12 osumaa on löytynyt haulle 0

Steen the Stor

Vastaa nyt. Vastaa nyt, Sonia.

Mä en varmasti ollut koskaan ajanut niin kovaa. Maisemat vilisivät mun ohitseni pelkkinä epämääräisinä suttuina, kun kaasutin kohti Shelyesiä ja yritin kerta toisensa jälkeen soittaa Sonialle.

Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

“FOR FUCKS SAKE!” huusin ja rutistin auton rattia niin kovasti, että teki kipeää.

Yritin hillitä mun käsien tärinää, kun avasin mun numerovalikon ja etsin Auroran numeron.

Puhelin hälytti ja hälytti ja se tuntui kestävän ikuisuuden.

“Heisann”, kuului lopulta linjan toisesta päästä.

“Aurora”, mä korahdin puhelimeen. “Ootko tallilla?”

“Joo, olen”, Aurora vastasi hitaasti. “Onko kaikki hyvin..?”

“Ei ole”, sanoin nopeasti samalla kun painoin kaasua kovemmin ohittaakseni edellä matelevan pakettiauton. “Onko Sonia siellä?”

“Oli ainakin äsken...” Aurora vastasi ja musta tuntui että mun sydän tulisi kohta läpi rinnasta, jos se hakkaisi yhtään kovempaa.

“Etsi se”, käskin tiukasti. “Ja sano ettei poistu mihinkään ennen kuin olen siellä. Poliisit ovat tulossa.”

“Mitä on tapahtunut?”

“Ei ole aikaa selittää. Etsi se Sonia!”

“Selvä, missä sä oot?”

“Tulossa sinne.”

Puhelun loputtua mä keskityin jälleen ajamiseen. Mun oli pakko ehtiä tallille ennen sitä hullua.

Lars Olsenin sanat kaikuivat mun päässäni samalla kun lähdin jälleen uuteen, uhkarohkeaan ohitukseen. ‘Sonia on vakavassa vaarassa. Aikaa ei välttämättä ole enää paljon.’ Mä rukoilin, että sitä oli kuitenkin riittävästi. Oli pakko olla.

Puhelin alkoi jälleen soimaan ja nostin sen nopeasti korvalleni samalla kun ohjasin autoni terävällä liikkeellä takaisin omalle kaistalle. Juuri ohittamani auto väläytti kiukkuisesti valojaan, mutten välittänyt.

“Aurora täällä taas”, nainen vastasi langan päässä. “Sonia on kuulemma maastossa.”

“Kenen kanssa?” kysyin.

“Ilmeisesti yksin..”

“YKSIN??!”

Puhdas hätä ja raivo kulkivat mun lävitseni, kun yritin äkkiä jäsennellä ajatukseni.

“Steen, mitä on tapahtunut?” Aurora kysyi ja naisenkin ääni alkoi kuulostaa hätääntyneeltä.

“Se vainoaja, se on tulossa sinne”, mä sanoin ja kuulin kun Aurora vetäisi terävästi henkeä. “Ja se on vaarallinen.”

“Mä ilmoitan Jassulle”, nainen henkäisi.

“Ilmoita. Mulla ei mene enää kauaa. Pysykää turvassa.”

Samalla kun toistamiseen suljin puhelimen, näin siniset välkkyvät valot mun taustapeilistä. Poliisit ohittivat takanani ajavat autot ja saavuttivat mua kovaa vauhtia, vaikka mullakin oli vauhtia reilusti yli sallitun. Kirosin ja painoin jarruja pohjaan ja kaksi poliisiautoa sujahti mun ohitseni.

Mua kylmäsi. Lars Olsen oli oikeassa. Tilanne oli oikeasti vakava.


“Se ihminen on vaarallinen. Hän kävi täällä sellaisen vihan vallassa, mitä et uskokaan. Hän on jo vuosia ollut arvaamaton ja aggressiivinen”, oli Lars sanonut.

“Mistä tiedät?” mä kysyin.

“Koska se ihminen oli meillä ennen töissä. Hänen nimensä on Frank ja hänen tilansa huononi jo ajat sitten viinan ja velkakierteiden myötä. Ja ilmeisesti koska Sonia palkattiin hänen tilalleen, hän aikoo nyt kostaa.”

“Kostaa miten?”

“En tiedä. Tiedän vain, että lähtiessään hänellä oli ase mukanaan.”

Steen the Stor

Mun työnteosta ei tahtonut tulla yhtään mitään. Mun ajatukset risteilivät hajanaisina ja vähän väliä huomasin tuijottavani tietokoneen ruutua ties kuinka monetta minuuttia vailla minkäänlaista älyllistä toimintaa. Helvetti vie, nää toimistohommat ei olleet mua varten. Vaan niin nekin olivat hoidettava, kerta firmaa halusin pyörittää.

Nojauduin taaksepäin tuolilla ja ristin kädet mun niskaan. Halloween oli takanapäin ja meidän punoma jekkukin oli onnistunut suunnitelmien mukaan. Catu oli melkein saanut paskahalvauksen ja minä ja Sven makeat naurut. Hetken olin kyllä miettinyt, oliko jäynä vähän turhan julma varsinkin viimeaikaisten tapahtumien valossa, mutta toisaalta mä olin aina ollut vähän mustaan huumoriin taipuvainen.

Sonian tilanne ei kuitenkaan ollut leikin asia, vaikkakin asiat olivat taas hetken aikaa olleet vakaammalla pohjalla. Poliisit olivat ainakin kuulostaneet siltä, että asia otettiin nyt jälleen vakavammin, kun Kenny oli myrkytetty, varsinkin sen jälkeen kun olin menettänyt malttini ja sanonut pari valittua sanaa mun mielestä riittämättömästä reagoinnista.

Kissat olivat kotiutuneet ihan hyvin mun luo, samoin Sonia. Mä olin tarjoutunut ostamaan sille kunnollisen ilmapatjan, mutta sisko oli linnoittautunut mun sohvalle ja vakuutti sen olevan oikein oiva nukkumapaikka. Teki kuulema hyvää selälle. Mä en oikein pystynyt sitä uskomaan, sillä niinä kertoina kun olin itse siihen nukahtanut, olin herännyt jumisempana kuin koskaan, mutta toisaalta Sonia oli sen verran taskukokoinen että se mahtui kepeästi makaamaan jalat suorina ja tilaa jäi reilusti vielä ylikin. Ja ainakaan kissat eivät voineet puhkoa sohvaa – toinen olisi ollut ilmapatjan laita.

Mun ajatukset harhailivat myös Auroraan. Mä olin ohimennen nähnyt senkin siellä halloweenriennoissa, ja nainen oli näyttänyt lumoavalta asussaan. Mua oli jopa vähän harmittanut, etten päässyt osallistumaan niiden talliporukan yökyläilyyn. Ei sillä, että mua olisi niinkään kiinnostanut heppatyttöjen kekkereillä notkuminen, mutta Auroran nähtyäni mä olisin enemmän kuin mielelläni kopannut sen viereeni yöksi. Kaunis, tyrmäävä jääkuningatar.

Olin miettinytkin, että pyytäisin Auroraa taas johonkin. Me oltiin käyty syömässä ja jälleen mä olin ollut täysin lumoutunut sen seurasta. Olin iltaisin katsellut paikallisia vuokrattavia mökkejä ja huoneistoja, melkein jo vuokrannutkin yhden, jota mainostettiin “Solværin parhaana kohteena katsella revontulia”, mutta tullut sitten äkkiä toisiin ajatuksiin. Aurora varmaan pitäisi mua ahdistavana, jos yhtäkkiä ilmoittaisin varanneeni meille mökin. Oli ehkä parempi odottaa.

Tai ehkä mä voisin kysyä.

Tartuin puhelimeen ja avasin whatsappin, josta etsin keskustelun Auroran kanssa. Mietin hetken ennen kuin näppäilin viestin.

Du: [15:21]
Moi! Mulla ois sulle yksi kysymys

Noin. En mä mitään menettäisi, vaikka Aurora ei suostuisikaan. Vaikka myönnettäköön, että mä toivoinkin etten saisi kieltävää vastausta.

Yritin keskittää mun huomioni taas työntekoon, mutta nyt se oli entistä toivottomampaa. Hieroin silmiäni ja vilkaisin kelloa. Neljältä mulle tulisi vielä asiakas treenattavaksi, ja sitä ennen mun pitäisi saada joku tolkku tähän paperihelvettiin.

Puhelin alkoi väristä pöydällä ja käänsin sen äkkiä lähemmäs, mutten nähnyt Auroran nimeä näytöllä. Sen sijaan näin puhelun tulevan jostain vieraasta numerosta. Niinpä tietenkin, työpuhelu. Rykäisin ja painoin vihreää luurin kuvaa.

“Haloo? Onko siellä Steen Stordahl?”

“Terve, kyllä on puhelimessa”, vastasin mun ammattiminän vakaalla äänellä.

“Onko Sonia siellä?”

Mun vereni hyytyi samalla kun kohottauduin puoliksi seisaalteni pöydän ääressä.

“Kuka kysyy?”

Ääni langan päässä kuulosti hätäiseltä ja kiihtyneeltä.

“Lars, Lars Olsen”, mies sanoi nopeasti. “Tiedätkö missä Sonia on?”

“Sonia on tallilla”, sanoin ja tajusin puristavani pöydänkulmaa niin, että mun rystyseni olivat muuttuneet valkoisiksi.

“Poliisit on soitettu. Sonia on vakavassa vaarassa. Meidän on saatava häneen yhteys heti.”

Steen the Stor

Mun paidan etumus oli kyynelistä märkä. Silitin ajatuksiini uponneena Sonian hartiaa ja yritin käsittää tapahtunutta. Sisko nojasi mun rintakehään eikä enää itkenyt, mutta olkapäät vavahtelivat yhä nikottelun tahdissa.

Puhelin värisi mun taskussa, mutten reagoinut siihen. Varmaan isä yritti soittaa. Nojasin päälläni odotusaulan seinään ja siirsin mun jalkoja vähän parempaan asentoon niiden puutuessa Sonian alla, sillä se osittain makasi mun päällä. Katsoin kelloa, joka ei tuntunut liikkuvan eteenpäin millään.

Lopulta ovi kävi ja vanhempi rouva, kunnan eläinlääkäri, asteli ulos toimenpidehuoneesta. Sonia nousi istumaan ja katsoi turvonneilla silmillään Birgitiä, joka pudisteli päätään.

“Olen pahoillani. Elinvauriot ovat laajat ja vakavat. Pelkäänpä, että toivoa ei juuri ole.”

Sonia nielaisi ja katsoin siskoani, joka kokosi itseään ja nyökkäsi. Mun sydäntä riipi. Miksi juuri Sonia? Mun kaunis, iloinen siskoni - mitä se oli tehnyt ansaitakseen tän kaiken?

En voinut kuvitella mitään hirveämpää, kuin nähdä oman rakkaan lemmikin kuolevan toisen ihmisen tekojen vuoksi. Hetken aikaa mä olin varma, että seuraavaksi Sonia heittäytyisi lattialle huutamaan tai purskahtaisi hysteeriseen itkuun, mutta sen sijaan se selvitti kurkkuaan ja puristi kätensä nyrkkiin.

“Kennyn ei tarvitse kärsiä enempää. Päästetään se vapaaksi tuskista”, se sanoi tilanteeseen nähden vakaalla ja varmalla äänensävyllä. Mä otin sitä kädestä ja mun kurkkua kuristi. Mun rakas urhea siskoni.

