# TALLIKIRJA 2015

Oli ihanaa saada jälleen paistatella kunnollisessa auringonpaisteessa pitkästyttävän kaamoskauden jälkeen. Viimeaikaiset plussakelit olivat syöneet suurimman osan paksuista nietoksista, ja maan peitti paikoitellen ohut suojalumi, paikoitellen taas petollisen liukas, märkä jäämatto.
Sää oli keväinen: linnut laulelivat sadoin eri sävelin ja vaikuttivat olevan mielissään ripustamistani talipalloista. Taivas oli pilvetön ja niin kirkas, että minun oli kaivettava aurinkolasinikin esiin kesän jäljiltä.

Vaikka päivä oli kaunis, en voinut nauttia siitä niin paljon, kuin olisin toivonut. Tallin vanhaherra Loka ontui edelleen, eikä parantumisen merkkejä ollut näkynyt ensimmäistäkään, päinvastoin. En tiennyt, kauanko sitä raukkaa olisi enää inhimillistä pitää kivussa. Loka oli ihana poni ja elänyt hyvän elämän – se jos mikä ei ansaitsisi kipua elämänsä viimeisille vuosille. Olihan herralla kuitenkin ikää jo kaksikymmentäyksi.

Huokaisin raskaasti ja katsoin pihattotarhan nurkkaan väsätyssä sairastarhaviritelmässä apaattisesti seisoskelevaa ponia. Rintaani puristi, käännyin ja kävelin pois katsomatta taakseni.

Minulla olisi edessäni vaikea päätös.

Nipistin itseäni kädestä. En oikein vieläkään ollut käsittänyt että minä oikeasti olin taas täällä. Puut olivat toinen toistaan kauniimpia, sillä syksy oli täällä jo pitkällä ja oranssin ja keltaisen eri sävyt valtasivat maiseman. Punaiset tallirakennukset edessäni olivat kuin luodut syksyisen luonnon keskelle, ja niin oli myös minua kohti juoksevan nuoren naisen oranssi pipo.

- Eikä, sinä olet oikeasti täällä!

Se oli Catu. En ollut nähnyt häntä ikuisuuksiin, en sitten Suomeen muuttoni. Olin tallipalon jälkeen yrittänyt jatkaa elämää Norjassa normaalisti, mutta jonkun aikaa yritettyäni olin tajunnut uuden alun olevan paras vaihtoehto. Muutimme takaisin Suomeen, niin kuin isäni oli jo jonkin aikaa halunnut, ja yritin unohtaa hevoset ja ratsastuksen kokonaan. Vietin vapaa-aikaani kavereiden kanssa, läksyjä tehden ja silloin tällöin lenkkeillen, ja en oikeastaan ollut edes ehtinyt ajatella miten paljon ikävöinkään Norjaa. Nyt kuitenkin Catun nähdessäni tajusin kuinka paljon tätä paikkaa olin ikävöinyt, olinhan viettänyt täällä niin paljon hyviä hetkiä.

- Joo, olen! vastasin ja annoin Catulle kunnollisen rutistuksen.

Neljään vuoteen en ollut Shelyesissä käynyt, mikä tuntui hyvin omituiselta. Tiesin että tallipalosta oli kulunut kauan aikaa, mutta en ollut tajunnut siitä jo olleen neljä vuotta. Hevoset ja ihmiset olivat varmasti vaihtuneet jo moneen otteeseen sinä aikana, mutta toivoin ainakin löytäväni Viivin ja Jassun jostakin Catun lisäksi.

- Mitä sinulle kuuluu? kysyin kun olimme halanneet jonkin aikaa.
- No, ei mitään kummallista, täällä minä päivät pitkät vain olen, Catu naurahti. On tosi kiva nähdä sinua täällä. Tule niin näytän missä Jassu on!

Kävelimme parkkipaikalta päärakennukseen. Otin kulahtaneet kangaskenkäni pois, jätin ne Catun kiiltävien ratsastussaappaiden viereen eteiseen ja kävelin sisään keittiöön, jossa Jassu istui pöydän ääressä ja teki ilmeisesti tuntilistoja.

- Hei Catu, oliko se Stellan jalka nyt parempi? Ajattelin että voisiko sen laittaa sille jatkotunnille tänään? Jassu kysyi katselleen alas papereihinsa, ilmeisesti tietäen että sisääntulija oli Catu.
- Joo, se oli tänään hyvä joten laita vain, Catu totesi. Mutta katso kuka minulla on mukana!

Jassu nosti päänsä papereistaan ja katsoi minua. Suuri hymy levisi hänen naamalleen ja hän nousi nopeasti ylös halaamaan minua. En ollut kertonut kenellekään muulle kuin Catulle tulostani, ja Catullekin olin vain soittanut juuri ennen tuloani. Vaikka olin Suomessa ollessani pitänyt yhteyttä Jassuun, Viiviin ja Catuun, olin päättänyt pitää tuloni yllätyksenä.

