# Tallikirja 2017 -->

"Perhanan tehokas harjoittelija..." Kello oli vasta vajaa kolme, kun saimme yhteisvoimin laitumet putsattua. Eihän siinä auttanut kuin siirtyä takaisin ihmisten ilmoille.

Liam työnsi täysinäiset kottikärrynsä vierelleni.
- Mennääs kattomaan miten muilla sujuu, hymyilin pojalle ja nappasin omista kärryistäni kiinni. Lähdimme työntämään perätysten lannalta haisevia kärryjä kohti talleja.

Ohittaessamme kentän, näimme Joonan ja Jannin aloittavan ahkerointinsa puomien parissa. Pariskunta heilutteli kättä tervehtimisen merkiksi ja nyökkäsin iloisena päätäni vastaukseksi, käsieni työntäessä melko painavia kottikärryjä eteenpäin.

Kävellessämme lähemmäs lantalaa, näin sivusilmällä Christianin inhottavat kasvonpiirteet, miehen notkuessa ison tallin vierustalla. Miehen silmien tarkentuessa minuun sekä perässäni kulkevaan Liamiin, miehen suu taipui Christianille tyypilliseen käärmeelliseen irvistykseen. Sisälläni kiehui pelkästään jo nähdessäni tuon ylimielisen kusipään. Muutaman parin viikon ajan tuo ääliö oli osannut olla hyvinkin rasittava sekä harvinaisen ärtynyt.

Christian siirtyi kuitenkin ilman sen suurempia kettuiluja ison tallin puolelle ja me jatkoimme tyhjentämään lastiamme.

- Laitumet tuli putipuhtaiksi? Jassu huudahti kävellessään maneesia kohti, ensimmäisen vakkaritunnin ratsukoiden tullessa perässä.
- Kyl ja nopeasti tulikin, vastasin naiselle.
Jassu huikkasi perässään oleville ratsastajille: - Menkää vaan edellä, siellä pitäisi olla maneesissa muutama talkoolainen niin he avaavat varmasti oven ja auttavat tarvittaessa selkään pääsemisessä! Tulen perässä!
Nainen jäi vielä kohdalleni juttelemaan hetkeksi. Liam jatkoi matkaansa palauttamaan tyhjiä kottikärryjä.

- Joonan ja Jannin varmaan näitkin kentällä, Jassu aloitti ja nyökkäsin vastaukseksi, jonka jälkeen Jassu jatkoi: - Nita, Aurora ja Sonia ovat putsanneet maneesin puomeja
Samalla näinkin sivusilmälläni Sonian avaavan maneesin ovea tuntilaisille ja heilautin tytölle iloisesti tervehdyksen.
- Linnea sekä Christian putsasivat tossa aikaisemmin ruoka- ja juomakipot... Jassu muisteli mielessään omaa listaansa ja jatkoi taas: - Matias ahkerasti maalasikin jo kentän aidat sekä lähti jatkamaan tarhojen puolelle ja mä puolestaan kolasin lumet jo
- Eli enää koristeiden teko? Varmistin naiselta.
- Itseasiassa tytöt aloittivat jo niiden kanssa, mutta uskoisin että niitä voisi kyllä tehdä vielä lisää, Jassu hymyili.
- Selvä, me voitaisiin vaikka pitää tässä sitten tauko Liamin kanssa, hymyilin vastaukseksi.

Olin yrittänyt saada Liamia mukaani taukotupaan tauolle, mutta turhaan. Liam tyytyi mielummin tyydyttämään ruokahalunsa tupakan savulla.

Kurkatessani taukotuvan puolelle, näin ostamani ilmapallot sekä muutenkin koristeita ympäri huonetta. Huonoksi onnekseni Christian oli myös siellä. Mies makoili pitkällään sohvalla, puhelin kädessään sekä höyryävä kahvikuppi odottaen sohvapöydällä. Yritin mielessäni laskea kymmeneen, ennen kuin siirtyisin kuuntelemaan miehen juttuja, mutta en ehtinyt edes ykköseen kun se jo alkoi.

Miehen sihisevä ääni kantautui korviini: - Sun kannatais Catu varoa tai sun lempparipojus vielä puhkoo...

Keskeytin miehen myrkylliset sanat: - Uskallatkin viedä lausees loppuun niin lupaan varmistaa että tästä tulee sun viimeinen työpäivä täällä

Puhelin tipahti miehen käsistä rinnan päälle ja Christian nosti puolustelevasta käsiään ylös: - Vouvou... Eihän tässä nyt muuta tehty, kuin heitetty pientä vitsiä...

Christianin oli silti lähes pakkomielteisesti vietävä ärsyttämiseni äärirajoille ja mies jatkoi: - Sitä paitsi... En usko, että sulla olisi edes valtaa sellaiseen päätökseen

Puristin käteni nyrkkiin ja ärisin vihaa täynnä: - Voit kyllä testata, jos uskallat

Christian naurahti ylimieliseen tyyliinsä, mutta ei avannut enää suutaan sanoakseen jotain nokkelaa. Kansikuvapoika vain nosti puhelimensa takaisin käsiinsä ja jatkoi sen selaamista. Nielaisin kiukkuni takaisin sisimpääni. Onnekseni portaista kantautui tuttuja naurun ääniä.
- Hellou! Pirteä Sonia ilmestyi ensimmäisenä.
- Vau ompas täällä jo ihanan näköstä! Nita hehkutti saadessaan taukotuvan koristelut näköpiiriinsä.
Christian vain pyöräytti silmiään ja lähes kuiskasi: - Tosi ihkun näköstä on juu...

Christian oli lopulta poistunut taukotuvasta ja olin katsonut miehen perään. Bruneten jännittyneet hartiat sekä nyrkissä pysyvät kädet kielivät miehen ärtymisestä. Mikäköhän sitä niin riivasi...

Aurora, Nita ja Sonia viihtyivät vain hetken aikaa taukotuvassa, kunnes heidän täytyi lähteä valmistelemaan omia hevosiaan tunnille. Itse päädyin etsimään Liamin käsiini ja ohjeistamaan poikaa aloittelemaan iltatallin hommia. En uskonut pojan juurikaan nauttivan askartelusta tai tallin koristelusta.


Taluttaessani Aagea sisälle, katsahdin tallikäytävän päässä olevaan kelloon; lähemmäs kuutta jo. Viimeinenkin vakkaritunti lähestyisi loppuaan. Saatuani ruunan karsinaan, siirryin rehuoneeseen, jossa Liam jakoi seuraavan aamun annoksia.
- Sulla Liam kyllä loppuu nyt työt, mutta tuolla ylhäällä on Shelyn synttäreiden kunniaksi kakkukahvit tarjolla, jos vaan maistuu
- Emmä, poika vastasi nopeasti.
- Ootko varma? Kyllä sullekin varmasti riittää, yritin houkutella poikaa mukaan.
- Mulla lähtee tossa pian seuraava bussi niin taidan yrittää ehtiä siihen, Liam selitti.
- Okei no voin yrittää säästää sulle palasen jääkaappiin niin saat maistaa myöhemmin, hymyilin. Ymmärsin kyllä miksei Liamia hirveästi kakkukahvittelut houkuttaneet.

Liam sai ruuat jaettua ja erkanimme toisistamme ison tallin portaiden juurella.
- Kiitos nyt taas avusta ja nähdään! Huikkasin vielä, ennenkuin lähdin kiipeämään portaita ylös.
- Nähdään, Liam huikkasi ja kääntyi kohti ovea.

Muutaman hetken kuluttua taukotupa täyttyi yhä enemmän ihmisistä. Matias ja Christian saapuivat myös paikalle, jotain yhdessä naureskellen. Pyöräytin vain silmiäni. Viimeisetkin vakkarituntilaiset pääsivät taukotuvan puolelle ja huomasin ensimmäisenä punatukkaisen Anien silmien vaeltaen taukotupaa läpi. Lopulta kaunottaren silmät pysähtyivät minuun ja nainen käveli luokseni.
- Onko se harjoittelija jo lähtenyt? Anie kysyi uteliaana.
- Juu, Liamin piti kiirehtiä bussiin, vastasin. Anie näytti hieman mietteliäältä, mutta hymyili sitten: - Okei, kiitti
Jäin katsomaan, miten punaiset hiukset hulmusivat taukotuvasta ulos.

Seuraavaksi jäinkin kuuntelemaan miten "paljon onnea vaan Shelyes" -laulu raikui taukotuvassa ja ilmapiiri leijaili jossain onnellisuuden maksimeissa.

24.10.2020

Jassu oli ilmoittanut että vakkaritunnin jälkeen olisi mahdollisuus siirtyä Shelyn synttärikahveille taukotupaan, kunhan ponit olisi joko hoidettu pois tai luovutettu uudelle ratsastajalle. Mua oikeestaan olis kyllä jo vähän väsyttänytkin, mutta silti me suunnattiin Elisan kanssa ylös taukotupaan, jossa oli jo Catu ja muita tallilaisia, jotka oli joko lopettanut talkoo hommat tai oli saanut omat heppansa hoidettua. Joillain oli vielä edessä niiden oma vakiotunti, joten osa porukasta lähti vielä ratsastamaan.

Me juteltiin Elisan kanssa tunnista ja tulevasta maastoretkestä sekä kisoista ja vähän muustakin. Mä en edes huomannut miten aika vaan lensi, kunnes viimeiselläkin vakiotunnilla ollut Katya liittyi taas seuraan. Jossain kohtaa mä huomasin miten se yks ruskeahiuksinen mies tuli Christianin kanssa takaisin taukotupaan. Mä en tiedä miks mä jännitin Christiania näin paljon, vaikka ei se ollut tehnyt mulle mitään ja mä olin oikeestaan jo menneiden kuukausien aikana omalla tavallaan tottunut siihen että mä olin vain kaikkien sylkykuppi, koska en mä kuulunut joukkoon kielitaidottomana outolintuna.

Mä en tiedä että johtuiko mun jännitys Christiania kohtaan siitä, kun mä olin kuullut sen huutavan yks ilta sille Liamille(?), joka oli alottanut tallilla ja jota näki välillä Catun kanssa tekemässä tallitöitä. Se oli vähän jotenkin omalla tavallansa outolintu, koska se ei oikeestaan vaikuttanut edes hevosihmiseltä, mutta kai kaikkien ulkokuori saattaa pettää. Mä en ollut kuullut Elisan kysymystä ollenkaan, joten mä käännyin katsomaan sitä vähän hämilläni ja se toisti sen vähän hitaammin koska se kai luuli että mä en ollut ymmärtänyt sen norjaa.

Lopulta mä onnistuin vastaamaan sille ja yllättäen mun ei myöskään tehnyt mieli enää sitä pientä palaa täytekakkua, joka oli mun kertakäyttölautasella, vaikka se olikin ollut tosi hyvää. Mä siirtelin sitä hetken pitkin lautasta, ennen kun mun oli pakko vain juoda mun mehu loppuun ja samalla kehittelin jonkin valkoisen valheen Elisalle, millä mä sain selitettyä mun yllättävän lähdön vaikka olinkin sanonut toiselle että mulla ei ollut mihinkään kiire ja että voitaisiin mun puolesta istua vaikka miten pitkään taukotuvassa.

Kiitin Jassua ja Catua vielä kakusta saatuani lautaseni ja mukini roskikseen ja onnittelin Jassua myös Shelyesin pitkästä iästä, ennen kuin mä poimin mun repun selkään ja pujahdin nopeasti ulos ovesta ja laskeuduin portaat alas talliin. Sielä mua tervehti vain muutama odottava hörähdys sekä jonkun potku karsinan oveen vaatien ruokaa tai herkkuja. Mä kävelin kuitenkin nopein askelin käytävän kohti tallin ulko-ovia ja pujahdin hämärään, jonka turvissa mä sain käveltyä pyörälleni ja käännettyäni sen ympäri mä nousin sen selkään ja lähdin polkemaan kohti kotia.

Mä en normaalisti pelännyt pimeää, mutta nyt mulla oli jostain syystä tosi inhottava tunne ja mä poljin kotiin niin lujaa että mun jalkoihin sattui ja mun oli vaikea hengittää, mutta mä en siltikään hidastanut vauhtia, ennen kuin mä tulin alueelle, jossa oli katuvalot ja musta tuntui että mä näin edes vähäsen ympärilleni niin se teki mun olosta vähän helpomman, vaikka silti jossain syvällä sisällä mulla olikin edelleen tosi ahdistava ja inhottava olo.

#Tarinatempaus 2020 / Merkintä 9 / 1.10.2020

Syystalkoot / vuosipäivä 24.10.2020

Tänään. Tänään siitä oli kokonaiset kahdeksan vuotta, kun mä olin taluttanut Hetan ensimmäistä kertaa pihattotalliin omaan karsinaansa oranssi riimu päässään. Ja alle kahden kuukauden kuluttua siitä olisi kolme vuotta, kun mä talutin sen sieltä viimeistä kertaa pois. Se ei kuitenkaan ollut oleellista, vaan se, että mä olin toden totta asunut Norjassa taas jo kahdeksan vuotta. Samaan aikaan mä muistin sen päivän kuin eilisen, mutta sitten taas se pikkuinen seiskaluokkalainen Beata oli niin kaukana menneisyydessä, että mua melkein nauratti. Olisko se uskonut Petterin ensimmäistä kertaa tavatessaan tekevänsä lapsen sen kanssa vuosia myöhemmin? No ei todellakaan. Siinä iässä viiden vuoden ikäero oli huomattavasti paljon enemmän kuin nyt.

Ensilumi oli tipahdellut aamuyöstä Svolværiin, ja mä kiitin onneani siitä, että isä oli vaihtanut mulle talvirenkaat viime viikonloppuna. Ihan hirveästi ei olisi houkutellut lähteä liukastelemaan edes nelivedolla kohti Shelyesiä ilman nastoja.

Tallilla oli jo täysi tohina päällä, kun mä kävelin isoon talliin sisään ja näin Jassun.
”Moi! Sulle onkin säästynyt just sopiva tehtävä”, se kertoi edes kysymättä, meinasinko mä talkoilla. Totta munassa mä meinasin, mutta Jassulla ei selvästi käynyt mielessäkään mikään muu vaihtoehto.
”Ai jaa, no kiva”, mä naurahdin. ”Minkähänlainen homma?”
”Saat askarrella halloween-koristeita ens lauantaita varten. Kaivertaa kurpitsoja ja muuta semmosta. Niin kai sä oot tulossa ens lauantaina?”
”No saa nähdä, en ainakaan maastoon.”
”Mitä? Tottakai sä tuut mukaan.”
”No en mä ainakaan ratsasta, enkä kyllä aatellut lenkkeilläkään semmosta matkaa”, mä naurahdin ja Jassu pyöräytti silmiään.
”Ei kun ajat Aagella, Mathilde ja Lilja tulee kyytiin. Kyllähän sä ajaa osaat. Mä voin aivan hyvin jättää väliin.”
”No en mä nyt sun paikkaa voi viedä.”
”Miten niin et voi? Joo joo, mä laitan sun nimen listaan Aagen kuskiksi. Kai sä jäät yöksi?” se vielä huikkasi jatkaessaan tohinoitaan johonkin, enkä mä ehtinyt kieltäytyäkään Jassun kadotessa näköpiiristä.

Taukotuvassa ei ollut vielä ketään, mutta pöydällä oli iso rivi pyöreitä oransseja kurpitsoja, pari puukkoa ja hirveä kasa askarteluvälineitä. Mä en ollut ikinä koskenutkaan kurpitsaan, mutta tässähän sitä oli hyvä harjoitella, vielä ennen kuin kukaan tulisi katsomaan mun totaalista epäonnistumista.

