäkilpailun koulukoetta ajatellen. Viime aikoina meillä oli ollut hieman haasteita koulupuolella, mitkä heijastuivat luonnollisesti myös esteille. Elokuun lopussa olleen Seppele Cupin kaikki tulokset olivat olleet hieman alakanttiin tasoamme ajatellen, joten nyt olisi aika petrata.

Theo tuntui alkuverryttelyssä mukavalta - se liikkui rennon letkeästi, taipui hyvin molemmista kyljistään ja tuli hyvin kuulolle itsenäisesti tekemiemme siirtymistehtävien avulla. Tämän päivän aiheena oli myös siirtymiset - yksi perusasioista, missä kuitenkin aina riitti hiottavaa. Theon kanssa meidän vahvuutemme oli yleensä siirtymiset ylöspäin ruunan energisyyden vuoksi. Toki välillä ne olivat hieman liiankin räjähtäviä, mikä sekään ei ollut hyvä juttu. Alaspäin siirtymisten laatu vaihteli hyvin paljon päivästä riippuen. Tänään ne sujuivat ihan okei. Theo oli melkoisen vahva edestä, joten jäin välillä vahingossa nojaamaan ylävartalolla turhan paljon taaksepäin siirtyessäni esimerkiksi laukasta raviin sen sijaan, että käyttäisin enemmän vatsalihaksia. Tästä sainkin tunnin aikana useamman kerran noottia Jassulta ja parhaani mukaan pyrin parantamaan ratsastustani.

Theon vahvin ja paras askellaji on ehdottomasti laukka, ihan niin kuin kenttähevoselta voisi olettaakkin. Itse laukkatyöskentely sujui tänään muuten oikein kivasti ruunan ollessa sopivan energinen, mutta siirtymisissä käynnistä laukkaan Theo jäi aluksi hieman empimään. "Nyt Theo ei edennyt kunnolla heti ensimmäisestä askeleesta asti", Jassu huikkasi maneesin keskeltä erään noston nähdessään. Nainen oli aivan oikeassa - laukannostot eivät olleet mitenkään parhaita mahdollisia jäädessäni itse varmistelemaan nostoa hieman liikaa. Heti, kun annoin ruunalle vapauden suorittaa varmistelematta itse turhia nostot käynnistä paranivat huimasti.

Hyvää lupaavasta alkuverryttelystä huolimatta ravityöskentely oli tänään kompastuskivemme. Siirtymiset ravin sisällä eivät ottaneet onnistuakseen kunnolla, ja erityisesti bravuurimme eli lisätty ravi jäi tänään jostain syystä hyvinkin vaisuksi hyviin päiviimme verrattuna. Pyytäessäni ruunaa eteenpäin se jännittyi ja jähmettyi hieman koko kropastaan, jolloin askeleeseen oli erittäin vaikeaa saada lisää pituutta ja lennokkutta. Onneksi edes siirtymiset askellajista toiseen sujuivat tänään erinomaisesti.

Fiilikset tunnin loputtua olivat erittäin ristiriitaiset. Toisaalta oli helpottavaa kuulla jonkun toisen sanovan ääneen niitä ongelmia, joiden parissa olimme kamppailleet, toisaalta epätoivo meinasi iskeä kun mikään ei tahtonut onnistua kunnolla. Olimme toki saaneet myös kehuja kokonaisuudessaan hyvästä ja siististä ratsastuksesta sekä Theon miellyttävän näköisestä työskentelystäm, mutta ne eivät silti saaneet ongelmia poistettua. Vielä olisi pari päivää aikaa parantaa ennen kuin olisi aika lähteä jälleen kohti Suomea ja Kalla Cupia.

"It never gets easier, you just get better", taisi joku viisas joskus sanoa enkä olisi voinut olla enemmän samaa mieltä. Hitto, että kouluratsastus voikin olla vaikeaa!

Jonkin aikaa sitten Nita oli ilmoittanut pitävänsä maastakäsittelytunnin, ja olin lopulta päätynyt muiden tallilaisten painostamana rustaamaan myös minun ja Theon nimen tallin ilmoitustaululla olevaan lappuun. "Kyllähän jokaisella tunnilla raaavasta miesvoimaakin tarvitaan", Petter oli ähkäissyt laskettuaan kengitettävänä olevan Danten takajalan maahan. Niin, no tuskimpa siitä tunnista mitään haittaakaan olisi, se voisi olla hyvää aivojen tuuletusta ei-niin-hyvin menneiden kisareissujen ja treenien jäljiltä. Ehkä löytäisimme Theon kanssa viimein sen kadonneen zen-tilan, jota etsien olivat viime kuukaudet menneet. Tai sitten tulisimme poistumaan tunnilta kahta kauheamman kriisin kanssa.

Olipa miten oli, joka tapauksessa puoli kahdentoista maissa lauantaina löysin sekä itseni, että Theon seisomasta maneesin hiekalta varusteenamme ainoastaan riimu ja naru plus ylisuojelevana hevosenomistajana Theon etujaloissa oli jännesuojat, ihan vain kaiken varalta. Sekä tietysti itselläni oli kypärä päässä turvallisuuden vuoksi. Taskut olin sullonut täyteen herkkuja, jotta voisin yrittää lahjoa Theon käyttäytymään hevosiksi.

"Tänään lähdetään alkuun liikkeelle aivan perusasioista, eli hevosen taluttamisesta, ja lopputunnista harjoitellaan muutamia tehtäviä", Nita pohjusti tuntia toivotettuaan ensin kaikki tervetulleiksi tunnille ja kerrottuaan ihan perustietoa maastakäsittelystä. "Ensimmäisen tehtävän tarkoitus on saada hevonen reagoimaan taluttajan pieniinkin eleisiin. Erityisen tärkeää on, ettei hevonen lähde etuilemaan, vaan kulkee hieman taaempana."
Tehtävä sujui hyvin Theon ollessa sopivan rauhallinen ja kuulolla, joten pääsimme pian vaikeuttamaan sitä hieman lisäämällä taluttamiseen mukaan myös kävelemisen tahdittamista sekä pysähdyksiä. Tämän jälkeen vuorossa oli peruutuksia sekä väistämistä maastakäsin, joissa pääsin palkkaamaan Theoa taskuissani mukana kantamillani herkuilla hevosen suorittaessa tehtävät juuri niin kuin pitikin.

Pienen tauon jälkeen vuorossa oli venyttelyitä sekä kumartamisen opettelua. Venyttelyä oli tullut Theon kanssa tehtyä häpeällisen vähän - se olisi niin helppo ja nopea tapa huoltaa hevosen lihaksistoa. Theolla olikin hieman toispuoleista kireyttä havaittavissa venyttelyitä tehdessä, hierojalle soittaminen voisi olla paikallaan heti tunnin jälkeen. Muuten suuri musta oli innoissaan mukana ja havitteli herkkuja huulillaan napaten melkein sormetkin mukana. Kumartaminen ei tahtonut oikein sujua, sillä Theoa kiinnosti herkut hieman turhan paljon, joten päädyimme lopulta palaamaan takaisin tunnin ensimmäiseen tehtävään, jotta hevonen ei ihan menettäisi malttiaan ja pääsisin palkkaamaan sitä, kun se teki oikein. Kumartamista voisimme harjoitella myöhemminkin hieman malttavaisemmassa mielentilassa.