- Ihana nähdä sinua, miten täällä sujuu tallinpito? kysyin kun päästin Jassun halauksestani. Ainakin näyttää yhtä siistiltä kuin ennen.
- Joo, no, tässähän tämä, Jassu vastasi hieman virnistäen. Pieni loma kyllä tekisi hyvää. Mutta mitä sinulle kuuluu?

Jäimme päärakennukseen juttelemaan hetkeksi Catun ja Jassun kanssa, he kertoivat minulle uusista hevosista ja kaikista suurista muutoksissa mitä Shelyesissä oli tapahtunut. Hetken päästä Jassu kuitenkin joutui kiiruhtamaan viemään tuntilistaa paikalleen ennen kuin lähtisi ratsastamaan Kikin. Jäimme Catun kanssa keittiöön syömään Jassun lahjoittamaa suklaalevyä samalla kun yritimme saada Viiviä kiinni puhelimitse. Viivi oli juuri aloittanut opiskelun jollain linjalla, jonka sisällystä en vieläkään ollut oikein tajunnut vaikka se minulle oli moneen kertaan selitetty.

- Moi Viivi, tule heti tallille kun pääset! Minulla on sinulle yllätys, Catu huudahti puhelimeensa heti kun Viivi vastasi. Okei hyvä, eli olet täällä noin puolessa tunnissa?

Odotellessamme Viiviä kävimme Catun kanssa katsomassa kun Jassu ratsasti Kikillä kentällä. Kun näin miten nätisti Kiki kulki, sain hirveän hingun itsekin päästä hevosen selkään. Tietysti parasta olisi ollut päästä laukkamaan pienellä Vani-ponillani hiljaisen metsän keskellä, sillä se oli ollut parasta mitä tiesin silloin kun minulla oli vielä Vani ollut. Olin ollut niin tyytyväinen poniini, olihan se ollut harvinaisen upea shetlanninponi kaikin puolin. Olimme Catun kanssa välittäneet siitä kuin ihmisestä, joskus jopa enemmän, ja Vanin takia minusta ja Catusta olikin alun perin tullut ystäviä, sillä olihan Catu ollut Vanin pitkäaikaisin ja ahkerin hoitaja.

- Olisi ihana päästä ratsastamaan taas, sanoin Catulle kun ihailimme Kikin liikkeitä Jassun pyytäessä sitä tekemään pohkeenväistöä.
- Hei, joo! Otetaan hevoset ja lähdetään maastoon kun Viivi tulee, Catu innostui. Jassukin voisi tulla mukaan. Hänen pitäisi vielä ehtiä ratsastamaan Brella ennen kuin toinen ratsastustunti alkaa, sillä Sven pitää vain ensimmäisen.

Heti kun Viivi pysäköi Volvonsa parkkipaikalle, kiiruhdimme hänen luo. Halasin Viiviä vähintään yhtä lujaa kuin Catua ja Jassua, samalla ihmetellen miten Viivi ei vieläkään ollut kasvanut yli 160-senttiseksi. Itse olin hurahtanut pikkuponimittojen ohi jo aikoja sitten, ja nykyään olinkin reilu 160 senttiä pitkä.

- Menenkin harjaamaan Flammen nyt heti, Viivi sanoi kun olimme kertoneet suunnitelmistamme lähteä maastoon porukalla. Jos yritetään lähteä vaikka reilun puolin tunnin kuluttua?
- Sopii! tokaisin iloisesti, olihan siitä aikaa kun olin saanut viettää aikaa hyvien ystävien kanssa hevosen selässä.

Jassu antoi minun itse valita ratsuni niistä hevosista, jotka eivät olleet menossa Svenin pitämälle tunnille. Valitsinkin ratsukseni Lucasin, ponioriin jota Catu kehui erittäin mukavaksi ratsastettavaksi. Harjasin ponin perusteellisesti ennen kuin satuloin ja suitsin sen. Tuntui ihanalta olla taas Shelyesissä, kaikki tuntui niin kotoisalta vaikka paljon oli muuttunut.

- Olen valmis! ilmoitin Catulle joka vielä satuloi Roni-nimistä oria läheisessä karsinassa.
- Selvä, voimme mennä jo ulos ja nousta hevosten selkään, Catu vastasi ja lähti taluttamaan Ronia ulos tallista kun oli saanut sen satulavyön kiristettyä.