Ensimmäinen ongelma: puukko. Kaikki taukotuvan veitset olivat enemmän tai vähemmän tarpeeksi teräviä korkeintaan kirjeen avaamiseen, joten koikkelehdin portaat alas ja kävin varastamassa rehuhuoneesta säkkien avaamiseen tarkoitetun puukon. Ei sekään terävimmästä päästä ollut, mutta ihan käyttökelpoinen. Oven pielestä nappasin mukaan vielä mattopuukon, koska se voisi olla parempi koristekaiverruksiin.

Toinen ongelma: asento. Mihin tahansa mä yritin saada kurpitsan tukevasti eteeni, se oli joko liian korkealla ettei mun kädet olisi väsyneet heti (pöydällä), tai sitten mun uhkaavasti kasvava mahani oli viemässä siltä kaiken tilan (sylissä). Lopulta päädyin kuitenkin avaamaan kurpitsan niin, että se oli pöydällä, ja mä seisoin siinä vieressä. Syötävän osan poistaminen oli kuitenkin ensimmäisenä vuorossa, ennen kuin mä voisin alkaa tekemään mitään koristeellista (eli todella rumaa).

Kurpitsan tyhjennys oli niin työmaa, että mä päätin pitää kahvinkeittotauon, ennen kuin alkaisin keksiä koristekaiverruksia. Juuri napsautettuani keittimen päälle taukotuvan ovi kävi, ja kaksi pientä tyttöä käveli sisään.
”Öö, moi”, sanoi niistä ensimmäinen. Toisena tuli pitkillä vaaleilla hiuksilla varustettu vaaleanpunaiseen pukeutunut.
”Moikka”, mä vastasin. ”Tuuttekste askartelemaan mun kanssa?”
”Joo.”
”Okei, kiva! Siinä on pöydällä kaikenlaisia tarvikkeita, mä mietin et semmonen kurpitsanauha olis ainakin varmaan hauska. Silleen että taittelee sen paperin ja sit leikkaa kurpitsan muodon siihen ja sit avaa sen paperin niin siinä on silleen monta kurpitsaa rivissä”, mä selitin.
”Joo, mä tajusin kyllä”, sanoi ensimmäisenä tullut. Vaaleanpunaiseen pukeutunut ei ollut sanonut vielä mitään.
”No hyvä. Mulla on tossa toi kurpitsaprojekti kesken, mutta mä en ehkä uskalla antaa noita puukkoja teidän käsiin. Ne on niin tylsiä, että ne lipsahtaa helposti.”
”Mä oon seittemän, enkä mikään pikkulapsi”, ensimmäisenä tullut tokaisi ja sen kaveri näytti saavan paskahalvauksen kaverinsa puhuessa niin topakasti Vieraalle Aikuiselle. Mun sielusta kuoli osa. Tulisko munkin lapsesta noin nokkava? Toivottavasti ei.
”Ai sä oot jo niin iso”, mä hymähdin ja kaadoin kahvia mukiini. ”Otatteko kahvia?”
”Yäk!”
Niin mä vähän ajattelinkin, tuhahdin itsekseni ja istuin mukini kanssa sohvalle. ”Ketäs te ootte? Mä oon Beata ja mulla on se vaalea Usva-poni.”
”Ei suomenhevoset oo mitään poneja”, ensimmäisenä tullut kertoi tietäväisenä. ”Mä oon Sandra.”
”Mä oon Mathilde”, mutisi vaaleanpunaiseen pukeutunut niin hiljaa, että mä juuri ja juuri kuulin sen huoneen poikki. Mathilde… Miksi se oli niin tuttu nimi? Ai niin, tämä oli se toinen kärryttelyseuralainen.
”Ai jaa, kiva, sä vissiin tuut kanssa ens lauantaina?”
”Joo.”
”Kiva! Me just Jassun kanssa sovittiin että mä ajan Aagella. Pitäiskö meidän sopia joku teema-asu?”
”Käy.”
”Noni jes kiva, voidaan vaikka pohtia sitä yhdessä tässä koristeiden teon lomassa.”

Sandra näytti vähän loukkaantuneelta, että mä puhuin enemmän Mathildelle kuin sille, mutta mä en ollut siinä mielentilassa, että olisin jaksanut kuunnella kakkosluokkalaisen pätemistä. Toisaalta olisi ehkä pitänyt alkaa opetella jo siihenkin.

Mä olin saanut ensimmäiselle kurpitsalle naaman ja ottanut hatun pois seuraavalta patistaen nuoremmat tytöt kovertamishommiin lepuuttaakseni selkääni taas kerran. Tuvan ovi kävi taas, ja punatukkainen, suunnilleen mun ikäinen nainen käveli sisään. Naama oli etäisesti tuttu, mutta ei tämänkään kohdalla mitään hajua, että mistä.
”Moi”, se tervehti reippaasti ja marssi suoraan kahvinkeittimen luo. ”Säkin oot jaksanut tallille.”
”Joo”, mä vastasin lievästi hämmentyneenä, koska nainen näytti selvästi tunnistavan mut. ”Löysin tämmöstä mulle sopivaa tekemistä.”
”No hyvä. Jassu laittoi mut tänne kans, kun kaikkialla muualla vissiin on jo porukkaa.” Punapää tuntui tajuavan, etten mä varsinaisesti tunnistanut sitä. ”Mä oon Anie, Bumin omistaja. Oltiin mun veljen kanssa siellä sun bileissä.”
Aaaaaivan. Mysteerikaksikko, joita varmaan kaikki olivat luulleet pariskunnaksi, ja joita kukaan ei oikein tuntenut, mutta ei myöskään ollut varma, tunsiko joku muu.
”Aaa, joo, niinpä”, mä naurahdin. ”Siis tunnistin sun naaman, mutten tosiaan keksinyt, että mistä mä sut muistan.”
”Joo, siellä oli mullekin aika paljon uusia naamoja”, Anie hymähti. ”Mitäs, tytötkö on askarrellu kartongista koristeita?”
”Joo ollaan”, Sandra vastasi reippaana ja survaisi saksien kärjet kurpitsoiden silmistä läpi niin, että taukotuvan pöytään ihan varmasti tuli jälki. Mathilde puolestaan näytti taas vähän kauhistuneelta.
”Mulla on tossa toi seuraava kurpitsa kesken. Ottaa vaan selän päälle tommoset huonot työasennot”, mä totesin ja kampesin itseni ylös sohvalta. ”Ei kai se auta kuin jatkaa.”


merkintä 11, #tarinatempaus2020 / aloituspvm 3.10.2020

To 29.10.2020

Mä en voinut uskoa näkemääni todeksi tuijottaessani Jannin kirjoittamaa hevosjako listaa päivän tunnille.

Usva

Usva.

Us-va…

Olinhan mä nähnyt voikon suomenhevosen meidän tunneilla aikaisemmin, mutta en mä ikinä uskonut että mä voisin päästä ratsastamaan sillä. Kuitenkin mä astelin epäuskon vallassa pihattotalliin keräämään voikon suomitamman varusteet kokoon, ennen kuin hain sen tarhastaan sisälle ja aloin varustamaan sitä tunnille.

Edes taluttaessani Usvaa maneesiin muiden ratsukoiden perässä ja noustessani sen selkään mun oli edelleen vaikea uskoa että Janni oli kokenut mun olevan tarpeeksi kokenut ratsastamaan sitä. Varsinkin kun tamma oli vielä yksityinenkin.

Usvalla oli tosi kiva askel ja sen kanssa joutui tehdä hieman töitä, että sen sai kulkemaan reippaasti ja että se alkoi taipumaan. Janni antoi mulle muutaman tosi hyvän vinkin, minkä avulla mä sain Usvaa taivutettua paljon paremmin isoilla pääty-ympyröillä ja oli helppo huomata miten paljon helpompaa sitä oli ratsastaa kun se ei nojannut sisälle.

Janni teetätti meillä muutenkin koko tunnin ajan paljon taivuttelua niin ympyröillä kuin loivilla kiemura urilla sekä kolmikaarisella. Vaikka musta tuntui että mä olin saanut Jannin ohjeiden avulla Usvan taipumaan kivasti ja kävelemään reippaasti, jouduin mä silti aloittamaan ravissa työt melkein alusta.

”Se on Linnea vielä nuori hevonen, joten sen kanssa joutuu aina vähän palata taakseppäin. Jatkat vaan samaan mallin Usvan kanssa, sä sait sen liikkumaan jo tosi kivasti käynnissä!” Janni kannusti minua maneesin keskeltä. Vaikka musta tuntuikin siltä että mä en osannut oikeasti lopultakaan mitään ja että nainen oli tehnyt ison virheen antaessaan minulle voikon suomenhevosen ratsuksi, mä vedin syvään henkeä, lyhensin Usvan ohjaa ihan vähän ja yritin vain ratsastaa tammaa parhaani mukaan.

Mä toivoin että Beata tai Matias eivät olleet katselemassa mun ratsastusta, koska en mä halunnut aiheuttaa mitään ongelmia kenellekkään sen vuoksi että mä en vaan saanut ratsastettua Usvaa koko ajan tosi hyvin. Mä yritin kuitenkin unohtaa kaikki ulkopuoliset asiat ja vain keskittyä siihen että mä saisin tehtyä parhaani koko lopputunnin ajan, joka tuntui kestävän ikuisuuden.

Jannin ohjeistaessa laukkoja, musta tuntui että mä en saanut yhtäkään nostoa aikaan, vaikka kai me otettiin edes muutama askel laukkaa koko tunnin aikana. Ärsytti että pitikin ratsastaa näin huonosti just tänään ja loppuverkkojen jälkeen laskeuduttuani Usvan satulasta ja lähtiessäni palauttamaan sitä pihattotalliin Jannin annettua siihen luvan, mä tunsin miten lämpimät kyyneleet alkoi kastelemaan mun poskia ja matkalla talliin ja vielä Usvaakin hoitaessa mä vain annoin itseni itkeä kaiken pahan olon ja pettymyksen ulos. Ehkä mun ei kannattaisikaan lähteä mihinkään kisoihin jos mä en osannut ratsastaa edes kotona… Ehkä mun ei kannattaisi ratsastaa enää ollenkaan…

#OTsuoritus / #Tarinatempaus2020 / Merkintä 11 / 1.10.2020

30.10.

Onneksi Janni oli kerrankin ollut fiksu, ja laittanut mulle Tegurin tunnille niiden ainaisten vuonismöhkylöiden ja maailman hitaimman Lidian sijasta. Se tantta oli joutunut Arnen kyytiin, enkä mä voinut peittää vahingoniloani katsellessani sitä taluttamassa harmaata ponia oritallista pimeän tallipihan läpi kohti maneesia, jonka ikkunoista kajasti keltaista valoa. Aurinkoinen perjantai oli jo tummunut pimeäksi, mutta kirkkaaksi yöksi. Iskä oli onneksi vaihtanut mun Mersuun talvirenkaat, joten ei haittaisi, vaikka lämpötila sattuisikin tippumaan pakkaselle ennen kuin pääsisin lähtemään kotia kohti. Mun illan jatkosuunnitelmia se tosin haittasi, koska mua ei yhtään huvittanut jonottaa Havikseen pakkasessa siinä polvien yläpuolelle loppuvassa mekossa, joka odotteli henkarilla pääsevänsä käyttöön tänään.

Nyt mä kuitenkin olin vielä selvin päin ja housut jalassa, ja maneesiin päästyämme mä kiskoin Tegurin pyllyn päällä olleen villaviltin myös omien reisieni päälle alkukäyntien ajaksi. Ella näytti saaneen poninsa taas käyttökuntoon, mutta se ei jostain syystä jutustellut sen suokin omistajan kanssa yhtään samalla tapaa kuin ennen. Oliko neiti Fiksumpi Kuin Muut joutunut sanaharkkaan senkin kanssa? Ehkä tässä suomenhevosen omistajassa oli potentiaalia mun kaveripiiriin. Hyvältä se ainakin näytti siistissä ratsastusasussaan.

Tegur vaati tänään aika paljon lämmittelyä. Se oli alkuun melkein yhtä kuollut jalalle kuin se hirveä poni, Aageko sen nimi oli. Sillä mä olin kerran joutunut menemään torstain tunnilla, mutta en onneksi vielä toista kertaa. Siellä oli sille paljon mua sopivampiakin ratsastajia. Silloin oli hävettänyt aivan hitosti, ja nytkin meinasi hävettää, kun Tegur vain rahjusti uraa pitkin kuin kehäraakki konsanaan ja Ellan tavallisesti nihkeä poni liikkui paljon näppärämmin kuin viime aikoina. Vähän kusetustahan se oli, jos myyjä ei ollut maininnut mahahaavataipumuksesta mitään, mutta eipähän ollut mun poni tai mun iskän rahat.

Onneksi laukkaverryttelyssä Tegur oli jo paljon parempi ja sain sen lantion pyöristymään paljon paremmin, jolloin se myös laukkasi rytmikkäästi takajaloilla eikä enää laahustanut alkeisratsumoodissa ponien kanssa samaan tahtiin. Jannikin ehti jo kehua mua, kun taas sille tantalle se joutui koko ajan antamaan ohjeita. Mua melkein sattui mun melko olemattomiin tisseihin katsoessani sen tantan ainakin kolme lasta imettäneiden ja ylipainosta valahtaneiden rintojen hölskyntää Arnen tikittävän ravin tahtiin, ja hymyilin.

Laukkaväistöjen kuljettua Jannin mukaan ysin arvoisesti mä talutin Tegurin talliin tyytyväisenä. Siellä jostain syystä kohistiin hirveästi huomisesta. Mä en voinut ymmärtää, miksi niin moni oli jättämässä vuoden parhaan lorttoiluillan väliin tulemalla tallille kiertämään puskia hevosen kanssa vesisateessa pilkkopimeällä. Ja sen jälkeen ne meinasivat vielä jäädä tänne yöksi? Mitä helvettiä ihan oikeasti, mä puuskahdin puoliääneen kierittäessäni tummanvihreitä fleecepinteleitä Tegurin etujaloista.
”Hva?”
”Ingenting”, mä vastasin nopeasti ennen kuin edes ehdin rekisteröidä kysyjän. Se oli mua muutamia senttejä pidempi, suunnilleen mun ikäinen kaulaa myöten tatuoitu poika. Naaman tai pukeutumisen perusteella ei mikään hottis, mutta tatuoinnit auttoivat vähän.
”Hvem er dere?” mä kysyin heti perään välittämättä tippaakaan siitä, kuulostinko mä jotenkin töykeältä. Jos joku tässä oli töykeä, niin toi todennäköisesti mun persettä tuijottanut jätkä, joka kippasi Tegurin kuppiin sen iltaruoat.
”Liam”, se vastasi nopeasti ja liukeni sitten paikalta. Hyvä. Ei kiinnostanut sitten tippaakaan olla isonenäisten pikkupoikien kuolattavana. Ainakaan sellaisten, jotka eivät osanneet edes pukeutua. Sen onni, että lähti, koska mulla olisi voinut olla vielä paljon sanottavaa hiiviskelystä ja salakuuntelusta. Eikä välttämättä mitään kovin positiivista.

#OTsuoritus / merkintä 1, #tarinatempaus2020 / aloituspvm 29.10.2020

29.10.2020

Lidia kelpasi mulle estetunnille. Tai oikeastaan mikä tahansa kelpasi, paitsi Aage. Never again. Janni oli onneksi varmaan sisäistänyt, etten mä suostuisi enää sillä menemään. Kaikista mieluiten mä olisin tietysti ottanut Tegurin, koska pitihän mun silläkin treenata vielä ennen kisoja, mutta onneksi tässä oli vielä parin viikon tunnit ja ensi viikonlopun estevalmennus. Toivottavasti mä saisin Tegurin valmennukseen. Pakkohan mun oli saada, muuten mä peruisin mun kisaosallistumisen, koska en todellakaan menisi sinne nolaamaan itseäni liian vähäisen harjoittelun takia.