Birgitin ilme oli vakava, mutta silmistä huokui äidillinen myötätunto, kun se nyökkäsi ja viittoi meidät mukaansa.

“Saatte tulla hyvästelemään sen, jos haluatte.”

Sonia nyökkäsi uudelleen ja me noustiin ylös. Kävelin siskoni vanavedessä huoneeseen, jossa Kenny makasi suurella toimenpidepöydällä. Sen suuhun meni jokin kamala letku ja kanyylistä valui nestettä sen jalkaan, joka näytti kohtuuttoman pieneltä paljaana ja karvattomana.  

Sonia käveli pöydän ääreen ja silitti Kennyn ruskeavalkoista turkkia. Kenny näytti rauhalliselta nukkuessaan ja näin, miten kyyneleet valuivat jälleen noroina Sonian punertavilla kasvoilla.

“Se on rauhoitettuna, käytännössä siis tajuton”, Birgit selitti mulle katsoessani koiraa vähän taaempana. Sonia kuljetti sormiaan koiran kyljellä, hypisteli sen pikkuruista hännänpäätä ja tassunpohjia. Mun teki pahaa katsoa sitä ja käänsin synkkänä katseeni kengänkärkiini.

“Kerro, kun olet valmis”, kuulin Birgitin sanovan. Sonia ei vastannut, mutta tiesin sen nyökänneen, sillä Birgit alkoi laittamaan tarvikkeita valmiiksi.

“Se käy nopeasti, eikä Kenny tunne mitään.”

Nostin katseeni ja näin, että Birgit oli tullut Sonian vierelle. Katsoin, miten nainen annosteli jotain nestettä ruiskuun, jonka se liitti sen jälkeen kanyyliin. Hitaasti Birgit painoi männän pohjaan.

En tiennyt, mitä mä odotin. Että Kenny olisi päästänyt jonkun valittavan äänen, kouristellut tai muuttunut jotenkin rujon näköiseksi. Sen sijaan koira näytti edelleen vain nukkuvan – erotuksena vain se, että hiljalleen sen rintakehän liike hidastui... Ja lakkasi lopulta kokonaan.

Mä kiedoin käteni Sonian ympärille ja se puristi mun kättä samalla kun sulki silmänsä.

“Vapaa”, se kuiskasi, ja mäkään en enää pystynyt pidättelemään kyyneleitä.

Steen the Stor

Viimeisimmät päivät olivat olleet erityisen kuluttavia. Kun mulle oli soitettu tallilta ja kerrottu, mitä Sonialle oli käynyt, olin lähtenyt ajamaan töistä samantien kohti Sonian asuntoa. Joona oli luvannut tuoda siskoni Kabelvågiin, ja vasta Sonian nähtyäni olin tajunnut miten vakavasta tilanteesta oli kyse. Sonia oli ollut kalpea, selvästi peloissaan ja niin järkyttynyt, että oli kestänyt tovi, ennen kuin shokkitila oli laantunut sen verran, että se oli kyennyt minkäänlaiseen keskusteluun. Vasta silloin oli tullut itku ja Sonia oli kertonut oudoista puheluista, joita sille oli soiteltu.

Totta kai mä olin jäänyt sen luokse. Järjestely oli ollut helppo, sillä mulla ei ollut mitään eläimiä ja asuin vain parin korttelin päässä - Sonialla taas oli Kenny-koiran lisäksi kolmen kissan katras. Mä yritin parhaani mukaan tehdä Sonian olon helpommaksi, vaikka sisäisesti olinkin vihainen – en Sonialle, vaan sille sairaalle ihmiselle, joka sitä kehtasi näin häiritä ja ahdistella. Ois mun vähän tehnyt mieli antaa Soniankin kuulla kunniansa ettei se ei heti ollut tehnyt rikosilmoitusta tai kertonut mulle niistä puheluista, mutta katsoessani iltaisin miten se käpertyi peiton alle ja tuijotti lasittuneesti tyhjyyteen en mä hennonut. Sen sijaan mä odotin että se nukahti, peittelin sen paremmin ja koetin saada itsekin nukuttua.

Keskiviikon jälkeen tilanne oli helpottanut kun olimme käyneet Shelyesissä. Vaihtaessani uusia renkaita Sonian autoon sisko oli käynyt tallilla ja selkeästi piristynyt siitä, sillä kun illalla olin töistä päästyäni mennyt jälleen Sonialle, sisko oli ensimmäistä kertaa päiviin ollut touhottamassa täydellä teholla.

“Ai moi”, Sonia oli tervehtinyt oikeinkin yllättyneen kuuloisesti, ikään kuin mun astuminen ovesta olisi ollut joku satunnainen yllätysvierailu enkä suinkaan olisi nukkunut puolta viikkoa sen olohuoneen lattialla.

“No moi vaan sullekin”, sanoin takaisin ja astelin peremmälle. Katselin kämppää, joka oli siivottu lattiasta kattoon ja jonka lattialta patja ja petivaatteet oli kerätty pois. Pyykkikone hurisi pesuhuoneessa ja sisko oli juuri lopettanut lattian pesemisen.

“Mä just aattelin, että aika vähän täälläkin putsata paikkoja”, Sonia sanoi ja alkoi kietoa vaaleita hiuksiaan pikkuiselle poninhännälle. “Haluutko kahvia?”

“Ei kiitos, kello on jo aika paljon”, sanoin ja hymyilin. Oli helpottavaa nähdä Sonia taas enemmän tai vähemmän omana itsenään. “Missä mun peti on?”

“Noh, mä aattelin että säkin varmaan haluat välillä vähän omaa aikaa”, sisko virnisti ja istahti sohvalle. Kävelin sohvan toiselle laidalle ja istuin sen viereen.

“Hei, ei mua oo haitannut täällä olla.”

“Niin, mutta on sullakin omat työt ja menot. Kyllä mä pärjään.”

“Ootko ihan varma?” kysyin samalla kun kurotin vetämään Sonian halaukseen.

“Oon mä. Kiitos, että oot ollut täällä”, Sonia sanoi halaukseen vastatessaan. Mä silitin sen hiuksia ja rutistin sitä tiukasti.

“Mä oon täällä aina jos vaan tarvitsee. Kyl sä sen tiiät.”


Siinä mielessä Sonia oli kuitenkin ollut oikeassa, että olin nukkunut kotonani paremmin kuin moneen yöhön, lähinnä siksi, ettei mun päällä ollut jatkuvasti vähintään yhtä kissaa pyörimässä. Töissäkin riitti tekemistä, varsinkin paperihommia, sillä mun keskittyminen ei ollut viime päivinä riittänyt hoitamaan niitä kunnolla. Nyt selatessani loputtomalta tuntuvia paperipinoja ja naputellessani läppärin näppäimistöä havahduin siihen, kun puhelimeni värähti.

Katsoin whatsappin keskustelua ja kesti hetki, ennen kuin tajusin katsoa vieraan numeron vieressä olevaa pientä kuvaketta. Klikkasin sen auki ja tunnistin heti kuvassa olevan naisen syvänsiniset hiukset ja aurinkoisen hymyn.

Innostus kulki mun lävitse sähköiskun lailla kun luin Auroran lähettämän viestin. Nainen pahoitteli ettei ollut ottanut yhteyttä ja kysyi mun kuulumisia. Näppäilin vastauksen ja yritin keskittyä töiden tekemiseen, mutta mun ajatukset olivat nyt puhelimessa, joka pian värähti uuden viestin merkiksi.

Aurora oli ratsastamassa ja lähetti mulle nätin kuvan maisemista, joista se sillä hetkellä oli nauttimassa. Hetken aikaa mietin, olisinko vastannut kuvalla omasta toimistostani ja kirjoittanut oheen “ei vedä vertoja näille näkymille”, mutta toimisto oli sen verran kaaoksessa että tyydyin vain kehumaan Auroran otosta. Samalla kysyin, josko se haluaisi nähdä.

Sonian talliporukan bileistä asti mun ajatukset olivat säännöllisesti eksyneet Auroraan. En ollut eläissäni kokenut vastaavaa – se nainen oli luonnonkauneudellaan ja jollain mystisellä vetovoimallaan vetäissyt multa jalat alta. Mä halusin palavasti tutustua siihen paremmin. Se ei ollut sellainen kuin muut naiset, jotka toivat itseään tyrkyttäen esille ja muovasivat itsestään instagram-mallien halpoja kopioita, vaan se oli raikas, kiehtova ja aito. Sellainen, joka jaksoi herättää mun mielenkiinnon.

Sonialle en ollut maininnut sanallakaan Aurorasta, siitä kysymystulvasta, utelusta ja höösäämisestä ei olisi tullut ikinä loppua. Olin kyllä tarjoutunut entistä helpommin mukaan siskon talliporukan juttuihin, kuten sen Petterin emännän vauvakutsuille (ihan totta, vauvakutsuille, minä), mutta harmikseni Aurora ei ollut koskaan ilmaantunut sinne.

Mutta nyt se vastasi. Luin viestin ja mun kasvoille levisi hymy.

Du: [17:42]
Å gå høres bra ut! Ser deg snart.

Vilkaisin kelloa seisoskellessani StorFitin edessä. Kello oli hieman yli seitsemän. Vedin takin vetoketjua hieman ylemmäs, sillä rannan suunnalta kävi viileä merituuli. Mua hermostutti vähän, enkä oikein tiennyt minkä takia. Mä olin kyllä deittaillut ennenkin ja poikien kanssa reissatessa oli tullut koettua jos jonkinlaista lomaromanssia, toki enemmän tai vähemmän huvittelumielessä kuin mitenkään tosimielessä.

Nyt mä kuitenkin huomasin miettiväni, että mitä jos Aurora ei tulisikaan? Jos sitä ei kiinnostanutkaan tavata? Sillä oli mennyt pitkään, ennen kuin se oli edes laittanut mulle viestiä. Ehkä se yritti keksiä jotakin ystävällistä tapaa, millä ilmaista että kiitos mutta ei kiitos, mua ei kiinnosta tavata sua. Vilkaisin itseäni lähellä seisovan auton ikkunasta. Näytinköhän mä ihan pelleltä, kun seisoskelin tässä? Asuiko Aurora jossain ihan vieressä ja katseli mua nyt ikkunasta naureskellen?

Mutta silloin mä näin sen. Siniset hiukset laineillen se asteli katuvalojen kelmeässä valossa mua kohti nopein askelin. Saman tien mun hermostuneisuus oli tiessään enkä mä saanut silmiäni irti siitä, kun se veti kasvoilleen säteilevän hymyn ja nosti takkinsa karvareunuksista huppua ylemmäs kaulansa suojaksi.

“Anteeksi ihan hirveästi, oon vähän myöhässä”, Aurora sanoi ja pudistelin päätäni hymyillen.

“Ei se mitään, mäkin ihan just hetki sitten astuin ovesta ulos”, livautin valkoisen valheen ja toivoin tosiaan, ettei Aurora ollut nähnyt mua jostakin kotinsa ikkunasta.

“Joo, oli pakko käydä tallin jälkeen suihkussa”, Aurora hymyili. “Mihin mennään? Mä en vielä hirveästi tunne näitä seutuja.”

“Pakko sanoa, etten mäkään”, naurahdin. “Jospa vaan kävellään ja katsotaan?”

“Se sopii”, Aurora vastasi ja lähdimme kävelemään. Kadut olivat märkiä, mutta luojan kiitos ei satanut – kostea merituuli oli jo itsessään tarpeeksi kylmä. Inhosin tällaista säätä ja toivoin, että pian koittaisi kunnon talvi ja pakkasilmat.

“Mites Sonia?” Aurora kysyi äänessään huolestunut ja myötätuntoinen sävy. Mäkin vakavoiduin hieman ja huokaisin.

“Ihan hyvin. Se on sisukas mimmi, mutta kyllä tuo varmasti painaa mieltä”, vastasin ja Aurora nyökkäsi.

“Vaikea kuvitella, että joku tekee tuollaista ja vieläpä Sonialle. Se on niin iloinen ja pidetty ihminen”, Aurora sanoi.

“Niinpä. Rukoilkoon luojaansa, etten koskaan saa sitä nilkkiä käsiini”, puuskahdin. Se päivä kun koittaisi, saisi se selkärangaton paskiainen tuntea nahoissaan, miltä kaksoisveljen viha oikein tuntuu.



Vaihdoimme kuitenkin puheenaiheet pian kevyempiin ja sain huomata, että Auroran kanssa oli helppo keskustella. Nainen kertoi olevansa kotoisin Moldesta ja muuttaneensa 18-vuotiaana Osloon opiskelemaan. Yhden vuoden Aurora oli viettänyt Islannissa vaihdossa ja se etenkin kiinnosti mua suuresti.

“Islanti oli tajuttoman kaunis”, Aurora huokaisi. “Sitä luontoa ei voi kuvailla, ennen kuin sen kokee itse.”

Aurora oli oikeassa, en pystynyt kuvitella mielessäni kuin kiveä, kiveä ja kiveä, vaikka tiesinkin että Islannissa oli paljon muutakin kuin tulivuorten synnyttämää kalliota. Kerroin puolestani matkoistani Aasiaan ja Aurora kuunteli kiinnostuneena, vaikka tokaisikin olevansa enemmän pohjoisen ystävä.

Olimme saapuneet meren rantaan. Kävellessämme katselin sataman valoja, jotka heijastuivat väreilevän veden pintaan. Oli jo pimeää ja taivas oli pilvien peitossa, eikä tähtiä näkynyt.

“Ootko nähnyt jo revontulia?” kysyin.

“Voi, olen”, Aurora henkäisi ja vilkaisi mua hymyillen. “Ollaan Ronjan kanssa käyty vuorilla niitä katsomassa.”

“Sieltä varmasti näkee hyvin”, myönsin ja hymyilin takaisin.

“Lähde joskus mukaan”, Aurora heitti ja nauroin.

“Joo, jos sinne on helppo mennä jalan”, vastasin. “En ole vielä toistaiseksi innostunut kipuamaan hevosen selkään.”

“Mutta vuorelle olet valmis kipuamaan”, Aurora vitsaili. “Mutta etkö tosiaan ole ratsastanut? Vaikka Sonia onkin hevosihmisiä?”

“En ole”, sanoin ja katsoin Auroraa vinosti hymyillen. “Siinä asiassa oon pitänyt pääni.”

“No, katsotaan josko mä saisin sun pään joskus kääntymään”, Aurora virkkoi varovaisesti ja hymyili. Mä tunsin taas sähköiskujen kulkevan mun lävitse.

“Onnea yritykseen”, naurahdin, vaikka en ollut ihan niin varma, oliko Auroran onnistumisprosentti sittenkään niin pieni kuin annoin olettaa.

# Tallikirja 2017 -->

Steen oli sunnuntaista asti ollut mun luona. Mä olin nukkunut sohvalla ja Steen oli levittänyt patjan sen vierelle. Se oli valvonut mun unta ja tehnyt ruokaa, kuskannut mua töihin ja takaisin ja katsonut, että mulla on kaikki hyvin.

Mä olin vihdoin kertonut Steenille niistä oudoista puheluista. Steen ei sanonut mitään, mutta mä tiesin että se oli vihainen, etten ollut kertonut heti. Yhdessä me oltiin tehty rikosilmoitus ja käyty poliisiasemalla antamassa lausunto tapahtuneesta. Se oli helpottanut mun oloa ja poliisit sanoivat, että he alkavat selvittämään puheluiden alkuperää ja renkaiden puhkojan henkilöllisyyttä. Koska soitot tulivat tuntemattomasta, poliisit sanoivat, että selvittäminen olisi hankalampaa kuin normaalisti – he joutuisivat tilaamaan kaikki teletiedot suoraan operaattorilta ja käymään yksitellen läpi joka ikisen vastaanotetun puhelun, ja sen takia olinkin kirjannut puheluiden kellonajat ylös ja toimittanut ne poliisille.

Nyt piti vain toivoa, ettei kyseessä ollut prepaid, sillä silloin selvittäminen kävisi entistä mutkikkaammaksi.

“Siinäkään tapauksessa ei ole mahdotonta saada selville soittajan henkilöllisyyttä”, oli ystävällinen rikoskomisario Jensen tokaissut, “mutta toivokaamme silti, ettei homma mene niin mutkikkaaksi.”



Steen oli hommannut uudet renkaat ja olimme saapuneet Shelyesiin. Steen lupasi hoitaa renkaiden vaihdon ja mä menin sillä välin käymään tallilla. En ollut sunnuntain jälkeen vielä käynyt siellä.

Aikuisten alkeistunti oli alkamassa ja tallissa kävi kuhina. Iloinen puheensorina kajahteli tallin käytävillä ja ihmisiä ravasi varustehuoneeseen ja karsinoille, kun tuntilaiset ja hoitajat valmistelivat hevosia tuntia varten.

Raffen karsinalla seisoi kolmikymppiseltä vaikuttava silmälasipäinen nainen, joka jutteli Matiaksen kanssa. Pojalla oli kasvoillaan tuttu hurmaava hymy, kun se opasti naista varusteiden kanssa. Virnistin. Hiton Matias. Jätkä oli varmasti tullut joko liikuttamaan Usvaa tai treenaamaan Theolla, mutta tapansa mukaan nuorukainen ei voinut olla käyttämättä hyväkseen tilaisuutta pelastaa neitosia pulasta.

“Tarvitaanko täällä apua?” kysyin päästyäni lähemmäs. Matias kääntyi katsomaan ja näytti yllättyvän nähdessään mut.

“Ai, moi Sonia! Täällä on kaikki hyvin, saatiin just Elinin kanssa Raffe tuntikuntoon”, Matias sanoi ja virnisti. “Vaikka neito onkin näköjään suorastaan syntynyt hevosnaiseksi, mun apua hädin tuskin tarvittiin.”

Nainen kikatti kovaan ääneen ja mä kohotin virnuillen kulmiani Matiakselle. Just.

Ihmiset alkoivat valua ratsuineen ulos tallista ja Elinkin nappasi Raffen ohjat käsiinsä ja talutti ruunan karsinasta käytävälle. Katsottuani hetken kaksikon perään käännyin Matiaksen puoleen. Pojan kasvoilla oli edelleen pieni hymy, mutta silmiin oli ilmestynyt huolestunut katse.

“Mä aattelin, ettet ehkä käy tällä viikolla, niin sillä mä sitten auttelin”, se sanoi ja vakavoitui. “Christian kertoi mulle siitä, mitä kävi. Ootko kunnossa?”

Mä nyökkäsin. Kyllähän asia mua painoi vielä, mutta Steenin tuen ja talliporukan tsemppiviestien myötä mun olo oli jo parempi ja sunnuntain tapahtumat tuntuivat jo paljon kaukaisemmilta.  

“Oon mä. Asia on poliisin hoidossa”, sanoin ja hymyilin vähäsen. Matias nyökkäsi ja irvisti sitten.

“Toivottavasti tutkivat sen hiipparin joka täällä on harjoittelussa”, Matias sanoi vaimeammalla äänellä. Mä olin hiljaa. Christiankin oli ollut sitä mieltä, että syypää oli Liam, tallilla yhdyskuntapalvelua suorittava nuori mies. Mä olin nähnyt sen ohimennen ja se vaikutti hiljaiselta, mutta ei mun silmissä mitenkään pahansuovalta. Se oli aina keskittynyt milloin mihinkin työtehtävään eikä juurikaan jutellut kävijöiden kanssa. En mä oikein tiennyt, osasinko mä kuvitella sitä syylliseksi – mutta mistä sitä ikinä tiesi...

“Haluutko tulla kattoo, kun treenaan Theolla?” Matias kysyi sitten ja mun silmät kirkastuivat. Treenien katselu oli mukavaa puuhaa ja saisin ajatuksia vähän muualle.

“Toki! Meettekö maneesiin?” kysyin ja Matias nyökkäsi. “Mä käyn hakemassa kahvia ja tuun sinne!”



Taukotuvassa oli autiota, kun menin sinne. Kahvia ei ollut tuoreeltaan ja aloin penkomaan kaapeista kahvinpuruja ja suodatinpusseja. Piirinmestaruuskisat lähestyivät ja munkin pitäisi alkaa pian tosissaan treenaamaan, jos aioin sijoittua kisoissa. Kisasin Raffen kanssa sekä esteillä että koulussa, mutta esteratsastuksen metriluokassa kisaratsuni olisi Lidia, ja etenkin tamman kanssa tarvitsin vielä rutkasti harjoitusta.

Napsautin kahvinkeittimen päälle ja olin istuutumassa pöydän ääreen odottamaan, kun ovi kävi ja sisään astui Joonan kanssa jutteleva Nita. Kaksikko huomasi mut pöydän ääressä ja kummatkin sulivat hymyyn. Hyppäsin samantien takaisin seisomaan ja riensin halaamaan ensin Joonaa ja sitten Nitaa.

“Ihana nähdä sua tallilla taas!” Nita henkäisi, kun irroitin otteeni.

“Ihana olla täällä taas”, vastasin ja hymyilin pahoittelevasti. “Anteeksi, etten ole hirveästi vastaillut viesteihin. Olin ihan jossain sumussa pari päivää.”

“Älä pyytele anteeksi, se on enemmän kuin ymmärrettävää!” Nita henkäisi. “Toivottavasti asiat selviää.”

“Niinpä”, sanoin ja käännyin katsomaan Joonaa. “Tuhannet kiitokset, kun veit mut kotiin sillon sunnuntaina. Steenkin on käskenyt kiittää joku sata kertaa..” sanoin ja Joona laski kätensä rauhoittavasti mun olkapäälle.

“Älä suotta. Ja Steenin näinkin äsken pihalla, kiitteli ihan henkilökohtaisesti, vaikkei mitään kiiteltävää olekaan. Pääasia että oot kunnossa ja että tiedät, ettei sun tarvitse olla tän asian kanssa yksin.”



Seisoin pihalla ja odottelin, että Matias ja Theo saapuisivat maneesille. Joonakin oli sanonut tulevansa pian ja odotellessa hörpin höyryävää kahvia. Nauttiessani loppusyksyn kirpeästä säästä ja auringonsäteistä kuulin kun joku lähestyi. Käännyin ympäri ja tunnistin tulijan. Liam.

Poika oli vetänyt pipon hiekanväristen hiustensa suojaksi ja kävellessään poika veti taskustaan tupakan. Se oli kai tulossa maneesin kulmalle tupakoimaan, sillä olin nähnyt siellä porukkaa aiemminkin samoissa puuhissa. Tunsin tahattomasti jännittyväni, kun pojan vihreät silmät nauliutuivat muhun ja puristin kahvimukia vähän kovempaa.

“Moi”, sanoin vähän turhan kovalla äänellä. Liam mittaili mua katseellaan ja seisahtui. Se näytti miettivän jotain tuijottaessa mua suoraan silmiin. Mun teki mieli väistää sen katsetta, mutta tuijotin uhmakkaasti takaisin.

“Moi”, se sanoi ja tuntui, että se harkitsi sanojaan ennen kuin puhui.

“Sä oot varmaan Sonia.”

Mä nyökkäsin. Liam näytti jollain tapaa vähän hermostuneelta. Sen ruskea takki oli auki ja harmaa, vähän nuhjuinen huppari oli vedetty sen alla kiinni. Mustat tennarit olivat melkein puhki kuluneet ja pojan koko olemus oli omalla tavallaan aika surullinen. Yhtäkkiä aloin säälimään Liamia.

“Mä oon pahoillani siitä mitä sulle kävi”, se sanoi sitten yhtäkkiä. Mä katsoin sen silmiin, enkä nähnyt niissä vilpillisyyttä. Muutoin pojan ilme oli tutkimaton.

Olin vastaamassa, kun lähestyvä kavioiden ääni havahdutti mut ja heti sen perään kuulin Matiaksen äänen.

“Jätä Sonia rauhaan!”

Käännyimme Liamin kanssa kummatkin katsomaan Matiasta. Pojan kasvoilla oli uhmakas ilme, kun se harppoi Theo vierellään meidän luoksemme. Liam katsoi sitä ilmeettömästi eikä sanonut mitään.

“Kehtaatkin vielä jutella Sonialle”, Matias sihahti ja seisahtui suojelevasti mun lähelle. Liam ei vastannut mitään. “Ala painua.”

Liam pysyi vaiti, painoi vain röökin huulilleen ja käveli ohitsemme kohti maneesin kulmaa. Matiaksen silmät kipinöivät kun se katsoi Liamin loittonevaa selkää ja sitten mua.

“Mitä se oikein kuvitteli? Mähän sanoin, että se on sairas hiippari. Tuu, mennään”, Matias sanoi ja lähti kohti maneesin ovea ja mä seurasin sen vanavedessä. Ennen sisälle menoa vilkaisin vielä kulmaukselle, jonka luona Liam seisoi seinään nojaten.

Pojan hartiat olivat painuneet kumaraan ja katsoessani sitä tunsin piston mun rinnassa.


Merkintä 12. #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 1.10.2020

# Tallikirja 2017 -->

Jasmine näytti tavanomaista väsyneemmältä istuessaan mua ja Hildeä vastapäätä toimistonsa pöydän ääressä. Naisen ilme oli kireä ja silmien alla olevat tummat rannut kielivät viimeöisestä valvomisesta. Myös Hilde oli vaitonainen – nainen kaiveli pienestä nahkasalkustaan paperia ja kynän ja rykäisi.

“Ensiksi, olen hyvin pahoillani tapahtuneesta. Tilanne on varmasti ollut hyvin järkyttävä kaikille osapuolille.”

Jasmine nyökkäsi ja käänsi katseensa muhun. Katsoin takaisin kasvot ilmeettöminä ja nainen päästi huokaisun ristien samalla kätensä pöydälle.

“Kiitos Hilde, tämä on kieltämättä poikkeuksellista ja erittäin ikävää. Ikävää on myös joutua käymään tällainen keskustelu”, Jasmine sanoi. Mä pidin käsiä taskuissa ja puristin siellä olevia roskia ryttyyn. Turhautti ja vitutti.

Hilde oli soittanut mulle aiemmin ja kertonut, että mun työpaikalla oli sattunut jotakin ja meidän olisi syytä lähteä käymään paikan päällä. Nainen oli ollut vaitonainen yksityiskohdista, mutta jo pelkästään sen puhumattomuus ja kiristyneet suupielet kielivät siitä, että kyseessä ei ollut mikään mun kannalta hyvä juttu. Viimeistään tallipihassa parkissa oleva poliisiauto oli vahvistanut mun aavistukset oikeiksi – oli tapahtunut joku rikos. Ja mua epäiltiin siitä.

Toimiston ovi kävi ja vanhempi mies astui sisään. Se oli varmasti viisissäkymmenissä ja harmaantumaan päin, mutta neliskanttisten silmälasien takana siniset silmät näyttivät teräviltä ja tarkkaavaisilta. Rinnassa olevassa nimikyltissä luki “Rikoskomisario Jensen”.

Jensen nyökkäsi ja Jasmine teki tilaa pöydän ääressä, jonne Jensenkin istuutui. Mies tervehti Hildeä, joka tervehti takaisin ja levitettyään lisää papereita pöydälle rikoskomisario rykäisi ja siirtyi itse asiaan.

“Olemme nyt kuulleet paikalla olleita ja tutkineet auton mahdollisten todistusaineistojen varalta. Malmin oletettavasti ymmärtää, miksi käymme nyt tätä keskustelua?”

Tuijotin Jenseniä kuin miehen paikalla olisi istunut läjä teurasjätettä. Mies katsoi takaisin silmälasiensa ylitse ja pyöritteli kynää kädessään. Sika pitää mua syyllisenä.

“Kahdeksastoista päivä lokakuuta, kello neljäntoista ja kahdeksantoista välillä Sonia Stordahlin Mazda 3:n  kummatkin eturenkaat on puhkaistu jonkinlaista teräasetta käyttäen. Asiasta on kirjattu rikosilmoitus maanantaina yhdeksästoista lokakuuta, jonka yhteydessä asianomistaja on ilmoittanut myös luonteeltaan toistuvista häirikköpuheluista”, mies luetteli sitten papereistaan. Jasmine katsoi hiljaa pöydän pintaan otsa rypistyneenä, Hilde kirjoitti rikoskomisarion sanoja ylös muistivihkoonsa. Mä naksauttelin mun rystysiä taskujeni sisällä.

“Koska Liam Malmin on tuomittu useista vahingonteoista ja omaisuusrikoksista ja aloittanut hiljattain työsuhteensa tapahtumapaikalla, on syytä selvittää myöskin Liam Malminin osuus tapahtumiin.” Jensen nosti katseensa muhun. “Malmin voisi omin sanoin nyt kertoa, missä hän oli tuohon tapahtuma-aikaan."

Syntyi hiljaisuus. Hilde lopetti kirjoittamisen ja kääntyi katsomaan mua. Jasmine oli ottanut kynän, jolla piirteli nyt hajamielisesti pöydällä lojuvan paperin reunaan samalla kun odotti mun vastausta. Jensen naputteli kynällä kämmenselkäänsä.

“Mä olin ulkona”, vastasin välinpitämättömällä äänellä. “Satamassa.”

“Missä satamassa?” Jensen kysyi.

“Storøyan satamassa.”

“Ja mitä teit siellä?”

“En mitään.”

Jensen katsoi mua sen näköisenä, ettei uskonut sanaakaan. Jasmine nojasi toisella kädellä leukaansa ja vilkaisi mua kulmiensa alta, mutta vei katseensa pian takaisin paperiin.

“Et mitään? Muuten vain kuljeskelit satamassa?”

“Niin minä juuri taisin sanoa, komisario”, vastasin ivallisesti. Hilde päästi oudon äänen, joka oli jonkinlainen sekoitus rykäisyä ja vinkaisua, ja tiesin että se oli olevinaan varoitus mulle.

Oikeasti en mä ihan “muuten vain” siellä satamassa ollut ollut. Olin kuljeskellut siellä etsimässä hyviä maalausspotteja ja löytänytkin niitä pilvin pimein – satamakontteja ja alikulkutunneleita, sähkömuuntajia ja betonipylväitä. Olisin toki voinut sen Jensenille sanoa, mutta päätin että oli parempi pitää turpa tukossa, varsinkin kun en ollut missään kusessa – ainakaan vielä.

“Ettekä missään vaiheessa poikennut Shelyesin suunnalla, vaan vietitte koko päivän satamassa ihan muuten vain?”

“En poikennut”, sanoin ja vedin päätäni taaksepäin. ”Katso vaikka teletiedoista.”

Jensenin suupielet venyivät huvittuneeseen hymyntapaiseen, kun mies katseli mua lasiensa takaa. Mäkin loihdin kasvoilleni ilottoman hymyn.

“Malminpa on näppärä poika”, Jensen myhäili ja ryhtyi taas naputtamaan pöytää kynällä. “Aivan varmasti tarkistamme. Teletiedoissa on vain se pieni sivuseikka, että mikäänhän ei varmasti puhu sen puolesta, että puhelimen omistaja olisi jatkuvasti samassa paikassa puhelimensa kanssa.”

Mun teki hirveästi mieli pyöräyttää mun silmiä, mutta hillitsin itseni, lähinnä koska Jasmine oli taas kääntänyt katseensa muhun. Vedin kädet pois taskuista puristaen yhä roskia nyrkissäni, ja Jensenin katse osui mun oikean käden rystysiin, joihin oli tatuoitu A.C.A.B. Mies näytti jälleen huvittuvan ja nojasi taaksepäin tuolissaan ennen kuin vilkaisi Hildeen, joka rykäisi.

“Mielestäni asiakkaani osuus tapahtumiin on melko huteralla pohjalla”, Hilde sanoi ja joutui rykimään lisää, koska naisen ääni kuulosti hyvin heiveröiseltä. “Ei ole käynyt ilmi seikkoja, joiden vuoksi olisi syytä kyseenalaistaa Liamin kertomus olinpaikastaan.”

Jensen hymähti. “Tällaisissa tilanteissa on syytä tutkia kaikki mahdolliset vaihtoehdot tarkasti, Magnussen hyvä. Meillä ei ole epäiltynä ketään, mutta Malminin taustan huomioon ottaen haluamme olla ehdottoman varmoja yksityiskohtien paikkansapitävyydestä, mitä Malmin meille kertoo. Uskoakseni myös Lundén on samaa mieltä.”

Jasmine nyökkäsi yhä vaitonaisena ja mä painoin hetkeksi katseeni pöydällä lojuviin papereihin. En mä varsinaisesti vieläkään välittänyt täällä olosta, mutta olin alkanut pääsemään jotenkuten kiinni rutiineihin ja täällä oloon. Se oli sentään jotain vaihtelua yksiön seinien tuijottelulle ja pitkille illoille yksinään, ilman ketään, kenelle puhua. En mä halunnut menettää tätä duunia. Puristin mun kädessä olevaa paperia kovempaa.

Paperia.

Mä nostin katseeni Jenseniin.

“Mä kävin syömässä”, sanoin yhtäkkiä. Jensen kääntyi katsomaan mua ja kohotti kulmiaan.

“Anteeksi?”

“Mä kävin syömässä sunnuntaina.”

Nakkasin palloksi rypistyneen kuitin Jensenin papereiden päälle. Rikoskomisario tuijotti mua lasiensa takaa pitkään vaiti, ennen kuin käänsi katseensa alas kuittiin ja poimi sen hitaasti käsistään. Avatessaan kuittia miehen kasvoille ilmestyivät syvät uurteet.

“Siinä lukee päivämäärä ja kellonaika. Ja on mulla täällä myös toinen”, sanoin ja kaivoin mun taskua ja ongin siltä taittuneet ja rypistyneen kuitin. “Se on tuntia myöhemmin. Kahvista”, jatkoin ja nakkasin senkin Jensenin pöydälle, ennen kuin nojauduin jälleen taaksepäin. Jensen silmäili kuitteja pitkään, ikään kuin etsien jälkiä siitä, että ne olivat väärennettyjä. Hilde kuitenkin näytti saavan uusista todisteista taas optimistisuutensa takaisin.

“Mielestäni Liamilla on hyvin näyttöä siitä, ettei hän ole ollut tapahtuma-aikaan paikalla”, Hilde sanoi ja samaan aikaan Jasmine näytti rentoutuvan. Naisen kasvot olivat edelleen vakavat, mutta silmiin syttyi helpottunut katse, kun nainen kääntyi vilkaisemaan mua. Jensen laski kuitit pöydälle ja risti kätensä yhteen.

“Kieltämättä”, mies virkkoi hitaasti. Siniset silmät porautuivat jälleen muhun. “Mikäli Malminilla ei ole muuta, mitä hän nyt haluaisi tässä meille kertoa, mielestäni tässä oli riittävästi tältä erää. Olemme kuitenkin tarvittaessa yhteyksissä sekä teihin -”, mies jatkoi ja nyökkäsi mulle ja Hildelle, “- sekä teidän suuntaanne, mikäli jotakin ilmenee. Sikäli mikäli Lundén vielä haluaa työsuhdetta jatkaa ennen tutkinnan valmistumista, Malmin on vapaa poistumaan töihin.”

Jensen katsoi Jasminea, joka avasi suunsa pitkän vaitonaisuuden jälkeen.

“Onhan tässä toki paljon asiaa tapahtunut”, Jasmine aloitti ja mä painoin katseeni syliini.

“Mutta haluan uskoa, mitä Liam meille kertoi. Mun puolesta hän voi jatkaa töitä.”

Mun sydämeltä vierähti pois iso kivi.


Merkintä 1. #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 21.10.2020

# Tallikirja 2017 -->

Musta tuntui siltä, että olisin leijaillut unessa, kun kävelin Christianin vanavedessä talliin. Mutta tämä ei ollut mikään kukkien ja hattarapilvien kyllästämä haaveuni, vaan hämmennyksen, epätietoisuuden ja orastavan ahdistuksen täyteinen, alkava painajainen.

Vaikka oli sunnuntai ja päivä oli jo taittumassa iltaan, tallin taukotuvassa kuului elämisen ääniä. Christian harppoi kaksi askelta kerrallaan portaita ylöspäin ja kipitin perässä niin kovaa kuin pystyin. Kahvin ja mikrossa lämmitetyn ruuan tuoksu leijaili vastaan, kun Christian painoi taukotuvan oven auki.

Tila oli yllättävän täynnä. Catu ja Aurora juttelivat pöydän ääressä Jannin kanssa, joka siemaili kahvia ja vastaili hymyillen naisten kyselyihin tuoreen kihlaparin tulevaisuuden suunnitelmista. Katya ja Ella seisoivat lähempänä ovea, Ella juomapulloa kädessään roikottaen ja selvästi sen näköisenä, että halusi vain nopeasti pois tilanteesta, sillä keskustelu jota he kävivät ei Katyan ilmeestä päätellen vaikuttanut aivan yhtä iloiselta kuin pöytäkolmikon. Kaikkien puheet kuitenkin keskeytyivät kun astelimme sisään. Luikin Christianin vierelle kalpeana kuin lakana ja mies tuntui kasvavan kokoa ainakin kaksi metriä, kun se veti keuhkonsa täyteen ilmaa.

“Catu!” Christian mylväisi ja Catu säpsähti paikallaan. Katyan silmät leiskahtivat ja Janni kurtisti kulmiaan äkillisestä äänenkorotuksesta.

“Mitä?” Catu ärähti takaisin närkästyneenä ja Christianin naama vääntyi outoon irveeseen.

“Tiedoksi, että Sonian auton renkaat on puhkottu.”

Kaikki pysyivät vaiti. Hypistelin fleecetakkini hihaa ja tuijotin taukotilan lattiaa, jolle oli kulkeutunut ulkoa rutkasti hiekkaa ja muutama kuiva lehti. Tunsin ihmisten katseet, jotka olivat nyt kääntyneet suoraan muhun.

“Siis.. Mitä?” Catu vingahti sen kuuloisena, ettei ymmärtänyt yhtään. “Kuka nyt --”

“Kuka nyt, kuka nyt”, Christian keskeytti ääni täynnä ivaa. “Oisko vaikka se sun ja Jassun uusi kultapoika?”

Nostin katseeni ensin Christianiin ja sitten Catuun, joka vuorostaan loi oudon ja pikaisen katseen Ellaan. Blondi oli kivettynyt paikalleen ja tuntui, että koko taukotilan lämpötila laski sekunneissa pakkasen puolelle. Nyt mäkään en enää ymmärtänyt mistään mitään. Siis... Svenistäkö nyt puhuttiin? Miksi Sven puhkoisi mun auton renkaat? Ja miksi --

“Se Liam, vitun tollo!”

Väri palasi nopeasti Catun kasvoille ja nainen näytti saavan äänensä takaisin.

“Eihän Liamilla edes ole sunnuntaisin töitä!”

Christian naurahti niin halveksuvasti, että olisi voinut kuvitella ettei miehen mielestä Catulla puolestaan ollut enää aivoja tallella. Kaikkien katseet poukkoilivat sen, mun ja Catun välillä.

“Mitä sitten? Sehän on tuomittu rikollinen, mikä sitä estää tänne tulemasta ja tekemästä tällaista?”

“Älä ole naurettava! Liam on ollut tosi mukava ja ahkera --”

“ÄLÄ ITSE OLE NOIN NAIIVI! SUN JA JASSUN VITUN SINISILMÄISYYDEN TAKIA SONIA VOIS OLLA HELVETTI VIE SAIRAALASSA --”

“FAEN TA DEG! MILLÄ VITUN OIKEUDELLA SÄ SYYTÄT --”

“Mitä helvettiä täällä huudetaan???”

Säpsähdin ja käännyin ympäri. Ovella seisoivat Joona ja Jassu, jotka katsoivat meitä kaikkia kuin kaksi vihaista yläasteen opettajaa luokassa mellastavia oppilaita. Christianin rinta kohoili mielipuolisesti ja Catun kasvoille oli noussut helakka puna, samalla kun nainen oli kohottautunut jo puoliksi seisaalteen. Kaikki muut taukotuvassa olijat olivat edelleen jähmettyneenä aloilleen, niin kuin joku kirous olisi langennut ihmisten ylle ja kivettänyt kaikki kalkkiveistoksiksi.

“Aikuiset ihmiset! Aivan järkyttävä huuto kuului talliin asti!” Jassu hengähti ja loi purevan katseen Christianiin, joka katsoi uhmakkaasti takaisin. Mies kokosi ryhtinsä ja tarttui mua olkapäästä.

“Haluutko kuulla? Anna, niin Sonia kertoo!”

Hiljaisuus laskeutui taukotupaan. Mun kasvoja kuumotti ja pala tuntui nousevan mun kurkkuun. Hävetti. En mä halunnut tästä tällaista episodia. Vilkaisin Joonaa, jonka kasvoilla oli tiukka, mutta huolestunut ilme. Avasin suuni ja osoitin sanani Joonalle.

“No... Mun auton renkaat oli puhkottu. Christian sen huomasi.”

Pidin tauon ja nielaisin. Vein katseeni mun lenkkareihini.

“Ja mä mietin, että onko sen takana...”

“Liam”, Christian sanoi ja veti kätensä puuskaan. Joona loi varoittavan katseen Christianiin.

“Anna Sonian sanoa sanottavansa loppuun.”

Mun kurkkua kuristi ja suu tuntui kuivalta kuin Sahara. Kootessani itseäni tunsin kun kyyneleet nousivat mun silmiini ja jouduin tosissani taistelemaan, etten olisi alkanut itkemään.

“Ne puhelut..”, mä henkäisin ja mun ääni särkyi. Painoin silmäni kiinni ja samalla mun patoni murtui. Mun olkapäät hytkyivät äänettömien nyyhkäysten tahdissa ja kuulin raapivan äänen, kun tuoli raahautui lattiaa vasten. Kädet kiertyivät olkapäideni ympärille ja päästin tukahtuneen nyyhkäyksen.

“Joona..”, mua halaava Janni sanoi merkitsevällä äänellä. Aistin, kun ihmiset mun ympärillä alkoivat liikahdella levottomasti, mutta ahdistus painoi mun rintaa niin valtavana möykkynä, etten osannut kuin nojata lämmintä Jannia vasten.

“Tämä asia täytyy nyt selvittää. Soittakaa joku Steenille, mä voin viedä Sonian kotiin”, Joona sanoi, ja mä rutistin Jannia kiitollisena, että mun ympärillä oli sellainen talliporukka.


Merkintä 11. #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 01.10.2020

Raffen päiväkirja

Ajaessani tänään Shelyesiin auton radiosta oli kajahtanut takavuosien hittibiisi, jota muistin äidin usein hyräilleen. Se oli niin tarttuva ja iloinen, että olin äkkiä painanut Shazamin päälle ja napannut biisin Spotifyni soittolistaan - kyseessä oli ollut Hansonin MMMBop, ja nyt kuuntelin sitä kuulokkeistani samalla kun siivosin Raffen karsinaa.


Tallilla oli tapahtunut viime aikoina niin ihania ja iloisia juttuja, että itsekin suorastaan pursusin onnea. Beatan baby showereiden jälkeen olin leijunut hetken ajan jossakin vaaleanpunaisessa vauvakuplassa (joka oli luojan kiitos kylläkin jo helpottanut), ja sen lisäksi myös Joonan ja Jannin kihlaus oli vielä aivan tuore ja ihana juttu. Ja mitä vielä! Janni oli pyytänyt mua ja Catua kaasoiksi!

Se oli niin uskomattoman ihana kunnia, että olin pakahtua. Mielessäni vilisi vaikka mitä ideoita polttareista itse hääjuhlaan ja en voinut olla hymyilemättä, kun mietin minkälaiset bileet me saataisiinkaan Catun ja muun talliporukan voimin Jannille kasattua.

Mä olin niin fiiliksissä ja biisin melodia oli niin mukaansatempaava, että keskeytin hetkeksi talikoinnin ja otin pari tanssiaskelta samalla kun kertosäe alkoi.

Olin niin omissa sfääreissäni että havahduin vasta, kun joku tuli tökkäämään mua olkapäähän. Hätkähdin ja käännyin katsomaan tulijaa. Catu. Otin kuulokkeen pois korvasta ja kohotin mun kulmia.

“Pistä volaa vähän alaspäin. Sä huudat.”

Kevyt puna kohosi mun kasvoille ja virnistin.

“Lauloinko mä ääneen?” kysyin ja Catu nauroi. Muakin alkoi naurattaa ja laskin talikon nojaamaan karsinan seinää vasten.

“No kyllä ja melkoisen konsertin piditkin!”

Kikatukselle ei meinannut tulla loppua ja jouduin ottamaan tukea polvistani. Mahaan sattui ja vesi kohosi silmäkulmiin, ja jouduin pyyhkimään kyyneleitä pois, ennen kuin sain itseni kasattua.

“Mikäs nyt noin laulattaa?” Catu kysyi vieläkin pienesti hykerrellen ja vinkkasi silmää. Otin talikon ja huitaisin sillä leikilläni kohti kiharatukkaa, joka väisti virnistellen.

“Mitäs luulet?” kysyin ja pyöräytin silmiä Catun merkitseville kulmien kohotteluille. “Ei mitään sellaista, pöljä.”

Olihan mulla ollut sellaistakin, mutta en mä siitä ollut kenellekään kertonut. Se tuntui jotenkin tyhmältä asialta puhua ääneen, vaikka Kalla Cupin after ridet olivat pariin otteeseen mielessäni käyneetkin.

Catu venytteli ja nojautui sitten karsinan ovenpielustaa vasten, kun aloin viimeistellä siivousta. Kuivikkeista irtoava pöly tanssahteli auringon valossa, joka lankesi ikkunoista tallin puolelle kirkkaina nauhoina ja jouduin siristelemään silmiäni katsoessani taas Catuun.

“Mä oon niin innoissani niistä kihloista”, huokaisin ja Catunkin naamalle levisi haaveilevan onnellinen ilme.

“Älä vaan! Niin romanttista,” se ennätti vastaamaan, ennen kuin tallin käytävältä kuuluvat äänet havahduttivat meidät kummatkin. Kavioiden kopina täytti tallikäytävän ja kurottauduin Catun vierelle kurkistamaan, kuka talliin saapui.

“Moi Katya!” Catu huikkasi ja toinen kiharatukka heilautti kättään tervehdykseksi. Mäkin vilkutin Katyalle, joka talutti Jätkän ohitsemme ja kiinnitti ruunan käytävälle.

“Ootteko menossa ulos?” kysyin samalla kun tartuin kottikärryihin.

“Joo, maastoon”, Katya sanoi ja kohotti katseensa meihin. Catu väistyi käytävän puolelle, jotta sain lykättyä kottikärryt ulos karsinasta ja suljettua karsinan oven.

“No hei, saako tulla mukaan?”

Katya vaikutti jotenkin tavanomaista vaisummalta, kun se pyyhälsi hakemaan Jätkän harjoja. En oikein osannut tulkita sen elekieltä - se ei varsinaisesti vaikuttanut vihaiselta tai surulliselta, mutta jotenkin poissaolevalta. Katya kuitenkin nyökkäsi ja alkoi sitten sukimaan Jätkän karvaa pitkin vedoin.

“Juu, mikä ettei”, Katya vastasi irroittamatta katsettaan Jätkästä. Kurtistin hieman kulmiani, mutten sanonut mitään, vaan käännyin taas Catun puoleen. Ehkä kyse oli väsymyksestä, joillakin  

“Tuutko säkin?” kysyin, mutta Catu pudisteli päätään.

“Ei, menkää te vaan. Mä lupasin käydä tarhat läpi tänään, siinä menee kumminkin aikaa”, Catu vastasi ja nyökkäsin vastaukseksi. Nostin kottikärryt käytävältä ja lähdin rullailemaan kohti tallin ovea.

“Mä vien nämä ja käyn hakemassa Raffen tarhasta!”




Vaikka aurinko paistoikin, se ei enää juurikaan lämmittänyt. Olin pukenut fleecetakin päälle toppaliivin ja vetänyt kauluksen ylös, mutta tunsin silti viileän syysilman aiheuttamien väristysten kulkevan kehoni läpi. Raffe ei näyttänyt paljoa piittaavan – ponin karva oli alkanut jo uhkaavasti pörhistymään, ja pian se olisi näyttäisi suurelta, kermanväriseltä karvatupsulta.

Puiden lehdet olivat luoneet maahan paksun, kirjavan värisen lehtimaton, joka vaimensi kavioiden äänet kun ratsastimme rinta rinnan metsätietä pitkin. Katya näytti olevan yhä ajatuksissaan, naisen silmät olivat kiinnittyneet tiukasti eteenpäin. Hetken aikaa ratsastettuamme rikoin hiljaisuuden.

“Arvaa mitä.”

Katya havahtui mietteistään ja kääntyi katsomaan mua päin. Mä virnistin ja painoin katseeni Raffen harjaan ennen kuin jatkoin. Katya oli ehkä ainoa ihminen, jolle mä pystyin puhumaan Kallan tapahtumista ilman, että se tuntui jotenkin kamalan hölmöltä. Katyakin oli uskoutunut mulle ennen jatkoja sen ja Christianin väleistä, joten oli jopa ihan luontevaa uskoutua vastavuoroisesti hänelle.

“Siellä Kallan Beach partyissa. Mä tapasin yhden miehen.”

Katyan silmiin syttyi innokas loisto.

“Ja?” se henkäisi ja käännyin katsomaan sitä kulmieni alta.

“No arvaa.”

Katya haukkoi ilmaa ymmärryksen merkiksi ja mun huulilta pääsi pieni nauru, kun katsoin miten naisen suupielet venyivät tietäväiseen virnistykseen.

“Sonia! Kuka se oli? Joku sieltä Auburnistako?”

“Joo”, vastasin ja aloin pyöritellä Raffen jouhia toisen sormeni ympärille. “Mutta mä en tiiä siitä kuin etunimen.”

“Siis ettekö te vaihtaneet yhteystietoja?” Katya älähti, ikään kuin olisin tehnyt jotakin aivan äärettömän tyhmää, tyyliin antanut rukkaset jollekin rikkaan maan ruhtinaalle.

“No ei!” mä sanoin ja nauroin vähän. “Tuskin me enää nähdään muutenkaan.”

Katyan ilme muuttui vaikeasti tulkittavaksi. Se käänsi katseensa hetkeksi eteenpäin, sillä olimme saapuneet pienelle purolle, jonka ylitse oli rakennettu matala ja leveä lankkusilta. Jarrutin Raffea ja annoin Katyan ja Jätkän mennä edeltä, ennen kuin ylitimme sillan Raffen kanssa. Ponin kaviot kopisivat märkiä lankkuja vasten ja puron iloisen liplatuksen säestäessä ääni toi mieleen jonkun Astrid Lindgrenin satukirjan.

Ylitettyämme sillan ohjasin Raffen jälleen Jätkän rinnalle ja vilkaisin Katyaa, joka näytti jälleen mietteliäältä.

“En nyt menisi sanomaan”, Katya virkkoi sitten ja kurtistin mun kulmia samalla kun mun sydän jätti lyönnin välistä.

“Miten niin?” kysyin ja Katya suoristautui Jätkän selässä. Se näytti yhtäkkiä jäykältä kuin rautatanko, enkä tiennyt oliko se hyvä vai huono asia.

“Hanne”, se sanoi sitten, ja sen äänessä kajahti ontto kaiku. “Senhän tuntee puolet Shelyn talliporukasta. Ties vaikka se tuntisi senkin miehen.”

En ymmärtänyt mitä Katya tarkoitti äänenpainoillaan, mutten kerennyt sanoa mitään, kun Katya jatkoi.

“Ainakin Chrisen se tuntee aika läheisestikin.”

Nyt äänenpainosta ei voinut olla erehtymättä. Mun aivoissa raksutti ja yhtäkkiä vetäisin käden suuni eteen.

“Meinaatko --?”

“Joo. Silloin after rideilla.”

Kylmä olo hulahti mun lävitse. Hevosetkin varmaan aistivat ilmapiirin äkkinäisen kiristymisen, sillä Raffe alkoi astella levottomammin ja Jätkä heitteli päätään ylös alas.

“Siis sen takia Christian tuli Hannen kyydillä sinne majatalolle..” mä sanoin puoliääneen, ja Katyan silmät kapenivat viiruiksi. Sen siniharmaa katse porautui muhun niin pistävästi, että tunsin mun mahanpohjassa vihlaisun.

“Siis tiesitkö sä tästä?”

“En! Tai tiesin, mutta en mä yhtään tajunnut että sillä oli jotain merkitystä”, henkäisin hätäisesti. Katyan ilme oli kylmä.

“Uskomatonta.”

“Ihan totta Katya, mä oon oikeasti pahoillani! Mä luulin.. Mä luulin, että Hanne on vaan kuskannut sitä jostain baarista tai jotain”, sanoin ja mun kurkkua kuristi. Katya käänsi katseensa pois. Jätkän sieraimista pääsi korskahdus ja ruuna heilautteli päätään entistä kiivaammin.

“Anteeksi, en mä tarkoituksella jättänyt kertomatta.”

Nainen huokaisi. Sen olkapäät painuivat alas ja koko olemus muuttui kumarammaksi.

“Ei se mitään. Anteeksi Sonia. Kyllä mä uskon sua.”

Mäkin rentouduin, vaikka mun olo olikin yhä kurja. Katya kokosi Jätkän ohjat ja kääntyi katsomaan mua.

“Otetaanko vähän reippaampi pätkä? Tää ainakin alkaa olla ihan räjähtämisen partaalla. Ja niin mäkin.”

Mä nyökkäsin, sillä olin ihan samoilla linjoilla oloni kanssa.





Loppumatka sujui vaitonaisemmin. Olin kuitenkin helpottunut, ettei Katya ollut mulle vihainen, mutta samaan aikaan mulla oli paha mieli naisen puolesta. Kävellessäni autolle mun mielessä pyöri Hanne ja Katyan kertomat asiat. Ihan uskomatonta, miten kiero paskiainen se mies osasi olla. Ja Hanne... Toivoin, että Hanne oli autuaan tietämätön Christianin muista suhteista, sillä olin pitänyt Hannesta, eikä tyyppi ollut vaikuttanut sellaiselta, joka tieten tahtoen rikkoisi toisten suhteita.

Ja samalla mä mietin, mahtoiko Hanne tuntea Antonia, mutta se ajatus pyyhkiytyi mun päästä nopeasti, kun lähdin peruuttamaan pois parkkipaikalta. Sivupeilistä näin, että joku joku juoksi mun autoa kohti ja huitoi käsillään. Vittu Christian.

Oliko Katya törmännyt Christianiin ja ehtinyt kertomaan, mitä oli juuri kuullut multa? Christian lähestyi ja mä pysäytin mun auton samalla, kun mä aloin näkemään punaista. Jos se nilkki kehtaisi huutaa mulle tai syyttää mua Katyalle juoruilusta, mä ihan totta mottaisin sen ylimielisen naaman vähän siedettävämpään lookiin.

Vedin käsijarrun päälle ja nousin autosta. Olin jo avaamassa suuni, kun Christian osoitti mun auton keulaa.

“Etkö sä vittu yhtään katso sun autoa ennen kuin sä lähdet ajamaan? Sun rengas on ihan tyhjä!”

Mä katsoin Christiania kuin puulla päähän lyötynä, enkä saanut sanotuksi mitään. Se nakkasi mulle turhautuneen vitun naiset –katseen ja käveli mun ohi, kyykistyen Mazdan eturenkaan luokse.

“Mä en tajua miten se voi olla tyhjä”, mä sanoin hämmentyneenä Christianin selälle. “Me just vaihdettiin talvirenkaat viikonloppuna ja noi on ihan uudetkin...”

Christian ei sanonut mitään. Kävelin sen vierelle ja noustessaan seisomaan sen kasvoilla oli paljon edellistä oudompi ilme – jotenkin... Hämmentynyt? Epäuskoinen?

...Säikähtänyt?

“Varmaan -”, se aloitti ja katsoi mua synkkänä, “- koska toi on viilletty puhki puukolla.”


Merkintä 10. #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 1.10.2020

# Tallikirja 2017 -->

Puhelimen iloinen soittoääni kuulosti yhtäkkiä painostavalta ja uhkaavalta. Amira, Beata ja Joona nojautuivat kaikki lähemmäs mua ja yhdessä me tuijotettiin mun puhelimen näyttöä.

Tuntematon numero soittaa.

Mun kädet hikos samalla kun mä kohotin puhelimen ja vastasin siihen. Kolmikon katseet kääntyi odottavasti muhun.

“Haloo? Kuka siellä?” sanoin ääni väristen, mutta linjan päästä ei edelleenkään kuulunut mitään muuta kuin se sama piinaava hengitys.

“Haloo? Kuule, tää ei oo yhtään hauskaa jos tää on joku pilapuhelu”, aloitin nyt vaativammin, keräten samalla mun päättäväisyyteni rippeet, “Mä oon nyt tallilla ja mulla ei oo aikaa tällaiseen, ja - ja jos tää ei lopu, niin mä aion ilmoittaa susta po-”

Tuut tuut tuut.

Lause jäi kesken ja laskin puhelimen alas todetakseni, että soittaja todellakin löi luurin korvaan. Kohotin katseeni Joonaan, Amiraan ja Beataan jotka näyttivät nyt todella huolestunelita ja pudistin päätäni.

“Ehkä se meni nyt perille”, tokaisin, vaikken ollut itsekään siitä kovin vakuuttunut. Amira ja Beata nyökkäilivät pienesti, mutta Joona pysyi vaiti.



Joonan treenejä oli ollut ilo seurata, mutta hyväntuulisuus oli jälleen vaihtunut omituiseen ahdistuksensekaiseen synkkyyteen. Kävelimme yhtenä joukkiona takaisin tallille eikä kukaan meistä puhunut juuri mitään. Auttaessani Theon varusteiden purkamisessa huomasin syrjäkatseella että Beata katsoi mua.

“Hei, älä nyt ota turhaa stressiä tuosta”, Beata sanoi ja laski kätensä mun olkapäälle. Katsahdin sitä otsa rypistyneenä.

“Vaikka tottakai tuollainen on tosi ahdistavaa”, Beata kiirehti sanomaan, mutta hymyili sitten pienesti. “Se voi olla joku lapsi, joka on keksinyt kivan leikin tai jotain.”

“Niin, tai joku muistisairas vanhus”, Amira lisäsi nostaessaan juuri Theon satulaa pois paikaltaan. Joona otti sen vastaan ja kääntyi sitten katsomaan mua huolestuneella mutta tiukalla ilmeellä.

“Oli mikä oli, mutta häirintä on rikos. Lupaa Sonia, että jos tuo jatkuu, ilmoitat poliisille”, Joona sanoi ja mä päästin tukahtuneen huokauksen. Joona ei hellittänyt katsettaan.

“Lupaathan?”

Mä nyökkäsin ja Joona lähti satulan kanssa varustehuoneeseen. Musta oli ihanaa, että ihmiset välittivät musta ja olivat aidosti huolissaan. Mutta jotenkin mulla ei ollut kovin vakuuttunut olo siitä, mahtoiko poliisia kiinnostaa, että joku soitteli mulle puheluita, missä se ei edes puhunut mitään?


Merkintä 6. #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 1.10.2020

Theon päiväkirja

Sunnuntai. Väsytti niin paljon, että olisin voinut nukahtaa vaikka paikallaan seisoen. Vasta uuteen asuntoon muuttaneen Catun tuparit olivat venyneet niin pitkälle aamuyöhön, että saatuani villisti bilettäneen Jannin raahattua asunnolleni nukkumaan ja darrasta selviämään, olin itse pikaisen suihkun jälkeen jatkanut samoilla silmillä työpaikalle yliaikaisin alkavaa, jokasyksyistä inventaariota varten. Tupareissa oli ollut erittäin hauskaa, mutta nyt ne tuntuivat kostautuvan, vaikka olinkin tällä kertaa ollut ihan vain vesilinjalla ja kuskin roolissa. Täytin tauon päätteeksi kahvikuppini jo aivan liian monetta kertaa, jotta pysyisin hereillä työvuoron loppuun asti. Vielä olisi pari erittäin pitkää tuntia jäljellä…

Kellon lopultakin tullessa kaksitoista suljin työpaikan vaatekaappini ja leimasin itseni ulos vapauteen. Väsymys painoi silmäluomia, mutta kaikki viimeisen vuorokauden aikana nauttimani kofeiini ei kuitenkaan antaisi minun nukkua, joten käänsin auton nokan kodin sijaan kohti tallia. Tuskin siitä kovin paljon haittaakaan olisi olla ajoissa tallilla, sillä meillä olisi tänään Theon kanssa Viivi Purolan valmennus, tällä kertaa puomeilla ja esteillä.


"Mooi! Onko täällä ketään?" huutelin ison tallin tyhjille käytäville sisään tultuani.

Ei vastausta. Kaikki hevosetkin olivat ulkona, sillä sunnuntaina ei ollut ratsastuskoulun tuntejakaan pidettävänä. Tämän päivän aamutallin teosta vastaava Jassu oli luultavasti valmistelemassa päiväheiniä niiden jakoa varten, mutta muualla ei ollut ristin sieluakaan. Nousin yläkerran taukotupaan johtavat portaat ylös ja siellä vastassa olivat Sonia, Beata ja Amira, jotka istuivat pöydän ääressä hiljaisina. Tunnelma oli niin jännittynyt ja ahdistunut, että sitä olisi voinut vaikka leikata veitsellä.

"Mitäs täällä on tapahtunut?" kysyin hämmentyneenä yleensä niin puheliaalta kolmikolta. "Ootte kaikki valkoisia kuin olisitte aaveen nähneet."

"Sonialle just soitettiin tuntemattomasta numerosta", Amira totesi ja nyökkäsi pöydällä lojuvaa puhelinta kohti.

Vilkaisin blondia puhelimen omistajaa, joka nyt istui vakavana pöydän ääressä ja hörppäsi kahvia oranssinruskeasta mukista. Se oli hyvinkin outoa ottaen huomioon, että tallilla hänet tunnettiin pienenä ja äänekkäänä koko joukon ilopillerinä. Se sai mut huolestumaan tilanteesta ihan oikeasti ja unohtamaan valtavan väsymyksen.

"Se oli creepyä", Sonia sanoi hitaasti ja vaikeni jälleen. Se tuijotti puhelimen ruutua kuin yrittäisi hypnotisoida sen soimaan jälleen.

"Sieltä kuulu vaan hengitystä", Beata jatkoi siitä, mihin tyttö oli jäänyt. "Sit se puhelu katkes."

"Ehkä se oli taskupuhelu", pohdin ja istahdin tyttöjen seuraan pöydän ääreen. Nappasin sen päällä lojuvan puhelimen käteeni, ja samalla sekunnilla se alkoi taas soimaan.

Tuntematon numero soittaa.

"Pitäiskö tähän vastata?" kysyin tytöiltä, jotka olivat kaikki hätkähtäneet soittoäänen pärähtäessä.

"Se on varmaan se sama tyyppi", Sonia kuiskasi vaistomaisesti.

"Laita kajarille", Amira henkäisi samaan aikaan kun painoin näytöllä näkyvää vihreää puhelimen kuvaketta.

"Haloo?" kysyin soittajalta, mutta en saanut vastausta. "Kuka siellä?"

Puhelimen kaiuttimesta kuului vain hidasta, raskasta ja rahisevaa hengitystä meidän istuessa hipihiljaa puhelinta tuijottaen. Se vain jatkui ja jatkui, ja lopulta Amira painoi punaista luuria katkaisten puhelun.

"Mitä helvettiä", sanoin hitaasti enemmän todeten kuin kysyen.

"Niinpä", Beata sanoi painokkaasti ja vilkuili kaikkia vihreillä silmillään. "Se kuulosti äsken ihan samalta."

"Miks se tekee noin?" Sonia kysyi ahdistuneena ja painoi otsansa taukotuvan pöydän pintaan.

"En mä tiedä", vastasin rehellisesti. "Mutta jos tuo ei lopu, siitä on pakko ilmoittaa poliisille."

Sonia katsoi minua huolestuneena silmät lautasen kokoisena. "Onko ihan pakko?"

"On. Tuo on saatava loppumaan ja syyllinen kiinni."

"Mun pitää mennä laittamaan Theo kuntoon Viivin estevalmennukseen" vastasin tyttöjen kysyvään ilmeeseen noustessani pöydän äärestä.

"Mä tuun auttamaan", Sonia sanoi ilman vastaväitteitä. "En mä halua olla yksin, jos se soittaa taas."

Amira ja Beata yhtyivät tytön sanoihin, joten kävelimme sitten kaikki yhdessä hakemaan Theon tarhasta. Musta ruuna hölkkäsi innoissaan vastaan ja annoin sille porkkananpalan taskustani. Sonia laittoi ruunalle riimun ja narun. Se onneksi laski aina päätään niin, että pienikokoisella tytöllä ei ollut ongelmia yltämisen suhteen. Polkkatukkainen tyttö talutti ruunan reippaasti oritalliin, missä Theo nykyään asusteli ja laittoi sen kaksin puolin kiinni pesupaikalle. Tytöt harjasivat hevosen huolellisesti sillä aikaa, kun raahasin Theon varusteet paikalle ja kävin varustamassa itseni kypärällä ja saappailla, missä oli kannukset jo valmiina paikoillaan. Kolmikko porisi iloisena saapuessani takaisin heidän ja Theon luokseen, mutta tunnelma oli silti odottava. Puhelin ei ollut enää soinut, mutta jossain syvällä sisimmissäni oli tunne, että tämä ei ollut vielä tässä.


"Tarviiksä raippaa?" Beata kysäisi lähtiessämme oritallista kenttää kohti, missä muut valmennukseen osallistuvat ratsukot sekä itse valmentaja näyttivätkin jo olevan.

Pudistin päätäni vastaukseksi ja talutin Theon tallista ulos auringonpaisteeseen. Ilma oli hieman liiankin hyvä ollakseen lokakuun neljäs päivä, mutta en valittanut. Oli huippua pystyä hyppäämään kentällä vielä tähänkin aikaan vuodesta.

"Mä voin tulla painamaan", Sonia huikkasi taluttaessani Theon selkäännousujakkaralle. "Yks, kaks, kol!"

Tyttö laski tottuneesti ja roikkui Theon jalustimessa noustessani satulaan ruunan vasemmalta puolelta. Se otti vielä Theon pepun päällä olleen villaviltin käsivarsilleen ja siirtyi sitten kentän reunalla olevaan katsomoon, missä Amira ja raskausmahainen Beata istuivat. Pyysin Theon liikkeelle ja lähdimme kävelemään alkukäyntejä ennen itsenäistä alkuverryttelyä maapuomeilla, mitä Viivi oli asetellut sikinsokin ympäri kenttää. Theo tuntui reippaalta, mutta pysyi hyvin kuulolla ja hyvien alkukäyntien jälkeen aloittelimme verryttelemään ravissa. Normaaliin tapaani taivuttelin Theoa reilusti molempiin kierroksiin, tein hieman väistöjä ja siirtymiä saadakseni hevosen rehellisesti avuilleni ja pohkeen eteen.

Verryttelyn jälkeiset yksittäiset hypyt sujuivat ihan hyvin. Theo lähestyi esteitä korvat hörössä ja ponnisti voimakkaaseen hyppyyn liidelläkseen toiselle puolelle. Paikatkin osuivat oikein hyvin, vaikka näin pienemmillä esteillä ei niillä ollut niin väliä tuliko lähelle tai kauas, sillä Theo hyppäisi esteet joka tapauksessa. Pienemmillä esteillä se toimikin lähes kenellä tahansa, mutta esteiden ja samalla myös vaatimustason noustessa ruuna tarvitsi enemmän tukea ratsastajalta, vaikka olikin pääsääntöisesti suhteellisen varma hyppääjä. Se ei paljoa kiellellyt, puomeja tuli välillä mutta ei niitäkään kovin usein ruunan ollessa yleensä tarkka jaloistaan.

"Seuraavaksi tullaan pientä rataa, Joona ja Theo voivat vaikka aloittaa sieltä kulmasta!" valmentajamme huikkasi kentän keskeltä kaikkien saatua onnistuneet suoritukset yksittäisillä esteillä ja selostettuaan radan kulun.

Nostin laukan ja ohjasin Theon ensimmäistä estettä kohti, joka oli pitkällä sivulla oleva pieni okseri. Ruuna leiskautti esteen yli varmasti ja käänsin sen seuraavalle esteelle, mikä myös ylittyi hienosti. Theo alkoi hieman kuumumaan ja imemään turhankin paljon esteille, mutta se pysyi silti hanskassa. Kolmas este oli kahden laukan sarja, mille ratsastin melko huonon linjan ja Viivi huomauttikin siitä heti sarjan hypättyämme. Myös laskeutumisesta tuli kritiikkiä Theon singottua aivan minne sattuu sarjan toisena esteenä olleen lankkuesteen hypättyään. Seuraavalle, eli viimeiselle esteelle lähestyessäni pidin Viivin sanat mielessä ja ratsastin huolellisen linjan samalle okserille, minkä hyppäsimme heti ensimmäisenä toisesta suunnasta. Tällä kertaa siirsin ajatuksen laskeutumiseen heti hyppyyn lähtiessä ja Theo tällä kertaa jatkoikin matkaansa juuri sinne minne pitikin. "Paljon parempi!" Viivi kehui ja kiitin Theoa rapsutuksilla.

Lopputunti sujui myös hyvillä fiiliksillä. Theo toimi hyvin ja suoritti kaikki tehtävät juuri niin hyvin, kuin itse siltä pyysin. Nitan eilisestä maastakäsittelytunnista asti vallinnut zen-tila tuntui edelleenkin jatkuvan, enkä voinut olla muuta kuin tyytyväinen. Viimeinkin treenit olivat jälleen alkaneet sujumaan pidempään jatkuneen matalaliitovaiheen jälkeen. Hymyilin tyytyväisenä laskeutuessani mustan ruunan satulasta tunnin jälkeen ja huikkasin kiitoksen valmentajallemme Viiville. Muiden jo lähtiessä kentältä tallia kohti Sonia tuli Beatan ja Amiran kanssa katsomosta ja antoi takaisin Theon villaviltin, minkä nakkasin ruunan selkään. Tyttö kehui innokkaasti meidän suorituksiamme, hän oli varmasti seurannut silmä kovana kaikkien tunnille osallistuneiden ratsukoiden menoa. Iloisen pulputuksen katkaisi puhelimen soittoääni, joka kuului tytön taskusta. Se kaivoi puhelimen taskustaan ja katsoimme kaikki sen kirkkaasti loistavaa näyttöä.

Tuntematon numero soittaa.

__________________________
Merkintä 6, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 1.10.2020

Raffen päiväkirja

Sunnuntain sää oli aurinkoinen ja heräsinkin yllättävän aikaisin eiliseen biletyksen määrään nähden. Silmäluomet tuntuivat raskailta ja kurkku oli kuiva kuin sahara, kun kömmin peittovuoren alta ylös ja kävelin keittiöön juomaan vettä. Kenny sipsutti häntäänsä heiluttaen mun perässä ja käytyäni vessassa mä sutaisin nopeasti hiukset kiinni ja lähdin käyttämään jackrusselia pihalla.

Bileissä oli ollut huippukivaa ja vilkaisin Shelyesin ryhmächattia, jossa viimeisimmät viestit olivat tärähtäneitä yhteiskuvia pikkutunneilta. Jengi oli varmasti vielä nukkumassa, olihan kello vasta yhdeksän, mutta mulla oli paha tapa herätä darrassakin aikaisin enkä mä koskaan pystynyt oikein jatkamaan unia sen jälkeen.

Koska mulla oli vapaapäivä ja kahvin ja voileivän jälkeen mun olo oli oikeastaan aika mainio, mä päätin lähteä tallille. Kävin nopeasti suihkussa ja heitin päälleni verkkatakin ja –housut ja suuntasin autolle.

Tallilla oli arvatenkin hiljaista. Tunteja ei ollut ja iso osa tallin vakionaamoista makasi todennäköisesti edelleen sängyssä tai halaili vessanpönttöä, joten sain ihan rauhassa hakea Raffen tarhasta ja alkaa puuhastelemaan sen kanssa. Ruuna oli jo oppinut tunnistamaan mut tai ainakin mun äänen, nytkin se tallusteli oitis mun luokse huhuiltuani sitä. Rapsutin ponin kullanväristä karvaa ja annoin sille leipäpalan sujautettuani päitset sen päähän.

“Moikka, mitä ukko? Pidetäänkö tänään hemmottelupäivä?”

Raffe seurasi mua tallille kuin ylikasvanut koira. Laitettuani sen kiinni käytävälle lähdin hakemaan sen hoitokamppeita ja palatessani takaisin huomasin, ettei Raffe enää seisonut käytävällä yksin. Tummatukkainen Beata rapsutteli sen kaulaa ja nähtyään mut sen kasvoille kohosi yllättynyt hymy.

“Ai moi!” Beata tervehti ja vastasin sille laskiessani Raffen harjapakkia maahan. “Mä luulin että täällä saa olla tänään ihan rauhassa eilisen jälkeen”, se jatkoi vitsaillen. Nauroin.

“Samoin, mut ihan kiva nähdä muitakin krapulattomia.”

Beata oli ollut kuskina, joten tyttö oli luonnollisesti freshinä heti aamusta. Poimin kumisuan ja aloin harjaamaan Raffen kaulaa.

“Väitätsä muka, ettei sulla oo krapula sen vodkanjuonnin jäljiltä?” Beata haastoi ja mä kohautin mun olkapäitä.

“No vähän väsyttää ehkä. Mut ei mulle oikeen tuu sillä tavalla krapulaa”, virnistin ja Bea pudisteli hymyillen päätään.

“Epäreilua.”



Beata oli tullut ratsastamaan Usvaa ja kaksikko lähti pian maastoretkelle. Mä kieltäydyin kohteliaasti lähtemästä mukaan, koska mä olin suunnitellut huoltavani Raffen varusteet kuntoon tänään. Ensin mä kuitenkin puunasin ruunan itsensä - se oli näemmä ottanut vapaista kaiken ilon irti ja piehtaroinut jossain oikein mutaisessa tarhannurkassa.

Rapsutellessani mutaa irti Raffen hännäntyvestä mä mietin menneitä kisoja. Olin superylpeä itsestäni, että olin uskaltautunut vieraaseen maahan kilpailemaan vieläpä niinkin raakileena, ja vaikkei sijoituksia ollut tullutkaan, varsinkin Kalla Cupin maastokisojen kuudes sija oli antanut mulle jonkinlaisten kisakärpäsen pureman.

Raffe oli ollut kyllä loistava. Ei se varsinainen kilpahevonen ollut, niin kuin en mäkään ollut mikään varsinainen kilparatsastaja, mutta me pelattiin ihan hyvin yhteen ja se antoi mulle hirveän paljon itsevarmuutta ratsastajana. Mä olin tosi onnellinen saatuani sen kaltaisen kultakimpaleen hoidokikseni ja vielä onnellisempi, että Jassu oli uskonut sen mulle kisaratsuksi Suomen reissuille.

Hemmotteluhetken jälkeen mä annoin sille vielä toisen leipäpalasen, koska mun mielestä ruuna oli sen ansainnut.



Pari tuntia myöhemmin mä istuin taukotilassa, kädet nahkeina ja ruttuisina puhdistusoperaation jäljiltä. Varusteissa oli ollut ihan kivasti huoltamista – huomasi kyllä, että syksy ja kurakelit tekivät tuloaan. Olin juuri saanut kahvin keitettyä ja avattua puhelimen, kun Beata saapui ovesta sisään ja käveli jääkaapille hakemaan vichy-pulloa.

“Miten meni maastossa?” kysyin kun Beata istui mua vastapäätä.

“Ihan kivasti, Usva oli aika hyvällä tuulella. Matias on kaiketi hoitanut hommansa ihan hyvin”, nainen hymähti ja kurotti jonkun vanhoista hevoslehdistä, jotka lepäsivät pöydän sivuilla. Laskin itsekin puhelimeni pöydälle ja nappasin itsellenikin lehden. Sen sivujen reunat repsottivat ja kansi oli muuttunut aaltomaiseksi, kun lehden päälle oli joskus ilmeisesti kaatunut jotakin märkää.

Selailimme lehtiämme, rupattelimme niitä näitä ja pian seuraamme liittyi myös Amira, joka oli hänkin ihan hyvinvoivan oloinen. Taukotilan valtasi hyväntuulinen puheensorina ja nauru, kun juttelimme eilisistä bileistä ja sen käänteistä.

“Sonia, sun puhelin soi”, Amira huomasi kun olin noussut hakemaan uutta kahvia. Palasin pöydän ääreen ja nappasin puhelimen käteeni.

Tuntematon numero soittaa.

Kohotin kulmiani ja vastasin puhelimeen, samalla kun Amira ja Beata jatkoivat jutusteluaan.

“Sonia Stordahl”, virkoin, mutta linja oli täysin mykkä.

“Haloo? Onko siellä ketään?”

Olin juuri sammuttamassa puhelua, kun ahdistus löi mun lävitse kuin veitsi. Amira ja Beata olivat kummatkin hiljentyneet ja katsoivat mua, kun ojensin puhelimeni Beatalle, joka otti sen ja painoi korvalleen.

“Mit -”, se ehti henkäistä, mutta vaikeni samantien. Beatan silmät levisivät samaan aikaan kun se kuuli sen linjan toisessa päässä.

“Hva i helvete”, Beata sanoi ja lopetti puhelun. Katsoin Beataan, joka tuijotti puhelinta ahdistuneena ja Amiran katse palloili meidän välillä.

“No? Mitä? Kertokaa? Mitä siellä sanottiin?” Amira kyseli ja käänsi mun puhelinta itseään kohti, ikään kuin siellä olisi ollut jotain vastauksia.

“Ei mitään”, Beata sanoi hitaasti ja nosti katseensa muhun. “Siellä kuului vain hengitystä.”

Väristykset kulkivat mun selkäpiin läpi.

“Kuka siellä soitti?” Amira kysyi typertyneenä ja käänsi sekin katseensa muhun. Pudistelin päätäni.

“En mä tiedä. Se tuli tuntemattomasta.”

Amira ja Beata näyttivät hämmentyneiltä.

“Ehkä se oli joku tallilaisista?” Amira ehdotti. “Jos jollain on ollut joku tehtävä juoppojengassa soittaa pilapuhelu, ja tuntematon on jäänyt päälle?”

“Niinpä”, Beata nyökytteli. “Tai sit se oli vain joku taskupuhelu.”

Mä päästin vaimean “mm”-äännähdyksen. Ihan mahdollistahan se oli, että soittaja tosiaan oli joku eilisistä bilettäjistä tai että koko puhelu oli vain vahinko. Silti mulle oli hiipinyt inhottava olo. Soittaisiko joku tosiaan vahingossa ja vain hengittäisi puhelimeen?

Ja jos se ei ollut vahinko, suurempi kysymys oli, että miksi kukaan tekisi sellaista?

Mä hörppäsin kahvia vaitonaisena ja mun korvissa soi edelleen se hidas, raskas, rahiseva hengitys.


Merkintä 4. #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 1.10.2020