Nousimme hevostemme selkään tallipihassa, jossa Viivi ja Jassu jo olivat odottaneet meitä hetken aikaa. Viivi kärjessä lähdimme kohti Mellavatnet-järveä. Aurinko näytti Norjalle päivän viimeisiä säteitään, jotka pilkehtivät puiden välistä kauniisti metsäpolulle, jota ratsumme askelsivat. Kuuntelin kun Jassu, Viivi ja Catu keskustelivat jostakin uudesta hevosesta, ja katsoin kuinka puiden lehdet vähän väliä tippuivat maahan kun tuuli osui niihin. En ollut pitkään aikaan tuntenut itseäni näin onnelliseksi, tuntui kuin kaikki palaset olisivat nyt loksahtaneet kohdilleen. Ehkä minun oli tarkoitus lukion jälkeen tulla takaisin tänne. Ehkä tämä oli se oikea paikka minulle.

- Maissi

Maissi kirjoitti:

Jälleennäkeminen

Nipistin itseäni kädestä. En oikein vieläkään ollut käsittänyt, että minä oikeasti olin taas täällä. Puut olivat toinen toistaan kauniimpia, sillä syksy oli täällä jo pitkällä ja oranssin ja keltaisen eri sävyt valtasivat maiseman. Punaiset tallirakennukset edessäni olivat kuin luodut syksyisen luonnon keskelle, ja niin oli myös minua kohti juoksevan nuoren naisen oranssi pipo.

- Eikä, sinä olet oikeasti täällä!

Se oli Catu. En ollut nähnyt häntä ikuisuuksiin, en sitten Suomeen muuttoni. Olin tallipalon jälkeen yrittänyt jatkaa elämää Norjassa normaalisti, mutta jonkun aikaa yritettyäni olin tajunnut uuden alun olevan paras vaihtoehto. Muutimme takaisin Suomeen, niin kuin isäni oli jo jonkin aikaa halunnut, ja yritin unohtaa hevoset ja ratsastuksen kokonaan. Vietin vapaa-aikaani kavereiden kanssa, läksyjä tehden ja silloin tällöin lenkkeillen, ja en oikeastaan ollut edes ehtinyt ajatella, miten paljon ikävöinkään Norjaa. Nyt kuitenkin Catun nähdessäni tajusin, kuinka paljon tätä paikkaa olin ikävöinyt, olinhan viettänyt täällä niin paljon hyviä hetkiä.

- Joo, olen! vastasin ja annoin Catulle kunnollisen rutistuksen.

Neljään vuoteen en ollut Shelyesissä käynyt, mikä tuntui hyvin omituiselta. Tiesin että tallipalosta oli kulunut kauan aikaa, mutta en ollut tajunnut siitä olleen jo neljä vuotta. Hevoset ja ihmiset olivat varmasti vaihtuneet jo moneen otteeseen sinä aikana, mutta toivoin ainakin löytäväni Viivin ja Jassun jostakin Catun lisäksi.

- Mitä sinulle kuuluu? kysyin kun olimme halanneet jonkin aikaa.
- No, ei mitään kummallista, täällä minä päivät pitkät vain olen, Catu naurahti. On tosi kiva nähdä sinua täällä. Tule, niin näytän missä Jassu on!

Kävelimme parkkipaikalta päärakennukseen. Otin kulahtaneet kangaskenkäni pois, jätin ne Catun kiiltävien ratsastussaappaiden viereen eteiseen ja kävelin sisään keittiöön, jossa Jassu istui pöydän ääressä ja teki ilmeisesti tuntilistoja.

- Hei Catu, oliko se Stellan jalka nyt parempi? Ajattelin että voisiko sen laittaa sille jatkotunnille tänään? Jassu kysyi katselleen alas papereihinsa, ilmeisesti tietäen että sisääntulija oli Catu.
- Joo, se oli tänään hyvä, joten laita vain, Catu totesi. Mutta katso, kuka minulla on mukana!

Jassu nosti päänsä papereistaan ja katsoi minua. Suuri hymy levisi hänen naamalleen ja hän nousi nopeasti ylös halaamaan minua. En ollut kertonut kenellekään muulle kuin Catulle tulostani, ja Catullekin olin vain soittanut juuri ennen tuloani. Vaikka olin Suomessa ollessani pitänyt yhteyttä Jassuun, Viiviin ja Catuun, olin päättänyt pitää tuloni yllätyksenä.

- Ihana nähdä sinua, miten täällä sujuu tallinpito? kysyin kun päästin Jassun halauksestani. Ainakin näyttää yhtä siistiltä kuin ennen.
- Joo, no, tässähän tämä, Jassu vastasi hieman virnistäen. Pieni loma kyllä tekisi hyvää. Mutta mitä sinulle kuuluu?

Jäimme päärakennukseen juttelemaan hetkeksi Catun ja Jassun kanssa, he kertoivat minulle uusista hevosista ja kaikista suurista muutoksista, joita Shelyesissä oli tapahtunut. Hetken päästä Jassu kuitenkin joutui kiiruhtamaan viemään tuntilistaa paikalleen ennen kuin lähtisi ratsastamaan Kikin. Jäimme Catun kanssa keittiöön syömään Jassun lahjoittamaa suklaalevyä samalla kun yritimme saada Viiviä kiinni puhelimitse. Viivi oli juuri aloittanut opiskelun jollain linjalla, jonka sisällystä en vieläkään ollut oikein tajunnut, vaikka se minulle oli moneen kertaan selitetty.

