Kellonaika on nyt Ma 18 Tammi 2021, 18:03

36 osumaa on löytynyt haulle 0

Danten päiväkirja

8.1. - Koulutreeniä
#OTsuoritus

"Teit ex tempore mitä?"
"Osallistuin Danten kanssa kisoihin viikon päähän."
"Miten teillä viimeksi meni?"
"Ei sijoituttu."
"No meillä on sitten jonkun verran tekemistä... Milloin aloitetaan?"
"Heti vaan kun sulle käy."
"Nyt?"

Jannin kanssa käydyn keskustelun jälkeen kävin varustamassa Danten ja talutin sen maneesiin, jossa Janni jo odotti. Ei hän ehkä ajatellut, että joutuisi perjantain vakiotuntien jälkeen jäämään vielä tallille käymään läpi helppojen kouluratojen ohjelmia.

"Lämmitelkää huolellisesti. Ratsasta kulmat alusta asti hyvin ja tee monipuolisesti voltteja ja siirtymisiä", Janni ohjeisti. Dante oli ollut eilen todella kevyellä liikutuksella, joten tänään se työskenteli senkin edestä. Alusta asti niin motivoituneena ja eteenpäinpyrkivänä.
"Älä jarruttele turhaan, anna sen liikkua omaan tahtiin ja myötäydy sen liikkeisiin", Janni ohjeisti. "Hyvä."

Kävimme tänään läpi helppo B -ohjelmaa. Dantella ei ollut mitään ongelmia suorittaa liikkeitä, itse taas jännitin selässä ja käytin aivan liikaa energiaa muistellessani seuraavaa tehtävää. Voltit, kiemuraurat ja laukannostot vilisivät mielessäni, aivan kuten viime kerrallakin, ja kokonaisuus oli aivan sekaisin.

"Ootko sä koskaan harrastanut tanssia?"
"Joskus tosi nuorena, miten niin?"
"Muistatko, miten opit kaikki koreografiat?" Jannin kysymys lähinnä hämmensi ja nauratti.
"Varmaan tosi huonosti, kun kerta lopetin." Jannikin naurahti ystävällisesti, mutta olin aika varma, että nainen piti minua aivan toivottomana kouluratsastajana.
"No mutta hei, teillähän meni esteet hyvin?"
"Joo."
"Miten sä muistat, mikä este on seuraavaksi?"
"En mä oikein tiedä. Tai jotenkin mä näen sen radan kartan mun mielessä, kun mä mietin seuraavaa estettä."
"Auttaisko se tässäkin?"
"Ai niin kuin miten?"
"No että ajattelet, että tässä kohtaa on se tiimalasi, täällä se ympyrä, tästä puolikkaalta lähtee laukkaosuus..."
"Vois ehkä toimia", pohdin ääneen ja piirsin jo mielessäni ylhäältä päin kuvattuun kenttään viivoja ja ympyröitä.

Kävimme rataa läpi tehtävä kerrallaan ja keskityimme enemmän yksittäisten liikkeiden hiomiseen. Kotiläksyksi heti huomiselle tuli opetella rata ulkoa. Tavalla ei väliä, kunhan jollakin tapaa liikkeet yhdistyisivät niin, että se näkyisi varmana työskentelynä Danten kanssa.

"Hyvä, ja anna sitten pitkät ohjat."
kirjoittaja Nita
lähetetty Pe 08 Tammi 2021, 20:43
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Danten päiväkirja
Vastaukset: 21
Luettu: 811

# Tallikirja 2021 -->

17.12.2020 - #OTsuoritus - perustuu Mathilden tarinaan

Lucasta ärsytti. Äiti oli kieltänyt käyttämästä valkoisia tennareita tähän aikaan vuodesta. Rapaantuivat, kuulemma, vaikka Lucas kävelisikin niillä ihan vain asvaltilla. Ei kelvannut. Joten Lucas ei voinut paljastaa äitille, että Converset olivat kadonneet liikuntatunnin aikana. Adrianne sen oli Lucaksen muistin mukaan keksinyt, että ne oli varmasti ne Loten pari luokkakaveria, jotka ne oli pöllinyt. Toisella niistä oli ihan varmasti ollut valkoiset Converset jalassa, vaikka se oli niin köyhä, ettei sillä olisi ikinä ollut varaa niin kalliisiin kenkiin. Sotkenutkin se oli ne, heti. Ihan kurassa ja harmaat. Niin että se tyttö joutuisi sitten ostamaan uudet Lucakselle, koska ei niistä valkoisia saisi kuitenkaan enää. Winnie ja Una olivat torstain helppo C -tunnilla, ja Lucas oli jäänyt katsomaan niiden tuntia omansa jälkeen. Ja sen tunnin jälkeen Una oli näyttänyt Lucakselle sen tytön, joka ne kengät oli pöllinyt.

Lucas ei kuitenkaan ollut ihan varma. Se tyttö näytti paljon nössömmältä kuin edes Lotte, jota Lucas piti maailman nössöimpänä tyyppinä. Una oli kuitenkin jo alkanut kovistella sitä tyttöä, joka alkoi melkein heti itkeä. Lucas ei uskonut enää hetkeäkään sen olevan varas, vaikka eikö tuollaiset halpoihin supermarketvaatteisiin pukeutuvat yleensä olleet niitä varkaita? Lucas ei silti uskonut tytön olevan varas.

Lucas ei silti voinut näyttää muille tytöille, ettei hän uskonut.
”Juuri noin sä varmaan sanoisit, jos sä olisit varas”, Lucas puuskahti tytön itkiessä, ettei ollut koskaan elämässään edes koskenut Converseihin, vaan valkoiset tennarit olivat halvat ja vanhat. ”Palautat ne viimeiseen koulupäivään mennessä, tai me näytetään sulle, ettei meille kannata ryppyillä.”

Lucasta hävetti omat sanansa, ja Loten luokkakaverin kiiruhtaessa yläkertaan hän kertoi muille tytöille kyytinsä tulleen ja lähti kohti parkkipaikkaa. Kello oli kuitenkin jo melkein puoli kahdeksan, ja pitäisi ratsastaa tänään vielä yksi poni ennen nukkumaanmenoaikaa, joka varmaan myöhästyisi tänään vähän. Onneksi perjantaina alkoi vasta yhdeksältä koulu, joten aamulla ehtisi hyvin ratsastaa ainakin yhden ponin.


Mutta Lucaksen oli pakko myöntää, että varsinkin kun Winnien ja Unan kanssa sai viettää aikaa tallilla, Shelyesissä oli ihan kivaa. Hän oli tänään saanut ratsastaa sillä harmaalla vuonohevosruunalla, jonka Lucasta paljon vanhempi hoitaja oli laittanut kuntoon, vaikka Lucas väitti, ettei hän pelännyt pienen ja pyöreän hampaita, vaikka oli itse pieni eikä pyöreä muuten kuin päästään. Eikä onneksi päästäkään enää niin paljoa, koska Lucas oli kesällä voinut ostaa uuden kypärän, joka oli Charles Owen. Lotte joutui vielä käyttämään tavallisia halpoja kypäriä, koska sen pää oli vielä niin pyöreä. Lucas oli saanut kustomoidun kypärän, joka ei ollut halpa. Mutta sitä sai käyttää vain kisoissa ja valmennuksissa, kotona piti muuten käyttää sitä muovista Uvexia. Shelyesissä hän sai onneksi käyttää uutta kypäräänsä, eikä kenenkään tarvitsisi nähdä sitä rumaa muovista.

Arne, eli se harmaa ja ilkeä vuonohevonen, oli oikeastaan ollut ihan mukava ratsastaa. Sen harjoitusravi oli aika kauhea sen kokoiselle hevoselle, eikä se mikään kouluratojen superstara ollut, mutta ihan mukava. Janni oli laittanut tuntilaiset töihin ilman jalustimia, mutta se ei Lucakselle tuntunut missään. Tai vähän tuntui ikävältä, kun Arnen ravi pompotti niin paljon. Mutta laukkatehtävät olivat kivoja, Lucas hyppäsi usein kotona pieniä tehtäviä ilman jalustimia, joten pääty-ympyrä ilman jalustimia laukassa tuntui vain sunnuntaiajelulta. Niin kauan, kunnes Jannin haukankatse tarttui Lucakseen ja alkoi korjata pojan istuntaa, joka kuulemma näytti ihan esteratsastajan istunnalta. Ihmekös tuo, Lucas pohti, kun kyseessä on kuitenkin esteratsastaja. Lucas ei kuitenkaan ollut sellainen ihminen, joka sanoi opettajalle vastaan. Ja olihan se ihan hyödyllistä, jos ensi kesänä saisi startata kenttää. Pitäisi pärjätä hyvin koulukokeessa, että edes pääsisi hyppäämään. Ja äiti sanoi, että pitäisi mennä koulukisoihin ensin, ennen kun saisi ehkä mennä kenttäkisoihin. Nyt piti vain miettiä, kuka poneista oli sellainen, jolla Lucas mieluiten starttaisi koulua. Vai olisiko se ehkä joku Shelyesin poneista?
kirjoittaja Lucas
lähetetty La 02 Tammi 2021, 20:43
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2021 -->
Vastaukset: 3
Luettu: 116

# Tallikirja 2017 -->

14.12

Viimeinen viikko ennen joululomaa. Syksy tuntui olleen jotenkin raskas ja vaativa, mutta ehkä se johtuu siitä että olin kuitenkin uusi opettaja lukiossa ja kaikki olivat tietenkin omalla tavallaan testailleet minua ja sitä miten paljon olin valmis venymään ja kestämään. Varsinkin abipojista muutamat olivat tehneet nopeasti selväksi että he varmasti yrittäisivät olla kukkona tunkiolla, mutta onneksi samaan sakkiin mahtui sitten niitä helppojakin oppilaita. Yllättäen kyllä myös tässä porukassa oli muutama tyttö, jotka halusivat jakaa tuon tunkion kukon paikan joten saisi nähdä mitä keväästä tulisi, varsinkin kun abeilla alkaisi russefeiring lähenemään, jolloin varmastikaan opiskelu ei saisi enää sitäkään puolta ajatusta, mitä se tällä hetkellä osalta sai.

Onnekseni tänään olisi sentään talvikauden toiseksi viimeinen ratsastustunti, sillä olin ehkä vähän hieman yllättäenkin oppinut että kuvaamataidon opettaja Auroralla oli oma hevonen eräällä ratsastuskoululla ja puhuttuamme kahvitauon tai kaksi hevosista, olin päättänyt tutustua tarkemmin tuon tallin tarjontaan, sillä paluu nuoruuden harrastuksen pariin voisi varmasti olla mukavaa vastapainoa työlle ja kaikelle sille mitä koululla saisi kuulla. Olihan Aurora vähän varoitellut että myös osa abeista kävisi samalla tallilla, mutta päätin silti antaa tallille mahdollisuuden ja ainakin toistaiseksi ratsastaminen oli yhtä mukavaa ja rentouttavaa kuin mitä sen muistinkin olevan, vaikkakin välillä olikin meinannut joutua pieniin sanaharkkoihin opiskelijoiden kanssa.

Astellessani pitkin Shelyesin tallikäytävää, mä pohdin kuumeisesti kenet mulle oltaisiin voitu laittaa tänään tunnille. Nähdessäni että nimeni oli Tranen nimen vierellä pohdin hetken että mitäköhän tästä tunnista tulisi, mutta päätin ottaa haasteen vastaan ja suuntasin oritalliin hakemaan ruunihallakon orin varusteita. Tranen varustaminen ei ollut ikinä mikään helpoin projekti, mutta lopulta tuo oli varustettuna ja saatoin lähteä taluttamaan oripoikaa kohti maneesia. Koska osa tallilaisista oli suomessa kilpailumatkalla, ei meitä ollut tällä tunnilla kuin kolme ratsukkoa, vaikka tunnilla ei kyllä normaalistikaan ollut kuin neljä. Jassun sijasta tunnin piti naapuritalli Brynhildin omistaja Viivi, joka oli pitänyt meille jo edeltävällä viikolla tunnit ja naisella oli mukava, hieman erilainen tyyli opettaa kuin Jassulla.

Katselin mielenkiinnolla maneesissa pystyssä olevia esteitä samalla kun annoin Tranen kävellä pitkällä ohjalla uraa pitkin ympäri maneesia. Yritin hieman pohtia millaisia tehtäviä Viivi niistä saattaisi meille saada aikaan, mutta haaveiluni keskeytti Viivin napakka komennus kerätä ohjat tuntumalle ja alkaa hakemaan ratsuja hyvälle ja reippaalle käynnille, ennen kuin aloimme verryttelemään niitä käynnissä ja ravissa ympyröillä, temponmuutoksilla sekä pysähdyksillä ja melkein pysähdyksillä. Minulla meni pieni hetki alkuun muistaa miten Tranea ratsastetiin, mutta hiljalleen löysin sellaisen tyylin, joka soveltui niin minulle kuin vuono-orillekin.

Ensimmäiset hypyt ristikolle menivät hieman omaan varmisteluuni joten ne eivät olleet kovinkaan kauniita, mutta sen jälkeen hyppääminen alkoi sujumaan ja Trane tuntui hyppäävän vain paremmin jokaisella hypyllä. Lopputunnista tulimme vielä 60-70 cm rataa ja olin tyytyväinen siihen miten rata meidän osaltamme sujui ja miten onnistuin tekemään muutaman hyvän valinnan tilanteisiin joissa oisi ollut myös mahdollista ottaa puomi mukaan joko omasta virheestäni, tai Tranen virheestä. Antaessani vuono-orin ravailla loppuraveja puolipitkällä ohjalla kävin vielä kerran mielessäni lävitse kaikki mitä tunnilla oli tapahtunut ja millaisia ratkaisuja olin itse tehnyt. Viivin palaute tuki mielestäni hyvin omia pohdintojani, joten olin ihan tyytyväinen tuntiin kokonaisuudessaan ja tällaisella fiiliksellä oli hyvä mennä ainakin estetuntien osalta joulutauolle, vaikka edessä olisi vielä keskiviikon koulutunti.

Oritalliin päästessämme käänsin Tranen omaan karsinaansa ja riisuin vuonohevosen varusteet, ennen kuin harjasin sen ja laitoin lopuksi vielä fleecen toppaloimen alle, ennen kuin oli aika palauttaa Trane nauttimaan ulkoilusta vielä parin tunnin ajaksi ja itse palasin talliin puhdistamaan ratsuni varusteet huolella, ennen kuin palautin ne paikoilleen ja vielä ennen kotiin lähtöä etsin tallilaukkuni sivutaskusta kovakantisen muistikirjani, jonne kirjoitin ylös tunnin tehtävät sekä omat kommenttini ja ajatukseni niistä, sekä Viivin kommentin. Olisi mielenkiintoista palata vuoden päästä näihin kommentteihin ja katsoa millainen fiilis niistä ja yleisesti ratsastamisesta olisi silloin, koska varmasti olisin – toivottavasti – kehittynyt hieman lisää kun ratsastamista olisi takana vähän enemmän kuin muutama viikko.

#OTsuoritus
kirjoittaja Helke
lähetetty Su 20 Joulu 2020, 22:23
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

Vennin päiväkirja

Tänään olisi eka kunnon päivä kun mä pääsisin hoitamaan Venniä kunnolla. Koska mummo oli eilen palannut takaisin suomeen, se meinasi sitä että iskää ei taas kiinnostaisi olisinko mä kotona vai en. Mä olin käynyt koulunjälkeen kotona sen verran että mä olin saanut vaihdettua vaatteet ja tehtyä läksyt, sekä syötyä jotain, ennen kuin mä olin taas noussut pyöräni selkään ja lähtenyt polkemaan kohti Shelyä.

Vaikka tuntien alkamiseen oli vielä aikaa, oli tallilla silti jo jonkin verran porukkaa ja moikkasinkin muutamaa puolitutuksi luokittelemaani ihmistä, vaikka en mä vieläkään kokenut tuntevani tallilta Elisan lisäksi oikein ketään muuta kunnolla. Olinhan mä yrittänyt tutustua muihinkin, mutta suurin osa muista oli aikuisia, ja niillä oli ihan omat juttunsa niin en mä oikein tiennyt että mistä niiden kanssa olisi pitänyt jutella että niitä olisi kiinnostanut puhua mun kanssa.

Mä tiesin että Venni tekisi tänään kaksi tuntia joten ihan ekana kun mä sain mun repun taukotupaan mä kävin ilmoitustaululta tarkistamassa taas kerran että mitä kaikkea hoitajien tehtäviin kuuluikaan. Olinhan mä lukenut sen paperin monta kertaa jo lävitse ennen kuin mä olin edes kysynyt Venniä mun hoitohevoseksi, mutta kai jännitys uusista kuvioista oli vain pyyhkinyt kaikki mun mielestä pois ja toisaalta en mä ollut vielä edes kerennyt opettaa itselleni uutta rutiinia. Luettuani listan pariinkin otteeseen lävitse, mä otin ekaksi tehtäväksi Vennin karsinan siivouksen. Löydettyäni kaikki tarvittavat jutut mä olin valmis siirtymään karsinalle ja aloittamaan sen siivoamisen. Nopea mä en projektissa ollut, mutta mä olin yrittänyt siivota karsinan mahdollisimman huolellisesti ja lopuksi mä vielä tarkistin että vesi- ja ruokakupit oli puhtaita, ennen kuin mä kävin tyhjäämässä kottarit ja palauttamassa kaikki paikoilleen.

Koska tuntien alku rupesi lähenemään, me lähdettiin Catun ja Sonian kanssa hakemaan Lidiaa, Teguiria ja Venniä sisälle isoon talliin, sillä ne kaikki olisi ensimmäisellä tunnilla. Vennin ratsastaja laittoi tamman itse kuntoon tälle tunnille ja en oikeastaan tehnyt muuta kuin autoin vain ratsastajaa saamaan kaikki varusteet karsinalle. Ratsukon lähtiessä tunnille musta tuntui että aika katosi johonkin kun me jäätiin Elisan kanssa juttelemaan lähestyvästä joulusta ja pian meillä meinasikin tulla kiire vaihtaa omat ratsastuskamat päälle ja siirtyä maneesiin.

Mä olin saanut tälle tunnille Vennin joten kävelin tutun pystyharjan luokse ja edellisen tunnin ratsastaja piti siitä kiinni niin kauan että sain lyhennettyä jalustimet mulle sopivaksi, ennen kuin tuo auttoi mut vuonohevosen selkään. Meillä olisi edessä tänään koulutunti ja Janni halusikin heti alusta asti että jokaisen ratsu olisi oikein extra hyvin kuulolla. Kun me oltiin verkattu ratsumme Jannin ohjeiden mukaan, maneesin keskellä kävelevä nainen kertoi meille ensimmäisen tehtävän. Kun me tultiin pitkälle sivulle, meidän piti ensin odottaa että ratsu olisi kunnolla suorassa, ennen kuin me saataisiin lähteä tekemään pohkeenväistöä. Väistön ei kuulemma tarvitsisi olla pitkä, mutta ainakin muutama askel pitäisi väistättää. Muistuttaessaan vielä mitä apuja väistön ratsastamiseen vaadittiin, me saatiin aloittaa tehtävä.