Tunnin lopuksi Nita kannusti jokaisen tunnille osallistujan nousemaan hevosensa selkään ilman satulaa varusteena ainoastaan riimu ja naru. Ennen tätä tuntia olin ratsastanut viimeksi ilman satulaa ehkä joskus ala-yläkouluaikoina pikkuponeillani - sen jälkeen olin hypännyt suoraan puoliverisiin nopean pituuskasvuni vuoksi. Niillä ei kovinkaan mukava ollut ratsastaa satulatta ison sään ja terävän selkärangan vuoksi. Theon selkä ei todellakaan hivellyt pakaroitani ja häntäluutani. Persukseni olisi takuulla ruvella muutaman päivän kuluttua, häntäluun kolotuksesta puhumattakaan. Siitä huolimatta riimulla ratsastaminen sujui yllättävän hyvin, innoistuimme Theon kanssa tekemään muutamia ympyröitäkin vauhtiin päästyämme. Askellajina sai kuitenkin toimia vain käynti, sillä Theon valtava ravi olisi ollut aivan liikaa raihnaisille jäsenilleni. Takapuoleni huokaisi helpotuksesta liu'uttuani mustan ruunan selästä alas muutaman käyntikierroksen jälkeen.

"Kiitti Nita", huikkasin brunetelle poistuessamme Theon kanssa viimeisinä maneesista. "Ehkä me pikkuhiljaa aletaan taas löytämään se kauan kadoksissa ollut zen-tila."

Theo tuntui jo verryttelyssä ihan älyttömän hyvältä ratsastaa. Se liiteli ympäri tyhjää maneesinpuolikasta kuin mikäkin Valegro, enkä voinut muuta kuin nauraa ja nauttia kyydistä. Hevonen tuntui letkeältä kuin kumi, elastiselta kuin trikoopöyksyt ja kimmoisalta kuin hiuksiin liimautunut purkka. Aiemmin päivällä ollut Nitan maastakäsittelytunti ja sen jälkeinen hengähdystauko olivat todellakin tehneet ihmeitä. Theo niin zen. Aivan takuuvarmasti enemmän zen, kuin koko sen tähänastisen elämänsä aikana yhteensä. Siirsin mustan ruunan käyntiin ja hengähdin vielä hetken katsellen toisella maneesinpuolikkaalla meneillään olevaa valmennusta ennen meidän vuoroamme.

Valmennuksessa sama zen jatkui. Aivan kuin olisin ollut taivaassa. Voiko Theo oikeasti edes olla näin hyvä ratsastaa? Tuntui kuin kaikki ongelmat, joiden kanssa olimme viime aikoina painineet sileän puolella, olisi heitetty helvetin liekkeihin ja me Theon kanssa ratsastaisimme auringon laskuun. Theo tuntui ratsastaessa kevyeltä kuin höyhen, ja kuunteli minua yhtä hyvin kuin erinomaisesti koulutettu bodercollie omistajaansa. Piruetit onnistuivat täydellisesti, vaikka emme olleet niitä montaa kertaa vielä harjoitelleetkaan Theon kanssa. Käynnissä hevonen pyöri paikoillaan kuin hyrrä, eikä laukkapiruettien alkeissakaan ollut sijaa moitteille. Miriam kehui meitä maasta taivaisiin ja yllytti meidät osallistumaan marraskuussa järjestettävien piirimesteruuskisojen Vaativa B -luokkaan. Ei sitten sen pahempaa paikkaa keksinyt vaativan tason debyytillemme.

Tunnin jälkeen tuntui siltä, että voisin löytää vaikka nirvanan, mikäli sattuisin olemaan buddhalainen. En ollut, mutta päädyin ilmoittamaan meidät Theon kanssa siihen VaB-luokkaan. Olin varmaan tulossa hulluksi.

#NVRK2020

Sunnuntai. Väsytti niin paljon, että olisin voinut nukahtaa vaikka paikallaan seisoen. Vasta uuteen asuntoon muuttaneen Catun tuparit olivat venyneet niin pitkälle aamuyöhön, että saatuani villisti bilettäneen Jannin raahattua asunnolleni nukkumaan ja darrasta selviämään, olin itse pikaisen suihkun jälkeen jatkanut samoilla silmillä työpaikalle yliaikaisin alkavaa, jokasyksyistä inventaariota varten. Tupareissa oli ollut erittäin hauskaa, mutta nyt ne tuntuivat kostautuvan, vaikka olinkin tällä kertaa ollut ihan vain vesilinjalla ja kuskin roolissa. Täytin tauon päätteeksi kahvikuppini jo aivan liian monetta kertaa, jotta pysyisin hereillä työvuoron loppuun asti. Vielä olisi pari erittäin pitkää tuntia jäljellä…

Kellon lopultakin tullessa kaksitoista suljin työpaikan vaatekaappini ja leimasin itseni ulos vapauteen. Väsymys painoi silmäluomia, mutta kaikki viimeisen vuorokauden aikana nauttimani kofeiini ei kuitenkaan antaisi minun nukkua, joten käänsin auton nokan kodin sijaan kohti tallia. Tuskin siitä kovin paljon haittaakaan olisi olla ajoissa tallilla, sillä meillä olisi tänään Theon kanssa Viivi Purolan valmennus, tällä kertaa puomeilla ja esteillä.


"Mooi! Onko täällä ketään?" huutelin ison tallin tyhjille käytäville sisään tultuani.

Ei vastausta. Kaikki hevosetkin olivat ulkona, sillä sunnuntaina ei ollut ratsastuskoulun tuntejakaan pidettävänä. Tämän päivän aamutallin teosta vastaava Jassu oli luultavasti valmistelemassa päiväheiniä niiden jakoa varten, mutta muualla ei ollut ristin sieluakaan. Nousin yläkerran taukotupaan johtavat portaat ylös ja siellä vastassa olivat Sonia, Beata ja Amira, jotka istuivat pöydän ääressä hiljaisina. Tunnelma oli niin jännittynyt ja ahdistunut, että sitä olisi voinut vaikka leikata veitsellä.

"Mitäs täällä on tapahtunut?" kysyin hämmentyneenä yleensä niin puheliaalta kolmikolta. "Ootte kaikki valkoisia kuin olisitte aaveen nähneet."

"Sonialle just soitettiin tuntemattomasta numerosta", Amira totesi ja nyökkäsi pöydällä lojuvaa puhelinta kohti.

Vilkaisin blondia puhelimen omistajaa, joka nyt istui vakavana pöydän ääressä ja hörppäsi kahvia oranssinruskeasta mukista. Se oli hyvinkin outoa ottaen huomioon, että tallilla hänet tunnettiin pienenä ja äänekkäänä koko joukon ilopillerinä. Se sai mut huolestumaan tilanteesta ihan oikeasti ja unohtamaan valtavan väsymyksen.

"Se oli creepyä", Sonia sanoi hitaasti ja vaikeni jälleen. Se tuijotti puhelimen ruutua kuin yrittäisi hypnotisoida sen soimaan jälleen.

"Sieltä kuulu vaan hengitystä", Beata jatkoi siitä, mihin tyttö oli jäänyt. "Sit se puhelu katkes."

"Ehkä se oli taskupuhelu", pohdin ja istahdin tyttöjen seuraan pöydän ääreen. Nappasin sen päällä lojuvan puhelimen käteeni, ja samalla sekunnilla se alkoi taas soimaan.

Tuntematon numero soittaa.

"Pitäiskö tähän vastata?" kysyin tytöiltä, jotka olivat kaikki hätkähtäneet soittoäänen pärähtäessä.

"Se on varmaan se sama tyyppi", Sonia kuiskasi vaistomaisesti.

"Laita kajarille", Amira henkäisi samaan aikaan kun painoin näytöllä näkyvää vihreää puhelimen kuvaketta.

"Haloo?" kysyin soittajalta, mutta en saanut vastausta. "Kuka siellä?"

Puhelimen kaiuttimesta kuului vain hidasta, raskasta ja rahisevaa hengitystä meidän istuessa hipihiljaa puhelinta tuijottaen. Se vain jatkui ja jatkui, ja lopulta Amira painoi punaista luuria katkaisten puhelun.

"Mitä helvettiä", sanoin hitaasti enemmän todeten kuin kysyen.

"Niinpä", Beata sanoi painokkaasti ja vilkuili kaikkia vihreillä silmillään. "Se kuulosti äsken ihan samalta."

"Miks se tekee noin?" Sonia kysyi ahdistuneena ja painoi otsansa taukotuvan pöydän pintaan.

"En mä tiedä", vastasin rehellisesti. "Mutta jos tuo ei lopu, siitä on pakko ilmoittaa poliisille."

Sonia katsoi minua huolestuneena silmät lautasen kokoisena. "Onko ihan pakko?"

"On. Tuo on saatava loppumaan ja syyllinen kiinni."

"Mun pitää mennä laittamaan Theo kuntoon Viivin estevalmennukseen" vastasin tyttöjen kysyvään ilmeeseen noustessani pöydän äärestä.

"Mä tuun auttamaan", Sonia sanoi ilman vastaväitteitä. "En mä halua olla yksin, jos se soittaa taas."

Amira ja Beata yhtyivät tytön sanoihin, joten kävelimme sitten kaikki yhdessä hakemaan Theon tarhasta. Musta ruuna hölkkäsi innoissaan vastaan ja annoin sille porkkananpalan taskustani. Sonia laittoi ruunalle riimun ja narun. Se onneksi laski aina päätään niin, että pienikokoisella tytöllä ei ollut ongelmia yltämisen suhteen. Polkkatukkainen tyttö talutti ruunan reippaasti oritalliin, missä Theo nykyään asusteli ja laittoi sen kaksin puolin kiinni pesupaikalle. Tytöt harjasivat hevosen huolellisesti sillä aikaa, kun raahasin Theon varusteet paikalle ja kävin varustamassa itseni kypärällä ja saappailla, missä oli kannukset jo valmiina paikoillaan. Kolmikko porisi iloisena saapuessani takaisin heidän ja Theon luokseen, mutta tunnelma oli silti odottava. Puhelin ei ollut enää soinut, mutta jossain syvällä sisimmissäni oli tunne, että tämä ei ollut vielä tässä.


"Tarviiksä raippaa?" Beata kysäisi lähtiessämme oritallista kenttää kohti, missä muut valmennukseen osallistuvat ratsukot sekä itse valmentaja näyttivätkin jo olevan.

Pudistin päätäni vastaukseksi ja talutin Theon tallista ulos auringonpaisteeseen. Ilma oli hieman liiankin hyvä ollakseen lokakuun neljäs päivä, mutta en valittanut. Oli huippua pystyä hyppäämään kentällä vielä tähänkin aikaan vuodesta.

"Mä voin tulla painamaan", Sonia huikkasi taluttaessani Theon selkäännousujakkaralle. "Yks, kaks, kol!"

Tyttö laski tottuneesti ja roikkui Theon jalustimessa noustessani satulaan ruunan vasemmalta puolelta. Se otti vielä Theon pepun päällä olleen villaviltin käsivarsilleen ja siirtyi sitten kentän reunalla olevaan katsomoon, missä Amira ja raskausmahainen Beata istuivat. Pyysin Theon liikkeelle ja lähdimme kävelemään alkukäyntejä ennen itsenäistä alkuverryttelyä maapuomeilla, mitä Viivi oli asetellut sikinsokin ympäri kenttää. Theo tuntui reippaalta, mutta pysyi hyvin kuulolla ja hyvien alkukäyntien jälkeen aloittelimme verryttelemään ravissa. Normaaliin tapaani taivuttelin Theoa reilusti molempiin kierroksiin, tein hieman väistöjä ja siirtymiä saadakseni hevosen rehellisesti avuilleni ja pohkeen eteen.

Verryttelyn jälkeiset yksittäiset hypyt sujuivat ihan hyvin. Theo lähestyi esteitä korvat hörössä ja ponnisti voimakkaaseen hyppyyn liidelläkseen toiselle puolelle. Paikatkin osuivat oikein hyvin, vaikka näin pienemmillä esteillä ei niillä ollut niin väliä tuliko lähelle tai kauas, sillä Theo hyppäisi esteet joka tapauksessa. Pienemmillä esteillä se toimikin lähes kenellä tahansa, mutta esteiden ja samalla myös vaatimustason noustessa ruuna tarvitsi enemmän tukea ratsastajalta, vaikka olikin pääsääntöisesti suhteellisen varma hyppääjä. Se ei paljoa kiellellyt, puomeja tuli välillä mutta ei niitäkään kovin usein ruunan ollessa yleensä tarkka jaloistaan.

"Seuraavaksi tullaan pientä rataa, Joona ja Theo voivat vaikka aloittaa sieltä kulmasta!" valmentajamme huikkasi kentän keskeltä kaikkien saatua onnistuneet suoritukset yksittäisillä esteillä ja selostettuaan radan kulun.

Nostin laukan ja ohjasin Theon ensimmäistä estettä kohti, joka oli pitkällä sivulla oleva pieni okseri. Ruuna leiskautti esteen yli varmasti ja käänsin sen seuraavalle esteelle, mikä myös ylittyi hienosti. Theo alkoi hieman kuumumaan ja imemään turhankin paljon esteille, mutta se pysyi silti hanskassa. Kolmas este oli kahden laukan sarja, mille ratsastin melko huonon linjan ja Viivi huomauttikin siitä heti sarjan hypättyämme. Myös laskeutumisesta tuli kritiikkiä Theon singottua aivan minne sattuu sarjan toisena esteenä olleen lankkuesteen hypättyään. Seuraavalle, eli viimeiselle esteelle lähestyessäni pidin Viivin sanat mielessä ja ratsastin huolellisen linjan samalle okserille, minkä hyppäsimme heti ensimmäisenä toisesta suunnasta. Tällä kertaa siirsin ajatuksen laskeutumiseen heti hyppyyn lähtiessä ja Theo tällä kertaa jatkoikin matkaansa juuri sinne minne pitikin. "Paljon parempi!" Viivi kehui ja kiitin Theoa rapsutuksilla.

Lopputunti sujui myös hyvillä fiiliksillä. Theo toimi hyvin ja suoritti kaikki tehtävät juuri niin hyvin, kuin itse siltä pyysin. Nitan eilisestä maastakäsittelytunnista asti vallinnut zen-tila tuntui edelleenkin jatkuvan, enkä voinut olla muuta kuin tyytyväinen. Viimeinkin treenit olivat jälleen alkaneet sujumaan pidempään jatkuneen matalaliitovaiheen jälkeen. Hymyilin tyytyväisenä laskeutuessani mustan ruunan satulasta tunnin jälkeen ja huikkasin kiitoksen valmentajallemme Viiville. Muiden jo lähtiessä kentältä tallia kohti Sonia tuli Beatan ja Amiran kanssa katsomosta ja antoi takaisin Theon villaviltin, minkä nakkasin ruunan selkään. Tyttö kehui innokkaasti meidän suorituksiamme, hän oli varmasti seurannut silmä kovana kaikkien tunnille osallistuneiden ratsukoiden menoa. Iloisen pulputuksen katkaisi puhelimen soittoääni, joka kuului tytön taskusta. Se kaivoi puhelimen taskustaan ja katsoimme kaikki sen kirkkaasti loistavaa näyttöä.

Tuntematon numero soittaa.

__________________________
Merkintä 6, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 1.10.2020

Takin taskun pohjalla lojuva puhelin piippasi vaativasti ilmoittaen juuri saapuneesta whatsapp-viestistä. Se jatkoi piipittämistään vielä muutaman muun viestin verran, joten laskin talikon käsistäni ja kaivoin puhelimen esiin. Minulla oli tänään vapaapäivä töistä, joten luonnollisesti kunnon yöunien nukkumisen sijaan olin herännyt jo kuuden jälkeen vain lähteäkseni Jannin kanssa tallille tekemään aamutallia hänen avukseen. Mitäpä se mies ei tekisi rakkauden tähden…

Painoin näytöllä olevaa ilmoitusta ja avasin puhelimen lukituksen: kaksi uutta viestiä Shelyesin ryhmächatista.

Sonia [8:21]:
Bongasin tän kuvan yhen suomalaisen hevosvalokuvaajan instasta

Seuraavassa viestissä oli tytön ottama screenshot instagramista. Siinä näkyi valokuva, minkä kyseinen valokuvaaja oli ottanut. Se oli otettu viime kuun lopulla olleesta Kalla Cupista, kenttäratsastuskilpailun maastokokeen aikana. Ja siinä kuvassa oltiin minä ja Theo. Maailman paras Theo, joka oli lennättänyt meidät maastokokeen kolmannelle sijalle. Maastokokeen jälkeen me oltiin välituloksissa kahdeksannella sijalla, kolme sijaa ylempänä kuin sinne lähtiessä ihan kohtuullisesti menneen koulukokeen jälkeen. Estekoe oli mennyt täysin penkin alle ja olimme sijoittuneet siinä kolmanneksi viimeisiksi, mutta olimme silti onnistuneet pitämään kokonaiskilpailun kahdeksannen sijamme.

Mutta sitä edellisen päivän hyvän ja onnistuneen maastokokeen jättämää fiilistä ei saanut laskemaan mikään, ei edes epäonnistunut estekoe. Se fiilis on jotain aivan parasta, kun hevonen tuntuu suorastaan lentävän esteiden yli ja laukkaamaan niiden välissä niin kovaa kuin vain pohjan ja sääolosuhteiden sallimissa rajoissa pystyy menemään turvallisesti. Se on maailman paras ja vapauttavin tunne, ja sen takia mä olinkin ennen kaikkea kenttäratsastaja, en este- tai kouluratsastaja. Ja sen fiiliksen valokuvaaja oli onnistunut ikuistamaan näytölläni olevaan kuvaan paremmin kuin mihinkään muuhun meistä otetusta kenttäkuvista ja se sai mut hymyilemään kuvaa katsoessani.


_________________________
Merkintä 8, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 1.10.2020

Yks, kaks, kol ja hyppy, laskin askeleita hiljaa mielessäni ja mukauduin vartalollani liikkeeseen mustan ruunan ponnistaessa okserin ylitse. Se liiteli sen ylitse helpon tuntuisesti ja taputin ruunaa tyytyväisenä sen laukatessa kenttää ympäri. Se oli tehnyt tänään hyvää työtä treenatessamme pientä rataa ratsastuskoulujen piirinmestaruuskisoja ajatellen. Olihan niihin vielä aikaa, mutta parempi oli aloittaa valmistautuminen jo ajoissa. Kesällä ja syksyllä ei kisamenestystä paljoa tullut ja yhteinen sävel oli ollut hukassa, joten treenaaminen oli vielä tärkeämpää. Vaikka olihan se tärkeää ihan aina.

"Nostatko vielä vähän?" pyysin Jannia, joka ystävällisesti oli lupautunut nostelemaan esteitä treenin ajaksi. Se nyökkäsi ja lähti kentän reunalta kohti lähintä estettä.

Katselin välikäyntejä kävellessämme Ellan ja Figaron menoa, jotka olivat kentällä samaan aikaan, koulutreenin merkeissä. Rautias ruuna näytti ehkä ulkoapäin ihan hyvältä, mutta tarkemmin katsoessa se ei näyttänyt yhtään hyvältä. Se pureksi kuolainta hermostuneena ja häntä viuhtoi edestakaisin pohkeen hipaistessakaan herkkäsieluisen ponin kylkeä. Se oli myyntivideolla näyttänyt todella hienolta liikkuessaan oikeinpäin ratsastajansa alla, ja koeratsastuskin oli mennyt hyvin.

Jokin oli kuitenkin muuttunut Ellan ostaessa Figaron ja sen muutettua Shelyesiin. Reilu viikko sitten ne olivat olleet pitämälläni tunnilla mukana ja se oli sujunut ihan mukavastikin loppua kohden, mutta muutama päivä sen jälkeen oli ollut Miriamin valmennus, missä ratsukko oli saanut jälleen kylmää kyytiä. Mua niin harmitti Ellan puolesta. Uuden ponin omistamisen pitäisi olla ihanaa ja kivaa ja maailman paras juttu, mutta se ei todellakaan ollut. Blondi oli melkein riemusta kiljuen ilmoittautunut jo maarraskuun puolella pitämälleni puomitunnille, missä ratsuina saisi olla jokaisen inhokkihevonen, ja se kertoi paljon tilanteesta. Mä halusin auttaa tyttöä jollain tapaa, jos se vain osaisi sanoa miten. Ja jos se ottaisi apua vastaan. Mun pitäisi puhua sille.

Mun ajatuksenjuoksun katkaisi Janni, joka ilmoitti radan olevan jälleen valmis. Epätoivoinen Ella siirsi poninsa käyntiin mun nostaessa laukan Theon kanssa. Esteet olivat nyt sadankolmenkymmenen senttimetrin korkuisia, kymmenen senttiä korkeampia kuin korkein luokka, mitä tulisimme hyppäämään ratsastuskoulumestaruuksissa. Tämä oli meille aika peruskorkeus treeneissä, ja toivoinkin että ensi kaudella pääsisimme nostamaan Theon kanssa tasoamme, mikäli kaikki vain sujuisi niin kuin pitäisi. Kauden alussa hyppäisimme tuttuja 110cm ja 120cm luokkia, ja loppukaudesta 120cm ja 130cm luokkia.

Rata sujui hyvin ja Theo lähestyi viimeisiä esteitä varmoin askelin, korvat hörössä ja pää pystyssä sinisten silmien lukitessa kohteeksi okserin, minkä alla oli pieni vesimatto. Theo teki edelleen sen vuoksi normaaliakin suuremman hypyn, vaikka matto oli ollut samassa kohdassa koko tunnin ajan. Heilahdin sen vuoksi ikävästi hypystä laskeutuessa, mutta sain pian tasapainoni korjattua ja kohdistin katseeni pitkällä sivulla olevalle viimeiselle esteelle, mikä oli okseri myöskin. Punavalkoiset puomit seisoivat vankasti paikoillaan lähestyessämme estettä, ja juuri ennen hyppyä painoin pohkeeni hevosen kylkiin kannustaakseni sen hyppäämään esteen. Ja sehän kyllä hyppäsi, valtavalla ilmavaralla ja laskeutui kevyesti esteen toiselle puolelle. Mä keikuin kyydissä parhaani mukaan ruunan hypätessä odottamattoman isosti, ja onnistuin pysymään kyydissä hevosta häiritsemättä. Mun selkäparka ei vaan tuntunut tykkäävän Theon valtavista hypyistä ja se vihlaisi erittäin kipeästi laskeutuessani hevoseni selästä alas loppuverkkojen jälkeen.

"Mikä nyt?" Janni kysyi huolestuneena hieroessani kipeää selkääni.

"Vähän vain vihlaisi, ei tää oo vakavaa", irvistin kivun alkaessa yltymään nopeasti ja pian säteilemään muuallekkin kroppaan. "Kyllä tää menee ohi."

"Ja paskat. Sokeakin näkee, että sua sattuu ja paljon", Janni totesi. "Mä kannan nuo esteet, sä et koske niihin pitkällä tikullakaan."

"Mutta…", yritin aloittaa, mutta nainen torppasi sen hyvin nopeasti.

"Ei mitään muttia. Shelyesissä on jo yksi rampa ratsastaja enkä mä halua susta toista", nainen sanoi tiukasti viitateen omaan onnettomuuteensa, joka johti hänen tavoitteellisen ratsastusuransa loppumiseen. "Viet ton hevosen talliin, pyydät jonkun hoitamaan sen ja sit lähdetään päivystykseen. Kunhan nuo esteet on korjattu, tuu Ella auttamaan."

Maastakäsin loppukäyntejä talutteleva blondi hätkähti Jannin huolestunutta, tiukkaa äänensävyä ja otti pian ensimmäisestä vastaantulevasta puomista kiinni ryhtyen kantamaan esteitä pois kentältä. Se loi muhun myötätunnon ja säälin sekaisen katseen ja jatkoi puomien ja tolppien kantamista mun raahautuessa Theon kanssa oritallia kohti. Illan hämärtämällä tallipihalla meitä vastaan tuli onneksi Nita, joka oli juuri menossa hakemaan Dantea tarhasta liikutusta varten. Yleensä mä olin juuri se tyyppi, joka hoitaa hevosensa vaikka pää kainalossa, mutta tänään mä luovutin Theon ilmomielin nuoren naisen huolehdittavaksi.

"Muista kylmätä sen jalat. Ja juottaa, sen mash löytyy valmiiksi tehtynä karsinan edestä", selostin tälle ohjeita.

"Hei kyllä me pärjätään Theon kans, mutta mä en tiiä pärjäätkö sä jos et nyt heti lähde sinne päivystykseen", Nita totesi huolestuneena mun pidellessä selkääni. "Mee hoitamaan ittes kuntoon, Theosta huolehditaan kyllä."

Ja olihan se Nita oikeassa. Theo kyllä hoidettaisiin tallin puolesta ja innokkaiden apualisten toimesta, mutta mä en itse saanut apua kuin terveysasemalta.

"Kiitos Nita", mutisin ja yritin saada naamalle jonkin hymyntapaisen, mutta se muuttui irvistykseksi kivun painaessa päälle. "Mä meen."

Se sanoi mulle heipat ja tsempit ja lähti sitten oritallia kohti hevostani taluttaen, Danten riimun ja narun roikkuessa toisesta kädestä. Mä katsoin niiden loittonevan ja kiitin onneani siitä, että Theo asui juuri Shelyesissä. Siihen porukkaan pystyi aina luottamaan.


Loppuilta menikin sitten päivystyksessä Jannin kanssa. Tuomioksi sain lopulta monen tunnin tutkimuksien sekä magneettikuvauksen jälkeen välilevyn pullistuman, minkä syntysyystä ei ollut mitään tietoa, se oli luultavasti ollut jo aiemmin mutta nyt lauennut. Hoidoksi tulehduskipulääkkeitä, arkiaskareita, kevyttä liikuntaa ja neljän viikon ratsastuskielto. NELJÄN VIIKON. Ja reilu neljän viikon kuluttua olisi ne ratsastuskoulujen piirinmestaruuskisat. Mun osallistuminen niihin näytti tällä hetkellä olevan erittäin epävarmaa.

_________________________
#NVRK2020 - Merkintä 12, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 1.10.2020

Mä olin onneksi saanut hommattua Theolle liikuttajan vain yhdellä puhelinsoitolla. Se oli Matias Berg. Se Usvaa vuokraava miehenalku, erittäin lupaava nuori ratsastajapoika, saisi toimia pääsääntöisesti Theon stunttikuskina sen aikaa, kun itse tulisin selkävaivojen vuoksi olemaan pois satulasta. Matias oli kerran aiemmin ratsastanut Theolla, ja mä olin tykännyt siitä miten se ratsasti mustaa ruunaa. Olin maininnut tuolloin, että voisihan se uudelleenkin hevoseni selkään kiivetä, mutta tuskin me kumpikaan sen odotettiin tapahtuvan näin pian. Tänään sen olisi kuitenkin tarkoitus ruuna ratsastaa minun valvovan silmän allani.

Theolla oli eilen ollut kevyt päivä. Janni oli juoksuttanut sen liinassa aamutallin tekemisen jälkeen, joten sillä voisi energiaa kyllä olla ihan kunnon koulutreeniin. Itse olin eilisen päivän kuluttanut lähinnä selkäkivuista kärsien, sohvalla makoillen, Netflixiä katsellen, koiraa rapsutellen ja reseptillä apteekista haettuja särkylääkkeitä vetäen. Illalla olimme käyneet Jannin ja Hugon kanssa korttelin ympäri -iltakävelyllä, koska sen pidempään matkaan en yksinkertaisesti vain pystynyt selän vihloessa ja kivun säteillessä oikeaan takareiteen ja pohkeeseen asti. Eilen tapaamani fysioterapeutin mukaan oli kuitenkin tärkeää liikkua kivun sallimissa rajoissa, joten parempi puoliskoni Janni oli minut raahannut edes sen mittaiselle kävelylle. Tai jos sitä nyt kävelyksi voi edes kutsua, etanakin olisi voittanut minut nopeudessa...


Kello oli 16:13 kun kaarsimme autollani tallin pihaan Jannin kanssa - mustahiuksinen nainen kuskina tietysti, koska en edes autoa saanut ajaa tällä hetkellä syömieni kolmiolääkkeiden vuoksi. Kaikki hauska oli kielletty. Päästyäni karmeiden selän vihlaisuiden saattelemana ulos autosta lähdin matelemaan parkkipaikalta tallia kohti, missä Matias odottelikin - se oli tälle päivälle ehtinyt jo liikuttamaan Usvan syyslomaa viettäessään.

"Susta tuli sitten pappa yhdessä illassa", se naureskeli kävelykeppiini ja kumaraan ryhtiini viitaten.

"Olisitpa vaan nähnyt Joonan tiistaina. Se ei edes pystyssä pysynyt vaan kaatui ensimmäiseen pihapuskaan kun tultiin päivystyksestä", Janni hymyili ja pörrötti mun hiuksia sen pysähdyttyä mun viereen.

"Aijaijai, mies ei pysy pystyssä vaikka selvin päin olisi", Matias virnuili naisen kerrottua tälle koko tarinan.

"Se oli lääkkeiden vika, ne nous päähän", tuhahdin samalla kun Janni lähti taukotupaan tulevia tunteja suunnittelemaan. "Mutta nyt loppui hauskanpito ja muiden kustannuksella nauraminen, sä haet Theon tarhasta ja mä lähden raahautumaan oritalliin."

"Yes sir", Matias kuittasi ja lähti edelleen naureskellen Theon tarhaa kohti. Mä niin tiesin, että saisin vielä pitkään kuulla siltä pienestä puskareissustani, enkä epäillyt hetkeäkään että se ei sitä juoruaisi muillekkin tallilaisille. Mutta eipä se mua oikeastaan haitannut, Matias oli ihan hyvä tyyppi ja mä tulin sen kanssa hyvin toimeen.


Matias oli jo tuonut Theon oritalliin ja laittanut sen pesarille seisomaan, kun itse viimein selvisin paikalle matkan ison tallin ovelta oritalliin ollessa kuitenkin suorastaan aivan naurettavan lyhyt. Se oli saanut jo Theon kuraiset koivet huuhdeltua ja kantoi reippaasti harjoja ja varusteita hevosen kuntoon laittoa varten. Se sai hoitaa sen puolen kokonaan - mä en saanut nostella mitään painavaa ja hevosta harjatessa selkää vihlaisi jokaisella harjanvedolla. Niinpä mä jouduin suunnilleen elämäni ensimmäistä kertaa vain katsomaan vierestä, kun joku toinen huolehtii mun hevosesta. Eikä tämä tulisi jäämään viimeiseksi. Onneksi mä pysyin luottamaan Matiaksen ja siihen, että se hoitaisi asiat niin kuin pitikin. Siitä sai ehkä sen itsevarmuuden vuoksi ennen tutustumista hieman koppavan ja ylimielisen vaikutelman, ja naisten seurassa se oli flirtti kuin mikä, mutta hevoset se oli aina mun näkemän mukaan hoitanut hyvin ja tunnollisesti. Ja kukapa sen ikäinen poika nyt ei ei olisi vähän koppava ja flirtti. Niin mä ainakin olin nuoruudessani ollut.


"Estesatula? Koulutunnilla? Mitä ihmettä sun päässä oikein liikkuu?" kyselin nuorukaiselta sen talutettua Theon maneesiin, minne olin jo lähtenyt Matiaksen jäädessä varustamaan suurta läsipäätä. "Menkööt nyt tän kerran, mutta ens kerralla saat yrittää saada lonkkasi avattua niin, että koulusatulassa pystyt istumaan."

Matias mutisi jotain siitä, että vieraalla hevosella on mukavampi mennä estesatulalla ja mä just ja just pystyin hyväksymään sen selityksen. Mä nyökkäsin sille ja se talutti Theon selkäännousujakkaran viereen. Se kiristi satulavyön ja lyhensi jalustinhihnoja varmaan kymmenellä reiällä saadakseen ne itselleen sopivan mittaisiksi ollessaan hieman lyhyemmän puoleinen mieheksi. Se nousi satulaan niin ketterän näköisesti, että melkein irvistin ajatellessani sitä kipua, mikä mun selässä tuntuisi jos nyt yrittäisin hevosen selkään kiivetä. Siitä ei tulisi yhtään mitään. Se virnisti mulle leveästi nähdessään mun tuskaisen ilmeen ja siirsi Theon käyntiin nakattuaan vielä hevosen villaviltin maneesin reunalle roikkumaan.

"Ota ohjaa vähän enemmän tuntumalle ja ratsasta enemmän jalalla eteen", huikkasin nuorelle miehelle sen kevennellessä alkuraveja Theon kanssa. "Se saa olla vielä pitkähkössä muodossa, mutta ei kuitenkaan löysä ja etupainoinen."

Matias teki työtä käskettyä ja sai Theon ryhdistäytymään, mutta pysymään kuitenkin rentona ja rauhallisena. Hevonen kuunteli puolella korvalla tyhjän maneesin ulkopuolelta kantautuvia ääniä, mutta pysyi kuitenkin kuulolla Matiaksen huolehtiessa siitä, että hevosella oli koko ajan tärkeämpääkin ajateltavaa.

"Taivuta vähän reilummin ympyröillä. Ota ulko-ohja kunnolla käteen ja sisäpohje käyttöön niin Theo taipuu koko kropastaan eikä vain kaulasta", ohjeistin mustan ruunan satulassa istuvaa ratsastajaa. "Hyvä, nyt on paljon parempi."

Aikansa ravissa verryteltyään Matias istui alas muutaman askeleen ajaksi ja nosti laukan. Theo riemastui pyynnöstä niin paljon, että heitti muutaman kunnon pukinkin heti alkajaisiksi, ja käskin Matiasta ratsastamaan hevosta kunnolla eteenpäin sen saatua ensin korjattua tasapainonsa kuntoon. Matias kevensi hieman istuntaansa ja pyysi ruunaa isompaan laukkaan. Maneesin pohja tömisi äänekkäästi ruunan laukatessa voimakkaasti eteenpäin. Pieni irroittelu teki hyvää ruunalle, se aukoi pieniä jumeja ja sai hevosen ottamaan kunnolla takapäänsä alleen Matiaksen kootessa laukkaa takaisin pienemmäksi.

Mä tykkäsin Matiaksen tyylistä ratsastaa. Se ratsasti niin hiljaa ja eleettömästi, että näytti kuin se ei tekisi mitään selässä ja hevonen vain menisi. Todellisuudessa sen lihakset olivat erittäin kovasti töissä sen istuessa ruunan lennokkaassa harjoitusravissa, sen minä jos joku tiesin omistettuani Theon pian jo seitsemän vuoden ajan. Mutta että mä silti tykkäsin Matiaksen tyylistä ratsastaa. Se näytti löytäneen kivan yhteyden suuren ruunani kanssa, enkä voinut olla kuin tyytyväinen saatuani sen liikuttamaan hevostani. Mun ei paljoa sille tarvinnut mitään sanoa, ja kun sanoin se myös teki niin kuin pyysin. Toki tämä oli vasta alkulämmittelyä, nuorukainen oli vasta toista kertaa Theon selässä enkä siltä tällä kerralla vielä paljon muuta vaatinut, kuin saada hevonen liikkumaan oikeinpäin. Sen vaatimuksen Matias ainakin tänään täytti erinomaisesti ja myhäilin tyytyväisenä katsellessani ratsukon menoa.

"Hyvin ratsastettu", kehaisin nuorta miestä sen pysäytettyä Theon tullakseen ratsastuksen lopuksi alas sen selästä. "Theo liikkui kivan näkösesti tänään, ehkä tuo estesatula ei ollut niin huono valinta sitten kuitenkaan. "

Se kuittaisi kehut virnistyksellä ja nakkasi villaviltin Theon selkään nostettuaan ensin säälittävän lyhyet jalustimet roikkumasta Theon kylkiä pitkin. Mä kaivoin taskustani porkkananpalan ja syötin sen Theolle, sen ollessa yksi ainoista asioista mitä tällä hetkellä olin tallilla kykenevä tekemään. Mulla oli niin avuton olo kun Matias lähti taluttamaan Theoa oritallia kohti, mun jäädessä sekunnissa jälkeen.


Matias hoiti Theon huolella mun katsellessa vierestä ja jutellessa kaikenlaista, sen touhutessa ruunan kanssa. Saatuaan kaiken valmiiksi se vei Theon karsinaansa, se sai jäädä sinne koska iltatallin tekoon ei enää kovinkaan kauaa olisi. Se kaatoi Theon kuppiin sen mash-juoman elektrolyytteineen ja nakkasi pienen tukon heinää purtavaksi. Se kiikutti vielä Theon varusteet paikalleen ja siivosi pesupaikan mun edelleen vain seuratessa vierestä ja jutellessa niitä näitä. Lopulta se oli kokonaan valmis ja sovimme seuraavaksi ratsastuskerraksi lauantain.

"Tsemppiä", Matias toivotti nauraen meidän erkaantuessa tallipihalla ja vakavoitui sitten hetkeksi. "Ja kiitos tästä mahdollisuudesta."

Matias lähti parkkipaikalle autoaan kohti ja minä puolestani kenttää kohti, missä illan viimeinen, Jannin pitämä ratsastustunti oli alkamaisillaan. Istahdin katsomon alimmalle penkille selän vihloessa laittoman paljon ja ihan yhtä paljon sitä vihloi myös noustessani ylös tunnin päättyessä.

"Voi mun pappaa", Janni nauroi ja suukotti poskeani ratsastuskoulun oppilaiden nostellessa satuloista jalustimia ylös. "Miten Matiaksella ja Theolla meni?"

"Hyvin", vastasin lainkaan epäröimättä. Ja tottahan se oli.

_________________________
Merkintä 15, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 1.10.2020

Eilen sataneesta ensilumesta ei ollut enää tietoakaan, kun aamupäivällä talsin Jannin kanssa käsi kädessä loskassa ja vesisateessa kohti oritallia. Se oli menossa maastoilemaan Robinin kanssa, minä koutsaamaan Matiasta Theon kanssa. Matiaksella ja Theolla oli alkanut synkkaamaan ihan kivasti, mutta ratsukon tekemisessä riitti kuitenkin vielä loputtomasti hiottavaa. Mä en halunnut edes ajatella, miten ruosteessa itse olisin sitten, kun joskus pääsisin takaisin hevoseni selkään ja kunnon treenien pariin. Mä olin ollut poissa ratsailta pian jo kaksi viikkoa, ja päivä päivältä mua houkutteli vain enemmän ja enemmän nousta edes hetkeksi mustan ruunani satulaan. Toistaiseksi olin kuitenkin pysynyt maan kamaralla, koska a) Janni pakotti ja b) välilevynpullistuma tykkäsi edelleen muistutella olemassaolostaan tuskaisilla kivuilla aina, kun särkylääkkeiden vaikutus läheni loppuaan. Ensi viikolla se päivä kuitenkin viimeistään koittaisi, koska Halloweenvaellukselle mä lähtisin vaikka pää kainalossa tai selkä paketissa.

Eiliset syystalkoot olivat saaneet mun intohimoisen este- ja kenttäratsastajan nostamaan jälleen päätään, kun me oltiin Jannin kanssa pesty kentän puomit kiiltävän puhtaiksi. Tai no, Janni oli topakasti multa kieltänyt puomien kantamisen, joten mä jouduin pesuhommiin Jannin roudatessa puomeja edestakaisin. Puomeista oli tullut niin puhtaat ja houkuttelevat, että tänään mua harmitti ja turhautti ihan ekstrapaljon se, että joutuisin jälleen kerran vain katselemaan vierestä, kun Matias ratsasti hevosellani.


Oritalliin tultuamme Janni haki Robinin karsinan ovesta riimun ja narun ja lähti hakemaan oria tarhasta, mä hain kottikärryt ja talikon. Karsinoiden siivoaminen oli tällä hetkellä yksi niistä ainoista asioista, mitä tallilla pystyin tekemään, joten mä olin ottanut vastuulleni sekä Theon, että Robinin karsinan puhtauden. Fyysinen työ, edes kevyt sellainen, oli ainoa tapa pitää mut järjissäni, kun sekä ratsastaminen, salitreeni että futiksen pelaaminen oli multa kiellettyjä. Mä napsautin tallin radion päälle ja iskin talikon Theon karsinan puruihin samalla, kun muutaman karsinan päässä Matias ja Janni juttelivat ja laittoivat ratsujaan kuntoon liikutusta varten.

"Me mennään nyt", Janni huikkasi ja talutti Robinin sen karsinasta käytävälle samaan aikaan, kun mä aloin olla valmis Theon karsinan osalta.

"Ilman satulaa? Hulluksikko sä oot tullut?" mä kyselin hämmentyneenä nähdessäni tummanruunikon orin varustuksen maastoreissua varten: kankisuitset ja fleeceloimen.

"Hei rauhotu, me kävellään vaan. Ja Robin on Robin, ei Theo", se naurahti, "Kyllä me pärjätään."

"Ettei nyt vaan sattuis mitään", mä mutisin ja Janni vaan hymyili ja antoi mulle pikaisen pusun poskelle ennen kuin poistui tallista Robinin kanssa. Matias ja Theo lähti samaan aikaan kuin Janni ja Robinkin, ja mä jäin vielä putsaamaan Robinin karsinan. Mä käänsin hiljaisen tallin radiota vähän isommalle ja purin turhautumistani lantaan talikoimalla sitä hieman turhan aggressiivisin ottein kottikärryihin.


Saatuani karsinan siivottua mä kärräsin lannat lantalaan ja palautin kottikärryt paikalleen, ennen kuin suuntasin kohti maneesia, missä Matias oli verryttelemässä Theoa. Ja sitten siellä oli Ella Figaronsa kanssa. Figaron, jonka surkealle käytökselle oli viimein löytynyt syy parin viikon takaisella klinikkareissulla. Mahahaavahan se poniparkaa vaivasi, joten ei ihme että sitä ei huvittanut liikkua ja koko yleisilme oli ollut apea siitä saakka, kun se Shelyesin pihaan oli ensi kertaa astunut. Mahahaava oli onneksi alkanut pikkuhiljaa paranemaan, ja nyt ponia pystyi jo kevyesti liikuttamaan.

"Otahan sitä ohjaa taas vähän paremmin tuntumalle, älä anna sen hevosen kulkea kilometrin pituisena ja etupainoisena", tokaisin Matiakselle sen laukatessa ohitseni, "Nyt sillä on takajalat tallissa ja selkä alhaalla."

Se ohjasi Theon suurelle ympyrälle ja alkoi siinä ratsastamaan hevosta lyhyemmäksi ja aktiivisemmaksi takaa. Pikkuhiljaa meno alkoi näyttää huomattavasti paremmalta, mutta se pieni, viimeinen silaus jäi tänään uupumaan. Mä tiesin tasan tarkkaan mitä se vaatisi ja yritin parhaani mukaan ohjeistaa ja neuvoa Matiasta, mutta se ei ollut niin helppoa. Mä olin ratsastanut Theoa sen satulaan laitosta asti ja mä tunsin sen hevosen läpikotaisin kuin omat taskuni, joten oli yllättävän haastavaa yrittää sanoittaa se, mitä itse tein ratsastaessani Theolla. Se kun tuli itsellä jo niin automaattisesti suoraan selkärangasta ilman kummempaa pohtimista.

Matias siirsi Theon hieman turhautuneen oloisena käyntiin ja antoi sekä ruunan, että itsensä hengähtää hetken. Ella teki samoin hölkkäiltyään Figaron kanssa ravissa eteen-alas -tyyppisesti. Rautias sukkajalka näytti iloisemmalta kuin olin sitä koskaan aikaisemmin nähnyt, ja pärski tyytyväisenä kävellessään.

"Figaro näyttää kivalta", Matias totesi Ellalle kaksikon kävellessä rinnakkain, "Theo on tänään… ei niin kiva."

"Vaihetaanko?" Ella ehdotti yllättäen ja Matias kääntyi hämmentyneenä platinablondin puoleen, "Ratsuja siis?"

"Ai että mä menisin Figarolla ja sä kääpiö Theolla?" Matias naurahti uskomatta tytön sanoja, "Et oo tosissas."

"Oon mä", Ella hymyili ja käänsi jäänsiniset silmänsä suoraan muhun, "Jos siis sulle Joona sopii."

"Sopiihan se", mä nyökkäsin. Tämä sunnuntaipäivä ei paljoa ainakaan paskemmaksi enää voisi muuttua, ja mua vähän nauratti jo pelkkä ajatuskin mini-Ellasta ja jätti-Theosta. Tämä olisi luultavasti juuri sitä jotain, mitä mä olin kaivannut tähän päivään.


Matias ja Ella pysäyttivät ratsunsa ja hyppäsivät alas selästä. Mä tulin katsomosta pois ja menin auttamaan Ellaa Theon kanssa. Matias nyt kyllä pärjäsi Figaron kanssa, joka vain olla möllötti paikoillaan pojan häärätessä jalustinten kimpussa. Se joutui pidentämään jalustinhihnoja vaikka miten monta reikää Ellan tappijalkojen jäljiltä siitä huolimatta, että ei hän itsekään kovin pitkä ollut.

"Tää hevonen on ihan valtava", Ella henkäisi siirtyessään Theon ohjaksiin ja taluttaessaan sen selkäännousujakkaran viereen. "Enhän mä pääse tän selkään tästä jakkaraltakaan."

"Ootas vaan, ku lyhennetään vielä nuo jalkkarit. Kiitä vaan onneasi, että Theolla on nyt koulusatula selässä."

"On tässäkin jo ihan tarpeeksi kulttuurishokkia", se naurahti häivähdys epävarmuutta äänessään.

Mä punttasin Ellan Theon selkään ja sitten autoin säätämään jalustinhihnat sopivan mittaisiksi.

"Joudunko mä ihan oikeasti tekemään kierteet", mä vaikeroin huomatessani, että reikiä ollut riittävästi, "Hemmetin tappijalka."

"Kilometrikoipi", Ella piikitteli nauraen takaisin.


Sillä aikaa, kun mä väkersin kierteitä Ellan jalustimiin, Matias sai omansa säädettyä sopivan mittaisiksi ja se kiipesi hyvin epäluuloisen näköisen Figaron satulaan. Rautas poniruuna huokaisi suorastaan närkästyneesti Matiaksen ottaessa ohjat käteen ja painaessa pohkeensa sen kylkiin.

"Mä niin tunnen sen, miten tää poni vihaa mua koko sydämestään", Matias tuskaili yrittäessään saada ponin liikkumaan edes suunnilleen reipasta käyntiä eteenpäin. "Tää laahustaa ja puhisee niin kuin mikäkin kuivalle maalle joutunut kala."

"Ei vittu, tulipa tää päiväkin nähtyä", Ella kikatti Theon selässä, "Matias ponin selässä. Siis jonkin muun ku Usvan, ei sitä lasketa vaikka ponikokoinen onkin."

"Mä tunnen itteni niin nöyryytetyksi", Matias kommentoi saaden Ellan kikattamaan lähes hysteerisesti, "Äläkä yhtään naura siellä, kyllä kohta hymy hyytyy kunhan Theo pääsee vauhtiin."

Sitä odotellessa Ella ehti vielä kaivaa puhelimensa esiin ja lähettää Matiaksesta ja lurppakorvaisesta ja huokailevasta Figarosta huvattomilla äänitehosteilla höystetyn videon talliporukan whatasapp-ryhmään. Video sai varsinaisen chatin puolella aikaan itkunauruemojitulvan sekä maneesiin melkoisen yleisöryntäyksen tallilla toimettomana hengailevien tallilaisten, eli Lunan, Auroran, Amiran sekä Nitan toimesta.

"Tässähän tulee ihan suorituspaineita, mitä ihmettä mä oon mennyt tekemään", Ella huokaisi hermostuneena jalustimien ollessa viimein riittävän lyhyet hänen huikean pitkille jaloilleen, "Theo oo sit pliis kiltisti."

”Sehän on aina kiltisti”, virnistin Ellalle sen painaessa varovasti pohkeensa mustan ruunan kylkiin. Neiti vain tuhahti vastaukseksi ja otti Theon ohjia paremmin tuntumalle.


Mä en ollut hetkeen nauranut yhtä makeasti kuin katsellessani epätoivoisten Matiaksen ja Ellan yrittäessä selvitä itselleen vieraiden ratsujen kanssa. Figaro näytti laamalta ja Theo yritti malttaa mielensä ja olla nätisti. Katsomon puolella istuva nelikko tirskui myös vähän väliä sekä kiitteli Matiasta ja Ellaa hauskasta sunnuntaiviihteestä. Lopulta ensimmäisten laukannostojen jälkeen mun oli kuitenkin pakko vakavoitua, jotta hommaan saataisiin jotain järkeä.

"Mä tiedän, että Theolla on isot liikkeet. Ne on silti pehmeät, niissä on yllättävän helppo istua oikean rytmin löytyessä", selostin harjoitusravia mun ympärillä ratsastavalle Ellalle, "Rentouta jalkaa, älä purista reidellä ja polvella. Rentouta myös hartiat ja kädet, nyt sä istut aika jäykkänä ja jännittyneenä siellä selässä. Ei se hevonen siitä alta lähde minnekään, päinvastoin. Se ravaa nyt oikein tyytyväisen ja rennon näköisesti."

"Kokeiles vähän lisätä laukkaa tuossa lävistäjällä. Sun tarvii vaan vähän pyytää sitä eteen ja sitten päästää menemään", huikkasin Ellalle sen siirryttyä ympyrältä uralle ratsastamaan, "Lisäykset Theo tekee vaikka unissaan, ne on sen bravuuri."

Theon satulassa istuva platinablondi teki ensin huolellisen laukannoston pitkän sivun jälkeisessä kulmassa ja ratsasti päätyyn voltin, missä se kokosi laukkaa hieman. Seuraavassa kulmassa se valmisteli Theon lisäystä varten ja saatuaan hevosen suoristettua se pyysi siltä vähän enemmän laukkaa. Ja siitä innostunut Theohan teki sellaisen lisäyksen, että Ella ei voinut muuta kuin hymyillä siirtyessään harjoituslaukan ja -ravin kautta käyntiin.

"Wau", se henkäisi haukottuaan hetken aikaa happea, "Mä en tiennyt oikein mitä odotin, mutta sen mä tiiän, että en ainakaan tämmöstä… Vitsi mikä hevonen."

"Theo on yllättävän kiva kouluratsukin, vaikka sen sydän sykkii esteille", mä virnistin hämmentyneelle tytölle, "Sitä ei vaan oikein kukaan usko, ennen kuin itse sen kokee."

_________________________
Merkintä 21, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 1.10.2020