- Moi Viivi, tule heti tallille kun pääset! Minulla on sinulle yllätys, Catu huudahti puhelimeensa heti kun Viivi vastasi. - Okei hyvä, eli olet täällä noin puolessa tunnissa?

Odotellessamme Viiviä kävimme Catun kanssa katsomassa kun Jassu ratsasti Kikillä kentällä. Nähdessäni miten nätisti Kiki kulki, sain hirveän hingun itsekin päästä hevosen selkään. Tietysti parasta olisi ollut päästä laukkamaan pienellä Vani-ponillani hiljaisen metsän keskellä, sillä se oli ollut parasta mitä tiesin silloin, kun minulla oli vielä Vani ollut. Olin ollut niin tyytyväinen poniini, olihan se ollut harvinaisen upea shetlanninponi kaikin puolin. Olimme Catun kanssa välittäneet siitä kuin ihmisestä, joskus jopa enemmän, ja Vanin takia minusta ja Catusta olikin alun perin tullut ystäviä, sillä olihan Catu ollut Vanin pitkäaikaisin ja ahkerin hoitaja.

- Olisi ihana päästä ratsastamaan taas, sanoin Catulle kun ihailimme Kikin liikkeitä Jassun pyytäessä sitä tekemään pohkeenväistöä.
- Hei, joo! Otetaan hevoset ja lähdetään maastoon kun Viivi tulee, Catu innostui. Jassukin voisi tulla mukaan. Hänen pitäisi vielä ehtiä ratsastaa Brella ennen kuin toinen ratsastustunti alkaa, sillä Sven pitää vain ensimmäisen.

Heti kun Viivi pysäköi Volvonsa parkkipaikalle, kiiruhdimme hänen luokseen. Halasin Viiviä vähintään yhtä lujaa kuin Catua ja Jassua, samalla ihmetellen, miten Viivi ei vieläkään ollut kasvanut yli 160-senttiseksi. Itse olin hurahtanut pikkuponimittojen ohi jo aikoja sitten, ja nykyään olinkin reilu 160 senttiä pitkä.

- Menenkin harjaamaan Flammen nyt heti, Viivi sanoi kun olimme kertoneet suunnitelmistamme lähteä maastoon porukalla. Jos yritetään lähteä vaikka reilun puolen tunnin kuluttua?
- Sopii! tokaisin iloisesti, olihan siitä aikaa kun olin saanut viettää aikaa hyvien ystävien kanssa hevosen selässä.

Jassu antoi minun itse valita ratsuni niistä hevosista, jotka eivät olleet menossa Svenin pitämälle tunnille. Valitsinkin ratsukseni Lucasin, ponioriin jota Catu kehui erittäin mukavaksi ratsastettavaksi. Harjasin ponin perusteellisesti ennen kuin satuloin ja suitsin sen. Tuntui ihanalta olla taas Shelyesissä, kaikki tuntui niin kotoisalta vaikka paljon oli muuttunut.

- Olen valmis! ilmoitin Catulle joka vielä satuloi Roni-nimistä oria läheisessä karsinassa.
- Selvä, voimme mennä jo ulos ja nousta hevosten selkään, Catu vastasi ja lähti taluttamaan Ronia ulos tallista kun oli saanut sen satulavyön kiristettyä.

Nousimme hevostemme selkään tallipihassa, jossa Viivi ja Jassu jo olivat odottaneet meitä hetken aikaa. Viivi kärjessä lähdimme kohti Mellavatnet-järveä. Aurinko näytti Norjalle päivän viimeisiä säteitään, jotka pilkehtivät puiden välistä kauniisti metsäpolulle, jota ratsumme askelsivat. Kuuntelin kun Jassu, Viivi ja Catu keskustelivat jostakin uudesta hevosesta, ja katsoin kuinka puiden lehdet vähän väliä tippuivat maahan tuulen osuessa niihin. En ollut pitkään aikaan tuntenut itseäni näin onnelliseksi, tuntui kuin kaikki palaset olisivat nyt loksahtaneet kohdilleen. Ehkä minun oli tarkoitus lukion jälkeen tulla takaisin tänne. Ehkä tämä oli se oikea paikka minulle.

- Maissi

Pari pilkkuvirhettä korjasin ja muutin joitain vähän kömpelöitä ilmaisuja enemmän kirjakielisiksi, mut muuten aivan huippu tarina sekä sisällöltään että kieliopiltaan! Hyvinhän se suomi sieltä vielä luonnistuu

- Jassu