Torstain ryhmä oli mun mielestä vähän liian iso esteryhmäksi, koska Jannilla ei koskaan ollut hirveästi aikaa keskittyä yhteen ratsastajaan, ja hyppykerratkin jäivät aika vähäisiksi, kun suorittajia oli niin monta. Vähän myös ärsytti se, että tunnilla oli hirveästi paljon mua nuorempia lapsia, jotka eivät osanneet keskittyä pelkästään omaan tekemiseensä vaan hölöttivät aina tauoilla kavereilleen.

Lidia oli alkuun tapansa mukaan hidas, mutta ottaessamme verryttelyhyppyjä jumppasarjalla se piristyi vähän ja sai takajalkansa mukaan sen verran, että laukka alkoi pyöriä kunnolla.
”Hyvä Asta, se näyttää siinä jo paljon paremmalta ja nyt se oli jo paljon suorempikin siinä sarjalla, kun se eteni eikä jäänyt pohkeen taakse kiemurtelemaan”, Janni kehui, vaikka mä tiesin sen jo itsekin. Tyydyin taputtamaan tamman mustaa karvaista kaulaa nopeasti ja siirsin sen käyntiin.

Tunnin aiheena oli askeleen säätely kahdella eri linjalla, joista toinen oli suora ja toinen kaareva. Kaarevalla se oli paljon helpompaa, mutta suoralla linjalla Lidia oli ensin mielummin vähän pitkänä ja lyhentäminen ei meinannut sujua. Sitten yritin pääty-ympyrällä saada laukan pyörimään paremmin, ja Lidia tuntui tajuavan mitä mä pyysin. Vihdoin onnistuimme tunkemaan kuusi askelta esteiden väliin, ja mä taputin tammaa vähän enemmän tällä kertaa.

Pidentäminen olikin sitten Lidian mielestä jo paljon kivempaa. Hypyistä tuli kuitenkin ensimmäisellä kerralla vähän laakeita, ja jälkimmäinen pysty tulikin alas Lidian ponnistaessa laiskasti.
”Koitat pitää sen takajalkojen päällä ja ryhdissä, vaikka pidennätkin laukkaa, etkä anna sen mennä vain pää viidentenä jalkana, koska sitten niistä hypyistä ei oikeen tuu mitään”, Janni ohjeisti ja laittoi meidät tulemaan uudestaan. Lidia heitti nolon pikku pukin esteiden välissä, ja lähestyminen oli taas huono.
”Ota hetkeksi käyntiin ja vähän kierroksia alas, niin tuutte sit uudestaan”, Janni totesi, ja mua hävetti. Olinko mä tosiaan näin huono, etten mä onnistunut vielä toisellakaan yrityksellä? Jos mä olisin ollut muutaman vuoden nuorempi, mä olisin illalla omassa huoneessani varmaan itkenyt epäonnistumistani. Onneksi mä olin onnistunut vähän kasvattamaan kuortani näissä asioissa, ja kävelytauon jälkeen ryhdistäydyin ja tulimme välin täydellisesti neljällä askeleella ja terävillä hypyillä. No, ehkei sentään täydellisesti, mutta paremmin kuin muut, ja se oli tärkeintä.

Loppuravien jälkeen Lidia oli hikinen ja puuskutti, ja mä huomasin itsekin vähän hengästyneeni. Pitäisi alkaa käydä salilla enemmän, mutta sielläkin tuntui pyörivän vain kaiken maailman tallipoikia nykyään. Ja siellä oli tietysti mahdollisuus törmätä Ellaan, mikä ei varsinaisesti houkutellut. Vaikka törmäsinhän mä siihen perjantaisin tallilla ja muutenkin aina koulussa, mutta salilla se pääsisi liian lähelle. Vaikka ei se kyllä edes vastannut mun viesteihin nykyään. Ja jos ottaisi jonkun kaverin mukaan? Tone varmasti lähtisi, koska salilla oli mahdollisuus törmätä myös Matiakseen. Ja olihan se salin omistajakin aika karkki.


#OTsuoritus / #NVRK2020 / merkintä 3, #tarinatempaus2020 / aloituspvm 29.10.2020

Yökyläily tallilla oli jännittävää. Mä en ollut nukkunut tallilla aikaisemmin joten se oli mulle ensimmäinen kerta ja samalla tää oli eka kerta kun mä olin yötä pois kotoa sen jälkeen kun me oltiin muutettu Norjaan.

Yökyläilyä oli edeltänyt maastoretki, joka oli ajankohdaltaan ensimmäinen minulle ja vaikka Sven ja joku toinen olivat kiusanneet Catua, oli retki kuitenkin onneksi sujunut muuten ihan hyvällä mielellä ja oli ollut kivaa, vaikkakin tosi jännittävää maastoilla pelkän otsalampun valon varassa.

Mä olin nukkunut yöllä tosi huonosti, vaikka ei tää ollut eka kerta kun tuli yövyttyä retkiolosuhteissa, koska oltiin äitin vielä eläessä retkeilty sen kanssa useinkin varsinkin kesälomalla. Iskä ei ollut sellaisesta kiinnostunut niin sen kanssa me ei oltu tehty oikeastaan mitään kivaa. Mä olin kuullut yöllä joidenkin liikkuvan ja kun olin nostanut vähän päätäni nähdäkseni että ketkä siellä liikkui, mä olin nähnyt vilauksen siitä sinihiuksisesta naisesta, sekä Matiaksesta, jotka hiippailivat ulos pienen välin sisällä toisistaan. Mun ajatukset lähti laukkaamaan ihan omalle uralleen ja nukahtaminen sen jälkeen oli entistä vaikeampaa.

Vaikka mä yritin parhaani mukaan nukkua, mä en saanut kovinkaan paljoa enää unta ja jossain kohtaa mä etin mun puhelimen mun tyynyn alta ja katoin kelloa 06:50. Mä yritin maata hetken vielä paikoillani ihan hiljaa, ennen kuin se alkoi tuntua tosi tylsältä ja sen jälkeen mä vaan yritin pukea tosi hitaasti ja hiljaisesti, ennen kuin mä nousin ja yritin hiippailla ulos taukotuvasta. Mä olin jättänyt mun patjani huoneen reunalle, koska mulla ei ollut tallilla oikeestaan ketään sellaista kaveria, joiden kanssa mä olisin voinut perustaa meidän ”leirin”.

Mä yritin mahdollisimman hiljaa raottaa ovea ja pujahtaa portaisiin. Tallissa päällä olevat valot sai mut siristelemään silmiä ja mulla menikin hetki, että sain silmäni tottumaan valoon, ennen kuin laskeuduin portaat alas ja näin Jassun, joka oli alkamassa juuri tekemään aamutallia.

”Huomenta Nea. Eikö sua nukuttanut?”
”Ei oikeestaan… Tää… tää oli mun eka kerta poissa kotoa muuton jälkeen ja eka kerta vähä niinku retkellä äitin kuoleman jälkeen…” sanoin taitellessani samalla sormissani yhtä heinänkortta. Jassu kysyi multa haluaisinko mä auttaa sitä aamutallissa ja mä vaan nyökkäsin, joten me tehtiin Jassun kanssa aamutalli ja sitten se lähti valmistelemaan brunssia, kun mä lähdin kiipeämään portaita ylös kohti taukotilaa, jossa osa vielä nukkui ja osa oli jo hereillä.

Kymppiin mennessä kaikki oli herännyt ja Jassu alkoikin silloin kantamaan brunssijuttuja tarjolle. Seuraava tunti menikin syödessä ja jutellessa yöllisestä vaelluksesta, ennen kuin porukka alkoi hiljalleen hajaantua joko hoitamaan omia hevosiaan, tai omiin koteihinsa.

Samalla kun napsautin kahvinkeittimen kiinni ja nostin höyryävän kupin pöydältä, vilkaisin kelloa, joka näytti että Raffen vika tunti päättyisi pian. Mulla oli takana aivan järkyttävä Joonan puomituntirääkki ja mun paikat huusivat hoosiannaa. Istahdin alas sohvalle ja kaivoin puhelimeni esiin.

Antonin naama kummitteli hyväksymättömissä kaveripyynnöissä. Mä en tiedä, mikä mulla oli, kun en uskaltanut painaa “hyväksy pyyntö” -nappulaa, joka huuti kutsuvana sen profiilikuvan alla. Mitä mä pelkäsin? Että se laittaisi mulle viestiä? Että se kysyisi mitä kuuluu? Sehän oli ihan normaalia. Se tuntui ajatuksena jopa aika kutkuttavalta.

Tuijotin kuvaa niin tiiviisti, etten ollut huomata, kun Katya asteli taukohuoneeseen. Vasta kun tyttö käveli sohvalle ja istahti viereen, mä repäisin mun katseeni irti näytöstä ja vetäisin puhelimeni äkkiä pois näkyvistä.

“No?” Katya kysyi ja sen kulmien ylle ilmeistyivät huolestuneet rypyt. “Ei kai vaan taas --”

“Ei, ei”, mä kiirehdin sanomaan. Luojan kiitos kyse ei ollut mistään vainoajasta. Ei tällä kertaa. Mun mielessä välähti jälleen kuva Kennystä ja hetken aikaa mun vatsassa väänsi kipeästi, vaikka olinkin jo omalla tavallaan omaksunut ajatuksen sen kuolemasta. Ei se asiasta tehnyt yhtään sen helpompaa, mutta mun oli pakko jatkaa elämääni siitä huolimatta että mun koira oli tosiaan myrkytetty kuoliaaksi, ja mä tiesin että jäämällä vellomaan suruun ja itsesääliin mä vajoaisin entistä syvempiin pohjamutiin.

“Itseasiassa...”

Pidin tauon ja Katya siristi sen kissansilmiään. Se kyllä tunsi mut jo sen verran hyvin, että se tunnisti milloin mulla oli joku asia kerrottavana. Mun suupieliä nyki kun nostin mun puhelimen takaisin esille.

“Kato tää.”

Katya kumartui lähemmäs ja hetken aikaa se tuijotti samaa kuvaketta kuin mä äsken, ennen kuin sen kasvoille syttyi ymmärryksestä kielivä loisto.

“Eikä! Toi on sieltä Kalla Cupista?” se henkäisi ja virnistin sille vastaukseksi. Katya nappasi puhelimeni lähempää tarkastelua varten ja alkoi kiivaasti selata Antonin profiilia.

“Sä et oo hyväksyny sitä! Mikset? Tää pyyntöhän on tullut jo ajat sitten!”

“No en mä tiedä!” parahdin ja Katya loi muhun katseen, josta oli suoraan luettavissa sanat ‘helvetin idiootti’. “Mitä jos se haluaa vaikka sanoa mulle, että oon ihan kamala?”

“Kamala? Ai panemaan?” Katya nauroi ja huitaisin sitä kohti niin, että kahvia läikähti taukotuvan sohvalle.

“No ei! Vaan ylipäätään”, vastasin ja yritin olla virnuilematta. Katya selasi vielä hetken ja ojensi sitten puhelimen takaisin mulle.

“Ei paha”, se sanoi ja nojasi kyynerpäällään sohvan käsinojaan. “Vaikkei ihan mun tyylinen. Mitä sä nyt ajattelit?”

Mä purin mun huultani ja vilkaisin mun puhelimen näyttöä, jossa Anton edelleen hymyili alaviistosta. Fy faen. Mitä mä oikein tekisin? Tai ehkä ennemminkin miksen mä tekisi jotain?

“Ehkä mä hyväksyn sen pyynnön?” mä tokaisin ja Katya pyöritteli silmiään mun retoriselle kysymykselle.

“No shit Sherlock”, se puhahti ja pyörittelin vastavuoroisesti mun silmiä.

“Hitto Katya”, mä parahdin. “Mua ihan totta hirvittää.”

Ja sitten mä painoin sitä sinistä nappia, joka iloisesti ilmoitti, että Sonia Stordahl ja Anton Seljavaara olivat nyt aivan erittäin virallisesti kavereita.

Tuijotin puhelinta, ikään kuin odottaen, milloin fanfaarit lähtisivät soimaan, tai vastavuoroisesti Anton Seljavaaran naama ilmestyisi ilkkumaan ruudun kulmaan uuden, kauhukuvissani negatiivisen viestin merkiksi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Ei yhtikäs mitään.

“Mitä nyt?” mä pohdin hermostuneena.

“No mitä sä itse kelasit?”

“Mennä maastoon?”

Jos se olisi ollut mahdollista, Katyan käsi olisi varmaan uponnut sen aivoista läpi, kun se läimäisi kätensä otsalleen. Se ei kuitenkaan sanonut mitään, sillä samaan aikaan Nita ja Linnea astuivat taukohuoneen ovesta sisälle. Väläytimme kummatkin nopeat hymyt kaksikolle ja potkaisin vielä varmuudeksi Katyaa nilkkaan, jotta se varmasti tajuaisi olla möläyttelemättä mitään Antonista.

“Mä en varmaan kyllä ehdi tulla”, Katya vastasi sitten mun edelliseen kommenttiin. Hörppäsin itse kahvinloput mukin pohjalta ja nousin ylös sohvalta.

“Joo, ei mekään pitkällä käydä, kohta tulee jo pimeä”, sanoin ja virnistin kiharatukalle vielä ennen lähtöäni.

“Mut mä pidän sut ajan tasalla.”

Lidia oli valtava. Mä en todellakaan tajunnut miten ihmeessä mä olin saanut pienen ja kivan Dimonan jälkeen tämän kokoisen valtamerilaivan ratsuksi. Musta tuntui kääpiöltä, kun mä kapusin jakkaran avulla tamman kyytiin. Jannin mukaan mä pärjäisin sen kanssa ihan hyvin, sillä Lidia oli kuulemma valtavan kiltti, mutta silti mua vähän jännitti, kun mä katselin itseäni 25 senttiä korkeamman hevosen selästä maan kamaraa. Linnea näytti mulle vierestä peukkua Vennin selästä ja mä hymyilin sille takaisin. Janni kiinnitti mikkiänsä paremmin kiinni ja kohta naisen ääni kaikuikin maneesin seinillä.
"No niin. Eiköhän aloitella, eli uralle vaan, kun ootte valmiina ponienne kanssa."

#OTsuoritus / Merkintä 8, #Tarinatempaus2020 / Aloituspvm 11.10.2020

Dimona puhalsi sieraimistaan lämmin ilmaa mun käsille mun laittaessa sitä kuntoon pian alkavaa tuntia varten. Se ei yleensä edes käynyt meidän tunnilla, mutta jotenkin Janni oli saanut mut taivuteltua osallistumaan ensi viikonlopun ratsastuskoulujen piirinmestaruuskilpailuihin sen kanssa ”koska se olisi hyvää kokemusta Dimonalle”. Olisi se kai sitten, mutta olisin mä silti sen pikku kipittäjän sijaan sata kertaa mielummin osallistunut esimerkiksi Hillalla, joka oli yksi mun lempparituntiratsuista Shelyesissä yhdessä Vennin, Raffen ja Stellan kanssa. No mutta joka tapauksessa mä olin tunnille menossa Dimonan kanssa, koska me tarvittiin ehdottomasti vielä treeniä. Tiikerinkirjava pikkuponi oli kokonsa ja värityksensä vuoksi lasten suosima, joten sen kanssa sai lähes aina keskustella ihan perusasioistakin.

Mä olin mennyt Dimonalla myös eilisellä tunnilla, ja se oli ollut yhtä vääntöä ponin oltua täysin yhteiskyvytön. Onneksi se kilometrin mittainen lipputanko, jota Astlyriksikin kutsuttiin, ei ollut ollut katsomassa, mutta se sen lipputangon oikea käsi ja samalla myös toinen lipputanko, Madde, oli vain virnistellyt vahingoniloisesti kauniissa peräänannossa kulkeneen Tegurin satulasta. Sekin muija oli olevinaan muka niin olympiatason kouluratsastaja ja Kari Vepsän kaltainen hevoskuiskaaja, mutta kyllä mä vaan muistin sen joskus pentuna itkeneen jo ennen tuntia, koska Arne oli purrut sitä sen raahattua sen kolme kusipäistä kaveria yhtä aikaa sen harmaahallakon vuonisruunan karsinaan. Se suoraan helvetistä kotoisin oleva akka oli tullut vielä kävelemään loppukäynnit mun viereen, mutta onneksi Dimona tuntui vihaavan sitä ihan yhtä paljon kuin minäkin, ja oli potkaissut Teguria vihaisesti sen tultua liian lähelle. Enkä mä ollut edes yrittänyt estää sitä. Potku oli osunut suoraan Tegurin mahan alle, mutta Madden nilkkaan se oli ilmeisesti tähdännytkin ja varsin onnistuneesti, koska toista jalkaansa ontuen se muija oli maneesista poistunut sitä ylisuurta hevosta taluttaen.


Ne lipputangot oli jo Lidian ja Tegurin kanssa maneesissa mun saapuessa sinne pikku Dimonaa taluttaen, ja Ella saapui Figaronsa kanssa heti mun jälkeen.

"Katos katos, mitkä pikku kääpiöt sieltä saapuu kääpiökokoisten ratsujensa kanssa", Astlyr naureskeli Maddelle samalla, kun kiristi Tegurin satulavyötä, "Voiko noin pieniä karvakasoja edes poneiksi kutsua?"

"Ylikasvaneita koiriahan nuo näyttää olevan", Madde totesi, kiipesi Lidian satulaan ja mä olisin voinut vaikka oksentaa sitä katsoessani.

"Ei teilläkään sen paremmin taida mennä, kun kirahvin ja vasta talviunilta herätetyn mustakarhun selkään joudutte", mä piikittelin takaisin, "Voi teitä raukkoja."

"Mun koira on sentään hyvin koulutettu", Ella lisäsi vielä nasevasti ja mä vaihdoin ilkikurisen katseen sen kanssa.

Ne heittelivät meihin päin ylimielisiä katseita, mutta mä porasin mun jäätävän katseen suoraan niiden ällöttäviin silmiin niin kauaksi aikaa, että ne käänsivät päänsä pois. Mä talutin Dimonan aivan tahallani suoraan Tegurin viereen kaartoon, ja Astlyr sekä Lidian satulassa jo istuva Madde mulkoilivat mua happamasti, mutta siinäpäs mulkoilivat. Mä suorastaan nautin, kun näin niiden muijan turhautuvan, ja vielä enemmän mä nautin siitä ajatuksesta, että ensi viikolla se alkaisi. Nimittäin se äänestys. Se ei todellakaan ollut ollut pelkkää sanahelinää, vaan mä olin tehnyt koko viikon valmisteluita sen eteen. Heti maanantaina, kellon lyödessä kaksitoista mä marssisin suoraan ruokasaliin, keskeyttäisin ruokailuun ja laittaisin sen alulleen. Niiden muijien sietikin pelätä tulevaa.


Tämän päivän aiheena oli siirtymiset sekä askellajien sisällä, että niiden välillä. Eilisestä väännöstä Dimonan kanssa oli selvästi ollut hyötyä, koska tänään siitä ei ollut enää tietoakaan ja pikkuruinen ponitamma paiski hommia koko sydämellään koko tunnin ajan. Meidän yhteistyömme oli sujuvaa ja mä sain pienen toivonpilkahduksen, ehkä me sittenkin selvittäisiin niistä kisoista. Me mentäisiin sinne näyttämään kaikille, mistä puusta meidät oli veistetty. Mä en todellakaan lähtenyt sinne häviämään, mä lähdin sinne vain tavoittelemaan voittoa. Ja niin mä tavoittelin myös joka tunnilta onnistumisia ja hyviä pätkiä.

Mä olin ihan rättiväsynyt ja hikinen tunnin jälkeen ja niin oli Dimonakin, mutta mä oli niin tyytyväinen siihen pieneen, tiikerinkirjavaan ponitammmaan. Se oli tehnyt parhaansa ja suorastaan loistanut käynti-laukkasiirtymisissä. Jannin sanojen mukaan se ei ollut koskaan nähnyt Dimonan liikkuvan sillä tavalla peräänannossa, kantaen itsensä kauniissa muodossa, nostaen selkänsä ylös ja ottaen takapäänsä alleen. Sen, jos jonkun kuuleminen lämmitti mun mieltä ja samalla jäädytti ne palavat helvetin liekit, minkä voimalla Astlyr ja Madde yrittivät mua mulkoilla ratsujensa selästä meidän liidellessä Dimonan kanssa ympäri maneesia. Tegur oli ollut koko tunnin kunnon kirahvi ja kuunnellut kauhuissaan syysmyrskyn aiheuttamaa meteliä, ja Lidia puolestaan oli ollut jäykkä ja kuuro pohkeelle. Mä olin vain hymyillyt niille lipputangoille mitä maireinta hymyäni minun ja Dimonan tanssahdellessa niitä ohi tai vastaan. Ellalla ja Figarolla oli mennyt kivasti, ainakin sen perusteella mitä ehdin ratsukon menoa katsella.

"Pitäiskö teidän sittenkin ilmoittautua siihen raviluokkaan, ettette vaan nolaa itseänne kisoissa? Oli meinaan niin kamalan näköistä menoa, että mua ihan hävettää noiden hevosraukkojen puolesta", heitin ivallisesti ennen kuin talutin poistuin maneesista Ellan ja Figaron kanssa, jättäen blondit lipputangot omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä.

Mä niin tiesin, että saisin äskeisestä heitostani kuulla ja pian, mutta mä en välittänyt siitä. Mä muistaisin vielä pitkään niiden myrkkykäärmeiden ilmeet, kun Janni kehui minun ja Dimonan menoa tunnilla. Ja maanantaina alkaisi se äänestys. Sitä mä odotin jo kuin kuuta nousevaa.

_________________________
#OTsuoritus #NVRK2020 - Merkintä 2, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020

Perjantain helppo A -tunti oli alkamaisillaan. Edellisen tunnin ratsukot tekivät lähtöä maneesista, kun Madde ja Astlyr olivat ratsuineen jo paikalla. Ohi löntystävä Aage suorastaan höyrysi lämpimien lihasten kohdatessa viileän maneesin ilman.


Madde kiristi Lidian satulavyötä, kun vieressä Astlyr selvitti kurkkuaan ja avasi sanaisen arkkunsa sitten suureen ääneen niin hunajaisella äänellä, ettei se voinut olla tarkoitettu kuin pilkalliseksi ivaksi.
”Katos katos, mitkä pikku kääpiöt sieltä saapuu kääpiökokoisten ratsujensa kanssa! Voiko noin pieniä karvakasoja edes poneiksi kutsua?"

Madde vilkaisi olkansa yli ja virnisti nähdessään Emilien taluttavan Dimonaa maneesiin, Ella ja Figaro vanavedessään.

”Ylikasvaneita koiriahan nuo näyttää olevan”, Madde veisteli tyytyväinen virne kasvoillaan. Dimona totta tosiaan olisi mennyt kasvuhormonia saaneesta dalmatialaisesta. Ellan poni Figaro taas oli toista maata, se oli tasokas ja kaunis poni, mutta eihän Madde sitä Ellalle ääneen sanonut. Se olisi ollut itsemurha ja kunnian menettäminen.

"Ei teilläkään sen paremmin taida mennä, kun kirahvin ja vasta talviunilta herätetyn mustakarhun selkään joudutte! Voi teitä raukkoja", Emilie laukoi takaisin Ellan kompatessa jotain koulutetuista koirista.


Madde vilkaisi Astlyria vieressään kulmat kohotettuna ja naurahti. Emilie ei selkeästi tainnut tunnistaa hyvää hevosta sen nähdessään, tai niin ainakin Madde ajatteli Emin verrattua intermediate-tason Teguria kirahviin.

”Ihan miten vaan, kääpiöt”, Astlyr naurahti. Maneesin ovea viimeisen lähteneen edellistuntilaisen perässä sulkenut Janni katsahti tyttöjä muttei sanonut mitään. Hänen jäänkylmä katseensa kuitenkin viestitti naisen huomanneen maneesin keskellä tapahtuneen piikittelyn.


Tunti alkoi, ja hetkeksi Maddekin unohti vihamiehensä pikku-eet keskittyessään tunnin tehtäviin. Janni oli kehitellyt heidän päänsä menoksi siirtymisiä, ja Maddella oli täysi työ pitää Lidia reaktiivisena ja tarpeeksi nopeana. Lidia oli kuin suuri valtamerialus, jonka ohjattavuus oli alkuun hidasta ja kankeaa. Se tuntui olevan jäykkä ja kuuro pohkeelle, ja Madde kirosi mielessään, ettei ollut ottanut kannuksia. Tunnin edetessä ja Lidian vertyessä siitä tuli kuitenkin nopeampi, se alkoi edetä hyvässä tahdissä, pehmetä ja lopputunnista tulla kauniiseen peräänantoon.

”Hyvä, just noin Lidian kanssa, siinä on tosi hyvä tahti”, Janni kehui Madden ohittaessa vilttiinsä kääriytyneen ratsastuksenopettajan saaden Madden hymyilemään maireasti. Hymy kuitenkin hyytyi Jannin kehuessa samaan syssyyn vuolaasti, miten Dimona ei ollut koskaan kantanut itseään niin hyvin kuin nyt Emilien kanssa. Emi vilkaisi Maddea ja hymyili ivallisen voitonriemuisesti.


"Pitäiskö teidän sittenkin ilmoittautua siihen raviluokkaan, ettette vaan nolaa itseänne kisoissa? Oli meinaan niin kamalan näköistä menoa, että mua ihan hävettää noiden hevosraukkojen puolesta" heitti Emilie tunnin ollessa ohi, kun se talutti pilkullisen poninsa Madden ja Astlyrin ohi kohti maneesin ovea.

”Hva?” sihahti Madde, ”että tolla on otsaa!”
Astlyr oli jo sivaltamassa jotakin nokkelaa takaisin, mutta tytöt siistivät suunsa Jannin tarpoessa heidän luokseen. Hetken verran Madde jo luuli, että ratsastuksenopettaja alkaisi ryöpyttää heitä epäurheilijamaisesta käytöksestä, mutta hän oli (onnekseen) väärässä.

”Sähän et Madde tainnut olla ilmoittautunut ratsastuskoulupiirimestaruuksiin, ethän?” Janni kysyi saaden Madden kohottamaan kulmiaan yllättyneesti.
”En ollut joo.”
”Ei sua innostais lähteä Lidian kanssa? Teillä toi yhteispeli näyttää kuitenkin sujuvan. Olis se arvokasta kokemusta sullekin. Voisit hyvin mennä helpon B:n, ehkä kokeilla sitä A:takin.”

Madde mietti hetken ja tuijotti maneesin ovista katoavan tiikerinkirjavan pikkuponin perään.
”Tiedätkö”, Madde käänsi sitten katseensa ratsastuksenopettajaan ja läväytti tälle leveimmän ja aurinkoisimman hymynsä, ”ehkä mä lähdenkin.”
”Hyvä”, Janni hymyili tyytyväisenä, ”Laitan sulle Lidian ens viikon tunneille. Hyvin se menee, sä handlaat sen kyllä.”


”Varo vaan, poniprinsessa”, Madde sihahti Jannin päästyä kuuloetäisyyden päähän, ”jos alkaa leikkiin Madden kanssa, saa valmistautua häviämään!”

#OTsuoritus #NVRK2020

”Jassu, mikä tUO ON??!?”

Katsoin silmät järkytyksestä suurina, kun tallinomistaja talutti pienen, pörröisen karvapallon alas trailerin lastaussiltaa.

”Enkö mä oo sanonut, että joku osaava, päälle 170 senttinen seuraavaksi? Eiks näitä poneja oo jo ihan tarpeeksi??”
”Ei oo tämmöstä vielä!!” Jassu parahti loukkaantuneena (ei se oikeasti niin herkkänahkainen ollut, kuhan esitti vaan).
”Jassu, tuo on koiran kokoinen.”
”Mutta eikö oo söpö?? Sam on niin ikkupikkunen!”
”Sam?”

Huokaisin teatraalisesti ja pyöräytin silmiäni. Karvapallo hörähti nähdessään kauempana kentällä hevosia. Sen vatsa oli pyöreä kuin rantapallo, ja lyhyine jalkoineen se näytti aivan lihapullalta. Tuuhean jouhireuhkan takaa tuijotti kaksi ilkikurista, pientä silmää.

”Sano nyt edes, että se osaa jotakin.”
”No, se on kai semmonen helppo C tasoinen…” Jassu aloitti.
”Kai?? Jassu, mitä helvettiä me tehdään tuolla???” parahdin. Sillä naisella ei tainnut olla enää yhtään tervettä järkeä tallella.
”Sehän on täydellinen lasten tunneille! Pieni, pyöreä ja luotettava. Lapset tulee rakastumaan siihen!” Jassu vakuutteli.

”Entä aikuiset? Ja nuoret? Ne on hirveitä lipputankoja nykyään, en mä voi juoksuttaa niillä pelkkää Lidiaa ja Teguria koko aika! Sitä paitsi kaikki alle 140 senttiset ponit on itse saatanan kätyreitä kaikki”, parahdin. Jassu ei selkeästikään tuntunut ymmärtävän, miten haastavaa oli valmentaa oppilaista tulevaisuuden huippulupauksia, kun ratsut olivat lähinnä pyöreitä poneja.

Jassu vain kohautti olkiaan. Sam tuijotti minua nappisilmillään, ja voin melkein vannoa, että sen pienet aivot suunnittelivat jo jotakin pirullista juonta pääni menoksi.

”Ja ennen kuin tonne voi laittaa ketään pientä ratsastajaa jonkun osaavan pitää ratsastaa sitä”, jatkoin. ”Ella-Amalie olisi ainakin tarpeeksi lyhyt, ja se perjantain koulutunneilla käyvä Emiliekin on sopivan kokoinen ja melko osaava.”
”Senkus värväät ne vaan, ne on varmaan innoissaan päästessään ratsastamaan tätä kullannuppua!”
”Epäilemättä”, tuhahdin, kun Jassu lähti raahaamaan Samia kohti pihattoa.

Jassulla ei ollut mitään suhteellisuudentajua, puhisin, kun tarvoin talliin toivoen törmääväni Ella-Amalieen tai siihen toiseen lyhyenpuoleiseen tyttöön, Emilieen. Onnekseni löysin kuin löysinkin Ellan satulahuoneesta Figaron koulupenkkiä puunaamasta.
Ella nosti katseensa satulasta ja kohotti kulmiaan kysyvästi, kun laukkasin huoneeseen ääneen jupisten.

”Ella sulle ois pikkunen homma. Kirjaimellisesti pikkunen.”
Ella laittoi satulasaippuansa sivuun. ”Millanen homma?”
”Jassu on ostanut uuden ponin”, sanoin tympääntyneellä äänensävyllä.
”Millasen?” Ella jo innostui.

”Shetlanninponin”, parahdin. ”Sellaisen, joka ei osaa juuri mitään ja joka heittää kaikki nassikat selästään, ellei sen satulaan istuta jotakuta pätevää ensin.”
”Ja sä haluaisit, että mä menisin sillä?”
”Joo. Sä taidat olla kavereita sen Emilien kanssa? Sano sille, että sekin voisi mielellään hypätä sen pikkupirun selkään. En halua vihaisia poniäitejä perääni kun tuo riiviö tekee niiden muksuista heittosäkkejä. Tai jotain sellaista.”
Ella nyökkäsi ja ryhtyi ilmeisimmin heti näpyttelemään viestiä ystävälleen.

Kiiltonahkaiset kouluratsastussaappaat kopisten ja edelleen jupisten lähdin satulahuoneesta suuntaamaan kohti oritallia. Tarvitsin nyt aimo annoksen lempimieheni Robinin läsnäoloa tästä shokista selvitäkseni!

________________________
Merkintä 11, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020

Torstain estetunnille Janni oli antanut mulle Tegurin, että voisin treenata sen kanssa kunnolla ennen NVRK:ta. Tegur oli saanut illan ensimmäisen tunnin jälkeen lepäillä karsinassa hetken, joten mun ei tarvinnut sitä oikeastaan enää harjata isommin, kunhan tarkistin, että satulan ja suojien kohdat oli kunnolla harjattu. Sen jälkeen puin ruunalle jännesuojat etujalkoihin, estesatulan ja suitset ja lähdin taluttamaan ruunaa maneesiin muutamaa minuuttia ennen seitsemää.

Tegur tuntui piristyvän jo nähdessään Jannin kantamassa puomeja pituushalkaisijalle ja menin auttamaan sitä nostelemalla tolppia puomien luokse Tegurin kävellessä reippaasti perässäni.
”Sillä näyttää olevan nyt jo virtaa”, Arnea taluttava Hilla naurahti laskiessaan tolpan puomin toiseen päähän harmaan ponin luimistellessa Tegurille.
”Joo se vaikuttaa olevan ihan fiiliksissä jo nyt”, mä naurahdin ja lähdin taluttamaan ruunaa takaisin puomivaraston luo.

Alkuraveissa teimme nelikaarista kiemurauraa ylittäen pituushalkaisijalla pitkittäin olevat puomit, jotka myöhemmin nostettaisiin esteiksi. Tegur oli innolla menossa, ja mä jouduin jarruttelemaan sitä aika paljon.
”Yrität Astlyr siinäkin vaikka kevennät ja alhaalla ollessa oot esteistunnassa, niin koittaa pystyä jarruttamaan sitä istunnallakin eikä vaan ohjalla. Rento käsi, muuten se jännittyy ja alkaa mennä vaan kovempaa. Kevennät mahdollisimman raskaasti vain”, Janni huuteli yhden kaaren keskeltä. ”Ja keskityt aina suoristamaan sen kaarteiden välissä ja taivuttamaan kunnolla, niin sillä ei oo aikaa tohottaa niin vauhdilla, kun se joutuu ajattelemaan.”
Jannin ohjeilla tai ehkä päästyään alkuinnostuksesta yli Tegur alkoi rentoutua ja esittelikin oikein kelvollista ravia suurimman osan ajasta, vaikkei se toki aivan kouluratsastukseen sopivassa muodossa ollutkaan. Esteverkassa pyrin kuitenkin lähinnä saamaan sen kunnolla ylämäkeen huolehtimatta pään ja kaulan asennosta liikaa, vaikkei tällä hevosella ollutkaan tapana painua edestä matalaksi samalla tavalla kuin joillain vuonispalleroilla tai esimerkiksi Aagella, jonka selässä istuva tyttö näytti hikoilevan jo nyt.

Alkuravien jälkeen otimme ensin laukkaa uraa pitkin, jonka jälkeen siirryimme isolle keskiympyrälle, tai pikemminkin soikiolle, laukaten reunimmaisten puomien yli. Sain Tegurin laukan pompottamaan hyvin takajaloilla, jolloin puomille tähtääminen oli joka kerta melko sujuvaa, vaikka huonojakin lähestymisiä sattui ruunan kiihdytellessä omiaan. Pian siirryimme tekemään kolmikaarista kiemurauraa laukassa tehden laukanvaihdot puomien päällä, ja parin onnistuneen kierroksen jälkeen Janni nosti puomit irti maasta noin 50 sentin korkeudelle.

”Tullaan ensin kolmikaarisena niin, että skippaatte ton keskimmäisen, eli päädystä ensimmäiselle esteelle, siinä laukanvaihto, iso kaarre, suoristus ja tonne viimeselle, jossa vaihdatte taas laukan. Sit hyvä kaarre päätyyn, ja siellä käyntiin, saatte kävellä tän pitkän sivun niin ei tuu ruuhkaa ja helpompi väistellä suorittavia.”

Ensimmäinen kolmikaarinen meni käytännössä aivan metsään. En saanut innokasta Teguria taipumaan ensimmäisessä kaarteessa sen puskiessa mun pohjetta vastaan, joten tulimme vinossa ensimmäiselle esteelle ja laukanvaihtokin jäi haaveeksi. Kaarteessa sain Tegurin onneksi sen verran avuille, että sain laukan vaihdettua, ja toiselle esteelle lähestyminen sujui vähän paremmin, vaikka tällä kertaa en ihan osannut kääntää oikeassa kohtaa ja lähestyminen oli taas vähän vinossa. Ehdin kuitenkin valmistella vaihdon, ja viimeinen kaarre oli jo vähän parempi.
”Voit Astlyr ottaa vaikka alkuun ympyrän laukassa, että saat avut läpi ennen lähestymistä, jos tuntuu että tarvii”, Janni ohjeisti meidän päästyä tehtävän loppuun. Meidän oli aivan turha haaveilla sijoituksista NVRK:n esteluokissa, jos kääntäminenkin oli jo näin vaikeaa. Toinen kierros onneksi sujui jo paremmin, ja seuraavaksi tulimmekin jo taas nelikaarista kiemurauraa, jossa kaikki kaarteet olivat yhtä jyrkkiä ja hyppyjä yksi enemmän. Tässä tehtävässä rytmi säilyi jo paremmin, ja laukat vaihtuivat käytännössä aina jo esteellä.

”Sitten loppuun harjotellaan vinoja lähestymisiä. Kisaradalla teillä ei oo mahdollisuutta tehdä volttia ja ottaa uutta lähestymistä, jos teillä tulee huono linja esteelle. Tai on, mutta siitä tulee turhia virhepisteitä. Toki joskus joku voltti voi olla turvallisuussyistä ihan paikallaan, mutta lähtökohtaisesti ei kannata niitä tehdä. Alotetaan sillä, että tullaan lävistäjällä toi keskimmäinen este, eli lähdette uralta reippaasti aiemmin kuin suoralle linjalle tarvis, suoristatte kohti estettä niin että teille tulee noin 45 asteen kulma teidän linjan ja esteen väliin, ja esteellä vaihdatte laukan ja jatkatte päätyyn. Astlyr voi alottaa.”
Tehtävä ei ollut hankala, muuten kuin sen osalta, että Tegur lähestyi estettä vähän turhan vauhdilla piittaamatta mun epätoivoisista jarrutusyrityksistä paskan vertaa. Viimeisillä askelilla keskityin vain johtamaan niin, että laukka vaihtuisi, ja vasta päädyssä otin hevosen kunnolla kiinni. Hyppy lähti aivan järjettömän kaukaa, mutta onneksi este oli pieni, eikä Tegurilla ollut vaikeuksia päästä siitä yli. Mäkin ehdin siihen varautua ja pysyin onneksi aivan hyvin kyydissä. Janni laittoi meidät kuitenkin tulemaan uudestaan ennen tehtävän vaikeuttamista, ja toisella kerralla mulla oli poni vähän paremmin lapasessa.
”Voitais kattella sille ainakin martingaali sunnuntaiksi”, Janni totesi. ”Ja jos silloinkin näyttää vielä mahdottomalta, niin vois kokeilla jotain vähän vahvempaa kuolainta, kun se tuntuu nyt ryysäävän esteille vähän turhan vauhdilla. Se yleensä kyllä pysyy lapasessa ihan nivelelläkin, mutta sillä on nyt varmaan kylmyydestä tai hyppytauosta virtaa. Niin en tiedä kuinka se sitten kisatilanteessa muistaa kuunnella.”

Seuraava tehtävä oli kolmikaarinen, joka oli oikeastaan vain iso loiva kiemura, jossa hypättiin kahden reunimmaisen esteen yli samaan tyyliin vinolla linjalla. Se oli taas helpompaa, kun Tegurilla ei ollut kaikista pisin mahdollinen suora kiihdytyskaistana, vaan sen piti kääntyä jo puolessa välissä maneesin pituutta. Toiselle esteelle lähestyminen varsinkin oli jo hyvä, kun ratsastin käytännössä suoraan maneesin nurkkaa kohti. Lopuksi tulimme vielä nelikaarista samaan malliin, mutta tällä kertaa ei ollut mitään mahdollisuutta yrittää ehtiä uralle asti esteiden välissä. Tegur ei oikein taipunut ihan niin kuin mä olisin toivonut, ja viimeisen esteen keilasimme maahan. Ei siksi, että Tegur olisi osunut puomiin, vaan koska mun polvi kopsahti tolppaan. Se sattui ihan saatanasti, ja mulle turskahti vedet silmiin pelkästä kivusta.
”Sattuiko pahasti?” Janni kysyi heti rynnätessään kokoamaan estettä uudelleen.
”Ei yhtään”, mä valehtelin kyynelten läpi, ja olin onnellinen siitä, että tunti loppuisi pian. Onneksi se oli vasen polvi, jota mä en tarvitsisi autoa ajaessa. Totta kai mulla oli automaatti.

Tulimme tehtävän vielä onnistuneesti 50 sentin korkeudella, jonka jälkeen Janni nosti esteet halukkaille vielä noin 80 senttiin. Se ei ollut lähelläkään Tegurin äärirajaa, mutta meidän kisakorkeus se oli, joten mä halusin tehdä vielä tehtävän silläkin korkeudella, vaikka mun polveen sattui niin paljon, että jokainen laukka-askel sai mut lähes huutamaan kivusta. Onneksi esteiden korkeus sai Tegurin vähän terävöitymään, ja tehtävä sujui paljon paremmin tällä kertaa ruunan kuunnellessa mua huomattavasti paremmin.

”Ootko varma ettei sattunut?” Janni kysyi vielä mun kantaessa puomeja loppukäyntien aikana pois.
”Joo oon”, mä vastasin, vaikka nainen kyllä näki mun kyynelten raidoittaman naaman ja lievästi ontuvan kävelytyylin.
”Mä voin kyllä hakea sulle siihen kylmäpakkauksen”, nainen tarjoutui vielä.
”Ei ihan totta tarvi. Mustelma siihen varmaan vaan tulee”, mä vastasin, ja todella toivoin olevani oikeassa.

Tallissa mä kuitenkin hieroin kylmälinimenttiä ensin Tegurin jalkoihin ja sitten varovasti omaan polveeni, joka alkoi olla jo pelottavan kirjava. Oli siihen näköjään pieni haavakin tullut. Onneksi mun ratsastushousut olivat mustat, eikä veritahra näkynyt päällepäin.

Mun polvi oli kirjava. Siihen sattui ihan saatanasti, mutta 800 milligrammaa buranaa vei pahimman terän pois. Tän päivän lenkki oli vaihtunut uimahalliin, koska mä en halunnut riskeerata isompaa vammautumista näin lähellä kisoja. Perjantain koulutuntia mä en kuitenkaan jättänyt väliin, koska koulutunti olisi polvelle paljon kevyempi kuin estetunti. Ja koko viikonlopun olisi valmennuksia, joita mä en todellakaan skippaisi.

Tegur puolestaan oli vähintään yhtä lennokkaalla tuulella kuin eilen. Se ei vaikuttanut kovin lupaavalta. Päivällä käyty keskustelu Bergistä kalvoi mua edelleen, ja koko maailma tuntui olevan mua vastaan tänään. Madde onneksi oli myös samalla tunnilla. Valitettavasti siellä olivat myös Emilie ja Ella-Amalie, joista ensimmäinen oli tuupattu tänäänkin sen pikkuruisen pilkkuponin kyytiin. Mä en voinut olla kommentoimatta sitä Maddelle, sen verran ääneen, että pikkuisetkin kuulivat, vaikka melkein hävettikin Jannin ilmestyessä kuuloetäisyydelle.

Tegur oli tänään kuin mikäkin kirahvi kuunnellessaan jokaista tuulen raksahdusta hallin nurkissa ja jännittyessään niistä jokaisesta. Mä en varmaan auttanut asiaa pelätessäni tippumista ja pahempaa loukkaantumista. Samaan aikaan Janni kehui kääpiöprinsessaa kääpiöponin selässä, ja mua melkein itketti, kun hävetti ja vitutti niin paljon. Siirtymisistä ei meinannut tulla mitään Tegurin kipittäessä jännittyneenä ja selättömänä karkuun mun apuja, eikä sen tavanomaisesta rentoudesta ollut tietoakaan. Janni ei varmaan edes ottaisi mua valmennukseen huomenna, kun mulla meni näin huonosti.

”Se Astlyr aistii sun jännittymisen. Jos sä et tippunut siltä eilenkään niin et sä varmasti tänäänkään tipu, että yrität vaan rentoutua. Tuut vaikka uran sisäpuolelle tekemään käynnissä siirtymisiä askellajin sisällä ja vähän väistöjä, niin saat sen paremmin kuulolle ja ittes rentoutumaan. Ja muista hengittää.”
Mä olisin voinut kuolla häpeästä. Käyntityöskentelyä uran sisällä samaan aikaan kun muut tekivät laukka-käyntisiirtymisiä. Emilie väläytti mulle kirkkaan hymyn laukatessaan uraa pitkin mun ohi pikku Dimonansa kanssa, ja mä hetkein toivoin ratsastavani jollain Tammalla, joka olisi monottanut Emilieä naamaan sen laukatessa liian läheltä. Harmi että Tegur oli ruunana vähän liian chill eikä korvaansa lotkauttanut matalan kaksikon suuntaan.

Käyntityöskentely sai kuitenkin meidät molemmat vähän rentoutumaan, ja pääsimme lopulta tekemään laukkasiirtymisiä muiden kanssa. Janni antoi hyvän vinkin hakea avotaivutusta koko ajan, jolloin Tegurilla oli niin paljon ajateltavaa mun avuissa ettei se ehtinyt spookata ihan jokaista rasahdusta. Mun itsetunto palaili pikku hiljaa siirtymisten onnistuessa, eikä huominen kouluvalmennus enää tuntunut niin maailmanlopulta kuin vielä hetki sitten.

Loppuverryttelyjen jälkeen mä olin oikeastaan jo ihan tyytyväinen meidän tämänpäiväiseen suoriutumiseen. Emi ei selkeästi ollut omaansa, koska sen piti ruveta vielä vittuilemaan tunnin lopuksi. Mutta se ei enää tuntunut missään. Mä tiesin, että huonoimmillammekin olimme Tegurin kanssa noin tuhat kertaa parempia kuin Emi ja Dimona ikinä. Se pikkuprinsessa ei mun nenille hyppisi. Ja huomenna mä näyttäisin Robinin selässä, että mä osasin ratsastaa. Toisin kuin se puolituinen.

Tänään ei satanut. Mun lähtiessä ajamaan koulusta kotia kohti jopa aurinko oli yrittänyt pilkistellä pilvien raoista. Niinpä mä päätin, että tästä tulisi hyvä iltapäivä. Koko päivästä ei enää ehtisi tulla hyvä, mutta jos edes iltapäivästä.

Kotona kävin vain vaihtamassa vaatteet ja nappasin myös eilen ostamani suojat mukaan tallille. Shelyesissä oli hiljaista tähän aikaan päivästä, vain se perseentuijottelija näkyi kuskaavan puruja oritalliin. Se oli sitten kuitenkin paljastunut syyttömäksi koko koirantappokeissiin, mutta mä en luottanut siihen kaveriin silti pätkääkään. Onneksi sitä näkyi aika harvoin tallilla, ja vielä harvemmin missään muualla. Tietäisiköhän Madde siitä lisää?

Tegur möllötti vihreän sadeloimensa alla tarhan nurkassa Aagen, Arnen ja Raffen etsiessä maasta vielä päiväheinien viimeisiä jämiä. Se ei laittanut vastaan, kun mä naksautin riimunnarun kiinni sen vihreään riimuun ja lähdin taluttamaan kohti tyhjillään olevaa päätallia. Kävimme ensimmäiseksi jalkapesulla, minkä jälkeen sidoin ruunan käytävälle kahdelta puolelta kiinni, ettei sen juuri huuhdellut jalat sotkeentuisi puruissa.

Puettuani Tegurille kaikki muut varusteet paitsi suitset nappasin siitä kuvan instastoryyni. Laitoin kuvan päälle tekstin: ”Tänään @janikakortelainen yksityistunnille! Ihanaa päästä taas huippu Jannin silmän alle ihan yksin ”. Suojien viereen tägäsin Rytterhusin ja alanurkkaan vielä Shelyesin, ja sen jälkeen pääsin vaihtamaan omia ratsastuskamojani.

Olimme Tegurin kanssa maneesissa hyvissä ajoin kävelemässä, Tegurilla tietysti myös mun oma musta villakangasloimi päällä. Enhän mä tietenkään halunnut, että ruunan selkä tai takapää kylmettyisi ja menisi jumiin. Viittä vaille neljä mä riisuin loimen maneesin laidalle ja aloin hölkkäillä kevyessä ravissa ympäri maneesia taivutellen ruunaa ympyröillä. Janni ilmestyi maneesiin tasan neljältä kahvikuppinsa kanssa ja katseli hetken mun raviverryttelyä.
”Tuupa sit tähän mun ympärille keskiympyrälle ja aloitetaan ihan käynnissä”, nainen aloitti parkkeeraten itsensä selkäännousujakkaralle keskelle maneesia. ”Ota vaan heti alkuun vähän tiiviimpi tuntuma edestä ja alotetaan sillä, että väistätät ensin takapäätä ulos avoimilla sivuilla. Yrität keskittyä tuntemaan sun istuinluut ja ratsastat pääasiassa istunnalla sen väistön. Tegur ei oo vielä niin laitostunut, ettei sillä voisi tehdä niin.”

Osasinhan mä tietysti väistättää istunnalla, ja pari kertaa pohkeella autettuani Tegur ymmärsi mitä mä siltä pyysin. Seuraavaksi Janni laittoi meidät pienentämään ja suurentamaan ympyrää väistättämällä, mikä ei enää ollut juuri sen vaikeampaa, kun olimme päässeet hyvään flowhun. Flow katosi hetkeksi maneesin oven kolahtaessa, mutta tulija oli vain Madde, joka kietoutui mun villaloimeen ja valmistautui kuvaamaan sitten, kun menisimme jotain käyntiä mielenkiintoisempaa.

Janni laittoi meidät tekemään vielä muutamia takaosakäännöksiä, joita sunnuntain ohjelmassa myös olisi, mutta Tegur tietysti hoiti ne kuin vettä vaan eikä mun tarvinnut isommin sitä yrittää edes ratsastaa takaa aktiivisemmaksi. Siirryimme seuraavaksi suoraan laukkatyöskentelyyn, ja siirryimme myös pois keskiympyrältä. Janni laittoi meidät ensin kokoamaan laukkaa pitkillä sivuilla, ja hetken päästä tulimme kootussa laukassa puoleen väliin pitkää sivua ja loput sitten keskilaukassa, ja ennen kulmaa taas koottuun laukkaan. Tegur kuumui hieman ja kokosi kyllä laukkaansa, mutta jäi pompottamaan ehkä vähän liikaa ylöspäin. Keskilaukassa se puolestaan valahti edestä vähän liiaksi, mutta Janni muistutti mua keskivartalon tuesta ja muoto ja tahti alkoivat säilyä paremmin. Temponvaihteluiden sujuessa paremmin Janni laittoi meidät kahdeksikolle, ensin niin, että pituushalkaisijan päällä tehtiin laukanvaihto käynnin kautta. Sen jälkeen jatkettiin aina koko kahdeksikko samaa laukkaa, ja sen jälkeen vasta vaihto, jolloin toinen ympyrä mentiin vastalaukassa. Sunnuntain radalla vastalaukkaa mentäisiin vain loivien kiemuroiden verran, mutta tämä oli varsinkin mulle hyvää treeniä siinä, etten alkanut yliratsastaa vastalaukassa, vaikka ruuna ei siinä olisikaan täydellisesti yhtä tehokas kuin myötälaukassa. Laukanvaihdot käynnin kautta tuottivat haasteita siinä, etten mä saanut ruveta ennakoimaan vaihtoa liikaa, koska sitten Tegur vaihtoi suoraan tai otti ehkä korkeintaan kaksi käyntiaskelta.

Janni antoi meidän puuskuttaa hetken käynnissä, ja sen jälkeen aloitimme ravityöskentelyn. Sunnuntain radassa ei ollut raviohjelmassa oikeastaan mitään erityistä, joten otimme aluksi muutamat väistöt myös ravissa ja ratsastimme sitten voltteja ja volttikahdeksikkoja pitäen huolen taipumisesta. Testailimme myös radan mun mielestä vaikeinta kohtaa, jossa piti harjoitusravissa antaa hevoselle pidempää ohjaa voltilla muutaman askeleen ajan, ja vahtia, että hevonen pysyi takajaloilla myös pidemmällä ohjalla. Mun vatsalihakset alkoivat jo vähän kärsiä, ja kokoamisasteen pitäminen pelkällä istunnalla oli vähän työn takana.
”Mä en väitä, että sun lihaskunto olis mitenkään huono”, Janni aloitti. ”Mutta varsinkin keskivartaloa kannattaa treenata paljon, että sä pystyt pitämään sen isoliikkeisenkin valtamerialuksen siinä sun alla ihan pelkällä istunnalla. Jos sä olet yhtään löysä, niin se karkaa heti lavoille.”
Eli tänään oli illalla vuorossa vielä keskivartalotreeni. Mä kyllä tunsin kaikissa lihaksissani jo hiipivän heikotuksen, mutta en antanut sille tilaa vielä viimeisissä välikäynneissäkään, pyysin vain Maddelta vesipulloni. Tästä oli maksettu, ja tämä hoidettaisiin loppuun asti.

”Loppuun asti” tarkoitti vielä sunnuntain A:n radan ratsastusta läpi. Ravisisääntulo ja muutkin alun ravihommat sujuivat hyvin, koska ohjelmassa ei edes vaadittu koottua ravia tai keskiravia. Ohjien myötäys puoliympyrällä oli ihan täysi katastrofi, koska mulla ei yksinkertaisesti enää riittänyt voimat pitämään ruunaa hallinnassa pelkällä istunnalla sen halutessa valua pidemmäksi. Janni huomautti siitä heti, ja mua vähän ärsytti, koska ihan kuin mä en olisi tiennyt jo itsekin, että se meni huonosti. Takaosakäännöksen sujuessa lähes täydellisesti mun itsetunto alkoi kuitenkin taas palailla, ja siirryin laukkaohjelmaan siinä mielentilassa, että tästä perkele selvittäisiin. Laukka oli onneksi Tegurin vahvin askellaji, ja ainut haaste oli laukanvaihdot käynnin kautta, joissa mä aloin taas vähän ennakoida. Lopen uupuneena mä taputin Teguria kaulalle lopputervehdyksen jälkeen, ja hetken mä olin ihan varma, että pyörryn hevosen selkään.

Jannin palaute meni multa pääosin ohi. Kaikki sen sanat muovautuivat mun päässä vain siihen, että mun pitäisi treenata lisää. Ja paljon. Tallissa parin poseerauskuvan jälkeen Madde ojensi mulle proteiinipatukan, enkä mä viitsinyt edes kieltäytyä. Se muija oli pelottavan perillä kaikesta. Tiesi kaiken, muttei viitsinyt jakaa muille informaatiota, jonka ei katsonut niille kuuluvan.

”Ai niin, arvaa mitä”, mä aloitin hörpättyäni vesipullostani riisuessani Teguria loppuun.
”Se prinsessa jakoi sen sun storyn”, Madde vastasi, ennen kuin mä ehdin sanoa enempää.
”Joo. Kuvitteli varmaan, että mä luulisin, ettei se ottanut sitä vittuiluna.”
”Ihmisen tyhmyydellä ei ole rajaa”, Madde totesi, heilautti kiharoitaan ja lähti. Eikä mulla taaskaan ollut hajua, että minne.

Onnistunut valmennusviikonloppu alkoi olla loppumaisillaan. Jannin lauantainen kouluratsastusklinikka oli ollut oikea menestys ja vetänyt runsaasti porukkaa maneesin katsomoon valmennuksia seuraamaan. Mä olin myös itse pyörinyt talilla koko päivän siitä huolimatta, että oma olo olikin heikonlainen edeltävän illan Shelyesin eli Jassun piikkiin maksettujen Gjemmarin illanistujaisten sekä niiden jälkeisen Haviksessa vierailun takia. Se ilta sekä yö oli silti tehnyt niin hyvää ja tullut niin tarpeeseen. Sonian vainoajakeissi oli tullut viimeinkin päätökseensä, ja mä olin siitä älyttömän helpottunut. Mä olin ollut tytöstä enemmän kuin huolissani, ja oli huojentavaa tietää, että se oli nyt turvassa. Sen kunnaksi todellakin sieti firman piikkiin istua iltaa ja huuhtoa kaikki stressinaiheet kurkusta alas kylmän oluen voimin. Mä olin tullut kotiin vasta silloin, kun Janni oli onnellisesti nukkunut jo monta tuntia. Se ei ollut tullut messiin, koska sen piti olla täydellisen valmis kouluratsastusklinikkaansa. Ja olihan se ollut. Se oli näyttänyt upealta Robinin kanssa demoa pitäessään.

Myös tämä, sunnuntainen valmennuspäivä oli mennyt mukavasti, ja olin päässyt näkemään toivomaani siistiä sekä rohkeaa ratsastusta ja paljon onnistuneita suorituksia niin yksittäisillä esteillä, kuin radallakin. Mä toivoin, että kaikille valmennuksiini osallistuneille jäi päivästä päällimmäisenä mieleen onnistumiset, hyvä fiilis sekä paljon tsemppiä ensi viikon kisoihin. Mä seurasin, kun porukka kantoi puomeja ja tolppia takaisin paikoilleen ja olin tyytyväinen, että mun ei tarvinnut itse kannella niitä edelleen rikkinäisen ja kipuilevan selkäni kanssa. Puomien korottamisen ja nostelun mä olin tänään sentään pääsääntöisesti hoidellut itse, vaikka selkä ei siitä oikein tykännytkään.

"Kiitos valmennuksesta!" mä huikkasin vielä valmennettavilleni, jotka alkoivat olla valmiita esteiden kantamisen suhteen ja lähtivät pikkuhiljaa valumaan maneesista talliin. Sonia lähti Lidian kanssa ensimmäisenä, ja mä nostin sille vielä hymyillen kättä. Se hymyili jokseenkin hätäisen oloisesti ja lähti sitten äkkiä tallia tallia kohden kääntäen selkänsä mulle. Mä olin jo menossa puhumaan sille ja kysymään, onko kaikki varmasti okei, mutta mut keskeytti punatukkainen, varsin topakan oloinen nuori nainen.

"No hei Anie", mä hymyilin sille ja seisahduin aloilleni, "Mitäs sulla on mielen päällä?"

"Semmosta vaan, että sä varmaan huomasitkin mun ja Bumin osaamattomuuden esteillä", se aloitti ja mä en voinut olla virnistämättä muistellessani sen ja Bumin räpiköintiä ensimmäisessä valmennuksessa.

"En valitettavasti voinut olla huomaamatta", mä naurahdin pahoitellen, "Olitko sä kännissä, kun mestaruuksiin ilmoittauduit vain muutaman hyppykerran jälkeen?"

Pieneksi yllätyksekseni mä taisin osua oikeaan, koska nainen punastui hieman ja laski katseensa hetkeksi kengänkärkiinsä.

"Ehkä", se hymähti lopulta, "Mutta sen takia mä en sulle tullut puhumaan."

"En mä tuomitse, antaa tulla vaan", virnistin naiselle ja vaihdoin painoa jalalta toiselle.

"Mistä mä löytäisin klikin?"

"Siis… Minkä?" mä naurahdin hieman hämmentyneenä, koska nyt mä en ollut kyllä yhtään kartalla, "Mistä sä nyt oikein puhut?"

"Klikistä!"

Mä pudistelin päätäni ja sain osakseni silmien pyörittelyä.

"No kerro sitten edes joku neuvo, että miten me Bumin kans selvitään niistä mestaruuksista", se tuhahti muka tuohtuneena, koska mä en ymmärtänyt sen outoa kysymystä. "Anything."

"Peruuttamalla osallistumisen", mä naurahdin ja Anie mulkaisi mua siihen malliin, että mun oli parempi vastata myös jotain vähän järkevämpääkin, "Mitkä luokat te meettekään?"

"Kuuskyt ja seitkyt."

"Okei, no mä luulen, että teidän ois ihan hyvä hypätä vielä ainakin kerran ennen kisoja, mä voin tulla vaikka koutsaamaankin. Lisäksi ratsasta hyvin huolellisesti esteiden välit, koska se on se homma, minkä te ainakin tänään osasitte parhaiten. Teidän luokat on onneksi niin pienet, että Bumi hyppää ne esteet vaikka nurinpäin ja silmät sidottuina, mikäli pidät vain pohkeet kiinni ja etkä jätä sitä ihan yksin radalla."

Sen selostettuani mä pahoittelin Anielle, että mun piti nyt mennä ja sanoin vielä, että on yhteydessä, mikäli kaipaa apua treeneihin. Nainen jäi hieman hämmentyneenä seisomaan keskelle tyhjää maneesia, kun mä lähdin harppomaan isoa tallia kohti. Mun piti etsiä se Sonia mun käsiini.


Tallipihalla mut pysäytti vielä Matias, joka kyseli Theon liikutuksesta ja mä vastasin sille hätäisesti, että mä juoksuttaisin sen tänään, jos se ei itse halunnut ratsastaa. Se kertoi olevansa valmis ratsaille, joten se lähti hakemaan Theoa tarhasta ja sitten mä viimein pääsin etsimään Soniaa. Mä en löytänyt sitä koko isosta tallista, ja Lidian karsinakin oli tyhjä. Oliko se kerennyt jo hoitamaan ratsunsa ja livahtamaan pois tallilta sillä aikaa, kun mä juttelin Anielle ja Matiakselle? Mä lähdin jo pettyneenä isoa tallia kohti, kun mä kuulin pesarin viereisen oven käyvän, ja sieltähän se pellavapää ilmestyi Lidian riimu ja naru kädessään.

"Sonia?" mä kysyin siltä varovasti sen kävellessä pää painuksissa mua ja samalla Lidian karsinaa kohti, "Onko sulla kaikki okei?"

Se hätkähti vähän mut huomatessaan ja vastasi samaan syssyyn: "Joo tuota… Mä… sain just Lidian vietyä pihalle!"

"Sonia?" mä kysyin vähän vaativammalla äänellä ja sain sen viimeinkin nostamaan katseensa lattiasta. Mä katsoin suoraan sen hieman punertaviin, ruskeisiin nappisilmiin ja toistin äskeisen kysymykseni: "Onko sulla kaikki okei?"

"On", se vastasi vältellen mun katsetta.

"Hei älä viitsi, susta näkee kilometrin päähän, että joku nyt painaa mieltä", mä huokaisin ja laskin käteni pienikokoisen naisen olkapäille, "Ei sun mulle tarvi valehdella ja yrittää esittää mitään mitä sä et ole. Mikä nyt on?"

"Mä vaan… En osaa ratsastaa", se inahti ja laski katseensa takaisin lattiaan, "Mä en oo tarpeeks hyvä."

"Mistä ihmeestä sä nyt tuollaista sä oot päähäsi saanut? Sä oot taitava ratsastaja ja täydellinen just tuollaisena kuin sä oot."

"Mutta --", se yritti aloittaa, mutta mä katkaisin sen puheet heti alkuunsa.

"Se valmennusko sua vaivaa? Kun mä käskin sut alas selästä?"

"Niin", se nyökkäsi varovasti ja nosti katseensa lattiasta. Mä katsoin sitä suoraan silmiin ja pudistelin päätäni epäuskoisena.

"Onko sua koskaan aiemmin käsketty alas satulasta puomeja nostamaan?" mä kysyin ja tällä kertaa sain vastaukseksi paljonpuhuvan pään puistelun, "Pitihän se arvata."

"Mun tarkoituksena ei ollut millään tapaa nöyryyttää sua tai tehdä naurunalaiseksi, vaan vähän herätellä sekä sua, että Lidiaa. Ja niin se tekikin, sä ratsastit sen jälkeen paljon paremmin kuin ennen sitä. Ja kun mä kehuin sua valmennuksessa, niin mä myös tarkoitin sitä. Sä olet hyvä ratsastaja ja te selvitätte metrin radan Lidian kanssa aivan helposti, kunhan vain luotat itseesi."

"Mutta --", se yritti taas aloittaa, mutta mä keskeytin sen taas.

"Mä muistan, kun mut joskus nuorempana käskettiin ensimmäistä kertaa satulasta kesken tunnin, ja se oli mulle maailmanloppu. Mä sain koko lopputunnin toimia puomien nostelijana. Mä en päässyt edes takaisin selkään, kun kun valmentaja läpiratsasti mun silloista hevosta koko lopputunnin. Mä en unohda sitä kokemusta ikinä, mutta se kasvatti ja opetti", mä virnistin muistellessani Theoa edeltävää hevostani, kärpäskimoa fwb-ruuna Santtua ja sain samalla Soniankin lopettamaan turhan synkistelyn.

"Santtu oli sen nimi. Se hevonen oli uskomattoman itsepäinen ja vaikea ratsastaa. Mä olin monta kertaa olin lähellä luovuttaa sen kanssa, mutta lopulta sitkeä työ palkittiin ja me voitettiin kenttäratsastuksen SM-kisat useampaan kertaan ja pärjättiin myös Euroopan mestaruuksissa. Niin sitä mä vaan tässä yritän sanoa, että ei kannata lannistua vastoinkäymisistä, vaan kääntää ne vahvuudeksi. Lähteä kisoihin voittajafiiliksellä eikä sillä asenteella, että kun me kuitenkin hävitään."

"Ja sen sä tiedät Sonia sanomattakin, eikö vain?" mä kysyin blondilta, joka oli ollut pidempään hiljaa mun puhetta kuunnellen.

"No tiiän mä", se hymyili varovaisesti, "Kiitos Joona."

"Tuus tänne", mä murahdin ja vedin pellavapään halaukseen.

Pitkän halauksen jälkeen mä päästin pienen naisen otteestani ja pörrötin vähän sen hiuksia ennen kuin lähdin takaisin maneesia kohti, missä Matias varmaan odotteli jo Theon kanssa.

"Sä oot Sonia taitava ratsastaja, muista se."

"Mä yritän."

”Kyllähän sä nyt yhden tunnin voit mennä jollain muullakin.”
”Mä en tohon karvaseen möykkyyn koske pitkällä tikullakaan.”
”Se on oikeasti tosi kiva ratsastaa, ja pääsisit vähän kokeilemaan miltä tuntuu olla nuoren hevosen selässä.”
”Ai että mä maksan siitä että pääsen kouluttamaan jonkun toisen hevosta? Ehei, mä maksan siitä että mua opetetaan.”
”Ja parhaiten sä opit sillä, että ratsastat erilaisilla hevosilla. Sä olet saanut mennä Tegurilla lähinnä pituuden ansiosta, koska Lidia ei nyt ole tällä tunnilla, mutta täytyyhän sun varautua siihenkin että Tegur on joskus sairaslomalla.”
”Jos mä en saa mennä Tegurilla, niin mä otan sitten Lidian.”
”Et sä voi ottaa Lidiaa, kun se ei ole tällä tunnilla, enkä mä voi laittaa sitä kaikille tän päivän tunneille.”
”Sitten mä ratsastan Tegurilla.”

Mä kuuntelin partaani nauraen käytävällä käytyä keskustelua Tegurin karsinasta ja esitin, etten huomannut. Tässä kohtaa Jassu, joka oli yrittänyt lempeästi ohjata pitkää, mutta melko laihaa miesratsastajaa pihattotallin suuntaan, vilkaisi mua kuin pyytääkseen apua. Mua ei varsinaisesti ihan hirveästi kiinnostanut sen mieslapsen vinkuna, mutta saapastelin kuitenkin karsinan ovelle.
”Voinko mä auttaa jotenkin? Tegur hermostuu, kun täällä huudetaan.” Tegur ei todellisuudessa näyttänyt oikeastaan edes huomaavan sen edessä käytyä väittelyä.
”Se hermostuu siitä, kun sä oot sen karsinassa. Se tykkää vain musta”, mieslapsi sössötti ja mä en yksinkertaisesti pystynyt hillitsemään silmieni pyörähdystä.
”Poika kulta”, mä aloitin hunajaisimmalla äänensävylläni. ”Mulla on viikonloppuna kisat Tegurin kanssa ja mä tulin tekemään viime hetken viimeistelyjä tähän teidän tunnille. Siksi mä ratsastan sillä tänään. Kun kisat on ohi, mä palaan ratsastamaan vaihdellen erilaisilla hevosilla, mitä kaikki normaalit ihmiset tekee ratsastuskouluissa. Eikö tää ollut aikuisten ryhmä?”
Jassu nyökkäsi mun vilkaistessa sen suuntaan, ja yritti sitten sanoa, että on tässä jotain junnujakin, mutta mä en jäänyt kuuntelemaan.
”No siinä tapauksessa sun kannattaisi varmaan kasvaa aikuiseksi ja mennä varustamaan se Usva siellä pihattotallissa. Tai jos sä et siihen pysty, niin maanantaisin on varmasti sulle oikein hyvin sopivia lasten alkeisjatkotunteja. Tai löytyy sieltä alkeistuntikin lapsille.”
Mieslapsi näytti ensin tyrmistyneeltä, sitten vihaiselta, ja lopulta nieli tappionsa lähtien ulos tallista. Mä en tiennyt, lähtikö se kohti parkkipaikkaa ja kotia vai pihattotallia ja Usvan karsinaa, mutta se ei varsinaisesti kiinnostanut mua pätkääkään. Kyllä se kohta selviäisi.

Kellon lyödessä viisi mieslapsi ja Usva liittyivät kuin liittyivätkin maneesiin suuntaavien tuntihevosten letkaan. Taivaalla roikkuvista pilvistä ripsotteli vettä tavalliseen syksyiseen tapaansa, joten Jassu johdatti letkan halliin. Mä tavallaan toivoin, että voisimme ratsastaa ulkona vielä tällä viikolla, koska viikonloppuna niin joutuisi todennäköisesti tekemään, enkä mä tiennyt miten Tegur suhtautuisi vieraaseen ulkokenttään, kun se ei ollut käynyt tutullakaan ulkokentällä viikkoihin.

Todennäköisesti se ei suhtautuisi mitenkään. Tänään sillä ei tosiaan ollut mistään hermostumisista tietoakaan, vaan se lompsotteli menemään uraa pitkin käynnissä pitkin ohjin aivan kuten kaikki muutkin, paitsi sen mieslapsen alla kulkeva Usva, joka ei selkeästi ollut ihan perillä tästä tuntihevosjutusta ja olisi koko ajan halunnut lähteä omille reiteilleen tutkailemaan asioita. Mieslapsi näytti kihisevän kiukusta kypäränsä alla ja sen naama oli tulipunainen jo alkukäyntien aikana. Mä hillitsin itseni enkä esimerkiksi iskenyt sille silmää kohdatessamme alkuravien aikana pääty-ympyrällä, vaan tyydyin hymyilemään itsekseni.

Tegur kulki ihan hyvin. Eilisen valmennuksen hyvää fiilistä emme tänään löytäneet, mutta se ehkä johtui myös mun eilen aivan loppuun kulutetuista vatsalihaksista. Laukassa Tegur pyöristyi jo paljon paremmin, ja päivän tehtävä, eli sulkutaivutus uraa pitkin sujui siltä paljon paremmin kuin multa. Jassu laittoi edistyneimmät ratsukot kokeilemaan sitä vielä laukassa käynnin ja ravin jälkeen, ja Tegur tuntui löytävän dressagevaihteensa ja suoritti tehtävät musta huolimatta. Mieslapsi ei tietenkään viisivuotiaan suomenhevosen kanssa päässyt tätä kokeilemaan ja näytti nyrpeältä. Mun teki mieli näyttää sille kieltä.

”Mua ei yhtään kyllä hävetä lähettää teitä kisoihin. Säkö olit yötä Bjerkvikissä?” Jassu kysyi annettuaan loppukäynneissä palautetta.
”Joo, ollaan Madden kanssa samassa huoneessa.”
”Okei, kiva. Pitää kaikkia logistiikkajuttuja vielä järjestellä, mutta siitä tulee sitten vielä kirjallista tietoa hevosten kyydeistä ja majoituksista ja hoitovuoroista. Kaikkihan tietysti siivoaa omien ratsujensa karsinat, mutta ruokintoja jaetaan vuoroihin.”

Kaikkihan tietysti siivoaa omien ratsujensa karsinat. Joutuisinko mä lappamaan paskaa vieraalla tallilla? En varmasti. Eiköhän siellä olisi jotain nuoria ja innokkaita heppatyttöjä, jotka saisi lahjottua jollain suklaapatukoilla. Tai ehkä mä voisin lahjoa Bergin, mutta siihen ei suklaapatukka riittäisi.

Olin tallettanut Joonan sanat jonnekin mun sydämeni sopukoista ja ne sykkivät nyt samaan tahtiin mun uuden tahdonvoimani kanssa. Olin jälleen Lidian selässä päivän viimeisellä tunnilla. Onneksi olin saanut järjesteltyä asiat niin, että pääsin mukaan treenaamaan.

Janni seisoi topakkana maneesin keskellä ja kietaisi hiuksensa ponnarille ennen kuin puhui.

“Noniin. Tänään aiheena on laukanvaihto. Tunnin lopussa meillä on puomiharjoitteita ja lopussa voidaan kokeilla pystyllä.”

“Tarkoituksena olisi harjoitella sujuvaa laukanvaihtoa niin tasaisella kuin esteilläkin. Voidaan aloitella alkuverryttelyt.”

Mä olin päättänyt, etten antaisi vastoinkäymisten lannistaa. Mä en ollut mikään häviäjä.

Alkuverryttelyn jälkeen Lidia oli taas tahmealla tuulella. Se ei tuntunut reagoivan mun eteenpäin pyytäviin apuihin ollenkaan tai jos reagoi, turhan hitaasti. Mua alkoi taas ahdistaa.

Mun tarkoituksena ei ollut millään tapaa nöyryyttää sua tai tehdä naurunalaiseksi, vaan vähän herätellä sekä sua, että Lidiaa. Ja niin se tekikin, sä ratsastit sen jälkeen paljon paremmin kuin ennen sitä.

Joonan sanat kaikuivat mun päässäni. Nyt mä halusin herätellä Lidiaa. Mä pyysin sitä eteen. Tamma ei reagoinut, vaikka mä halusin sen reagoivan heti. Mä pyysin sitä eteen uudestaan, tällä kertaa napakammin kuin äsken. Nyt mä sain reaktion. Janni näytti mulle peukkua.

“Lidiakin näyttää heräilevän siellä! Muista kiittää hevosta ja että annat sille rauhan tuloksen saatuasi.”

Mä en ollut treenannut niin paljon kuin olisin halunnut. Vaikka se kalvoi mua, mun oli vain hyväksyttävä se karvas tosiasia.

Lidia tuntui niin vieraalta. Laukkatyöskentelyssä tuntui, että se me oltiin suorastaan eri planeetoilta.

Santtu oli sen nimi. Se hevonen oli uskomattoman itsepäinen ja vaikea ratsastaa. Mä olin monta kertaa olin lähellä luovuttaa sen kanssa, mutta lopulta sitkeä työ palkittiin ja me voitettiin kenttäratsastuksen SM-kisat useampaan kertaan ja pärjättiin myös Euroopan mestaruuksissa.

Lidia oli nyt mun Santtu.

“Oho! Nyt näyttää jo aika hyvältä Sonialla ja Lidialla! Muista pitää kädet vakaina ja keskity istuntaan.”

Tunsin olevani altavastaaja. Mutta vaikka mä ehkä olin sitä, mä en aikonut päästää mun kanssakisaajia helpolla. Mä aioin pistää kampoihin.

Lidian laukka oli mukavan keinuva. Mukailin sen liikkeitä ja yritin tottua siihen, hakea jotain samanlaista yhteyttä kuin Raffen kanssa. Ensimmäinen puomiharjoitus epäonnistui täydellisesti. Lidia ei vaihtanut laukkaansa ja mä purin hampaita yhteen.

Niin sitä mä vaan tässä yritän sanoa, että ei kannata lannistua vastoinkäymisistä, vaan kääntää ne vahvuudeksi.

Toinen puomiharjoitus epäonnistui kuten ensimmäinenkin. Lidia pärskähti ja mä päästin tukahtuneen, epämääräisen ynähdyksen.

Kääntää ne vahvuudeksi.

Mä keskityin kovemmin kuin ikinä. Mä pyrin tasapainottamaan Lidiaa ja ratsastamaan sitä. Kääntämään vastoinkäymiset vahvuudeksi.

Kun sitten laukanvaihto onnistui ensimmäistä kertaa mä tunsin lämpimän hyvänolontunteen leviävän mun kehossa päästä aina varpaiden kärkiin saakka.

Kannattaa lähteä kisoihin voittajafiiliksellä eikä sillä asenteella, että kun me kuitenkin hävitään. Ja sen sä tiedät Sonia sanomattakin, eikö vain?

Mä hymyilin Joonan sanoille mun mielessäni.

Mä tiesin.

Etelätuuli pelmotti Tegurin lyhyeksi leikattua ratsuharjaa mun taluttaessa sitä kohti maneesia ensimmäistä kertaa tänään. Madde ja Lidia kävelivät meidän edessä, ja takana tuli muutamien muiden lisäksi kääpiöprinsessat poneineen. Ella-Amalie talutti tietysti Hienoa Kouluponiaan, ja Emilie oli laitettu taas sen pilkullisen pikkuponin selkään.

”Mä en tiennyt että toi on päässyt sairaalasta”, mä supisin Maddelle meidän säätäessä jalustimia ja satulavöitä.
”Eilen illalla pääsi. Mutta ei sen kyllä täällä pitäis olla tartuttamassa kaikkia”, Madde vastasi, ja kuin tilauksesta Emilie sai jonkun järkyttävän yskänpuuskan maneesin päädyssä.
”Se tekee sen tahallaan. Yrittää saada ton tarttumaan kaikkiin, ettei päästäisi kisaamaan viikonloppuna”, mä totesin, enkä vaivautunut enää madaltamaan ääntäni yhtään. Emilie oli vielä toipumassa yskimisestään, mutta Ella-Amalie kuuli varmasti ja mulkoili meitä. Jos mä oisin se, niin mua olisi kyllä hävettänyt. Järkyttävän ylimielinen kieroilijahan se oli.

Janni saapui maneesiin ja keskeytti isomman konfliktin paljon ennen kuin sellainen ehti edes alkaa. Mä sain selkäännousujakkaran luokseni ja ponnistin ruunikon kyytiin. Sen selässä alkoi olla jo kotoisa olo. Viime aikoina mä olin alkanut ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti haaveilla omasta hevosesta. Mutta vaikka mä sellaiselle tallipaikan täältä löytäisinkin, niin löytäisinkö mä hevosta, jonka selässä olisi ikinä yhtä kotoisa olo kuin Tegurin kyydissä? Vai tottuisiko sitä mihin tahansa hevoseen, kun tarpeeksi kauan yrittäisi?

Janni keskeytti mun pohtimiset käskemällä ottaa ohjat ja alkaa verrytellä hevosia käynnissä avoilla ja suluilla. Teimme kulmiin voltit, joista jatkoimme pitkät sivut avotaivutuksessa ja lyhyet sivut sulkutaivutuksessa. Tegur oli näissä tietysti kuin vanha tekijä, mutta jouduin aluksi muistuttamaan sitä siitä, että nyt sai taas esitellä kaikkia niitä hienoja kouluratsujuttuja, joita se osasi. Emillä sen sijaan ei näyttänyt sujuvan kovin hyvin. Dimona mennä kipitti selkä alhaalla ja pää ylhäällä eikä yksikään sen jaloista käynyt uran sisäpuolella varmaan kertaakaan muuten kuin volteilla. Emilie sen selässä näytti siltä, että se suunnilleen kuolee kohta, enkä mä vain voinut ymmärtää, miksi se oli tullut ratsastamaan noin ilmiselvästi kipeänä. Mä toivoin, että se pyörtyisi ja murtaisi lonkkansa eikä voisi kuvitellakaan kilpailevansa viikonloppuna.

”Jaksaiskohan Astlyr keskittyä omaan tekemiseensä? Tegur on ihan nukkumassa edelleen, vähän tehokkuutta siihen käyntiin nyt”, Janni muistutti maneesin keskeltä ja mä tunsin, miten mun naama lehahti tulipunaiseksi meikkivoiteen alla. Mä varmaan sunnuntainakin sabotoisin itseäni sillä, että keskittyisin enemmän muiden suorituksiin kuin omiini. Ellei Emi onnistuisi omassa sabotoinnissaan ja saisi tartutettua mulle influenssaansa.

Ravissa jatkoimme tekemällä päätyihin ympyrät, joissa haettiin avotaivutuksen asentoa, ja pitkillä sivuilla väistätimme takapäätä sisälle. Tegur alkoi pikkuhiljaa heräillä taas tähän päivään, ja vähän ohjeiden vastaisesti mä jatkoin sulkutaivutusta pitkät sivut saadakseni myös itseni vähän terävämmäksi. Janni katseli menoa ja antoi hyväksyvän nyökkäyksen.

Janni antoi meille hämmentävän pitkät välikäynnit selostaessaan laukkatehtävää. Ehkä se oli huolissaan pilkkuponin ratsastajasta. Jos sama meininki jatkuisi huomenna, mä antaisin kyllä palautetta. Jos joku on tarpeeksi tyhmä tullakseen kipeänä tunnille, niin ei muiden pitäisi siitä kärsiä.

Laukkatehtävä oli loppupeleissä melko yksinkertainen, mutta vaati keskittymistä ratsastajilta siinä, ettei törmäiltäisi. Päätyihin ympyrät, oven puoleiselle pitkälle sivulle loiva laukkaväistö ja toisesta päästä alkamaan kolmikaarinen, jossa tehtiin käynnin kautta laukanvaihdot pituushalkaisijalla. Tegur pyöritti laukkaa heti alkuun aika hyvin, ja väistö sujui meiltä harvinaisen hyvin siihen nähden, ettei sitä juuri koskaan harjoiteltu. Emi ja Dimona tulivat meitä vastaan tehdessämme kolmikaarisen keskimmäistä kaarretta. Ja ennen kuin mä ehdin reagoida mitenkään, vaalea tyttö oli kierähtänyt Dimonan selästä alas suoraan Tegurin jalkoihin. Mä kuulin kopsahduksen, mutta en tiennyt kuuluiko se Tegurista, Emistä, Dimonasta vai jostain näiden yhdistelmästä. Vaistomaisesti mä pysäytin ruunan, joka oli tietysti alkanut itsekin jo hidastaa. Jannilla oli niin kiire vahtia Ella-Amalien ja Figaron laukanvaihtoja, ettei se ollut vieläkään huomannut. Siispä mä korotin ääntäni ja huusin kaikki seis.

Janni säikähti varmaan eniten, kun huomasi pikkublondin makaamassa maassa tajuttomana ja Dimonan rallittelemassa pitkin maneesia. Tegur ei onneksi jaksanut hermostua pikkuponin sinkoiluista. Ella puolestaan näytti kauhistuneelta, joko ystävänsä puolesta tai siitä, että Figaro näytti myös keräävän kierroksia.
”Käy hakemassa apua”, Janni huusi katsomossa istuneelle kypäräpäiselle tytölle. Tyttö nyökkäsi ja lähti kiireellä kohti tallia Dimonan hidastaessa ja antaessa kiinni Ellalle, joka istui edelleen Figaron selässä. Janni oli kyykistyneenä Emin vieressä ja mä ratsastin Tegurin vähän kauemmaksi rikospaikasta. Koska ilman muuta mua epäiltäisi jostain.
”Emi? Emilie? Sano nyt jotain”, Janni puheli tuskastuneena ja ravisteli tyttöä kevyesti.

28.10. - Aikuisten alkeistunti, Nita ja Annu
#NVRK2020 / #OTsuoritus

Nita:

Tiesin, että alkeistunnin tehtävät olivat meille Danten kanssa todella helppoja. Tiesin myös sen, että niillä tunnilla pystyi keskittymään aivan eri tavalla apuihin ja omaan toimintaan aivan perustasolta lähtien, minkä vuoksi tunti oli myös meille hyvää treeniä tulevia piirinmestaruuskisoja ajatellen.

Alkukäyntien aikana pidin tiukasti silmällä Annua ja Raffea. Siskon edellisestä ratsastustunnista oli jo vuosia, mutta hän selvästi nautti, kun pääsi itse hoitamaan hevosen tunnille ja lopulta selkään. Muut tuntilaiset eivät olleet minulle tuttuja. Yhden, lähemmäs kolmekymppisen silmälasipäisen naisen olin nähnyt muutaman kerran tallikäytävällä, mutta hän oli usein omissa oloissaan. Toinen tuntilaisista jutteli Jassun kanssa jotain norjaksi koko alkukäyntien ajan ja kolmas puolestaan keskittyi ratsastamaan Aagea reippaasti eteenpäin, sillä poni meinasi tukkia koko pitkän sivun.

Jassu laittoi pituushalkaisijalle neljä kartiota. Tarkoitus oli lähteä maneesin oven puoleiselta pitkältä sivulta pujottelemaan kartiot ja kulkea joka toinen kierros myötä- ja joka toinen vastapäivään. Erityistä huomiota tuli kiinnittää kulmien hyvään ratsastamiseen sekä oikealta tulevan väistämiseen ennen halkaisijalle kääntymistä. Me Danten kanssa aloitimme pujottelut, ja heti ensimmäisellä kierroksella sain hieman palautetta siitä, että käyttäisin enemmän painoapuja ja hieman kevyempää kättä. Kulmien kanssa ei tullut ongelmaa, ja askellajina käynti oli ehdottomasti Danten bravuureita. Tamma oli niin hyvin kuulolla ja käveli reippaasti eteenpäin, mutta hidasti kyllä, kun väistimme halkaisijalle kääntyvää ratsukkoa.

Jatkoimme pujottelua myös ravissa, minkä aikana Dante rentoutui ja alkoi liikkua välillä muutamia askeleita koottuna. Se liikkui todella hyvin ja ryhdikkäästi, eikä haitannut, vaikka flow välillä katosikin tai jalat menivät solmuun, sillä niin yritteliäs hevonen sai todella nopeasti taas kiinni tehtävästä.

Ravin jälkeen siirryimme hetkeksi käyntiin pitkin ohjin, kunnes oli taas aika kaarrella, tällä kertaa kiemurauralla. Jassu pyysi meitä Danten kanssa näyttämään mallia, ja samalla kun tein kiemurauraa käynnissä, hän kertoi, mitä tein pohkeillani ja käsilläni, jotta Dante kääntyi varmasti ja suoristui nopeasti. Jatkoimme tehtävää hyvän aikaa, ja itse keskityin pitämään keskikroppani töissä ja avut selkeinä.

Kiemurauraa tehtiin vasempaan ja oikeaan kierrokseen käynnissä, ja lopputunnista Jassu laittoi meidät vielä harjoittelemaan joitakin kertoja laukannostoja pitkän sivun alusta. Valmistele hyvin, olivat avainsanat, ja omasta mielestäni siirtymiset olivat todella napakoita ja tahdikkaita. Asiaan saattoi vaikuttaa myös se, että Dante hieman ennakoi nostoa ja jouduin jarruttelemaan ennen kulmaa, mutta ainakin sillä oli selvästi työmotivaatio kohdillaan. Laukannostojen jälkeen siirryimme käyntiin ja annoimme hevosille pitkät ohjat.

"Teille tekee todella hyvää käydä välillä alkeistunneilla. Dante saa paljon onnistumisia ja itsekin pystyt keskittymään paremmin apujen hiomiseen, kun ei ole mitään painetta", antoi Jassu palautetta tunnista. Ja oikeassahan hän oli. Olin ehdottomasti sitä mieltä, että meidän pitäisi Danten kanssa osallistua uudestaan alkeistason tunneille hiomaan aivan perustason asioita.


Annu:

Sonia oli hyvä hoitaja. Se tuli näyttämään, kuka tarhassa olevista hevosista olikaan Raffe, ja antoi taluttaa itse ruunan talliin. Sonia näytti myös, mistä Raffen hoitotarvikkeet löytyivät ja toi satulan ja suitset käytävään valmiiksi odottamaan. Naisesta jäi hyvä fiilis, se oli selvästi ilahtunut eilisestä pizzaillasta ja jaksoi nyt pyöriä tallilla hymyissä suin.

Raffe oli kiva hoitaa, mutta ratsastaessa oli omat haasteensa. Kulmissa se oikoi niin, että Jassu joutui muutamaan kertaan tulemaan seisomaan aivan kulman viereen niin, ettei Raffe kehdannut lähteä pelleilemään. Muuten se kyllä pujotteli kartiot ja nosti jopa laukan, kun apuja hieman auttoi raipalla.

Tunnista jäi kaikin puolin hyvä mieli, ja olin todella onnellinen, että pysyin selässä. Edellisestä ratsastustunnista oli niin paljon aikaa, että olin aivan varma, että löydän itseni maasta jo alkukäyntien aikaan. Toisin kävi. Oli hienoa päästä sanomaan kotona, että kävin ratsastamassa ulkomailla, ja ehkä tosin jättää välistä se fakta, että tuntia piti myös suomea puhuva nainen ja tunti muistutti todella paljon Suomen ratsastuskoulun tuntia. Oli miten oli, hauskaa oli!

Tunnin päätteeksi hieman harmitti, kun Raffe jatkoi viimeiselle tunnille, enkä saanut hoitaa sitä loppuun. Se fiilis kuitenkin meni nopeasti ohi, kun ulkona kentällä meitä odotti Aurora ja Ronja, jota saisin tänään kokeilla myös.
"Mun jalat on ihan hellänä jo nyt", naurahdin Nitalle, joka käveli Danten selässä tallipihan poikki kentälle. Nita naurahti.
"Odotapa vaan huomenna, katsotaan, nousetko sängystä ylös ollenkaan", se vastasi. Ehkä en nousisi, mutta se tuskin johtuisi kipeistä jaloista. En tiennyt, missä vaiheessa olisin kertonut Nitalle iltasuunnitelmistani, mutta se sai nyt odottaa. Aurora nimittäin huomasi meidät ja vilkutti kentältä.

“Hetkonen, eikö tässä ole jalustimia?” kysyin Auroralta, kun olin hyppäämässä kirjavan ponin selkään.
“Ei oo”, Aurora sanoi ja naurahti. “Tykkään mennä oikeastaan ilman satulaa, mutta tämä jakaa jo jonkin verran painoa ja tukee, vaikka rungoton onkin, niin käytän tätä usein”, se jatkoi, “mutta Ronjalla on tosi tasainen töltti ja laukka”. Okei. Mä pysyin selässä edellisen tunnin, ehkä mä pysyisin nytkin. Tai niin ainakin vakuuttelin Auroralle, joka auttoi nousemaan selkään.

Ronja oli matalampi kuin Raffe, mutta sillä oli yllättävän pitkät askeleet. Näin niin kuin poniksi. Oikeastaan se oli kaikin puolin ihan mukava ratsastaa, eikä selässä pysyminen ollutkaan vaikeaa. Ei edes silloin, kun kokeilin tölttiä. Olin kerran aiemmin töltännyt issikkavaelluksella Tahkolla, mutta ihan erilaista se oli nyt kentällä. Muutaman kierroksen jälkeen oli kyllä pakko lopettaa, sillä tasapaino meinasi jo alkaa horjua.
"Eikä, miten kivaa!" hihkaisin Auroralle, joka tuli kysymään ensifiiliksiä Ronjan kanssa.
"Siis jos ikinä hommaisin hevosen, niin haluaisin ehdottomasti samanlaisen kuin Ronja", sanoin Auroralle.
"Heeei, mikä vika Dantessa!" huuteli Nita muka-nyrpeänä toiselta puolen kenttää.
"Ei siinä mitään vikaa oo! Mutta kato nyt miten söpö ja suloinen Ronja on", sanoin lässyttäen ja rapsutin Ronjan kaulaa. Sen turkkikin oli niin pehmeä!
"Et sitten kuitenkaan ole vielä harkinnut ponin ostamista?" kysyi Aurora.
"Eeen. Katsoo nyt, jos opiskelujen ohella pääsisi edes aloittamaan ratsastustunnit joskus uudestaan", vastasin. Myönnän, että Nitan elämää seuranneena välillä kadehdin sitä, miten ihanalta hevosenomistajan arki vaikutti, mutta en mä tiennyt, haluaisinko ihan oikeasti koskaan omaa hevosta. Mutta ei mun onneksi tarvinnut vielä tietääkään.