Kellonaika on nyt Ma 18 Tammi 2021, 18:23

64 osumaa on löytynyt haulle 0

Princess Emilie

Ystävänpalvelus, osa 4
15.-16.11.2020 - #NVRK2020

Perustuu Eliaksen tarinaan

Me ei sijoituttu Dimonan kanssa, eikä se yllättänyt mua yhtään. Mä kuitenkin olin startannut luokassa pikkuruisella, alkeisratsastajien suosiossa olevalla tuntiponilla kaikkien muiden hienojen ponien ja hevosten seassa ja me oltiin treenattu aivan liian vähän. Eikä mun heikko fyysinen kunto ollut ainakaan auttanut asiassa. Luokan loppuessa me oltiin Dimonan kanssa tulosluettelon puolessa välissä 63.940 prosentillamme. Se oli ihan okei tulos lähtökohdat huomioiden. Mä en ollut ylpeä siitä, mutta se oli silti ihan okei. Olisi meillä paskemminkin voinut mennä.

Ellasta mä sen sijaan olin ylpeä. Mun paras ystävä meni ja voitti ensimmäisen luokkansa huikean hyvillä prosenteilla ja toisessakin luokassa ratsasti neljännelle sijalle, lähes yhtä hyvin tuloksin. Elämä oli ainakin mun mielestä kohdellut Ellaa vähän turhankin kovasti tänä syksynä ja koko kuluneena vuotena, mutta se oli ottanut kaikesta paskasta niska-perseotteella kiinni ja heittänyt ovesta pihalle. Tänään Ella oli päässyt näyttämään ainakin lähes koko maailmalle, mihin se ja Figaro pystyivät. Ja ainakin mulla oli sellainen fiilis, että se kaksikko oli vasta pääsemässä kunnolla alkuun.

Mä puristin Eliaksen kisapaikan kanttiinista hakemaa, pahvista kahvikuppia kädessäni ja huusin vähäisenkin jäljellä olevan ääneni aivan käheäksi, kun Ella ja Figaro laukkasivat sinivalkoinen rusetti ponin suitsiin kiinnitettynä ympäri suurta maneesia. Mä yritin ottaa niistä videoita palkintojenjaossa ja kunniakierroksella, mutta mun kädet ja koko kroppa tärisivät kylmyyden takia siihen malliin, että lopulta mä tuskastuneena työnsin puhelimeni vieressäni istuvan Eliaksen käteen ja pyysin sitä hoitamaan sen puolen mun antaessa vähän neuvoja sille. Se teki työtä käskettyä, ja pian mun kameran rulla oli täynnä videoita Ellasta ja sen rautiaasta ponista. Palkintojenjaon jälkeen mä otin vielä kuvia Ellasta ja Figarosta ruusukkeidensa kanssa, ja sain Eliaksen suostuteltua ottamaan muutaman kuvan myös musta ja Ellasta antamassa Figarolle suukkoa sen turvan molemmin puolin. Mä maistoin huulissani Figaron turvalle sipaistun baby oilin, kun mä postasin jätkän ottaman kuvan mun instagram-storyyn tekstillä "so proud of @ellajohansen and Figaro 💕".


Kisapäivä eteni yhtä aikaa nopeasti ja aivan tuskaisen hitaasti. Mun olo vaan huononi koko ajan, enkä mä ihan pysynyt kärryillä mitä milloinkin tapahtui. Onneksi Ella pysyi, ja se myös pysyi mun tukena ja turvana koko kisapäivän ajan. Se jätti jopa Hannenkin vähemmälle huomiolle, vaikka se oli sentään matkustanut Suomesta Norjaan asti kisoja katsomaan. Se huolehti, että mulla oli koko ajan joku Figaron monista vilteistä käärittynä mun ympärille, että mua ei palelisi ihan niin paljon. Vaikka paleli mua silti. Mä en tiennyt, paljonko mulla oli kuumetta, enkä mä olisi edes halunnut tietää. Mä tiesin vain sen, että sitä oli liikaa ja että mun olisi pitänyt oikeasti olla siellä terveyskeskuksen vuodeosastolla Bjerkvikin sijaan.

Mä en kuitenkaan malttanut lähteä pois paikalta ennen viimeisenkin palkintojenjaon loppua, ja silloin mun viimeisetkin hyvinvoinnin ja fyysisen terveyden rippeet olivat jo aikaa sitten rapisseet maneesin katsomoon. Mua huimasi ja pyörrytti, kun Elias ehdotti mulle kotiinlähtöä muidenkin meidän tallilaisten tehdessä samaan aikaan lähtöä. Mä vaan nyökkäsin sille pienesti, ja lainkaan vastaan panematta mä luovutin Figaron viltin Ellalle. Se rutisti mua hyvästiksi, mä sanoin sille ja muulle talliporukalle heipat ja hitaasti kävelin kisapaikan tallin ovista ulos, kohti parkkipaikkaa ja Eliaksen autoa. Elias otti mut kainaloonsa ja mä pysyin siinä koko matkan tallista autolle. Mä en puhunut sanaakaan, mä vaan keskityin pysymään pystyssä ja ylipäätään tajuissani. Pariin otteeseen mä meinasin vähän horjahtaa, mutta mä en kaatunut jätkän pitäessä musta tiukasti kiinni ja estäessä sen. Mä olin niin kiitollinen siitä, että se oli just silloin just siinä. Ja mä niin toivoin, että se tiesi sen, vaikka mä en sanonutkaan mitään.

Autolle päästyämme mä istahdin lopen uupuneena vänkärin paikalle, ja Elias kiersi toiselle puolelle kuskin paikalle.

"Mä tiedän, että sun paikka ois oikeesti takaisin terveyskeskuksessa, mutta sä et todellakaan oo siinä kunnossa, että mä uskallan lähteä sun kanssa ajamaan sinne, joten joudutaan nyt tyytymään varasuunnitelmaan", se totesi samalla, kun peruutti autonsa pois parkista ja lähti sitten ajamaan.

Mä en jaksanut alkaa valittamaan tai vänkäämään vastaan, joten mä vaan nyökkäsin jälleen. Mä en jaksanut edes ihmetellä tai miettiä sitä, mihin jätkä oikein oli meitä ajamassa, ja koko lyhyen matkan ajan keskityin vain pitämään silmäni auki ja itseni tässä maailmassa.


Elias oli varannut meille huoneen jostain kisapaikan lähellä olevasta hotellista. Hotellin vastaanottovirkailija antoi Eliakselle jonkun lapun täytettäväksi, ja jätkä rustasi siihen kaikki tarvittavat tiedot. Se kysyi multa vaan mun henkilöllisyystunnuksen, ja kirjoitti senkin ylös mun luetellessa sen niin nopeasti, kuin sen hetkinen aivotoimintani sen vain salli. Eli hitaasti. Muuta se ei onneksi kysellyt, ja se hoiti myös virkailijan kanssa puhumisen mun seisoessani hiljaa täristen paikallani. Virkailija selosti ummet ja lammet hotellin palveluista, ja sitten lopulta ojensi huoneen avainkortit Eliakselle. Se otti ne kiitoksen kera vastaan ja mä yritin pienesti hymyillä ennen, kuin Elias otti mua kädestä kiinni ja lähti johdattamaan oikeaa huonetta kohti. Mä en ollut ihan kartalla, eikä mulla ollut mitään tietoa, missä se huone edes sijaitsi, mutta Elias onneksi tiesi ja oikea huone löytyi pian.

Elias avasi huoneen oven, enkä mä jaksanut edes katsella ympärilleni. Mä vaan seurasin Eliasta ja sen musta kiinni pitelevää kättä ikkunan puoleiselle sängylle, ja mä istahdin sen reunalle. Elias riisui mun yltä mun vaaleanpunaisen toppatakin, se otti multa kengät jalasta, asteli vähän kauemmas ja käänsi sitten mulle selkänsä. Mä vaan istuin mitään tajuamatta paikallani, kunnes jokin lamppu syttyi mun päässä ja mä aloin hitaasti riisumaan kisavaatteet yltäni. Paidan kanssa oli vähän vaikeuksia, ja mä meinasin pyytää Eliasta apuun, mutta mä pidin suuni kiinni ja sain senkin vedettyä pääni läpi ja pois päältä. Mä tärisin ja palelin, kun mä kaivoin jostain kangaskassini pohjalta hupparini ja puin sen ylleni.

"Sä voit nyt kääntyä", kuiskasin hiljaa Eliakselle, kun olin saanut vaatteet vaihdettua ja pujahdettua puhtaanvalkean ja paksun peiton alle.

Se kääntyi hitaasti ympäri, ja kun mä yritin asettua parempaan asentoon, se sanaakaan sanomatta marssi oman sänkynsä luokse ja nappasi sieltä tyynyt syliinsä. Se pyysi mua nousemaan istumaan, ja asetteli tyynyt mun selän taakse niin, että kun mä sitten nojasin taaksepäin, mun yläkroppa jäi vähän koholle eikä ollut ihan vaakatasossa. Se helpotti vähän mun vaikeaa hengittämistä, ja mä kuiskasin sille niin hiljaisen kiitoksen, että mä en ollut ihan varma, että kuuliko se edes mua.

Elias katseli mua tutkiskelevan oloisesti, ennen kuin avasi suunsa jälleen.

"Onko sulla vielä kylmä?"

"Vähän", mä sanoin tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä, koska sen enempää mä en ääntä enää kurkustani irti saanut.

"Okei, saat tästä vielä toisen peiton", se totesi ja ennen, kuin mä ehdin estelemään, se oli jo napannut peitonkin omalta sängyltään ja levittänyt sen mun ylle.

Mun kehon läpi meni pienet kylmät väreet, kun se varmoin ottein tiivisti peiton mun ympärille. Siitä mä en ollut ihan varma, että oliko syynä kuumeesta johtuvat vilunväristykset vai jätkän kosketus, mutta joka tapauksessa mulla tuli siitä turvallinen ja rauhallinen olo.

"Hei ei sun tarvi omastas luopua, ethän sä tarkene nukkua", mä yritin vielä vinkaista vilkaistessani vierestä sänkyä, missä ei ollut enää ollenkaan petivaatteita jäljellä, mutta Elias vain pudisti hiljaa päätään mun kääntäessäni katseeni sen sinisiin silmiin.

"Kyllä mä pärjään. Susta mä oon tässä enemmän huolissani. Yritä ny nukkua edes vähän niin päästään huomenna jatkamaan takaisin", se totesi pienesti hymyillen, enkä mä enää jaksanut alkaa väittämään vastaan.

Mä hain vielä paremman asennon sängyllä ennen, kuin suljin silmäni. Mä kuulin, kun Elias käveli muutaman askeleen kauemmas mun sängystä ja istahti huoneen nurkassa olevaan nojatuoliin. Sen jälkeen mä nukahdin niin nopeasti, että mä en enää kerennyt pohtimaan, miten hyvin tai huonosti Elias tulisi yönsä nukkumaan. Mä muistan ajatelleeni vain, että mä olin aivan helvetin kiitollinen sen jätkän olemassaolosta.


Kun mä heräsin aamulla, mun olo oli vielä entistäkin huonompi, jos se vain mitenkään oli enää mahdollista. Mun hengittäminen oli entistäkin vaikeampaa, ja mä palelin ja tärisin kuin horkassa.

"Elias?" mä kuiskasin hiljaa, silmät yhä kiinni.

Koska se ei vastannut, mä avasin silmäni hitaasti ja näin jätkän nukkuvan siinä samassa nojatuolissa, mihin mä olin sen kuullut illalla asettuvan. Mä nostin peitot päältäni, varovasti nousin istumaan ja nousin sitten seisomaan. Mä yritin parhaani mukaan olla kaatumatta, kun mä astelin sen muutaman askeleen Eliasta ja nojatuolia kohti, ja mä laskin sitten käteni jätkän olkapäälle.

"Elias?" mä kuiskasin uudestaan, ja nyt se heräsi säpsähtäen.

Mä nostin käteni sen olkapäältä ja astuin muutaman askeleen takaperin päästäkseni istumaan mun sängyn reunalle, koska pystyssä pysyminen oli huimaamisen takia varsin haastavaa.

"Huomenta Emi", Elias haukotteli ja vei käden suunsa eteen, "Nukuitko sä hyvin?"

"Ihan", mä sanoin hiljaa ja katselin, kun jätkä yritti puolisokeana etsiä silmälasejaan, "Ne on siinä tv-tason päällä."

"Kiitos", se sanoi ja varovasti hapuillen sai lasinsa löydettyä ja laitettua sitten kasvoilleen.

Mä nousin sängyltäni ja varovasti kävelin käymään vessassa. Elias katsoi mun menoa ja se näytti ihan siltä, että se haluaisi sanoa jotain, mutta pysyi kuitenkin vaiti. Vessakäynnin ja naaman vedellä huuhtelun jälkeen mä tajusin, että mulla ei ollut hammasharjaa eikä -tahnaa mukana, mutta onnekseni mä löysin vessan kaapista hotellin tarjoaman harjan ja tahnan. Mun käsissä ei ollut yhtään voimaa, kun mä tartuin hammastahnatuubiin ja puristin sitä vähän harjaksiin. Mä istahdin suljetun vessanpytyn kannen päälle aloin hitaasti harjaamaan mun hampaita. Ilmeisesti mulla meni vähän liian kauan aikaa, koska jossain vaiheessa oveen koputettiin.

"Emi? Sä oot ollut siellä aika kauan aikaa, ootko sä kunnossa?" Elias kyseli huolestuneena, ja mä nyökkäsin.

"Emi?" se kysyi uudestaan, ja silloin mä tajusin, että eihän se ollut nähnyt mun nyökkäämistä.

"Joo", mä sanoin hiljaa, ja käänsin oven lukon auki.

Elias avasi oven niin nopeasti, että mä ihan hätkähdin nähdessäni sen.

"Ootko sä kunnossa?" se kysyi vielä uudestaan, ja mä kiirehdin sylkemään lämmennen hammastahnavaahdon pois suustani voidakseni vastata sille.

"Mulla on aika huono olo", mä myönsin sille saatuani huuhdeltua pahan hammastahnan maun suustani pois.

"Mikset sä heti sanonut?" se mutisi ja laski käteni mun otsalleni, "Sun otsa on aivan tulikuuma."

"En mä tiedä", mä inhahdin, "En mä tajunnut."

Mä nostin katseeni lattiasta jätkän kasvoihin, enkä mä ollut koskaan nähnyt sitä niin huolestuneen näköisenä. Enkä mä voinut sille mitään, että mä aloin yhtäkkiä vaan itkemään aivan hysteerisesti. Kyyneleet vaan valuivat mun poskille, ja mua alkoi samalla yskittämään niin, että mun hengitys salpaantui ja se sai mut itkemään entistä hysteerisemmin.

"Hei, ei tässä oo mitään hätää", Elias kiirehti vakuuttamaan mulle ja laski kätensä mun olkapäille, "Ei yhtään mitään hätää. En mä oo sulle vihainen, mä vaan oon susta tosi huolissaan."

"Mutta kun…", mä yritin vikistä, mutta se hyssytti mut hiljaiseksi. Se käski mun keskittyä vaan hengittämään, ja mä yritin parhaani mukaan saada happea vedettyä keuhkoihini. Se otti toiseen käteensä vähän vessapaperia ja pyyhki sillä kyyneleet mun poskilta samalla kun mä yritin saada hengitykseni tasaantumaan ja nikottelun loppumaan.


Mun ajantaju katosi aivan täysin enkä mä osaa sanoa, miten kauan me oltiin siellä vessassa, mutta mä tiedän vaan sen, että Elias sai mut jotenkin rauhoittumaan ja tuntemaan mun olon taas turvalliseksi. Siinä jätkässä oli jotain sellaista, mitä mä en ollut muissa jätkissä koskaan nähnyt tai huomannut. Mä halasin sitä pitkään, ja kun mä päästin siitä irti, musta tuntui, että mun sydämen pieni pala ois vähän liikahtanut paikallaan.

"Eiköhän lähdetä, mä pakkasin jo sunkin tavarat", Elias ehdotti, ja mä nyökkäsin varovasti hymyillen.

Se haki mulle mun takin ja kengät, ja auttoi mua pukemaan ne. Mun jalat olivat kuin makaronia, kun mä yritin lähteä kävelemään. Mun jalat ei vaan totelleet mua ja mä meinasin alkaa uudestaan itkemään, mutta Elias pelasti tilanteen jälleen kerran.

"Anna mä kannan sut autolle", se sanoi ja nosti mut syliinsä ennen, kuin ehdin sanoa mitään tai väittää vastaan.

"Et sä jaksa", mä mutisin hiljaa, kun se kumartui ja nakkasi mun kangaskassin olkapäälleen roikkumaan.

"Sä pikku kirppu et paina paskan vertaa", se hymyili vähän ja varmisti vielä, että sillä oli kaikki omat tavarat ja huoneen avainkortit mukana ennen kuin asteli huoneesta pihalle ja painoi oven perässään kiinni, "Sä oot kevyt ku höyhen."

Mä en vastannut mitään. Mä olin hiljaa sen sylissä, kun se varmoin askelin kantoi mut suoraan autolle ja laski vänkärin paikalle istumaan. Mun kangaskassin se laittoi mun jalkoihin.

"Mä käyn luovuttamassa huoneen, pärjäätkö sä sen aikaa?" se kysyi ja mä nyökkäsin. Se sulki auton oven ja mä katselin, kun se käveli takaisin sisään.

Eliaksella kesti aika kauan aikaa, mutta sitten mä näin sen tulevan takaisin.

"Henkilökunta antoi tämän matkaan ja toivotti pikaista paranemista", se sanoi avattuaan taas mun oven.

Se piteli käsissään ruudullista villavilttiä, ja mä en voinut muuta kuin hymyillä kun Elias kääri sen mun ympärille ja sen jälkeen laittoi mun turvavyön kiinni. Se nosti maasta vielä jonkin pussin, minkä se oli siihen laskenut hetkeksi. Se laski sen mun syliin, ja mä huomasin sen tuoksuvan herkulliselta.

"Ne pakkasi aamupalan mukaan, koska me ei jääty syömään sinne", Elias totesi ja kiersi sitten omalle paikalleen istumaan, "Toivottavasti maistuu."

Elias starttasi auton, peruutti sen parkista ja parkkipaikalta pois ajettuaan käänsi sen Svolværia kohti. Mä annoin sille leivän syötäväksi, ja se huolehti, että mä aloin myös syömään. Ei mulle paljoa maistunut, mutta näykin mä vähän leivän reunaa ja join myös vähän. Se vaati mua juomaan enemmän, ja ihan vaan sen takia mä pakotin itseni juomaan loputkin siitä pahasta appelsiinituoremehupullosta, minkä mä olin eväiden seasta löytänyt.


Matka eteni tasaisen varmasti ja mä vissiin nukahdinkin jossain vaiheessa. Mulla ei ollut mitään tietoa, miten kauan aikaa mä olin nukkunut, mutta mun herätessä mä huomasin, että Elias oli laskenut mun penkin selkänojaa vähän alemmas.

"Missä me ollaan?" mä kuiskasin, "Kauanko mä oon nukkunut?"

"Melkein koko matkan. Ihan kohta ollaan perillä", Elias vastasi ja mä olin aistivani helpotusta sen äänessä.

Mä katselin vähän ympärilleni, ja tajusinkin pian tunnistavani paikan. Me oltiin melkein jo Nybyssä, ja siitä olisi enää tosi lyhyt matka terveyskeskukselle. Mä en tiennyt, olinko mä enemmän iloinen vai surullinen. Ehkä mä olin enemmän iloinen, koska ei mun olo yhtään ainakaan ollut parantunut sinä aikana, kun mä olin nukkunut. Mä hengitin raskaasti, kun Elias kaartoi viimein Våganin terveyskeskuksen pihaan. Se ei parkkeeraanut autoaan ruutuun, vaan pysäytti sen heti ovien eteen ja marssi sisälle ennen, kuin mä ehdin sanoa tai tehdä mitään. Kohta se tuli takaisin mukanaan pyörätuoli, ja se nosti mut siihen istumaan ehtimättä edelleenkään sanomaan tai tekemään mitään. Se nosti mun kangaskassin mun syliin, tarttui pyörätuolin kahvoista ja lähti työntämään mua liukuovia kohti.

Mut otettiin takaisin sinne osastolle, mistä mä olin karannutkin. Mun huonetoveri tervehti mua iloisesti mut nähdessään, mutta mä en jaksanut sanoa edes moi. Mä olin vaan hiljaa, kun Elias nosti mut pyörätuolista sairaalasängylle ja se yksi tummatukkainen hoitaja auttoi mua vaihtamaan vaatteet verhon takana. Mun sängyn ympärille tuli hääräämään muitakin hoitajia, ja mulle iskettiin taas käteen se kanyyli ja naamalle happiviikset. Elias istui sen koko ajan mun vieressä, ja jäi siihen vielä sittenkin, kun hoitajat poistuivat huoneesta keskustellen kiivaasti mun tilanteesta. Mulla ilmeisesti epäiltiin influenssan aiheuttamaa keuhkokuumetta.

Mua väsytti ihan kauheasti, mutta mä yritin pysyä hereillä. Lopulta Elias käski mun alkaa nukkumaan, ja mä suljin mun silmät kiitollisena. Kiitollisena siitä, että mä olin päässyt ehjänä ja hengissä takaisin osastolle. Että mä olin nyt hyvässä hoidossa, ja mä joskus toivottavasti paranisin. Ja kiitollisena siitä, että Elias oli ollut huolehtimassa musta. Mä en olisi selvinnyt ilman sitä.

"Kiitos Elias", mä kuiskasin vielä hiljaa ennen, kuin annoin unen ottaa vallan, "Sä oot tosiystävä."

Se ei sanonut mitään. Mä vaan tunsin, että se puristi mua kädestä ja silitti vähän mun hiuksia.

_________________________
Merkintä 12, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Ke 18 Marras 2020, 01:25
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 584

Princess Emilie

Ystävänpalvelus, osa 3
15.11.2020 - #NVRK2020

Bjerkvikissä oli kaunista, ja niin oli myös Kisakeskus Álfheimrissä, eli paikassa, missä mestaruudet järjestettiin. Tai siis niin kaunista, kuin vain saattaa olla, kun on marraskuu ja ulkona ei ollenkaan lunta. Eli ei kaunista sittenkään. Siitä huolimatta mun sydäntä sykähdytti, kun me Eliaksen kanssa viimein saavuimme pelipaikoille kahdentoista jälkeen.

"Mä en voi uskoa, että mä oikeasti oon täällä kaiken tän jälkeen", mä huokaisin noustessani autosta tavaroideni kanssa.

"En mäkään", Elias virnisti leveästi, "Mä en todellakaan odottanut löytäväni itseäni täältä tänä viikonloppuna."

Mä hymyilin vaisusti sille takaisin ja vedin syvään henkeä. Mä yritin olla piittaamatta mun kamalasta olotilasta, joka vallitsi mun kehossa. Mua paleli ja yskitti, mun päätä särki ja mua huimasi, mulla oli huono olo ja oksetti. Mä en saanut kunnolla happea, mun hengitys rahisi ja mun keuhkot olivat aivan rikki, mun kurkku oli kuiva kuin saharassa, ja mun ääni oli ihan maassa. Mä kuulostin puhuessani enemmän raakkuvalta korpilta kuin ihmiseltä, ja vielä vähemmän mä kuulostin omalta itseltäni. Mun ääni oli yleensä kirkas, ja nyt se oli vaimea, tukkoinen ja hyvin hiljainen.

"Emi?" mä kuulin jostain mun mun selkäni takaa, ja mä käännyin katsomaan, kuka mulle oikein puhui.

Ella ja Figaro. Se oli varmaan vasta startannut, koska sekä sillä, että ponilla oli molemmilla täysi kisavarustus yllä.

"Mitä hittoa sä täällä teet?" se kysyi, enkä mä sen äänensävystä osannut päätellä, oliko se iloinen vai vihainen mut nähdessään, "Sun piti olla sairaalassa."

"Tulin kisaamaan", mä hymähdin ja sen katse oli hyvin vaikeasti tulkittavissa katsoessani sen kirkkaan sinisiin silmiin.

"Mitä sun äänelle on tapahtunut?" se tenttasi seuraavaksi, ja mä vain kohautin olkiani.

"Influenssa kai, en mä tiedä. Se oli vielä eilen ihan hyvä."

"Just."

Seuraavaksi se loi toisen hyvin vaikeasti tulkittavissa olevan katseen Eliakseen ja sen jälkeen se heilautti päätään hieman taaksepäin.

"Tulkaa. Shelyn hepat majoittuu täällä", se totesi ja lähti astelemaan tallirakennusta kohti rautiasta poniaan taluttaen.


Mä astuin Ellan ja Figaroa perässä tallin ovista sisään ja seurasin sitä tallin käytäviä pitkin sinne osastolle, missä meidän tallin hepat majailivat kisaviikonlopun ajan.

"Kattokaa kuka täällä on", Ella huikkasi ja sai koko tallissa olevan talliporukan huomion käännettyä itseensä. Ja minuun.

"Emi?" mä kuulin monta hämmentynyttä kysymystä astuessani esiin.

"Me kuultiin, että sä oot tulossa", Sonia hymyili varovasti mut nähdessään, "Me ollaan oltu susta tosi huolissaan."

"Ootko sä kunnossa?" Aurora tiedusteli, ja mä pudistelin päätäni saaden sen särkemään entistä pahemmin.

"Mä otin hatkat osastolta", totesin tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä ja nyökkäsin sitten takanani seisovaa Eliasta kohti, "Mutta ei hätää, en mä itse tänne ajanut."

"Jassu varmasti ilahtuu, kun näkee sut täällä", Anie tokaisi ironisesti ja pisti päänsä esiin läheisestä karsinasta, missä se juuri parhaillaan laittoi hevostaan kuntoon seuraavaa luokkaa varten.