Venni oli vähän liian herkällä päällä, joten se meinasi ekalla kerralla lähteä ihan liian vinosti liikkeelle.
”Siirrä Nea oikeaa jalkaa ihan vähän taaksepäin jotta saat Vennin takaosaa vähän enemmän vasemmalle. Vielä vähän. Viiiielä. Siinä on hyvä. Nyt yrität seuraavalla kerralla saada Vennin kulkemaan näin.”
Musta tuntui että mä tein joka kerta samat virheet, mutta hiljalleen Venni alkoi kulkemaan heti alusta asti oikein.
”Okei, sitten kaikki voi vaihtaa puolikaarrolla suunnan omalta kohdalta ja tehdään sama juttu vielä toiseenkin kierrokseen.”
Uudessa kierroksessa tehtävä oli jotenkin paljon helpompi ja Janni kehuikin meitä varmaan joka kerta, mitä me tehtävä tehtiin.

”Okei, sitten siirtäkää ratsut harjoitusraviin sitä mukaa kun edessä on tilaa. Hakekaa heti alusta hyvää tahtia, sillä koitetaan pian samaa tehtävää ravissa” Jannin ohjeistus kaikui maneesissa. Musta tuntui että vuonohevonen allani kipitti menemään ihan liian lujaa mutta onnekseni mä löysin oikeat avut, joilla mä sain Vennin hidastamaan siten että mä pystyin istumaan sen satulassa ilman että vuonohevosen liike pompotti hirveästi.
”Pidä Nea sitten hyvää huolta siitä että Vennin takaosa ei pääse etuilemaan. Se saattaa ravissa lähteä poikittamaan hieman liikaa, joten siirrä vaan siinä kohtaa reippaasti vasenta pohjetta taaksepäin ja pyydä sitä siirtämään takapäätään vähän oikealle”
Ekalla kerralla mä valmistauduin vähän liiankin huolellisesti tehtävään ja Venni jäi ihan liian suoraksi.
”Okei, nyt oli ainakin valmistelut kunnossa. Anna sen kuitenkin lähteä ensin väistöön ja sitten vasta korjaa jos on tarvetta.”

Seuraavalla kerralla väistö onnistui paremmin ja me tehtiin muutamat väistöt ravissa ja sitten laukassa me kokeiltiin loivaa kiemurauraa ja erikokokoisia voltteja toiselle pitkälle sivulle. Tunnin lopuksi musta tuntui että mä olin oikeasti tehnyt töitä ja laskeutuessani Vennin satulasta mä jo hetken mietin että kantaisiko mun jalat ollenkaan, mutta onneksi ne kantoi ja me päästiin palaamaan takaisin talliin. Vennin ollessa karsinassaan mä riisuin siltä ensin satulan ja sitten suitset, jotka molemmat päätyivät karsinan ovessa olevaan telineeseen, ennen kuin mä irrotin vielä suojat. Varusteiden ollessa pois mä harjasin Vennin huolella ja yritin samalla tarkistaa että sille ei olisi tullut mitään haavoja tunnin aikana.

Lopuksi kun mä olin harjaamisen jälkeen sulkenut Vennin karsinan oven ja varmistanut että se oli kunnolla kiinni, mä harjasin vuonotamman suojat, ennen kuin suljin tarrat ja niputin ne harjapakkiin ja lopulta nappasin harjapakin sekä suitset kantoon ja jätettyäni ensin harjapakin paikalleen kävin ensin pesemässä kuolaimet ja lopulta koko suitset. Suitsienkin ollessa paikallaan oli aika vielä hakea satula omalle paikalleen ja tarkistaa että kaikki olisi varmasti paikallaan ja siististi, ennen kuin hain reppuni taukotuvasta ja lähdin polkemaan pimeässä kohti kotia.

#OTsuoritus & Hoitomerkintä 1
kirjoittaja Linnea
lähetetty To 17 Joulu 2020, 11:04
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Vennin päiväkirja
Vastaukset: 4
Luettu: 341

# Tallikirja 2017 -->

10.12.2020

”Kerro nyt jo”, Lucas intti. Äiti oli käskenyt Lucasta pukemaan ratsastusvaatteet, pakannut Lucaksen kypärän ja saappaat autoon ja sitten köyttänyt Lucaksen kiinni takapenkin turvaistuimeen. Lucasta hävetti. Hänhän oli kohta yhdeksän. Ei kukaan muu kohta yhdeksänvuotias istunut turvaistuimessa, mutta äiti väitti, että Lucas oli niin kevyt ja lyhyt, ettei ollut turvallista matkustaa ilman istuinta. Etupenkillä matkustaminen ei tulisi kuuloonkaan vielä pitkään aikaan, ellei poika yhtäkkiä venähtäisi. Lucas toivoi venähtävänsä. Hän oli edelleen luokan lyhyin. Ei kukaan muu kohta yhdeksänvuotias ollut myöskään alle 130-senttinen. No, ainakaan ponit eivät jäisi liian pieniksi vielä hetkeen.

”Me ollaan matkalla Shelyesiin”, äiti paljasti lopulta. Lucaksen leuka loksahti niin auki, että poika säikähti hetkeksi, että se oli mennyt sijoiltaan. Ei ollut. Lucas pystyi kyllä puhumaan, kun vaan sai asian käsiteltyä.
”Ootko sä viemässä mua ratsastustunnille?” Lucas melkein huusi äidille. Ei Lucas käynyt tavallisilla ratsastustunneilla tavallisessa ratsastuskoulussa. Ei ollut alkeiskurssin jälkeen käynyt. Toivottavasti kukaan tuttu ei näkisi. Lucas kuolisi häpeästä.
”Keskusteltiin Håkanin kanssa, ja Håkan oli sitä mieltä, että se tekisi sulle hyvää. Kerran viikossa ratsastuskoulun koulutunnilla. Ja nyt talvikaudella on siihen hyvin aikaakin”, äiti selitti vilkuillen Lucasta taustapeilistä.
”Enhän mä ehdi ratsastaa poneja tänään ollenkaan!” Lucas puuskahti ja painoi päänsä kylmää ikkunaa vasten. Äiti oli ihan tyhmä. Talvella piti treenata, joka päivä ja paljon, että kesällä sitä ei tarvitsisi kisojen lomassa tehdä. Kyyneleet polttelivat Lucaksen silmäkulmissa. Lucasta ei ollut hävettänyt näin paljon sitten niiden yksien kisojen, joissa hän oli tippunut suoraan vesiesteeseen, vaikkei ollut yrittänyt edes hypätä sitä. Lucas ei ollut kovin hyvä englannissa, mutta tiesi silti, mitä ratsastajien walk of shame tarkoitti.
”Lotte ratsastaa jonkun, ja muilla on tänään kävelykonepäivä. Treenataan sitten viikonloppuna enemmän. Håkan tulee ainakin kahtena päivänä.”
”Lotte? Ei se saa ratsastaa –”
”Lucas, tiedät hyvin, että Lotte saa ratsastaa poneilla, varsinkin silloin, kun sulla on jotain muuta.”
”Ei mulla olisi ollut tänään mitään muuta, jos sä et raahaisi mua johonkin kusiselle ratsastustunnille!”
”LUCAS!” äiti rääkäisi. Lucas ei saisi kiroilla. Kusi ei kyllä ollut kirosana, mutta ei sitäkään olisi saanut sanoa. ”Voidaan perua Håkanin tulo tänä viikonloppuna, jos et osaa käyttäytyä.”
Lucas ei vastannut mitään, räpytteli vain vimmatusti, etteivät kyyneleet pääsisi valumaan kasvoja pitkin.

”Moikka! Sä oot varmaan Lucas?” ruskeatukkainen nainen kysyi Lucaksen astellessa äidin perässä talliin. Lucas nyökkäsi.
”Kiva, tervetuloa! Meillä on tässä ilmoitustaululla nää tuntilistat, ja Janni onkin laittanut sulle Raffen tänään. Sen hoitaja Sonia auttaa sua sen kanssa, se onkin tuolla jo harjailemassa Raffea, se on semmoinen vaalea poni tällä puolella käytävää”, kiharatukkainen nainen jatkoi ja Lucas jatkoi matkaansa Raffen luokse. Raffe näytti kiltiltä, mutta tylsältä. Sonia puolestaan ei ollut juuri Lucasta pidempi, tai oli, mutta ei yhtään niin pitkä, kuin aikuiset yleensä. Aikuinen se silti varmaan oli. Aikuinen, joka hoiti jotain tylsää lihavaa ponia ratsastuskoulussa. Lucasta melkein säälitti Sonia, mutta ei voinut tietenkään näyttää sitä, kun Sonia kuitenkin tiesi tästä paikasta ja tästä ponista enemmän. Mutta Lucas oli varmasti sitä parempi ratsastaja.

Ryhmän muut ratsastajat olivat Lucasta paljon vanhempia, paitsi se yksi silmälasipäinen tyttö ei varmaan ollut vielä yläasteella. Muut näyttivät vähintään lukioikäisiltä. Siellä oli kolme vaaleatukkaista tyttöä, joista Lucas ei tunnistanut yhtään. Ne olivat varmaan kouluratsastajia. Niistä ainakin yhdellä oli varmaan oma poni, tai sitten joku vuokraponi, mutta sen varusteet eivät näyttäneet tuntiratsun varusteilta. Muilla hevosilla ei ollut välttämättä suojia ollenkaan, tai jos oli, niin ne olivat jotkut Horzen halvat jännesuojat, mutta sille yhdelle ponille oli kääritty etujalkoihin siistit pintelit ja takajaloissa oli hivutussuojat lampaankarvalla. Se oli myös klipattu. Lucaksen ratsu oli niin karvainen, että Lucas olisi varmaan saanut koko käsivartensa upotettua karvan sisään, jos olisi halunnut.

Janni puolestaan vaikutti ihan asiansa osaavalta. Äiti taas käyttäytyi niin kuin pahinkin poniäiti ja näytti Lucakselle peukkua Lucaksen ratsastaessa Raffella ohi. Lucas mulkaisi äitiä niin vihaisesti kuin osasi, mutta äitiä taisi vain naurattaa.

Raffe oli kuin olikin tylsä. Se teki tasan tarkkaan sen, mitä Lucas pyysi, muttei ollut lähellekään yhtä hieno kuin se yksityisponi tai se iso ruunikko, jonka selässä se yksi aikuinen blondi istui. Lucas oli kuitenkin onnellinen, ettei ollut joutunut vuonohevosen kyytiin. Niillä oli saanut ratsastaa alkeiskurssilla ihan tarpeeksi. Äidilläkin oli vuonohevonen. Lucaksen mielestä Lotte olisi saanut tyytyä siihen, ja olla koskematta hänen poneihinsa. Lotte sai sitä paitsi ratsastaa Lucaksen vanhalla shetlanninponilla niin paljon kuin halusi, mutta sille kiittämättömälle prinsessalle ei kelvannut nykyään enää mikään. Sen luokalla oli kuulemma monta Shelyesissä alkeisjatkokurssilla käyvää tyttöä, jotka se olisi halunnut kutsua ratsastamaan Lucaksen poneilla. Sitä se ei onneksi saanut tehdä.

”Minkälainen fiilis sulle jäi tästä tunnista?” Janni kysyi sitten, kun Lucas oli aika rankan koulutunnin jälkeen antanut Raffelle pitkät ohjat ja he kävelivät uralla muiden perässä.
”Ihan hyvä”, Lucas totesi miettimättä pidempään. Raffe oli tylsä, ja kouluratsastus vasta tylsää olikin, mutta Lucas tiesi myös, että sitä pitäisi jaksaa harjoitella, jotta äiti joskus antaisi startata kenttäkisoissa. Mutta ei vielä ensi kaudella. Lucas oli kuulemma liian pieni.
”Se näytti menevän aika kivasti, vaikka se onkin sulle ehkä vielä vähän iso. Mutta toivottavasti tuut vielä toistekin. Kannattaa kiinnittää huomiota keskivartalon tukeen, se auttaa sua tulevaisuudessa pitkälle ja auttaa jo nyt, niin ei tarvi ratsastaa ihan niin paljon käsillä ja jaloilla, vaikka heppa oliskin sulle vähän iso.” Janni lässytti. Lucaksen teki mieli sanoa sillekin, että oli jo kohta yhdeksän, eikä enää mikään pikkulapsi. Mutta Janni oli kuitenkin aika hyvä opettaja. Ehkä sen koulutunnille voisi mennä joskus toistekin.

#OTsuoritus
kirjoittaja Lucas
lähetetty To 10 Joulu 2020, 17:18
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

# Tallikirja 2017 -->

Jälleen jäljessä aikataulusta...



30.11-3.12




Feitlin issikkaravi pomputti mua ratsastaessani tammalla ilman satulaa, pitkästä aikaa!
”Hienosti!” hihkaisin ja taputin tammaa kaulalle. Pidin istuntatuntia, itselleni, koko maneesi oli minun, sillä ei siellä muita ollut, joten sain pitää hauskaa. Ensin olin ajatellut vaan kävelytystä selästä, mutta kymmenisen minuuttia käveltyäni tylsistyin, ja suunnitelmat muuttuivat.
Puristin pohkeet ja asetin sisään, laukkaa!
Huomasin vasta laukan jälkeen Mathilden hiippaileen maneesiin. Mathilde on tuntiratsastaja, joka oli jokin aika sitten ymmärtääkseni päässyt Samin apuhoitajaksi.
”Moiiii” tervehdin Mathildea.
”Vau! Miten sä uskallat ratsastaa ilman,” Mathilde jätti lauseen kesken.
”Satulaa” täydensin.
”Niin” Mathilde ihasteli.
”Mmmm.. ihan helposti haluatko, eikun, en voikkaan antaa sun koettaa” sanoin.
”Ei se haittaa, mulla on tänään tunti!” Mathilde kertoi innoissaan.
’Tunti, mitä Jassu sanoi mulle tunnista aamulla, hmmmm, niin, että Feitli menee tunnille kello kuudelta’ muistelin.
”KELLO KUUDELTA!” huudahdin, vaikkei hevosten lähellä niin saisi tehdä, mutta se oli reaktio, vahinko. Kaivoin puhelimeni esiin. Kello oli viisitoista vaille.
”Kuinka kauan oot ollut täällä hiljaa?!!” kysyin Mathildelta hypätessäni alas Feitlin selästä.
”En mä tiedä, ehkä, öö, no kello tuolla, näytti sillon vähän yli viitosta, kun tulin” Mathilde kertoi.
Avasin kypärän ja heitin sen maneesin pehmeälle hiekalle katsomon eteen, niin että hiekkaa pöllysi.
”Tule!” sanoin ja lähdin taluttamaan Feitliä kohti maneesin ovea. Hoputin Feitliä vaikka kuinka, mutta lopulta älysin napata lähimmän raipan.
”Noniin Feitliseni nyt mennään!” sanoin päättäväisesti ja heilautin kevyesti raippaa. Näykkiminen kautta Feitli lähti viimein raviin.

Pääsimme talliin kellon ollessa jo kymmentä vaille.
”Noniin satula, ja Feitli et sitten pullistele!” ärähdin hieman.
”Maha sisään nyt poni hei mä en saa tätä ees ekaan reikään!” ähisin. Mathilde harjasi Feitlin oikeaa etujalkaa. Jouduin vähän väliä nykäisemään ponia ohjista, näykkimis yritysten takia. Jätin suitset siis päähän, sillä kaikki mahdollinen oikominen oli valttia.
”Laitatko takasuojat, jos mä laitan etu?” kysyin Mathildelta ja heitin silti jo vastausta odottamatta suojat tytön eteen.
”Öm, miten ne laitettiinkaan?” Mathilde kysyi. Nappasin toisen suojan ja näytin.
”Näin” kerroin.
”Ainiin joo!”
”Mutta oot sä jo hyvin edistynyt! Ansaitset kyl olla Samin apuhoitaja, vaikkei suojat välttiä oikein päin aina mee!” sanoin vinkaten silmää. Mathilde hymyili varman oloisesti, huomasi että hän hehkui ylpeydestä itsestään, kehut taisivat tulla juuri hyvään aikaan!

”Jaaa, minuuttia ajoissa!” huokaisin katsoen puhelimestani kelloa, mutta pitäen samalla Feitlistä kiinni. Elisa oli tänään kipeä, joten tuurasin häntä Feitlin hoitajana. En kuitenkaan ollut muistanut, että hoitajillakin oli aikatauluja, ja siis mulla nyt tupla-aikataulut, koska lupasin lisäksi hoitaa myös tallihommani, vaikka Catu yritti antaa apuaan niissä, jotta ehtisin varmasti kaiken myös, mitä hoitajien piti tehdä.
”Hoitajat kiristää satulavyöt, ja nouskaa sitten selkään” Catu ohjeisti. Huokaisin helpotuksesta, enää viimeinen ponnistus. Catu käveli luoksemme.
”Mites oot noin väsyneen näköinen? Onks hetkelliset paluut hoitajahommiin väsyttäneet sut täysin?!” Catu nauroi.
”Hahhahhahhaa! Ihankun et olis huomannu!” tekonauroin ponnistellen Feitlin vyön kanssa.
”Tää on kyllä kiva laittaa tunnille vähintään kolme kertaa viikossa, aikataulussa! Kun omat ratsastukset saa ajottuu melkein miten vaan!” ähisin pyöräyttäen silmiäni.
”Vielä nyt kun Elisa on luultavasti koko viikon pois” huokaisin.
”Ja lisäks, tää satulavyö, on ihana! Vois olla vähän pidempi!” ärähdin.
”Oikeesti tän tunnin jälkeen vaihdan Feitlille puolet pidemmän vyön! Miten Elisa pärjää?!” karjaisin.
”Nyt voit mennä selkään” sanoin uuvuksissa.
”Ja kun katos voi ite ratsastaa ilman satulaa, mutta sitten näille tunneille melkein aina pitää laittaa tää himputin satula!” sanoin Catulle. Catu vain nauroi.
”Pitkät ohjat ja käyntiä uraa pitkin!” hän ohjeisti viimein kun pystyi.
”Ja Hilla, sä saat kunnian taluttaa! Niinkun aina kun tarvii! Tälläkertaa Tranea, kun sille vois tervita taluttajaa!” Catu naurahti. Olipas nyt niin hauskaa että olin jälleen jäljessä aikataulusta!

Seuraavana päivänä, tiistaina, Elisa oli onneksi jo toipunut sittenkin!
”Luojan kiitos sä oot täällä!” huudahdin ilahtuneesti Elisalle, ja halasin tätä.
”Oookkei oliko Feitli noin kauhee?” Elisa nauroi ja silitti narun päässä luimistelevaa ponia. Olin ehtinyt jo napata Feitlin tarhasta valmiiksi ensimmäistä tuntia varten, mutta onneksi nyt oli Elisa, tyyppi, joka voisi tehdä hommat mun puolesta!
”Noooo, ainahan se! Mutta oli kivaa palaa hoitajahommiin vähäks aikaa, vaikken, ihan ollut aikataulussa, EIKÄ SIITÄ SITTEN CATU PUHUTA!” huusin katulle joka kärräsi heiniä etäämmällä. Tämä tirskui.

Ja niinhän siinä kävi, että seuraavalla omalla tunnillani, torstaina, sain mennä Feitlillä, ja tietenkin, taas myöhässä aikataulusta maneesissa!
”Mikä mua riepoo?!” ihmettelin ääneen hoputtaessani Feitliä kävelemään reippaammin maneesia kohti. Nappasin kännykän taskusta, jo pian viis minuuttia myöhässä! Sujautin kännykän takaisin taskuun, ja hoputin Feitliä, joten poni päätti siirtyä tölttiin.

”Nonniin poni, ja maha sisään!” kiristelin jälleen Feitlin satulavyötä. Sentään opettajana oli Janni, ikä vielä kauempana musta.
”Uralle pitkin ohjin, kun olette saaneet satulavyöt kieistettyä, päässeet kyytiin, ja säätäneet jalustimet sopiviksi” Janni ilmoitti ja siirtyi itse kentän laitamille, opettajan tuolin luo.
Laitoin maasta käsin jalustimet oikeisiin reikiin, ja hyppäsin selkään.

Lähdimme raviin, taikka eipä sittenkään. Tiesin heti yhdestä sanansta, että tällä tunnilla ei tölttiä kaivattaisi: ”korjaa!” jonka Janni sanoi tiukalla äänensävyllä. Tämä oli ainut syy, miksi en tykännyt Feitlin ravista. Sitä piti pitää yllä, ettei sortuisi tölttiin. Ei reippauden kannalta, sillä Feitli on reipas, vaan muuten, pitää yllä.
”Okei, sitten aletaan ottaa kolmikaarista, ja vähän väistöjä” Janni ilmoitti. Lyhyillä sivuilla pohkeenväistöt, toisella ravissa, toisella käynnissä, ja pitkillä sivuilla kolmikaariset kiemuraurat, ehkä vähän niin sanotusti lyhistyneesti, ja huonoilla teillä, ettei kuitenkaan törmäyksiä synny” Janni ohjeisti. Mustahiuksinen nainen kävi hakemassa puomin, jonka asetti maneesin keskelle, jotta kolmikaarisilla kaikki pysyisivät omalla puolellaan.
Käänsin kolmikaariselle, jossa heti itsekkin huomasin huonot taivutukset, joista Jannikin ehti huomauttaa.
Pohkeenväistöt meillä meni yllättävän hyvin, näin kun en ole pitkään aikaan Feitlillä ratsastanut tunnilla.

”Okei, otetaan nyt puomeja toiselle sivulle, ja este toiselle” Janni ilmoitti.
”Tällä tunnilla siis ollaan tehty aika perus juttuja, että ei niissä ihan ruostuta! Siis myös perus pystyä hypätään, kun ootte kerran saaneet hyvin ponitkin liikkeelle ton enemmän kouluosuuden, eli puolikkaan tunnin aikana”  nainen selitti kantaen samalla estetolppia. Janni nosti esteen ehkä 40 senttiin, ja laittoi puomit toiselle sivulle lisäksi voltin muotoon.
”Eli tänne sivulle saa nostaa laukan, ja voi alkuun ottaa vaikka pääty-ympyrän jotta saa hyvän tien ja vauhdin, myös laiskemmilla hepoilla. Toiselle sivulle siis puomeja, ja voltti” Janni ohjeisti. Siirsin Feitlin raviin.
”Hyvä! Nyt ei Feitli edes tarjonnut tölttiä!” Janni kehui. Olin edistynyt Feitlinkin kanssa, sitten hoitaja-aikojeni, monella tapaa, yksi niistä tämä. Vielä vuosi sitten olisin antanut Feitlin töltätä.
Ohjasin mielestäni hyvin keskelle puomeja, ja voltilla sain hyvän taivutuksen. Kopautin viimeisellä puomilla kantapäät Feitlin kylkiin, puomi kolahti laukan noustessa. Feitli hieman kompuroi puomiin siis.
”Nosta ens kerralla laukka vasta puomin jälkeen niin nousee oikee laukkakin, eikä Feitli kompuroi” Janni ohjeisti. Vasta silloin huomasin väärän laukan, ja korjasinkin sen heti ympyrällä.

Ohjasin kohti estettä laukassa. Feitlin askeleet tuntuivat nopeutuvan ja nopeutuvan, ruuna oli innoissaan. Juuri kun Feitli ponnisti, erehtyi poni katsomaan maneesin pimeää nurkkaa, ja niinhän siinä kävi, että:
”Sattuiks suhun Hilla?” näin katsomossa olleiden Cathyn ja Linnean kysyvän avatessani silmät. Hieman huolestuneen näköiset kasvot tuijottivat minua.
”Häh?” ihmettelin.
”Siis sä putosit aika pahan näkösesti, kun olitte hyppäämässä estettä ja Feitli pelästy jotain” Linnea kertoi.
”Maneesin pimeää nurkkaa” lisäsin pyöräyttäen silmiäni huvittuneesti. Seuraavaksi katseeni alkoi hakea Feitliä, ja pian ponin näinkin laukkaamassa valkuaiset pyörien maneesin valoisammassa päässä.
”Toi lamppu kyllä pitäis korjata” Sonia toteaa katsomosta.
”Sanopa muuta!”

Merkintä 12
Merkintä 1 #tarinatempaus2020
Aloituspvm. 3.12.2020
Merkintä 1 #OTsuoritus
Made 3.12
kirjoittaja Hilla
lähetetty To 03 Joulu 2020, 20:00
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

# Tallikirja 2017 -->

Mua jännitti tän päivän tunti tosi paljon kun mummo oli tulossa katsomaan. Mä en yhtään muistanut että miltä musta oli tuntunut kun joku oli katsomassa mun tuntia kun mä olin tottunut siihen että mä olin tallilla aina yksin tai siellä tulleiden kavereiden kanssa. Me oltiin lähdetty ehkä vähän normaalia aikaisemmin tallille sillä mä haluaisin esitellä mummolle paikkoja, ennen kuin mun oli aika katsoa kenellä mä menin.

Mulle oli laitettu se ruunivoikko Aage jolla mä en ollut mennyt vielä kertaakaan. Me juteltiin mummon kanssa hevosista ja ratsastamisesta vaikka mummo ei toisaalta tiennytkään hepoista niin paljoa mutta mun mielestä oli kiva että se halusi edes tietää vähän jotain ja mä yritin kertoa sille parhaani mukaan kaikkien varusteiden nimiä suomeksi ja norjaksi vaikka mulla oli vielä vähän harjoittelemista ääntämisen kanssa. Saatuani Aagen valmiiksi mä lähdin taluttamaan ruunivoikkoa kohti maneesia muiden perässä ja mummo seurasi mun vierellä ennen kuin mä kerroin sille mihin se voisi mennä istumaan ja katsomaan meidän tuntia samalla kun mä talutin Aagen kaartoon ja kiristin sen vyötä ja laskettuani jalustimet nousin sen selkään.

Aage oli tosi hidas verrattuna muihin millä mä olin ratsastanut Shelyesissä. Mä jouduin oikeasti tekemään töitä sen eteen että mä sain sen liikkumaan kunnolla eteenpäin. Mua nolotti että mä en saanut Aagea liikkumaan vaikka mä yritin parhaani. Tunnin tehtävänä oli kolmikaarinen kiemuraura käynnissä ja ravissa, siten että meidän piti pitää huolta hyvästä taivutuksessa jokaisessa mutkassa ja ensin käynnissä meidän piti tehdä pysähdykset jokaiselle suoralle osalle. Mulla meni tosi pitkään että mä sain Aagen tekemään pysähdykset hyvin, saati sen siirtymään uudelleen käyntiin sen jälkeen kun me oltiin hetken seisty.

Kuitenkin lopulta meidän tehtävä alkoi sujumaan käynnissä ja sitten olikin ravin vuoro. Ravissa mä olin ehkä vähän päättäväisempi ja mä sainkin tosi kivasti sitä ratsastettua ja Jannikin kehui miten hyvin meillä alkoi ravissa sujumaan Aagen kanssa. Poni ei toisaalta tykännyt kun mä pyysin sitä liikkumaan reippaasti eteenpäin ja jossain kohtaa se kokeili vähän pukittaa, mutta yllättäen mä pysyinkin sen selässä ja me päästiin lopputunti ihan kunnialla ponin kanssa loppuun.

Janni meinasi että meidän tunti oli mennyt tosi hyvin ja mä olin myös ihan tyytyväinen vaikka meillä olikin ollut Aagen kanssa omat ongelmat tunnin alussa. Mun ei tarvinnut tällä kertaa hoitaa ponia tunnin jälkeen pois kun se jatkoi vielä seuraavalle tunnille joten kun mä olin saanut vaihdettua sen seuraavan ratsastajan kanssa paikkaa, mä lähdin kävelemään kohti maneesin ovea ja kerroin mummolle että me oltiin valmiita lähtemään kotiin.

#OTsuoritus
kirjoittaja Linnea
lähetetty To 03 Joulu 2020, 00:01
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

# Tallikirja 2017 -->

✎ Samvais ♥
maanantaina 30. marraskuuta 2020
#OTsuoritus

Topics tagged under otsuoritus on Shelyesin Foorumi 50630451887_4e4e8c759a_z

Beste ponnien i verden.

kirjoittaja Mathilde
lähetetty Ke 02 Joulu 2020, 09:06
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

Samvaisin metkut

3⁂ Tunnilla

Olin käynyt nyt kahdella vakiotunnilla ja kolmella alkeisjatkotunnilla. Tänään oli siis jo kuudes ratsastustuntini Shelyesissä! Sen lisäksi olin ollut jo kokonaiset kaksi viikkoa Samin apuhoitaja luokkakaverini Mathilden kanssa. Toissapäivänä olimme juhlineet pikkujouluja, ja olimme seuranneet tallilla johonkin kilpailuun osallistuvia vanhempia tallilaisia, ennen kuin meidät vietiin merenrannan hienoon ravintolaan syömään jouluruokia. Ruuat oli olleet vähän liiankin hienoja minun makuun, mutta oli siellä ollut lastenkin jouluruokia, ja paljon herkkuja jälkiruuaksi! Ja voitko uskoa, itse joulupukki tuli sinne jakamaan lahjoja! Mutta minulle ei kuulemma ollut lahjaa. Olin mönkinyt tyhjään pussiin löytämättä enää yhtään lahjaa sitten, kun pukki oli väittänyt jakaneensa viimeisen lahjan. Mutta ukko oli hymyillyt ja luvannut tuoda jouluna minulle paljon lahjoja, ja en malttanut nyt odottaa, että pukki tulisi käymään meillä. Mutta siihen oli vielä niiin monta viikkoa!

Olin saanut tänään alkeisjatkoon iki-ihanan Sam-shettiksen. Älä kerro kellekään, mutta se oli oikeastaan jo mun suosikkiponi. Mut ei saa sit kertoa sitä Trondheimin Bella-shettikselle! Olikohan Bellalla ikävä mua? Mulla ainakin oli sitä, mutta Sam ei ollut yhtään hassumpi. Olin ratsastanut myös Wildalla ja Dimonalla, joka oli kamalan iso, ja jopa Feitlillä, joka oli vielä paljon isompi, suorastaan valtava. Jos se ei olisi niin pulska ja karvainen, voisin juosta sen vatsan alta juuri lainkaan kumartumatta. Tai no, ehkä vähän liiottelin, mutta oli sitä ollut kauhean vaikea harjata, ja mamman oli pakko nostaa mut sen selkään.

Mutta Sam oli oikein mulle sopivan kokoinen poni! Ylsin harjaamaan jopa sen päätä ja korvan takaa, paitsi jos se kiskoi ja viskoi päätään. Mutta yleensä se oli ihan kiltti. Ja ainahan joku oli vahtimassa ja auttamassa, vaikka osasinhan minä jo itse, ainakin melkein! Olinhan sen apuhoitaja!

Mathilde oli saanut ratsuksi Stellan, jonka hoitaja Freya oli auttamassa meitä harjaamaan ja varustamaan hevoset. Sandra ja Linnéa menisivät jollain päätallissa asuvilla hevosilla, joten he eivät olleet pihattotallissa häiritsemässä meitä. Ne olivat päässeet Flamme-yksärin apuhoitajiksi, ja leuhkivat asialla tuon tuosta. Se oli ärsyttävää.

Kun Sam ja Stella olivat valmiita, Freya lähti taluttamaan niitä maneesin. Freya ja ponit kävelivät ihan hullun nopeasti! Mun ja Mathilden oli vaikea pysyä heidän kannoillaan. Jos olisin uskaltanut, olisin kysynyt Freyalta, voiko hän vain jo nostaa meidät ponien satuloihin, niin ei tarvisi kipittää perässä. Mutta en kehdannut. Ja Mathilde nyt ei ikinä uskaltaisi kysyä sellaista hoitajalta, niin kävelimme vain hiljaa ponien perässä.

Maneesissa Freya tiukkasi satulavyöt, auttoi meidät selkään ja lyhensi vielä jalustinhihnat meille sopiviksi jonkun pitkäkoiven jäliltä. Mutta sitten hän lähti ja jäimme keskenämme muiden tuntilaisten kanssa. Stella ja Sam lähtivät kävelemään minne sattuu heti, kun Freya lähti, ja koitimme ohjata hevoset uralle seinän viereen. Catu oli mukava opettaja ja alkoi heti opastamaan meitä. Hän aina hymyili ja kannusti, mikä oli musta tosi kivaa.

Tunti oli kiva. Me mentiin voltteja ja ravia ja puomeja. Samin ravi pompotti, mutta se oli vain hauskaa. Ehkä joku kerta me laukattaisiin? Joskus olisin niin iso ja taitava, että saisin laukata joka tunnilla. Mutta nyt me mentiin vaan käyntiä ja ravia ja kaikkia hauskoja tehtäviä. Ja olisi sillä Feitlillä kai voinut töltätä, mutta en ollut osannut. Ehkä oppisin vielä.

7. / #Tarinatempaus2020 / 2.11. / #OTsuoritus
kirjoittaja Frida
lähetetty Ma 30 Marras 2020, 12:18
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Samvaisin metkut
Vastaukset: 6
Luettu: 272

# Tallikirja 2017 -->

Torstait oli alkanut olemaan yksiä mun lempipäivistä. Tai olinhan mä edelleen aika monena päivänä Shelyesissä, mutta torstait oli extra kivoja kun silloin pääsi ratsastamaan. Tai olihan aina joka toinen lauantaikin nykyään ratsastuspäivä, mutta se ei ollut sama kuin viikottainen ratsastus. Tällä viikolla heppailua olisi oikeastaan extra paljon kun lauantaina olisi ensin Nitan leikkitunti ja sitten vielä yleisvakiotunti iltapäivällä.

Mä olin niin tyytyväinen että iskä oli antanut mun jatkaa ratsastusta Norjassa koska se oli oikeastaan ainut side mun vanhaan elämään ja tallin kautta mä olin saanut paljon enemmän kavereita kuin koulusta, vaikka tallilla mä pyörinkin suurimmaksi osaksi Elisan kanssa. Heti vaan kun mä pääsin tallille ja sain pyöräni parkkiin mä suuntasin ison tallin ilmoitustaululle, jonne tiesin Jannin vieneen tuntien hevosjaon. Mä olin niin tottunut löytämään oman nimeni listan lopulta että mä jouduin pariin otteeseen käymään listan lävitse ennen kuin mä huomasin että mulle oli laitettu tälle tunnille Dimona.

Mulla meni hetki miettiä että kukas Dimona olikaan, ennen kuin mä muistin että se oli se hauskannäköinen pilkkuponi. Mä suuntasin pihattotalliin ja kävin hakemassa Dimonan varusteet valmiiksi, ennen kuin kävin hakemassa ponin käytävälle ja kiinnitettyäni sen molemmin puolin mä poimin sen pakista vaaleanpunaisen kumisuan ja aloin harjaamaan ponin pilkullista karvaa pyörivällä liikkeellä niin kuin mua oli joskus aikoinaan opetettu alkeiskurssilla opetettu tekemään. Dimona oli matalampi ja lyhyempi kuin Venni joten pilkkuponi oli harjattu paljon nopeammin. Kun mä olin varmasti harjannut Dimonan jokaisella tarvittavalla harjalla lävitse mä puhdistin vielä sen kaviot ennen kuin oli aika laittaa Dimona kuntoon ja lähteä taluttamaan sitä maneesiin, jossa meidän tunti pidettiin.

Edellisen tunnin ratsukot oli juuri lähdössä maneesista kun me päästiin sisään ja mä talutin Dimonan kaartoon muiden vierelle, ennen kuin mä kiristin ponin satulavyötä vielä muutaman reiän ja laskin sen jalustimet alas ja mittasin ne oikean pituisiksi, ennen kuin nousin Dimonan selkään ja painoin pohkeeni pilkullisiin kylkiin. Dimonan askel oli tosi paljon pienempi ja nopeampi Venniin tai Usvaan verrattuna ja mulla oli alkuun vähän hankaluuksia tottua sen askeleeseen ennen kuin mä lopulta aloin Jannin ohjeiden avulla löytämään parempaa istuntaa ponin nopeassa askeleessa.

Käynnissä me alettiin tekemään pohkeenväistöä aina yhden kirjaimen välin verran ennen kuin piti taas suoristaa hepat ja sen jälkeen toisella pitkällä sivulla piti tehdä loiva kiemuraura. Tehtävää tehtiin molempiin suuntiin käynnissä ja sitten Janni muutti sitä niin, että pohkeenväistö tultiin käynnissä ja kun ratsu oli saatu suoristettua, niin siirryttiin raviin ja ravissa tehtiin loiva kiemuraura. Jossain kohtaa kun tehtävää oli tehty molempiin kierroksiin, ohjeisti Janni jättämään pohkeenväistön pois ja sen tilalle tehtiin loiva kiemuraura ja sille pitkälle sivulle missä tehtiin kiemuraura tehtiinkin nyt laukannosto siten, että laukka nostettiin lyhyen sivun keskeltä ja pitkän sivun lopulla siirryttiin taas käyntiin.

Musta tuntui että mä en saanut Dimonaa mitenkään liikkumaan eteenpäin ja Janni toi mulle jossain kohtaa jopa raipan, että sain pyytää ponitammaa vähän enemmän eteenpäin jotta ponitamma liikkuisi oikeasti eteenpäin reippaasti eikä muistuttaisi etanaa. Hiljalleen tunnin edetessä Dimona alkoi liikkumaan vähän paremmin eteenpäin ja mä olin ihan tyytyväinen poniin kun käveltiin loppukäyntejä vaikka ei tunti ollutkaan mennyt kovinkaan mahtavasti.

Dimonalla ei ollut enään tänään tunteja, joten mä nostin ponitamman jalustimet ylös ja löysäsin sen satulavyötä, ennen kuin pujotin ohjat pois sen kaulalta ja saatuani Jannilta luvan lähdin taluttamaan ponia kohti pihattotallia, jossa mä hoidin sen pois. Mä yritin samalla pohtia omaa tuntiani ja sitä että missä mä olin onnistunut ja mitä mun pitäisi vielä harjoitella jos mulla vain ikinä olisi mahdollisuutta että mä voisin joskus osata ratsastaa paremmin. Mä palautin Dimonan takaisin ulos ennen kuin tarkistin että kaikki ponitamman varusteet oli pesty ja oikeilla paikoilla, jonka jälkeen mä kävelin ulos pihattotallista suoraan polkupyöräni luokse ja lähdin polkemaan kotiin.

#OTsuoritus
kirjoittaja Linnea
lähetetty To 19 Marras 2020, 20:41
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

# Tallikirja 2017 -->

Säkkituoli
12.11.2020 / #OTsuoritus / #NVRK2020
sisältää kiroilua

Emilie oli lähtenyt ambulanssilla maneesista. Tunti jatkui loppuun, mutta monilta, myös Jannilta, vähän vaisuissa merkeissä. Nainen ei tuntunut olevan toipunut vielä illan viimeiseenkään tuntiin mennessä, vaan heitteli muutaman puomin maahan ja kertoi, että tänään treenattaisiin laukanvaihtoja. Jes. Niitäkö se piti tärkeimpänä viimeistelytreeninä lauantaita varten? Tegur vaihtoi laukan vaikka ylämäkeen peruuttaen. Mun teki mieli lopettaa tunti kesken jo siinä kohtaa, koska tästä ei olisi mulle mitään hyötyä.

Lidian selässä oleva blondi vilkuili mua nyrpeänä. Ihme muija. Mä en ollut tehnyt sille koskaan mitään pahaa. En ollut koskaan edes puhunut sille, moikannut vain tallin käytävällä. Joku muu tosin oli, joten ehkä sillä vain oli sisäistä pahaa oloa patoutuneena, ja purki sen muhun. Onneksi mä olin sen verran sitä parempi ihminen, ettei mun tarvinnut purkaa omia tunteitani muihin ihmisiin.

Pakko oli myöntää, että purin turhautumistani ehkä Teguriin. Ruuna oli ihan päikkärimoodissa taas saatuaan lepäillä tallissa tuntien välissä, enkä mä jaksanut sen laiskanpulskeaa löllähtelyä ympäri maneesia, vaan läpsäytin sitä raipalla niin kovaa persuksille, että jopa edessä kulkenut Aage kiihdytti tahtiaan hetkeksi.
”Astlyr, sun pitää itse ratsastaa kunnolla, että sä voit vaatia hevostakin liikkumaan kunnolla. Sä itse olet siellä aivan löysänä. Edellinen tunti meni ihan hyvin, missä sun keskittyminen nyt on?” Janni valitti maneesin keskeltä, enkä mä voinut hillitä itseäni enää.
”Mua ei kiinnosta maksaa tällaisesta helvetin turhasta paskasta, jossa mä tai hevonen ei opita yhtään mitään.”
”Teidän tän hetkinen suoriutuminen ei vakuuta mua siitä, että tämä olisi helvetin turhaa paskaa.”
”Ehkä mua ei hirveesti innosta suoriutua, kun mä en koe saavani mitään tästä tunnista.”
”Vai loppuiko sulta vaan kunto kesken etkä kehtaa myöntää sitä? Muistatko sä, kun mä sanoin sulle tiistaina, että pitää treenata myös ratsastustuntien ulkopuolella?”
”Mä muistan sen aivan helvetin hyvin, ja ihan vain tiedoksi, että mä olen tällä viikolla tehnyt kolme salitreeniä ja neljä juoksulenkkiä. Kiitos vain huolenpidosta.”

Janni pyöräytti silmiään ja keskittyi hetken siihen Lidian selässä olevaan blondiin, joka mulkoili mua nyt vielä nyrpeämmin. Tegur laukkasi laiskasti tehtävien läpi, ja mä ratsastin tahallani huonosti. Edes Emilien mahdollinen poisjäänti kisoista ei saanut mua motivoitumaan tähän tuntiin. Toivottavasti mun motivaatio palaisi huomisiltaan mennessä, koska sitten Janni varmaan menisi ja peruisi mun osallistumisen kisoihin, ihan vain vittuillakseen. Melkein teki mieli ajaa Tegur tekemään jotain sille hyvin epätyypillistä, vaikka pukittamaan tai hyppäämään pystyyn, ja tippua tahallaan. Siinähän olisi piristystä Jannin iltaan. Ihme, ettei se heittänyt Teguria hiekalla perseelle tai jotain, että saisi mut alas selästä ja loukkaantumaan.

Välikäyntien aikana mun sisällä kiehui edelleen, enkä mä pystynyt pitämään taaskaan turpaani kiinni.
”Se on ihan helvetin kiva, että oot huolissas siitä pikkuprinsessasta, mutta ensinnäkin, ihan sen oma syy, että tuli ratsastamaan vaikka on vasta eilen päässyt sairaalasta. Mun mielestä on vastuutonta edes päästää se ensinnäkin tallille tartuttamaan kaikki muut kisojen alla, ja toisekseen hevosen selkään tossa kunnossa. Ja vaikka sä kuinka olisit siitä huolissas, niin jos sä olisit oikeasti ammattilainen, niin sä et antaisi sen vaikuttaa sun opetukseen.”
Janni näytti tyrmistyneeltä, ja niin näyttivät suunnilleen kaikki muutkin. Nainen ei vaivautunut edes sanomaan mitään, pudisteli vain päätään ja korotti laukanvaihdon apuna käytetyn puomin pieneksi esteeksi. Hämmentävän korkeaksi sellaiseksi.
”Sitten sama homma, mutta puomi on 70 senttiä korkeammalla kuin äsken. Teidän pitää olla terävänä ja keskittyneenä, sekä hevosen että ratsastajan, että onnistutte tässä”, Janni selosti ja katsoi mua merkittävästi. Mä näytin sille keskisormea, nostamatta kuitenkaan kättäni irti ohjista, ja toivoin ettei se nähnyt.

Ensimmäisellä yrityksellä Tegur laukkasi niin löysästi, että se pysähtyi esteen eteen. Mun tasapainoa se ei horjuttanut, koska mä tunsin jo kaukaa, ettei se aikonutkaan hypätä. Heti mun epäonnistumisen jälkeen Lidia pienen blondinsa kanssa hyppäsi esteen täysin suvereenisti ja onnistuneesti. Mä mumisin hiljaa itsekseni monta painokelvotonta sanaa sille pikkublondille, joka oli hämmästyttävän paljon pikkuprinsessan kaltainen.

Toisella yrityksellä Tegur hyppäsi, mutta niin laiskasti, että se pudotti puomin.
”Ihan totta nyt Astlyr, te olette molemmat löysiä kuin säkkituolit. Jos te tolla tavalla meette lauantaina, niin te ette pääse edes verkkaristikosta yli. Ja nyt kannattaa uskoa.”
Mä en jaksanut vastata enää mitään, kunhan survaisin kantapääni ruunan kylkiin niin, että se laukkasi kahdesti kunnolla esteestä yli, ja Janni laittoi meidät loppuverryttelemään onnistuneiden suoritusten jälkeen. Ehkä Madde lähtisi tänään Gjemmariin, tai Eline. Koska sitä mä tähän iltaan tarvitsin.

Eikä mulle jäänyt tunnista käteen muuta kuin se, että Jannin mielestä mä näytin säkkituolilta.
kirjoittaja Astlyr
lähetetty To 12 Marras 2020, 23:44
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

# Tallikirja 2017 -->

12.11.2020

Tänään olisi viimeinen tunti ennen kisoja ja samalla viimeinen mahdollisuus treenata Vennin kanssa ennen kisoja. Mua toisaalta vähän jännitti että olisinko mä saamassa edes Venniä tälle tunnille, mutta onneksi sen nimi koreili mun nimen perässä ja mä saatoin huokaista helpotuksesta samalla kun mä kävelin kohti maneesia.

Mä kerkesin hetken seurata edellisen ryhmän tuntia, ennen kuin Emilie joka ratsasti Dimonalla tippui ja Janni huusi hakemaan apua. Mä lähdin maneesista mahdollisimman reippaasti mutta säikäyttämättä poneja ja pihalla mä juoksin päätalolle ja hälytin Jassun apuun. Mä en oikein osannut selittää että mitä oli käynyt kun Jassu sitä kyseli, mutta mä vain selitin että Emilieen oli ilmeisesti sattunut tosi pahasti. Jassu lähti juosten kohti maneesia ja mä seurasin sitä perässä, ihmetellen edelleen että mitä tapahtui.

Lopulta koko tilanne saatiin jotenkin selkeytettyä Janni otti tilanteen hallintaan, ja lopulta edellisen tunnin ratsukot suorittivat loppuverkan samalla kun meidän tunnin ratsukot saapuivat paikalle ja me tehtiin pikainen ratsastajien vaihto. Vennillä oli mennyt edellisellä tunnilla joku Jakob ja se oli mua paljon pidempi, joten mä jouduin lyhentämään jalustimia reilusti, ennen kuin mä saatoin nousta sen selkään. Pyydettyäni Vennin käyntiin oli selkeästi tosi paljon reippaampaa ja mä yritin parhaani mukaan saada sitä ratsastettua paremmin kuulolle.

Hiljalleen Janni käski meitä keräämään ohjia ja tekemään temponmuutoksia käynnissä ja jos tilaa oli niin vaikka ihan pysähdyskin. Musta tuntui että mä en saanut Venniä millään hidastamaan askellustaan ja mua alkoi vähän jo turhauttaakkin kun mä ajattelin että me lähdettäisiin vaan nolaamaan itsemme ja koko shelyes kisoihin. Voiskohan osallistumiset vielä perua… Janni taisi huomata että mulla oli vaikeaa ja se tuli kävelemään mun vierelle ja hiljalleen mä aloin saamaan sen neuvoilla Venniin parempaa kontrollia.

Me jatkettiin samaa tehtävää myös ravissa ja siihen lisättiin myös, loivat kiemuraurat, joiden aikana piti tehdä käyntiin siirtyminen ja kävellä neljä askelta ja sitten taas raviin. Musta tuntui että meidän meno meni Vennin kanssa ääripäästä toiseen ja nyt tamma sitten toimi kuin ajatus ja mulla meinas olla vaikeuksia saada sen vuoksi sitä ratsastettua. Kuitenkin me alettiin löytämään koko tunnin aikana parempaa yhteistyötä ja lopputunnista mun olo ei ollut ehkä ihan niin surkea, mutta en mä tiennyt olisiko mun kannattavaa lähteä enään kisaamaan.

”Nea onko kaikki okei?” Janni käveli mun viereen kun mä olin nostamassa Vennin jalustimia. Mä kohautin olkiani, ennen kuin mä kehittelin jotain vastausta.
”Mä oon ihan surkea. Ei mun kannata lähteä mihinkään kisoihin nyt viikonloppuna. Kaikki muut on paljo osaavampia ja semmosia, jotka on ratsastanut paljon pidempään” mä mutisin jostain satulan siiven alta.
”Hei. Kyllä sä pärjäät. Nyt oli vain vähän tällainen poikkeuksellinen päivä mikä ei ollut tietenkään ihan se paras juttu kisavalmisteluja varten. Ei aina kaikki mee ihan täydellisesti ja mulla on ollut paljon pahempiakin kisavalmisteluja. Ja mä oon kuitenkin kisoissa mukana niin mä voin auttaa sua verkassa niin sun ei tartte yksin yrittää pärjätä. Kuulostaako hyvältä?”
”Joo…”
Janni hymyili mulle vielä nopeasti ennen kuin sen piti alkaa opettamaan viimeistä tuntia, ja mä lähdin taluttamaan Venniä talliin.

Hoitaessani Venniä mä mietin että ehkä mun pitäisi käydä edes kokeilemassa että tulisiko meidän kisoista mitään, vaikka mä en osannutkaan yhtään ratsastaa. Olispa äiti täälä…

#NVRK2020 / #OTsuoritus
kirjoittaja Linnea
lähetetty To 12 Marras 2020, 23:12
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

# Tallikirja 2017 -->

Back in business
12.11.2020 - #NVRK2020

Yleensä mulla oli torstaisin melko kiire ehtiä koulusta kotiin ja sitten tallille omalle, viideltä alkavalle koulupainotteiselle tunnilleni, mutta tänään mulla ei ollut. Mä en mennyt tänään kouluun, koska mä olin edelleen kuumeessa ja lisäksi yskimiselläni olisin häirinnyt kaikkia niitä harvoja opiskelijoita, jotka jaksoivat kiinnostua äidinkielenopettajan puuduttavasta luennoinnista eri kirjallisuuden lajeista sekä niiden eroista ja yhtäläisyyksistä. Meidän äikänmaikka oli ikivanha mummo, joka veti jokaisen tunnin samalla kaavalla, eikä sitä muuttaisi, vaikka pommi räjähtäisi sen jalkojen alla. Mulla ei käynyt yhtään sääli Astlyriä ja Maddea, jotka olivat luultavasti parhaillaankin homehtumassa sen tunnilla.

Mä olin itse kotona valmistautumassa tallille lähtöön. Mä laitoin mun kulmat kuntoon, ripsiin mustaa väriä sekä luomiin kissansilmärajaukset ja vähän luomiväriä. Muuta meikkipohjaa mä en tehnyt. Huuliin sipaisin kevyen kerroksen huulipunaa. Vaatteiksi valikoitui mustat ratsastushousut ja ratsastussukat sekä vaaleanpunainen toppatakki. Sen alle puin ohuen, mustan fleecepaidan. Mä luulin, että se takki olisi ehkä hieman liian lämmin ratsastaessa, mutta mä puin sen silti, koska sillä hetkellä mua paleli niin paljon. Kuume oli varmaan taas nousussa, mutta mä en enää kerennyt mittaamaan sitä ennen tallille lähtöä. Mä mietin hetken, pitäisikö mun ottaa vielä särkylääkettä, mutta mä päätin kuitenkin olla ottamatta. Kyllä mä selviäisin ilman sitäkin. Onneksi mutsi ei ollut kotona, se olisi pakottanut mut ottamaan sitä ja jäämään kotiin. Eteisestä mä nappasin mukaani avaimet sekä saappaat ja kypärän sisältävän kestokassin ennen kuin painoin kodin ulko-oven kiinni. Mä avasin Audini ovet lukosta, laskin kestokassin takapenkille ja istuin itse kuskin paikalle. Auto hurahti tyytyväisen kuuloisesti käyntiin ja mä peruutin sen näppärästi pois pihasta. Mä säädin auton ilmastoinnin niin lämpimälle kun sen vain sai, ja lähdin ajamaan tallille.


Mulle oli taas jaettu Dimona tunnille, eikä se ollut yhtään huono asia. Me tarvittiin vielä treeniä ennen mestaruuksia, varsinkin kun mä en ollut alkuviikosta päässyt ekstratunneille ratsastamaan. Mä hain pilkullisen pikkuponin tarhasta ja hoidin sen rauhassa pihattotallin rikkumattomassa hiljaisuudessa. Hiljaisuuden katkaisi vain mun yskiminen, joka vain paheni pahenemistaan, kun yritin saada Dimonaa puhtaaksi pinkkiä kumisukaa ja pölyharjaa apuna käyttäen. Tiikerinkirjava tamma oli taas pyörinyt jossain kuralätäkössä, ja sen koko karvapeite oli kuorrutettu kuivuneella mutakerroksella. Se seisoi tyytyväisenä, saamastaan huomiosta nauttien karsinassaan mun yrittäessä epätoivoisesti saada ponia puhtaaksi varustamista varten. Mun henkeä ahdisti ja keuhkoihin sattui jo siinä vaiheessa, kun lopulta olin saanut ponille varusteet niskaan. Mua vähän mietitytti, että miten mä selviäisin pian alkavasta tunnista. Mulla ei kuitenkaan jäänyt aikaa tarkemmalle miettimiselle, koska mulla oli jäljellä vielä omien ratsastusvarusteiden päälle pukeminen ennen kuin pitäisi jo lähteä maneesia kohti.

Mun otsassa oleva patti oli pikkuhiljaa alkanut pienentymään, mutta se puristi silti kypärän alla ja sai mun pään särkemään. Eikä mun musta silmäkään kovin kauniilta näyttänyt. Mä pyysin silti Wildaa hoitavan tytön ottamaan kuvan musta ja Dimonasta tallin käytävällä, ja mä postasin sen mun ig-storyyn tekstillä "day six, back in business". Sen jälkeen mä tungin puhelimeni takaisin toppatakkini taskuun, vedin ratsastushanskat käteeni, otin lattialla olevan raipan sekä juomapullon toiseen käteeni ja toiseen ohjat ennen kuin talutin pilkkuponin ulos pihattotallista.


Ulkona oli jo aivan pimeää, kun me käppäiltiin Dimonan kanssa maneesille. Mulla oli ikävä kunnon talvea ja pakkasta, mutta sen sijaan lämpötilat pysyivät vielä marraskuun puolessa välissäkin plussan puolella. Myös mun ruumiin lämpötila oli viime aikoina pysynyt vähän turhankin lämpimänä, aivan kuin ilmakin. Mua paleli taas ihan hulluna, mutta mä purin hampaani yhteen ja täristen talutin Dimonan muiden tuntilaisten muodostaman letkan perään. Madde ja Astlyr olivat Lidian ja Tegurin kanssa jonon kärjessä, Ella niiden perässä Figaron kanssa ja mun ja niiden välissä oli vielä joku tuntilainen, kenen kanssa mä en kovinkaan paljon ollut koskaan jutellut. Mä käänsin Dimonan kaartoon, yrittäen samalla kuunnella Madden ja Astlyrin epämääräisiä supinoita.

Saatuani satulavyön kiristettyä sekä jalustimet säädettyä sopivan mittaisiksi, ja mä kumarruin nostamaan raippani maneesin pohjalta, minne olin sen hetkeksi nakannut. Mä nousin vähän turhan nopeasti ylös, ja mun päässä heitti ihan huolella. Mä jouduin ottamaan Dimonan satulasta tukea pystyssä pysyäkseni, ja samalla hetkellä mä sain aivan järkyttävän yskänpuuskan. Mä yritin kesken yskimisen epätoivoisesti haukkoa happea keuhkojen huutaessa hallelujaa. Mä kuulin Astlyrin korottavan ääntään ja puhuvan jotain, mutta mä en saanut tarpeeksi selvää voidakseni vastata sille mitenkään. Sivusilmällä näin, että Ella mulkaisi sitä myrkkykäärmettä ja sen oikeaa kättä päin sillä ilmeellä, että ne takuulla olivat puhuneet paskaa musta. Mä en saanut sanaakaan suustani, mutta sain yskänkohtauksen lopulta rauhoittumaan ja huidoin jotain maneesin katsomossa istuvaa tyttöä tuomaan mulle mun juomapullon.

Mä pääsin lopultakin satulaan ja ponin kanssa liikkeelle. Mä hengästyin jo heti alkuverryttelyissä yrittäessäni saada Dimonan jotenkin edes avuille kaikkien alkeisratsastajien jäljiltä. Se tuntui vähintäänkin yhtä jähmeältä kuin sillä viime torstain tunnilla, mikä oli ollut yhtä vääntämistä alusta loppuun asti. Se kulki pää ylhäällä ja selkä alhaalla, kipitti takajalat talliin unohtuneena sitä sen maailman matalinta ja liidottominta ja lyhyintä pikkuponiravia. Se ei todellakaan alkanut mun kanssa yhteistyöhön, ja yksinkertaisesti päätti olla kuuntelematta mua. Avo- ja sulkutaivutuksista ei tullut yhtään mitään ponin kovettaessa kylkensä enkä mä saanut sen jalkoja varmaan kertaakaan kulkemaan siellä, missä niiden olisi pitänyt mennä. Mä yritin epätoivoisesti saada ponin liikkumaan paremmin, mutta mä en jaksanut. Mun voimat yksinkertaisesti vain loppuivat heti alkuunsa, ja mä yritin vain selvitä tunnista, mitä oli jäljellä vielä aivan liian monta minuuttia.


Koko tunti meni jossakin ihme sumussa, ja meidän osalta suorastaan luokattoman ravityöskentelyn jälkeen oli välikäyntien vuoro. Mä huokaisin helpotuksesta saadessani siirtää Dimonan käyntiin ja yritin selvitä seuraavasta yskäkohtauksesta. Mun silmät vaan valuivat vettä, kun yritin välttää tukehtumisen ja vetää happea keuhkoihini. Maneesiin laskeutui täydellinen hiljaisuus, kun mä lopulta sain yskäni rauhoittumaan. Janni ojensi mulle vesipullon samalla, kun alkoi rauhassa selostamaan laukkatehtävää, minkä työstäminen olisi vuorossa heti välikäyntien jälkeen. Se kuulosti vähän monimutkaiselta, mutta samaan aikaan kuitenkin suhteellisen yksinkertaiselta.

Mä otin ohjat kunnolla tuntumalle, painoin pohkeet pienen ratsuni kylkeen ja  nostin laukan pitkän sivun jälkeisestä kulmasta. Mua huimasi, kun mä käänsin Dimonan pääty-ympyrälle ja yritin saada tahmean ponin ylläpitämään laukan. Seuraava kulma tuli aivan liian nopeasti vastaan. Dimona ei ollut yhtään valmis väistöön, multa loppui happi ja mun näkökenttä alkoi uhkaavasti sumenemaan. Mua oksetti, kun mä viimeisillä voimillani yhtä aikaa yritin haukkoa happea ja saada ponia ottamaan edes yhden laukka-askeleen maneesin keskustaa kohti. Mä erotin sumeasti, että meitä vastaan oli tulossa iso, ruunikko puoliverinen Astlyr selässään, ja mä vaatimalla vaadin Dimonaa laittamaan koipensa ristiin. Pilkullinen poni otti lopultakin mun avun kuuleviin korviinsa, se alkoi väistämään ja laukkaamaan loivasti maneesin keskustaa kohti. Mun näkökenttä sumeni entisestään ja yhtäkkiä mä tunsin, kun mun koko kroppa valahti voimattomaksi. Mun ote herpaantui aivan täysin, enkä mä tajunnut mistään enää mitään. Kaikki äänet kaikuivat mun korvissa. Mun olemattomassa näkökentässä vilisi vain paljon karvaisia jalkoja, mä maistoin hiekan mun suussa ja jokin kopsahti voimakkaasti mun kypärään. Silloin mun päässä pimeni.


"Emi? Emilie? Sano nyt jotain", mun aivot rekisteröivät jonkun puhuvan ja samalla ravistelevan mua kevyesti.

Mä mutisin jotain epämääräistä, ja mä kuulin helpottuneen huokaisun. Mun päässä tykytti hullun lailla ja mä yritin nousta istumaan, mutta se sama joku painoi mut takaisin maahan makaamaan.

"Ambulanssi on tulossa", mä kuulin jonkun toisen äänen.

"Älä liiku Emi", mä kuulin taas sen jonkun puhuvan mulle rauhassa, ja mä nyökkäsin varovasti.

Se oli virhe, koska se pieni liikahdus sai mun pään tykyttämään entistä kovemmin, ja mun päässä pimeni uudestaan.


Mun silmissä välkkyi sininen, kun mä seuraavan kerran tulin tajuihini. Mä makasin taas jossakin, ja mä tunsin jonkun pitävän kättään mun rinnan päällä. Se tuntui painavalta, se esti mua liikahtamasta yhtään minnekkään. Mä yritin puhua, mutta mun suusta ei tullut yhtään järkevää sanaa, vain epämääräistä muminaa. Käden omistava henkilö hyssytti mut hiljaiseksi, ja mä vaikenin. Mä näin vielä yhden sinisen välähdyksen, ennen kuin mun päässä pimeni jo kolmannen kerran.

Mä tunsin, kun se asia, missä mä makasin, lähti liikkumaan ja sitten tärisi kauheasti saaden mun päänsäryn pahenemaan sietämättömäksi. Mä pitelin päästäni kiinni, ja sitten tärinä vaimeni. Mä kuulin hälinää mun ympärillä, ja näin kirkkaat, valkeat valot kiinni olevien silmäluomien lävitse. Mä tunsin, kun mua kuskattiin pitkiä käytäviä pitkin, ja kuulin, kun ovet avautuivat ja sulkeutuivat meidän kulkiessa niistä läpi. Mä kuulin vielä lisää epämääräistä hälinää, ja sitten mun päässä pimeni viimeisen kerran.

Sen enempää mä en muistanut, kun mä perjantaina heräsin osastolta.

_________________________
#OTsuoritus - Merkintä 7, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty To 12 Marras 2020, 21:33
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

# Tallikirja 2017 -->

10.11. - Viimeiset estetreenit ennen kisoja
#NVRK2020 / #OTsuoritus

Okei, mä myönnän. Meidän olisi Danten kanssa pitänyt ehdottomasti keskittyä kouluosuuteen, sillä en vieläkään muistanut piirinmestaruuskisojen kouluratoja ulkoa. Esteet meillä sujuivat ihan hyvin, ja jostain syystä en osannut edes jännittää esteratoja. Meni miten meni, jos tuli tiputuksia, sitten tuli. Mutta kouluratsastuksessa tuntui, että pitäisi osata hienoja koreografioita ja että jokainen tuomari tarkasteli suurennuslasilla joka ikistä elettä, minkä hevosen selässä tekisin. Siksi olisi ollut todella tyhmää ottaa tällä viikolle lisätunti esteitä kouluratsastuksen sijaan. Ja silti se oli juuri se, mitä mä tein.

Iso kiitos Joonalle, joka jaksoi tulla tiistai-iltana Jannin vakiotuntien jälkeen vielä auttamaan meitä Sonian kanssa treenaamaan esterataa ja erityisesti haastavia lähestymisiä. Ja kiitos myös niille kahdelle nuorelle tytölle, jotka olivat tulleet mielellään seuraamaan tuntia ja auttamaan Joonaa puomien kanssa, kun Joona ei siihen itse pystynyt.

Tänään kuulemma unohdettaisi apupuomit sun muut, sillä ei niitä kisoissakaan olisi. Lähdimme lämmittelemään omaan tahtiin sileällä, ja Danten kanssa saimme keskittyä niihin ongelmiin, joihin olimme törmänneet viikonlopun estetunneilla. Jassun tunnilla olimme keskittyneet erityisesti tukemaan hevosta pohkeella ennen sarjoja, sillä Dante oli jäänyt helposti mutkittelemaan tai hyppäsi vinoon, ja Joonan tunnilla olimme pitäneet huolta siitä, että uskaltaisin ratsastaa reippaammin eteen ja käyttää apuja napakammin.

Alkutunnin lämmittelyesteet sujuivat hyvin, ja laskin mielessäni askelia ennen hyppyjä. Joonan pyynnöstä kokeilin välillä hieman pidentää ja lyhentää askelia vain sen verran, että huomaisin itse muutoksen, mutta että se ei vaikuttaisi varsinaisesti hyppyyn. Sainkin Danteen todella hyvän kontrollin, ja sen askelia oli loppujen lopuksi todella helppo säätää tarvittaessa.

Esteradalla oli neljä pystyestettä ja yksi kolmen esteen sarja. Sarjalla mielessäni kaikuivat Jassun sanat pohkeiden tuesta, minkä ansiosta kaikki kolme estettä ylittyivät todella hyvin, ja askeleet esteiden välillä tuntuivat vain solahtavan paikoilleen. Tuntui, että pääsimme tänään todella helpolla. Keskikroppa oli tehnyt viime kuukausina töitä sen eteen, että istunta pysyi hyvänä kaikissa askellajeissa, ja myötäämisetkin alkoivat Joonan mukaan näyttää hyviltä. Dante taas oli niin kilttiä tyttöä, ja se ylitti esteet hyvin myös silloin, kun itseni valtasi epävarmuus. Oli mukava huomata, miten Danten kanssa ei todellakaan tarvinnut jännittää esteillä, vaan sai keskittyä rauhassa omiin tekemisiin ja tasapainon ylläpitämiseen ja pystyi luottamaan siihen, että Dante teki oman osuutensa.

"Vaikka me nyt ollaan jatkuvasti keskitytty siihen myötäämiseen, niin muista, että älä jää kisoissa liikaa kiinni siihen ajatukseen. Anna mennä vaan, Dante kyllä ylittää jokaisen esteen, kunhan tuet sitä hypyssä etkä jätä yksin. Eikä tarvitse turhia jarrutella, se hevonen on niin kiltti, ettei se lähde avuilta, jos vähän mokaat. Rohkeasti vaan, ja jos tuntuu, että puomit vain kolahtelee maahan, niin uskalla nauraa itselle ja ota loppurata treenin kannalta", Joona piti tsemppipuheen. Ja ihan oikeassahan hän oli, nämä olivat Danten ensimmäiset kisat ikinä, ja eihän me voittoa lähdettykään hakemaan vaan hyvää ja onnistunutta kisakokemusta.
kirjoittaja Nita
lähetetty To 12 Marras 2020, 20:30
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

# Tallikirja 2017 -->

28.10. - Aikuisten alkeistunti, Nita ja Annu
#NVRK2020 / #OTsuoritus

Nita:

Tiesin, että alkeistunnin tehtävät olivat meille Danten kanssa todella helppoja. Tiesin myös sen, että niillä tunnilla pystyi keskittymään aivan eri tavalla apuihin ja omaan toimintaan aivan perustasolta lähtien, minkä vuoksi tunti oli myös meille hyvää treeniä tulevia piirinmestaruuskisoja ajatellen.

Alkukäyntien aikana pidin tiukasti silmällä Annua ja Raffea. Siskon edellisestä ratsastustunnista oli jo vuosia, mutta hän selvästi nautti, kun pääsi itse hoitamaan hevosen tunnille ja lopulta selkään. Muut tuntilaiset eivät olleet minulle tuttuja. Yhden, lähemmäs kolmekymppisen silmälasipäisen naisen olin nähnyt muutaman kerran tallikäytävällä, mutta hän oli usein omissa oloissaan. Toinen tuntilaisista jutteli Jassun kanssa jotain norjaksi koko alkukäyntien ajan ja kolmas puolestaan keskittyi ratsastamaan Aagea reippaasti eteenpäin, sillä poni meinasi tukkia koko pitkän sivun.

Jassu laittoi pituushalkaisijalle neljä kartiota. Tarkoitus oli lähteä maneesin oven puoleiselta pitkältä sivulta pujottelemaan kartiot ja kulkea joka toinen kierros myötä- ja joka toinen vastapäivään. Erityistä huomiota tuli kiinnittää kulmien hyvään ratsastamiseen sekä oikealta tulevan väistämiseen ennen halkaisijalle kääntymistä. Me Danten kanssa aloitimme pujottelut, ja heti ensimmäisellä kierroksella sain hieman palautetta siitä, että käyttäisin enemmän painoapuja ja hieman kevyempää kättä. Kulmien kanssa ei tullut ongelmaa, ja askellajina käynti oli ehdottomasti Danten bravuureita. Tamma oli niin hyvin kuulolla ja käveli reippaasti eteenpäin, mutta hidasti kyllä, kun väistimme halkaisijalle kääntyvää ratsukkoa.

Jatkoimme pujottelua myös ravissa, minkä aikana Dante rentoutui ja alkoi liikkua välillä muutamia askeleita koottuna. Se liikkui todella hyvin ja ryhdikkäästi, eikä haitannut, vaikka flow välillä katosikin tai jalat menivät solmuun, sillä niin yritteliäs hevonen sai todella nopeasti taas kiinni tehtävästä.

Ravin jälkeen siirryimme hetkeksi käyntiin pitkin ohjin, kunnes oli taas aika kaarrella, tällä kertaa kiemurauralla. Jassu pyysi meitä Danten kanssa näyttämään mallia, ja samalla kun tein kiemurauraa käynnissä, hän kertoi, mitä tein pohkeillani ja käsilläni, jotta Dante kääntyi varmasti ja suoristui nopeasti. Jatkoimme tehtävää hyvän aikaa, ja itse keskityin pitämään keskikroppani töissä ja avut selkeinä.

Kiemurauraa tehtiin vasempaan ja oikeaan kierrokseen käynnissä, ja lopputunnista Jassu laittoi meidät vielä harjoittelemaan joitakin kertoja laukannostoja pitkän sivun alusta. Valmistele hyvin, olivat avainsanat, ja omasta mielestäni siirtymiset olivat todella napakoita ja tahdikkaita. Asiaan saattoi vaikuttaa myös se, että Dante hieman ennakoi nostoa ja jouduin jarruttelemaan ennen kulmaa, mutta ainakin sillä oli selvästi työmotivaatio kohdillaan. Laukannostojen jälkeen siirryimme käyntiin ja annoimme hevosille pitkät ohjat.

"Teille tekee todella hyvää käydä välillä alkeistunneilla. Dante saa paljon onnistumisia ja itsekin pystyt keskittymään paremmin apujen hiomiseen, kun ei ole mitään painetta", antoi Jassu palautetta tunnista. Ja oikeassahan hän oli. Olin ehdottomasti sitä mieltä, että meidän pitäisi Danten kanssa osallistua uudestaan alkeistason tunneille hiomaan aivan perustason asioita.

* * *

Annu:

Sonia oli hyvä hoitaja. Se tuli näyttämään, kuka tarhassa olevista hevosista olikaan Raffe, ja antoi taluttaa itse ruunan talliin. Sonia näytti myös, mistä Raffen hoitotarvikkeet löytyivät ja toi satulan ja suitset käytävään valmiiksi odottamaan. Naisesta jäi hyvä fiilis, se oli selvästi ilahtunut eilisestä pizzaillasta ja jaksoi nyt pyöriä tallilla hymyissä suin.

Raffe oli kiva hoitaa, mutta ratsastaessa oli omat haasteensa. Kulmissa se oikoi niin, että Jassu joutui muutamaan kertaan tulemaan seisomaan aivan kulman viereen niin, ettei Raffe kehdannut lähteä pelleilemään. Muuten se kyllä pujotteli kartiot ja nosti jopa laukan, kun apuja hieman auttoi raipalla.

Tunnista jäi kaikin puolin hyvä mieli, ja olin todella onnellinen, että pysyin selässä. Edellisestä ratsastustunnista oli niin paljon aikaa, että olin aivan varma, että löydän itseni maasta jo alkukäyntien aikaan. Toisin kävi. Oli hienoa päästä sanomaan kotona, että kävin ratsastamassa ulkomailla, ja ehkä tosin jättää välistä se fakta, että tuntia piti myös suomea puhuva nainen ja tunti muistutti todella paljon Suomen ratsastuskoulun tuntia. Oli miten oli, hauskaa oli!

Tunnin päätteeksi hieman harmitti, kun Raffe jatkoi viimeiselle tunnille, enkä saanut hoitaa sitä loppuun. Se fiilis kuitenkin meni nopeasti ohi, kun ulkona kentällä meitä odotti Aurora ja Ronja, jota saisin tänään kokeilla myös.
"Mun jalat on ihan hellänä jo nyt", naurahdin Nitalle, joka käveli Danten selässä tallipihan poikki kentälle. Nita naurahti.
"Odotapa vaan huomenna, katsotaan, nousetko sängystä ylös ollenkaan", se vastasi. Ehkä en nousisi, mutta se tuskin johtuisi kipeistä jaloista. En tiennyt, missä vaiheessa olisin kertonut Nitalle iltasuunnitelmistani, mutta se sai nyt odottaa. Aurora nimittäin huomasi meidät ja vilkutti kentältä.

“Hetkonen, eikö tässä ole jalustimia?” kysyin Auroralta, kun olin hyppäämässä kirjavan ponin selkään.
“Ei oo”, Aurora sanoi ja naurahti. “Tykkään mennä oikeastaan ilman satulaa, mutta tämä jakaa jo jonkin verran painoa ja tukee, vaikka rungoton onkin, niin käytän tätä usein”, se jatkoi, “mutta Ronjalla on tosi tasainen töltti ja laukka”. Okei. Mä pysyin selässä edellisen tunnin, ehkä mä pysyisin nytkin. Tai niin ainakin vakuuttelin Auroralle, joka auttoi nousemaan selkään.

Ronja oli matalampi kuin Raffe, mutta sillä oli yllättävän pitkät askeleet. Näin niin kuin poniksi. Oikeastaan se oli kaikin puolin ihan mukava ratsastaa, eikä selässä pysyminen ollutkaan vaikeaa. Ei edes silloin, kun kokeilin tölttiä. Olin kerran aiemmin töltännyt issikkavaelluksella Tahkolla, mutta ihan erilaista se oli nyt kentällä. Muutaman kierroksen jälkeen oli kyllä pakko lopettaa, sillä tasapaino meinasi jo alkaa horjua.
"Eikä, miten kivaa!" hihkaisin Auroralle, joka tuli kysymään ensifiiliksiä Ronjan kanssa.
"Siis jos ikinä hommaisin hevosen, niin haluaisin ehdottomasti samanlaisen kuin Ronja", sanoin Auroralle.
"Heeei, mikä vika Dantessa!" huuteli Nita muka-nyrpeänä toiselta puolen kenttää.
"Ei siinä mitään vikaa oo! Mutta kato nyt miten söpö ja suloinen Ronja on", sanoin lässyttäen ja rapsutin Ronjan kaulaa. Sen turkkikin oli niin pehmeä!
"Et sitten kuitenkaan ole vielä harkinnut ponin ostamista?" kysyi Aurora.
"Eeen. Katsoo nyt, jos opiskelujen ohella pääsisi edes aloittamaan ratsastustunnit joskus uudestaan", vastasin. Myönnän, että Nitan elämää seuranneena välillä kadehdin sitä, miten ihanalta hevosenomistajan arki vaikutti, mutta en mä tiennyt, haluaisinko ihan oikeasti koskaan omaa hevosta. Mutta ei mun onneksi tarvinnut vielä tietääkään.
kirjoittaja Nita
lähetetty To 12 Marras 2020, 19:57
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

# Tallikirja 2017 -->

Sabotaasia
12.11.2020 - #OTsuoritus / #NVRK2020

Etelätuuli pelmotti Tegurin lyhyeksi leikattua ratsuharjaa mun taluttaessa sitä kohti maneesia ensimmäistä kertaa tänään. Madde ja Lidia kävelivät meidän edessä, ja takana tuli muutamien muiden lisäksi kääpiöprinsessat poneineen. Ella-Amalie talutti tietysti Hienoa Kouluponiaan, ja Emilie oli laitettu taas sen pilkullisen pikkuponin selkään.

”Mä en tiennyt että toi on päässyt sairaalasta”, mä supisin Maddelle meidän säätäessä jalustimia ja satulavöitä.
”Eilen illalla pääsi. Mutta ei sen kyllä täällä pitäis olla tartuttamassa kaikkia”, Madde vastasi, ja kuin tilauksesta Emilie sai jonkun järkyttävän yskänpuuskan maneesin päädyssä.
”Se tekee sen tahallaan. Yrittää saada ton tarttumaan kaikkiin, ettei päästäisi kisaamaan viikonloppuna”, mä totesin, enkä vaivautunut enää madaltamaan ääntäni yhtään. Emilie oli vielä toipumassa yskimisestään, mutta Ella-Amalie kuuli varmasti ja mulkoili meitä. Jos mä oisin se, niin mua olisi kyllä hävettänyt. Järkyttävän ylimielinen kieroilijahan se oli.

Janni saapui maneesiin ja keskeytti isomman konfliktin paljon ennen kuin sellainen ehti edes alkaa. Mä sain selkäännousujakkaran luokseni ja ponnistin ruunikon kyytiin. Sen selässä alkoi olla jo kotoisa olo. Viime aikoina mä olin alkanut ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti haaveilla omasta hevosesta. Mutta vaikka mä sellaiselle tallipaikan täältä löytäisinkin, niin löytäisinkö mä hevosta, jonka selässä olisi ikinä yhtä kotoisa olo kuin Tegurin kyydissä? Vai tottuisiko sitä mihin tahansa hevoseen, kun tarpeeksi kauan yrittäisi?

Janni keskeytti mun pohtimiset käskemällä ottaa ohjat ja alkaa verrytellä hevosia käynnissä avoilla ja suluilla. Teimme kulmiin voltit, joista jatkoimme pitkät sivut avotaivutuksessa ja lyhyet sivut sulkutaivutuksessa. Tegur oli näissä tietysti kuin vanha tekijä, mutta jouduin aluksi muistuttamaan sitä siitä, että nyt sai taas esitellä kaikkia niitä hienoja kouluratsujuttuja, joita se osasi. Emillä sen sijaan ei näyttänyt sujuvan kovin hyvin. Dimona mennä kipitti selkä alhaalla ja pää ylhäällä eikä yksikään sen jaloista käynyt uran sisäpuolella varmaan kertaakaan muuten kuin volteilla. Emilie sen selässä näytti siltä, että se suunnilleen kuolee kohta, enkä mä vain voinut ymmärtää, miksi se oli tullut ratsastamaan noin ilmiselvästi kipeänä. Mä toivoin, että se pyörtyisi ja murtaisi lonkkansa eikä voisi kuvitellakaan kilpailevansa viikonloppuna.

”Jaksaiskohan Astlyr keskittyä omaan tekemiseensä? Tegur on ihan nukkumassa edelleen, vähän tehokkuutta siihen käyntiin nyt”, Janni muistutti maneesin keskeltä ja mä tunsin, miten mun naama lehahti tulipunaiseksi meikkivoiteen alla. Mä varmaan sunnuntainakin sabotoisin itseäni sillä, että keskittyisin enemmän muiden suorituksiin kuin omiini. Ellei Emi onnistuisi omassa sabotoinnissaan ja saisi tartutettua mulle influenssaansa.

Ravissa jatkoimme tekemällä päätyihin ympyrät, joissa haettiin avotaivutuksen asentoa, ja pitkillä sivuilla väistätimme takapäätä sisälle. Tegur alkoi pikkuhiljaa heräillä taas tähän päivään, ja vähän ohjeiden vastaisesti mä jatkoin sulkutaivutusta pitkät sivut saadakseni myös itseni vähän terävämmäksi. Janni katseli menoa ja antoi hyväksyvän nyökkäyksen.

Janni antoi meille hämmentävän pitkät välikäynnit selostaessaan laukkatehtävää. Ehkä se oli huolissaan pilkkuponin ratsastajasta. Jos sama meininki jatkuisi huomenna, mä antaisin kyllä palautetta. Jos joku on tarpeeksi tyhmä tullakseen kipeänä tunnille, niin ei muiden pitäisi siitä kärsiä.

Laukkatehtävä oli loppupeleissä melko yksinkertainen, mutta vaati keskittymistä ratsastajilta siinä, ettei törmäiltäisi. Päätyihin ympyrät, oven puoleiselle pitkälle sivulle loiva laukkaväistö ja toisesta päästä alkamaan kolmikaarinen, jossa tehtiin käynnin kautta laukanvaihdot pituushalkaisijalla. Tegur pyöritti laukkaa heti alkuun aika hyvin, ja väistö sujui meiltä harvinaisen hyvin siihen nähden, ettei sitä juuri koskaan harjoiteltu. Emi ja Dimona tulivat meitä vastaan tehdessämme kolmikaarisen keskimmäistä kaarretta. Ja ennen kuin mä ehdin reagoida mitenkään, vaalea tyttö oli kierähtänyt Dimonan selästä alas suoraan Tegurin jalkoihin. Mä kuulin kopsahduksen, mutta en tiennyt kuuluiko se Tegurista, Emistä, Dimonasta vai jostain näiden yhdistelmästä. Vaistomaisesti mä pysäytin ruunan, joka oli tietysti alkanut itsekin jo hidastaa. Jannilla oli niin kiire vahtia Ella-Amalien ja Figaron laukanvaihtoja, ettei se ollut vieläkään huomannut. Siispä mä korotin ääntäni ja huusin kaikki seis.

Janni säikähti varmaan eniten, kun huomasi pikkublondin makaamassa maassa tajuttomana ja Dimonan rallittelemassa pitkin maneesia. Tegur ei onneksi jaksanut hermostua pikkuponin sinkoiluista. Ella puolestaan näytti kauhistuneelta, joko ystävänsä puolesta tai siitä, että Figaro näytti myös keräävän kierroksia.
”Käy hakemassa apua”, Janni huusi katsomossa istuneelle kypäräpäiselle tytölle. Tyttö nyökkäsi ja lähti kiireellä kohti tallia Dimonan hidastaessa ja antaessa kiinni Ellalle, joka istui edelleen Figaron selässä. Janni oli kyykistyneenä Emin vieressä ja mä ratsastin Tegurin vähän kauemmaksi rikospaikasta. Koska ilman muuta mua epäiltäisi jostain.
”Emi? Emilie? Sano nyt jotain”, Janni puheli tuskastuneena ja ravisteli tyttöä kevyesti.
kirjoittaja Astlyr
lähetetty To 12 Marras 2020, 14:38
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

# Tallikirja 2017 -->

Mentori mieleni sisällä
12.11.2020 torstai | Perustuu Joonan tarinaan | #NVRK2020 | #OTsuoritus

Olin tallettanut Joonan sanat jonnekin mun sydämeni sopukoista ja ne sykkivät nyt samaan tahtiin mun uuden tahdonvoimani kanssa. Olin jälleen Lidian selässä päivän viimeisellä tunnilla. Onneksi olin saanut järjesteltyä asiat niin, että pääsin mukaan treenaamaan.

Janni seisoi topakkana maneesin keskellä ja kietaisi hiuksensa ponnarille ennen kuin puhui.

“Noniin. Tänään aiheena on laukanvaihto. Tunnin lopussa meillä on puomiharjoitteita ja lopussa voidaan kokeilla pystyllä.”

“Tarkoituksena olisi harjoitella sujuvaa laukanvaihtoa niin tasaisella kuin esteilläkin. Voidaan aloitella alkuverryttelyt.”

Mä olin päättänyt, etten antaisi vastoinkäymisten lannistaa. Mä en ollut mikään häviäjä.

Alkuverryttelyn jälkeen Lidia oli taas tahmealla tuulella. Se ei tuntunut reagoivan mun eteenpäin pyytäviin apuihin ollenkaan tai jos reagoi, turhan hitaasti. Mua alkoi taas ahdistaa.

Mun tarkoituksena ei ollut millään tapaa nöyryyttää sua tai tehdä naurunalaiseksi, vaan vähän herätellä sekä sua, että Lidiaa. Ja niin se tekikin, sä ratsastit sen jälkeen paljon paremmin kuin ennen sitä.

Joonan sanat kaikuivat mun päässäni. Nyt mä halusin herätellä Lidiaa. Mä pyysin sitä eteen. Tamma ei reagoinut, vaikka mä halusin sen reagoivan heti. Mä pyysin sitä eteen uudestaan, tällä kertaa napakammin kuin äsken. Nyt mä sain reaktion. Janni näytti mulle peukkua.

“Lidiakin näyttää heräilevän siellä! Muista kiittää hevosta ja että annat sille rauhan tuloksen saatuasi.”

Mä en ollut treenannut niin paljon kuin olisin halunnut. Vaikka se kalvoi mua, mun oli vain hyväksyttävä se karvas tosiasia.

Lidia tuntui niin vieraalta. Laukkatyöskentelyssä tuntui, että se me oltiin suorastaan eri planeetoilta.

Santtu oli sen nimi. Se hevonen oli uskomattoman itsepäinen ja vaikea ratsastaa. Mä olin monta kertaa olin lähellä luovuttaa sen kanssa, mutta lopulta sitkeä työ palkittiin ja me voitettiin kenttäratsastuksen SM-kisat useampaan kertaan ja pärjättiin myös Euroopan mestaruuksissa.

Lidia oli nyt mun Santtu.

“Oho! Nyt näyttää jo aika hyvältä Sonialla ja Lidialla! Muista pitää kädet vakaina ja keskity istuntaan.”

Tunsin olevani altavastaaja. Mutta vaikka mä ehkä olin sitä, mä en aikonut päästää mun kanssakisaajia helpolla. Mä aioin pistää kampoihin.

Lidian laukka oli mukavan keinuva. Mukailin sen liikkeitä ja yritin tottua siihen, hakea jotain samanlaista yhteyttä kuin Raffen kanssa. Ensimmäinen puomiharjoitus epäonnistui täydellisesti. Lidia ei vaihtanut laukkaansa ja mä purin hampaita yhteen.

Niin sitä mä vaan tässä yritän sanoa, että ei kannata lannistua vastoinkäymisistä, vaan kääntää ne vahvuudeksi.

Toinen puomiharjoitus epäonnistui kuten ensimmäinenkin. Lidia pärskähti ja mä päästin tukahtuneen, epämääräisen ynähdyksen.

Kääntää ne vahvuudeksi.

Mä keskityin kovemmin kuin ikinä. Mä pyrin tasapainottamaan Lidiaa ja ratsastamaan sitä. Kääntämään vastoinkäymiset vahvuudeksi.

Kun sitten laukanvaihto onnistui ensimmäistä kertaa mä tunsin lämpimän hyvänolontunteen leviävän mun kehossa päästä aina varpaiden kärkiin saakka.

Kannattaa lähteä kisoihin voittajafiiliksellä eikä sillä asenteella, että kun me kuitenkin hävitään. Ja sen sä tiedät Sonia sanomattakin, eikö vain?

Mä hymyilin Joonan sanoille mun mielessäni.

Mä tiesin.
kirjoittaja Sonia
lähetetty To 12 Marras 2020, 11:11
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

# Tallikirja 2017 -->

Mieslapsi
11.11.2020 - #OTsuoritus / #NVRK2020

”Kyllähän sä nyt yhden tunnin voit mennä jollain muullakin.”
”Mä en tohon karvaseen möykkyyn koske pitkällä tikullakaan.”
”Se on oikeasti tosi kiva ratsastaa, ja pääsisit vähän kokeilemaan miltä tuntuu olla nuoren hevosen selässä.”
”Ai että mä maksan siitä että pääsen kouluttamaan jonkun toisen hevosta? Ehei, mä maksan siitä että mua opetetaan.”
”Ja parhaiten sä opit sillä, että ratsastat erilaisilla hevosilla. Sä olet saanut mennä Tegurilla lähinnä pituuden ansiosta, koska Lidia ei nyt ole tällä tunnilla, mutta täytyyhän sun varautua siihenkin että Tegur on joskus sairaslomalla.”
”Jos mä en saa mennä Tegurilla, niin mä otan sitten Lidian.”
”Et sä voi ottaa Lidiaa, kun se ei ole tällä tunnilla, enkä mä voi laittaa sitä kaikille tän päivän tunneille.”
”Sitten mä ratsastan Tegurilla.”

Mä kuuntelin partaani nauraen käytävällä käytyä keskustelua Tegurin karsinasta ja esitin, etten huomannut. Tässä kohtaa Jassu, joka oli yrittänyt lempeästi ohjata pitkää, mutta melko laihaa miesratsastajaa pihattotallin suuntaan, vilkaisi mua kuin pyytääkseen apua. Mua ei varsinaisesti ihan hirveästi kiinnostanut sen mieslapsen vinkuna, mutta saapastelin kuitenkin karsinan ovelle.
”Voinko mä auttaa jotenkin? Tegur hermostuu, kun täällä huudetaan.” Tegur ei todellisuudessa näyttänyt oikeastaan edes huomaavan sen edessä käytyä väittelyä.
”Se hermostuu siitä, kun sä oot sen karsinassa. Se tykkää vain musta”, mieslapsi sössötti ja mä en yksinkertaisesti pystynyt hillitsemään silmieni pyörähdystä.
”Poika kulta”, mä aloitin hunajaisimmalla äänensävylläni. ”Mulla on viikonloppuna kisat Tegurin kanssa ja mä tulin tekemään viime hetken viimeistelyjä tähän teidän tunnille. Siksi mä ratsastan sillä tänään. Kun kisat on ohi, mä palaan ratsastamaan vaihdellen erilaisilla hevosilla, mitä kaikki normaalit ihmiset tekee ratsastuskouluissa. Eikö tää ollut aikuisten ryhmä?”
Jassu nyökkäsi mun vilkaistessa sen suuntaan, ja yritti sitten sanoa, että on tässä jotain junnujakin, mutta mä en jäänyt kuuntelemaan.
”No siinä tapauksessa sun kannattaisi varmaan kasvaa aikuiseksi ja mennä varustamaan se Usva siellä pihattotallissa. Tai jos sä et siihen pysty, niin maanantaisin on varmasti sulle oikein hyvin sopivia lasten alkeisjatkotunteja. Tai löytyy sieltä alkeistuntikin lapsille.”
Mieslapsi näytti ensin tyrmistyneeltä, sitten vihaiselta, ja lopulta nieli tappionsa lähtien ulos tallista. Mä en tiennyt, lähtikö se kohti parkkipaikkaa ja kotia vai pihattotallia ja Usvan karsinaa, mutta se ei varsinaisesti kiinnostanut mua pätkääkään. Kyllä se kohta selviäisi.

Kellon lyödessä viisi mieslapsi ja Usva liittyivät kuin liittyivätkin maneesiin suuntaavien tuntihevosten letkaan. Taivaalla roikkuvista pilvistä ripsotteli vettä tavalliseen syksyiseen tapaansa, joten Jassu johdatti letkan halliin. Mä tavallaan toivoin, että voisimme ratsastaa ulkona vielä tällä viikolla, koska viikonloppuna niin joutuisi todennäköisesti tekemään, enkä mä tiennyt miten Tegur suhtautuisi vieraaseen ulkokenttään, kun se ei ollut käynyt tutullakaan ulkokentällä viikkoihin.

Todennäköisesti se ei suhtautuisi mitenkään. Tänään sillä ei tosiaan ollut mistään hermostumisista tietoakaan, vaan se lompsotteli menemään uraa pitkin käynnissä pitkin ohjin aivan kuten kaikki muutkin, paitsi sen mieslapsen alla kulkeva Usva, joka ei selkeästi ollut ihan perillä tästä tuntihevosjutusta ja olisi koko ajan halunnut lähteä omille reiteilleen tutkailemaan asioita. Mieslapsi näytti kihisevän kiukusta kypäränsä alla ja sen naama oli tulipunainen jo alkukäyntien aikana. Mä hillitsin itseni enkä esimerkiksi iskenyt sille silmää kohdatessamme alkuravien aikana pääty-ympyrällä, vaan tyydyin hymyilemään itsekseni.

Tegur kulki ihan hyvin. Eilisen valmennuksen hyvää fiilistä emme tänään löytäneet, mutta se ehkä johtui myös mun eilen aivan loppuun kulutetuista vatsalihaksista. Laukassa Tegur pyöristyi jo paljon paremmin, ja päivän tehtävä, eli sulkutaivutus uraa pitkin sujui siltä paljon paremmin kuin multa. Jassu laittoi edistyneimmät ratsukot kokeilemaan sitä vielä laukassa käynnin ja ravin jälkeen, ja Tegur tuntui löytävän dressagevaihteensa ja suoritti tehtävät musta huolimatta. Mieslapsi ei tietenkään viisivuotiaan suomenhevosen kanssa päässyt tätä kokeilemaan ja näytti nyrpeältä. Mun teki mieli näyttää sille kieltä.

”Mua ei yhtään kyllä hävetä lähettää teitä kisoihin. Säkö olit yötä Bjerkvikissä?” Jassu kysyi annettuaan loppukäynneissä palautetta.
”Joo, ollaan Madden kanssa samassa huoneessa.”
”Okei, kiva. Pitää kaikkia logistiikkajuttuja vielä järjestellä, mutta siitä tulee sitten vielä kirjallista tietoa hevosten kyydeistä ja majoituksista ja hoitovuoroista. Kaikkihan tietysti siivoaa omien ratsujensa karsinat, mutta ruokintoja jaetaan vuoroihin.”

Kaikkihan tietysti siivoaa omien ratsujensa karsinat. Joutuisinko mä lappamaan paskaa vieraalla tallilla? En varmasti. Eiköhän siellä olisi jotain nuoria ja innokkaita heppatyttöjä, jotka saisi lahjottua jollain suklaapatukoilla. Tai ehkä mä voisin lahjoa Bergin, mutta siihen ei suklaapatukka riittäisi.
kirjoittaja Astlyr
lähetetty Ke 11 Marras 2020, 11:51
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

# Tallikirja 2017 -->

Ihmisen tyhmyydellä ei ole rajaa
10.11.2020 - #OTsuoritus / #NVRK2020


Tänään ei satanut. Mun lähtiessä ajamaan koulusta kotia kohti jopa aurinko oli yrittänyt pilkistellä pilvien raoista. Niinpä mä päätin, että tästä tulisi hyvä iltapäivä. Koko päivästä ei enää ehtisi tulla hyvä, mutta jos edes iltapäivästä.

Kotona kävin vain vaihtamassa vaatteet ja nappasin myös eilen ostamani suojat mukaan tallille. Shelyesissä oli hiljaista tähän aikaan päivästä, vain se perseentuijottelija näkyi kuskaavan puruja oritalliin. Se oli sitten kuitenkin paljastunut syyttömäksi koko koirantappokeissiin, mutta mä en luottanut siihen kaveriin silti pätkääkään. Onneksi sitä näkyi aika harvoin tallilla, ja vielä harvemmin missään muualla. Tietäisiköhän Madde siitä lisää?

Tegur möllötti vihreän sadeloimensa alla tarhan nurkassa Aagen, Arnen ja Raffen etsiessä maasta vielä päiväheinien viimeisiä jämiä. Se ei laittanut vastaan, kun mä naksautin riimunnarun kiinni sen vihreään riimuun ja lähdin taluttamaan kohti tyhjillään olevaa päätallia. Kävimme ensimmäiseksi jalkapesulla, minkä jälkeen sidoin ruunan käytävälle kahdelta puolelta kiinni, ettei sen juuri huuhdellut jalat sotkeentuisi puruissa.

Puettuani Tegurille kaikki muut varusteet paitsi suitset nappasin siitä kuvan instastoryyni. Laitoin kuvan päälle tekstin: ”Tänään @janikakortelainen yksityistunnille! Ihanaa päästä taas huippu Jannin silmän alle ihan yksin 😍. Suojien viereen tägäsin Rytterhusin ja alanurkkaan vielä Shelyesin, ja sen jälkeen pääsin vaihtamaan omia ratsastuskamojani.

Olimme Tegurin kanssa maneesissa hyvissä ajoin kävelemässä, Tegurilla tietysti myös mun oma musta villakangasloimi päällä. Enhän mä tietenkään halunnut, että ruunan selkä tai takapää kylmettyisi ja menisi jumiin. Viittä vaille neljä mä riisuin loimen maneesin laidalle ja aloin hölkkäillä kevyessä ravissa ympäri maneesia taivutellen ruunaa ympyröillä. Janni ilmestyi maneesiin tasan neljältä kahvikuppinsa kanssa ja katseli hetken mun raviverryttelyä.
”Tuupa sit tähän mun ympärille keskiympyrälle ja aloitetaan ihan käynnissä”, nainen aloitti parkkeeraten itsensä selkäännousujakkaralle keskelle maneesia. ”Ota vaan heti alkuun vähän tiiviimpi tuntuma edestä ja alotetaan sillä, että väistätät ensin takapäätä ulos avoimilla sivuilla. Yrität keskittyä tuntemaan sun istuinluut ja ratsastat pääasiassa istunnalla sen väistön. Tegur ei oo vielä niin laitostunut, ettei sillä voisi tehdä niin.”

Osasinhan mä tietysti väistättää istunnalla, ja pari kertaa pohkeella autettuani Tegur ymmärsi mitä mä siltä pyysin. Seuraavaksi Janni laittoi meidät pienentämään ja suurentamaan ympyrää väistättämällä, mikä ei enää ollut juuri sen vaikeampaa, kun olimme päässeet hyvään flowhun. Flow katosi hetkeksi maneesin oven kolahtaessa, mutta tulija oli vain Madde, joka kietoutui mun villaloimeen ja valmistautui kuvaamaan sitten, kun menisimme jotain käyntiä mielenkiintoisempaa.

Janni laittoi meidät tekemään vielä muutamia takaosakäännöksiä, joita sunnuntain ohjelmassa myös olisi, mutta Tegur tietysti hoiti ne kuin vettä vaan eikä mun tarvinnut isommin sitä yrittää edes ratsastaa takaa aktiivisemmaksi. Siirryimme seuraavaksi suoraan laukkatyöskentelyyn, ja siirryimme myös pois keskiympyrältä. Janni laittoi meidät ensin kokoamaan laukkaa pitkillä sivuilla, ja hetken päästä tulimme kootussa laukassa puoleen väliin pitkää sivua ja loput sitten keskilaukassa, ja ennen kulmaa taas koottuun laukkaan. Tegur kuumui hieman ja kokosi kyllä laukkaansa, mutta jäi pompottamaan ehkä vähän liikaa ylöspäin. Keskilaukassa se puolestaan valahti edestä vähän liiaksi, mutta Janni muistutti mua keskivartalon tuesta ja muoto ja tahti alkoivat säilyä paremmin. Temponvaihteluiden sujuessa paremmin Janni laittoi meidät kahdeksikolle, ensin niin, että pituushalkaisijan päällä tehtiin laukanvaihto käynnin kautta. Sen jälkeen jatkettiin aina koko kahdeksikko samaa laukkaa, ja sen jälkeen vasta vaihto, jolloin toinen ympyrä mentiin vastalaukassa. Sunnuntain radalla vastalaukkaa mentäisiin vain loivien kiemuroiden verran, mutta tämä oli varsinkin mulle hyvää treeniä siinä, etten alkanut yliratsastaa vastalaukassa, vaikka ruuna ei siinä olisikaan täydellisesti yhtä tehokas kuin myötälaukassa. Laukanvaihdot käynnin kautta tuottivat haasteita siinä, etten mä saanut ruveta ennakoimaan vaihtoa liikaa, koska sitten Tegur vaihtoi suoraan tai otti ehkä korkeintaan kaksi käyntiaskelta.

Janni antoi meidän puuskuttaa hetken käynnissä, ja sen jälkeen aloitimme ravityöskentelyn. Sunnuntain radassa ei ollut raviohjelmassa oikeastaan mitään erityistä, joten otimme aluksi muutamat väistöt myös ravissa ja ratsastimme sitten voltteja ja volttikahdeksikkoja pitäen huolen taipumisesta. Testailimme myös radan mun mielestä vaikeinta kohtaa, jossa piti harjoitusravissa antaa hevoselle pidempää ohjaa voltilla muutaman askeleen ajan, ja vahtia, että hevonen pysyi takajaloilla myös pidemmällä ohjalla. Mun vatsalihakset alkoivat jo vähän kärsiä, ja kokoamisasteen pitäminen pelkällä istunnalla oli vähän työn takana.
”Mä en väitä, että sun lihaskunto olis mitenkään huono”, Janni aloitti. ”Mutta varsinkin keskivartaloa kannattaa treenata paljon, että sä pystyt pitämään sen isoliikkeisenkin valtamerialuksen siinä sun alla ihan pelkällä istunnalla. Jos sä olet yhtään löysä, niin se karkaa heti lavoille.”
Eli tänään oli illalla vuorossa vielä keskivartalotreeni. Mä kyllä tunsin kaikissa lihaksissani jo hiipivän heikotuksen, mutta en antanut sille tilaa vielä viimeisissä välikäynneissäkään, pyysin vain Maddelta vesipulloni. Tästä oli maksettu, ja tämä hoidettaisiin loppuun asti.

”Loppuun asti” tarkoitti vielä sunnuntain A:n radan ratsastusta läpi. Ravisisääntulo ja muutkin alun ravihommat sujuivat hyvin, koska ohjelmassa ei edes vaadittu koottua ravia tai keskiravia. Ohjien myötäys puoliympyrällä oli ihan täysi katastrofi, koska mulla ei yksinkertaisesti enää riittänyt voimat pitämään ruunaa hallinnassa pelkällä istunnalla sen halutessa valua pidemmäksi. Janni huomautti siitä heti, ja mua vähän ärsytti, koska ihan kuin mä en olisi tiennyt jo itsekin, että se meni huonosti. Takaosakäännöksen sujuessa lähes täydellisesti mun itsetunto alkoi kuitenkin taas palailla, ja siirryin laukkaohjelmaan siinä mielentilassa, että tästä perkele selvittäisiin. Laukka oli onneksi Tegurin vahvin askellaji, ja ainut haaste oli laukanvaihdot käynnin kautta, joissa mä aloin taas vähän ennakoida. Lopen uupuneena mä taputin Teguria kaulalle lopputervehdyksen jälkeen, ja hetken mä olin ihan varma, että pyörryn hevosen selkään.

Jannin palaute meni multa pääosin ohi. Kaikki sen sanat muovautuivat mun päässä vain siihen, että mun pitäisi treenata lisää. Ja paljon. Tallissa parin poseerauskuvan jälkeen Madde ojensi mulle proteiinipatukan, enkä mä viitsinyt edes kieltäytyä. Se muija oli pelottavan perillä kaikesta. Tiesi kaiken, muttei viitsinyt jakaa muille informaatiota, jonka ei katsonut niille kuuluvan.

”Ai niin, arvaa mitä”, mä aloitin hörpättyäni vesipullostani riisuessani Teguria loppuun.
”Se prinsessa jakoi sen sun storyn”, Madde vastasi, ennen kuin mä ehdin sanoa enempää.
”Joo. Kuvitteli varmaan, että mä luulisin, ettei se ottanut sitä vittuiluna.”
”Ihmisen tyhmyydellä ei ole rajaa”, Madde totesi, heilautti kiharoitaan ja lähti. Eikä mulla taaskaan ollut hajua, että minne.
kirjoittaja Astlyr
lähetetty Ti 10 Marras 2020, 21:06
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

# Tallikirja 2017 -->

3⁂ Uusi poni

Lauantaina oli ollut mun ensimmäinen ratsastustunti uudella tallilla. Mathilde oli kertonut minulle koulussa, että lauantaisin oli joka toinen viikko tunti, joka oli samaa tasoa, kuin maanantain alkeisjatko. Ja että Sandra ja Linnéa eivät käyneet siinä ryhmässä. En oikein välittänyt Sandrasta, niin innostuin heti ajatuksesta. Olin pyytänyt kauniisti kotona, että saisinko käydä joka toinen viikko kahdesti tallilla, ja lopulta olin saanut luvan.

Oli ollut jännittävää mennä ensimmäistä kertaa uudelle tallille. Se oli iso ja talleja oli monta. Maneesi oli ollut valtava. Tai ehkä Trondheimin maneesi oli ollut isompi, mutta uusi, vieras maneesi oli valtava. Opettaja oli ollut ihan kiva, ja vannonut antaneensa minulle tallin pienimmän ponin, mutta Wilda oli silti ollut ihan kamalan iso. En edes nähnyt sen selän yli! Paitsi jos oikein varvistin. Missä olivat kaikki pienet shetlanninponit?

Mutta tänään tarhoilta löytyi shettis! Mathilde esitteli sen minulle. Se oli kuulemma tullut vasta tänään talliin! Se oli vähän isompi kuin Bella, mutta muuten tosi söpö.
“Mut se alkaa tekee tunteja vasta myöhemmin”, Mathilde tiesi kertoa.
“No, ehkä ensiviikolla voin saada sen! Toivottavasti saan tänään taas Wildan, kaikki muut on vielä isompia, kuin se”, nauroin.

Toinen tehtävä ennen tuntia oli odottaa sitä, kun mun, Mathilden, Sandran ja Linnéan äidit menivät yhdessä jututtamaan Jassua. En tiedä, miksei ne heti lauantaina kysyneet, olisin halunnut tietää jo kauan sitten, mutten uskaltanut kysyä itse Jassulta. He kysyivät, mitä maanantaina oli oikein tapahtunut tallilla, kun “tytöt ovat kuulleet jostain ammuskelusta” ja “työkaveri ihmetteli, että miten en ole vielä kuullut”.

En minä ihan ymmärtänyt, mutta ilmeisesti jollakin miehellä oli jotain jotain tyttöä vastaan ja se oli ollut pelottava mies, mutta nyt se oli poliisilla vankilassa. Eikä ketään sattunut ja kaikki oli taas hyvin. Ja äidit uskaltaisivat kyllä antaa lasten kävellä kouluun rauhassa ja käydä tallilla. Huh, pääasia.

Mathilde oli saanut Dimonan tunnille, ja minä kaikeksi onneksi Wildan. Niiden hoitajat Wildan hoitaja Bea auttoi meitä valmistautumaan tunnille pihattotallissa. Bea oli hurjan pitkä ja vanhan näköinen, ihan aikuinen jo, ja tiesi vaikka mitä. Pääsisiköhän täällä hoitajaksi, ennen kuin olisin yhtä ikivanha, kuin hän? Olisi niin kiva olla hoitaja vaikka kolmosluokalla! Olisinhan silloin jo vuoden vanhempi kuin nyt. Kahdeksan, se oli tosi paljon!

Bea saattoi meidät maneesiin asti, mikä oli hyvä. Wilda oli niin iso, että en varmaan jaksaisi pitää sitä yksin kiinni, jos se päättäisi karata. Onneksi se oli kai ihan kiltti. Maneesissa meidän kaikkien äidit istuivat jo kälättämässä katsomon penkeillä, mutta tulivat vielä auttamaan meitä. Bea uskalsi lähteä takaisin talliin, kun mamma oli tullut viereeni, laittanut mun ison, keikkuvan kypärän soljen kiinni ja nostanut mut Wildan selkään.
“Hymyä!” hän huikkasi ja otti kuvan.

Tunti meni ihan hyvin, me mentiin paljon ravia niin, että jalustimet oli kaulalla ristissä. Mun jalat eivät yltäneet edes satulan alareunaan asti, mutta pidin kiinni etukaaren lenkistä, niin pysyin hyvin kyydissä. Olinhan harjoitellut tätä shettiksilläkin. Me tehtiin ympyröitä ja voltteja, ja Wilda oli oikein kiva.

Harmi, ettei tällä viikolla ollut toista tuntia, en malta odottaa, että pääsen viikon päästä taas tallille! Toivottavasti saan silloin Sam-shettiksen, tai vaikka Wildan kolmannen kerran. Ja ehkä sitä seuraavalla kerralla uskallan vaikka Dimonan selkään. Tosin se on jo niin iso, että joudun varmaan tekemään spagaatin satulassa istuessa.

#OTsuoritus / 3. / #Tarinatempaus2020 / 2.11.
kirjoittaja Frida
lähetetty Ma 09 Marras 2020, 23:16
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

# Tallikirja 2017 -->

Kuka leikkiin alkaa, se leikin kestäköön
6.11.2020
#russedrama

Perjantain helppo A -tunti oli alkamaisillaan. Edellisen tunnin ratsukot tekivät lähtöä maneesista, kun Madde ja Astlyr olivat ratsuineen jo paikalla. Ohi löntystävä Aage suorastaan höyrysi lämpimien lihasten kohdatessa viileän maneesin ilman.


Madde kiristi Lidian satulavyötä, kun vieressä Astlyr selvitti kurkkuaan ja avasi sanaisen arkkunsa sitten suureen ääneen niin hunajaisella äänellä, ettei se voinut olla tarkoitettu kuin pilkalliseksi ivaksi.
”Katos katos, mitkä pikku kääpiöt sieltä saapuu kääpiökokoisten ratsujensa kanssa! Voiko noin pieniä karvakasoja edes poneiksi kutsua?"

Madde vilkaisi olkansa yli ja virnisti nähdessään Emilien taluttavan Dimonaa maneesiin, Ella ja Figaro vanavedessään.

”Ylikasvaneita koiriahan nuo näyttää olevan”, Madde veisteli tyytyväinen virne kasvoillaan. Dimona totta tosiaan olisi mennyt kasvuhormonia saaneesta dalmatialaisesta. Ellan poni Figaro taas oli toista maata, se oli tasokas ja kaunis poni, mutta eihän Madde sitä Ellalle ääneen sanonut. Se olisi ollut itsemurha ja kunnian menettäminen.

"Ei teilläkään sen paremmin taida mennä, kun kirahvin ja vasta talviunilta herätetyn mustakarhun selkään joudutte! Voi teitä raukkoja", Emilie laukoi takaisin Ellan kompatessa jotain koulutetuista koirista.


Madde vilkaisi Astlyria vieressään kulmat kohotettuna ja naurahti. Emilie ei selkeästi tainnut tunnistaa hyvää hevosta sen nähdessään, tai niin ainakin Madde ajatteli Emin verrattua intermediate-tason Teguria kirahviin.

”Ihan miten vaan, kääpiöt”, Astlyr naurahti. Maneesin ovea viimeisen lähteneen edellistuntilaisen perässä sulkenut Janni katsahti tyttöjä muttei sanonut mitään. Hänen jäänkylmä katseensa kuitenkin viestitti naisen huomanneen maneesin keskellä tapahtuneen piikittelyn.


Tunti alkoi, ja hetkeksi Maddekin unohti vihamiehensä pikku-eet keskittyessään tunnin tehtäviin. Janni oli kehitellyt heidän päänsä menoksi siirtymisiä, ja Maddella oli täysi työ pitää Lidia reaktiivisena ja tarpeeksi nopeana. Lidia oli kuin suuri valtamerialus, jonka ohjattavuus oli alkuun hidasta ja kankeaa. Se tuntui olevan jäykkä ja kuuro pohkeelle, ja Madde kirosi mielessään, ettei ollut ottanut kannuksia. Tunnin edetessä ja Lidian vertyessä siitä tuli kuitenkin nopeampi, se alkoi edetä hyvässä tahdissä, pehmetä ja lopputunnista tulla kauniiseen peräänantoon.

”Hyvä, just noin Lidian kanssa, siinä on tosi hyvä tahti”, Janni kehui Madden ohittaessa vilttiinsä kääriytyneen ratsastuksenopettajan saaden Madden hymyilemään maireasti. Hymy kuitenkin hyytyi Jannin kehuessa samaan syssyyn vuolaasti, miten Dimona ei ollut koskaan kantanut itseään niin hyvin kuin nyt Emilien kanssa. Emi vilkaisi Maddea ja hymyili ivallisen voitonriemuisesti.


"Pitäiskö teidän sittenkin ilmoittautua siihen raviluokkaan, ettette vaan nolaa itseänne kisoissa? Oli meinaan niin kamalan näköistä menoa, että mua ihan hävettää noiden hevosraukkojen puolesta" heitti Emilie tunnin ollessa ohi, kun se talutti pilkullisen poninsa Madden ja Astlyrin ohi kohti maneesin ovea.

”Hva?” sihahti Madde, ”että tolla on otsaa!”
Astlyr oli jo sivaltamassa jotakin nokkelaa takaisin, mutta tytöt siistivät suunsa Jannin tarpoessa heidän luokseen. Hetken verran Madde jo luuli, että ratsastuksenopettaja alkaisi ryöpyttää heitä epäurheilijamaisesta käytöksestä, mutta hän oli (onnekseen) väärässä.

”Sähän et Madde tainnut olla ilmoittautunut ratsastuskoulupiirimestaruuksiin, ethän?” Janni kysyi saaden Madden kohottamaan kulmiaan yllättyneesti.
”En ollut joo.”
”Ei sua innostais lähteä Lidian kanssa? Teillä toi yhteispeli näyttää kuitenkin sujuvan. Olis se arvokasta kokemusta sullekin. Voisit hyvin mennä helpon B:n, ehkä kokeilla sitä A:takin.”

Madde mietti hetken ja tuijotti maneesin ovista katoavan tiikerinkirjavan pikkuponin perään.
”Tiedätkö”, Madde käänsi sitten katseensa ratsastuksenopettajaan ja läväytti tälle leveimmän ja aurinkoisimman hymynsä, ”ehkä mä lähdenkin.”
”Hyvä”, Janni hymyili tyytyväisenä, ”Laitan sulle Lidian ens viikon tunneille. Hyvin se menee, sä handlaat sen kyllä.”


”Varo vaan, poniprinsessa”, Madde sihahti Jannin päästyä kuuloetäisyyden päähän, ”jos alkaa leikkiin Madden kanssa, saa valmistautua häviämään!”

#OTsuoritus #NVRK2020
kirjoittaja Madde
lähetetty Pe 06 Marras 2020, 19:36
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

# Tallikirja 2017 -->

Kääpiöt ja lipputangot
6.11.2020 - #russedrama

Dimona puhalsi sieraimistaan lämmin ilmaa mun käsille mun laittaessa sitä kuntoon pian alkavaa tuntia varten. Se ei yleensä edes käynyt meidän tunnilla, mutta jotenkin Janni oli saanut mut taivuteltua osallistumaan ensi viikonlopun ratsastuskoulujen piirinmestaruuskilpailuihin sen kanssa ”koska se olisi hyvää kokemusta Dimonalle”. Olisi se kai sitten, mutta olisin mä silti sen pikku kipittäjän sijaan sata kertaa mielummin osallistunut esimerkiksi Hillalla, joka oli yksi mun lempparituntiratsuista Shelyesissä yhdessä Vennin, Raffen ja Stellan kanssa. No mutta joka tapauksessa mä olin tunnille menossa Dimonan kanssa, koska me tarvittiin ehdottomasti vielä treeniä. Tiikerinkirjava pikkuponi oli kokonsa ja värityksensä vuoksi lasten suosima, joten sen kanssa sai lähes aina keskustella ihan perusasioistakin.

Mä olin mennyt Dimonalla myös eilisellä tunnilla, ja se oli ollut yhtä vääntöä ponin oltua täysin yhteiskyvytön. Onneksi se kilometrin mittainen lipputanko, jota Astlyriksikin kutsuttiin, ei ollut ollut katsomassa, mutta se sen lipputangon oikea käsi ja samalla myös toinen lipputanko, Madde, oli vain virnistellyt vahingoniloisesti kauniissa peräänannossa kulkeneen Tegurin satulasta. Sekin muija oli olevinaan muka niin olympiatason kouluratsastaja ja Kari Vepsän kaltainen hevoskuiskaaja, mutta kyllä mä vaan muistin sen joskus pentuna itkeneen jo ennen tuntia, koska Arne oli purrut sitä sen raahattua sen kolme kusipäistä kaveria yhtä aikaa sen harmaahallakon vuonisruunan karsinaan. Se suoraan helvetistä kotoisin oleva akka oli tullut vielä kävelemään loppukäynnit mun viereen, mutta onneksi Dimona tuntui vihaavan sitä ihan yhtä paljon kuin minäkin, ja oli potkaissut Teguria vihaisesti sen tultua liian lähelle. Enkä mä ollut edes yrittänyt estää sitä. Potku oli osunut suoraan Tegurin mahan alle, mutta Madden nilkkaan se oli ilmeisesti tähdännytkin ja varsin onnistuneesti, koska toista jalkaansa ontuen se muija oli maneesista poistunut sitä ylisuurta hevosta taluttaen.


Ne lipputangot oli jo Lidian ja Tegurin kanssa maneesissa mun saapuessa sinne pikku Dimonaa taluttaen, ja Ella saapui Figaronsa kanssa heti mun jälkeen.

"Katos katos, mitkä pikku kääpiöt sieltä saapuu kääpiökokoisten ratsujensa kanssa", Astlyr naureskeli Maddelle samalla, kun kiristi Tegurin satulavyötä, "Voiko noin pieniä karvakasoja edes poneiksi kutsua?"

"Ylikasvaneita koiriahan nuo näyttää olevan", Madde totesi, kiipesi Lidian satulaan ja mä olisin voinut vaikka oksentaa sitä katsoessani.

"Ei teilläkään sen paremmin taida mennä, kun kirahvin ja vasta talviunilta herätetyn mustakarhun selkään joudutte", mä piikittelin takaisin, "Voi teitä raukkoja."

"Mun koira on sentään hyvin koulutettu", Ella lisäsi vielä nasevasti ja mä vaihdoin ilkikurisen katseen sen kanssa.

Ne heittelivät meihin päin ylimielisiä katseita, mutta mä porasin mun jäätävän katseen suoraan niiden ällöttäviin silmiin niin kauaksi aikaa, että ne käänsivät päänsä pois. Mä talutin Dimonan aivan tahallani suoraan Tegurin viereen kaartoon, ja Astlyr sekä Lidian satulassa jo istuva Madde mulkoilivat mua happamasti, mutta siinäpäs mulkoilivat. Mä suorastaan nautin, kun näin niiden muijan turhautuvan, ja vielä enemmän mä nautin siitä ajatuksesta, että ensi viikolla se alkaisi. Nimittäin se äänestys. Se ei todellakaan ollut ollut pelkkää sanahelinää, vaan mä olin tehnyt koko viikon valmisteluita sen eteen. Heti maanantaina, kellon lyödessä kaksitoista mä marssisin suoraan ruokasaliin, keskeyttäisin ruokailuun ja laittaisin sen alulleen. Niiden muijien sietikin pelätä tulevaa.


Tämän päivän aiheena oli siirtymiset sekä askellajien sisällä, että niiden välillä. Eilisestä väännöstä Dimonan kanssa oli selvästi ollut hyötyä, koska tänään siitä ei ollut enää tietoakaan ja pikkuruinen ponitamma paiski hommia koko sydämellään koko tunnin ajan. Meidän yhteistyömme oli sujuvaa ja mä sain pienen toivonpilkahduksen, ehkä me sittenkin selvittäisiin niistä kisoista. Me mentäisiin sinne näyttämään kaikille, mistä puusta meidät oli veistetty. Mä en todellakaan lähtenyt sinne häviämään, mä lähdin sinne vain tavoittelemaan voittoa. Ja niin mä tavoittelin myös joka tunnilta onnistumisia ja hyviä pätkiä.

Mä olin ihan rättiväsynyt ja hikinen tunnin jälkeen ja niin oli Dimonakin, mutta mä oli niin tyytyväinen siihen pieneen, tiikerinkirjavaan ponitammmaan. Se oli tehnyt parhaansa ja suorastaan loistanut käynti-laukkasiirtymisissä. Jannin sanojen mukaan se ei ollut koskaan nähnyt Dimonan liikkuvan sillä tavalla peräänannossa, kantaen itsensä kauniissa muodossa, nostaen selkänsä ylös ja ottaen takapäänsä alleen. Sen, jos jonkun kuuleminen lämmitti mun mieltä ja samalla jäädytti ne palavat helvetin liekit, minkä voimalla Astlyr ja Madde yrittivät mua mulkoilla ratsujensa selästä meidän liidellessä Dimonan kanssa ympäri maneesia. Tegur oli ollut koko tunnin kunnon kirahvi ja kuunnellut kauhuissaan syysmyrskyn aiheuttamaa meteliä, ja Lidia puolestaan oli ollut jäykkä ja kuuro pohkeelle. Mä olin vain hymyillyt niille lipputangoille mitä maireinta hymyäni minun ja Dimonan tanssahdellessa niitä ohi tai vastaan. Ellalla ja Figarolla oli mennyt kivasti, ainakin sen perusteella mitä ehdin ratsukon menoa katsella.

"Pitäiskö teidän sittenkin ilmoittautua siihen raviluokkaan, ettette vaan nolaa itseänne kisoissa? Oli meinaan niin kamalan näköistä menoa, että mua ihan hävettää noiden hevosraukkojen puolesta", heitin ivallisesti ennen kuin talutin poistuin maneesista Ellan ja Figaron kanssa, jättäen blondit lipputangot omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä.

Mä niin tiesin, että saisin äskeisestä heitostani kuulla ja pian, mutta mä en välittänyt siitä. Mä muistaisin vielä pitkään niiden myrkkykäärmeiden ilmeet, kun Janni kehui minun ja Dimonan menoa tunnilla. Ja maanantaina alkaisi se äänestys. Sitä mä odotin jo kuin kuuta nousevaa.

_________________________
#OTsuoritus #NVRK2020 - Merkintä 2, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Pe 06 Marras 2020, 13:50
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

# Tallikirja 2017 -->

Jättiläinen 29.10.

IMG-20201104-WA0008

Lidia oli valtava. Mä en todellakaan tajunnut miten ihmeessä mä olin saanut pienen ja kivan Dimonan jälkeen tämän kokoisen valtamerilaivan ratsuksi. Musta tuntui kääpiöltä, kun mä kapusin jakkaran avulla tamman kyytiin. Jannin mukaan mä pärjäisin sen kanssa ihan hyvin, sillä Lidia oli kuulemma valtavan kiltti, mutta silti mua vähän jännitti, kun mä katselin itseäni 25 senttiä korkeamman hevosen selästä maan kamaraa. Linnea näytti mulle vierestä peukkua Vennin selästä ja mä hymyilin sille takaisin. Janni kiinnitti mikkiänsä paremmin kiinni ja kohta naisen ääni kaikuikin maneesin seinillä.
"No niin. Eiköhän aloitella, eli uralle vaan, kun ootte valmiina ponienne kanssa."

#OTsuoritus / Merkintä 8, #Tarinatempaus2020 / Aloituspvm 11.10.2020
kirjoittaja Elisa
lähetetty Ke 04 Marras 2020, 18:59
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

# Tallikirja 2017 -->

✎ Helppoheikki ja laiskajaakko
maanantaina 2. marraskuuta 2020

Sydän pamppaillen nousin maneesin katsomosta ja hiljaa hiivin Wildan viereen. Jassu ei ehkä ollut vielä huomannut minua seuratessani edellistä tuntia nurkan pimeydessä, mutta nyt hän viimeistään hoksaisi minut. Vaikka olin kertakaikkisen syytön eiliseen heinäepisodiin, olin kehitellyt pitkän unettoman yön aikana mielessäni niin monia skenaarioita tapahtuneesta, että olin loppujen lopuksi varma Jassun vihaavan minua(kin). Sandra oli jäänyt tänään pois tunnilta, koska oli kuulemma "kipeä". Pötypuhetta. Olin varma ettei hän uskaltanut tulla tallille. En olisi uskaltanut minäkään, mutta äiti pakotti.

Edellisen tunnin ratsastaja ojensi pienen ruunivoikon ohjat käteeni ja huikkasi ohimennen Wildan olleen aika laiskalla päällä. Ei haittaisi yhtään, en pitänyt vauhdista, vaan pienet ja hitaat ponit olivat minun juttuni.

Jalustimia säätäessä vilkaisin katsomoon kömpinyttä Jassua päin. Katseemme kohtasivat lyhyesti. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, ei muuttanut ilmettään suuntaan taikka toiseen, vaan jatkoi kahvin siemailuaan termospullosta ja näpytteli puhelintaan. Ilmeisesti hän ei kantanut kaunaa minulle. Oletin hänen muussa tapauksessa katsoneen edes suuntaani pahasti, mutta näin ei ollut käynyt.

Paha mieli kalvoi vielä alkutunnin ajan, mutta hälveni alkaessamme ravailemaan. Eihän tässä ehtinyt murehtia samalla.

Ravasimme aluksi vain uraa pitkin ja keskityimme tasaiseen tahtiin. Mielessä piti hyräillä jotain tuntemaansa kappaletta niin, että askeleet osuivat sen kanssa yhteen. Niin oli helpoin huomata, jos tahti kiihtyi tai hidastui.
Kiihtymisen kanssa ei ainakaan ollut ongelmia Wildalla. Sen sijaan se olisi halunnut hidastaa käynnille joka toisella askeleella ja sain maiskutella tuon tuosta pitääkseni ravin yllä. Jaloistakin alkoi loppua voima kun paukutin sille pohjetta "eteen, eteen...".

"Otappa Wilda tähän keskelle, se ei näytä ihan puhtaalta."

Siitä minua ei ainakaan voisi syyttää, en ollut harjannut Wildaa vaan edellinen ratsastaja oli laittanut sen kuntoon. Että jos sillä olisi mutapaakku jossain, niin minä olisin siihen syytön...

"Joo, kyllä se ontuu vähän. YLVA! Käy laittaa Aage kuntoon, harjaa vaan äkkiä satulanpaikka ja pää, ja tuo se tänne. Nyt tehdään poninvaihto" Jassu kailotti katsomooon huhuillen Aagen hoitajan perään.

Nousin Wildan selästä ja ojensin ohjat Ylvalle, joka lähti vaihtamaan päivän ratsuani. Minulle tuli todella orpo olo seisoessani maneesin keskellä odottaessa Aagen saapumista ja tuntui, että kaikki tuijottivat minua. Korjaisipa Jassu nyt ääneen sen, että ei ollut minun vikani että Wilda oli ollut likainen. Vai halusiko Jassu nöyryyttää tällä minua kostona heinäepisodista?

Katseltuani hetken aikaa muiden aloittaessa jo laukkatehtävää, Ylva talutti Aagen maneesiin.

"Onneksi Aage oli äskeisellä tunnilla, niin sillä on lihakset lämpimänä. Ei muuta kuin uralle vain, ja pari kierrosta ravia ennen kuin hyppäät tähän laukkatehtävään mukaan!" ohjeisti Jassu ja viittasi kädellään uraa kohti.

Muiden tehdessä laukka-ravi-siirtymisiä, maiskutin Aagen raviin ja keskityin oikeaan kevennykseen. En ollut aiemmin ratsastanut Aagella, joten en tiedä oliko se vain unessa pienestä huilihetkestään, vai oliko se aina näin hidas.

Siirtyessämme laukkaan Aagekin innostui ja heitti takapäänsä ilmaan valtaisalla loikalla. Siis pukitti, ilmeisesti! Rojahdin tapahtuman siivittämänä makaamaan Aagen kaulalle, mutta en tippunut. Äiti olisi varmasti ollut iloinen, jos olisin saanut olkapääni uudelleen sijoiltaan. Elämäni ensimmäinen pukki  sai minut vähän pelokkaaksi ja aloin jännittää, pitäisikö tässä vielä laukata. Huh, ei kuitenkaan tarvinnut, sillä muut olivat jo ehtineet laukata Aagea odotellessa tarpeeksi.

Selvisin tästäkin jännittävästä päivästä loppujen lopuksi ehjin nahoin (ja olkapäin). Aagella en kuitenkaan ehkä uskaltaisi enää ratsastaa, koska olihan se aika tuhma pukittaessaan tuolla tavalla.

#OTsuoritus
Merkintä 10, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 06.10.2020.

kirjoittaja Mathilde
lähetetty Ma 02 Marras 2020, 08:14
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

# Tallikirja 2017 -->

29.10.2020

Lidia kelpasi mulle estetunnille. Tai oikeastaan mikä tahansa kelpasi, paitsi Aage. Never again. Janni oli onneksi varmaan sisäistänyt, etten mä suostuisi enää sillä menemään. Kaikista mieluiten mä olisin tietysti ottanut Tegurin, koska pitihän mun silläkin treenata vielä ennen kisoja, mutta onneksi tässä oli vielä parin viikon tunnit ja ensi viikonlopun estevalmennus. Toivottavasti mä saisin Tegurin valmennukseen. Pakkohan mun oli saada, muuten mä peruisin mun kisaosallistumisen, koska en todellakaan menisi sinne nolaamaan itseäni liian vähäisen harjoittelun takia.

Torstain ryhmä oli mun mielestä vähän liian iso esteryhmäksi, koska Jannilla ei koskaan ollut hirveästi aikaa keskittyä yhteen ratsastajaan, ja hyppykerratkin jäivät aika vähäisiksi, kun suorittajia oli niin monta. Vähän myös ärsytti se, että tunnilla oli hirveästi paljon mua nuorempia lapsia, jotka eivät osanneet keskittyä pelkästään omaan tekemiseensä vaan hölöttivät aina tauoilla kavereilleen.

Lidia oli alkuun tapansa mukaan hidas, mutta ottaessamme verryttelyhyppyjä jumppasarjalla se piristyi vähän ja sai takajalkansa mukaan sen verran, että laukka alkoi pyöriä kunnolla.
”Hyvä Asta, se näyttää siinä jo paljon paremmalta ja nyt se oli jo paljon suorempikin siinä sarjalla, kun se eteni eikä jäänyt pohkeen taakse kiemurtelemaan”, Janni kehui, vaikka mä tiesin sen jo itsekin. Tyydyin taputtamaan tamman mustaa karvaista kaulaa nopeasti ja siirsin sen käyntiin.

Tunnin aiheena oli askeleen säätely kahdella eri linjalla, joista toinen oli suora ja toinen kaareva. Kaarevalla se oli paljon helpompaa, mutta suoralla linjalla Lidia oli ensin mielummin vähän pitkänä ja lyhentäminen ei meinannut sujua. Sitten yritin pääty-ympyrällä saada laukan pyörimään paremmin, ja Lidia tuntui tajuavan mitä mä pyysin. Vihdoin onnistuimme tunkemaan kuusi askelta esteiden väliin, ja mä taputin tammaa vähän enemmän tällä kertaa.

Pidentäminen olikin sitten Lidian mielestä jo paljon kivempaa. Hypyistä tuli kuitenkin ensimmäisellä kerralla vähän laakeita, ja jälkimmäinen pysty tulikin alas Lidian ponnistaessa laiskasti.
”Koitat pitää sen takajalkojen päällä ja ryhdissä, vaikka pidennätkin laukkaa, etkä anna sen mennä vain pää viidentenä jalkana, koska sitten niistä hypyistä ei oikeen tuu mitään”, Janni ohjeisti ja laittoi meidät tulemaan uudestaan. Lidia heitti nolon pikku pukin esteiden välissä, ja lähestyminen oli taas huono.
”Ota hetkeksi käyntiin ja vähän kierroksia alas, niin tuutte sit uudestaan”, Janni totesi, ja mua hävetti. Olinko mä tosiaan näin huono, etten mä onnistunut vielä toisellakaan yrityksellä? Jos mä olisin ollut muutaman vuoden nuorempi, mä olisin illalla omassa huoneessani varmaan itkenyt epäonnistumistani. Onneksi mä olin onnistunut vähän kasvattamaan kuortani näissä asioissa, ja kävelytauon jälkeen ryhdistäydyin ja tulimme välin täydellisesti neljällä askeleella ja terävillä hypyillä. No, ehkei sentään täydellisesti, mutta paremmin kuin muut, ja se oli tärkeintä.

Loppuravien jälkeen Lidia oli hikinen ja puuskutti, ja mä huomasin itsekin vähän hengästyneeni. Pitäisi alkaa käydä salilla enemmän, mutta sielläkin tuntui pyörivän vain kaiken maailman tallipoikia nykyään. Ja siellä oli tietysti mahdollisuus törmätä Ellaan, mikä ei varsinaisesti houkutellut. Vaikka törmäsinhän mä siihen perjantaisin tallilla ja muutenkin aina koulussa, mutta salilla se pääsisi liian lähelle. Vaikka ei se kyllä edes vastannut mun viesteihin nykyään. Ja jos ottaisi jonkun kaverin mukaan? Tone varmasti lähtisi, koska salilla oli mahdollisuus törmätä myös Matiakseen. Ja olihan se salin omistajakin aika karkki.


#OTsuoritus / #NVRK2020 / merkintä 3, #tarinatempaus2020 / aloituspvm 29.10.2020
kirjoittaja Astlyr
lähetetty Pe 30 Loka 2020, 15:38
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

Takaisin alkuun

Sivu 1 / 2 1, 2  Seuraava

Siirry: