# TALLIKIRJA 2014

♡ Ratsastustunnilla tiistaina 3.4.

Olisi jälleen vakkarituntini vuoro. Olin jo pidempään ratsastanut nuorten helppo ceessä, saa nähdä siirrtynkö syksyn aikana johonkin heC-heB tasoiselle tunnille. Hiljalleenhan tässä kehittyy joka tunti. Onneksi oli mukava sää, ei sadellut pahemmin eikä normaalia kovempaa tuultakaan ollut. Tosin olisi ollut kiva jos aurinko olisi välillä pilkistellyt pilvien välistä. Norjalainen viileys on onneksi meille ihan normaalia, paksu huppari päälle vaan.

Mulla oli ratsastuskamppeet päällä, mitäs sitä suotta pyöräilykypärää laittamaan kun ei mettätiellä kukaan ollut kattelemassa. Ja täällähän näitä innokkaita ratsastajia vilisti vähän väliä ratsastuskypärät päässä pyörillään. Taitaapi olla aika suosittu harrastus. Mulla itsellä oli farkkuratsastushousut, ne on tosi kivan näköset. Sitte ruskeet kengät ja pitkävartiset sukat. Ja kypärä tietty päässä, hanskat käsissä.

Matka tallille ei ollut kovin pitkä, pyorällä meni vaan reilu vartti polkasta sinne. Tie oli käynyt jo tutuksi parin vuoden varrella. Tutut, jyhkeät kuuset reunustivat tietä ja muutamat linnut laulelivat niiden oksilla. Tuuli huojutti kuusia, olo oli vähän salamyhkäinen kaposella tiellä, mutta vallan yleinen täällä pohjosessa. Ei ollut taloja joka tien varrella.
Tallin pihassa jätin punasen pyöräni muiden fillareiden viereen ja lähdin kohti päätallia.

Tulin isoon talliin sisään siitä ovesta, jonka luona ilmoitustaulu on. Etsin päivän tunnit, eikä ollut muita kun nuorison heC. Hmm, katsos, menisin Vinjalla! Ja tossa mun selän takana se jo oottelikin karsinassaan. Oikein mukava ja rauhallinen tamma, sopii minulle. Ovesta näin että kentällä oli pari yksittäistä ratsukkoa. Varmaan yksityisiä tai hoitajia.
Vinjaa vastapäätä oli Lokan karsina, joka ammotti tyhjyyttään. Ei ollut suloinen ruuna paikalla.

Vinja sen sijaan tuli iloisena karsinan ovelle.
"Moikka Vinja!" tervehdin hevosta. Se nuuski hanskojani, mutta enpä ollut niillä vähään aikaan mitään makupaloja käsitellyt.. Silittelin Vinjan päätä ja rapsutin kaulaa.
"Ootas, poni, niin käyn hakee vähän harjoja."
Ne olivat ihan lähellä, Lokan karsinan vieressä. Otin Vinjan vaaleenpunasen pakin ja pujahdin karsinaan.
Vinja on onneksi mukava hoitaa, ei tarvi ees kiinni sitoa. Harjailin sen vaaleaa karvaa. Kyllä on vuonohepat söpöjä! Selvitin harjan ja hännän ja putsasin kaviot.
Puhelimeni kello näytti 18.46. Olisi aika hakea satula ja suitset, kohta tunti jo alkaisi. Lähdin karsinasta ja kävelin pitkin käytävää. Muistin jo missä Vinjan varusteet olivat, ja otin satulan käsvarrellein ja suitset olkapäälle. Sitten vaan takaisin karsinaan.

"Hei Vinja", sanoin naurahtaen. Ei olisi pitänyt jättää harjoja karsinaan, nyt ne oli kaikki ihan levällään...
"Voi, kun vois käskee sua kerää kaikki takasin", nauroin. Laskin varusteet hetkeksi käsistäni ja poimin hoitovälineet pakkiin. Suljin sen huolella ja pistin nurkkaan oottamaan, harjailisin lisää tunnin jälkeen. Sitten varusteiden kimppuun!
Nostin mustan satulan tamman selkään, eikä se pahemmin pullistellut tai luimunnut tällä kertaa. Tiukkasin vyötä jonkinverran, kentällä ehtii tiukata lisää. Sitten sujautin ohjat kaulalle ja kuolaimet suuhun, kun ensin niitä käsilläni vähän lämmitin. Niskahihna korvien taa ja remmit kiinni.