"Missä se on?" mä kysyin yrittäen saada pahasti maassa olevaa ääntäni paremmin kuuluviin, "Se soitti mulle jo matkalla ja piti kauhean saarnan."

"Se on just kattomassa meidän porukan startteja Jannin ja Joonan kans, Luna ja Lola on kohta radalla", sain vastauksen punahiuksiselta naiselta, "Se meinasi räjähtää, kun sä löit sille luurin korvaan."

"Ei mulla ollut muuta vaihtoehtoa", mä mutisin ja hymyilin anteeksipyytävästi, "Se ois jatkanut saarnaamistaan vaikka koko päivän antamatta mulle mitään mahdollisuutta puolustautua."

Mä yritin jatkaa vielä kyselemällä lisää, mutta aivan puun takaa tullut yskänpuuska keskeytti mut. Ella kaivoi nopeasti jostain käsiinsä vesipullon, minkä se tyrkkäsi mulle ja mä otin sen vastaan kiitollisena. Mä avasin sen tärisevin käsin ja yritin yskimisen välissä saada kurkkuani kostutettua. Musta tuntui, että mulla olisi ollut saha kurkussa kun mä nielaisin veden, mutta samaan aikaan se sai yskän helpottamaan, joten mä tyydyin tuntemaan sen sahan kurkussani ja join hieman lisää.

"Missä Dimona on?" mä kysyin, kun pystyin taas puhumaan, "Eikai sitä jätetty kotiin?"

"On se tuolla", Ella nyökkäsi hieman kauempana olevaa karsinaa kohden, "Se otettiin seuraponiksi mukaan, että Wilda ei joutunut matkustamaan yksin, ja kukaan heppa ei joudu olemaan yksin tallissa."

"Entä sen varusteet? Kai ne on mukana?" mä kysyin epävarmasti tajutessani, että eihän sen ratsastusvarusteita välttämättä oltu otettu mukaan tallilta, koska mun starttaaminen koko kisoissa oli ollut niin epävarmaa silloin, kun varusteita oli pakattu reissua varten.

"On nekin mukana", joku pieni tyttö, jonka nimi saattoi olla Linnea, sanoi varovasti, "Mä näin, kun ne pakattiin."

"No hyvä."

Mä kyselin, olisiko kukaan vapaana ja voisi laittaa mulle Dimonan valmiiksi sillä aikaa, kun mä kävisin vaihtamassa kisavaatteet ylleni. Bea, joka oli startannut Wildan kanssa päivän ensimmäisessä luokassa, ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja alkoi samantien touhuamaan pilkullisen ponin kanssa. Se sai vielä avukseen Elisan, ja mä kiitin tyttöjä avusta. Sitten mä käännyin itse ympäri käytävällä ja lähdin etsiskelemään vessaa tai jotain muuta vastaavaa paikkaa, missä mä saisin vaihdettua vaatteet. Mä kuulin pian askeleita mun perästä, ja ne tavoittivat mut pian. Se oli Ella, joka jätti Suomesta Norjaan matkanneen ystävänsä, Hannen, katsomaan Figaron perään ja lähti näyttämään mulle tietä.


Suuri talli oli täynnä elämää. Ratsuja varustettiin ja purettiin, ihmisiä ravasi edes takaisin, hevoset hirnuivat ja kavioiden kopse kaikui ympäri tallia. Mä kävelin puoli askelta Ellaa jäljessä ja seurasin sitä sinne jonnekkin, minne se mua taas oli johdattamassa. Se oli vähän kireän oloinen eikä puhunut sanaakaan ennen, kuin se avasi jonkun käytävällä olevan oven, missä luki "wc", päästi mut edeltä sisään ja sulki sitten oven perässään.

"Oletko sä oikeasti ihan sekaisin?" se kysyi, kun avasi lopultakin suunsa ja porasi katseensa suoraan mun sieluun asti, "On kyllä todella järkevää karata nyt osastolta, missä sun todellakin pitäisi olla tällä hetkellä. Ja vielä lähteä kolmen tunnin ajomatkan päähän vaan yhden luokan takia, sen verran onneksi tajusit että kuskin edes hommasit. Miten sä edes sait Eliaksen suostuteltua sun mukaan?"

"Se ite laittoi viestiä, että se on käytettävissä jos apua tarviin", mä puolustauduin ja avasin puhelimestani instagramin ja kaivoin keskustelun esiin, "Kato vaikka ite."

Ellan silmät siristyivät, kun se luki viestiketjua alaspäin mun työnnettyä puhelimeni sen käteen. Mä jätin sen lukemaan viestejä, ja avasin itse erään vessakopin oven ja lukitsin sen perässäni. Mun oli pakko alkaa vaihtamaan vaatteita, koska aikaa ei ollut hetkeäkään hukattavaksi. Mä laskin Rytterhusin logolla vastetun kassin wc-pytyn kannen päälle ja otin kisavaatteet esiin.

Mä vedin jalkaani Equilinen uudet, puhtaanvalkoiset, gripeillä varustetut ratsastushousut ja niiden päälle pienillä Kingslandin logoilla varustetut tummansiniset saapassukat. Jalkaan mä  tottakai vedin mustat koulusaappaani, mitkä mä olin kiillottanut ajomatkan aikana. Housujen vyötärölenkkien läpi pujotin mustan nahkavyön ja jätin sen aluksi löysälle, jotta saisin kisapaidan helman laitettua housuihin. Mun kisapaita oli tummansininen pitkähihainen, missä oli valkea kaulus sekä myöskin valkoista, pitsillä koristeltua kangasta rinnassa. Sen päälle mä vedin vielä kisatakin. Se oli täydellinen. Musta ja simppeli, juuri mun kaltaiselle kouluratsastajalle sopiva. Siinä oli ohuet, valkoiset koristetereet kauluksessa sekä taskuissa. Ja kisapaidan valkea kaulus ja pitsi tuli juuri sopivasti esiin, kun napitin takin. Kisatakin päälle mä puin vaaleanpunaisen toppatakkini. Se oli vähän hiekassa, koska se päälläni mä olin Tegurin jalkoihin jäänyt, mutta sille nyt ei voinut mitään.

Mä avasin vessakopin oven saatuani vaatteet vaihdettua, ja Ella ojensi mulle puhelimeni takaisin.

"Ohhoh", se lausahti kulmiaan kohottaen vilkaistuaan mua ensin päästä varpaisiin asti, "Mistäs sä nuo vaatteet oot taikonut?"

"Hedda ja Rytterhus sponssas", mä hymyilin varovaisesti, "Me käytiin Eliaksen kanssa tänään hakemassa nää sieltä."

"No mutta täähän on aivan loistavaa. Astlyr saa maistaa omaa lääkettään", blondi virnisti viekkaasti ja otti puhelimeni takaisin kädestäni, "Mikä tän koodi on?"

"Mitä sä teet?" mä kysyin hämmentyneenä ja pitelin kättäni edelleen niin, kuin mulla muka olisi puhelin siinä, "Kyllä sä sen koodin tiedät, sama vanha 1202."

"Postaan susta kuvan sun ig-storyyn noissa vaatteissa, mitäpä muutakaan."

"Oota älä ihan vielä, mulla on vielä yks juttu", mä kiiruhdin sanomaan, otin käsiini satiinisen kypäräpussini ja vedin uuden kypäräni esiin, "Tämmönen."

"Ihan sairaan magee", Ella ihasteli ja laski puhelimeni vessan pöydälle, "Ihan sun näköinen."

"Niin on", mä hymyilin, "Voitko sä laittaa mun hiukset?"

Ella pyöritteli tottunein ottein mun hiukset nutturalle, minkä jälkeen mä vedin uuden, upean kypäräni päähäni. Se viimeisteli mun asukokonaisuuden aivan täydellisesti. Mä tunsin hetken ajan olevani jälleen elossa kaiken sairastelun jälkeen, ennen kuin yskäkohtaus pääsi jälleen yllättämään ja Ella veti jostain esiin sen saman vesipullon, minkä se oli aikaisemminkin ojentanut mulle.

Kun mä sain yskimiseni loppumaan, Ella otti mun puhelimen siitä vessan pyödältä takaisin käsiinsä ja klikkasi kameran auki. Mä riisuin hetkeksi vaaleanpunaisen takkini, ja Ella otti musta kuvia uudessa kisa-asussani. Mä postasin yhden niistä mun instagram-storyyn tekstillä "day nine, ready for the competition". Lisäsin sen alle toisen tekstin "outfit sponsored by Rytterhus Svolvær 💕". Mä tägäsin Rytterhusin instagram-tilin vielä vielä kuvaan, ennen kuin julkaisin kuvan seuraajilleni. Me otettiin yhdessä Ellan kanssa vielä peilin kautta muutama yhteiskuva. Me valikoitiin niistä paras, ja mä postasin senkin storyyni tekstillä "min beste venn 😘". Ja tietysti tägäsin myös Ellan instagram-tilin kuvaan. Lisäsin kuvaan vielä valkoisen gif-sydämen, ennen kuin julkaisin senkin seuraajieni nähtäväksi.


Me poistuttiin vessasta peräkanaa, ja lähdettiin takaisin Shelyn hevosille varattua tallinosaa kohti. Juuri silloin, kun me oltiin suurten, ulos vievien pariovien kohdalla, toinen ovista aukesi ja sisään astui ne kaksi maailman ainoaa ihmistä, ketä mä en olisi välittänyt nähdä enää ikinä. Astlyr Myhrvold ja Madeleine Hagen. Ne myrkkykäärmeet. Mä tunsin niiden jäätävän katseen poraavan suoraan mun sieluun asti, kun ne mut näkivät.

"No hei Astlyr", mä huikkasin yli-iloisesti yrittäen saada ääneni kuulostamaan ääneni vähän enemmän itseltäni ja vähemmän korpilta tai joltain muulta vastaavalta, "Ja moi Madde. Miten menee siellä lipputangon päässä? Huimaako? Huojuttaako?"

Mä väläytin niille leveän hymyn ja iskin silmää, ennen kuin jatkoin matkaani ja vetäisin Ellan mukaan. Mun startti olisi heti seuraavan luokan alkupäässä, joten mulla alkoi olla todella kiire. Mulla ei ollut aikaa jäädä keskustelemaan ystävällisesti niiden Myrkkykäärmeiden kanssa. Mutta mä olisin niin halunnut saada ikuistettua niiden kahden ilmeet, kun ne näkivät mut. Ne varmaan olivat eläneet siinä uskossa, että mä en kisaisi tänään. Onneksi ne ilmeet olivat ikuistuneet mun silmien verkkokalvoille, eivätkä kovin helposti unohtuisi.


"Dimona on valmis ja Bea on ulkona jo taluttelemassa sitä", Anie ilmoitti Bumin karsinasta meidän saapuessa sen kohdalle, "Ja Hanne lähti myös Figaron kanssa jo ulos."

Me jatkettiin Ellan kanssa matkaa suorinta tietä pihamaalle, ja bongattiin pian Dimona ja Figaro Bean ja Hannen kanssa käsihevosalueelta.

"Tulittehan te viimein", Hanne puuskaisi meidät nähdessään, "Teillä alkaa olla aika hitonmoinen kiire."

"Onneksi Figaro on mennyt jo yhden luokan, sitä ei paljon tarvi verkata", Ella mutisi ottaessaan poninsa ohjat ja alkaessaan jo kiivetä sen selkään.

Mä en valitettavasti voinut Dimonasta sanoa samaa. Mä olin ratsastanut sillä viimeksi torstaina, ja sieltä tunnilta mä olin lähtenyt ambulanssikyydillä sairaalaan. Mä toivoin, että pikkuponi olisi edes hieman parempi ratsastaa kuin sillä tunnilla. Bea luovutti Dimonan mulle, ja mä nousin satulaan Bean painaessa jalustimesta vastaan toiselta puolelta, jotta satula ei pyörähtäisi ympäri ponin pyöreässä selässä.

"Kiitos tuhannesti avusta", mä hymyilin tytölle vielä ennen, kuin lähdin kiireesti Ellan ja Figaron perässä kohti maneesia, mikä oli varattu verrytteleville ratsukoille.

Mua huimasi, kun me asteltiin Dimonan kanssa maneesiin sisälle. Se oli täynnä upeita ratsukoita, ja sitten oltiin me. Minä, sairaalakunnossa oleva ratsastaja ja pieni, pilkullinen poni. Mua alkoi vähän arveluttamaan koko kisoihin osallistuminen, mutta mä vedin henkeä niin syvään kuin vain riutuneilla keuhkoillani pystyin, ja siirryin Dimonan kanssa raviin. Meillä olisi aivan liian vähän aikaa verrytellä, joten mun piti käyttää kaikki liikenevät minuutit ja sekunnit tehokkaasti.


Ellan vuoro startata tuli ihan liian pian, koska se tarkoitti samalla sitä, että ihan pian meidät Dimonan kanssa kuulutettaisiin toiseksi valmistautuvaksi ratsukoksi. Ihan pian olisi meidän vuoro astella valkoisten aitojen sisään. Mä otin Dimonan kanssa vielä viimeiset laukannostot ennen, kuin siirsin ponin käyntiin ja annoin sen hengähtää. Me poistuttiin verkkamaneesista ja käveltiin kisamaneesin oven lähettyville hengaamaan, odottelemaan vuoroamme. Mä toivoin, että Jassu huomaisi meidät vasta sitten, kun olisimme jo valkoisten aitojen sisäpuolella. Mä näytin Ellalle peukkua, kun se poistui Figaron kanssa radalta ja käveli vähän matkan päähän Hannen luokse.

Mä riisuin täristen ja palellen mun vaaleanpunaisen takin kisatakkini päältä ja ojensin sen Bealle, joka oli ollut katsomassa meidän verryttelyä. Kun tuli meitä edeltävän ratsukon vuoro startata, me asteltiin Dimonan kanssa maneesiin valmistautumaan suoritukseemme ja samalla seuraksi sille hevoselle, jotta se ei joutuisi olemaan yksin suuressa maneesissa.

"Emilie", mä kuulin hiljaisen äänen mun oikealta puolelta, kun kävelin Dimonan kanssa katsomon ohitse. "Mitä sä täällä teet? Mähän sanoin, että mä en anna sun startata."

Tottakai se oli Jassu.

"Mun on pakko startata", mä sanoin sille hiljaa, enkä mä valehdellut.

Mun oli pakko startata. Mä en aikonut menettää kasvojani Astlyrin ja sen jengin edessä. Mä en todellakaan aikonut antaa sille Myrkkykäärmeelle sitä iloa, että mä en starttaisi. Mä starttaisin ja tekisin parhaani, vaikka mun olo oli aivan sanoinkuvailettoman hirveä.

"Anteeksi", mä sanoin sitten pahoitellen ja käänsin katseeni Jassun vihreisiin silmiin, "Anteeksi kaikesta. Mutta mun on pakko."

Se nyökkäsi, ja sen katse oli lempeä, ehkä hieman myös huolestunut. Mä vilkaisin sitä vielä viimeisen kerran, ja siirsin Dimonan raviin. Enää muutama minuutti starttiin.


"Seuraavaksi lähtövuorossa Emilie Iversen ja Dimona Nova, valmistautuu Moseby ja Heim", kaiuttimista kajahti ihan liian pian.

Mä ratsastin Dimonan valkoisten aitojen sisään, ja ennen suorituksen aloittamista ratsastin kerran tuomarin päädyn ohitse, jotta poni ei kyttäilisi sitä. Toisesta päädystä käänsin ponin keskihalkaisijalle, pysäytin sen harjoitusravista ja otin ohjat toiseen käteeni. Mä tervehdin tuomaria, ja kun mä kuulin sen toivottavan mut tervetulleeksi radalle, mä otin ohjat takaisin molempiin käsiini ja siirsin Dimonan takaisin harjoitusraviin. Päädystä vasemmalle, ja kulman jälkeen loivalle kiemuralle. Mua huimasi, mutta mä en antanut sen haitata. Mä olin tullut tänne kisaamaan, ja sen mä tekisin. Nyt oli mun näytönpaikka.

Lopputervehdykseen tullessa mä olin aivan puhki, ja mä haukoin happea suurin ponnistuksin. Mä pysäytin Dimonan käynnistä ja tervehdin jälleen tuomareita. Mä annoin Dimonalle vapaat ohjat, taputin sen kaulaa ja kääsin sen aitojen avoinaista kohtaa sekä maneesin ovea kohti. Mä tähyilin katsomoon, ja mä näin Jassun. Se hymyili mulle, ja mä hymyilin sille takaisin.

Mä olin tehnyt sen. Me oltiin tehty se Dimonan kanssa. Mä annoin radalla kaikkeni, mitä musta vain irti oli otettavissa. Maneesista ulos päästyäni mä kävelin Dimonan kanssa verkkamaneesin oven lähettyville ja laskeuduin äkkiä Dimonan selästä, koska mua yskitti ja lisäksi edelleen huimasi ihan kauheasti. Bea otti Dimonan ohjat, ja mä otin ponin satulasta tukea pystyssä pysyäkseni. Sivusilmällä mä näin Astlyrin, joka istui Tegurin satulassa.

Se nauroi mulle.

_________________________
Merkintä 11, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Ma 16 Marras 2020, 22:18
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 584

# Tallikirja 2017 -->

Mua väsytti ihan hirveästi kun iskä herätti mut viideltä. Mä en ollenkaan tajunnut ensin että miksi mun piti herätä niin aikaisin, mutta kun se mainitsi kisat, mä havahduin hereille ja ymmärsin viimein miksi mun piti olla näin aikaisin hereillä.

Tänään olisi mun ihan oikeat ekat kisat joissa mä kisaisin Vennillä koulu- ja esteratsastuksessa. Kun mä olin saanut kisavaatteet päälleni, mä puin vielä tuulihousut jotta mä en sotkisi ihan heti mun valkoisena hohtavia housuja. Nappasin vielä lopuksi mun repun matkaan mihin olin pakannut jotain juttuja mitä tarvitsisin illalla hotellilla ja suuntasin iskän perässä autolle.

Shelyesiin päästessämme siellä oli jo hulina päällä kaikkien lastatessa hevosia trailereihin tai rekkaan. Kun iskä oli vielä vaihtanut muutaman sanan Jassun kanssa se antoi mulle pakkaamansa eväät ja toivotti onnea kisoihin. Iskän lähdettyä Aurora viittoi minua luoksensa, sillä matkustaisin samassa autossa hänen kanssaan koska olin toivonut paikkaa Vennin kanssa.

Ajomatkalla juttelimme Auroran kanssa hevosista ja ratsastamisesta. Mua vähän jännitti puhua Norjaa koska mä en kokenut osaavani sitä vieläkään kovin hyvin joten osa keskustelusta käytiin englanniksi ja välillä mä vahingossa sekoitin suomea, englantia ja norjaa keskenään. Mä kehuin Auroralle sen hevosta, sillä mun mielestä se oli tosi söpö ja hauskan värinen. Aurora kyseli myös mitä mä tykkään tehdä tallin ulkopuolella ja mä kerroin että me oltiin äitin kanssa retkeilty paljon aina kun oli lomaa tai hyvä sää viikonloppuna ja että mä kaipasin sitä vähän. Äitistä mä en sanonut mitään ja mä toivoinkin että Aurora ei olisi huomannut niitä paria kyyneltä mitkä mun poskille karkasi kun ajattelin äitiä.

Muutaman tunnin ajomatka meni myös osaksi vain maisemia ihaillen ja mä söin samalla vähän iskän antamista eväistä, koska mä en ollut syönyt ollenkaan aamupalaa. Kisapaikalle päästessämme me saatiinkin alkaa laittamaan heti heppoja valmiiksi koska minä ja Elisa kisattiin päivän ekassa luokassa.

Eka luokka oli 50cm esteluokka ja mulla oli jo neljäs lähtöpaikka kun Elisa kilpaili vasta luokan loppupäässä joten meillä oli mahdollista seurata toistemme radat. Me käytiin Elisan ja Jannin kanssa kävelemässä rata läpi ja saatiinkin hyviä vinkkejä siihen miten voitaisiin ratsastaa tiettyjä kohtia radasta. Lopulta edessä oli vain Vennin verryttely jossa Janni oli apuna ja sitten päästiinkin jo radalle.

Venni tuntui tosi kivalta ja se hyppäsi tosi hyvin. Kuitenkin siinä kohtaa missä perusrata loppui, mä en yllättäen tiennyt että mitä mun pitäisi tehdä, kunnes jostain kentän laidalta kuului kolmen äänen kuorossa ”jatka Nea kasille!”

Mä etsin kasiesteen ja jatkoin siitä radan loppuun. Musta tuntui että mä ratsastin tosi huonosti ja jossain kohtaa joku puomi kolahtikin ja mä olin ihan varma että Venni oli tiputtanut sen. Mulla oli tosi huono fiilis kun mä poistuin Vennin kanssa radalta, mutta päästessäni portille kaikki onnittelivat mua kahdesta puhtaasta radasta ja mä olin hämilläni siitä että olinko mä oikeesti ratsastanut puhtaan radan kahdesti.

Elisalla ja Feitlillä ei ollut yhtä hyvä tuuri ja Feitli tiputti yhden puomin ekalla radalla. Me oltiin just puhumassa sen radasta, kun Jassu tuli hätyyttämään mua uudestaan Vennin selkään ja palkintojenjakoon. Mä en oikein tajunnut mistä oli kyse, mutta palkintojen jaossa Vennin suitsiin kiinnitettiin sininen ruusuke ja mä en saanut mun silmiä irti siitä.

Me
Oltiin
Sijoituttu

Ratsastaessani pois palkintojenjaosta kaikki onnittelivat mua sijoittumisesta ja mun olo oli vain entistä sekavampi. Mä kuitenkin hymyilin varmaan leveiten koko Norjassa asumisen aikana.

Aurora ja Ronja sai myös ruusukkeen 70cm luokasta kuten myös Nita, jolla oli se toinen nätti kirjava heppa. Me katottiin koko porukalla loputkin luokat, ennen kuin haettiin jotain syötävää ja siirryttiin hotellille jossa mä meninkin aikalailla suoraan nukkumaan koska mua väsytti ihan hirveesti.

Sunnuntaina oli sitten koululuokkien vuoro ja me oltiin Elisan kanssa taas samassa luokassa. Ekaan luokkaan ei ollut kukaan ilmoittautunut joten me saatiin seurattua se rauhassa ennen kuin Elisan piti mennä verryttelemään Feitli ja mun varustamaan Venniä.

Musta tuntui että mä ratsastin tosi huonosti ja me oltiinkin Vennin kanssa kolmanneksi viimeisiä meidän luokassa. Jassu yritti kyllä lohduttaa kertomalla että meidän suoritus oli ollut tosi hyvä ja että 61.625% oli tosi hyvä suoritus ekaksi koulukisaksi ja että se oli hyväksytty suoritus. Nainen jatkoi vakuuttamalla että seuraavalla kerralla me oltaisiin vieläkin parempia ja että tästä se kisaura vasta lähtisi liikkeelle. Jassun sanat nosti vähän mun fiilistä ja muiden onnistuminen kouluradoillaan oli kanssa kivaa.

Kaikkien kisattua olikin aika sitten vain pakata kamat ja suunnata kohti Shelyesiä jossa iskä jo odottikin mua ja päästessäni sen autoon mä nukahdin samalla hetkellä kun moottori hyrähti käyntiin.

#NVRK2020
kirjoittaja Linnea
lähetetty Ma 16 Marras 2020, 20:05
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5125

Princess Emilie

Ystävänpalvelus, osa 2
14.-15.11.2020 - #NVRK2020

@HoelElias: hei mihin sä katosit?

@HoelElias: ootko sä kunnossa?

@HoelElias: emi? 😬


Mua vähän liikutti se, miten huolissaan Elias oli, kun mä yhtäkkiä olin kadonnut paikalta ja lopettanut viesteihin vastaamisen.

@princessemilie: meinasin taas tukehtua, mutta kunnossa ollaan… ainakin melkein 😅


Mä lähetin sille selfien, missä näkyi mun naamalla olevat happiviikset.

@princessemilie: nää onneks vähän helpottaa hengittämistä ✌🏼

@princessemilie: mutta siis. jos sä oikeasti voit mun kuskiksi lähteä, niin mä otan täältä osastolta hatkat aamulla. silloin pääsee ehkä helpoiten karkaamaan, kun hoitajilla on muiden potilaiden kans niin paljon tekemistä, että ne ei ehdi mua vahtimaan. toivottavasti 😬


Mä lähetin viestini ja jälleen jäin odottelemaan vastausta. Meni vain pieni hetki ennen, kuin mä taas huomasin sen blondin nähneen mun viestit. Mä näin myös, että se avasi sen selfien, ja antoi sille pienen punaisen sydämen. Se oli aivan ennenkuulumatonta Eliasta. Se ei kovin usein edes tykkäillyt mun feedin julkaisuista, mutta se saattoi toki johtua myös siitä, että ne hyvin usein liittyivät hevosiin. Mä mietin, että oliko se tykkäys vain vahinko, mutta kun se ei kadonnut, mä päättelin, että ehkä se olikin ihan tarkoituksella annettu.

@HoelElias: no huh 😬 yritä nyt vaan pystyä hengissä aamuun asti että saan sut haettua sieltä...

@HoelElias: monenko aikaan nähdään ja missä?


Mulla meni hetki aikaa vastata, koska mun piti miettiä huomisen aikataulua. Helppo C alkaisi kymmeneltä, ja luonnollisesti paikalla oli hyvä olla reilusti ennen starttia. Kisapaikalle ajoi sen kolme tuntia, eli sinne pitäisi lähteä ajamaan todella aikaisin. Mä en mitenkään ehtisi sinne ajoissa ennen omaa starttiani, vaikka miten olisin halunnut. Ei olisi millään tapaa reilua pyytää Eliasta heräämään keskellä yötä, ei vaikka se itse olikin kertonut olevansa käytettävissä, mikäli mä jotain ystävänpalvelusta tarvitsisin. Mun olisi pakko peruuttaa mun eka startti kaikessa hiljaisuudessa, olla kertomatta siitä Eliakselle joka kuskiksi lupautui ja osallistua pelkkään beehen. Noh, olispa ainakin yksi rata vähemmän muistettavana. Vaikka se pelkkä yksikin tuntui tällä hetkellä olevan yksi liikaa.