Talutin Vinjan käytävää pitkin toiselle ovelle. Tiesin nimittäin, että Stella asustaa käytävän päässä. Se oli nyt karsinassaan, ja tuli vetreästi ovelle moikkaamaan. Kellertävä tamma oli todella suloinen, nuori ja pirteä, ja olin kuullut sen jekuista kun se onnistuu avaamaan karsinan oven. Olisipa kivaa puuhailla sen kanssa enemmänkin!
Kentälle oli tullut jo pari ratsukkoa. Ei ollut listassa kun neljä minun lisäksi, kivaa. Olin nähnyt kaikki muutkin tunnilla aiemmin, mutten tuntenut heistä oikein ketään. Mitä nyt nimeltä ja iältä suunnilleen, vähän mua nuorempia.

Kun oltiin kaikki rivissä kentällä ja ratsastuksen opettajakin paikalla, alotettiin tunti alkukäynneillä. Tuntiin kuului voltteja, ympyröitä, kiemurauria ja kahdeksikkoja, eli aika helppoja koulukuvioita. Vinja oli kuuliainen pienille avuilleni ja kaikki sujui hienosti. Haastavammalla ponilla ei olisi kaikki ollut niin helppoa, mutta oli kiva, kun välillä sai hengähtää ja vain nauttia ulkoilmasta, ratsastuksesta ja hevosesta. Elämä on ihanaa.

Loppukäynnit mentiin pitkin ohjin ja Vinja venytti tyytyväisenä kaulaansa. Tallissa oli jo täysi tohina päällä kun loppuja hevosia haettiin sisään, ruokittiin ja muitakin iltatallin askareita tehtiin. Kenttä oli tyhjä eikä tarhoissakaan varmaan enää montaa ponia ollut. Ehkä osa oli jo keaälaitumella? Ken tietää. Minä harjasin iloisin mielin Vinjaa. Sitten olikin aika sanoa sille heipat ja viedä harjat ja varusteet paikoilleen. Kun tulin takaisin, vuonoheppa jo söi tyytyväisenä iltaheiniään. Päätin kurkata uudestaan Lokan karsinaan. Siellä se nyt oli, karsinan takaosassa hieman arkana mutta oli se vähän uteliaskin.
"Loka", sanoin. Se vaan katsoi minua hieman ihmetellen ja siirtyi heiniensä ääreen.

4. kesäkuuta - Siivouspäivä

Nojailtiin Idan kanssa tallin lämpimään seinään. Norjaan oli viimeinkin tullut lämpimämpi keli, tai siltä ainakin vaikutti - lämpömittari näytti nimittäin +18 astetta. Rauhaisan auringonottohetkemme keskeytti Jassun talon suunnalta tuhatta ja sataa paahtava Viivi, joka käski meidän tulla vauhdilla taukohuoneeseen myöhäistä kevätsiivousta varten.
"Se siitä leppoisasta päivästä", mutisin Idalle ja tyttö vastasi olkienkohautuksella.

Taukohuone oli jälleen tupaten täynnä, kuten tavallisesti. Haukottelin ja istuin vakiopaikalleni, sohvan vasempaan nurkkaan.
"Noniin, nyt olis sitten tiedossa tällainen hieman myöhästynyt kevätsiivous! Se joka laiskottelee, saa siivota karsinat", kovalla äänellä puhunut Jassu virnuili.
Ympäriltä kuului huokaisuja. Siivoaminen - vaikka sitten tallin siivoaminen ei tainnut olla oikein kenenkään mieleen.
"Hei Jassu", kuulin jonkun puhuvan naiselle. "Eikö me voitais käydä vaikka uittamassa heppoja, ulkona on kerrankin hyvä ilma..."
"Ei, jonain muuna päivänä, nyt on hyvä päivä siivota!"
"Niin, ja sittenhän me siivotaan vielä sun talos, tallit, lanataan kenttä ja aidataan tarhat ja laitumet uudelleen", hihitin.
"Mikäpä ettei", Jassu vastasi ja pelkäsin hetken, että nainen ottaisi vitsini tosissaan.

"Kattokaa mitä mä löysin!" Inkerin voitonriemuinen ääni keskeytti siivouspuuhat. Tytöllä oli kädessaan luultavasti Jassun arvokkain aarre, vaaleanpunainen Tamagotchi.
"Mikä kerpele se nyt voi olla noin kiinnostavaa", Jassu mutisi ja tepasteli lähemmäs, kunnes hän pysähtyi nähdessään esineen, ja kiljaisi:
"Rolle!"
"Mikä?!" Hihitin, enkä suinkaan ollut ainut.
"Mun eka tama. Tänne se", Jassu sanoi ja nappasi Inkerin heittämän Tamagotchin ilmasta ja istui sohvalle. "Mä otan nyt työnjohtajana tällaisen pikku tauon, jatkakaa vain!"

Parin tunnin pitkän työn jälkeen taukohuone oli viimeinkin siivottu - tosin Jassu istui edelleen sohvalla, nenä kiinni Tamagotchissa.
"Hei oikeesti Jassu", me ollaan siivottu koko päivä ja sä vaan pelaat", Beata mutisi.
"Nyt hetki pieni vielä, Rolle on kohta aikuinen!" Jassu sanoi.
Beata pyöritteli silmiään ja käveli pois. Viivi pudisteli päätään ja kiskaisi Taman pois Jassun käsistä.
"Mitä?!" Nainen kiljaisi. "Tänne se!"
Viivi ei kuitenkaan suostunut antamaan peliä Jassulle, joten hän heitti Tamagotchin huoneessa kauimmaisena seisovalle Beatalle, joka oli ollut ilmeisesti juuri lähdössä.
Jassun pompottelua kesti seuraavat viisi minuuttia, jonka jälkeen nainen oli lopen uupunut ja mäjähti sohvalle. "Okei, mä luovutan, tehkää sillä mitä haluatte, on mulla muutaki tekemistä", hän tuhahti, nousi sohvalta ja käveli ulos.
"Ei ainakaan pelata, saan kohta migreenin", päätään pitelevä Nettan huokaisi viitaten pelin piipitysääniin.
"Ehkä paras keino ois hävittää se", haukottelin ja nojasin ovenkarmiin.
"Jep, ehkä taitaa", Viivi mutisi ja puristi peliä rystyset valkoisina kämmenensä sisällä.

Päädyimme hautaamaan Tamagotchin metsän lähelle. Sieltä sitä ei toivon mukaan kukaan löytäisi. Hetken päästä lähdimme jokainen kuka minnekkin, suurin osa kotia kohti.

Iltatalli ilman jännyyksiä 04.06.2014

Mä olin luvannut Jassulle hoitavani iltatallin yksin tänään, kun kesäloman takia mulla ei ollut oikeastaan muuta tekemistä. Siispä tallin hiljalleen tyhjentyessä hoitajista ja tuntilaisista mä lappasin heinäkasat valmiiksi jokaiseen karsinaan. Tuntien jäljiltä Mässy, Vinja, Raffe, Dimona ja Nette olivat jo sisällä talleissa, kun muut ratsut vielä nautiskelivat iltayhdeksältäkin paistavasta auringosta ja melkein kahdenkymmenen asteen lämpötilasta.

Neten karsinasta kuului lähes äidillistä hörinää, kun pihattotallin tarhanpuoleisen oven avattuani Feitli ja Flamme kopistelivat sisään. Dimona ja Heta tulivat toisiaan korvat luimussa mulkoillen perätysten sisään ja astelivat tyytyväisinä omiin karsinoihinsa mussuttamaan iltaheiniään. Heta tosin pysähtyi ensin kerjäämään rapsutuksia multa ja seisoi rapsuteltavana viitisen minuuttia, ennen kuin patistin sen karsinaansa, että pääsisin hakemaan muidenkin tallien asukkeja sisään.

Emil järkkäsi vähän ohjelmaa jäämällä jäkittämään tarhan portille ja mä jouduin käyttämään kaiken tahdonvoimani että sain pystyharjan oritalliin asti. Oven edessä se päätti hypätä pystyyn, koska eihän hän tietenkään voinut astua betonilattialle. Mä pyörittelin silmiäni "voi huoh"-fiiliksellä ja odottelin, että arvon herra Emil suostuisi astelemaan karsinaansa.

Tsekkasin kaikki hevoset haavojen varalta aina hakiessani niitä sisään, ja kesäajan parhautta oli se, ettei loimia tarvinnut. Odotellessani sopivaa väkirehujenjakoaikaa mä kastelin käytävät kevyesti kannulla ja lakaisin ne siisteiksi heinistä. Flamme, Roni ja Mässy näyttivät tyytyväisiltä, kun saivat vähän ylimääräistä heinää käytäviltä. Pihattotalli sai väkirehut ensimmäisinä ja siellä asuvat taidokkaat rehunkuluttajat jo kopistelivatkin oviaan kärsimättöminä. Heta jäi tyytyväisenä ryystämään puuroaan, kun ilmastoinnit ja hälyttimet säädettyäni lukitsin pihattotallin oven.

Pää- ja oritallitkin saivat väkirehut, jonka jälkeen kipitin oleskelutilaan hätistelemään päiväkirjoihin kirjoittelevat alkeisjatkolaiset kotiin ja Ison ja Pehmeän uusintoja tuijottelevat Viivin ja Catun Jassun kämpille. Maneesia ei lämpimän kesäpäivän aikana oltu käytetty eikä yöttömän yön aikana juuri kentän valonheittimiä kaipailtu, joten naksuttelin päätallinkin ilmastoinnit ja hälyttimet oikeille kohdilleen ja oven lukittuani lähdin hipsimään kotia kohti.

hihi viides iltatalli oon nyt virallisesti orja

Iltatalli 9. kesäkuuta 2014

Saavuin tallille hieman kahdeksan jälkeen illalla, olin luvannut Jassulle tekeväni iltatallin. Tukahdutin haukotukseni ja kiedoin harmaata Wesc-huppariani tiukemmin ylleni astellessani talliin. Maanantain alkeistunti oli ilmeisesti juuri loppunut, sillä käytävä vilisi innokkaista pienistä, ja vähän isommistakin ratsastajista. Kukaan ei näyttänyt tarvitsevan apua, joten suunnistin kulkuni taukohuoneeseen.

Taukohuone alkoi olla jo tyhjillään, sohvalla vierekkäin töpöttäviä Elsaa, Sølvia, Beataa ja Juliaa lukuunottamatta. Telkkari pauhasi kovalla äänellä, sieltä tuli ilmeisesti Ison ja Pehmeän uusinta.
"Jaksaisko kukaan lähtee helppimään mua tonne iltatallin tekoon", kysäisin tytöiltä, jotka eivät kiinnittäneet kysymykseeni mitään huomiota.
Nappasin kaukosäätimen pöydältä ja suljin digiboksin, jolloin televisiossa näkyi vain lumisadetta. Tytöiltä meni hetki aikaa, ennenkuin he rekisteröivät, mitä oli tapahtunut.
"Mitä hemmettiä Inga? Tänne se!" Beata kiljaisi ja loikkaisi ylös sohvalta.
"Niin jaksaisko joku lähtee iltatalliin avuks?" Tuhahdin ja nostin kapulan pääni yläpuolelle (josta ei ollut tosin mitään hyötyä, minua päätä pidempänä Beata nappasi kaken helposti kädestäni, jonka jälkeen tyttö loikkasi takaisin sohvalle, mutta vaivautui kuitenkin vastaamaan: "Mä oon tehny niin monta iltatallia, että nyt riittää vähäks aikaa."
Elsalla oli lähtö kotiin, ja Sølvi halusi ehdottomasti nähdä lempisarjansa kuudennenkymmenen jakson, mutta onnekseni Julia tarjoutui auttamaan. Hymyilin tytölle kiitollisena ja sovimme, että minä hoitaisin ori- ja pihattotallin, Julia ison tallin.

Talliin kävellessämme juttelimme niitä näitä, ja hätistelimme samalla pari ratsulleen lepertelevää ratsastajaa kotia  kohti. Julian jäädessä tekemään ison tallin hommia jatkoin oritalliin, jossa kaikki hevoset olivatkin sopivasti sisällä. Nakkelin pojille heinät ja ruoat, joka sujuikin yllättävän nopeasti. Hetken kestäneen kolistelun jälkeen tallissa kuului enää rauhallinen rouskutus ja puhina. Tsekkasin varmuuden vuoksi tänään aiemmin ulkona olleiden hevosten jalat varmuuden vuoksi. Kun kaikki oli kunnossa, lakaisin käytävän nopeasti, säädin ilmastoinnin yöasentoon ja napsautin hälyttimen päälle.

Pihattotallin kaikki hevoset - Feitliä ja Netteä lukuunottamatta olivat ulkona. Nakkelin heinät ja ruoat valmiiksi karsinoihin, jonka jälkeen nappasin Hetan violetin riimunnarun, hakisin Beatan vuonistamman ensimmäiseksi sisälle. Tamman tarhasta hakeminen sujui ongelmitta. Flamme oli hieman hankalampi tapaus, nimittäin oven eteen jääny musta ämpäri pelotti sitä. Loppujen lopuksi sain tamman kuitenkin menemään ämpärin ohi. Viimeisenä sisään pääsisi Dimona, jota taputtelinkin hetkisen ennen karsinaan päästämistä. Tarkastin jälleen kaikkien ulkona olleiden hevosten jalat, joiden moitteettoman kunnon jälkeen säädin ilmastoinnin ja kytkin hälyttimen päälle. Käytävä oli tarpeeksi puhdas, sitä ei tarvinnut lakaista. Ovesta ulos astuessani napsautin vielä valot kiinni.

"Valmis?" Kysyin ison tallin edessä seisovalta Julialta, joka vastasi nyökkäyksellä. Yhteistuumin kävimme vielä sammuttamassa maneesin valot sekä ilmastoinnin.

♡ Estetunnilla ti 10.6

Tänään olikin vaihteeksi Catu pitämässä nuorille tuntia. Hän olikin jo kentällä kun tulin tallille kuuden jälkeen.
"Moikka, ootko tulossa tunnille?" nainen huuteli minulle kentän keskeltä.
"Juu, oon Sara", sanoin - olihan siitä jo piitkä aika kun Catu viimeksi piti tuntia mulle.
"Ahaa, pistin sulle Aagen, saat vähän haastetta." Catu hymyili ja haki kentälle lisää estepuomeja.
"Mennäänks me tänää esteitä?" kysyin iloiselta naiselta, ja hän nyökkäsi kiharat heilahdellen.
Jännää. En ollut ennen ratsastanut Aagella, oon mä sen ruunan tarhassa nähnyt ja tunnilla jollain muulla likalla. Ja esteitä.. Noh, vaihtelu virkistää, eikä voi kehittyä jos aina menee kiltillä hepalla!

Aage päätti sitten olla vaikeasti kiinni otettava. Huhuilin sitä tarhan portilta, ja siellä se seisoi toisella puolella tarhaa. Hmph. Muut ruunat tulivat moikkaamaan mua, Loka tosin jäi kauemmas - se oli arempi ja voisi verrata hiljaiseen ihmiseen.
Mä rapsuttelin ja silittelin heppoja. Näin sivusilmällä, kuinka Aage kyllästy kun en lähtenytkään ajaa sitä takaa. Alko heemostumaan siitä kun oli yksin. Lopulta se taisi unohtaa miksi seisoi kaukana ja tuli vaatimaan oman osansa rapsutuksista, ja samalla nappasin sen kiinni ja kiinnitin riimunnarun päitsiin. Aage oli kuitenkin helppo taluttaa talliin.

Perässäni kulki lettipäinen likka, jonka hiuksissa oki punaista. Hidastin hieman ja kysyin:
"Ootko tulossa tunnille?"
"En en, oon Lucan hoitaja. Saara nimeltäni", tyttö vastasi.
"Aa, mä oon Sara! Oonkin joskus mennyt Lucalla, kun se on kivan rauhallinen ja aika iisi poni."
Saara ehdotti että hoidetaan ponit ulkona ja niin me sidottiin ne maneesin lähellä olevaan hoitopuomiin. Mentiin hakee harjat käytäviltä ja tultiin takasii.
"Taisit juuri päästä hoitajaksi?" kysäsin Saaralta.
"Joo, onneks", vastas hän. "Luca on nii sulone."
"Mäkin kysyin Lokaa hoitsuks, mut Emma sai sen kun on ollut hoitajana ennenkin. Noh, mä ootan että Jassu päättää, kenet se ottaa Stellan hoitajaks, sekin on niin mukava poni. Niin nättikin!"
Saara harjaili vähän aikaa hiljaa ja sitten taas puhui.
"Nythän pääset Aagella kokeilemaan vähän vaikeampaa ponia, ei Stellakaan varmaan niin helppo oo kun on noin nuori. Stellahan on vähän samantyylinen kun Aage, aina keksimässä jotaan hoitajien pään menoksi?"
Naurahdin likalle myöntävästi, ja sitten taas harjailtiin mittään puhumatta. Catu vilahti aina välillä kentällä, siellä oli jo monenmoista matalaa estettä, ehkä nelketsenttisiä.

Haettiin ponien varusteet ja kun tultiin takasin, seiso Lucan vieressä tutun näkönen tyttö. Niin, sehän on mun kaa samalla tunnilla.
"Moikka", sanoin tytölle ja alotin varustaa Aagee. Se vähän vaan pullisteli kun kiristin satulavyötä mutta muuten meni ihan nätisti.
"Haluutko varustaa Lucan itte?" Saara kysyi ystävällisesti tuntilaiselta. Hän nyökkäsi ja puki varusteet kiltille ponille.
"Mikä sun nimi on?" kysyin tytöltä.
"Oon Lillian", hän vastasi. "Lilli siis."
"Joo mie oon Sara, meen sylsyl lukioon."
Lilli oli hiljanen tyttö eikä enempää puhuttu, siirryttiin vaan kentälle Catun iloista puheensorinaa kuuntelemaan.

"Nonii alotettaas löysin ohjin käyntiä. Hmm, väsäsin näitä esteitä melkee kentän täytee.."
Puuhamies Catu oli taas vauhdissa. Hän ohjasi meille sellasen mutkikkaan kaviouran mitä käveltii, tutustu hepatkin ensin esteisiin. Kivan värikkäitä olivat nuo esteet!
Kymmenisen minuutin päästä Catu pyys ensimmäistä ratsukkoa hyppäämään matalan, sinivalkosen ristin.
"Muista myödätä ohjista ja nousta satulasta irti jalustimille seisomaan! Ja valmistele hyppyä huolella puolipidätteillä."
Pian tuli minunkin vuoro, piti vaan pysyä tarkkana ja hereillä niin Aage meni ihan nätisti. Hypyn jälkeen se kuitenkin loikkas sivulle, ihan yllättäin, mutta sain sen takasin hallintaan ja ihan nätisti seisomaan muiden hevosten viereen.

Menin vielä uudestaan tuon ristikon, ja nyt Aage loikkasi vain vauhdilla yli eikä sen jälkeen minnekkään, niin päästiin siirtymään seuraavalle esteelle. Se oli punavalkea pysty, missä oli edessä puomi maassa. Lilli hyppäsi Lucalla siitä ensimmäisenä.
Rauhallisesti Luca ylitti esteen. Lilli oli tasainen ratsastaja. Ei hermoillut, ei liiemmin näkynytkään hänen ratsastuksestaan apuja - osasi käyttää pieniä apuja. Ratsastusta oli ilo katella, niin muidenkin tuntilaisten. En vaan ollut vielä mennyt juttelemaan heille..

Pian oli taas minun vuoro, mutta Aage nosti siistin laukan sijaan pukkilaukan... Hirvittävää kyytiä, mitä en ollut osannut odottaa! Pidätin ponia ja asetin sitä voltille reippaalla kädellä. Niin se siitä rauhottui ja päästiin lähestymään kohti estettä.
"Hieno hyppy, vähän jäit jälkeen mutta hyvin sait Aagen rauhotettua!" kehui Catu.
Vielä oli pieni tasaokseri ja muuri, ja sitte kaks pystyä sarjana. Hypättiin kaikki vielä ne.
"Nyt sitte tehdään näistä kaikista rata", Catu ilmoitti. "Vinja alottaa!"
Vinja hyppäsi ratsastajansa ohjaksissa kaiken puhtaasti, vaikka ratsastajalla ei ihan kaikki mennytkään nappiin. Lilli meni Lucalla rauhallista vauhtia ja nätisti kaikkien yli. Sitten olikin minun vuoro, kun Aagea huudettiin.

Pieni sinivalkonen risti oli helppo ylittää, ja tällä kertaa en ollut myöhässä. Ratsastin varman radan pystylle. Tasaokserin jälkeen Aage heitti ilopukin, mutta pysyi muuten ihan rauhallisena. Muurikaan ei tuottanut ongelmia. Sarjaesteelle vauhti kiihtyi, enkä saanutkaan Aagen askelia sovitetuksi esteiden väliin ja jälkimmäinen hyppy meni ihan pieleen, puomikin tipahti. Catu iloisesti ohjeita nakellen nosti sen ylös ja menin uudestaan, rauhallisemmin.
"Sitten pitkät ohjat loppukäynteihin!"

♡ Maastoretki ~ ti 17.6.

"Mennään hakee Dina tarhasta", Iiäs sanoi.
Olin tavalliseen tapaani tiistain tunnilla. Tänään sain ratsukseni Dinan, tuon pienen, pilkullisen ponin. Inga oli kiltisti tullut katsomaan, että pärjäilen ponin kanssa, taino, sehän on vallan kiltti. Olisin minäkin tuntilaisia auttamassa jos jotain ponia hoitaisin, saapahan puuhailla enemmän hepan kanssa.
"Onneks en oo hirvee hujoppi niin Dina on vielä ihan passeli mulle", naurahin. Olinhan mä pidempi Ingaa, vähä reilu 160 senttinen, mutta oli aika monet koulussakin mua pidempiä. Ainaskin pojat.
"Joo, kyllä tämä neiti jaksaa kantaa", Ingakin totesi. "Vaikka yleensähän se on alkeistunneilla, niillä pienillä ratsastajilla."
"Niinpä, mutta vaihtelu tekee hyvää Dinankin mielelle", sanoin kun tultiin tarhan aidalle.
"Dinaa, tuuppas tänne!" Iiässä huudahti ja poni nosti päänsä pienestä heinätupusta.

Tuulinen sää sai meidät nostamaan takinkauluksia ylemmäs. Vettä oli ropissut jo monta päivää, ja sää tuntui vain kylmenevän.. Ihana juhannus siis tiedossa, ainakaan uimaan ei pääse. Harmi.
Dina antoi kiinni ja nätisti lähti talutuksessa kohti tallia. Kun me yhdessä harjattaisiin pilkukas poni, olisi äkkiä valmista.
"Millekäs luokalle sä menitkään?" Iiäs kysäs multa.
"Hmh, lähen lukioon", vastasin.
"Aaa, mäkun luulin et oot viel yläasteel", Inga naurahti.
"Etpä oo ainoo", vastasin hymyillen, mutta olin kuitenkin ilonen että olin nuoren näkönen. Ehkä pysyisin nuoren näkösenä pidempäänkin, hihih!

"Olinpa tänään kesätöissä", kerroin. "Päiväkodilla."
"Aaaa kappas vaan! Oliko kilttejä lapsukaisia?"
"Hjoo, yks ei suostunu mihinkään mut ihania ne on ja mukavia. Tykkään puuhata niiden kaa", lisäsin ja naurettiin muutamalle hassulle lapselle, joista kerroin. Lopulta saatiin Dimona harjattua, tarvitsi vain hakea satula ja suitset niin päästään lähtemään tunnille. Maastoretkeä olisi kuulemma luvassa.
"Noin hoppista", puhelin ponille kun heivasin satulan selkään. Iiäs oli silläaikaa ehtinyt suitsia pilkukkaan ponin. Lähin ulos ja Stina kapus hoitajien seurueeseen.

"Käydään kiertää Prestvatnet", Jassu ilmoitti kun ratsukot olivat saapuneet pihalle. "Ei oo kauheen pitkä lenkki, ehditään hyvin tunnissa."
Siinä sitten järjestäydyttiin jonoon, minä olin toisena Dimonalla ja Lilli näkyi ratsastavan takanani Vinjalla. Havupuut reunustivat suloista metsätietä, joka kauniina, aurinkoisena kesäpäivänä olisi varmasti hyvinkin ihana paikka. Hiekkatiellä oli mukavan paksu kerros männyn havuja, oranssinruskeita. Ruohoa kasvoi sieltä sun täältä ja kukkaset olivat nupuissaan tienpientareella.
"Otetaas ravia, tiukatkaa ohjia!" huudahti Jassu ja nosti ravin ratsunsa selässä. Nautime maastoretkestä, se oli jokaiselle meistä ihanaa ja tarpeellista vaihtelua kouluratsastukseen ja hyppimiseen.

Välillä oli koivujakin, ja muita lehtipuita. Vanhat, kuivuneet lehdet peittivät osansa tiestä ja toisinaan taas kuljettiin pienen vuoren juurella. Kylmä tuuli puhalsi silloin, kun oli avaraa tai laukattiin kovaa.
Järvi oli hieno, pinta liplatti kivasti. Kylmä tuuli sai kaislat heilumaan, ja lämmitimme hanskoillakin vuorattuja käsiemme toisinaan. Iloinen puheensorina tuli kuuluviin vasta loppumatkasta, kun me tuntilaiset ei ihan tunnettu toisiamme vielä. Ja silloinkin taisi Jassu enimmäkseen pölistä. Vielä vän ravailtiin ja sitten annettiin pitkät ohjat.

Tallipihalla Iiäs oli jo oottamassa. Hoitoponi oli tärkeä, sitä kuuluikin oottaa. Pätkä tyttö silitti hoitsuaan kun tupsahdin selästä maahan. Päätettiin taas hoitaa poni yhdessä, ja mulla olikin paljon kerrottavaa retkestä.

18.10.2014

Ilma maistui syksyltä – kurakeliltä, märältä ruoholta ja kirpeältä pohjoistuulelta. Pyörittelin makua suussani. En oikein tiedä pidinkö siitä. Tuuli yltyi ja sai puiden lehdet tanssimaan pihamaalla – sadetanssia, olettaisin. Taivas saattaisi revetä päälleni hetkenä minä hyvänsä. Vedin kirjavan villapipon tiukemmin korvilleni ja toivoin parasta.

Tuntui oudolta olla taas täällä. Kaikki oli niin samanlaista mutta erilaista. Ympärilläni kajahtelivat tutut äänet: kavioiden kopina, kimeä hirnahdus kauempana sekä tietenkin Jassun päkättävä ääni, kun nainen yritti epätoivoisesti vääntää rautalangasta voltin kääntämistä alkeistuntilaisille. Suuni kaartui väkisinkin hymyyn. Tiedetään, toivoton homma.

Käänsin katseeni tarhoille. Täytyi myöntää, etten tunnistanut montaakaan hevosta. Yhden karvapalleron tiesin olevan Brella, itse pääjehun yksityiskäytössä oleva poni. Oikea nappisilmä, mutta kokemuksesta tiesin, että poni osasi olla melkoinen piru sille päälle sattuessaan. Hiukan haikein mielin muistelin myös mun entistä hoitoponia Allua, melkoinen temppuilija sekin oli. Ei ollut ainakaan tylsää.

Mitähän kaikki ajattelee musta? Tulla nyt tänne tämmösenä outona hiipparina vuosien takaa. Ja vielä ponitallille, vaikka onkin 170-senttinen hujoppi. Shelyesissä on kuitenkin sitä jotain – tunnelma, josta haluaisi pitää kiinni.
”Sanni, ookko se sää?”
Pitäisköhän vaan mennä taliin? Tuskin mää nyt ihan siltä näytän, että oisin ulkoavaruudesta tulossa.
”Sannii? Kuulekko sää?”
Käännähdin nopeasti ja näin leveästi hymyilevän Catun.
”Olin vähä ajatuksissani...” sopersin ja vastasin hymyyn hiukan nolosti. ”Onpa kiva nähdä sua!”
”Kyllä mää tiesin, että sää tuut vielä takasi. Ethän sää pärjäis ilman mua! Ainakin mun vakkari on jättäny suhun lähtemättömän vaikutuksen”, tyttö hekotti omintakeisella tyylillään. No se oli kyllä totta, ajatuskin nauratti.

Kun pystyin taas naurultani hengittämään, pyysin Catua näyttämään mulle tallia ja uusia poneja. Brunette ilopilleri lähti mielellään oppaakseni.

Ehkä tämä meneekin ihan hyvin.

Kaamos oli saapunut Lofooteille. Taivas oli tumma, vain kaukaa etelästä kajasti himmeää sinistä valoa, mutta ilman tallipihan lamppuja en olisi nähnyt juuri mitään. Eilisen päivän lumet olivat muuttuneet peilikirkkaaksi jääkerrokseksi, jonka petollisuus lisääntyi sadepisaroiden tehdessä maasta vielä muutaman asteen liukkaamman.
Hiissasin jalkojani tallipihan poikki ja totesin, että kottikärryn pukkaaminen on tässä kelissä yllättävänkin turhauttavaa ja hidasta puuhaa. Hitaasti oli silti edettävä, sillä ajatus levinneen paskakuorman noukkimisesta keskeltä tallipihaa ei tuntunut yhtään houkuttelevammalta. Raahasin kottarit lantalaan ja raahauduin purulan kautta takaisin isoon talliin.


Tunnit alkaisivat vasta myöhemmin iltapäivällä, joten pihan poikki kulkiessani en nähnyt ristin sielua. Tallissa oli taas kerran hiljaista, mikä tarkotti toisaalta sitä, että sain tehdä työni rauhassa, mutta toisaalta taas sitä, että jouduin tekemään kaiken työn itse. Catu oli mystisesti kadonnut – en ollut nähnyt vilaustakaan siitä kikkarapäästä sitten halloweenvaelluksen, eikä yhteydenpitomme ennen sitäkään ollut ollut kovin intohimoista. Itse asiassa kuvittelin, että se on mulle jostain näreissään tai suuttunut, kun hädin tuskin moikkasi viime kuun yhteisillä tallivuoroillakaan.
Hymähdin ajatuksissani ja nakkasin puhtaan purukuorman Kikin karsinaan, joka oli viimeinen siivottava. Vielä kottarit takaisin oritallin taakse ja sitten olin vapaa aamun talliorjailuista. Taukotupa kutsui.


Tänä vuonna talvi enemmän masensi kuin piristi, vaikka kaikki hössöttivätkin joulun tulosta aivan kuin se olisi ensimmäinen kerta ikinä. Jassu taas vouhotti huomisesta Suomen itsenäisyyspäivästä, ja kuinka ihanaa oli jälleen vaalia juuriaan nakkaamalla tallipihan salkoon siniristilippu. Tosin Jassun ja Viivin lisäksi moinen juhlapäivä kiinnosti tuskin ketään. Varsinkaan minua.

Tällä hetkellä tympi lähinnä kaikki, erityisesti sen jälkeen kun sain pelikiellon polveni ylirasittuneiden nivelsiteiden takia, jotka tuskin paranisivat kokonaan ikinä. Tästäkö se sairaskierre alkoi, futaajanurani olisi pian ohi ja minut olisi tuomittu lappamaan paskaa heppatallilla koko lopunikääni, kun ratsastuksessa en ole huipputasoiseksi itseäni ehtinyt kehittää? Minusta tulisi jälleen keskinkertainen, ja vaikka se itsekkäältä kuulostaakin, en pitäisi siitä yhtään. Olen liian kilpailuhenkinen luopuakseni kapteenin paikasta noin vain. Tosin tiesin, että polvien kanssa ei saisi pelleillä – viimeisenä mä nyt mihinkään leikkaukseen tai tekonivelen laittoon haluaisin.

Istahdin sohvalle, oikaisin jalkani lepäämään pöydän päälle ja mietin, josko telkkarista tulisi jotain kehittävää.