@princessemilie: parhaani yritän, mutta mitään en voi luvata

@princessemilie: jos pääsisit kasin maissa terveyskeskuksen pihalle autos kans niin ois aika tosi jees 🥺


Elias luki viestini saman tien ja näpytteli vastauksen.

@HoelElias: onnistuu. sä tunnistat mun auton, sen maasturityyppisen?


Tottakai mä sen auton muistin. Se oli hevosnaisen unelma-auto, ja sellaista ei edes aivotärähdys ollut saanut muististani katoamaan.

@princessemilie: joo 👍🏼


Mä mietin vielä hetken, ennen kuin näpyttelin vielä toisen viestin perään.

@princessemilie: kiitos tuhannesti jo etukäteen, että autat mua ♥ kaikki muut on mun kisoihin osallistumista vastaan, mä en selviäis ilman sun apua. mä en tiedä, miten mä ikinä pystyn tän korvata sulle.


Elias luki senkin viestin hetkessä, ja sain nopeasti vastauksen.

@HoelElias: eipä kestä. nähdään huomenna 😊


Mä vastasin sille vielä nopeasti ennen, kuin suljin instagramin ja etsin NVRK:n sivuilta numeron helppo C -luokan perumista varten.


***


Mä nukuin ihan älyttömän huonosti. Mä pyörin hereillä vielä ikuisuuden, koska mä olin niin hermostunut. Kuume väsytti ja aivotärähdyksenkin vuoksi nukkuminen olisi ollut ihan suotavaa, mutta sen sijaan mä olin hereillä vielä kolmenkin aikaan. Mä laskin ahdistuneena yhtä aikaa sekä lampaita, että tunteja siihen hetkeen, kun mun olisi aika ottaa hatkat. Ja se starttikin vain lähestyi koko ajan, eikä se ainakaan helpottanut mun oloa. Mä nukuin lyhyitä pätkiä sen minkä pystyin, ja hereillä ollessani yskin keuhkot pihalle ja ahdistuin vielä vähän enemmän.


Kello oli seitsemän minuuttia yli kahdeksan, kun mä avasin Våganin kunnan terveyskeskuksen ulko-oven.

Vapaus, mä huokaisin hiljaa mielessäni ja aloin tähyilemään Eliaksen autoa pieneltä parkkipaikalta. Se oli kuitenkin huomannut mut jo ennen kuin itse sitä löysin, ja se kaatoi autollaan mun eteen. Mä hymyilin sille sen avatessa mulle vänkärin puoleisen oven, ja mä istuin auton penkille helpottuneena.

"Pääsitkö helposti pois?" Elias kysyi laskettuani kangaskassini jalkoihini ja alkaessani kiinnittämään turvavyötä.

"Yllättävän helposti. Aamupalan jakamisen aikaan joku potilas alko riehumaan kuin tilauksesta, ja mä pääsin sen härdellin aikaan livahtamaan ulos ennen kuin kukaan ehti huomata mitään. Mutta laita nyt vauhtia tähän sun menopeliin, koska ei siinä kauaa kestä, että joku mun katoamisen huomaa ja sillon on parempi olla jo kaukana täältä."

Se virnisti mulle leveästi ja teki työtä käskettyä.

"Minne ajetaan? Suoraan Bjerkvikiin?"

"Mun työpaikalle."

"Eli?"

"Rytterhusiin. Kai sä sen tiedät? Mä tarviin uuden kypärän, ja mun kisavaatteet on kotona eikä niitä voi hakea koska mutsi ja faija ei tiedä, että mä oon ottanut hatkat tai ylipäätään menossa niihin kisoihin", mä selostin tilannetta jätkälle, "Mä soitan mun pomolle, jos se vois jotain tehdä asian eteen."

"Tähän aikaan? Nyt on sunnuntai? Eikö se nuku vielä?" Elias kyseli hämmentyneenä samalla, kun käänsi autonsa rattia ja lähti ajamaan Ryttarhusia kohti.

"Hedda herää joka aamu kukonlaulun aikaan, ihan sama onko sunnuntai vai maanantai", mä naurahdin ja etsin puhelimeni yhteystiedoista Heddan numeron. Mä painoin näytöllä olevaa sinistä puhelimen kuvaketta ja nostin luurin korvalleni odottaen, että tasainen tuuttaaus loppuisi naisen vastatessa puheluuni.

"Hedda."

"Moikka -- ", mä yritin aloittaa, mutta mut keskeytettiin samantien.

"Emiliekö se siellä? Voi miten ihana kuulla susta, miten sulla menee? Vieläkö sä oot sairaalassa? Koska sä pääset palaamaan töihin?" nainen alkoi iloisesti puhelemaan kuullessaan mun äänen.

"Mä otin just hatkat sieltä, koska mulla on kisat tänään. Ja sillä asialla mä tässä vähän niinkuin soittelinkin…", mä aloin selittää tilannetta, mutta mut keskeytettiin jälleen.

"Ai niin! Mun piti sulle soittaa jo heti sen jälkeen, kun laitoit viestiä siitä kypärästä. Katos kun mulla on sulle pikku ylläri kaupalla", Hedda totesi salaperäisesti, "Missä sä meet? Pääsisitkö käymään täällä?"

"Ai sä oot kaupalla? Mä oon mun kuskin kans matkalla sinne", mä hihkaisin innoissani, "Me ollaan ihan pian perillä, mä maltan tuskin odottaa!"

"Nähdään kohta", Hedda vastasi ja lopetti puhelun.


Pian me oltiin jo perillä ja Elias parkkeerasi autonsa Rytterhusin henkilökunnalle varattuun ruutuun. Autosta ulos päästyämme se käveli mun perässä liikkeen takaovelle, ja mä päästin sen sisälle edeltäni.

"Moooi!" mä huhuilin Heddaa suljettuani oven perässämme.

Nainen ilmestyi pian jostain varaston uumenista, ja kiiruhti halaamaan mua, vaikka mä yritin toppuutella sitä.

"Varo ettet saa tätä influenssaa", mä mutisin aivan turhaan.

"Sä oot niin kalpean ja kipeän näköinen, että ihan sydämestä ottaa", se parahti päästettyään mut halauksestaan, "Mikä vointi?"

"Parempikin voisi olla", hymyilin vaisusti yskän kutitellessa kurkussa, "Mulla on kuumetta ja kauhea yskä, ja päätä särkee aivotärähdyksen jäljiltä."

"Voi Emilie", Hedda harmitteli mutta hymyili sitten salaperäisesti, "Onneksi mulla on jotain, mikä vois piristää sua."

Se katosi takahuoneesta myymälän puolelle, ja huikkasi mut peräänsä. Mä vilkaisin Eliasta, ja tarrasin sitä sitten kädestä raahatakseni senkin mukaamme. Se lähti vastahakoisen oloisesti laahustamaan perässäni, mutta tulipas kumminkin, koska mä en antanut sille mitään muutakaan vaihtoehtoa.

"Emilie?" kuului jo vaimea ääni takahuoneen ja myymälän erottavan oven toiselta puolelta, "Mihin sä nyt jäit, ala jo tulla!"

"Katsopas tätä", se huikkasi kassan luota heti myymälän puolelle saavuttuamme.

Mä kipitin sen luokse, ja mä en ollut uskoa silmiäni tajutessani, mitä se piteli käsissään. Se oli samanlainen Kepin kypärä, millainen mulla oli aiemminkin ollut. Mutta lisäksi siinä oli timantit kehystämässä kypärän etuosassa olevaa ilmastointiaukkoa. Se oli mun unelmien kypärä, sellaisesta mä olin haaveillut jo vaikka miten kauan aikaa sitten. Ja nyt sellainen oli mun silmien edessä ihailtavana.

"Tää tässä on sun uus kypärä", se nauroi tyytyväisenä mun ilmeen nähdessään, "Se on mun ja Rytterhusin aikainen joululahja sulle, koska sä oot paras työntekijä, mikä mulla on koskaan ollut."

"HEDDA?!?" mä kiljaisin ja vilkaisin naisen iloisiin silmiin, joissa näkyi pienet, iän tuomat rypyt, "Ootko sä nyt ihan tosissasi? Sä tiiät, miten kauan aikaa mä tuosta oon haaveillut. Mutta mä tiedän myös, että tuo kypärä maksaa maltaita."

"Kyllä mä olen. Mun piti antaa tää sulle jo viime viikolla, mutta sitten sä tulit kipeäksi. Mä tilasin tän heti sen jälkeen, kun NVRK:n kisakutsu julkaistiin, koska mä arvasin, että sä osallistut sinne kuitenkin. Kyllähän nyt kauden tärkeimpiin kisoihin pitää uusi kypärä saada päähän", se selitti ruskeat silmät tuikkien.

"KIITOS Hedda, sä oot maailman paras pomo", mä henkäisin ja rutistin naista niin kovaa, että mua vähän pelotti sen kylkiluiden puolesta, "Mä en tiedä, miten mä ikinä pystyn korvaamaan tän sulle."

"No jos aloitat vaikka osallistumalla niihin kisoihin, sitten jos vaikka yrität toipua influenssasta ja aivotärähdyksestä ja palata töihin niin oot jo aika pitkällä. Mutta ei mitään kiirettä, oo saikulla niin pitkään kuin vain tarvitset", se naurahti, "Mä yrittäjänä tiedän liiankin hyvin, miten inhottava on olla töissä puolikuntoisena. Ja sitä sä todellakin oot."

"Hahah, Emi ei oo vielä edes puolikuntonen", Elias virnisti ja sinisillä silmillään vuorotellen minua ja Heddaa, "Pikemminkin neljäsosakuntoinen."

"Äläpäs nyt liioittele siinä", mä yritin vaientaa jätkän, mutta se ja Hedda vilkuilivat toisiaan hyvin tietäväisen oloisesti.

"Voi Emilie rakas. Susta näkee vähintään kilometrin päähän, että sä oot tyyliin kuolemansairas. Mä vaadin sua olemaan vähintään koko ensi viikon saikulla, tai sä et tätä kypärää omaksesi saa", Hedda sanoi tiukasti, mutta sen ruskeat silmät tuikkivat yhä iloisesti sen puhuessa, "Sun terveys on paljon tärkeämpää kuin tää liike, tää pysyy pystyssä kyllä sen aikaa, kun parantelet itseäsi."

Mun oli aika mahdotonta sanoa enää mitään vastaan, joten mä vaan laskin katseeni lattiaan ja halasin Heddaa vielä uudemman kerran. Se oli ihan oikeasti maailman paras pomo, siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Ja se oli maailman paras pomo jo ennen tätä.

"Mulla on sulle vielä jotain muutakin", Hedda totesi päästettyäni hänestä irti, ja se kumartui kaivamaan jotain tiskin alta.

"Tässä!" nainen tokaisi ja tyrkkäsi käsiini Rytterhusin logolla varustetun kassin, "Sun uudet kisavaatteet, sponsored by Rytterhus Svolvær."

"Et oo tosissas", mä sopersin aivan täysin häkeltyneenä kurkattuani kassin sisältöä pikaisesti, "Tää on jo ihan liikaa."

"Vain parasta parhaalle", Hedda hymyili tyytyväisenä mun tuijottaessa sitä silmät selällään, "Mutta eikö teidän pitäisi alkaa jo lähtemään, että ehditte sinne kisoihin ajoissa?"

Hedda oli aivan oikeassa. Mä kiittelin sitä vielä tuhanteen kertaan, ja Elias joutui lopulta suunnilleen raahaamaan mut autoon. Mä olin aivan pyörällä päästäni vielä kauan aikaa sen jälkeen, kun me oltiin jätetty hyvästit sekä Heddalle, Rytterhusille, että Svolværille ja ajettu jo puolen tunnin ajan Bjerkvikiä kohti.


Kolmen tunnin ajomatka meni yllättävän nopeasti. Me pysähdyttiin vain yhden kerran huoltoasemalla, Elias tankkasi autonsa mun piikkiin, tietysti ja mä kävin ostamassa jotain syömistä. Lähinnä kuskina toimivalle blondille, koska mua alkoi pikkuhiljaa jännittää eikä ihan vähän, enkä mä saanut kurkustani alas muuta kuin vähän vichyä ja puolikkaan mandariinin.

Mä soitin matkan aikana kisapaikalle ja peruutin helpon ceen starttini. Mä opettelin been rataa ja lopultakin sain sen tarttumaan päähäni. Jassulle ja muulle talliporukalle mä en hiiskunut sanaakaan siitä, että mä olin tulossa. En edes Ellalle, koska sekin oli yrittänyt saada mut peruuttamaan mun osallistumisen jo monta päivää sitten. Mä piilotin jopa mun sijainnin snapchat-kartalta, jotta kukaan ei sitäkään kautta pääsisi tietoiseksi mun olinpaikasta.

Mulle yritettiin soittaa sairaalasta vaikka miten monta kertaa, mutta mä en vastannut. Myös mutsi ja faija yrittivät soittaa mulle, mutta mä en vastannut niillekkään. Mun isoveljet, Marcus ja Enrico myös soittelivat mulle, ja niille mä vastasin. En mä tosin kertonut missä olin ja mitä tekemässä, mutta ne olivat tyytyväisiä kuullessaan, että mä olin hengissä. Ne tottakai juorusivat mutsille ja faijalle, ja ne arvasivat. Mutsi ja faija juorusivat Jassulle, ja kohta mun puhelimen näytöllä vilkkui Jassun nimi sen yrittäessä tavoitella mua.

"Emi luojan kiitos sä vastasit. Mä en anna sun startata", Jassu aloitti puheensa ennen, kuin olin saanut sanaakaan ulos suustani, "Sä et ole millään mittarilla mitattuna tarpeeksi terve kiivetäksesi ponin selkään, saatika sitten osallistumaan kilpailuihin. Mä oon oikeasti huolissani susta ja niin on kaikki…"

Nainen jatkoi vielä saarnaansa, mutta mä laskin puhelimen pois korvaltani ja painoin punaista luuria. Mua ei pysäyttäisi enää mikään. Ei edes Jassu, vaikka mä podin jo vähän huonoa omaatuntoa siitä, että löin sille luurin korvaan. Loppumatka meni nopeasti, kun Eliaksen kanssa suunnittelimme, miten saisimme Jassun harhautettua tai pyörtämään sanansa. Se oli enää se viimeinen, ja samalla myös ainoa este mun tiellä.

_________________________
Merkintä 10, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Ma 16 Marras 2020, 02:09
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 584

Ronjas dagbok

24 – Ruusuke
14. marraskuuta 2020

#NVRK2020

Minä ja Nita oltiin laukattu kunniakierroksella onnenkyyneleet silmissä. 70 sentin luokka meni Shelyesillä upeasti — kolme viidestä sijoittuneesta olivat meiltä. Kunniakierroksen tunnelma oli huumaava, saisipa tämän kokea huomenna uudestaan! Tänään sitä ei tulisi tapahtumaan heti perään, sillä emme selvinneet 80 sentin luokkaa virheettä. Se ei haitannut, emme olleet ehtineet harjoitella isompia esteitä niin paljoa vielä. Uskoin kyllä, että Ronjan kuntoa ja lihaksistoa kehittämällä estekorkeutta voisi yhä nostaa, ehkä metriin. Ehkä ensi kesänä!

Kunniakierroksen jälkeen jäimme seuraamaan 80 sentin luokan palkintojenjakoa. Luokassa oli paljon samoja ratsukoita, kuin alemmassakin. Muun muassa Amira, joka meni ja voitti koko luokan! Amira oli tsempannut jälkimmäiseen luokkaan ja ratsastanut kaksi upeaa, puhdasta rataa. Vislasimme ja taputimme, kun he saivat ruusukkeen, ja johtivat toisen kunniakierroksen.

Lähdimme maneesista, sillä seuraava luokka alkaisi pian. Otimme Nitan kanssa toisistamme kuvat maneesin seinustalla, ja hieno kuva tulikin! Keltainen ruusuke oli niin kaunis. Aurinko oli laskenut jo tunti kaksi sitten, ja taivas oli ihan musta, kun lähdimme tallia kohti purkamaan ja ruokkimaan upeat ratsumme.

IMG-20201114-222420-164.jpg
kirjoittaja Aurora
lähetetty La 14 Marras 2020, 22:51
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Ronjas dagbok
Vastaukset: 31
Luettu: 960

Danten päiväkirja

14.11. - Kisapäivä
#NVRK2020

4:45. Torkku.
4:55. Torkku.
5:05. Pakko nousta.


Mä olin nukkunut vain muutaman tunnin, ja sen huomasi. Keitin aamulla kahvia, vaikka vihasin sen makua. Se kuitenkin auttoi saamaan viimeisetkin unenrippeet pois silmistä, ainakin hetkeksi. Ulos päästessä pimeä syksy iski vasten kasvoja, ja huokaisten kaivoin taskustani autonavaimet ja kävelin autolle, jonne olin fiksuna edellisenä iltana pakannut kaiken tarvittavan valmiiksi.

Olin tallilla varttia vaille kuusi. Sonia ja Catu olivat lastanneet jo Lidian kyytiin, Dante taas odotti karsinassa jo matkasuojat jaloissaan. Se oli onneksi helppo saada traileriin, eikä sitä haitannut, vaikka tallipihalla kävi kova kuhina. Nähdään sitten perillä, tsemppiä kisoihin ja mitä musiikkia laitetaan -puheet kaikuivat pihalla samalla, kun astelin itse oman autoni kuskin paikalle ja starttasin sen. Matka olisi pitkä, ja pidemmältä se tuntui ajaa yksin. Jassu nimittäin oli jakanut potentiaaliset kuskit luonnollisesti eri autoihin. Mutta se oli ihan okei, sain rauhassa koota itseäni vielä tulevia kisoja varten.

* * *

Saavuin kisapaikalle puoli kymmenen maissa. Paikalla oli jo paljon ihmisiä, hevosia ja hevostrailereita. Löysin piha-alueelta myös tuttuja henkilöitä ja parkkeerasin oman autoni lähelle Brynhildin hevoskuljetusautoa.

"Mooi", tervehdin tuttuja, kun astuin autosta ulos.
"Moi! Miten meni matka?" kysyi Janni, joka seisoi Joonan, Auroran, Sonian ja Lunan kanssa ringissä.
"Ihan hyvin. Väsytti ja piti käydä ostamassa pari energiajuomaa, mutta oli hyvää musiikkia", naurahdin ja mietin niitä Suomi-levyjä, jotka olin jättänyt aiemmin muuttokuormasta autoon, ihan vain jos niitä joskus tarvitsi.

Sonia tuli autoni luokse, ja aloimme purkaa hevosia yhdessä pois trailerista. Dante peruutti reippaasti ulos ja jäi ihmettelemään ympärilleen. Shelyesiin se oli kotiutunut hetkessä, eikä sillä yleensä mennyt pitkään sopeutua uuteen ympäristöön. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun paikalla oli yhtäkkiä kymmeniä vieraita hevosia.
"Jos käydään vähän kävelemässä ja etsitään sitten karsinat?" ehdotin Sonialle, joka nyökkäsi.

* * *

Meillä oli hyvää aikaa laittaa hevosia kuntoon. Danten ensimmäinen luokka alkaisi vasta kahdelta ja sitä seuraava vähän yli kolme. Laitoin Danten harjaa vähän kiinni, harjasin sen suurin piirtein kymmeneen kertaan ja tarkistin, että varusteet olivat varmasti hyvin päällä.
"Jännittääkö?" kysyi Aurora, joka harjasi viereisessä karsinassa Ronjaa.
"No ei oikeastaan niin paljoa. Huominen enemmän, mutta nyt kun päästiin tänne, niin tuntuu, kuin olisi ihan perus ratsastustunnille menossa", sanoin. Tai ehkä väsymys oli niin kova, etten edes huomannut, kuinka käteni tärisi aina välillä, kun yritin kiristää tamman satulavyötä ja muita nyörejä.
"Noniin, mennään", sanoin sitten Dantelle ja talutin sen tallipihalle.

* * *

Lämmittelyalueella oli jonkin verran ruuhkaa. Dante ei kuitenkaan kaikeksi onneksi välittänyt muista hevosista, vaan keskittyi tuttuun tapaansa suorittamiseen ratsastajan kanssa. Oma keskittyminen kuitenkin herpaantui aina välillä, kun jäin katselemaan vieraiden ratsukoiden suorittamista. Toiset hyppäsivät harjoitusesteen yli valtavalla hypyllä, yhden nuoren naisen hevonen taas kielsi ennen, ja ratsastaja näytti silminnähden hermostuvan tilanteesta. Itse keskityin hengittämään nenän kautta sisään ja suun kautta ulos, jotta Dante ei hermostuisi ainakaan oman käytökseni takia.

Ja sitten oli meidän vuoro.

Rata ei näyttänyt kovin vaikealta, kun katsoin edellisen ratsukon ylittävän sen puhtaasti. Painoin mieleeni jokaisen hypyn ja laskin mielessäni vielä askelia esteiden välillä, joihin olimme päässeet tutustumaan maasta käsin aiemmin. Okei, rata oli selkeä ja hyvässä muistissa. Taputin Dantea kaulalle.
"Näytetään niille."

Ensimmäinen este ylittyi ja kello lähti käyntiin. Puhdas. Toinen hyppy, ei ongelmaa. Kolmannen esteen kohdalla Dante alkoi hieman mutkitella, jolloin muistin Jassun sanat: tue enemmän pohkeella. Tuin. Dante hyppäsi. Ja seuraavan. Ja sitä seuraavan. Ja kun meillä lopulta oli enää kaksi estettä jäljettä, alkoi hymyilyttää. Ei kieltäytymisiä, ja Dante pysyi koko ajan avuilla. Toiseksi viimeinen este. Ja viimeinen.

Siirsin Danten raviin ja annoin sille pidempää ohjaa. Laskeuduin makaamaan ja halaamaan tamman kirjavaa kaulaa.
"Hienosti", kuiskasin sille ja taputin lavalle. Kun nousin, huomasin katsomossa Joonan, joka näytti meille peukaloa. Hymyilin hänelle.

* * *

Ehdimme Danten kanssa levätä hetken aikaa tallipihalla, kunnes oli jälleen aika siirtyä lämmittelyjen kautta radalle. Nyt alettiin olla jo Danten osaamisen rajoilla, enkä odottanut Dantelta liikoja. Edellinen rata oli mennyt niin hyvin, että annoin myös Dantelle luvan ottaa seuraavan vähän rennommin.

Siitä huolimatta Dante teki sen taas. Hyppäsi varmasti, kääntyi nopeasti, pidensi ja lyhensi askeleita tarvittaessa ja toimi muutenkin kuin unelma. Omat virheeni korostuivat, kun Dante näytti tasaista suoritusta ja itse mokasin välillä apujen kanssa. Mutta loppujen lopuksi 80 senttimetrin rata sujui todella hyvin, ja olin suorituksen jälkeen todella hyvillä fiiliksillä.

* * *

Sitten koitti palkintojenjako. Olin jo hypännyt alas Danten selästä, ja jännityksellä odotimme Auroran, Matiaksen, Anien ja Amiran kanssa tuloksia. Matias ja Anie juttelivat siitä, kumpi joutuisi tarjoamaan toiselle oluet, ja itse keskityin lähinnä kuuntelemaan selostajaa, joka puhui norjaa.

"Aurora Foss og Sumun Ronja."

Aurora lähti kävelemään Ronjan kanssa palkintojenjakopaikalle.
"Hyvä Aurora!" tsemppasin naista ja taputin. Vau, ihan älyttömän hienoa!

"Tommy Ramberg og Alvin."

Nuori mies saapui paikalle aplodien säestämänä.

"Anitta Pajusalo og Dannet."

Olin alkamassa jo taputtaa, kunnes sisäistin sanat, jotka iskivät tuhannen voltin voimalla.
"Mmitä?!" kysyin ääneen. Matias naurahti.
"No mee nyt!" se sanoi ja oli jo punttaamassa mut takaisin Danten selkään.
"Kuulinko mä oikein?" tarkistin vielä.
"Joo joo, mene nyt!" se sanoi naurahtaen ja katsoi sitten, kun astelin Danten kanssa muiden hevosten tavoin riviin. Katsoimme Auroran kanssa toisiamme todella hämillämme. Mutta onnellisina. Mitä täällä tapahtui?

Joku tuli antamaan sinisen ruusukkeen ja kättelemään.
"Takk", yritin sanoa, vaikka tuntui, että sanat jäivät kurkkuun kiinni.

Ja sitten laukattiin. Voi hurja. Tältäkö se nyt sitten tuntui? Sijoittua kisoissa. Ihan uskomatonta! Hymyilytti ja itketti samaan aikaan.

Se oli mun koko hevoshistoriani hienoin saavutus. Ja jotenkin musta sillä hetkellä tuntui, ettei se tulisi jäämään viimeiseksi.
kirjoittaja Nita
lähetetty La 14 Marras 2020, 17:01
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Danten päiväkirja
Vastaukset: 21
Luettu: 811

Ronjas dagbok

23 – Aamuyöllä
14. marraskuuta 2020

#NVRK2020 #aureen

Perjantaina olin töiden jälkeen käynyt niin tallilla kuin kotona todella nopeasti pakkaamassa kisatavarani viikonloppua varten. Onneksi Ronjalla ei ollut paljoa varusteita — mukaan lähti vain suitset, barbakpad, hoitokassi ja villaloimi. Eipä hevoseni juuri muuta omistanut! Omatkin kisakamppeet näytti siltä, että kukaan ei varmaan edes tunnistaisi mun kilpailevan ylipäänsä — tuulitakki, harmaat ridahousut, ruskeat jodhpurit ja lainachapsit sai mut näyttämään enemmän hoitajalta. No, ihan sama. En tulisi koskaan lähtemään ulkomaille kisoihin Ronjan kanssa, niin mitä suotta mitään hankkimaan. Oikeastaan ajattelin mennä vain tallin omissa kisoissa, mutta nämä olivat ihan lyhyen matkan päässä, niin voihan sitä käydä kokeilemassa.

Olin juuri ehtinyt kotiin syömään pikaisesti, ennen kuin Steen haki minut. Hän oli yllätyksekseni vienyt meidät jonnekin kaupungin ulkopuolelle vuorille laavulle. Oli ollut romanttista istua lampaankarvataljoilla nuotion ääressä tähtiä katsellen. Olin niin onnellinen siitä, että sain tutustua Steeniin ja viettää hänen kanssaan aikaa. Hän oli niin ihana mies, että olin haljeta hellien tunteiden yliannostuksesta. Me ei oltu oikeastaan puhuttu, että mitä tai ketä me oltiin — oltiinko me vielä tapailuvaiheessa, jo yhdessä, jopa pariskunta? En kehdannut kysyä. Se tuntui oudolta.

Mutta sitten Steen pudotti pommin pöytään — hänen vanhempansa olivat täällä ja hän haluaisi esitellä minut heille. Tottakai se kävi, olin korvia myöten ihastunut Steeniin ja suunnittelin jo haaveissani tulevaisuuttamme pitkälle vuosien päähän, mutta miten Steen esittelisi minut? "Tässä on Aurora, ollaan tässä tapailtu muuttama viikko." Miten akward. "Tässä on tyttöystäväni Aurora." Kiva kun kerroit mullekin, että ollaan yhessä? No, onneksi se olisi Steenin murhe, mitä hän sanoisi. Ja eihän Soniakaan kai tiennyt? Tiesikö oikein kukaan? Jännittäisin varmaan enemmän näiden kaikkien ihmisten eteen astelemista yhdessä, kuin itse kilpailuja.

Olimme menneet Steenin kanssa suht aikaisin nukkumaan, tai no, nukkumaan. Mutta ehdittiin me muutama tunti nukkuakin ennen herätystä aamuyöllä. Niin aikaisin ei tehnyt mieli edes syödä, kuten olin ajatellut, joten yrittäisin kotona, tallilla tai matkalla saada eilen valmiiksi tekemäni eväät syötyä. Steen tiputti minut Strandaan kotini eteen, josta lähdin melkein heti tallille.

Tallipihalla oli kaaos. Jo eilen pihaan oli roudattu naapuritallilta loputtomiin löytyviä traikkuja, ja jopa yksi hevosauto, mutta nyt kaikki kahdeksan olivat pihassa. Osan eteen oli jo ajettu autokin, joten parkkeerasin oman autoni yhden traikun eteen. Tarkistin, että traikku oli vielä tyhjä, ja lähdin sitten hakemaan osaa tavaroista tallista.

Luna oli pihattotallissa loimittamassa Lolaa.
"Huomenta", hän sanoi silmät ristissä. Itse laskin Ronjan karsinasta ulos tarhaan hetkeksi, jospa se vaikka vetäisi aamurallit siellä ja malttaisi siten traikussa paremmin.
"Lolan ja Sidneyn traikulla ei oo muuten vieläkään kuskia", Luna totesi vaaleanpunaiset hiukset heilahtaen.
"Häh, eikö? Pakkohan teidän on jotenkin päästä kisoihin", ihmettelin, kunnes keksin.
"Ootas, mulla on idea."

Menin ulos tarhaan katsomaan ponien aamuöistä haahuilua ja soitin Steenille.
"Täällä on vielä yksi traikku ilman kuskia", kerroin. "Onko sulla lupa vetää sitä ja autossa koukku?"
Onneksi Steenillä oli. Hän oli suunnitellut tulevansa myöhemmin aamupäivällä paikalle yksin tai vanhempien kanssa, mutta pääsi onneksi jo nyt lähtemään, oltiinhan me molemmat herätty jo ajat sitten. Sanoin Steenille, että lähdemme kuudelta, joten tallilla pitäisi olla vähän ennen sitä.
"Luna, jättäkää hevosten tavarat traikun eteen, kunnes kuski tulee autoineen tänne, sitten vaan nostaa ne kyytiin", hymyilin, ja lähdin kantamaan ekaa kuormaani autoon.

Vähän ennen kuutta olin harjannut ja loimittanut Ronjan ja taluttanut sen traikkuun samalla viimeiset tavarat mukanani tuoden. Steenkin oli ilmestynyt parkkipaikalle ja peruuttanut autonsa viimeisen traikun eteen, jossa Sidney ja Lola olivatkin jo kyydissä. Steen oli kiinnittämässä traikkua auton perään, mikä muistutti minut tekemään homman myös. Samalla Linnea talutti Vennin traikkuun. Linnea oli joku tuntiratsastaja, jota en tuntenut ennestään, ja hän vaikutti hiljaiselta ja ujolta. Hän näytti olevan ainakin 10, varmaan vähän vanhempi, mutta varmasti vielä peruskoulussa — en ollut koskaan nähnyt häntä lukion käytävillä. Koitin jutella mukavia, lähinnä pakkaamiseen liittyen, mutta hän vain nyökytteli tai vastasi lyhyesti. Ehkä hänkin oli näitä tallin suomalaistaustaisia kävijöitä? Olin koko syksyn ihmetellyt ryntäystä Suomesta Lofooteille, mutta kai tämä oli niin kaunis paikka asua, siksi itsekin muutin tänne etelästä.

Ihan vähän kuuden jälkeen kaikki vaikuttivat valmiilta ja lähtivät matkaan. Olisimme kyllä huvittava karavaani, jos kukaan nyt edes ajaisi näin aikaisin aamulla vastaan. Oli ihan pimeää edelleen, toivottavasti pääsisimme ehjinä perille, ja vielä ajoissa. Ensimmäinen luokka starttaisi puoliltapäivin. En ollut ollut kisoissa, niin en tiennyt, mihin aamupäivän tunnit lopulta kuluisivat, mutta kai se oli ihan hyvä lähteä ihan tosissaan ajoissa liikkeelle.

Toivottavasti kisat menisivät hyvin, mietin, kun kaarroimme ulos Svolværin kaupungista. Käänsin radion päälle, ja uutistenlukijan ääni rikkoi hiljaisuuden.
kirjoittaja Aurora
lähetetty La 14 Marras 2020, 16:30
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Ronjas dagbok
Vastaukset: 31
Luettu: 960

Princess Emilie

Ystävänpalvelus, osa 1
14.11.2020 - #NVRK2020

Mä olin koko päivän ajan päivittänyt kuumeisesti NVRK:n tulospalvelua tänään ratsastettavien esteluokkien osalta. Kirjaimellisesti kuumeisesti. Se ei ollut vieläkään laskenut, vaan pikemminkin päinvastoin. Se oli ottanut pahasti nokkiinsa siitä torstaisesta ratsastustunnista, mistä mä en edelleenkään muistanut juurikaan mitään muuta kuin muutaman parin sekunnin mittaisen välähdyksen. Se oli viime sairaalareissulla saatu jo laskemaan 38 tienoille, mutta nyt se pyöri jälleen reilussa 39 asteessa suoraan suoneen tiputettavista antibiooteista ja särkylääkkeistä huolimatta. Mun olo oli aivan järkyttävä jo pelkän influenssan ja kaikkien siihen liittyvien oireiden takia, ja kun soppaan sekaan lisättiin hevosen jalkoihin jäämisestä tullut aivotärähdys ja siihen liittyvät oireet, mä olin aivan valmista kauraa. Mä en muuta jaksanut kuin nukkua sen mitä kuumeelta, yskältäni, päänsäryltäni sekä huonovointisuudeltani vain pystyin. Hereillä ollessani mä päivitin sitä tulospalvelua ja yritin vain selvitä.

Aika tuntui osastolla yhtä aikaa sekä pysähtyneen, että juoksevan kauheaa kyytiä eteenpäin. Mä laskin ahdistuneena tunteja siihen, milloin minun ja Dimonan olisi aika startata meidän ensimmäinen luokkamme Ratsastuskoulujen Piirinmestaruuskilpailuissa. Nyt siihen hetkeen oli aikaa jäljellä melkein tasan 12 tuntia. Huomenna kello kymmeneltä aamulla soisi tuomion kellot, sillä silloin alkaisi Helppo C -luokka, mikä oli tarkoitettu meidän verkkaluokaksemme. Kello 12:30 alkaisi meidän pääluokkamme, Helppo B K.N. Special. Siihen oli onneksi vähän enemmän aikaa, mutta kuitenkin ihan liian vähän.


Mulla oli sunnuntaista tiedossa oikeastaan vain aikataulut, ei muuta. Mulla oli sen sijaan ihan hemmetin pitkä lista erilaisista ongelmista sunnuntaihin liittyen, ja se meni näin: Mulla ei ollut mitään tietoa a) siitä, miten pääsisin osastolta helvettiin, koska mua ja mun vointia oltiin seurattu ihan hemmetin tarkkaan siitä lähtien, kun mä olin Shelyesistä ambulanssikyydillä saapunut takaisin osastolle. Eikä mua todellakaan kotiutettaisi ennen kuin mä olisin huomattavasti paremmassa kunnossa, kuin mä tällä hetkellä olin. Eli aivan vitun paskana, sekä fyysisesti, että henkisesti.

Mä en myöskään tiennyt b) sitä, että jos mä pääsisin jotenkin osastolta pois, niin miten vitussa mä pääsisin Bjerkvikiin, mikä sijaitsi kolmen tunnin ajomatkan päähän Svolværista. Koska Bjerkvik oli se paikka, missä mestaruuskisat järjestettiin ja missä tänään oli jo estemestaruudet ratkottu. Mä en voisi autoa lähteä itse ajamaan, sen mäkin sentään tajusin. Ihan sama miten paljon mä sinne Bjerkvikiin halusin, niin kuskiksi musta ei olisi.

Lisäksi mä en tiennyt c) sitä, että jos mä pääsisinkin osastolta pois ja järjestettyä kyydin Bjerkvikiin, miten mä saisin mun kisavaatteet haettua kotiin ilman, että kukaan huomaisi. Koska mutsi ja faija eivät takuulla päästäisi mua lähtemään kisoihin. Ja nehän olivat kotona viikonlopun, koska alunperin niiden oli tarkoitus tulla kisojakin katsomaan.

Ja ainiin, kohta d), mitä mä en myöskään tiennyt. Jos mä pääsisin osastolta pois, kyydin järjestettyä sekä kisavaatteet kotoa, multa puuttui silti ratsastuskypärä. Mun vanha kypärä oli nyt rikki ja Heddastakaan ei ollut kuulunut mitään, vaikka se sen lupasi mulle järjestää. Ja jostain lainakypärästä mun oli melkeinpä turha haaveilla, koska mun pää oli niin pieni, enkä mä edes halunnut lainakypärää. Mä halusin vaan sen mun oman Kepin kypärän, joka edelleen lojui mun sairaalasängyn viereisen yöpöydän päällä. Mä en yksinkertaisesti vain raaskinut heittää sitä pois.

Lisätäämpäs listaan vielä kohta e), eli se, että jos mä jollain ihmeen kummalla selviäisin Bjerkvikiin kisavaatteiden ja kanssa ja vielä kypäränkin saisin, niin kuinka ihmeessä kukaan päästäisi mua ponin selkään. Nyt kaikki Shelyesin porukasta tiesivät, miten huonossa kunnossa mä olin tällä hetkellä, ja kukaan täysjärkinen ei mun antaisi Dimonan selkään nousta, saatika sitten sen kanssa kilpailla koulumestaruuksissa. Se olisi mun kunnossa aivan helvetin raskas fyysinen suoritus, ja multa oli kielletty kaikenlainen fyysinen suorittaminen siihen asti, että mä olisin toipunut kunnolla influenssasta sekä aivotärähdyksestä. Ja tällä menolla siihen menisi vielä aivan liian kauan aikaa, koska kilpailut eivät odottaneet.

Ja vielä kohta f), eli jos jokin maailman kahdeksas ihme tapahtuisi, ja mä pääsisin kisavaatteineni ja kypärineni Bjerkvikiin ja siellä vielä ponin selkään, niin miten ihmeessä mä muistaisin ohjelmat, mitkä mun pitäisi ratsastaa? Mun muisti oli aivotärähdyksen jäljiltä vielä varsin heikko, enkä mä vain yksinkertaisesti saanut niitä ohjelmia painettua mun päähäni. Ne menivät yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, tai siltä musta ainakin tuntui yrittäessäni opetella niitä. Mä olin ne jo kertaalleen opetellut kisoihin ilmoittautuessani, ja varsinkin been rata oli sellainen, että mä olin sen oppinut jo aikoja sitten ihan vahingossa vain kisoja seuratessani, mutta siltikään mä en muistanut sitä. Joka kerta, kun mä sitä yritin käydä läpi päässäni, mun aivot tekivät aivan täydellisen jäätymisen enkä mä päässyt alkutervehdystä juuri pidemmälle.


Mä tarvitsin tarkan suunnitelman, jotta mä saisin jokaisen kohdan ongelmieni listalta ratkaistua. Ja siinä osasto kakkosen huoneessa numero seitsemän ja sen huoneen sängyssä numero kaksi maatessani mun päässä syttyi niin kirkas lamppu, että mä suorastaan hämmennyin siitä, että se ei valaissut koko hämärää huonetta. Mä keksin henkilön, jonka avulla mä toivottavasti saisin ratkaistua ainakin suuren osan ongelmistani. Ja se henkilö oli Elias, Elias Hoel. Se outo ja yhtä aikaa tosi mukava abi, joka oli laittanut mulle viestiä jo joutuessani ensimmäistä kertaa sairaalaan. Ja sitten se oli laittanut toisenkin kerran viestiä joutuessani toisen kerran sairaalaan. Ja mä olin vastannut sen viesteihin, mutta mä en tiennyt, että oliko se vastannut mun viimeisimpään viestiini. Siihen, missä mä kerroin miten mä voin.

Mä avasin puhelimeni lukituksen salamaakin nopeammin, klikkasin itseni instagramiin, siellä direviesteihin ja etsin käsiini meidän lyhyen puoleisen viestiketjumme, mihin oli kuin olikin jossain vaiheessa tullut uusi viesti.

@HoelElias: Kiva kuulla, toivottavasti pääset pian kotiin. Laita vain viestiä, jos sä tarvitset sinne jotain. Tai vaikka jotain ystävänpalvelusta 😊


Mä luin viestin monta kertaa läpi, ja erityisen huolella mä luin kaksi vikaa lausetta.

Laita vain viestiä, jos sä tarvitset sinne jotain. Tai jotainystävän palvelusta.

Nyt mä tarvitsin sen apua, ja ystävänpalvelusta enemmän kuin koskaan ennen. Mun oli pakko tarttua sen tarjoukseen. Mä en miettinyt enää hetkeäkään ennen, kuin mä aloin pommittamaan sitä järkyttävällä viestitulvalla.

@princessemilie: Elias

@princessemilie: ELIAS

@princessemilie: vastaa pliis äkkiä 🥺

@princessemilie: sä sanoit että laita viestiä jos tarviin tänne jotain tai ystävänpalvelusta

@princessemilie: niin mä tarviin sun apua ASAP


Mä odotin hetken, ja mä niin toivoin, että mä olisin saanut herätettyä jätkän huomion spämmilläni. Mun sydän hakkasi kuin viimeistä päivää, ja mä toivoin, että mä kaiken muun paskan lisäksi en kuolisi sydänkohtaukseen sen vastausta odotellessani. Mun sydän jätti ainakin lyönnin tai kaksi välistä, kun muutaman piinaavan minuutin päästä mä huomasin, että oli lukenut mun viestit ja alkoi kirjoittamaan vastausta.

@HoelElias: moi emi

@HoelElias: kiva kuulla susta taas 😊

@HoelElias: kerro asiasi niin katotaan mitä mä voin sen eteen tehdä 🤨


Huh. Se ei ihan täysin vissiin onneksi säikähtänyt mun yhtäkkistä avuntarvettani.

@princessemilie: mun on PAKKO päästä niihin mestaruuskisoihin, missä koko Shelyn porukka on tänään ollut 😩

@princessemilie: mulla on siellä huomenna kaks koulustarttia Dimonan, sen saman ponin kans, minkä selästä pyörryin alas torstaina

@princessemilie: ne kisat on Berkvikissä enkä mä pysty sinne ajamaan, mä oon edelleen pahasti kipeänä eikä aivotärähdys auta asiassa 🤒🤕

@princessemilie: mä en tiiä millon mä pääsen sairaalasta kotiin, mä tiiän vaan että en ainakaan tällä viikolla 😓

@princessemilie: mä aion karata täältä huomenna aamulla joka tapauksessa, mutta jos sä vaan mitenkään pystyisit auttamaan niin olisin enemmän kuin kiitollinen 🥺😩♥


Mä jäin taas odottelemaan sitä, että jätkä näkisi mun viestit ja toivottavasti vastaisi niihin. Mun sydämeltä vierähti iso kivi, kun mä taas näin sen lukevan viestin ja kirjoittavan mulle takaisin. Se ei ehkä jättäisi mua pulaan. Niin mä ainakin kovasti toivoin.

@HoelElias: emi sä oot aivan hullu 😳

@HoelElias: mutta kiinni veti, mä autan sua

@HoelElias: jos vaan kerrot vähän tarkemmin, että mitä mun pitää tehdä 😊


Eliaksen viestit luettuani mä innoissani vetäisin niin voimakkaasti happea sisään keuhkoihini, että mä sain taas jonkun aivan järkyttävän yskänpuuskan. Vedet valuivat mun silmistä, kun mä yritin olla tukehtumatta ja saada kohtauksen rauhoittumaan, mutta se vain jatkui ja jatkui, ja multa alkoi loppumaan happi. Mua silmissä alkoi sumenemaan, ja lopulta mä tajusin painaa hoitajankutsunappia apua saadakseni.

Niihin Eliaksen viesteihin vastaaminen jäikin hieman myöhemmälle sitten. Mä toivoin, että se edelleen olisi hommassa mukana, kun mä saisin puhelimeni takaisin käteeni.

_________________________
Merkintä 9, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty La 14 Marras 2020, 01:50
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 584

Om Ellas liv



Se erikoinen Elias todella oli lähettänyt mulle videoita. Ne olivat huonosti kuvattuja; kamera oli tärissyt ja kuvanlaadussa oli toivomisen varaa. Aina välillä näin monen sekunnin pätkän pelkästä satakertaiseksi zoomatusta Tegurin takamuksesta. Mutta videoita ne olivat silti. Pyysin tunneille harvemmin ketään kuvaajaksi, joten olin loppujen lopuksi ollut ihan mielissäni Eliaksen oma-aloitteisuudesta, vaikka salakuvaus ajatuksena olikin alkuun kuulostanut vähintäänkin perverssiltä.

Makasin sängylläni jalat koukussa käännellen ja väännellen kuvaruutua kaikkiin ilmansuuntiin. Liu’utin kahta sormea näytöllä suurentaakseni kuvaa vuoroin Figaron liikkeisiin, vuoroin mun istuntaani. Seurasin käsieni myötäämistä, ryhtini suoruutta ja Figaron reaktioita. Kulmakarvat kääntyivät arvioivaan kurttuun.

“Hanne”, kutsuin mun jalkopäätyni tunti sitten taloksi asettunutta tyttöä. “Kato.”

Harmaahiuksinen nousi kulmiaan kohottaen vaivalloisesti istumaan lukiten puhelimensa ja raahautui mun vierelle.
“No näytä.”

“Nyt rehellisesti”, painotin ensin, jotta se ei sanoisi mitään mua mielistelläkseni. Harvoin Hanne niin tekikään, ja ehkä siksi se oli mun ystävä. “Onko noi laukannostot sun mielestä ihan liian hätäisiä ja töksähtäviä?”

Hanne tiirasi ruutua hetken yhtä tarkasti kuin mä olin tehnyt, ja virnisti. Kun tajusin sen imitoivan mua, heitin sitä tyynyllä.
“Mä kysyin tosissani!”

“Rehellisesti sanottuna”, Hanne vakavoitui lopulta hymynsä kanssa ja köhäisi, “sä Ella mietit aivan liikaa. Ne on vaan yhdet kisat.”

“Joo. Yhdet kisat, joissa mun pitää pärjätä”, pyöräytin silmiäni ja nappasin puhelimeni takaisin ystäväni ojennetusta kädestä.

“Sitä suuremmalla syyllä lopetat ton mussuttamisen”, Hanne totesi napakasti. “Sä vielä stressaat ittes hengiltä ennen kuin ehdit edes radalle.”

Huokaisin. Hanne oli valitettavan oikeassa, kuten yleensäkin. Mun oli myönnettävä, että oli hyvä, että se oli tullut juuri tänään. Ilman sitä mä olisin kahlannut aivot homeessa koulukirjoja läpi lieventääkseni sunnuntain kilpailuiden tuomia paineita, siis paineistamalla itseäni loppukokeilla. Olin päivittäin samassa, loputtomassa kierteessä ilman ulkopuolisia. Mutta se oli mun tapa käsitellä asioita.

“Sitä paitsi”, harmaahiuksisen kasvoille nousi jälleen viekas hymy. “Sulla on ainakin maailman paras groom.”

“Niinpä niin”, hymyilin sille, enkä edes voinut olla eri mieltä.

Hetki me oltiin melkein hiljaa; Hanne selasi TikTokia näyttäen mulle parhaat löytämänsä videot, joille me naurettiin. Mä taas en voinut lopettaa oman suoritukseni loputonta arviointia. Yritin siirtyä HoelElias-viestiketjusta muualle Instagramiin, mutta Astlyrin muka-Rytterhus-sponsoroidut influensserikuvat Tegurin kanssa vainosivat mua. Jos Emiliellä olisi mitään sananvaltaa työpaikallaan, ei sillä bimbolla olisi koskaan mitään asiaa putiikin todelliseksi sponsoriratsastajaksi. Hymähdin halveksivasti, kun päädyin selaamaan sen profiilia läpi. En seurannut sen tiliä syystä. Astlyrin ärsyttävää, ylimielistä naamaa oli joka puolella, vaikka kyseessä oli sen hevosille omistettu käyttäjä. Profiilikuvassa se poseerasi Robinin kanssa kuin Jannin hevonen olisi ollut sen oma, tai edes vuokralla. Säälittävää suorastaan, ehdin ajatella, kunnes Hanne havahdutti mut takaisin maankamaralle.

“Christian ei varmaan ole tulossa mukaan?” tyttö naurahti keveästi, huolettomasti, mutta voi, minkä myllerryksen se saikaan huolettomalla lausahduksella aikaan mun aivosoluissani.

Hanne ei vieläkään tiennyt Katyasta ja Christianista, mutta Katya tiesi Hannesta ja Christianista. Ja Katya tiesi, koska minä olin kertonut sille. Minä, joka en koskaan kertonut kenellekään puolikastakaan salaisuutta, olin mennyt möläyttämään jotain sellaista, mikä saattoi puhkaista tämän iloisen ystävyyskuplan, jota me Hannen kanssa oltiin seuraavat kolme viikkoa viettämässä. Pala nousi kurkkuun, kun ajattelinkaan toisen menettämistä.

“En usko”, yskäisin sitten nopeasti ennen kuin Hanne ehti epäillä mitään. “Ei se yleensä ole tullut kisareissuille ellei ole ollut ihan pakko. Tai hyvät after ridet.”

“Niin”, Hanne myhäili. “Olisi kyllä hauska nähdä se.”

Katya oli ansainnut kuulla totuuden, mutta mulla oli vahva intuitio sen suhteen, ettei Hanne ymmärtäisi. Ettei se ymmärtäisi, miksen mä ollut kertonut Katyasta ja Christianista sille, mutta Katyalle olin kyllä kertonut kaiken vastapuolen toimista. Mä olin ajanut itseni ristituleen, josta ei ollut ulospääsyä, ei pakotietä. Jotakuta sattuisi.

“Niin”, myötäilin, vaikka sydämeni pohjasta toivoin, ettei niiden kahden tiet kohtaisi enää ikinä. “Etköhän sä näe.”
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty Pe 13 Marras 2020, 22:23
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Om Ellas liv
Vastaukset: 11
Luettu: 605

Nitan päiväkirja

13.11. - Kisajännitystä
#NVRK2020

"AAAARGH!"

Mä istuin tallikäytävän lattialla kuin Patrik Laine jäällä vuoden 2016 maailmanmestaruuskisoissa Suomen hävittyä Kanadalle. Danten varusteämpäri oli lattialla mun vierellä ja harjat ympäriinsä levällään. Lidian karsinasta alkoi kuulua ääntä, ja Catun pää ilmestyi näkyviin kaltereiden takaa. Nainen katsoi mua hetken ja alkoi nauraa.
"Nita, mitä ihmettä?" se kysyi, astui ulos Lidian karsinasta ja sulki oven perässään. Catu kyykistyi mun vierelle ja alkoi kerätä harjoja yksi kerrallaan lattialta Danten varusteämpäriin.
"Mä en tiedä, mihin mä kaikki tavarat laitan. Reppussa kaikki menee sekasin. Ikea-kassista puhumattakaan. Ja miten mä löydän nopeasti kaiken tarvittavan?" selitin naiselle lähes itkua pidellen. Mä en ollut nukkunut moneen yöhön kunnolla, nyt kun kisapäivä alkoi lähestyä. Väsytti.
"Okei", Catu vastasi hetken päästä ja nosti loputkin harjat sankoon. Nainen selvästi mietti tarkkaan sanojaan. Oma käytös lähinnä huvitti. Huvitti niin paljon, että melkein itketti. Ei tästä tullut mitään.
"No kuule, meiltä löytyy tuolta vaikka minkälaista kassia", sanoi Catu todella rauhallisella äänellä. Pelkäsi varmaan, että mä räjähdän millä sekunnilla hyvänsä. Enkä ihmettele, niin pelkäsin mäkin.
Mut kun mä haluan oman, mä ajattelin mielessäni ja pyörittelin jo itsellenikin silmiä. Voi luoja, mikä pikkulapsi.
"Tai hei, mulla on parempi idea", sanoi Catu ja nousi maasta seisomaan. Nainen laittoi Danten varusteämpärin takaisin seinälle ja ojensi sitten kättään auttaakseen mut lattialta ylös. Kampesin itseni Catun avustuksella jaloilleni.
"Ootko autolla?" se kysyi sitten.
"Joo?" vastasin kysyvästi.
"Hyvä, mennään sitten", se jatkoi ja lähti kävelemään kohti parkkipaikkaa. Mulla oli kaikki aivan kesken, Dantekin seisoi karsinassa ja vielä oli paljon pakattavaa, mutta lähdin silti seuraamaan naista autolle.

* * *

En ymmärrä, miten olin onnistunut välttämään sen tiedon, että kotikaupungistani löytyi hevostarvikeliike. Jos olisin tiennyt, olisin ostanut myös ratsastusliivini sieltä sen sijaan, että arvoin sopivan koon ja ostin liivin kokeilematta nettikaupasta. Mutta sinne Catu meidät opasti, mä ajoin, ja nainen istui apukuskin paikalla ja kertoi kaikkea mukavaa. Ehkä se yritti rauhoitella mua. Huomasi jostain, kuinka paineissa olin, ja hyvin se siinä onnistuikin. Olin viettänyt lähes koko päivän tallilla, ja pieni hetki muualla teki hyvää.

Menimme ensin hyllylle, jossa oli harjakasseja ja -pakkeja kaikissa koissa ja väreissä. Juuri tätä mä tarvitsin. Ihan oman säilytysastian, jossa harjat kulkisivat kotitallin ja kisapaikan välillä.
"Eiks tää ois söpö, kato nyt miten ihanan pinkki", sanoi Catu ja esitteli prinsessaponipakkia.
"Joo, ihan Danten näköinen", naurahdin.
"No hei vau, tässä on tällaisia salamoita!" Catu jatkoi ja otti seuraavan räikeän kassin hyllyltä.
"Tää on hyvä, tän avulla voittaisitte ihan varmasti kaikki!" se jatkoi innoissaan. Katsoin naista hymyillen. En tiedä, miten Catu sen teki, mutta suurin paha olo tuntui lähtevän sitä myötä, kun Catu pelleili erilaisten varusteiden kanssa.
"No ei mut ihan oikeasti. Eiks toi kävis Danten satulahuovan kanssa?" se kysyi sitten ja osoitti ylähyllyllä olevaan tummanvihreää kankaista kassia. Kurotuin ottamaan kassin ylhäältä ja tutkin sitä hetken.
"No täähän se on", sanoin reippaasti. Eikä ollut mikään superkalliskaan.
"Jes! Mitäs muuta? Uudet kengät? Kypärä? Uusi satula?" Catu luetteli ja sai mut hymyilemään ihan kunnolla.
"No nyt kun täällä ollaan, niin jotain kuminauhoja. Millä saa sitten Danten harjan nutturoille", sanoin ja aloin skannata katseellani kauppaa. Lähdimme yhdessä käymään hyllynvälejä läpi ja katsoimme lähes jokaista harjaa, kaviokoukkua, saippuapurkkia ja kaikkea, mitä kaupasta löytyikään. Lopulta Catun täytyi hakea oven vierestä kori, josta löytyi kassoille päästessä hevosnameja, saippuaa hevoselle ja varusteille, letitysvälineet, sateenkaaren värinen harja (- miksi?! En todellakaan osannut sanoa -) sekä tietenkin vihreä harjakassi, jota alun perin lähdettiinkin metsästämään.

* * *

Tallille tullessa päivä alkoi jo hyvää vauhtia hämärtyä. Ajattelin samalla vaivalla autolla ollessani ajaa hevostrailerin vähän lähemmäksi päätallin ovia, jotta saisin kaikki Danten tavarat hyvin roudattua kyytiin. Catu oli tulomatkalla tiivistänyt hyvin kisapäivän yleisen kulun, mikä helpotti todella paljon omaa valmistautumistani.
"Tarviitko vielä apua jossain?" nainen kysyi, kun astuimme talliin sisälle.
"Mä luulen, että mä pärjään", vastasin Catulle ja hymyilin.
"Mut hei Catu, kiitos. Oikeesti", sanoin naiselle ja ehkä vähän yllättäen halasin tätä. Catu naurahti.
"Eipä kestä", se vastasi ja halasi takaisin.

Mä olisin ihan hukassa ilman tätä mahtavaa talliporukkaa.

* * *

Kun pääsin illalla kotiin, kello oli jo lähemmäs kymmentä. Mua väsytti ihan älyttömästi, mutta uni ei silti meinannut tulla. Mua jännitti erityisesti kouluratsastusosuus ja yritin käydä rataa vielä päässäni läpi. Tuliko laukkaympyrä ennen volttia? Olivatko siirtymiset F:ssä ja H:ssa vai B:ssä vai Ö:ssä? Turhautti.

Katsoin kelloa yhdeltätoista. Ja puoli kahdeltatoista. Ja jälleen puoli yhdeltä.

Otin puhelimen käteeni avatakseni Facebookin. Miikan WhatsApp-keskustelu oli auki, ja huomasin, että mies oli ollut viimeksi paikalla vain kaksi minuuttia aiemmin. Todennäköisesti jossain juhlimassa.

Sinä [01:31]
En saa unta 😔


Paikalla. Harmaa check-merkki muuttui siniseksi ja Miika alkoi pian kirjoittaa takaisin.

Miika [01:31]
No höh 😔 Mitä mielessä?

Sinä [01:32]
No huomenna on kisat ja jännittää ihan älyttömästi 😔


Miika [01:32]
Heei, hyvin se menee 😊💕 Dante kyllä hoitaa homman kotiin 😎

Sinä [01:32]
Katotaan, niin tipun vielä pää edellä maahan jo ennen kuin päästään edes ensimmäiselle esteelle asti ☹


Miika [01:33]
Höhlä. Me kannustetaan sua Sonicin kanssa 😊


Miika laittoi kuvan. Siinä se makasi sängyssä ilman paitaa Sonic-bordercollie kainalossa. Luoja, että se näytti hyvältä.

Miika [01:35]
Mutta nyt mun täytyy nukkua, huomenna töitä 😴. Tsemppiä ja laita vielä viestiä ennen kisoja, öitä 😘

Sinä [01:35]
öitä 💕


Katsoin vielä hetken Miikan lähettämää kuvaa hymyillen. Se rentoutti. Olisipa Miika täällä, huomasin ajattelevani, kun laskin puhelimen takaisin yöpöydälle ja nukahdin heti, kun sain suljettua silmäni.
kirjoittaja Nita
lähetetty Pe 13 Marras 2020, 19:05
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Nitan päiväkirja
Vastaukset: 27
Luettu: 969

7.11.2020 Kouluratsastusklinikka

Janni oli ratsastajana yksi mun esikuvista. Sen lisäksi, että se oli huippuhyvä opettaja, se myös ratsasti juuri niin eleettömästi ja virheettömästi kuin kaikki kansainvälisen tason ratsastajat tekivät. Oli sääli, että se ei enää kilpaillut yhtä tavoitteellisesti kuin joskus muinoin, mutta toisaalta silloin se ei todennäköisesti olisi ollut mun opettaja. Jannin tunneilta sai aina paljon irti, ja ne olivat syystä halutuimpia Shelyesissä. Se osasi olla riittävän napakka, mutta myös kannustaa.

Seurasin herkeämättä Jannin työskentelyä klinikan demo-osuuden aikana. Robin askelsi alusta alkaen niin keveästi, aktiivisesti ja sujuvasti, että en voinut kuin ihailla. Nainen kertoi sulavista siirtymisistä Robinin tehdessä ne niin huomaamattomasti, että en olisi ikinä pystynyt siihen. Vielä. Tutkin tarkasti, mitä Janni teki, jotta se sai hevosestaan sellaisen. Mulla ei ollut enää hevosesta johtuvia tekosyitä huonoille ratsastuskerroille.

Mua ei juurikaan jännittänyt, kun C-ryhmä lopetti, ja oli mun, Matiaksen ja Sonian vuoro astella estradille. Ei, vaikka katsomo oli täynnä väkeä, mukaan lukien Astlyrin ja sen Madden, josta en ollut varma, hännystelikö se Astlyria vai Astlyr sitä. Mä aioin keskittyä täysillä omaan tekemiseeni välittämättä pikkutyttöjen lapsellisesta supattelusta ja muiden virheille naureskelusta.

Olin pukenut sekä ponin että itseni klinikan vaatimiin varusteisiin: Figarolla oli siisti, tummansininen huopa, korvahuppu ja pintelit sävy sävyyn, ja mulla beiget ratsastushousut sekä tummansininen pusakka. Olin valinnut päähänikin kisakypärän ja kiillottanut saappaistani ne paremmat, sillä vaikka kyseessä oli helpon B:n tasoinen klinikka ratsastuskoululla, oli mun mielestä kunnioittavaa sen järjestäjää, eli Jannia kohtaan, että pukeutui tyylikkäästi. Heitin enkkuviltin Figaron selästä pois. Olin valmis.

Lyhyen valmennusosion aikana keskityimme pääasiassa ravi-laukkasiirtymiin, jotka olivat meille täydellisiä harjoituksia. Vaikka Figaro ei muuten ottanut nokkiinsa ratsastajan virheistä, se jännittyi pienestäkin puristamisesta helposti, jolloin sen askellus muuttui passiivisemmaksi ja lyhyemmäksi. Siirtymiset olivat hyvä keino aktivoida koko hevosta niin kuin Jannikin oli demossaan todennut.

Figaro oli toipunut mahahaavastaan hyvin ja liikkui meidän yhteistyön kestoon nähden se liikkui mun mielestä ihan mukavasti. Ainakin se näytti nauttivan yleisön edessä liikkumisesta, mikä toi siihen positiivista energiaa. Janni kehui mun istuntaa siistiksi, mistä olin todella tyytyväinen, sillä vielä muutama vuosi sitten se oli ollut kaikkea muuta. Kritiikkiä puolestaan tuli siitä, että mä kokosin ponin heti alussa vähän liian tiiviiksi paketiksi, mikä edesauttoi herkän ponin jännittymistä.

Otin palautteen vastaan hyvillä mielin, sillä tiesin sen pitävän paikkansa. Mulla oli onneksi vielä viikko aikaa treenata NVRK:n mestaruuksia varten, jossa oli meidän seuraava tilaisuus loistaa. Mun oli voitettava Astlyr, joka valmennuksemme lopuksi ratsasti Robinin verryttelyalueelta Jannin silmien alle kasvoillaan maailman omahyväisin ilme.

Kiitos valmennuksesta!

#NVRK2020
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty Pe 13 Marras 2020, 14:30
 
Etsi: Valmennukset
Aihe: 7.11.2020 Kouluratsastusklinikka
Vastaukset: 5
Luettu: 303

Princess Emilie

jeg errrRrr oOk tak
13.11.2020 - #NVRK2020 #russedrama

Mun päässä jyskytti, ja musta tuntui, että mä olisin jäänyt suoraan katujyrän alle. Mä raotin mun silmiä varovasti, ja mä näin jo vähän liiankin tutuksi käyneen näyn. Se valkoinen katto ja ne liian kirkkaat valot.

"Ei vittu…", mä mumisin ja nostin käteni silmieni päälle, koska katosta roikkuvat valot suorastaan sokaisivat, "Täällä taas."

"Huomenta", kuului myös jo tutuksi käynyt, matala miehen ääni mun oikealta puolelta, "Tuliko ikävä?"

Mä en kerennyt vastata mitään, koska huone pölähti hetkessä täyteen niitä tuttuja lähi- ja sairaanhoitajia. Ne olivat kuulleet miehen puhuvan, ja ne tiesivät, että se tarkoitti vain yhtä asiaa: mä olin tullut tajuihini. Eihän se nyt yksin puhelisi. Ehkä.

"Täälläkö ollaan herätty tähän päivään?" se sama, mukava sairaanhoitaja kysyi, joka mut keskiviikkona oli kotiuttanut.

"Tiedätkö sä, minkä takia sä oot täällä?" kuului toisen, blondin valkopukuisen hoitajan suusta.

"Muistatko sä mitä on tapahtunut?" kysyi kolmas, valkopukuinen ja miespuolinen hoitaja.

Mua alkoi ahdistamaan joka puolelta satelevat kysymykset ja huolehtimiset, ja mä en aluksi saanut sanaakaan suustani. Mulla ei ollut mitään tietoa, minkä takia mä makasin taas siinä samassa sairaalasängyssä. Mä tiesin vain sen, että mun päätä särki ihan helvetillisesti, ja sen, että mulla oli ihan hiton huono olo. Enkä mä ehtinyt sanoa mitään tai varoittaa ketään, ennen kuin mä jo oksensin suoraan lattialle mun sängyn viereen. Se parrakas mieshoitaja kiirehti mun luokse huoneen nurkasta nappaamansa roskiksen kanssa, ja joku lähti pois huoneesta siivoajia huudellen.

"Anna kaiken tulla vaan ulos, se helpottaa", hoitaja puhui rauhassa ja piteli musta kiinni, etten mä kaatuisi lattialle, "Sä oot eilen illalla saanut aivotärähdyksen, hevonen potkaisi sua päähän. Onneksi sulla oli kypärä päässä, se pelasti luultavasti sun hengen."

Aivotärähdys. Se sana sai mun olon entistä huonommaksi ja mä yökin vielä lisää, sen hoitajan edelleen pidellessä musta ja samalla myös roskiksesta kiinni. Ja onneksi piti, koska mua huimasi niin paljon, että koko maailma vain pyöri mun silmissä. Mä yritin vain parhaani mukaan olla tukehtumatta ja saada yökkäilyn loppumaan, mutta se tuntui mahdottomalta. Mulle tuli pieni paniikki, ja mä vaan aloin itkemään hysteerisesti. Mä haukoin happea lomassa samalla kun yökin, ja se ihana hoitaja vaan istui rauhassa mun vieressä ottaen mut entistä tiukempaan otteeseen.

"Hei ei tässä oo mitään hätää, kaikki järjestyy kyllä", se puhui rauhassa ja silitti mun käsivartta.

Se sai mun olon tuntemaan turvalliseksi, ja pikkuhiljaa mä sain itseni kasattua ja hyperventiloimisen loppumaan. Kyyneleet valuivat mun poskilla vielä senkin jälkeen, kun mä sain yökkimisen viimein loppumaan, ja se mut kotiuttanut sairaanhoitaja toi mulle paperia. Että mä sain kyyneleeni kuivattua ja naamani pyyhittyä. Mun täytyi näyttää aivan järkyttävältä, mutta se silti kehui mua kauniiksi, ja se sai mut lopullisesti vakuuttumaan siitä, että mä olin hyvässä ja ammattitaitoisessa hoidossa, ja että ei tässä oikeasti ollut mitään hätää. Kyllä kaikki järjestyisi. Ainakin mä toivoin niin.


Aivotärähdys. Se sana pyöri mun päässä vielä senkin jälkeen, kun hoitajat olivat huoneesta lähteneet. Mulle oli selvitetty tilannetta, ja mä sain tietää, että mä olin eilisellä tunnilla pudonnut Dimonan selästä suoraan Tegurin jalkoihin. Mä olin saanut kavioista päähäni, ilmeisesti Tegurin toimesta kypärään jääneestä, valtavasta kavionjäljestä päätellen. Dimonan kaviot olivat paljon pienemmät kuin se jälki. Mä olin itsekin nähnyt kypäräni, joka oli nyt entinen kypärä. Sillä ei enää kukaan ratsastaisi hetkeäkään. Mulla tulisi aika tosi kiire hommata itselleni uusi kypärä sunnuntain kisoja varten. Kisoja varten, mihin osallistuminen oli tällä hetkellä hyvin epävarmaa. Mä en uskaltanut edes puhua niistä kenellekkään, koska mä tiesin, että multa olisi kielletty niihin osallistuminen. Mä laitoin vaan työpaikalle viestiä, että voisivatko ne hommata mulle uuden kypärän sunnuntaihin mennessä. Hedda oli vastannut, että tottakai, ja toivottanut pikaista paranemista.

Mulla ei eilisestä ollut paljoa muistikuvia jäänyt mieleen, mutta kun mä oikein kaivelin muistiani, mä muistin jotain. Lyhyitä välähdyksiä tallilta, Dimonan selästä, ambulanssista sekä sairaalan pitkiltä käytäviltä. Mä muistin sen kamalan palelemisen, ja samalla tajusin, että mua ei palellut enää. Oliko mun kuume lopultakin laskenut? Sitten mä tajusin, että mä makasin kolmen paksun peiton alla, ja mulla oli taas kanyyli ja tippaletku kämmenselässä kiinni. Se oli ehkä sittenkin vain turha toivo, ja kuin tilauksesta mua alkoi taas palelemaan ihan hemmetisti. Mun naamalle iskettiin myös ne happiviikset takaisin sen jälkeen, kun olin lopettanut yökkimiseni ja sen sijaan alkanut yskimään hullun lailla. Että eipä siitä järkyttävästä yskästäkään oltu eroon päästy. Mä en voinut ymmärtää, miten tässä pystyi näin käymään? Mä olin kotiutunut sairaalasta keskiviikkona, ja heti seuraavana päivänä palannut sinne taas ambulanssikyydillä ja entistä huonommassa kunnossa. Mä olin herännyt mun pahimpaan painajaiseeni. Päiväkin oli minulle kerrottu. Sehän oli 13. ja perjantai, tietysti.

Mulla oli järkyttävän päänsäryn ja nyt jo vähän onneksi helpottaneen huonon olon lisäksi muistona aivan valtaisa, kirjava mustelma pakarassa ja toinen selässä mun jouduttua hevosten jalkoihin. Mut oli kuulemma röntgenkuvattu sillä aikaa, kun mä olin ollut tajuttomana, eikä murtumia onneksi ollut. Mä olin ollut onnekas ja päässyt suhteellisen vähällä. Vaikka ei se siltä nyt tuntunutkaan. Musta tuntui siltä, että mun päältä oli ajettu katujyrällä, sen jälkeen nakattu pakasteeseen ja vielä sen jälkeen mun keuhkot olisi poltettu.


Mun puhelin oli sängyn viereisellä yöpöydällä lojumassa, ja mä nappasin sen käteeni. Kello oli 7:15 ja mä tiesin, että vielä olisi aika kauan aikaa aamupalaan. Mulla oli kamala nälkä, koska mä olin vasta oksentanut mahani tyhjäksi, joten ei auttanut kuin kärsiä ja odotella ruoka-aikaa. Mä sain puhelimeni lukituksen avattua. Mun whatsapp oli taas kerran räjähtänyt viesteistä, mutta mä en jaksanut lukea niitä. Mä avasin suoraan instagramin, ja ensimmäisenä päivitin instagram-storyni. Mä otin videon, ensin etukameralla ja vaihdoin sitten takakameraan. Mä kirjotin tekstiksi "day seven, here again. got kicked to my head, thank you Tegur." ja kirjoitin alle vielä päivämäärän, "friday, 13th november". Paikaksi merkkasin vielä Våganin kunnan terveyskeskuksen, ennen kuin postasin kuvan storyyni.

Mun direct oli taas kerran räjähtänyt, ja mä olin onnellinen siitä, että instagram nykyään lajitteli viestit kahteen eri kansioon. Multa olisi muuten jäänyt tärkeä viesti huomaamatta. Se oli Eliakselta.

"@HoelElias: Hei. Håper du har det bra og ikke noe bra skjedde? Jeg har videoer per time. Men ikke faller. Ikke de er sannsyngligvis gode oo, men vil du forstt ha dem?"


Se viesti sai mut hymyilemään. Mutta viesti sen alla sai mut kauhistumaan.

"@princessemilie: jeg errrRrr oOk tak"


MISSÄ VÄLISSÄ MÄ OLIN JOTAIN TUOLLAISTA KIRJOITTANUT?????? Kolme tuntia sitten???

Elias ei ollut vastannut mitään, se ei ollut toivottavasti ehtinyt näkemään sitä. Mä poistin sen äkkiä, ja kirjoitin järkevämmän viestin vastaukseksi.

"@princessemilie: Jeg er ok, takk. Jeg her hjernerystelse, hodet mitt er veldig sår og jeg her to store blåmerker. Jag husker ikke så mye om i går 😬 Jeg trenger ikke videoer, jeg ridende ikke godt. Jeg følte meg ikke bra som du kanskje la merke till 😅"


Mä luin viestin huolellisesti läpi, ennen kuin lähetin sen Eliakselle. Mä toivoin koko sydämeni pohjasta, että poika ei ollut nähnyt edellistä viestiäni. Muuten mä olisin nolannut itseni aivan täydellisesti sen silmissä.

_________________________
Merkintä 8, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Pe 13 Marras 2020, 02:08
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 584

Om Ellas liv

Rutiini
12.11.2020

#NVRK2020 #russedrama


Kello läheni kymmentä, kun mä huokaisten laskin historiankirjan alas. Se oli paksu, harmaa, kolmannen kurssin kirja, jossa käytiin läpi toista maailmansotaa ja siihen johtaneita tekijöitä. Olin lukenut sen syksyn aikana kannesta kanteen kahdesti -- lukion aikana varmasti monta kertaa useamminkin -- ja silti kaikki tieto oli valunut viemäristä alas kilometrin pituisena vanana. Mulla oli kansiollinen ajatuskarttoja ja muistiinpanoja, jotka halusin polttaa.

Mun päivän rutiini oli mennyt täysin pieleen, kun tallilla olikin venähtänyt oletettua kauemmin, mikä tarkoitti sitä, että lukuaikataulukin oli venynyt, ja mun pitäisi sen mukaan opiskella vielä pitkälle yöhön. Hanne tulisi huomenna kolmeksi viikoksi Svolværiin, ja niin iloinen kuin siitä olinkin, en ainakaan ensimmäisinä päivinä kehtaisi lukea sivuakaan. Vaikka se oli itsekin asunut täällä pikkukylässä, oli se silti vieras. Vieraita piti viihdyttää. Hermostutti niin, että kädet vapisivat, kun tartuin yöpöydällä seisseeseen Vossin vesipulloon.

Kaiken lisäksi olin hirvittävän huolissani Emiliestä. Se idiootti oli tullut ratsastustunnille varmaan neljänkymmenen asteen kuumeessa, juuri sairaalasta päässeenä. Kas, kun oli sentään saanut happiviikset pois naamaltaan, ja sairaalakaavunkin oli muistanut jättää pois. Mä olin pistänyt sille päivän mittaan ainakin sata viestiä, jossa olin käskenyt sitä perumaan tuntinsa ja mielellään sunnuntain NVRK-mestaruudetkin, vaikka tiesin sen olevan turhaa. Kyllä mä ystäväni tunsin: Emilie ei ollut luovuttaja. Ei se nytkään luopunut leikistä ennen kuin ensihoitajat kantoivat sen maneesin hiekalta paareilla suoraan ambulanssiin.

Siitä lähtien mä olin ollut aika lähellä, etten itse laittanut Jassulle viestiä, jossa peruisin Emin osallistumiset. Jos tyttö itse saisi päättää, se keikkuisi sunnuntaina Dimonan täplikkäässä selässä vaikka tippaletkut kädessä ja happipullot selässä. Sydämeni pohjasta toivoin, ettei sillä ollut mitään vakavaa sairautta hurjista oireista huolimatta. Se ei malttanut pysyä paikoillaan hetkeäkään, ja todennäköisesti tämän päiväinen episodi ei ainakaan tehnyt sille hyvää.

Mä silti ymmärsin Emiä, mutta samalla en kuitenkaan. Olisin itse ollut varmasti ihan samanlainen, vaikka alitajunta kolkutti kuinka, ettei se ollut järkevää.

Laskin puolilleen tyhjentyneen vesipullon takaisin paikalleen, kun puhelimeen kilahti uusi viesti. Olisipa se Emilie, huomasin ajattelevani, antaisi nyt jotain elonmerkkejä itsestään, kertoisi että kaikki on kunnossa. Mutta ei antanut, ei kertonut. Sen sijaan näytöllä keikkui Instagramin logo, mikä sai mut kiinnostumaan.

HoelElias: Mulla on pari videota teidän tän päivän tunnista. Ei ne mitään hyviä oo, mutta haluatko nähdä?


Mitä pidemmälle mä viestiä luin, sitä enemmän mun kulmakarvat nytkähtivät pois paikoiltaan. Elias oli toden totta ollut paikalla maneesissa, sillä sen sisko ratsasti myös Shelyesissä, mutta miksi se oli kuvannut videotakin? Ja vielä pyytämättä? Oliko kyseessä joku Adrianin ja Matiaksen porukan sairas vitsi, kuvata videota ratsastuksesta muka viattomasti, ja sitten naureskella sille pitkin koulua? Yrittikö se pilata mun maineesta viimeisetkin rippeet?

Vai yrittikö se olla taas ystävällinen? Elias oli mulle tuttu jo pidemmältä ajalta, mutta silti se oli aina jäänyt hieman etäiseksi. Se pyöri lähinnä poikien ja sen supermustasukkaisen tyttöystävänsä seurassa, ja muutamia lukiobileiden sananvaihtoja lukuun ottamatta en ollut juurikaan päässyt tutustumaan siihen. Ennen kuin nyt, kun sille oli tullut kova tarve vakuutella olevansa eri maata Matiaksen ja muiden kanssa. Emillekin se oli kuulemma toivotellut pikaista paranemista. Miksi se halusi tutustua kaikkiin vasta nyt, kun koulu oli loppumaisillaan, ja kohta hajaannuttaisiin kaikki eri teille kuitenkin?

Niin. Hajaannuttaisiin. Vaikka se olisikin vain sairasta läppää, mitä sitten? En mä niitä ihmisiä enää näkisi kohta ollenkaan. Eliaksella oli video musta Figaron selässä, ja oman ratsastuksen katsominen oli kultaakin arvokkaampaa oppimisen kannalta. Sunnuntain kilpailuihin oli vielä pari päivää, ja sinä aikana ehtisin kyllä vielä korjata kaikki merkittävimmät virheet.

ellajohansen: Ai, kiva! Totta kai haluun nähdä 😊


Sitten pistin Instagramin ilmoitukset pois päältä, heivasin historiankirjan pois tieltä ja aloin kahlaamaan läpi psykologian muistiinpanoja. Sillä niitä mä tarvitsin eniten kaiken tämän typerän sotkun keskellä, jossa en ymmärtänyt enää mitään.

Kädet vapisivat, kun mä käänsin sivua.
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty Pe 13 Marras 2020, 00:12
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Om Ellas liv
Vastaukset: 11
Luettu: 605

# Tallikirja 2017 -->

Säkkituoli
12.11.2020 / #OTsuoritus / #NVRK2020
sisältää kiroilua

Emilie oli lähtenyt ambulanssilla maneesista. Tunti jatkui loppuun, mutta monilta, myös Jannilta, vähän vaisuissa merkeissä. Nainen ei tuntunut olevan toipunut vielä illan viimeiseenkään tuntiin mennessä, vaan heitteli muutaman puomin maahan ja kertoi, että tänään treenattaisiin laukanvaihtoja. Jes. Niitäkö se piti tärkeimpänä viimeistelytreeninä lauantaita varten? Tegur vaihtoi laukan vaikka ylämäkeen peruuttaen. Mun teki mieli lopettaa tunti kesken jo siinä kohtaa, koska tästä ei olisi mulle mitään hyötyä.

Lidian selässä oleva blondi vilkuili mua nyrpeänä. Ihme muija. Mä en ollut tehnyt sille koskaan mitään pahaa. En ollut koskaan edes puhunut sille, moikannut vain tallin käytävällä. Joku muu tosin oli, joten ehkä sillä vain oli sisäistä pahaa oloa patoutuneena, ja purki sen muhun. Onneksi mä olin sen verran sitä parempi ihminen, ettei mun tarvinnut purkaa omia tunteitani muihin ihmisiin.

Pakko oli myöntää, että purin turhautumistani ehkä Teguriin. Ruuna oli ihan päikkärimoodissa taas saatuaan lepäillä tallissa tuntien välissä, enkä mä jaksanut sen laiskanpulskeaa löllähtelyä ympäri maneesia, vaan läpsäytin sitä raipalla niin kovaa persuksille, että jopa edessä kulkenut Aage kiihdytti tahtiaan hetkeksi.
”Astlyr, sun pitää itse ratsastaa kunnolla, että sä voit vaatia hevostakin liikkumaan kunnolla. Sä itse olet siellä aivan löysänä. Edellinen tunti meni ihan hyvin, missä sun keskittyminen nyt on?” Janni valitti maneesin keskeltä, enkä mä voinut hillitä itseäni enää.
”Mua ei kiinnosta maksaa tällaisesta helvetin turhasta paskasta, jossa mä tai hevonen ei opita yhtään mitään.”
”Teidän tän hetkinen suoriutuminen ei vakuuta mua siitä, että tämä olisi helvetin turhaa paskaa.”
”Ehkä mua ei hirveesti innosta suoriutua, kun mä en koe saavani mitään tästä tunnista.”
”Vai loppuiko sulta vaan kunto kesken etkä kehtaa myöntää sitä? Muistatko sä, kun mä sanoin sulle tiistaina, että pitää treenata myös ratsastustuntien ulkopuolella?”
”Mä muistan sen aivan helvetin hyvin, ja ihan vain tiedoksi, että mä olen tällä viikolla tehnyt kolme salitreeniä ja neljä juoksulenkkiä. Kiitos vain huolenpidosta.”

Janni pyöräytti silmiään ja keskittyi hetken siihen Lidian selässä olevaan blondiin, joka mulkoili mua nyt vielä nyrpeämmin. Tegur laukkasi laiskasti tehtävien läpi, ja mä ratsastin tahallani huonosti. Edes Emilien mahdollinen poisjäänti kisoista ei saanut mua motivoitumaan tähän tuntiin. Toivottavasti mun motivaatio palaisi huomisiltaan mennessä, koska sitten Janni varmaan menisi ja peruisi mun osallistumisen kisoihin, ihan vain vittuillakseen. Melkein teki mieli ajaa Tegur tekemään jotain sille hyvin epätyypillistä, vaikka pukittamaan tai hyppäämään pystyyn, ja tippua tahallaan. Siinähän olisi piristystä Jannin iltaan. Ihme, ettei se heittänyt Teguria hiekalla perseelle tai jotain, että saisi mut alas selästä ja loukkaantumaan.

Välikäyntien aikana mun sisällä kiehui edelleen, enkä mä pystynyt pitämään taaskaan turpaani kiinni.
”Se on ihan helvetin kiva, että oot huolissas siitä pikkuprinsessasta, mutta ensinnäkin, ihan sen oma syy, että tuli ratsastamaan vaikka on vasta eilen päässyt sairaalasta. Mun mielestä on vastuutonta edes päästää se ensinnäkin tallille tartuttamaan kaikki muut kisojen alla, ja toisekseen hevosen selkään tossa kunnossa. Ja vaikka sä kuinka olisit siitä huolissas, niin jos sä olisit oikeasti ammattilainen, niin sä et antaisi sen vaikuttaa sun opetukseen.”
Janni näytti tyrmistyneeltä, ja niin näyttivät suunnilleen kaikki muutkin. Nainen ei vaivautunut edes sanomaan mitään, pudisteli vain päätään ja korotti laukanvaihdon apuna käytetyn puomin pieneksi esteeksi. Hämmentävän korkeaksi sellaiseksi.
”Sitten sama homma, mutta puomi on 70 senttiä korkeammalla kuin äsken. Teidän pitää olla terävänä ja keskittyneenä, sekä hevosen että ratsastajan, että onnistutte tässä”, Janni selosti ja katsoi mua merkittävästi. Mä näytin sille keskisormea, nostamatta kuitenkaan kättäni irti ohjista, ja toivoin ettei se nähnyt.

Ensimmäisellä yrityksellä Tegur laukkasi niin löysästi, että se pysähtyi esteen eteen. Mun tasapainoa se ei horjuttanut, koska mä tunsin jo kaukaa, ettei se aikonutkaan hypätä. Heti mun epäonnistumisen jälkeen Lidia pienen blondinsa kanssa hyppäsi esteen täysin suvereenisti ja onnistuneesti. Mä mumisin hiljaa itsekseni monta painokelvotonta sanaa sille pikkublondille, joka oli hämmästyttävän paljon pikkuprinsessan kaltainen.

Toisella yrityksellä Tegur hyppäsi, mutta niin laiskasti, että se pudotti puomin.
”Ihan totta nyt Astlyr, te olette molemmat löysiä kuin säkkituolit. Jos te tolla tavalla meette lauantaina, niin te ette pääse edes verkkaristikosta yli. Ja nyt kannattaa uskoa.”
Mä en jaksanut vastata enää mitään, kunhan survaisin kantapääni ruunan kylkiin niin, että se laukkasi kahdesti kunnolla esteestä yli, ja Janni laittoi meidät loppuverryttelemään onnistuneiden suoritusten jälkeen. Ehkä Madde lähtisi tänään Gjemmariin, tai Eline. Koska sitä mä tähän iltaan tarvitsin.

Eikä mulle jäänyt tunnista käteen muuta kuin se, että Jannin mielestä mä näytin säkkituolilta.
kirjoittaja Astlyr
lähetetty To 12 Marras 2020, 23:44
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5125

# Tallikirja 2017 -->

12.11.2020

Tänään olisi viimeinen tunti ennen kisoja ja samalla viimeinen mahdollisuus treenata Vennin kanssa ennen kisoja. Mua toisaalta vähän jännitti että olisinko mä saamassa edes Venniä tälle tunnille, mutta onneksi sen nimi koreili mun nimen perässä ja mä saatoin huokaista helpotuksesta samalla kun mä kävelin kohti maneesia.

Mä kerkesin hetken seurata edellisen ryhmän tuntia, ennen kuin Emilie joka ratsasti Dimonalla tippui ja Janni huusi hakemaan apua. Mä lähdin maneesista mahdollisimman reippaasti mutta säikäyttämättä poneja ja pihalla mä juoksin päätalolle ja hälytin Jassun apuun. Mä en oikein osannut selittää että mitä oli käynyt kun Jassu sitä kyseli, mutta mä vain selitin että Emilieen oli ilmeisesti sattunut tosi pahasti. Jassu lähti juosten kohti maneesia ja mä seurasin sitä perässä, ihmetellen edelleen että mitä tapahtui.

Lopulta koko tilanne saatiin jotenkin selkeytettyä Janni otti tilanteen hallintaan, ja lopulta edellisen tunnin ratsukot suorittivat loppuverkan samalla kun meidän tunnin ratsukot saapuivat paikalle ja me tehtiin pikainen ratsastajien vaihto. Vennillä oli mennyt edellisellä tunnilla joku Jakob ja se oli mua paljon pidempi, joten mä jouduin lyhentämään jalustimia reilusti, ennen kuin mä saatoin nousta sen selkään. Pyydettyäni Vennin käyntiin oli selkeästi tosi paljon reippaampaa ja mä yritin parhaani mukaan saada sitä ratsastettua paremmin kuulolle.

Hiljalleen Janni käski meitä keräämään ohjia ja tekemään temponmuutoksia käynnissä ja jos tilaa oli niin vaikka ihan pysähdyskin. Musta tuntui että mä en saanut Venniä millään hidastamaan askellustaan ja mua alkoi vähän jo turhauttaakkin kun mä ajattelin että me lähdettäisiin vaan nolaamaan itsemme ja koko shelyes kisoihin. Voiskohan osallistumiset vielä perua… Janni taisi huomata että mulla oli vaikeaa ja se tuli kävelemään mun vierelle ja hiljalleen mä aloin saamaan sen neuvoilla Venniin parempaa kontrollia.

Me jatkettiin samaa tehtävää myös ravissa ja siihen lisättiin myös, loivat kiemuraurat, joiden aikana piti tehdä käyntiin siirtyminen ja kävellä neljä askelta ja sitten taas raviin. Musta tuntui että meidän meno meni Vennin kanssa ääripäästä toiseen ja nyt tamma sitten toimi kuin ajatus ja mulla meinas olla vaikeuksia saada sen vuoksi sitä ratsastettua. Kuitenkin me alettiin löytämään koko tunnin aikana parempaa yhteistyötä ja lopputunnista mun olo ei ollut ehkä ihan niin surkea, mutta en mä tiennyt olisiko mun kannattavaa lähteä enään kisaamaan.

”Nea onko kaikki okei?” Janni käveli mun viereen kun mä olin nostamassa Vennin jalustimia. Mä kohautin olkiani, ennen kuin mä kehittelin jotain vastausta.
”Mä oon ihan surkea. Ei mun kannata lähteä mihinkään kisoihin nyt viikonloppuna. Kaikki muut on paljo osaavampia ja semmosia, jotka on ratsastanut paljon pidempään” mä mutisin jostain satulan siiven alta.
”Hei. Kyllä sä pärjäät. Nyt oli vain vähän tällainen poikkeuksellinen päivä mikä ei ollut tietenkään ihan se paras juttu kisavalmisteluja varten. Ei aina kaikki mee ihan täydellisesti ja mulla on ollut paljon pahempiakin kisavalmisteluja. Ja mä oon kuitenkin kisoissa mukana niin mä voin auttaa sua verkassa niin sun ei tartte yksin yrittää pärjätä. Kuulostaako hyvältä?”
”Joo…”
Janni hymyili mulle vielä nopeasti ennen kuin sen piti alkaa opettamaan viimeistä tuntia, ja mä lähdin taluttamaan Venniä talliin.

Hoitaessani Venniä mä mietin että ehkä mun pitäisi käydä edes kokeilemassa että tulisiko meidän kisoista mitään, vaikka mä en osannutkaan yhtään ratsastaa. Olispa äiti täälä…

#NVRK2020 / #OTsuoritus
kirjoittaja Linnea
lähetetty To 12 Marras 2020, 23:12
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5125

# Tallikirja 2017 -->

Back in business
12.11.2020 - #NVRK2020

Yleensä mulla oli torstaisin melko kiire ehtiä koulusta kotiin ja sitten tallille omalle, viideltä alkavalle koulupainotteiselle tunnilleni, mutta tänään mulla ei ollut. Mä en mennyt tänään kouluun, koska mä olin edelleen kuumeessa ja lisäksi yskimiselläni olisin häirinnyt kaikkia niitä harvoja opiskelijoita, jotka jaksoivat kiinnostua äidinkielenopettajan puuduttavasta luennoinnista eri kirjallisuuden lajeista sekä niiden eroista ja yhtäläisyyksistä. Meidän äikänmaikka oli ikivanha mummo, joka veti jokaisen tunnin samalla kaavalla, eikä sitä muuttaisi, vaikka pommi räjähtäisi sen jalkojen alla. Mulla ei käynyt yhtään sääli Astlyriä ja Maddea, jotka olivat luultavasti parhaillaankin homehtumassa sen tunnilla.

Mä olin itse kotona valmistautumassa tallille lähtöön. Mä laitoin mun kulmat kuntoon, ripsiin mustaa väriä sekä luomiin kissansilmärajaukset ja vähän luomiväriä. Muuta meikkipohjaa mä en tehnyt. Huuliin sipaisin kevyen kerroksen huulipunaa. Vaatteiksi valikoitui mustat ratsastushousut ja ratsastussukat sekä vaaleanpunainen toppatakki. Sen alle puin ohuen, mustan fleecepaidan. Mä luulin, että se takki olisi ehkä hieman liian lämmin ratsastaessa, mutta mä puin sen silti, koska sillä hetkellä mua paleli niin paljon. Kuume oli varmaan taas nousussa, mutta mä en enää kerennyt mittaamaan sitä ennen tallille lähtöä. Mä mietin hetken, pitäisikö mun ottaa vielä särkylääkettä, mutta mä päätin kuitenkin olla ottamatta. Kyllä mä selviäisin ilman sitäkin. Onneksi mutsi ei ollut kotona, se olisi pakottanut mut ottamaan sitä ja jäämään kotiin. Eteisestä mä nappasin mukaani avaimet sekä saappaat ja kypärän sisältävän kestokassin ennen kuin painoin kodin ulko-oven kiinni. Mä avasin Audini ovet lukosta, laskin kestokassin takapenkille ja istuin itse kuskin paikalle. Auto hurahti tyytyväisen kuuloisesti käyntiin ja mä peruutin sen näppärästi pois pihasta. Mä säädin auton ilmastoinnin niin lämpimälle kun sen vain sai, ja lähdin ajamaan tallille.


Mulle oli taas jaettu Dimona tunnille, eikä se ollut yhtään huono asia. Me tarvittiin vielä treeniä ennen mestaruuksia, varsinkin kun mä en ollut alkuviikosta päässyt ekstratunneille ratsastamaan. Mä hain pilkullisen pikkuponin tarhasta ja hoidin sen rauhassa pihattotallin rikkumattomassa hiljaisuudessa. Hiljaisuuden katkaisi vain mun yskiminen, joka vain paheni pahenemistaan, kun yritin saada Dimonaa puhtaaksi pinkkiä kumisukaa ja pölyharjaa apuna käyttäen. Tiikerinkirjava tamma oli taas pyörinyt jossain kuralätäkössä, ja sen koko karvapeite oli kuorrutettu kuivuneella mutakerroksella. Se seisoi tyytyväisenä, saamastaan huomiosta nauttien karsinassaan mun yrittäessä epätoivoisesti saada ponia puhtaaksi varustamista varten. Mun henkeä ahdisti ja keuhkoihin sattui jo siinä vaiheessa, kun lopulta olin saanut ponille varusteet niskaan. Mua vähän mietitytti, että miten mä selviäisin pian alkavasta tunnista. Mulla ei kuitenkaan jäänyt aikaa tarkemmalle miettimiselle, koska mulla oli jäljellä vielä omien ratsastusvarusteiden päälle pukeminen ennen kuin pitäisi jo lähteä maneesia kohti.

Mun otsassa oleva patti oli pikkuhiljaa alkanut pienentymään, mutta se puristi silti kypärän alla ja sai mun pään särkemään. Eikä mun musta silmäkään kovin kauniilta näyttänyt. Mä pyysin silti Wildaa hoitavan tytön ottamaan kuvan musta ja Dimonasta tallin käytävällä, ja mä postasin sen mun ig-storyyn tekstillä "day six, back in business". Sen jälkeen mä tungin puhelimeni takaisin toppatakkini taskuun, vedin ratsastushanskat käteeni, otin lattialla olevan raipan sekä juomapullon toiseen käteeni ja toiseen ohjat ennen kuin talutin pilkkuponin ulos pihattotallista.


Ulkona oli jo aivan pimeää, kun me käppäiltiin Dimonan kanssa maneesille. Mulla oli ikävä kunnon talvea ja pakkasta, mutta sen sijaan lämpötilat pysyivät vielä marraskuun puolessa välissäkin plussan puolella. Myös mun ruumiin lämpötila oli viime aikoina pysynyt vähän turhankin lämpimänä, aivan kuin ilmakin. Mua paleli taas ihan hulluna, mutta mä purin hampaani yhteen ja täristen talutin Dimonan muiden tuntilaisten muodostaman letkan perään. Madde ja Astlyr olivat Lidian ja Tegurin kanssa jonon kärjessä, Ella niiden perässä Figaron kanssa ja mun ja niiden välissä oli vielä joku tuntilainen, kenen kanssa mä en kovinkaan paljon ollut koskaan jutellut. Mä käänsin Dimonan kaartoon, yrittäen samalla kuunnella Madden ja Astlyrin epämääräisiä supinoita.

Saatuani satulavyön kiristettyä sekä jalustimet säädettyä sopivan mittaisiksi, ja mä kumarruin nostamaan raippani maneesin pohjalta, minne olin sen hetkeksi nakannut. Mä nousin vähän turhan nopeasti ylös, ja mun päässä heitti ihan huolella. Mä jouduin ottamaan Dimonan satulasta tukea pystyssä pysyäkseni, ja samalla hetkellä mä sain aivan järkyttävän yskänpuuskan. Mä yritin kesken yskimisen epätoivoisesti haukkoa happea keuhkojen huutaessa hallelujaa. Mä kuulin Astlyrin korottavan ääntään ja puhuvan jotain, mutta mä en saanut tarpeeksi selvää voidakseni vastata sille mitenkään. Sivusilmällä näin, että Ella mulkaisi sitä myrkkykäärmettä ja sen oikeaa kättä päin sillä ilmeellä, että ne takuulla olivat puhuneet paskaa musta. Mä en saanut sanaakaan suustani, mutta sain yskänkohtauksen lopulta rauhoittumaan ja huidoin jotain maneesin katsomossa istuvaa tyttöä tuomaan mulle mun juomapullon.

Mä pääsin lopultakin satulaan ja ponin kanssa liikkeelle. Mä hengästyin jo heti alkuverryttelyissä yrittäessäni saada Dimonan jotenkin edes avuille kaikkien alkeisratsastajien jäljiltä. Se tuntui vähintäänkin yhtä jähmeältä kuin sillä viime torstain tunnilla, mikä oli ollut yhtä vääntämistä alusta loppuun asti. Se kulki pää ylhäällä ja selkä alhaalla, kipitti takajalat talliin unohtuneena sitä sen maailman matalinta ja liidottominta ja lyhyintä pikkuponiravia. Se ei todellakaan alkanut mun kanssa yhteistyöhön, ja yksinkertaisesti päätti olla kuuntelematta mua. Avo- ja sulkutaivutuksista ei tullut yhtään mitään ponin kovettaessa kylkensä enkä mä saanut sen jalkoja varmaan kertaakaan kulkemaan siellä, missä niiden olisi pitänyt mennä. Mä yritin epätoivoisesti saada ponin liikkumaan paremmin, mutta mä en jaksanut. Mun voimat yksinkertaisesti vain loppuivat heti alkuunsa, ja mä yritin vain selvitä tunnista, mitä oli jäljellä vielä aivan liian monta minuuttia.


Koko tunti meni jossakin ihme sumussa, ja meidän osalta suorastaan luokattoman ravityöskentelyn jälkeen oli välikäyntien vuoro. Mä huokaisin helpotuksesta saadessani siirtää Dimonan käyntiin ja yritin selvitä seuraavasta yskäkohtauksesta. Mun silmät vaan valuivat vettä, kun yritin välttää tukehtumisen ja vetää happea keuhkoihini. Maneesiin laskeutui täydellinen hiljaisuus, kun mä lopulta sain yskäni rauhoittumaan. Janni ojensi mulle vesipullon samalla, kun alkoi rauhassa selostamaan laukkatehtävää, minkä työstäminen olisi vuorossa heti välikäyntien jälkeen. Se kuulosti vähän monimutkaiselta, mutta samaan aikaan kuitenkin suhteellisen yksinkertaiselta.

Mä otin ohjat kunnolla tuntumalle, painoin pohkeet pienen ratsuni kylkeen ja  nostin laukan pitkän sivun jälkeisestä kulmasta. Mua huimasi, kun mä käänsin Dimonan pääty-ympyrälle ja yritin saada tahmean ponin ylläpitämään laukan. Seuraava kulma tuli aivan liian nopeasti vastaan. Dimona ei ollut yhtään valmis väistöön, multa loppui happi ja mun näkökenttä alkoi uhkaavasti sumenemaan. Mua oksetti, kun mä viimeisillä voimillani yhtä aikaa yritin haukkoa happea ja saada ponia ottamaan edes yhden laukka-askeleen maneesin keskustaa kohti. Mä erotin sumeasti, että meitä vastaan oli tulossa iso, ruunikko puoliverinen Astlyr selässään, ja mä vaatimalla vaadin Dimonaa laittamaan koipensa ristiin. Pilkullinen poni otti lopultakin mun avun kuuleviin korviinsa, se alkoi väistämään ja laukkaamaan loivasti maneesin keskustaa kohti. Mun näkökenttä sumeni entisestään ja yhtäkkiä mä tunsin, kun mun koko kroppa valahti voimattomaksi. Mun ote herpaantui aivan täysin, enkä mä tajunnut mistään enää mitään. Kaikki äänet kaikuivat mun korvissa. Mun olemattomassa näkökentässä vilisi vain paljon karvaisia jalkoja, mä maistoin hiekan mun suussa ja jokin kopsahti voimakkaasti mun kypärään. Silloin mun päässä pimeni.


"Emi? Emilie? Sano nyt jotain", mun aivot rekisteröivät jonkun puhuvan ja samalla ravistelevan mua kevyesti.

Mä mutisin jotain epämääräistä, ja mä kuulin helpottuneen huokaisun. Mun päässä tykytti hullun lailla ja mä yritin nousta istumaan, mutta se sama joku painoi mut takaisin maahan makaamaan.

"Ambulanssi on tulossa", mä kuulin jonkun toisen äänen.

"Älä liiku Emi", mä kuulin taas sen jonkun puhuvan mulle rauhassa, ja mä nyökkäsin varovasti.

Se oli virhe, koska se pieni liikahdus sai mun pään tykyttämään entistä kovemmin, ja mun päässä pimeni uudestaan.


Mun silmissä välkkyi sininen, kun mä seuraavan kerran tulin tajuihini. Mä makasin taas jossakin, ja mä tunsin jonkun pitävän kättään mun rinnan päällä. Se tuntui painavalta, se esti mua liikahtamasta yhtään minnekkään. Mä yritin puhua, mutta mun suusta ei tullut yhtään järkevää sanaa, vain epämääräistä muminaa. Käden omistava henkilö hyssytti mut hiljaiseksi, ja mä vaikenin. Mä näin vielä yhden sinisen välähdyksen, ennen kuin mun päässä pimeni jo kolmannen kerran.

Mä tunsin, kun se asia, missä mä makasin, lähti liikkumaan ja sitten tärisi kauheasti saaden mun päänsäryn pahenemaan sietämättömäksi. Mä pitelin päästäni kiinni, ja sitten tärinä vaimeni. Mä kuulin hälinää mun ympärillä, ja näin kirkkaat, valkeat valot kiinni olevien silmäluomien lävitse. Mä tunsin, kun mua kuskattiin pitkiä käytäviä pitkin, ja kuulin, kun ovet avautuivat ja sulkeutuivat meidän kulkiessa niistä läpi. Mä kuulin vielä lisää epämääräistä hälinää, ja sitten mun päässä pimeni viimeisen kerran.

Sen enempää mä en muistanut, kun mä perjantaina heräsin osastolta.

_________________________
#OTsuoritus - Merkintä 7, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty To 12 Marras 2020, 21:33
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5125

7.11.2020 Kouluratsastusklinikka

Mutkat suoriksi

Seurasin silmä kovana Jannin demoa. Halusin saada irti kaiken naisen kouluklinikasta ja puolen tunnin valkasta, minkä ratsastaisin Raffella. NVRK lähestyi vauhdilla kuin höyryjuna ja mä halusin hyödyntää joka ikisen hetken, imeä itseeni kaiken hyödyllinen viimeistä solua myöten.

Jannin ratsastusta oli ilo katsella. Ihmisiä oli kerääntynyt maneesiin sankoin joukoin, mutta nainen oli tottunut seuraaviin silmäpareihin ja puhui rauhallisesti mikrofoniin. Katselin Robinin liikkeitä. Orilla oli kaunis askellus ja kaksikon työskentely näytti lähes satumaisen saumattomalta.

Ensimmäisen ryhmän aikana me lämmiteltiin maneesin toisessa päädyssä. Silmäilin ratsukoiden menoa ja vilkuilin välillä Matiasta ja Ellaa. Varsinkin Ellan ponissa oli tapahtunut piristävä muutos eläinlääkärikäynnin jälkeen ja Ellakin vaikutti paljon vapautuneemmalta. Mä olin onnellinen tytön puolesta, vaikka se olikin jäänyt vähän etäisemmäksi tuttavuudeksi, mutta toivon mukaan meidänkin kaveruus joskus syventyisi. Ella vaikutti kivalta tytöltä, vaikka olikin hiljainen.

Meidän valmennusvuoromme koitti nopeasti. Ratsastimme Jannin päätyyn ja aloitimme pääty-ympyröissä asettelun. Raffe tuntui käteen hyvältä ja asetukset sujuivat ilman suurempia kommervenkkejä. Ruunan pää asettui kauniisti ja rennosti sivulle ja hymyilin tyytyväisenä.

Suoristaminen osoittautui kuitenkin haastavammaksi kuin oletin. Ruuna tuntui aluksi kierolta kuin makaroni ja musta tuntui, että suoruuden sijaan sen korvat olivat linjassa sen perssilmän kanssa. Tutkittuani omaa istuntaani ja hetken suoristelun jälkeen homma alkoi kuitenkin sujumaan paremmin ja saimme siitä Jannilta kehuja.

Siirtymiset menivät ihan okei, joskin muutamat töksähtelyt nähtiin meidän tahoiltamme ensimmäisien siirtymisten aikana. Raffella oli kuitenkin työmotivaatio kohdillaan ja se antoi mukavasti buustia omaankin työskentelyyni.

Itse valmennuskin tuntui menevän kuin siivillä. Pitkänhuiskea, koppavahko tyttö oli kavunnut Robinin selkään enkä voinut olla huomaamatta sen kylmiä katseita, joita se loi Ellaan Jannin antaessa loppuhetken neuvoja istunnan saralta. En pitänyt niistä katseista. Omituista käytöstä.

Jannin tullessa meidän kohdalle nainen korjaili mun istuntaani ja totesi sen kallistuvan oikeaan, mikä piti paikkansa ja huomasin sen itsekin Jannin sanojen myötä. Kokonaisuudessaan olin kuitenkin melko luottavaisella fiiliksellä - meillä oli avaimet hyville sijoille, jos vain osaisin käyttää niitä oikeisiin lukkoihin.



Kiitos valmennuksesta! I love you
kirjoittaja Sonia
lähetetty To 12 Marras 2020, 21:17
 
Etsi: Valmennukset
Aihe: 7.11.2020 Kouluratsastusklinikka
Vastaukset: 5
Luettu: 303

8.11.2020 NVRK:n esteosuudelle valmentava tehotreeni

Musta tuntui, että Matias vältteli mua. Tai okei, oikeasti musta tuntui, että mä yliajattelin aivan liikaa. Jotenkin Annun lähdön jälkeen oli tuntunut siltä, että olimme Matiaksen kanssa vaihtaneet vain muutamia katseita, mutta ei oikeastaan muuta. Aina, jos oltiin Auroran ja Matiaksen kanssa samassa tilassa, tuntui mies juttelevan suoraan Auroralle ja ignooraavan mut ihan täysiä - mihin kyllä saattoi olla joku ihan muukin syy. Ja sitten taas toisaalta, ei me Matiaksen kanssa oikeastaan koskaan oltu hirveämmin juteltu. Kuten sanottua, ehkä mä vain yliajattelin.

Tänään kuitenkin joku oli toisin. Ehkä se johtui siitä, että tunnin aikana Joona keskittyi samaan aikaan Usvaan ja Danteen ja pyysi välillä Matiasta katsomaan, mitä mä Danten kanssa tein, ja sama toimi myös toisin päin. "Ottakaa mallia Matiaksesta ja Usvasta", sanoi Joona viitaten mieheen, joka liikkui Usvan kanssa reippaasti eteenpäin, kun itse jäin roikkumaan ohjiin. Matias katsoi mua ja hymyili. Ja mä hymyilin takaisin. Ei silmäniskuja tai mitään, ihan vain neutraali ystävällinen hymy. Ehkä Matias olikin ihan ok, turhaan mä sitä mitenkään välttelin tai ärsyynnyin sen tekemisistä. Se nyt vaan sattui olemaan tuollainen, no, Matias.

Joka tapauksessa..!

Itse tunti meni hyvin. Erityisesti yksittäiset esteet sujuivat Dantelta hyvin, ja välillä se tuntui ajattelevan, että esteet olivat aivan liian matalia. Ehkä se tuntui innostuvan välillä niin paljon, että yritin jarrutella turhan kovasti, mutta Joona pyysi vain rentoutumaan ja hengittelemään rauhassa. Tein, mitä käskettiin, ja ihan oikeassahan Joona - jälleen kerran - oli. Ei Dante lähtenyt rynnistämään kohti esteitä eikä se riuhtonut ohjia kädestä. Päinvastoin, se aktivoitui huomattavasti ja jopa hieman rentoutui, kun sai tilaa liikkua omaan tahtiin.

Nopeat käännökset nopeassa vauhdissa tuntuivat ajatuksena ehkä vähän jännittäviltä, mutta oikeaan aikaan tehtynä ne olivatkin loppujen lopuksi vahvuuksiamme tänään. Ehkä käytin välillä turhan kovaa kättä, mikä ei näkynyt Dantessa itsessään, mutta Joona huomasi tämän heti ja käski aina välillä muutamaksi askeleeksi käyntiin, jotta sain taas hyvää kosketuspintaa rauhalliseen ratsastamiseen, eikä rata menisi ihan hätäilyksi.

Itse pidin parhaana harjoituksena sitä, kun pääsimme lopputunnista ylittämään kokonaisen radan ilman keskeytyksiä. Pyysin nostamaan esteet 80 senttimetriin asti, sillä niin korkea rata meillä oli myös viikon päästä lauantaina edessä. Ja tänään sain vain yllättyä positiivisesti, kuinka hyvin viimeinen rata meni! Dante oli ehkä hieman väsynyt päivän treenistä, mikä näkyi rauhallisempana liikkumisena alkutuntiin nähden, ja ehkä juuri siitä syystä oli helppo antaa tammalle tilaa liikkua omaan tahtiin - pitäen kuitenkin huolta totta kai hyvistä lähestymisistä.

"Näyttää todella hyvältä! Katso vielä, kun tulet sarjalle, että pystyt lyhentämään askelia ilman että vauhti hidastuu. Dantella on pitkät askeleet, ja varsinkin näin kahden esteen välillä niitä tulee pystyä kontrolloimaan, koska muuten on ihan varmaa, että jälkimmäisen esteen puomi tipahtaa", Joona sanoi ja näytti vielä hyvää askelpituutta kävelemällä itse kahden esteen välillä ja laskemalla askeleet ääneen.
"Hyvin teillä tulee menemään", hän tsemppasi vielä, kun annoin Dantelle pitkät ohjat.

#NVRK2020
kirjoittaja Nita
lähetetty To 12 Marras 2020, 21:07
 
Etsi: Ratsastustunnit 2020
Aihe: 8.11.2020 NVRK:n esteosuudelle valmentava tehotreeni
Vastaukset: 7
Luettu: 356

# Tallikirja 2017 -->

10.11. - Viimeiset estetreenit ennen kisoja
#NVRK2020 / #OTsuoritus

Okei, mä myönnän. Meidän olisi Danten kanssa pitänyt ehdottomasti keskittyä kouluosuuteen, sillä en vieläkään muistanut piirinmestaruuskisojen kouluratoja ulkoa. Esteet meillä sujuivat ihan hyvin, ja jostain syystä en osannut edes jännittää esteratoja. Meni miten meni, jos tuli tiputuksia, sitten tuli. Mutta kouluratsastuksessa tuntui, että pitäisi osata hienoja koreografioita ja että jokainen tuomari tarkasteli suurennuslasilla joka ikistä elettä, minkä hevosen selässä tekisin. Siksi olisi ollut todella tyhmää ottaa tällä viikolle lisätunti esteitä kouluratsastuksen sijaan. Ja silti se oli juuri se, mitä mä tein.

Iso kiitos Joonalle, joka jaksoi tulla tiistai-iltana Jannin vakiotuntien jälkeen vielä auttamaan meitä Sonian kanssa treenaamaan esterataa ja erityisesti haastavia lähestymisiä. Ja kiitos myös niille kahdelle nuorelle tytölle, jotka olivat tulleet mielellään seuraamaan tuntia ja auttamaan Joonaa puomien kanssa, kun Joona ei siihen itse pystynyt.

Tänään kuulemma unohdettaisi apupuomit sun muut, sillä ei niitä kisoissakaan olisi. Lähdimme lämmittelemään omaan tahtiin sileällä, ja Danten kanssa saimme keskittyä niihin ongelmiin, joihin olimme törmänneet viikonlopun estetunneilla. Jassun tunnilla olimme keskittyneet erityisesti tukemaan hevosta pohkeella ennen sarjoja, sillä Dante oli jäänyt helposti mutkittelemaan tai hyppäsi vinoon, ja Joonan tunnilla olimme pitäneet huolta siitä, että uskaltaisin ratsastaa reippaammin eteen ja käyttää apuja napakammin.

Alkutunnin lämmittelyesteet sujuivat hyvin, ja laskin mielessäni askelia ennen hyppyjä. Joonan pyynnöstä kokeilin välillä hieman pidentää ja lyhentää askelia vain sen verran, että huomaisin itse muutoksen, mutta että se ei vaikuttaisi varsinaisesti hyppyyn. Sainkin Danteen todella hyvän kontrollin, ja sen askelia oli loppujen lopuksi todella helppo säätää tarvittaessa.

Esteradalla oli neljä pystyestettä ja yksi kolmen esteen sarja. Sarjalla mielessäni kaikuivat Jassun sanat pohkeiden tuesta, minkä ansiosta kaikki kolme estettä ylittyivät todella hyvin, ja askeleet esteiden välillä tuntuivat vain solahtavan paikoilleen. Tuntui, että pääsimme tänään todella helpolla. Keskikroppa oli tehnyt viime kuukausina töitä sen eteen, että istunta pysyi hyvänä kaikissa askellajeissa, ja myötäämisetkin alkoivat Joonan mukaan näyttää hyviltä. Dante taas oli niin kilttiä tyttöä, ja se ylitti esteet hyvin myös silloin, kun itseni valtasi epävarmuus. Oli mukava huomata, miten Danten kanssa ei todellakaan tarvinnut jännittää esteillä, vaan sai keskittyä rauhassa omiin tekemisiin ja tasapainon ylläpitämiseen ja pystyi luottamaan siihen, että Dante teki oman osuutensa.

"Vaikka me nyt ollaan jatkuvasti keskitytty siihen myötäämiseen, niin muista, että älä jää kisoissa liikaa kiinni siihen ajatukseen. Anna mennä vaan, Dante kyllä ylittää jokaisen esteen, kunhan tuet sitä hypyssä etkä jätä yksin. Eikä tarvitse turhia jarrutella, se hevonen on niin kiltti, ettei se lähde avuilta, jos vähän mokaat. Rohkeasti vaan, ja jos tuntuu, että puomit vain kolahtelee maahan, niin uskalla nauraa itselle ja ota loppurata treenin kannalta", Joona piti tsemppipuheen. Ja ihan oikeassahan hän oli, nämä olivat Danten ensimmäiset kisat ikinä, ja eihän me voittoa lähdettykään hakemaan vaan hyvää ja onnistunutta kisakokemusta.
kirjoittaja Nita
lähetetty To 12 Marras 2020, 20:30
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5125

# Tallikirja 2017 -->

28.10. - Aikuisten alkeistunti, Nita ja Annu
#NVRK2020 / #OTsuoritus

Nita:

Tiesin, että alkeistunnin tehtävät olivat meille Danten kanssa todella helppoja. Tiesin myös sen, että niillä tunnilla pystyi keskittymään aivan eri tavalla apuihin ja omaan toimintaan aivan perustasolta lähtien, minkä vuoksi tunti oli myös meille hyvää treeniä tulevia piirinmestaruuskisoja ajatellen.

Alkukäyntien aikana pidin tiukasti silmällä Annua ja Raffea. Siskon edellisestä ratsastustunnista oli jo vuosia, mutta hän selvästi nautti, kun pääsi itse hoitamaan hevosen tunnille ja lopulta selkään. Muut tuntilaiset eivät olleet minulle tuttuja. Yhden, lähemmäs kolmekymppisen silmälasipäisen naisen olin nähnyt muutaman kerran tallikäytävällä, mutta hän oli usein omissa oloissaan. Toinen tuntilaisista jutteli Jassun kanssa jotain norjaksi koko alkukäyntien ajan ja kolmas puolestaan keskittyi ratsastamaan Aagea reippaasti eteenpäin, sillä poni meinasi tukkia koko pitkän sivun.

Jassu laittoi pituushalkaisijalle neljä kartiota. Tarkoitus oli lähteä maneesin oven puoleiselta pitkältä sivulta pujottelemaan kartiot ja kulkea joka toinen kierros myötä- ja joka toinen vastapäivään. Erityistä huomiota tuli kiinnittää kulmien hyvään ratsastamiseen sekä oikealta tulevan väistämiseen ennen halkaisijalle kääntymistä. Me Danten kanssa aloitimme pujottelut, ja heti ensimmäisellä kierroksella sain hieman palautetta siitä, että käyttäisin enemmän painoapuja ja hieman kevyempää kättä. Kulmien kanssa ei tullut ongelmaa, ja askellajina käynti oli ehdottomasti Danten bravuureita. Tamma oli niin hyvin kuulolla ja käveli reippaasti eteenpäin, mutta hidasti kyllä, kun väistimme halkaisijalle kääntyvää ratsukkoa.

Jatkoimme pujottelua myös ravissa, minkä aikana Dante rentoutui ja alkoi liikkua välillä muutamia askeleita koottuna. Se liikkui todella hyvin ja ryhdikkäästi, eikä haitannut, vaikka flow välillä katosikin tai jalat menivät solmuun, sillä niin yritteliäs hevonen sai todella nopeasti taas kiinni tehtävästä.

Ravin jälkeen siirryimme hetkeksi käyntiin pitkin ohjin, kunnes oli taas aika kaarrella, tällä kertaa kiemurauralla. Jassu pyysi meitä Danten kanssa näyttämään mallia, ja samalla kun tein kiemurauraa käynnissä, hän kertoi, mitä tein pohkeillani ja käsilläni, jotta Dante kääntyi varmasti ja suoristui nopeasti. Jatkoimme tehtävää hyvän aikaa, ja itse keskityin pitämään keskikroppani töissä ja avut selkeinä.

Kiemurauraa tehtiin vasempaan ja oikeaan kierrokseen käynnissä, ja lopputunnista Jassu laittoi meidät vielä harjoittelemaan joitakin kertoja laukannostoja pitkän sivun alusta. Valmistele hyvin, olivat avainsanat, ja omasta mielestäni siirtymiset olivat todella napakoita ja tahdikkaita. Asiaan saattoi vaikuttaa myös se, että Dante hieman ennakoi nostoa ja jouduin jarruttelemaan ennen kulmaa, mutta ainakin sillä oli selvästi työmotivaatio kohdillaan. Laukannostojen jälkeen siirryimme käyntiin ja annoimme hevosille pitkät ohjat.

"Teille tekee todella hyvää käydä välillä alkeistunneilla. Dante saa paljon onnistumisia ja itsekin pystyt keskittymään paremmin apujen hiomiseen, kun ei ole mitään painetta", antoi Jassu palautetta tunnista. Ja oikeassahan hän oli. Olin ehdottomasti sitä mieltä, että meidän pitäisi Danten kanssa osallistua uudestaan alkeistason tunneille hiomaan aivan perustason asioita.

* * *

Annu:

Sonia oli hyvä hoitaja. Se tuli näyttämään, kuka tarhassa olevista hevosista olikaan Raffe, ja antoi taluttaa itse ruunan talliin. Sonia näytti myös, mistä Raffen hoitotarvikkeet löytyivät ja toi satulan ja suitset käytävään valmiiksi odottamaan. Naisesta jäi hyvä fiilis, se oli selvästi ilahtunut eilisestä pizzaillasta ja jaksoi nyt pyöriä tallilla hymyissä suin.

Raffe oli kiva hoitaa, mutta ratsastaessa oli omat haasteensa. Kulmissa se oikoi niin, että Jassu joutui muutamaan kertaan tulemaan seisomaan aivan kulman viereen niin, ettei Raffe kehdannut lähteä pelleilemään. Muuten se kyllä pujotteli kartiot ja nosti jopa laukan, kun apuja hieman auttoi raipalla.

Tunnista jäi kaikin puolin hyvä mieli, ja olin todella onnellinen, että pysyin selässä. Edellisestä ratsastustunnista oli niin paljon aikaa, että olin aivan varma, että löydän itseni maasta jo alkukäyntien aikaan. Toisin kävi. Oli hienoa päästä sanomaan kotona, että kävin ratsastamassa ulkomailla, ja ehkä tosin jättää välistä se fakta, että tuntia piti myös suomea puhuva nainen ja tunti muistutti todella paljon Suomen ratsastuskoulun tuntia. Oli miten oli, hauskaa oli!

Tunnin päätteeksi hieman harmitti, kun Raffe jatkoi viimeiselle tunnille, enkä saanut hoitaa sitä loppuun. Se fiilis kuitenkin meni nopeasti ohi, kun ulkona kentällä meitä odotti Aurora ja Ronja, jota saisin tänään kokeilla myös.
"Mun jalat on ihan hellänä jo nyt", naurahdin Nitalle, joka käveli Danten selässä tallipihan poikki kentälle. Nita naurahti.
"Odotapa vaan huomenna, katsotaan, nousetko sängystä ylös ollenkaan", se vastasi. Ehkä en nousisi, mutta se tuskin johtuisi kipeistä jaloista. En tiennyt, missä vaiheessa olisin kertonut Nitalle iltasuunnitelmistani, mutta se sai nyt odottaa. Aurora nimittäin huomasi meidät ja vilkutti kentältä.

“Hetkonen, eikö tässä ole jalustimia?” kysyin Auroralta, kun olin hyppäämässä kirjavan ponin selkään.
“Ei oo”, Aurora sanoi ja naurahti. “Tykkään mennä oikeastaan ilman satulaa, mutta tämä jakaa jo jonkin verran painoa ja tukee, vaikka rungoton onkin, niin käytän tätä usein”, se jatkoi, “mutta Ronjalla on tosi tasainen töltti ja laukka”. Okei. Mä pysyin selässä edellisen tunnin, ehkä mä pysyisin nytkin. Tai niin ainakin vakuuttelin Auroralle, joka auttoi nousemaan selkään.

Ronja oli matalampi kuin Raffe, mutta sillä oli yllättävän pitkät askeleet. Näin niin kuin poniksi. Oikeastaan se oli kaikin puolin ihan mukava ratsastaa, eikä selässä pysyminen ollutkaan vaikeaa. Ei edes silloin, kun kokeilin tölttiä. Olin kerran aiemmin töltännyt issikkavaelluksella Tahkolla, mutta ihan erilaista se oli nyt kentällä. Muutaman kierroksen jälkeen oli kyllä pakko lopettaa, sillä tasapaino meinasi jo alkaa horjua.
"Eikä, miten kivaa!" hihkaisin Auroralle, joka tuli kysymään ensifiiliksiä Ronjan kanssa.
"Siis jos ikinä hommaisin hevosen, niin haluaisin ehdottomasti samanlaisen kuin Ronja", sanoin Auroralle.
"Heeei, mikä vika Dantessa!" huuteli Nita muka-nyrpeänä toiselta puolen kenttää.
"Ei siinä mitään vikaa oo! Mutta kato nyt miten söpö ja suloinen Ronja on", sanoin lässyttäen ja rapsutin Ronjan kaulaa. Sen turkkikin oli niin pehmeä!
"Et sitten kuitenkaan ole vielä harkinnut ponin ostamista?" kysyi Aurora.
"Eeen. Katsoo nyt, jos opiskelujen ohella pääsisi edes aloittamaan ratsastustunnit joskus uudestaan", vastasin. Myönnän, että Nitan elämää seuranneena välillä kadehdin sitä, miten ihanalta hevosenomistajan arki vaikutti, mutta en mä tiennyt, haluaisinko ihan oikeasti koskaan omaa hevosta. Mutta ei mun onneksi tarvinnut vielä tietääkään.
kirjoittaja Nita
lähetetty To 12 Marras 2020, 19:57
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5125

# Tallikirja 2017 -->

Sabotaasia
12.11.2020 - #OTsuoritus / #NVRK2020

Etelätuuli pelmotti Tegurin lyhyeksi leikattua ratsuharjaa mun taluttaessa sitä kohti maneesia ensimmäistä kertaa tänään. Madde ja Lidia kävelivät meidän edessä, ja takana tuli muutamien muiden lisäksi kääpiöprinsessat poneineen. Ella-Amalie talutti tietysti Hienoa Kouluponiaan, ja Emilie oli laitettu taas sen pilkullisen pikkuponin selkään.

”Mä en tiennyt että toi on päässyt sairaalasta”, mä supisin Maddelle meidän säätäessä jalustimia ja satulavöitä.
”Eilen illalla pääsi. Mutta ei sen kyllä täällä pitäis olla tartuttamassa kaikkia”, Madde vastasi, ja kuin tilauksesta Emilie sai jonkun järkyttävän yskänpuuskan maneesin päädyssä.
”Se tekee sen tahallaan. Yrittää saada ton tarttumaan kaikkiin, ettei päästäisi kisaamaan viikonloppuna”, mä totesin, enkä vaivautunut enää madaltamaan ääntäni yhtään. Emilie oli vielä toipumassa yskimisestään, mutta Ella-Amalie kuuli varmasti ja mulkoili meitä. Jos mä oisin se, niin mua olisi kyllä hävettänyt. Järkyttävän ylimielinen kieroilijahan se oli.

Janni saapui maneesiin ja keskeytti isomman konfliktin paljon ennen kuin sellainen ehti edes alkaa. Mä sain selkäännousujakkaran luokseni ja ponnistin ruunikon kyytiin. Sen selässä alkoi olla jo kotoisa olo. Viime aikoina mä olin alkanut ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti haaveilla omasta hevosesta. Mutta vaikka mä sellaiselle tallipaikan täältä löytäisinkin, niin löytäisinkö mä hevosta, jonka selässä olisi ikinä yhtä kotoisa olo kuin Tegurin kyydissä? Vai tottuisiko sitä mihin tahansa hevoseen, kun tarpeeksi kauan yrittäisi?

Janni keskeytti mun pohtimiset käskemällä ottaa ohjat ja alkaa verrytellä hevosia käynnissä avoilla ja suluilla. Teimme kulmiin voltit, joista jatkoimme pitkät sivut avotaivutuksessa ja lyhyet sivut sulkutaivutuksessa. Tegur oli näissä tietysti kuin vanha tekijä, mutta jouduin aluksi muistuttamaan sitä siitä, että nyt sai taas esitellä kaikkia niitä hienoja kouluratsujuttuja, joita se osasi. Emillä sen sijaan ei näyttänyt sujuvan kovin hyvin. Dimona mennä kipitti selkä alhaalla ja pää ylhäällä eikä yksikään sen jaloista käynyt uran sisäpuolella varmaan kertaakaan muuten kuin volteilla. Emilie sen selässä näytti siltä, että se suunnilleen kuolee kohta, enkä mä vain voinut ymmärtää, miksi se oli tullut ratsastamaan noin ilmiselvästi kipeänä. Mä toivoin, että se pyörtyisi ja murtaisi lonkkansa eikä voisi kuvitellakaan kilpailevansa viikonloppuna.

”Jaksaiskohan Astlyr keskittyä omaan tekemiseensä? Tegur on ihan nukkumassa edelleen, vähän tehokkuutta siihen käyntiin nyt”, Janni muistutti maneesin keskeltä ja mä tunsin, miten mun naama lehahti tulipunaiseksi meikkivoiteen alla. Mä varmaan sunnuntainakin sabotoisin itseäni sillä, että keskittyisin enemmän muiden suorituksiin kuin omiini. Ellei Emi onnistuisi omassa sabotoinnissaan ja saisi tartutettua mulle influenssaansa.

Ravissa jatkoimme tekemällä päätyihin ympyrät, joissa haettiin avotaivutuksen asentoa, ja pitkillä sivuilla väistätimme takapäätä sisälle. Tegur alkoi pikkuhiljaa heräillä taas tähän päivään, ja vähän ohjeiden vastaisesti mä jatkoin sulkutaivutusta pitkät sivut saadakseni myös itseni vähän terävämmäksi. Janni katseli menoa ja antoi hyväksyvän nyökkäyksen.

Janni antoi meille hämmentävän pitkät välikäynnit selostaessaan laukkatehtävää. Ehkä se oli huolissaan pilkkuponin ratsastajasta. Jos sama meininki jatkuisi huomenna, mä antaisin kyllä palautetta. Jos joku on tarpeeksi tyhmä tullakseen kipeänä tunnille, niin ei muiden pitäisi siitä kärsiä.

Laukkatehtävä oli loppupeleissä melko yksinkertainen, mutta vaati keskittymistä ratsastajilta siinä, ettei törmäiltäisi. Päätyihin ympyrät, oven puoleiselle pitkälle sivulle loiva laukkaväistö ja toisesta päästä alkamaan kolmikaarinen, jossa tehtiin käynnin kautta laukanvaihdot pituushalkaisijalla. Tegur pyöritti laukkaa heti alkuun aika hyvin, ja väistö sujui meiltä harvinaisen hyvin siihen nähden, ettei sitä juuri koskaan harjoiteltu. Emi ja Dimona tulivat meitä vastaan tehdessämme kolmikaarisen keskimmäistä kaarretta. Ja ennen kuin mä ehdin reagoida mitenkään, vaalea tyttö oli kierähtänyt Dimonan selästä alas suoraan Tegurin jalkoihin. Mä kuulin kopsahduksen, mutta en tiennyt kuuluiko se Tegurista, Emistä, Dimonasta vai jostain näiden yhdistelmästä. Vaistomaisesti mä pysäytin ruunan, joka oli tietysti alkanut itsekin jo hidastaa. Jannilla oli niin kiire vahtia Ella-Amalien ja Figaron laukanvaihtoja, ettei se ollut vieläkään huomannut. Siispä mä korotin ääntäni ja huusin kaikki seis.

Janni säikähti varmaan eniten, kun huomasi pikkublondin makaamassa maassa tajuttomana ja Dimonan rallittelemassa pitkin maneesia. Tegur ei onneksi jaksanut hermostua pikkuponin sinkoiluista. Ella puolestaan näytti kauhistuneelta, joko ystävänsä puolesta tai siitä, että Figaro näytti myös keräävän kierroksia.
”Käy hakemassa apua”, Janni huusi katsomossa istuneelle kypäräpäiselle tytölle. Tyttö nyökkäsi ja lähti kiireellä kohti tallia Dimonan hidastaessa ja antaessa kiinni Ellalle, joka istui edelleen Figaron selässä. Janni oli kyykistyneenä Emin vieressä ja mä ratsastin Tegurin vähän kauemmaksi rikospaikasta. Koska ilman muuta mua epäiltäisi jostain.
”Emi? Emilie? Sano nyt jotain”, Janni puheli tuskastuneena ja ravisteli tyttöä kevyesti.
kirjoittaja Astlyr
lähetetty To 12 Marras 2020, 14:38
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5125

# Tallikirja 2017 -->

Mentori mieleni sisällä
12.11.2020 torstai | Perustuu Joonan tarinaan | #NVRK2020 | #OTsuoritus

Olin tallettanut Joonan sanat jonnekin mun sydämeni sopukoista ja ne sykkivät nyt samaan tahtiin mun uuden tahdonvoimani kanssa. Olin jälleen Lidian selässä päivän viimeisellä tunnilla. Onneksi olin saanut järjesteltyä asiat niin, että pääsin mukaan treenaamaan.

Janni seisoi topakkana maneesin keskellä ja kietaisi hiuksensa ponnarille ennen kuin puhui.

“Noniin. Tänään aiheena on laukanvaihto. Tunnin lopussa meillä on puomiharjoitteita ja lopussa voidaan kokeilla pystyllä.”

“Tarkoituksena olisi harjoitella sujuvaa laukanvaihtoa niin tasaisella kuin esteilläkin. Voidaan aloitella alkuverryttelyt.”

Mä olin päättänyt, etten antaisi vastoinkäymisten lannistaa. Mä en ollut mikään häviäjä.

Alkuverryttelyn jälkeen Lidia oli taas tahmealla tuulella. Se ei tuntunut reagoivan mun eteenpäin pyytäviin apuihin ollenkaan tai jos reagoi, turhan hitaasti. Mua alkoi taas ahdistaa.

Mun tarkoituksena ei ollut millään tapaa nöyryyttää sua tai tehdä naurunalaiseksi, vaan vähän herätellä sekä sua, että Lidiaa. Ja niin se tekikin, sä ratsastit sen jälkeen paljon paremmin kuin ennen sitä.

Joonan sanat kaikuivat mun päässäni. Nyt mä halusin herätellä Lidiaa. Mä pyysin sitä eteen. Tamma ei reagoinut, vaikka mä halusin sen reagoivan heti. Mä pyysin sitä eteen uudestaan, tällä kertaa napakammin kuin äsken. Nyt mä sain reaktion. Janni näytti mulle peukkua.

“Lidiakin näyttää heräilevän siellä! Muista kiittää hevosta ja että annat sille rauhan tuloksen saatuasi.”

Mä en ollut treenannut niin paljon kuin olisin halunnut. Vaikka se kalvoi mua, mun oli vain hyväksyttävä se karvas tosiasia.

Lidia tuntui niin vieraalta. Laukkatyöskentelyssä tuntui, että se me oltiin suorastaan eri planeetoilta.

Santtu oli sen nimi. Se hevonen oli uskomattoman itsepäinen ja vaikea ratsastaa. Mä olin monta kertaa olin lähellä luovuttaa sen kanssa, mutta lopulta sitkeä työ palkittiin ja me voitettiin kenttäratsastuksen SM-kisat useampaan kertaan ja pärjättiin myös Euroopan mestaruuksissa.

Lidia oli nyt mun Santtu.

“Oho! Nyt näyttää jo aika hyvältä Sonialla ja Lidialla! Muista pitää kädet vakaina ja keskity istuntaan.”

Tunsin olevani altavastaaja. Mutta vaikka mä ehkä olin sitä, mä en aikonut päästää mun kanssakisaajia helpolla. Mä aioin pistää kampoihin.

Lidian laukka oli mukavan keinuva. Mukailin sen liikkeitä ja yritin tottua siihen, hakea jotain samanlaista yhteyttä kuin Raffen kanssa. Ensimmäinen puomiharjoitus epäonnistui täydellisesti. Lidia ei vaihtanut laukkaansa ja mä purin hampaita yhteen.

Niin sitä mä vaan tässä yritän sanoa, että ei kannata lannistua vastoinkäymisistä, vaan kääntää ne vahvuudeksi.

Toinen puomiharjoitus epäonnistui kuten ensimmäinenkin. Lidia pärskähti ja mä päästin tukahtuneen, epämääräisen ynähdyksen.

Kääntää ne vahvuudeksi.

Mä keskityin kovemmin kuin ikinä. Mä pyrin tasapainottamaan Lidiaa ja ratsastamaan sitä. Kääntämään vastoinkäymiset vahvuudeksi.

Kun sitten laukanvaihto onnistui ensimmäistä kertaa mä tunsin lämpimän hyvänolontunteen leviävän mun kehossa päästä aina varpaiden kärkiin saakka.

Kannattaa lähteä kisoihin voittajafiiliksellä eikä sillä asenteella, että kun me kuitenkin hävitään. Ja sen sä tiedät Sonia sanomattakin, eikö vain?

Mä hymyilin Joonan sanoille mun mielessäni.

Mä tiesin.
kirjoittaja Sonia
lähetetty To 12 Marras 2020, 11:11
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5125

24.10.2020 (HBA #4) Lauantain yleisvakkari

Mulla oli hyvä fiilis ennen tuntia. Harjatessani ruunaa käytävällä Nita kulki ohitse ja tervehti hänkin kovin iloisena.

“Ootko tulossa irtotunnille?” Nita kysyi ja virnistin.

“En”, sanoin hyväntuulisesti. “Mä oon nykyään ihan vakiotuntilainen.”

“Oikeesti? Vitsi miten kiva!”

“Joo! Satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja ehdin napata paikan”, hymyilin. Nita avasi Danten karsinan mutta pysähtyi hetkeksi ovensuulle kasvoillaan iloinen hymy.

“Just hyvä! Tervetuloa messiin”, se sanahti samalla silitellen Dantea, joka oli tullut ovelle kuikuilemaan.

“Kiitos! Säännöllinen treeni tekee mulle ihan hyvää.”



Tunnin alussa huomasin jo, että Raffe oli hyvässä vireessä. Ruunan työskentely oli energistä mutta kuitenkin rentoa. Mä ehdin myös ihailla kiiltäviä puomeja, jotka me oltiin tyttöjen kanssa kuurattu aiemmin päivällä putipuhtaiksi ja jotka näyttivät nyt aivan uuden veroisilta.

Jassu seisoi kentän keskellä verhoutuneena tuulitakkiin ja aloimme hommiin. Raffella oli virtaa vaikka muille jakaa ja jopa hieman yllättäen sain pidätellä sen lennokasta askelta, jottemme rynnineet esteille puskutraktorin lailla. Meillä oli kuitenkin suunnattoman hyvä flow – Raffe tuntui nauttivan täysin rinnoin ja niin nautin minäkin.

Istuntani lisäksi jouduin kiinnittämään hiukan tavanomaista enemmän huomiota teihin, mutta jostakin kumpuavan hyvän fiiliksen ansioista suoriuduttiin vähin korjattavin. Ruuna korskahteli sarjan jälkeen ja potkaisi yllättäen vielä riemupukinkin, mikä onneksi oli vain ylimääräinen isompi pomppu eikä rodeotason selästäheittokieppi, joten mun tasapaino piti hyvin ja päästin ainoastaan epämääräisen naurahduksen.

“Sielläpä ollaan riemukkaita!” Jassu nauroi ja näin Nitan ja Aurorankin huulilla hymyt meidän menoa katsellessa. “Kokeillaanpas vähän tiukempia teitä. Kilpailuissa niistä voi olla suurestikin hyötyä, mikäli uskaltaa vain ratsastaa.”

Raffe oli sen verran vauhdikkaalla päällä, että aluksi mua vähän hirvitti tiukat käännökset, joita lähdimme harjoittelemaan aluksi ennen esteitä. Este tuntui tulevan niin nopeasti meidän eteemme että meinasin hämääntyä, mutta vaikka mä olinkin vähän haparoiva, Raffe kuitenkin ponnisti ylitse ja sai puomin vain kolahtamaan vaimeasti. Seuraavalla yrityksellä sain ruunan jo suoristettua paremmin ja toisto toisensa perään rohkaistuin ratsastamaan Raffea jyrkemmissäkin käännöksissä.

Tunnin loppua kohti tuuli voimistui hiukan. Raffen huomio siirtyi hetkeksi kentän ulkopuolella heiluviin pensaisiin ja se otti muutaman omituisen sivuaskeleen, kun lähestyimme kolmensarjaa. Ensimmäisen ja kolmannen esteen puomit kolisivat, ensimmäisen tullessa alas asti.

“Raffe taitaa nähdä vaihteeksi mörköjä”, Jassu huusi kentän keskeltä, kun hidastin päätään heittelevän ruunan raviin.

“Joo”, vastasin. “Toivottavasti kisat ovat maneesissa!”

Jassu nauroi.

“Kyllä ne taitaa olla.”



Kiitos tunnista! I love you
#NVRK2020
kirjoittaja Sonia
lähetetty To 12 Marras 2020, 10:06
 
Etsi: >heB—heA » Lauantain yleisvakkari
Aihe: 24.10.2020 (HBA #4) Lauantain yleisvakkari
Vastaukset: 3
Luettu: 117

Princess Emilie

Hjem
11.11.2020 - #russedrama

Mun piti päästä tänään kotiin sairaalasta ja osastolta, mutta kun päivä alkoi uhkaavasti kääntyä jo illan puolelle, mä aloin pikkuhiljaa luopumaan toivosta. Lääkärinkierto oli kestänyt ikuisuuden ja keskeytynyt milloin mistäkin syystä, eikä se ollut vieläkään selvinnyt mun huoneeseen asti. Mun huoneeseen, mikä sijaitsi koko osaston perimmäisessä nurkassa, ja jossa mun lisäksi oli se mies, joka oli eilen joutunut hälyttämään apua mun melkein tukehtuessa. Oli se joutunut hälyttämään apua myös muutaman muunkin kerran mun ollessa jälleen lähellä tukehtua yskänpuuskan vuoksi, ja joka kerta huone oli pölähtänyt hetkessä täyteen valkoisiin ja sinisiin vaatteisiin pukeutuneita lähi- ja sairaanhoitajia. Mä kiittelin onneani siitä, että mun seurana oli se mies. Se oli osoittautunut oikein ystävälliseksi ja mukavaksi, ja me se heitti hauskaa läppää aina silloin, kun mä en ollut tukehtumassa yskään tai limaan. Se oli myös vähän ihmetellyt, miten mä olin näin huonoon kuntoon päätynyt, enkä mä oikein itsekään sitä tiennyt.

Kuume oli sentään laskenut, nyt se pyöri ihan siedettävissä lukemissa, vähän reilu 38 asteessa. Mä en enää ikinä haluaisi kokea sellaista kuumetta, mikä mulla maanantain ja tiistain välisenä yönä oli ollut. Mulla oli siitä muistona patti otsassa, ja mun silmä oli myös mennyt mustaksi pyörtymisen takia. Tipasta mä pääsin eroon jo aamulla, mutta happiviikset mulla oli edelleen. Ne painoi inhottavasti ja tuntui epämukavalta, mutta mä en valittanut. Ne helpottivat hengittämistä ja saivat rintaa puristavan hengenahdistuksen vähentymään. Keuhkoja hakkaava, hengen salpaava yskä oli kaikista pahin oire tällä hetkellä, ja aina kovemman yskänkohtauksen tullessa mä olin aivan valmis kiroamaan koko influenssan maailman alimpaan helvettiin. Jos mä vain yskimiseltäni olisin pystynyt.


Lääkärin käyntiä odotellessani mä selasin instagramia läpi jo liian monetta kertaa tälle päivälle. Mä olin jo ehtinyt näkemään kaikki nekin postaukset, mitkä multa oli ohitse menneet kipeänä ollessa, joten mä vaan päivitin etusivua aina uudestaan ja uudestaan. Mä myös luin ja vastailin direviesteihin. Eilisiin storyihin oli tullut noin miljoona huolestunutta kyselyä, mitä mulle oli sattunut. Tsemppiviestejäkin oli sadellut. Erityisesti Eliaksen lyhyt ja ytimekäs "bli frisk snart" nosti hymyn mun huulille. Ei sen takia, että me olisimme pojan kanssa mitenkään erityisen läheisiä tai mitään, vaikka se mukava jätkä olikin. Enemmän sen takia, että mä tiesin, että se oli meidän puolella russebussijutussa. Mä vastasin sen viestiin "tusen takk" ja laitoin perään sydänemojin.

Tänään mä päivitin storya selfiellä mun mustasta silmästä ja otsan patista tekstillä "day five, still here" ja laitoin siitä gif-nuolen menemään paikkatägiin. Valitettavasti myös tänään se oli Våganin kunnan terveyskeskus. Mä halusin jo kotiin, koska mun olo oli parempi kuin moneen päivään. Mä halusin jo kouluun. Siellä odotti se äänestys. Ella oli tosin ollut sitä mieltä, että ei me mitään äänestetä, mutta mä olin täysin eri mieltä sen kanssa. Mä en voinut antaa sen myrkkykäärmeen, Astlyr Myhrvoldin, ja sen jengin saada enää yhtään enempää valtaa Svolværin lukiossa, kuin sillä oli jo entuudestaan. Mä veisin tän homman loppuun asti ihan vaan periaatteenkin vuoksi.


Mä päivitin jälleen kerran mun instagramin etusivun, ja kerrankin siiihen tuli jotain uutta näkyville. Sitä mä en tosin välttämättä olisi halunnut nähdä. Story-osioon ilmestyi profiilikuva, mistä mä en voinut erehtyä. Se oli se Astlyrin uusi profiilikuva, missä oli sen lisäksi Robin, millä se oli kerran ratsastanut. Säälittävää. Mun teki mieli klikata story auki heti, mutta mä en voinut. Se muija oli kuitenkin katsomassa storyn katsojalistoja, enkä mä halunnut sen näkevän, että mä stalkkasin sitä. Avoimesti tosin, koska mä seurasin sen mielikuvituksetonta, astlyrmyhrvold.eq-nimeä kantavaa kantavaa heppainstagram-tiliä. Mä olin alkanut seuraamaan sitä luoja ties milloin, joskus silloin kun me ei vielä oltu vihamiehiä. Tai ainakaan niin pahoja. Oli siitä kuitenkin aikaa jo vuosia, enkä mä onneksi ollut poistanut sitä bitchiä mun seurattujen listalta, vaikka se oli mielessä käynytkin aika todella monta kertaa. Vahingossa mä olin meinannut tehdä sen jo monta kertaa tilin nimen ollessa niin samanlainen, kuin satojen muidenkin tilien. Mun nimi oli sentään uniikki, eikä hukkunut massaan. Enkä mä myöskään nähnyt tarvetta erotella mun hevos- ja muuta elämää toisistaan. Mulla oli kaikki saman tilin alla. Ja princessemilie oli täydellinen nimi mun tilille.

Kun oli kulunut tarpeeksi monta minuuttia, että Astlyr ehkä olisi jo laskenut puhelimen kädestään ja storyyn myös tullut niin paljon katsojia, että mun nimeä ei enää näkyisi listassa, mä viimein painoin sitä oksettavaa profiilikuvaa. Kävikin ilmi, että se tarina oli jaettu jo eilen, tiistaina, mutta jostain syystä mä en ollut nähnyt sitä aiemmin. Ehkä ihan hyvä niin. Nyt ainakaan Astlyr ei näkisi mua siellä katsojalistassa. Mun silmien eteen ilmestyi Shelyes, ison tallin käytävä ja siinä seisomassa Tegur, lähes kokonaan varustettuna. Vain suitset puuttuivat. Mä bongasin kuvasta mustan villaloimen, mitä mä en ollut aiemmin ruunan yllä nähnytkään. Ja lisäksi vihreät suojat, lampaankarvaiset hivutussuojat, minkä viereen oli tägätty Ryttarhus, tietenkin. Se ällötys yritti kalastella mun työpaikan tilin kautta seuraajia, toivoen, että sen story repostattaisiin Ryttarhusin storyyn. Mä en ainakaan olisi se, joka niin menisi tekemään, vaikka mä yksi sen tilin hallinnoijista olinkin. Se oli kirjoittanut myös kuvatekstin, ja asetellut sen niin, että se ei peittänyt Teguria.

"Tänään @janikakortelainen yksityistunnille! Ihanaa päästä taas huippu Jannin silmän alle ihan yksin 😍"

Se oli ollut Tegurin kanssa Jannin yksityistunnilla, kisoja varten treenaamassa. Ja se oli vielä tägännyt Jannin tilin sen storyyn. Eikö sen muijan mielistelyllä ollut mitään rajaa? Ei ilmeisesti. Mua oksetti ja huimasi, ja mun teki mieli nakata mun puhelin seinään. Oli hyvin, hyvin lähellä, etten mä sitä tehnyt. Mä hillitsin mieleni ihan vain sen takia, että muuten se mun huonekaveri olisi varmaan pitänyt mua hulluna sairaan lisäksi. Sairas mä ikäväkseni olin, mutta en hullu. Ainakaan vielä.


Mun vihamieliset ajatukset Myrkkykäärmettä kohtaan keskeytyivät, kun mun ja sen miehen huoneen ovi viimein aukesi.

"Iltapäivää! Mitenkäs täällä voidaan?" parrakas mieslääkäri tervehti huoneeseen astuttuaan, mukanaan tummansinisiin pukeutunut sairaanhoitaja kirjauslaitteen kanssa.

Se kääntyi ensin lähempänä ovea olevan huonekaverin puoleen, ja puhui sen kanssa vaikka miten pitkään, ja sairaanhoitaja kirjasi kaiken ylös koneelle. Lopulta se tuli mun luokse, ja mä nousin istumaan mun sairaalasängyn reunalle, vaikka mun sängyn pää olikin jo nostettu istuvampaan asentoon. Niin mä sain paremmin happea ja yskin vähän vähemmän. Lääkäri kyseli mun vointia, ja mä valehtelin sille vähän, koska mä halusin vaan kotiin. Mun olo oli ihan ok. Ei loistava, eikä todellakaan terve, mutta ei myöskään yhtä hirveä kuin silloin, kun kuume huiteli päälle 39:ssä asteessa. Se oli ihan okei ottamatta lukuun vähän matalampaa kuumetta ja sitä järkyttävää yskää. Mä en voinut yskiä silloin, kun lääkäri ja sairaanhoitaja oli paikalla, koska sitten mä en ainakaan pääsisi tänään kotiin, joten mä pidättelin sitä koko sen ajan, kun ne mun kanssa keskustelivat.

"Me voidaan kotiuttaa sut tänään", kuului lopulta lääkärin suusta pitkän pohdinnan ja sitä edeltävän keskustelun jälkeen, "Mutta vain sillä ehdolla, että olet heti yhteydessä terveyskeskukseen, mikäli olo huonontuu tai kuume lähtee jälleen nousuun. Haluaisimme pitää sinut osastolla vielä päivän tai pari pidempään, mutta valitettavasti meillä on paikkoja rajallisesti ja nyt aivan täyttä joka paikassa."


Se oli mun onni. Mä laitoin heti lääkärin ja sairaanhoitajan poistuttua huoneesta mutsille viestiä, ja se lähti heti hakemaan. Ei mennyt kauaakaan, kun se jo ilmestyi huoneeseen ja antoi mulle heti suukon otsalle.

"Voi mun rakas, niin ihana saada sut kotiin. Ompa sun otsa lämmin, onko sulla vielä kuumetta? Entä onko nälkä? Haetaan vaikka pitsat kotimatkalla", se hössötti sille tyypilliseen tapaansa.

Mä vastailin sen kysymyksiin samalla, kun vaihdoin omat vaatteet päälleni ja pakkasin vähäiset tavarani Aviciin logolla varustettuun valkoiseen kangaskassiin. Äiti meni hoitamaan jotain mun paperihommia kuntoon, ja sitten palasi mukanaan se sama tummansinisiin pukeutunut, mustat hiuksensa kahdelle hollantilaiselle letille laittanut sairaanhoitaja. Se vielä selosti jotain juttuja ja mutsille ohjeita, ja kielsi mua rasittamasta itseäni ennen kuin olin ehdottoman terve, että ei tulisi mitään jälkitauteja. Lopulta me päästiin lähtemään, mä hyvästelin mun mukavan huonekaverin, joka varmaan pelasti mun hengen moneen kertaan, ja sitten mä pääsin viimein astelemaan sairaalan, tai terveyskeskuksen ovista pihalle, suoraan sateeseen.


Kotimatkalla me haettiin pitsat, mutsi käski mun pysyä autossa, koska mä olin kipeänä. Se tuli takaisin autolle pitsalaatikkoja kantaen, ja laski ne mun syliin. Mä otin kuvan, missä näkyi pitsalaatikot, ja auton tuulilasin läpi kaunis, punertava auringonlasku. Mä postasin sen mun instagram-storyyn, päälle kirjoitin isolla "hjem".

Loppuillan mä olin kiltisti kotona, katselin Netflixiä ja rapsuttelin Minnietä. Pienellä, valkoisella villakoiralla oli ollut mua ikävä, ja niin mullakin sitä. Mä silitin sitä hajamielisesti päästä, ja ajattelin huomista. Kouluun mä en menisi, mutta illalla mulla olisi vakkaritunti Shelyesissä. Ja sinnehän mä menisin vaikka mutsi ja lääkäri ja sairaanhoitaja miten kielsivät. Mä halusin jo nähdä sen Samin. Ja ennen kaikkea mun piti treenata mestaruuskisoihin, jotka olivat jo pelottavan lähellä. Mulla ei ollut enää montaa päivää toipua, enkä mä uskonut, että täysin kunnossa silloin olisin. Ainakaan kuumeesta ja yskästä päätellen.

_________________________
#NVRK2020 - Merkintä 6, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Ke 11 Marras 2020, 23:44
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 584

8.11.2020 NVRK:n esteosuudelle valmentava tehotreeni

Ei kerrota kenellekään, että minun ja Usvan treenaaminen tulevia kisoja varten oli ollut hävettävän vähäistä verrattuna muihin ratsukoihin. Oli ollut kaiken maailman vainoajia, Annuja, Theoa ja muita kiireitä, mitkä olivat vähentäneet treenikertoja, koska olin aina vain ajatellut et ”No, huomenna tai seuraavalla kerralla sitten.”
Mutta niin se vaan aika hujahti ihan huomaamatta ja tajusin, että kisat olisivat ensi viikonloppuna.
Jannin kouluvalkka oli täyttynyt hujauksessa, mutta onneksi olin ennättänyt ilmoittautumaan Joonan estevalmennukseen.

Ja sen saattoi huomatakin, sillä Usvalla oli omat vinkeensä koko valmennuksen ajan. Siitä kyllä huomasi, että se tykkäsi hyppäämisestä, mutta olisi se voinut muistaa, että se olin minä, jota piti kuunnella eikä höntyillä miten sattuu pitkin poikin.
Onneksi sain sen kuulolle lopulta eikä ihan täysi katastrofi tämä valmennus ollut. Mitä ehdin muiden suorituksia seuraamaan niin eipä se näyttänyt muillakaan täysin oppikirjojen mukaisesti sujuvan.

Omaan silmään esteet näyttivät niin pieniltä ja olisin mieluusti halunnut hypätä vähän korkeampiakin esteitä, mutta ratsunani ei ollut mikään pitkäjalkainen puoliverinen vain pikkuruinen suomiputte.
Mutta ne isommat estekentät kutsuivat sitten, kunhan olen armeijan käynyt ja päättänyt, mihin päin maailmaa suuntaisin sen jälkeen – oman hevosen kera.

Mutta ennen sitä pitäisi ainakin voittaa Anie ja Bumi esteluokassa, sillä valmennuksen päätteeksi olimme lyöneet vetoa siitä, että häviäjä tarjoaisi kaljan jos toisenkin voittajalle. Ilmainen olut kelpasi aina eikä haittaisi yhtään, jos sen varjolla pääsisi viettämään aikaa tuon punatukkaisen naisen kanssa. Olihan se vetävän näköinen pakkaus kaikin puolin eikä kuulemani mukaan todellakaan seurustellut Siruksen kanssa. He olivat sisaruksia…

kirjoittaja Matias B.
lähetetty Ke 11 Marras 2020, 11:58
 
Etsi: Ratsastustunnit 2020
Aihe: 8.11.2020 NVRK:n esteosuudelle valmentava tehotreeni
Vastaukset: 7
Luettu: 356

Takaisin alkuun

Sivu 1 / 3 1, 2, 3  Seuraava

Siirry: