Ronjas dagbok

Sumun Ronja
hallakonkirjava vuonohevosen ja islanninhevosen risteytys
7v, syntynyt Suomessa 20.8.2020
omistaja Aurora Foss
tasoltaan heA & 100cm
Shelyesissä 23.8.2020 alkaen
asuu pihattotallissa

Ronja on pieni ja vekkuli vuonohevosen ja islanninhevosen risteytys. Ulkonäöltään se muistuttaa siroa vuonohevosta, mutta kirjavuus ja töltin taito on peritty emän islantilaisesta suvusta. Tamman tasaisissa askelissa ja leveässä selässä on mukava taittaa pitkiäkin maastoretkiä. Ronja on oikea metsäponi ja viihtyy maastossa ja tykkää maistella puiden oksia. Yritteliäs tamma taipuu myös kouluratsastuksen kiemuroihin ja hyppää innolla. Ronja on suhteellisen varma ratsain ja hoitaessa, mutta nuori hevonen saattaa joskus innostua liikaa tai säikähtää asioita, joita se ei vain ole ehtinyt vielä kohtaamaan.



Hoito-ohjeet:
ruokinta: heinä 3x päivässä, vähän kauraa kivennäisten kaveriksi illalla
lähtökohtaisesti ei tarvitse loimea pihattotarhaan

Ronja. Tuo iloisen kirjava ponikokoinen tamma seisoi edessäni ja pälyili tarhojen suuntaan. Olin tullut hakemaan sitä uuteen kotiinsa myyntitallilta Narvikista, jonne se oli päätynyt kasvattajaltaan Suomesta. Olin vuokrannut auton ja traikun heti, kun Shelyesistä vastattiin, että Ronja pääsisi heille pihattotalliin asumaan. Hevoskaupat oli tehty jo aiemmin, ja siitä asti olin kierrellyt hevostarvikeliikkeitä etsien pakollisia varusteita, jotka olin nyt pakannut autoon. Ja seuraavaksi Ronja pääsisi traikkuun, niin muutaman tunnin matka uudelle tallille voisi alkaa. Tamma asteli rennosti lastaussiltaa, mutta hypähti hieman huomatessaan jäävänsä yksin. Toivottavasti sillä ei ollut kovin huonoja kokemuksia matkalta Suomesta Norjaan, joka oli varmasti ollut pitkä. Ainakin tamma vaikutti rauhoittuvan traikussa, joten lähdin matkaan.

Olin saanut paikan Svolværin lukiosta kesäkuussa työhaastattelurupeaman jälkeen, ja olin heti alkanut etsiä sopivaa asuntoa kaupungista. Olin miettinyt vuokrakaksiota keskustasta, mutta sitten olin nähnyt sattumalta ilmoituksen ihanasta kaksiosta reilun kahden kilometrin päästä, eikä se ollut hinnalla pilattu. Olin päätynyt ostamaan siis ensiasunnon. Minunhan piti ostaa hevonen! Ilmeisesti luotin tulevan työni tulotasoon, sillä aloin etsimään myös hevosta samalla, kun tein heinäkuussa muuttoa. Kun löysin ilmoituksen Ronjasta, innostuin kovasti – olinhan pohtinut pitkään, haluaisinko islanninhevosen vai vuonohevosen. Ronja oli niitä molempia! Olin soittanut myyntitallille ja sopinut koeratsastuksen elokuun alulle. Tamma oli ollut ihanan energinen, sillä oli tasaiset askeleet, ja se tarjosi tölttiä ihan luonnostaan. Olimme hypänneet pienen esteen, ja tamma oli tuntunut innostuvan vain entisestään. Niinpä ostopäätös oli selvä, ja paperiasiat järjestyi ajallaan. Olin kaikesta niin innoissani.

Toissa viikolla myös työt olivat alkaneet, ja parin työpäivän jälkeen alkoi opetus, kun lukiolaiset palasivat kouluun. Uudet ryhmät olivat mukavia, aika pienikokoisia, ja oppilailla tuntui olevan hyvä ryhmähenki. Olin suunnitellut, että muutaman viikon päästä, ennen kun sää kävisi liian syksyiseksi ja koleaksi, veisin ryhmät ulos, vaikka satamaan maalaamaan maisemia. Toivottavasti he eivät pitäisi ideaa ihan tylsänä, kun heille Lofoottien maisemat olivat tuttuja, mutta itse en malttanut odottaa, että pääsisin ihastelemaan paikan kauneutta ja erilaisia luomuksia sen pohjalta, saati itse maalaamaan. Olin vasta kerran ehtinyt käydä rannassa maalaamassa, mutta se ei varmasti jäisi ainoaksi.

Siitä haaveillessa ajomatka kului nopeasti, vaikka pari kertaa pysähdyinkin tsekkaamaan, että Ronjalla oli kaikki hyvin. Pian ajoinkin jo keskustan ja kotini ohitse kohti Shelyesin ratsastuskoulua. Parkkipaikalla oli näin sunnuntai-iltana hyvin tilaa. Ronja tuli aika vauhilla ulos traikusta ja pälyili ihmeissään vierasta ympäristöä. Viereisellä kentällä oli ratsuko, ja Ronja yritti vähän höristä lajitoverilleen, joka ei treenimoodissa vastannut oikein mitään. Lähdin taluttamaan Ronjaa kentän ohi kohti tarhoja. Olin käynyt aiemmin viikolla tutustumassa talliin,  ja Jassu oli esitellyt myös tarhat, pihatot ja pihattotallin. Olinkin tuumannut, että pihatto sopisi Ronjalle paremmin kuin hyvin. Nyt sille olisi vielä oma karsina pienessä tallissa, miten mukavaa!

Tarhan edessä jäimme hetkeksi katsomaan, ketä siellä tarhasi. Näytti olevan lähinnä vuonohevosia ja issikoita. Ja yksi valkea, täplikäs poni, jonka takaa koikkelehti esiin lähes yhtä täplikäs ponivarsa – miten somaa! Muutama hevonen tuli aidalle haistelemaan Ronjaa, ja höpöttelin niille, että heistä tulisi vielä varmasti vielä hyvät laumakaverukset. Sitten jatkoinkin talliin, josta pääsisin laskemaan Ronjan tarhaan. Tallissa olikin joku tyttö harjaamassa mustaa ponia oven viereisessä karsinassa.
“Moi”, tervehdin. “Olen Aurora, tulin vasta tänne Ronjan kanssa.”
“Moi, mä oon Luna! Mekin tultiin itseasiassa juuri, aattelin vain harjata Lolan ennen kuin päästän sen tarhaan.”
“Aa, tekin olette uusia! Ronjan kamppeet on vielä autossa, niin ajattelin viedä sen jo tarhaan.”
Luna tuli katsomaan karsinan ovelle Ronjaa. “Onko se vuonis?”
“Joo, puoliksi”, vastasin. Silloin Lola alkoi tuuppimaan Lunaa.
“Voi tätä prinsessaponia, se on ihan kiltti harjatessa, mutta sitä ei saisi lopettaa lainkaan. Ihme huomionkipeyttä”, tyttö naurahti ja jatkoi kertomalla matkasta uudelle tallille. Luna vaikuttikin kovin puheliaalta, mutta sain lopulta suunvuoron sanoa, että vien Ronjan nyt tutustumaan muihin hevosiin.

Hevoset tuntuivat ottavan Ronjan hyvin vastaan. Siitä ratsastuskoulu oli hyvä ympäristö, että hevoset olivat tottuneet toisiinsa ja ihmisiin. Hetken laumaa tarkkailtuani uskalsin lähteä hakemaan Ronjan tavaroita – eiköhän ponit pärjäisi. Olin ehtinyt ostaa Ronjalle vasta naruriimun, suitset ja hoitotarvikkeet, satulaa alkaisin katsoa vasta myöhemmin, ehkä ensi viikolla jo. Sadeloimi saattaisi myös tulla pian tarpeeseen näin kesän kääntyessä syksyksi. Mutta kaikki aikanaan, mietin, kun järjestelin hoitolaukun hyllylle, suitset naulaan ja riimun karsinan oven koukkuun. Lunakin oli vienyt Lolan tarhaan ja lähtenyt, mutta itse jäin vielä hetkeksi katselemaan uutta hevostani uudessa laumassaan.

Ronjalle valmistui varsakuva <3 Se pääsi myös PKK-rekisteriin, id PKK-3792! Sitten vaan näyttelyitä kiertämään  

Ensimmäinen viikko oli hurahtanut nopeasti. Olin alkuviikosta työskennellyt Ronjan kanssa kentällä ja maneesissa riippuen siitä, kummassa oli paremmin tilaa. Ratsastustunteja oli pitkin iltaa, ja yksityiset ratsukot treenasivat myös, niin olin parina päivänä tullut tallille vasta tuntien jälkeen, kun oli rauhallisempaa. Olin myös ilmoittautunut vakkaritunneille, jotka alkaisivat ensi viikon lauantaina. Saisin sieltä varmasti myös vinkkiä uuden hevosen kanssa yhteisen sävelen löytämiseen. Ronja kyllä vaikutti yhteistyöhaluiselta ja ystävälliseltä hevoselta.

Loppuviikosta olin hankkinut satulan. Tai no, oikeastaan se oli ennemmin vain ratsastushuopa, jota voisi kutsua myös rungottomaksi satulaksi. Siihen hankin karvapehmusteisen satulavyön, mutta jalustimia en ajatellut hankkia, ellen päätyisi ostamaan joskus perinteistä satulaa. Olin vaan vuosien aikana huomannut, että istuin selässä paljon paremmin ilman satulaa. Halusin kuitenkin hankkia ratsastushuovan, joka jakaisi painoa laajemmalle alueelle.

Viikonloppuna, kun tallilla ei ollut juuri ketään tuntien ollessa tauolla ja osan porukasta ollessa Seppele Cup -matkalla, olin kokeillut satulaa ja noussut Ronjan selkään kentällä. Oli hieno tunne istua oman hevosen selässä ensimmäistä kertaa – koeratsastuksen aikaanhan hevonen ei ollut ollut vielä omani. Perjantaina olin mennyt vain hieman käyntiä ja ravia kentällä, ja Ronja tuntui menevän tasaisesti ja olevan hyvätuulinen. Lauantaina sitten kokeilin myös tölttiä ja laukkaa, ja vitsit että tykkäsin sen tasaisista askelista! Sunnuntaina kävimme taluttaen kävelemässä tallin lähimpiä maastopolkuja, en voinut malttaa odottaa, että pääsisin jonkun kanssa maastoon, joka tuntisi reitit ja osaisi näyttää niistä hienoimmat. Senkin aika tulisi vielä.

Olin ehtinyt myös bongaamaan tallilla käyviä tuntilaisia, hoitajia ja hevosenomistajia töissä lukion käytävillä. Olin myös aika varma, että olin nähnyt toisen vuosikurssin ryhmäni Mian Shelyesin kentällä kimon puoliverisen kanssa treenaamassa. Hän oli tunneilla tosi perusteellisen oloinen, ja vapaavalintaisen piirroksenkin mallikuvaa hän oli valinnut pitkään ja huolella. Onneksi tämän viikon tunnilla olisi vielä aikaa piirtää viime viikolla aloitetut työt loppuun, vaikka nopeimmille alkaisin jo ohjeistamaan seuraavaa tehtävää.

Eilen illalla olin uskaltautunut päätallin yläkerran oleskeluhuoneeseen. Olin ensin hieman ymmälläni, kun en ymmärtänyt puheensorinasta mitään. En tunnistanut kieltä lainkaan, liekö suomea? Skandinaavisia kieliä ymmärsin hyvin, jopa islantia, sillä asuin Reykjavikissa vuoden opiskeluaikoinani.
“Hei”, aloitin. “Jeg er Aurora”, lisäsin, ja kysyin varovasti: “Kan ni norsk?”
Pöydän ääressä istuva vaaleatukkainen nainen vastasi ensimmäisenä ja esitteli itsensä Vickyksi. Hänen vieressään istuva brunette kertoi englanniksi olevansa Nita ja muuttaneensa juuri tänne. Muutto oli kuulemma vielä kesken, sillä hän lähtisi tiistaina Sonian ja Katyan ostamaan huonekaluja.
“Good luck with that”, vastasin hänelle. Itse olisin töissä, niin en pääsisi avuksi.

Sohvalla istuva brunette nuorimies esitteli itsensä Joonaksi. Hänen kainalossaan istui Janni, joka kuulemma oli täällä töissä ratsastuksenopettajana. He kertoivat olevansa Suomesta kotoisin, mutta ilmeisesti he olivat asuneet täällä jo kauemmin, kun norja sujui niin hyvin. Tai no, oli siinä vähän samaa aksenttia kuin muminsvenskassa, mutta se oli mielestäni vain hellyyttävää. Söpöltä parilta he muutenkin näyttivät.

Vicky innostui vielä esittelemään taukotiloja minulle. Keittiön ja vessan lisäksi kaapit olivat taukotilan perällä. Kerroin Vickylle, etten ollut vielä varannut omaa kaappia, sillä säilytin lähinnä kypärää tallilla ja se mahtui roikkumaan Ronjan satulan alla. Hän kertoi, mistä saisin avaimen, jos kuitenkin tarvitsisin kaapin. Kiitin häntä esittelystä, ja kuuntelin vielä hetken muiden juttelua, joka pian vaihtui takaisin suomeksi. Voisikohan tässä iässä vielä oppia täysin uuden kielen, pohdin, kun lähdin kotia kohti.

Tänään satuin jälleen Lunan kanssa yhtäaikaa pihattotalliin. Olin juuri ottanut Ronjan tarhasta karsinaan harjattavaksi, kun Luna asteli talliin ja vastapäätä olevaan varustehuoneeseen. Hänet oli helppo tunnistaa vaaleanpunaisista hiuksista, ja taisi hänkin huomata minut sinisine hiuksineni, ja heti hän tervehti minua ja alkoi kyselemään kuulumisia. Molemmilla oli tuntunut ensimmäinen viikko sujuneen hyvin, meillä ehkä hieman rauhallisemmin, kun taas sekä Luna että poninsa Lola vaikuttivat räväkämmiltä persoonilta. Hän hakikin Lolan tarhasta, ja kysyi samalla, lähdettäisiinkö käymään maastolenkillä, jonka Viivi oli näyttänyt Lunalle viikonloppuna. Se sopi minulle mainiosti, joten laitoimme hevosemme kuntoon ja lähdimme!

Luna selitti innokkaana, mitä kaikkea Viivi oli kertonut. Se omisti pihatoissa asuvan pienen vuonohevostamma Flammen, joka oli kuulemma ollut paljon rauhallisempi, kuin Lola, jota oli saanut jarrutella melkein koko maaston ajan. Ronja onneksi pysyi hyvin Lolan perässä, joka steppaili välillä malttamattomana. Se kuitenkin ravasi paljon nopeammin, kuin Ronja meni tölttiä, niin kannustin välillä Ronjankin lennokkaaseen raviin, jotta pysyimme perässä. Sitten taas otimme käyntiä ja juttelimme. Luna oli oppinut Viiviltä myös lähellä sijaitsevasta vuonohevostallista, jonne pisimmät maastoreitit veivät.

Pihattotallille palatessamme myös se pilkukas poni varsoineen oli karsinassa. Niitä oli harjaamassa tyttö, joka ehkä myös oli lukiolaisia – ihan kaikkia en tietenkään vielä tunnistanut. Vaikutti kyllä lukioikäiseltä. Hän esittäytyi Annikeksi, mutta ei osallistunut sen enempää meidän kesksuteluun, joka kaikui iloisena pienessä tallissa. Siitä tuli jotenkin hyvin kotoisa olo – täällä oli hyvä olla.

Tällä viikolla olin kiertänyt Ronjan kanssa tutuksi tullutta maastoreittiä, kokeillut kentällä, mihin Ronja kykenee koulutuuppauksessa, ja testannut esteitäkin. Olin niin innostunut oppimaan kaiken ponistani. Ainakin tuulen viilennyttyä ja lehtien kellastuessa sen kirjava turkki vain kasvoi ja paksuuntui, talvella se voittaisi varmaan shetlanninponitkin karvan pituudessa, niin hyvää vauhtia se kasvoi.

Töissä oli mennyt hyvin. Ryhmät ja nimet alkoivat tulla tutuiksi, ja minulla oli niin paljon ideoita harjoitustöiksi, etten tiedä, saanko kaikkia milloinkaan toteutettua. Kotona maalasin ja neuloin, sillä tallin lisäksi minulla oli vain aikaa. Muuta sosiaalista elämää minulla ei vielä ollut, ja valmistumisen jälkeen vuosikurssilaisilleni oli tullut laitettua yhä vähemmän viestiä. Suurin osa oli ollut vain opiskelukavereita, ei sen enempää. He olivat olleet oslolaisia, tykänneet bailata ja shoppailla kaupungilla. Minä neuloin villapaitoja kotona ja maalasin issikoita maisemiin, joissa olin vuoden asunut vaihdossa. Oi, Islanti, sitä oli niin ikävä.

Yksi tilanne työviikolta oli jäänyt mieleen erityisesti. Oppilaat kävivät yhä tutummaksi, ja samalla myös minä heille. Eilisellä, viikon viimeisellä tunnilla valinnaisen kuviksen ryhmän kanssa, meno oli ollut jopa hieman levotonta. Ryhmässä oli abeja, joita kiinnosti russebussit jo hieman enemmän kuin opiskelu, ja kuviksen tunnilla oli hyvää aikaa keskustella tekemisen lomassa. Omasta abivuodesta oli vain reilu viisi vuotta, niin kuuntelin nuoria lähinnä ymmärtäen spesiaalin vaiheen, mutta välillä teki mieli kyllä palautella keskittymistä kuvistöihin. Sen teinkin, mutta sitten se blondi sinisilmäinen abipoika tokaisi:

“Kyllä me keskitytään, eikö tästä olekin tulossa hyvä?” Matias sanoi näyttäen luonnostaan.
“On on, oikein hyvä. Mutta ensi kerralla olisi tarkoitus saada jo valmista”, huomautin.
“Jooo ei ongelma, mä kyllä hoidan sen! Onhan russebussitkin tärkeää suunnitella”, hän vastasi varmana.
“Onhan ne”, totesin.
“Noni, se myönsi! Ei taida olla montaa vuotta omista bussibileistäsi?” poika jatkoi hymyillen.
“On siitä kyllä muutama”, naurahdin.
“Oliko railakkakin meno”, blondi jatkoi, ennen kuin ehdin sanoa mitään.
“Jaa, ehkä siitä ei nyt aleta keskustella”, yritin. Vähän punastutti, kun en oikein saanut sanottua vastaan.
“Hah, taisi olla niin vauhtia, ettet enää muista!”
“Noniin lopetappas nyt, ja jatkat sitä luonnosta. Et pääse koko bussiin, jos reputat viimeisen vuoden kursseja.”

Jatkoin kertomalla seuraavia ohjeita, ja koitin olla ajattelematta äskeistä. Halusin kuitenkin pysyä neutraalina, opettajan roolissa, enkä keskustella oppilaiden kanssa bilettämisestä. Ei, se ei kuulunut työajalle.

Mutta sitten törmäsin tänään samaan poikaan tallilla, vielä pihattotallissa! Se oli purkamassa varusteita Usvalta, oli kai ollut treenaamassa.
“Katos, vanha russekonkari se siinä”, Matias aloitti itsevarmalla linjallaan. Voi, en halunnut joutua vapaa-ajallakin puolustelemaan ammattirooliani..
“No hei, enpäs tiennyt että itse bussinjohtaja on heppapoika”, keksin sanoa ja virnistin hieman. Ehkä ei pitäisi lähteä samalle linjalle, mutta ehkä niin pääsisin johdattelemaan keskustelua muualle.
“En oo mikään pikku heppapoika, oon hevosen vuokraaja”, hän tokaisi.
“No vaikka sitten niin. Meidän bussinjohtaja oi kyllä jalkapalloilija”, innostuin heittämään. Hups, enhän halunnut puhua omista russeajoista..
“Vai semmonen, ja sitä oli tietysti loppuillasta kaikki tytöt mielistelemässä, on varmaan kokemusta?”
Punastuin taas. En kyllä ollut luokan suurimpia bilettäjiä, vaikka musiikin mukana olinkin tanssinut usean yön russena. Ei minulla silti koskaan ollut ollut mitään säätöä muiden lukiolaisten kanssa.
“Jaa’a”, aloitin.
“Eli on! Syy löytyi, hyssyttelet russepuheita, koska olit itse siellä eniten vauhdissa!”
“Enpäs ollut, älä keskeytä”, yritin.
“Hys hys, jäit jo kiinni. Vieläkö roikut siinä jalkapalloilijassasi”, hän kysyi lauseen loppua liioitellusti painottaen.
“En, en koskaan roikkunutkaan!” puolustelin.
“Jaa, yksinkö tänne muutit?”
“Joo”, sanoin jo hieman turhautuneena, vaikken omia asioitani olisikaan halunnut jakaa. Etenkään mitään oletko sinkku -juttuja. Mutta eipä sitä kai voinut välttää, kun puolet tallin nuorisosta pyörivät myös lukion käytävillä. Ja tavallaan oli kutkuttavaa käydä keskustelua, joka oli kuin korttipeli. Ensin pääset voitolle, sitten toinen haastaa liikaa. Eikä tuolle sinisilmäiselle blondille voinut vihainenkaan olla – sillä oli jotenkin niin suloinen hymy.

Olin silti helpottunut, kun ovi kävi ja nuori nainen tervehti Matiasta. He alkoivat keskustella Usvasta, ja tulkitsin naisen olevan Usvan omistaja. Hän puhui jotain raskaudestaan, ilmankos hän olikin ottanut vuokraajan hevoselleen! Itse ehdin keskustelun aikana harjata ja varustaa Ronjan pikaisesti, ja pääsin lähtemään maastoon. Ehkä siellä saisin olla rauhassa.

– – –

Oli ollut mukavaa palata maastoreissulta hiljaiseen pihattotalliin. Usva oli päästetty tarhailemaan, ja sen omistajaa taikka vuokraajaa ei enää koommin näkynyt. Tallissa ei sattunut olemaan itseasiassa ketään muutakaan, joten sain ihan rauhassa purkaa varusteet Ronjalta, harjailla sitä, antaa iltaruuat ja päästää sen tarhaan muiden tammojen sekaan. Se tuntui kotiutuneen niin hyvin, ja se oli niin hieno ratsu!

Fillarini oli tallin parkkipaikalla, joten kävelin hiljalleen koko tallipihan läpi sitä kohti. Pääsisin kotiin kokkaamaan itsellekin ruokaa.
“Moi!” kuulin bruneten naisen huikkaavan minulle.
“Moi”, vastasin.
“Olen Catu, taidat olla uusi täällä?”
“Joo, hevoseni muutti tänne pari viikkoa sitten”, vastasin. “Olen Aurora.”
“Aivan, jännää ettei olla vielä törmäilty! Olen täällä töissä.”
“Oon ehkä tainnut olla hyvin piilossa pihattotallissa tai maastoissa”, naurahdin. “Nyt tosin meinasin lähteä kotia päin.”
“Ai, etkö tule Karlan läksiäisjuhliin?”
“Ai onko semmoiset tänään? Miksi hän on lähdössä?”
“Joo, ne on taukotuvassa vintillä! Karlan kesätyöt loppuvat huomenna, hän lähtee takaisin Suomeen.”
“Ahaa”, vastasin.
“Tulisit nyt, pääset tutustumaan uusiin ihmisiin!”
Suostuin lopulta jäämään, vaikken ollut ehtinyt tavata koko kesätyöntekijää tässä parin viikon aikana. Ja ilmeisesti hänkin olisi näitä suomenkielisiä, joita en ymmärtäisi. Jännittävän kansainväliseen talliin olinkin onnistunut päätymään, mutta se oli ehkä ihan hyvä. Tulisi puhuttua englantiakin, kun olin Islannissakin silloin pärjännyt ihan vaan skandinaviskalla.

Kun kävelimme Catun kanssa rappuja ylös vintille, alkoikin puheensorina vain voimistua. Taukotuvassa oli jo paljon väkeä ja tarjoiltavaa, miten kivat juhlat! Ehkä ihan hyvä, että jäin. Tosin sitten huomasin Matiaksen jonkun blondin abitytön kanssa. Hänet olin huomannut vain käytävillä välitunneilla, ja hänkin taisi kuulua russebussin suunnitteluryhmään. Ehkä he olivat molemmat bussinjohtajia, niitä koko vuosikurssin suurimpia bilettäjiä ja innokkaimpia järjestäjiä, joille hiljaisimmat oppilaat eivät uskaltaneet ehkä puhua lainkaan. Olin itse kuulunut ennemmin heihin, mutta nykyään en enää ujostellut muita ihmisiä, vaikka nyt kyllä ajattelin vältellä Matiasta. En halunnut alkaa keskustelemaan hänen kanssaan muiden kuullen.
Meninkin ottamaan ruokaa, ja näin Nitan istumassa sohvalla, ja hänen vieressä oli jopa sopivasti tilaa istua alas. Olimme molemmat uusia tallissa.

“Hei”, tervehdin häntä.
“Vill du tala svenska eller engelska?” kysyin häneltä. Tiesin, että suomalaiset puhuvat muminsvenskaa.
“Better in English”, hän hymyili. Ehkä kaikki suomalaiset eivät kuitenkaan puhuneet muminsvenskaa mielellään. Itselleni norjansekainen ruotsi oli mukavempi kieli, kuin englanti. Kuulumisia juttelin kuitenkin ihan sujuvasti, ja Nita kertoi ensimmäisestä viikostaan Norjassa. Hän kertoi, että ruokakaupassa oli outoa käydä, kun kaikki oli jotenkin niin erilaista, kuin Suomessa. Ehdotin, että voin lähteä joskus hänen mukaansa kaupoille. Hän sanoi, ettei hänellä olisi pariin päivään tarvetta kauppaan, mutta hän kyseli maanantain suunnitelmiani.
“Eipä kummempia, olen tulossa taas tänne tallille”, vastasin.
“No lähdetäänkö maastoilemaan?” Nita kysyi. Tottakai se sopi minulle!
Juhlat jatkuivat iloisen rentoina, söimme ja juttelimme. Tutustuinkin pariin uuteen ihmiseen. Kävin tervehtimässä myös Karlaa, ja hän kiitti minua siitä, että tulin paikalle, vaikkemme olleetkaan ehtineet tutustua.
“No sitten ensi kerralla, kun tulet käymään täällä, niin näemme ehkä taas!” sanoin hänelle ja hymyilimme. Ehkäpä hän palaisikin joskus Shelyesiin.

Kaikki puhuivat KallaCupista. Moni oli lähdössä kilpailemaan ja groomaamaan, ja keskusteluissa vilisi myös SeppeleCup, jonne oli hiljattain järjestetty yhtä mittava kisareissu. Minuakin oli maaniteltu mukaan, mutta realiteetit oli huomioitava – minulla oli uusi hevonen, jonka kanssa ei kannattaisi muutaman viikon jälkeen sännätä kisaradoille, ja minulla oli myös uusi työ, josta ei ollut kovin suotavaa pyytää vapaata siksi, että lähtisi Suomeen katsomaan ratsastuskoululaisten kisasuorituksia. Ei, valitettavasti minun oli vastattava kaikille, etten voi mitenkään lähteä mukaan.

Nitakaan ei ollut lähdössä, ja olimme hieman päivitelleet tilannetta maastoretkillämme. No, onneksi oli myös meitä, jotka jäivät tallille, niin voimme auttaa tallihommissa ja etenkin siinä, ettei tallipiha ihan autioidu. Nitan kanssa oli mukava maastoilla, ja metsässä samoilu taisi tehdä hyvää hänenkin ratsulleen, joka oli paljon isompi ja hienompi kuin oma kauramoponi, jonka talvikarva kasvoi kasvamistaan ja sai Ronjan näyttämään karvaiselta peikolta. Siitä tulisi kyllä mielettömän suloinen talveen mennessä, ei varmaan edes erottaisi enää shetlanninponeista, paitsi kokonsa puolesta.

Matias kuittaili mulle edelleen tallilla ja koulun käytävillä. Kohta tätä alettaisiin katsomaan oudosti, mutta en ollut järin sanavalmis tyyppi laittamaan vastaankaan. Nyt se oli lähdössä alemman vuosikurssin tytön groomiksi Suomeen. Se tyttö oli myös kuviksen kurssillani, ja teki aina niin tarkkaa työtä. Se varmaan vaatisi Matiakseltakin tarkkuutta oman hevosensa suhteen, mutta tuo varmaan puhuu itsensä selville tilanteessa kuin tilanteessa.. No, ainakin saisin olla hetken aikaa tallilla miettimässä, että minkä kulman takaa se ilmestyy veistelemään sanomisiaan.

Tänään ratsastin Ronjalla työpäivän jälkeen kentällä. Oli hieman sumuinen ja tihkuinen keli, mutta ruska alkoi olla jo todella keltainen. Lähimpien vaarojen huiputkin hiljalleen punersi. Ronja oli virkeä viileällä ilmalla ja vauhtia riitti. Hankkimani ratsastushuopa tuntui sopivan sille. Siihen kuuluva satulahuopa oli saman mallinen, ja siinä oli vähän karvapehmustetta, niin uskoin sen pehmentävän satulaa entisestään. Itselleni huopa oli erittäin mukava istua, sillä sain paremman tuntuman ja tasapainon ollessani lähellä hevosta, mutta huopa kuitenkin antoi tukea ja jakoi painoa laajemmalle alueelle.

Olimme saaneet hyvää palautetta lauantain vakkaritunnilta, ja koitin keskittyä Jassun esille nostamiin asioihin. Ratsastin kaikki askellajit läpi, ja harjoittelin siirtymistä töltistä raviin ja takaisin. Laukka ei meinannut ensin pysyä ylhäällä, vaikka muuten vauhdikas päivä olikin. Kun annoin Ronjan ottaa enemmän vauhtia laukkaan, niin se pysyikin paremmin yllä. Vielä olisi työstämistä siinä, että poni kantaa itsensä kunnolla, jotta ravia ja laukkaa voi alkaa kokoamaan rauhallisemmaksi. Onneksi sain Ronjan ratsastuskouluun, niin oli paljon mahdollisuuksia osallistua tunneille, ja saada kehittävää kommenttia!

Lokakuu. Miten inspiroiva kuunvaihde – ruska oli parhaimmillaan, eikä marraskuun sateista ja harmaudesta ollut vielä tietoakaan, saatika kaamoksesta. Tuleva talvi olisi ensimmäiseni kaamosalueella, mistä tulisi varmasti jännittävä talvi. Nyt ehtisin kuitenkin vielä nauttia auringosta ja ruskasta, tälläkin viikolla oli ollut niin ihana, kirkas sää.

Torstainen työpäivä sujui iltaa odotellessa, sillä luvassa oli Joonan koulutunti. Tälle viikolle oli sattunut useampi tunti, sillä vakkari siirrettiin viime viikolta KallaCupin vuoksi tälle lauantaille, ja samana päivänä muutamaa tuntia aiemmin Nita pitäisi maastakäsittelytunnin. Ja tietenkin halusin sinnekin mukaan! Olin myös suunnitellut, että viikonloppuna huiputtaisin viimein Ronjan kanssa Tjeldbergtindenin. Olin käynyt vuorella jo itsekseni tutkimassa polkuja, ja ne vaikuttivat turvallisilta varmajalkaiselle ponille. Harmi, ettei Ronja varmasti ymmärtäisi maisemien päälle, mutta halusin silti viedä ponin vuorelle.

Lauantaina olisi myös Catun tuparit. Minua vähän huoletti se, että siellä varmasti juhlittaisiin huolella. Ja Matias olisi paikalla. Entä jos se nolaisi mut alkamalla huutelemaan jotain? Tai flirttailemaan? En halunnut, että kukaan luulee meidän välillä olevan jotain. Eihän meidän välillä ollutkaan mitään, joten miksi oikeastaan vaivasin ajatustani asialla?

Koitin työntää ajatukset taka-alalle ja keskittyä olennaiseen – mun piti lähteä töistä aika vauhdilla suoraan tallille, ja kiikuttaa Ronja melkein suoraan tarhasta maneesiin. No, ehdin harjata sen nopeaan, onneksi lämpimien päivien myötä poni ei ollut kovin mutainen. Nopeasti varusteet selkään ja kohti maneesia. Ehdin juuri tasan neljäksi sinne, ja bongasin heti Matiaksen rivistä. Onneksi huomasin sitten myös Nitan, ja Danten vieressä oli sopivasti tilaa, niin talutin Ronjan Danten viereen, kiristin vyön ja hyppäsin selkään. Onneksi poni oli aika pieni, sillä satulaan ei saanut jalustimia, niin selkäännousu vaati ihan oikeasti hyppäämistä.

Alkukäyntien aikana shown tarjosi Theo, jonka selkään Matias oli päässyt. Tai joutunut. Suuri, musta hevonen ei meinannut pysyä aloillaan, saati uralla, eikä rennosta alkukäynnistä pitkin ohjin ollut tietoakaan. Matias näytti haudan vakavalta, enkä voinut olla hihittämättä hiljaa itsekseni. Tosin ratsastaessani ratsukosta ohi, Matias huomasi sen, ja mulkaisi, mutta sitten Theo hypähti taas ja jäi steppailemaan. Minä vain kohautin olkiani, ja poistuin toiselle puolelle maneesia.

No, ei meidänkään alkukäynnit rauhallisimmasta päästä olleet, Ronja kun oli keksinyt, että maneesi oli tänään erityisen jännittävä. Se puhisi ja pälyili ympärilleen, mutta ennemmin pysähtyi, kuin olisi säntäillyt holtittomasti. Kannustin sitä eteenpäin ja puhuin hiljaa tammalle, niin se liikkui jälleen eteenpäin. Raviin siirryttyämme tammalla oli kuitenkin taas tärkeämpää ajateltavaa, ja se keskittyi hyvin ja unohti möröt maneesin nurkissa.

Ympyrätyöskentely sujui muuten hyvin, mutta Ronja meinasi vaihtaa ravista käyntiin töltin kautta. Käynnistä raviin siirtymiset sujuivat paremmin, sillä se nosti kyllä ravin, kun antoi ohjasta tilaa ja pyysi eteenpäin tarpeeksi reippaasti. Ympyrällä kentän keskellä kohtasin välillä Nitan, jolla riitti töitä Danten kanssa, sillä tamma oli verkkaisella tuulella ja lähinnä protestoi, jos siltä pyysi jotain. Välillä vastaan tuli Matias, joka oli myös täystyöllistetty Theon kanssa, joka kuumui oikein huolella.

Meillä riitti vauhtia, kun päästiin laukkatyöskentelyyn – Ronja ei olisi halunnut millään hidastaa takaisin raviin. Se innostui oikein toden teolla, ja siirtymistä oli sulavuus kaukana. Laukkaa lisätessä annoinkin sen laukata niin reippaasti, kuin tamma ehti kiitää pitkän suoran aikana, ja sitten laukkaa koottiin jälleen. Reippaat pätkät auttoivat lopulta Ronjaa päästämään pahimmat höyryt ulos, ja loppuverkassa se meni erittäin kauniisti. Myös Nitalla lähti lopputunnista sujumaan, ja Danten laukka oli niin kaunista katsottavaa. Theokin oli ihmisiksi lopputunnin, harmi, en päässyt kuittailemaan Matiakselle siitä. Tai saatoin mä vähän huomauttaa, että oli hieno show, kun kävelimme maneesilta kohti tallia.

Ja tunnin jälkeen mietin, että huomenna lähden maastoon, jotta Ronja pääsee oikeasti vauhtiin hyvillä laukkasuorilla. Ja ehkä sitten saisin ajatukset Matiaksesta ja tupareista karistettua mielestäni, kun se ei jatkuvasti ratsastaisi vastaan ja muistuttaisi olemassaolostaan. Lähtisin vain ihastelemaan auringonpaistetta ja ruskaa. Joku päivä pitäisi myös treenata lisää, sillä vaikka kisamatkat ulkomaille eivät meiltä onnistuneet, niin ensi kuussa olisi Nordlandin ratsastuskoulujen piirinmestaruuskisat, ja sinne lähtisin kokeilemaan, kuinka kilpaileminen meiltä sujuu. Aika jännittävää, mutta eiköhän me siitä selvittäisi, Ronja on kuitenkin aika varma ratsu. Saattaa se vähän säikkyä kisapaikan hälinää, joka on sille uutta, mutta se varmasti tottuu siihen. Oli kivaa, kun oli joku isompi tapahtuma, jonne lähdettäisiin isolla porukalla, jota odottaa.

Merkintä 1, #Tarinatempaus2020 / 01.10.2020

Olin suunnitellut viikkoja ruskaretkeä lähimmän vuoren huipulle ja käynyt kävellen tutkimassa polkuja. Tänä viikonloppuna halusin toteuttaa suunnitelman! Lauantaina vaan ei voinut, kun menisin Ronjalla kahdella tunnilla, ja sunnuntai huoletti minua. En tiennyt yhtään, kuinka enää selviäisin juhlimisesta, eli olisiko minusta sunnuntaina huiputtamaan vuoria. Todennäköisesti ei.

Onnekseni lukion jakso oli vasta vaihtunut. Nyt minulla ei ollut enää abien valinnaisen kuviksen ryhmää perjantaisin, mikä tarkoitti muutaman tunnin pidempää vikonloppua, mutta myös sitä, etten istunut kolmea oppituntia viikossa samassa tilassa Matiaksen kanssa väistelemässä sen kommentteja. Siksi pääsin tänään ajoissa töistä, ja pääsin jo päivällä tallille, ja ehtisin ennen pimeää takaisin.

Ratsastin alkumatkan Ronjalla, mutta polun käydessä kiviseksi ja jyrkäksi liu'uin alas selästä ja kävelin ponin vierellä. Se tarpoi tyytyväisenä ylöspäin — sitä ei paljoa kiinnostanut, missä se käveli. Se oli niin metsäponi, ja löysi aina reitin kompuroimatta suuremmin. Vähän Ronja puhisi tuulen tarttuessa korviin tai ruskalehtien lennähtäessä turvan ohi, mutta ei ollut vaaraa, että poni säikähtäisi pahemmin. Niinpä jatkoimme matkaa ylemmäs.

Huipulla odottava näky oli mieletön. Näin koko kaupungin, kotitaloni, tallin, Brynhildin, ympäröivät vuoret ja suuren meren. Kaikkialla säkenöi ruska — puuttomilla alueilla varvut olivat värjääntyneet punaisen eri sävyihin, ja havumetsiä koristivat keltaiset koivut. Maisema oli mieletön, ja olin niin tyytyväinen, että nousin vuorelle.



Merkintä 4, #Tarinatempaus2020 / 01.10.2020

» Nitan maastakäsittelytunti


Nitan pitämä tunti oli tosi mukava ja tehtäviä oli kattavasti. Kumarrus oli meidän lemppari, koska olin mielissäni, sillä olin aloittanut sen harjoittelun Ronjan kanssa jo aiemmin, ja siksi se sujui tosi hyvin. Oli meilläkin vielä pitkä matka siihen, että Ronja laskisi jalan maahan sekä taivuttaisi pään jalkojen väliin ilman namupalaa sekä vieläpä pysyisi asennossa hetken, mutta ainakin se oli tajunnut idean. Käytin palkitsemiseen namin lisäksi naksautusta, sillä joka tehtävässä välitön namipalkka ei ollut mahdollista, ja Ronja oli meidän harjoitusten myötä jo oppinut yhdistämään naksautuksen palkkioon. Kumartaessa se sai kuitenkin palkan heti, sillä herkun avulla sain pään taipumaan alas. Muutkin tunnin tehtävät sujuivat hyvin, toki Ronja puhalteli alkuun edelleen maneesin nurkille. Iltapäivällä olisi vielä vakkaritunti ennen Catun tupareita, joten siellä maneesimöröt olisi varmaan jo unohtuneet.

» Vakiotunti
Nitan maastakäsittelytunnin jälkeen olimme tilanneet pitsat tallille ja syöneet tallituvassa navat killilleen. Bea ja Elisa jatkaisivat ensimmäiselle vakkaritunnille, minä ja Nita toiselle ja Joona ja Katya viimeiselle, mutta pian minulle oli selvinnyt, että sekä Nita, Joona että Katya osallistuisivat ennen vakkarituntia vielä valmennuksiin! Maastakäsittelytunnin osallistujista vain Freya ei osallistuisi tunneille tai valkkoihin, vaan lähti suoraan kotiin, vaikka pyysimme häntä jäämään syömään kanssamme. Ei sitä joka päivä tullut hengattua koko päivää tallilla niin, että nälkä ehtisi yllättää, joten otimme ilon irti ja rupattelimme ja tutustuimme toisiimme tallituvassa. Porukka vaihtui välillä ihmisten käydessä valmentautumassa tai lähtiessä tunnille, ja välillä muita tallilla kävijöitä piipahti kaapeillaan tai keittämässä kahvit. Illalla olisi kauan odotetut Catun tuparit, ja suurin osa meistä näkisi vielä sielläkin. Melkoinen päivä!

Vähän ennen puoli neljää lähdin pihattotallille katsomaan, kiinnostaisiko Ronjaa enää lähteä uudestaan hommiin maastakäsittelytunnin jäljiltä. Se oli saanut tarhata kavereiden kanssa ja mussuttaa päiväheiniään, niin eiköhän tuo antaisi kiinni ja olisi hevosiksi. Niin se tekikin, ja otettuani Ronjan karsinaan, tuli Luna talliin laittamaan Lolaa valmiiksi samaiselle tunnille. Juttelimme ja harjasimme hevosiamme, ja pian lähdimmekin yhdessä taluttamaan niitä päätallia kohti. Hevoset odottivat hoitopuomilla sen aikaa, kun kävimme toimistolla maksamassa tunnin, ja sitten jatkoimme Jassun vanavedessä kentälle. Maneesissa oli edelleen valmennuksia, oliko se Joonan vai Katyan vuoro, sitä en osannut sanoa.

Nita meni vaihteeksi jollain tallin hevosista, varmaan minunkin pitäisi joku kerta, mutta koin tärkeäksi sen, että Ronja pääsee tunneille. Ehkä kävisin joskus irtotunnilla arki-iltana, täytyy katsoa. Nitan nyt ei kannattanutkaan oman tunnin ja valmennuksen jälkeen enää osallistua Dantella tälle tunnille, Dante oli jo päivän työnsä tehnyt ja tarhaili nyt varmasti tyytyväisenä heinäkasan ääressä.

Myös Amira ja Lilja olivat kentällä mittailemassa jalustimia sopiviksi ja kiristämässä satulavöitä. Yksi toisensa perään nousi satulaan ja lähti kävelemään alkukäyntejä uralle. Pian siirryimme raviin ja kevensin Ronjan selässä parhaani mukaan. Teimme siirtymisiä ja Jassu kehoitti pyytämään Ronjalta matkaavoittavampia askeleita sen sijaan, että poni vain kipittäisi menemään lyhyin askelin. Koitin parhaani mukaan tehdä Jassun neuvojen mukaan kuitenkaan ajamatta Ronjaa tölttiin.

Seuraavaksi teimme ympyröitä ja volttikahdeksikkoja, ja saimme vähän väliä väistellä toisiamme joka ratsastajan taivuttaessa ratsuaan milloin mihinkin suuntaan. Ronja tuntui tänään vetreältä ja taipui hyvin niin ympyröille kuin volteillekin. Laukannostoa aloimme valmistelemaan väistättämällä hevosen takaosaa ulospäin ympyrältä, ja kaikki nostivat laukan muutaman kerran ympyrällä ennen vastalaukkatehtävää. En ollutkaan harjoitellut Ronjalla vastalaukkaa vielä, ja se meinasi hidastaa raville ennen loivan kiemurauran loppua. Sain sen ensimmäisellä kierroksella nostamaan laukan takaisin, mutta tamma nosti myötälaukan. Seuraavalla kerralla kannustin sitä pysymään laukassa kiemurauran loppuun asti, jolloin onnistuimme menemään vastalaukkaa.

Toiseen suuntaan molemmat kerrat menivät hyvin, ja kellon lähestyessä viittä siirryimme kevyeeseen raviin ja lopulta käynteihin. Oli mukava saada Jassulta vielä palautetta – voisin harjoitella hänen mainitsemiaan seikkoja ennen seuraavaa lauantaita. Tunnin jälkeen porukka hajaantui purkamaan hevosia ja kukin kiirehti omille teilleen, kuitenkin suurimman osan määränpäänä olivat Catun tuparit. Siellä tapaisimme taas ihan kohta, ajattelin, kun jätin Ronjan tarhaan ja lähdin kohti kotia syömään, suihkuun ja valmistautumaan juhliin.

» Catun tuparit


Meillä oli Nitan kanssa hauskaa. Olimme istuutuneet seinän vierustalle naukkailemaan viinilaseistamme, ja oltiin me jo booliakin juotu. Juttelimme ja nauroimme, ja koitimme saada toisen sanoista selvää bilemusiikin yli. Porukkaa oli paikalla jo kiitettävästi, ja Catu oli ihan äimänä kaikista lahjoista, joita olimme hänelle tuoneet. Itsekin toin maalaamani kortin sekä pari viiniä. Pidin sitä kohteliaana, sillä kuluttaisin ehkä sitäkin enemmän juomisia tänä iltana – en ollut juhlinut aikoihin, ehkä joskus kandiopiskelijana viimeeksi, ja olin alkanut jo melkein kaivata juhlia. Etenkin, kun lukion abien russesuunnitelmia sai kuulla vapaa-ajallakin tallilla. Niinpä olin päättänyt pitää tänään hauskaa! Olin kihartanut hiuksia ja meikannut, ja valinnut vuosia kaapissa lojuneet vaatteet pitkästä aikaa käyttöön. Paita oli varma valinta bilepaidaksi jo russevuodestani lähtien, ja oli kiva huomata, että se mahtui edelleen päälle. Olin päässyt Joonan ja Jannin kyydillä Kabelvågiin, ja olin tullut heidän kanssa hyvin juttuun. He olivat itseasiassa niitä ensimmäisiä, keihin tallilla törmäsin – aika moni oli jäänyt minulle vielä tuntemattomaksi, vaikka kasvoista tunnistaisinkin tallilla kävijäksi. Mutta täällähän sitä tutustuisi!

Päivät lyhenivät nopeasti ja pimeys saapui yhä aiemmin. Olin alkanut seuraamaan revontuliennusteita yhä useammin, ja koko tämän viikon ennusteet uumoilivat hyviä aurinkotuulia perjantaille. Kun sääennusteetkin tarkentuivat näyttämään selkeää taivasta, aloin puhumaan Nitalle, että perjantaina lähdetään iltamyöhällä maastoon.

Nita innostui ajatuksesta, ja niin tapasimme tallilla. Nainen vaikutti haahuilevan jossain pilvilinnoissa, kun hän ei vastannut, kun kysyin jotain.
"Huhuu, haaveilija! Mitä mietit, tai oikeastaan ketä mietit?"
"Ahh, sori. Oota, kerron sulle kun päästään matkaan."
Niin me lähdettiin kohti rantaa ja juteltiin uusimmat kuulumiset, ja etenkin Nitan viikko tuntui hurjan jännittävältä. Tapaisiko hän enää Miikaansa? Pohdinnat jäivät kesken, kun huomasimme vihreän juovan leikkivän taivaanrannassa, ja pian se syöksähteli ja kasvoi, kirkastui, muuttui reunasta punertavaksi ja täytti koko tähtitaivaan.



Merkintä 8, #Tarinatempaus2020 / 01.10.2020

Olimme tulleet Nitan kanssa eilen todella myöhään takaisin tallille, ja tänään olikin mennyt hetki kammeta itsensä ylös sängystä ja herätä siihen todellisuuteen, että nyt oli taas päivä ja aurinko paistaa ja velvollisuudet kutsuu. Eilen illalla olimme uppoutuneet taianomaiseen hetkeen meren rannalla revontulien loisteen alla, ja kaiken lisäksi Nitan vaaleanpunaisiin pilvilinnoihin hänen kertoessaan Miikasta. Olin onnellinen ystäväni puolesta, mutta ymmärsin hänen vaikeat tunnelmat, sillä mies kuulemma palaisi pian Suomeen ystäväporukkansa kanssa. Mutta ehkä se ei olisi heidän tarinansa loppu, ainakin toivoin niin.

Tapasin Nitan kanssa jälleen tallilla lauantaivakkarin merkeissä. Myös Luna osallistui Lola-hevosellaan tunnille, ja olimme iloisesti jutellen harjanneet ja varustaneet ratsumme pihattotallissa. Luna oli mukava, puhelias tyttö, ja näin häntä usein tallilla. Moni muu oli jäänyt tuntemattomaksi, sillä liikuin niin harvoin päätallissa.

Edellinen tunti oli loppumassa kentällä, kun talutin Ronjan tallin pihaan. Siellä oli jokin hämminki päällä ja ambulanssi kaartoi pihaan. Hetken Lunan kanssa tilannetta äimisteltyämme saimme selville, että hirvi oli säikäyttänyt loppukäyntien aikana hevoset, ja pieni Mathilde oli tippunut ja loukannut itsensä. Toivottavasti hänelle ei käynyt pahasti!
“Menkää jo edeltä maneesiin”, Jassu sanoi meille.

Olimme ehtineet kävellä jo alkukäynnit, kun Jassu ehti maneesiin. Hän järjesteli kiireellä puomeja maahan samalla, kun kertoi tunnin tavoitteista. Pian ryhdyimmekin ravaamaan, ja ensimmäisenä tehtävänä oli koota ravia ja ratsastaa tiuhaan aseteltuja ravipuomeja. Ronja ei meinannut jaksaa koota itseään hyvin, joten vauhti hidastui niin, että ravi rikkoutui. Välillä tamma meinasi vaihtaa tölttiin. Omassakin ratsastuksessa oli parantamisen varaa, sillä en ollut kovin hyvä kokoamaan hevosta tai saamaan sitä hyvin peräänantoon, kun tykkäsin humputella metsissä.

Laukkalisäykset sujuivatkin paremmin, sillä siinä vauhti korjasi virheet lihaksistossa ja kunnossa. Ronja otti oikein vauhtia ja innostui, eikä puomit kolisseet enää samalla tavalla. Vauhti hurmasi minutkin, ja olisin voinut jatkaa laukkatehtäviä loputtomiin. Ronjalla oli niin ihana laukka, ja siinä oli tasaista istua pelkän ratsastushuovan kanssa.

Tunnin jälkeen yritin houkutella Nitaa lähtemään kanssani maastoon illemmalla, ehkä revontulia näkyisi tänäänkin. Mutta niinkuin hänen ajatus oli haahuillut koko tunnin Miikassa, oli ajatus nytkin tuossa miehessä. Nita kertoi lähtevänsä hänen kanssa iltakävelylle Tjeldbergtindenille, ja pystyin vain kuvittelemaan, miten romanttista sieltä olisi katsella alas kaupunkiin ja ihailla sen valoloistoa illan hämärässä. Ehkä revontuletkin yllättäisivät heidät. Voi, olisipa minullakin joku, kenen kanssa kokea tuollaista, mietin. Vaikkei minun toisaalta käynyt kateeksi Nitaa, olihan Miika lähdössä ihan pian pois. Nitan ja minun kanssa keskustellut Catu oli nähnyt Nitan ja Miikan tallilta, ja vaikka Nita lähti jo tallia kohti, kertoi Catu minulle – olinhan utelias – että miltä tämä mies oli vaikuttanut.

“Oikeastaan, vaikkei Nita ehdi kanssasi maastoon, niin mie voin lähteä!” Catu keksi sitten. Hän lupasi, että saisin kokeilla jotain tallin hevosista, ja sovimme tapaavamme illemmalla tallilla, sitten kun olisi hämärämpää. Oli kirkas sää, niin kuu ja tähdet valaisisivat matkaamme, vaikkei revontulet tänään loimuaisikaan.

» Catun tarina maastosta

Viikko sitten Nitan maastakäsittelytunnilla harjoiteltuja tehtäviä jatkettiin tänä sunnuntaina, kun talli oli päiväsaikaan hiljainen ja kenttä täysin vapaa. Ronja sai olla vapaana ja Aurora harjoitteli tamman kanssa seuraamista, pysähdyksiä, laukannostoja, peruuttamista, luokse tulemista, pusua, hymyä ja kumartamista. Maastakäsin työskentelyn jälkeen Aurora meni Ronjalla kaulanarulla ja uudella satulahuovalla — hän oli viimein löytänyt Ronjalle täydellisen huovan! Se sopi sitäpaitsi erittäin hyvin hänen neulottuihin säärystimiin sekä villapaitaan. Ronja tajusi kaulanaruavut hyvin, ja pitkän raipan avulla Aurora sai ohjattua tamman volteille ja suunnanvaihtoon. Hän harjoitteli siirtymiä raviin ja laukkaan ja takaisin käyntiin, sekä pysähdyksiä, joihin hän käytti samaa ääniapua niin maasta, kuin selästä käsin. Olisi tärkeää olla olemassa varma jarru, jos mieli ratsastaa ilman suitsia. Ja kaikki tämä hyödyttäisi ratsastusta muutenkin, hyvä luottamus olisi tärkeää marraskuun kisoissakin. Auroran haaveena on ratsastaa vielä joku päivä täysin varusteetta. Siihen hän ei tänään vielä ryhtynyt, vaikka ottikin Ronjalta kaulanarun ja loimivyöllä tuetun satulahuovan pois, ja antoi Ronjan käydä piehtaroimaan sydämensä kyllyydestä.



Merkintä 9, #Tarinatempaus2020 / 01.10.2020 / #NVRK2020

Catun tupareista oli kulunut yli viikko, ja sen aikana olin seurannut Nitan eloa vaaleanpunaisissa pilvissään Miikansa kanssa. Tosin viikonloppuna ja tänään naisesta ei ollut kuulunut viestiäkään, taisivat vain viettää aikaa yhdessä. Eilen Nita oli ollut mukana treenaamassa esteitä, mutta sen ajatus ei ollut ollut mukana. Meininki sai mieleni väkisin palaamaan tupari-iltaan, josta muistin etäisiä pätkiä Sonian veljestä Steenistä. Viimeisen jengatähtäväni jälkeen olin ollut niin tuiterissa, etten oikein muistanut tapahtumia, mutta jengan jälkeiseltä ajalta muistin, kuinka olin jutellut Steenin kanssa ja tanssinut niin Catun luona kuin baarissa. Liekö me oltiin oltu liian humalassa, mutta mun mielestä se tyyppi oli vaikuttanut sekä kiinnostavalta, että ehkä kiinnostuneelta musta. Ainakin sen herttainen hymy ja suklaasilmien katse oli piirtynyt mun muistikuviin vahvasti, ja kuinka se oli näyttänyt niin kuumalta tanssilattialla.

Ja vaikka olin nähnyt Soniaa tallilla jo useamman kerran, en ollut kehdannut kysyä, antaisiko hän minulle veljensä numeron.

Ja vaikka olin googlannut Svolværin kuntosalit läpi ja löytänyt Steenin kuntosalin ja sen numeron, en ollut kehdannut soittaa siihen. Sillähän saattoi olla työntekijöitä. Eikä mulla ollut mitään sen töihin liittyvää asiaa.

Ja vaikka olin huomannut suureksi yllätyksekseni, että kyseinen kuntosali sijaitsi Strandassa, samassa kaupunginosassa jossa asuin, en ollut poikennut käymään. Olin vain alkanut kulkemaan sen ohi kauppaan. Olin pyöräillyt sen ohi tallille. Vaan tieltä ei nähnyt salin respalle, eikä sieltä varmaan tiellekään sen kummemmin, ja niin en ollut nähnyt Steeniä.

Mutta lukiolaisilla oli syysloma, ja vaikka minun piti tehdä muutama työjuttu, niin mulla oli paljon vapaa-aikaa tällä viikolla. Eilen olimme hypänneet, ja olin tehnyt vielä Ronjan kanssa maastakäsin. Tänään olin ensin istuskellut aamulla taukotuvassa, jossa oli ollut vain Sven, eikä se ollut kovin suulas. Mutta sitten itse Matias oli pölähtänyt paikalle ja istunut reteesti suoraan viereeni sohvalle kysellen viikon takaisista jatkoista. Ja nehän ei kuuluneet sille tippaakaan. Jos jotain illasta muistin, niin Matiaksen kiehnäämisen Ellassa kiinni, ja se ärsytti mua edelleen, koska se katseli ja flirttaili varmaan kaikkia vastaantulevia likkoja. Sääli niitä, jotka otti flirtin henkilökohtaisesti ja meni ihastumaan. Siksi en kauaa kuunnellut abipojan juttuja, vaan häivyin kohti pihattotallia.

Päätin lähteä käymään maastoilemassa. Luna oli lähtenyt Lolan kanssa mukaan, ja olimme käyneet pitkän lenkin metsäpolkuja ja järvenrantoja, unohtamatta paria ylämäkiharjoitusta vuoren juurella. Luna oli yrittänyt tiedustella Steenistä, mutta ei mulla ollut mitään kerrottavaa.
"Käy siellä sen kuntosalilla", se yllytti.
"En mie kehtaa", vastasin punastellen.
"Se varmasti odottaa, että tuut käymään siellä", Luna sanoi. "Eihän se voi ottaa suhun yhteyttä pyytääkseen", Luna pohti.
"Yhtä hyvin se voi tulla etsimään mua tallilta, kuin mie sitä salilta", totesin. "Ja yhtä hyvin se voisi kysyä mun numeron Sonialta, ollaanhan me molemmat tallin ryhmässä."
"Noo kyllä sä löydät sen ennemmin salilta, kuin se sut tallilta, etenkin kun oot aina näissä metsissä", Luna totesi virne kasvoillaan. "Hei tässä on hyvä ylämäki, otetaanko laukkaa?"

Haahuilin omissa ajatuksissani Ronjaa harjaten, kunnes laskimme Ronjan ja Lolan tarhaan.
"Hei, Nitakin uskals laittaa sille Miikalle viestiä, kyl sie uskallat käydä ettimässä Steeniä salilta. Meet sinne vaikka polkee pyörää, ja katot onks se vuorossa", Luna jakoi vinkkejään.
Hmm, ehkä ei ollenkaan niin huono idea.

Kotona söin lounasta ja kävin suihkussa pesemässä hevosen hajut pois. Kuivasin hiukset ja tein siistin ponnarin. Vedin urheilutrikoot jalkaan ja siistin T-paidan villapaitani alle. Ehkä mä menisin salilla käyvästä mimmistä. Jos vaan kävelen itsevarmasti sen pyörän luo, poljen jonkun puol tuntia, ja lähden sit pois. Ainiin, se sali varmaan maksaisi jotain, mietin ja nappasin kortin mukaan. Voi, tämä ei ollut kyllä yhtään mun mukavuusalueella. Onneksi sinne oli lyhyt matka, mietin, kun katselin merelle parvekkeeni ikkunasta.

Vielä vähän ennen salin ulko-ovea mietin, aionko nyt tosissaan mennä sinne, vai vain kävellä taas ohi. Mutta kyllä mä nyt uskaltautuisin. Ei se niin pelottavaa voi olla. Niinpä astuin ulko-ovesta ja nousin lyhyet portaat aulaan. Näin heti, että tiskillä oli joku muu. Olinko tullut tänne ihan turhaan? En mä nyt enää kehdannut kääntyä.
"Hei!" työntekijä huikkasi.
"Moi, ottaisin yhden kertakortin, tai kertalipun", sanoin yrittäen olla mahdollisimman normaali ja vakuuttava.
"Selvä", hän sanoi ja kertoi summan. Maksoin sen, ja samalla hän jatkoi: "Naisten pukuhuone löytyy tuolta, ja sieltä pääsee suoraan salille ja suihkutiloihin. Tässä avain kaappiin."
"Kiitos", sanoin ja lähdin pukkaria kohti. Jaahas, nyt pitäisi keksiä tekemistä tarpeeksi pitkäksi aikaa, jottei se ala ihmettelemään, miksi kävin vaan pikaseen nuuhkimassa paikkaa.

Toivottavasti ne shelyläiset, jotka kävi täällä usein, eivät nyt tulisi vastaan. Tosin olin miettinyt ihan hyvän tekosyyn: kunhan testailin uusia harrastusmahdollisuuksia uudessa kotikaupungissani. Ihan uskottavaa, eikö?

Sitten mä poljin ja poljin, ja aika tuntu kamalan pitkältä. Fillarin näytöllä vilisi numeroita, kellonaika, poljettu matka, poljettu aika, keskinopeus, syke.. En tiennyt, kuinka kauan mun pitäisi polkea. En tiennyt, kuinka korkea syke olisi normaali. Kokeilin pyörän vaihteita ja selailin näyttöä. Silti aika kului niin tuskastuttavan hitaasti.

Onneksi salilla ei ollut juuri muita, joten uskaltauduin kokeilemaan paria muuta laitetta, jotka näytti epäilyttävästi tutuilta yläkoulusta. Ja jotain käsipainoja nostelin kanssa. Sen jälkeen oli viimein kulunut puoli tuntia. Riittäisikö tämä jo? Jos vaan menisin loppuajaksi lämpimään suihkuun? Päätin kuitenkin polkea hetken pyörällä vielä ennen lähtöä, ja pitkän suihkun jälkeen kuivasin jälleen hiuksia. Ulkona oli jo niin viileä, vaikkei kotimatka ollut pitkä.

Jätin hiukset auki, kasasin kamppeeni ja lähdin palauttamaan avainta. Aulassa pysähdyin ja jäin tuijottamaan tiskiin nojailevaa miestä.

Steen.

Nyt se oli täällä, en ollut edes ajatellut, että työntekijä vaan vaihtuisi.

"Hej, ai sie käyt kuitenkin salilla?" Steen sanoi väläyttäen juuri niin hurmaavan hymyn, kuin se oli mielessäni pyörinyt tupareista asti.
"Öhm, en, tai joo, tulin kokeilemaan", takeltelin häkeltyneenä. Olo ei ollut yhtään niin rohkea, kuin useamman viinin ja boolin jälkeen. Steen virnisti, ja viittoi mua kävelemään lähemmäs.
"Turhaan sä siellä oven pielessä värjötät", mies hymyili. "Mä jo mietin, että pitääkö mun kysyä tallipojilta sun numeroa ja soittaa", hän jatkoi naurahtaen. Naurahdin, punastuin ja tuijotin hetken häntä silmiin.
"No, mitäs tykkäsit? Mie voin myyä sulle tästä kausikortinkin", hän sanoi vinkaten silmää.
"Ihan.. cool paikka", vastasin ja mietin sitä, miten olin vain laskenut minuutteja, että koska kehtaan lähteä pois. "En oikein ole kuntosali-ihmisiä, mutta kaikkea sopii kokeilla", sanoin vielä, ennen kuin mies myisi mulle jonkun vuoden kausikortin.

Steen tuhersi jotain pienelle lapulle, ja ojensi sen mulle.
"No jos ei vielä kausikorttia, niin kelpaisko tämä", mies hymyili. Se oli sen numero. Punastuin taas, ja hymyilin samalla kun taittelin numeron ja sujautin sen puhelimeni suojakuoren alle.

Silloin ovi kävi.

Matias. MATIAS. Miksi kaikista maailman ihmisistä juuri se. No, tietenkin se kävi salilla, pitihän sen olla hyvässä kunnossa miellyttääkseen jokaista vastaantulevaa neitoa. Etenkin sitä Ellaansa.
"Kappas, alankin tunnistamaan jo ties kuinka monta vakikasvoa tallitytöksi tai -pojaksi", Steen naurahti. Matias katsoi meitä ja asteli peremmälle.
"Kyllä, täällähän on tuttuja", hän vastasi. "Sut näinkin jo aamulla", se sanoi mun suuntaan. "Vaan enpä ole aiemmin täällä nähnyt", hän jatkoi, ja mietin vain, kuinka pääsisin tilanteesta pois.
"Lomalla on aikaa kokeilla uusia harrastuksia", heitin. "Mutta nyt lähden kotia, täytyy venytellä, ennen kuin menen ihan jumiin", jatkoin, kun kerran sain suunvuoron. "Nähdään", sanoin heti perään, ja koitin osoittaa sen ennemmin Steenille, kuin Matiakselle.

Jos joku oli luullut, että mulla ja Matiaksella olisi jotain, niin näkisi vielä, että se oli teinipojan yksipuolista sekoilua. Mulla oli nyt muuta mielessä, ajattelin, kun luin paperilapulle kirjoitettua numeroa kotiin kävellessäni. Ehkä laittaisin viestiä jo kotiin päästyäni, koska mitä odottaisin? Tai ehkä venyttelisin ensin, niin pääsen huomenna vielä ylös sängystä ja hevosen selkään.

Sitten mietin, että entä jos Steen olisi kysynyt mun numeroa joltain tallilaiselta, ja entä jos se olisi ollut Matias.

Merkintä 12, #Tarinatempaus2020 / 01.10.2020

En ollut ehtinyt vielä maastoesteille Ronjan kanssa, vaikka olimme ehtineet maastoilla paljon. Joonan maastoestetunti oli oiva mahdollisuus tutustua niihin, ja kävimmekin tsekkaamassa vaikka kuinka monet maastoestereitit ja -alueet, ja kokeilemassa useamoia erilaisia esteitä. Nyt tiesin, mistä ne löytää, ja voisin harjoitella itsekin. Kohta olisi kuitenkin talvi, joten lumiesteitä lukuun ottamatta maastoesteet jäisivät ensi kesän puhteeksi. Odotin kesää innolla — maastoesteiden ja uusien vuoriseikkailujen ohella odotin erityisesti sitä, että pääsisin kokeilemaan, tykkääkö Ronja vedestä ja uimisesta. Toivoin sitä kovasti! Ainakin vesieste sujui tänään hyvin.

Syysloma oli loppunut. Olin saanut lomalla ja viikonloppuna halloween-asuamme hyvin eteenpäin. En juuri arkena ehtinyt sitä ompelemaan, ja tuleva viikonloppu oli ainakin osittain täynnä ohjelmaa, joten tässä tulisi pian kiire. En silti pitänyt kiirettä tallilta kotiin, vaan puunasin talvikarvaa kasvattavaa ja kesäkarvaa pois tiputtavaa lehmäponiani antaumuksella pihattotallissa. Putsailin sen kuraiset varusteet ratsastuksen jälkeen, ja järjestelin tavaroita. Ronja seurasi vierestä korvat hörössä <3

Merkintä 15, #Tarinatempaus2020

Istuin Ronjan vieressä Vestre Nøkkvatnetin rannalla kiven päällä. Ronja hamusi milloin minua ja milloin rannassa kasvavaa ruohikkoa. Se oli juonut järvestä, kun pääsimme ylös asti. Maastoreitiltä poikkeava polku oli ollut ihan hyvässä kunnossa, mutta ennusteet lupasivat pakkasta viikonlopulle. Yöpakkaset olivat saaneet maan kuihtumaan ja lehdet olivat enenevässä määrin tippuneet. Pian ei kiipeiltäisi enää vuorten huipuilla kulkevia polkuja, mutta toivottavasti hevosten jalkoja voisi jumpata lumihangessa. Edes vähän kauempana merenrannasta vuorten rinteillä.

Järveä ihaillessani ajatukseni harhailivat Steeniin. Miksi olin niin nössö, etten ollut kirjoittanut hänelle viestiä? Sen lähettäminen muuttui päivä päivältä kiusallisemmaksi. Nuorukaisen katse ja suklaanruskeat silmät eivät olleet haihtuneet mielestäni, vaikka emme olleet tavanneet yli viikkoon. Näin Sonian hymyssä samoja piirteitä, mutta nainen ei ollut ollut kovin hymyilevällä tuulella, ja nyt hän oli ollut monta päivää pois tallilta. Steenin luona. Sillä en ollut viime päivinä kehdannut häiritä, ainakin pidin sitä hyvänä tekosyynä. Mutta nyt Sonia oli käynyt taas tallilla.

Nyt Steen varmaan ehtisi viestitellä.

Nyt laittaisin hänelle viestiä.

Huh, nyt se oli kirjoitettu! Nyt Steenillä oli mun numero. Nyt kaikki ei olisi vain minusta kiinni. Nousin ylös, laitoin puhelimen takin taskuun ja vedin vetoketjun kiinni. Kiivetessä oli tullut lämmin, pidinhän villapaitaa myös tuulitakin alla. Nyt olimme kuitenkin huilanneet tarpeeksi, ja lähtisimme kotia kohti. Alamäessä vauhti oli olematon, ja lokakuinen tuuli kylmäsi.

Jossain vaiheessa puhelin piippasi, mutta ehdin katsoa sitä vasta kun pääsimme takaisin leveämmälle maastoreitille.

Hymy nousi kasvoilleni. Lähetin varovasti järven rannasta ottamani kuvan, ja kirjoitin, että olin vuorilla Ronjan kanssa.

Uu! Oikein punastuin, kun luin viestin. Mietin, mitä vastaisin. Mitä ehdottaisin? Kävely olisi toki aika varma. Strandasta oli helppoa ainakin lähteä Kongstindanille, sitä pystyisi kävellä niin pitkälle kuin huvittaa, ja tulla samaa reittiä takaisin. Sehän voisi olla hyvä. Ehtisin varmasti seiskan jälkeen StorFitin eteen, jos nyt otettaisiin vähän laukkaa ja ravia hyvällä maastopolulla ennen loppukäyntejä, ja käväisisin vain kotona ehostautumassa.

Sen kirjoitettuani laitoin vauhtia poniini, ja se laukkasi innoissaan, oltiinhan kotiin päin menossa. Hymyilin onnesta – oli ihanaa, kun oli oma poni, jonka kanssa kiitää pitkin metsiä, ja oli erityisen ihanaa nähdä Steen ihan kohta. Ihan tuota pikaa.

» Steenin tarina illasta

Merkintä 17, #Tarinatempaus2020

Kun aamulla heräsin, näin ikkunasta lumihiutaleita. Valkoisia, hentoja lumihiutaleita. Ensilumi! Miten kauniilta ja satumaiselta ulkona näyttikään. Vaikka iltapäivällä olisi jälleen vakkaritunti sekä halloween-teemaiset tallin koristelutalkoot, ja ilmeisesti myös tallin 12-vuotisen historian juhlintaa, halusin lähteä tallille. Nyt.
“Lunta! Kuka lähtee nyt aamupäivällä mukaan maastoon?” kirjoitin tallin whatsapp-ryhmään.

Nita ja Luna vastasivat heti, että he olisivat ehdottomasti mukana. Myös Sonia ilmoitti tulevansa. Minun kävi hieman sääli tyttöä, joka oli saanut osakseen karmaisevia puheluita, ja jonka autostakin oli aiemmin viikolla puhkottu renkaat tallilla. Miksi ihmeessä? Miksi kukaan tekisi sellaista? Olin alkanut kulkemaan pyörällä tallille, ja niin aioin tänäänkin, vaikka lunta satoi. Se olisi vähemmän arvokas rikottavaksi, kuin auto, vaikka vaikutti siltä, että kaikki kohdistui Soniaan.

Hilla ilmoittautui mukaan. Vielä tallentamaton puhelinnumero ei sanonut mulle mitään, mutta katsottuani kuvan, tunnistin tytön yhdeksi tallityöntekijöistä. Ehkä hän oli myös lukiossa? Se varmasti selviäisi tänään, maastoillessa oli hyvää aikaa jutella kaikkien kanssa. Meillä olisi siis kiva porukka jo kasassa, aattelin ensin, että saisin ehkä yhden maastokaverin. Miten mukavaa!

Olin jo ulkona pyöräni luona, kun puhelin piippasi.
“Hei mä tuun Usvalla mukaan, lähen ihan just tallille!”
Se oli Matias. Miten sen aina pitikin änkeytyä joka paikkaan? Se käveli vastaan koululla, pihattotallilla, taukotuvassa ja Steenin salilla. Se sai mut edelleen ärsyyntymään ja pohtimaan niitä kaikkia lukion tyttöjä, jotka olivat pihkassa tuohon samaan abiin. Ja sitä, miten Matias katseli tyttöjä bileissä. Miten se oli härnännyt mua vain hetki sen jälkeen, kun se oli kävellyt Ella kainalossaan. Yrittikö se iskeä kaikkia yhtä aikaa?

Pyörää polkiessa ajatus rauhoittui ja mietin Steeniä, jolle en ollut meinannut millään uskaltaa laittaa viestiä. Itsevarmuus oli kaikonnut minusta, kun viesti oli ollut valmiina, ja olisi pitänyt painaa “lähetä”. Olin muotoillut viestejä melkein joka päivä, mutta lopulta aloin aina ujostelemaan. Olin kuullut Nitalta, että Steen oli ollut jälleen talliporukan bileissä viikko sitten, jotka olin skipannut. Tämä ja toissa viikonloppu olivat niin täynnä ohjelmaa, että tarvitsin väliin huiliviikonlopun. Vähän harmitti, että missasin hyvät bileet kavereiden kanssa. Ja Steenin. Mutta bileitä tulisi, ja toissapäivänä olin viimein kirjoittanut hänelle, ja olimme tavanneet.

Ainiin, mun varmaan pitäisi miettiä, minne menisimme maastoilemaan, pohdin lähestyessäni tallia. Oikeastaan voitaisiin kiivetä Tjeldbergtindenin ympäri, eli lähteä Lille Kongsvatnetin rantaan, ja sieltä Osania kohti. Jos polku vuoren matalamman päädyn yli näyttäisi hyvältä, voisi oikaista sen kautta ja ihailla maisemia.  Voisimme vielä kiertää Prestvatnetin ennen paluuta tallille. Sehän voisi olla hyvä!

Ihan kohta olisin perillä tallilla. Lunta oli jo sentti pari maassa, ja kaikki oli valkoista. Miten ihanaa! Joku ehkä olisi jo tallilla valmistautumassa maastoon. Miten mukavaa lähteä vähän isommalla porukalla.

– – – – –

Matias jaksoi leveillä futistaidoillaan, mikä sai mut hymyilemään lähinnä siksi, etten enää ihan tiennyt, pystyikö tyyppiä ottamaan vakavasti. Sen käytös ärsytti ja huvitti mua, ja tyydyin vastailemaan sen heittoihin lyhyesti, jos edes vastasin mitään.

Oikeastaan ajattelin Steeniä, jonka kanssa olin kävellyt toissaillan. Olimme puhuneet paljon, ja laittaneet sen jälkeen viestiä. Olisin voinut kävellä vaikka koko illan ja jutella vielä pitkään sen jälkeenkin, ja olisi mun vähän tehnyt mieli muutakin kuin puhua mukavia, mutta maltoin mieleni ja ujostellen jätin kysymättä, olisiko Steen halunnut jäädä vielä mun luokse. Niin se oli illasta kiitettyään lähtenyt ajamaan Kabelvågiin, ja minä haaveilin koko illan kotona saamatta mitään järkevää aikaan.

Jossain vaiheessa Luna pöllähti pihattotalliin ja puhui iloisesti vuoroin mulle, vuoroin Matiakselle, tai meille molemmille, eikä Matias päässyt enää kyselemään Steenistä. Tiesin, että Sonia oli tulossa maastoretkelle, tallitalkoisiin sekä vakkaritunnille, joten ehkä pysyisin vielä ihan hiljaa Steenistä. Se oli tuskin kertonut Sonialle vielä mitään.

Mun olisi niin tehnyt mieli avautua Nitalle, kun pääsimme liikkeelle tallipihalta, mutta ajattelin jättää sen parempaan hetkeen. Juttelin hevosista, reittisuunnitelmastani, ihailin lumihiutaleita ja kerroin, että olin Oslossa kaivannut lunta.

Mutta mieleni leijaili suklaasilmäisen Steenin ympärillä kuin lumihiutaleet meidän ympärillä – ne tavoittivat meidät, mutta sulivat saman tien.


Kuljimme käynnissä peltoaukealla parijonossa.
"Ravataanko Lille Kongsvatnetin rantaan?" ehdotin, ja parin joon jälkeen nostin töltin. Ronjan askel oli vielä verkkainen, oltiinhan vielä aika lähellä tallia. Muut maastoratsut ravailivat rauhakseen meidän perässä. Se oli ihan hyvä, että vauhti oli maltillinen, sillä lumisateessa kiitämisestä seurasi vain se, ettei kukaan nähnyt eteensä. Mutta luulen, että hevoset ehtivät vielä kuumua, kunhan pääsevät vauhdin makuun. Ehkä lumisade laantuisi ennen sitä.

Hidastin käyntiin järven rannalle saavuttuamme. Ronja kulki rennosti ja minä ihailin järvimaisemaa. Tulisipa pakkanen, niin järvi jäätyisi ja lumi peittäisi sen kauniisti – nyt jokainen hiutale suli vedeksi järven pintaan leijuessaan. Hetken kävelyn jälkeen järvi jäi taakse, ja ehdotin uudestaan ravia. Kohta saisimme kuitenkin kävellä paljon, jos polku Tjeldbergtindenin matalalle merenpuoleiselle huipulle olisi turvallinen hevosille. Ronja pärjäisi siellä varmasti, mutta Danten pitkät koivet huolettivat minua. Jos polku olisi liukas, voisimme kiertää vuoren meren puolelta, ja ottaa vaikka laukkaa. Kunhan ei ihan laukkakisaa näin monen ratsun ollessa mukana!


"Kyllä tämä polku näyttää ihan hyvältä, mennään vaan huipun kautta!"
Niin kuuden ratsukon jono lähti kapuamaan polkua ylöspäin. Lunta satoi edelleen hiljalleen, mutta ei enää lainkaan niin sakeasti kuin aamulla. Ehkä lumisade taukoaisi kohta, niin huipulta näkisi muutakin, kuin vain lumisadetta joka ilmansuunnasta.

Ronja asteli polkua tottunein askelin ylöspän. Se oli vähän pörheänä ja innostunut, varmastikin säästä johtuen, mutta kulki silti nätisti ja reippaasti jonon kärjessä. Muutkin ratsut näyttivät pärjäävän hyvin, eikä kukaan jäänyt jälkeen.

Huipulla kaikilla oli voittajafiilis – Svolvær näkyi, tosin vähän huonosti, ja kaikki olivat selvinneet ylämäestä pienistä tilsoista huolimatta.
"Alamäki pitääkin ottaa rauhallisemmin, ehkä jopa taluttaa", pohdin. "Onneksi lunta ei pyrytä enää niin pahasti! Otetaan vauhikkaampi pätkä heti, kun päästään alas leveämmälle maastopolulle", suunnittelin ääneen ja ohjasin sitten Ronjan eteenpäin.

» Nitan tarina tallitalkoista

» Vakiotunti

Olimme pesseet Nitan ja Sonian kanssa kaikki maneesin puomit. Iltapäivällä meillä oli vakiotunti maneesissa, ja aiheena oli tällä kertaa esteet, eli pääsisimme heti hyppäämään putipuhtaiden puomien yli! Ne näyttivät tavallista kirkkaammilta, vaikka edellinen ryhmä olikin jo tainnut hypätä niitä.

Kerran Ronja teki niin suuren loikan esteen yli, etten meinannut pysyä hypyssä mukana. Onneksi en kuitenkaan tippunut! Poni jaksoi tunnin hyvin, vaikka olimmekin käyneet aamupäivällä jo maastossa. Illalla olisi vielä Shelyesin vuosijuhlat – olin jälleen koko lauantain tallilla, ihan kuin kaksi viikkoa sitten. Mutta se oli vain mukavaa!

Oli jälleen pimeää, kun pyöräilin tallille. Olin päässyt neljältä töistä ja käynyt kotona syömässä. Pukiessani tallivaatteita olin mittaillut katseellani halloweenasuani, jonka olin ommellut jo lähes valmiiksi. Ihan pari korjausta pitäisi enää tehdä, ja ne ehtisin saada varmasti valmiiksi ennen lauantaita. Ei mun asu ollut kovin pelottava, tai halloweenteemainen, mutta tykkäsin siitä silti. Ja pukua voisi käyttää myöhemminkin, jos vaikka haluaisi ottaa talvisia kuvia. Muille tallilaisille en ollut paljastanut vielä mitään asustani.

Kentällä ei näkynyt ketään, eli tunnit taisivat olla maneesissa. Pääsisin itse kentälle. Eilen olin hypännyt, joten tänään tekisin jotain muuta. Ehkä ratsastaisin ensin, ja tekisin sitten vielä maastakäsin hommia ja harjoittelisin Ronjan kanssa meidän temppuja. Kumartaminen onnistui aina vain paremmin, mutta jalan laskeminen maahan oli edelleen työn alla. Ehkä tänään onnistaisi.

Aattelin kuitenkin poiketa päätallissa matkalla – ehkä siellä törmäisi tuttuihin. Tai tutustuisi johonkuhun, ketä ei vielä niin hyvin tuntenut. Eilen olimme viettäneet ihan mukavan illan Steenin luona, ja olin ehtinyt tutustua Nitan siskoon, Annuun. Hän käytti välillä ruotsin sanoja englantinsa jatkeena, mikä ei minua haitannut – puhuisin varmaan jopa mieluummin ruotsia (jota ymmärsin erittäin hyvin, mutta jota itse puhuessani mulle aina naurettiin norja-aksentin vuoksi).

Ja kukas muukaan tallissa olisi ollut vastassa, kuin Annu. Nyt muistinkin, että hän osallistuisi tänään Nitan kanssa tunnille. Kello olikin jo varttia vaille kuusi, joten heidän tunti alkaisi ihan pian. Annu oli nostamassa satulaa Raffen selkään pääkäytävällä, ja Nita putsasi Danten kavioita sivukäytävällä. Juttelimme hetken, ja sitten muistin eilisen idean:
“Ainiin, Annu, meen Ronjalla kentällä kohta, niin voit tunnin jälkeen tulla kokeilee ponia!”
“Oi, miten kiva! Raffe jatkaakin seuraavalle tunnille, niin se passaa oikein hyvin.”

Nitan ja Annun lähtiessä ratsujensa kanssa kohti maneesia, lähdin itse hakemaan Ronjaa pihattotallista. Se seisoi tarhassa ja katsoi minuun päin, ja pyydystettyäni sen sisälle talliin huomasin, että sen pörröiset jalat olivat polvia myöten harmaan kuran peitossa. Onneksi se ei tarvinut suojia jalkoihin, niin ei haittaisi, vaikken saisi niitä täysin puhtaiksi. Kokemuksesta tiesin, että kentän hiekassa tarpeeksi kauan juostessa jalat putsaantuisivat itsestään jonkin verran, mutta sitten Ronja pääsisi takaisin tarhaan. Ja olisi jälleen itse kurajalka.

Mahan alle roiskuneet kurat putsasin hikiviilalla, josta oli muutenkin tullut mun suosikki. Sillä lähti niin irtokarvat kuin mutapaakut paljon tehokkaammin, kuin harjoilla, ja Ronja tuntui tykkäävän siitä kutinasta, jonka viila sai sen turkissa aikaan. Rapsutin sitä viilalla myös korvista ja niiden takaa, ja se heilutteli päätään huuli tyytyväisen lörpällään. Hassu tamma.

Hain varustehuoneesta tamman suitset ja ratsastushuovan, ja laitoin ne Ronjalle. Otin raipan, riimunnarun, kypärän ja herkkupussin mukaan, ja lähdin kohti kenttää. Pihaton ja kentän kulman valojen väliin jäi lyhyt pätkä polkua, joka oli aika pimeä, mutta suunnistimme tallipihan valoja kohti. Viileä syystuuli humisi puissa, joissa ei ollut enää lähes yhtään lehteä.

Kentällä jätin raipan, narun ja namit laidalle ja hyppäsin Ronjan selkään. Se oli aika reippaalla tuulella ja lähti heti kävelemään, ja oli jo melkein nostamassa ravin, kunnes ennätin toppuutella tammaa ja ohjata sen uralle. Ehkä se oli saanut energiaa eilisistä esteistä. Menimme käyntiä vain hetken, ja sitten nostin töltin. Tunneilla meidän piti lähes aina ravata muiden mukana, niin harjoittelin tölttiä omatoimisesti.

Niinpä jatkoinkin reeniä siirtymisillä töltistä käyntiin, raviin, tölttiin, laukkaan, raviin, käyntiin, laukkaan.. Kaikkia mahdollisia yhdistelmiä. Ronjalla oli ihanat askellajit, mutta niin paljon virtaa, ettei se meinannut malttaa siirtyä hitaampaan askellajiin. Päätin sitten vaihtaa vähän vauhdikkaampaan tehtävään. Tein isoa ravikahdeksikkoa, ja päätyihin välillä voltit, ja sitten vaihdoin laukkakahdeksikkoon. Laukanvaihdot meni ravin kautta, mutta välillä sain vaihdon tehtyä niin ketterästi, ettei raviaskelia ehtinyt tulla montaa. Kerran en saanut Ronjaa hidastamaan, ja sitten me mentiin vastalaukkaa yksi kahdeksikon puolikas.

Otin vielä pätkän vauhdikasta tölttiä uralla, ja mietin, liekö Ronjakin nostaa etusiaan yhtä korkealle kuin issikat töltissä. Olisikohan siitä joihinkin askellajikisoihin? Jospa nyt ensin keskitytään treenaamaan ratsastuskoulumestaruuksiin.

Ratsasin mun tavaroiden viereen, hyppäsin alas selästä ja otin suitset ja satulan pois. Otin herkkupussin maasta, tai se oli oikeastaan vyölaukku, mutta ainakin se sopi erittäin hyvin käyttötarkoitukseensa. Siihen mahtui enemmän nameja kuin taskuihin, ja ne oli paremmin hollilla. Aloin tehdä Ronjan kanssa seuraamisharjoituksia, pysähtymisiä ja siirtymisiä. Käytin palkitsemisen merkkiäänenä naksautusta, mutta ihan joka kerralla en antanut namia. Muuten se söisi pian vatsansa täydeltä pelkkiä herkkuja. Odotin kesää – silloin palkaksi riittäisi haukkaisu nurmikosta tai niitystä.

Menin vielä hetken kaulanarulla tammalla, ennen kuin siirryin harjoittelemaan temppuja. Kumartaessa tamma ei vieläkään saanut laskettua polveaan maahan, mutta minun ei tarvinut enää pitää käsin jalasta kiinni, vaan Ronja venytti itse toista jalkaa taaksepäin. Namin se sai edelleen heti pään vatsan alle taivutettuaan, mutta jossain vaiheessa haluaisin, että se oppisi tekemään ensin liikkeen, ja sitten vasta ottamaan namin.

Harjoittelimme vielä peruuttamista, piruetin kaltaista pyörähystä, pusua ja hymyä. Hymyn Ronja oli oppinut ihmeen nopeasti, sillä olin somessa seuraamiltani hevosihmisiltä kuullut, että hevosen oli joskus vaikea tajuta, mitä siltä siinä haettiin. Ehkä Ronjalla oli luontainen kyky irvistää, ajattelin hymyillen.

Sitten Nita ja Annu tulivatkin jo maneesista Danten ja muutaman muun ratsukon kanssa. Nita ratsasti vielä Dantella, ja ilmoitti jatkavansa loppukäyntejä kentällä sen aikaa, kun Annu kokeilisi Ronjaa.
“Hassua kyllä, että Annu pääsee kokeilemaan Ronjaa ennen mua”, Nita nauroi.
“Nojoo, mutta kyllä turistitkin pääsee Lappiin paljon nopeammin, kuin pohjoismaissa asuvat”, sanoin. Jos pääsi eksoottiseen paikkaan vain lyhyeksi aikaa, yleensä halusi kokea kaikkea mahdollista. Mutta jos muutti uuteen, hienoon paikkaan, olisi tavallaan loputtomasti aikaa toteuttaa suunnitelmia. Ja halusin kantaa oman korteni kekoon, että Annulla olisi kiva loma täällä.

Puin Ronjalle suitset ja ratsastushuovan takaisin.
“Hetkonen, eikö tässä ole jalustimia?” Annu kysyi huomatessaan huovan.
“Ei oo”, naurahdin. “Tykkään mennä oikeastaan ilman satulaa, mutta tämä jakaa jo jonkin verran painoa ja tukee, vaikka rungoton onkin, niin käytän tätä usein”, kerroin. “Mutta Ronjalla on tosi tasainen töltti ja laukka”, jatkoin.
“Ookei, ehkä mä pärjään!” Annu sanoi. Hän vaikutti reippaalta, ja oli kuulemma ratsastanut lapsena. “Voitko puntata mut kyytiin?”

Autoin Annun kyytiin ja hän pääsi hyvin uralle kulkemaan käyntiä. Itse seurasin menoa kentän keskellä kehää kiertäen, ja juttelin milloin Nitan, milloin Annun kanssa, kumpi nyt milloinkin sattui kulkemaan vierestä. Annu tuntui pärjäävän hyvin Ronjan kanssa, ja ihastui etenkin sen tasaiseen tölttiin. Ronja ei tainnut olla moksiskaan vieraasta ratsastajasta. Se sai mut hymyilemään, kun näin Ronjan liikettä katsojan silmin – sillä ei ollutkaan ratsastanut vielä kukaan muu sen jälkeen, kun tamma muutti Shelyesiin.

Ehkä Steen olisi seuraava?

Merkintä 21, #Tarinatempaus2020 / #NVRK2020

Tänään kävin lyhyellä maastolenkillä Nitan kanssa, menimme vain leveintä polkua, jolla näki kulkea hyvin otsalampun valossa. Annu oli ollut päivällä shoppailemassa, ja olisi kaupungilla ehkä vieläkin.
“Annu oli eilen baarissa Matiaksen kanssa”, Nita aloitti.
“Mitäh?” naurahdin, kun hämmennyin niin kovin. “Nytkö se pojankloppi iskee sun siskoakin?” heitin.
“Nojoo, ihan kirjaimellisesti”, Nita huokaisi. “Annu ei ollut aamulla kotona, kun heräsin.”
Olin niin äimänä, etten saanut oikein mitään vastattua.
“Soitin sille, olin niin huolissani, kun Soniakin ja kaikki”, Nita sanoi ja huoli paistoi edelleen naisen kasvoilta. “Mutta se oli Matiaksen luona ja kaikki oli sinänsä hyvin.”
“No hyvä ettei mitään käynyt, että se oli vain Matias”, sanoin. “Mutta säälin silti Annua, se ei taida vielä tietää, että Matias on näitä, jotka yrittää jokaista vastaan tulevaa likkaa”, jatkoin.
“No joo, en tiiä pitäiskö sille ees sanoa. Se lähtee huomenna Suomeen.”

Nita oli hetken hiljaa. Miikakin oli lähtenyt Suomeen, ja Nita varmasti haikaili miehen perään.
“Mut sä ehdit viettää Miikan kanssa tyyliin viikon, ja se oli hyvä tyyppi. Tuskin Annu jää haikailemaan Matiaksen perään yhden yön takia, onhan Matias sitä nuorempikin”, järkeilin.
“Niin, ja Matiaksella on ihan varmaan kohta taas joku toinen mielessä, useampikin”, Nita totesi ja vinkkasi silmää. “Se tuntuu edelleen kattelevan sun perään.”
“No joo oon huomannu, ja nyt se utelee vielä Steenistäkin”, sanoin hieman turhautuneena. “Mutta en jaksa vaivata mieltäni sen pojanklopin touhuilla”, sanoin, ja hymynkare nousi huulilleni.
“No mitä, Steeniäkö mietit?” Nita kiusoitteli.
“No joo, se kysyi mua ulos. Mutta Sonia on sen luona, niin en tiedä milloin se ehtii”, sanoin.
“Kyllä sen aika vielä tulee”, Nita lohdutti.

Tallissa jäin vielä hengaamaan Ronjan kanssa karsinaan. Namipussi keikkui taas vyötäisilläni – kokeilisin muutamaa temppua ihan vaan tässä karsinassa. Vein namin Ronjan vatsan alle, ja annoin raipalla merkin sen etupolven alle, ja niin Ronja alkoi kurottelemaan kohti namia. Se ei ihan tajunnut ensin, että mikä oli kyseessä, oltiinhan me poikkeuksellisesti karsinassa, mutta pian se tajusi idean ja vei toista etujalkaa taaksepäin laskien etuosaansa aina alemmas. Ei se vieläkään laskenut polvea maahan, mutta olin tyytyväinen, että se hoksasi tehtävän myös täällä.

Seuraavaksi kokeilin helpompia temppuja. Osoitin poskeani, ja Ronja osasi jo hyvin hamuilla kasvojani antaen “pusun”. Kun osoitin ylöspäin, Ronja alkoi hamuilla ylöspäin, ja irvisti hauskasti. Hassu poni, hymyilin.

Siinä me hymyiltiin, molemmat.



Merkintä 24, #Tarinatempaus2020

Lauantaina pääsin vihdoin käyttämään pukua, jota olin ommellut viikkoja. Olin onnistunut saapumaan tallille hetkeen, jolloin pihalla ei näkynyt juuri ketään. Luikin pihattotallille, jossa harjasin Ronjan ja puin sille suitset ja jouluvaloja tuikkivan koristeen, ja kiinnitin suuret höyhenet tamman ohjiin. Otin kypärän ja heijastimet mukaan – laittaisin ne vaellukselle, mutta ensin Nita ottaisi meistä kuvan. Pihattotallin edessä hyppäsin Ronjan selkään, asettelin pitkän helman Ronjan takamuksen päälle, ja lähdin ratsastamaan kohti tallipihan valoja. Nyt Nita näkisi viimein jääkuningattaren ratsuineen – en ollut paljastanut ystävälleni mitään puvustani.

Kuvan otettuamme liityimme tallipihalla hääräävien ratsukoiden joukkoon. Tunnistin Ellan ja Figaron heti Elsaksi ja Nokk-vesihevoseksi. He olivat upean näköisiä. Ehkä joku vuosi disneyprinsessat saisivat sinitukkaisen prinsessan joukkoonsa, mietin, kun ratsastin Ellan viereen.
"Vi begge er isdronninger", sanoin hänelle hymyillen.

– – – – –

Vaellus oli ihanan vauhdikas. Olin töltännyt tai laukannut lähes koko matkan, ja meillä oli ollut hauskaa. Oudointa vaelluksella oli ollut, kun Sven oli pysäyttänyt koko letkan, koska se ja Steen olivat tehneet jäynän ja säikäyttivät Catun! Se oli jotenkin absurdia, mutta saatiinpahan kunnon naurut, kun tilanne tallille päästessämme oli valjennut kaikille. Salaa toivoin, että Steen tulisi tallille ja jäisi yöksi, mutta toisaalta en toivonut sen tapahtuvan, koska paikalla olisivat ihan kaikki. Siksi en edes vitsillä heittänyt vaelluksella, että ottaisin Steenin Ronjan kyytiin. Tosin ei siinä olisi ollut järkeä, olihan Steen varmasti tullut jollain menopelillä sinne maastoreitin varrelle, ja toiseksi se ei ehkä olisi pysynyt kyydissä laukassa. Päädyinkin vain laittamaan viestiä Steenille vaelluksen jälkeen ja jäin odottamaan vastausta, oliko hän vielä matkalla tallille, vai jo omaan kotiinsa. Itse vaihdoin vaatteet ja koitin pestä enimmät meikit pois – en halunnut olla kasvoistani sinivalkea koko yötä.

Osa 2 | Osa 3 | Osa 4

Oikeastaan en ollut edes kovin väsynyt, kun ajoin tallille iltapäivällä. Aamu oli ollut hidas ja hieman haikea — olisin voinut vain jäädä siihen Steenin viereen. Lopulta oli kuitenkin pakko luovuttaa mökin avaimet, syödä brunssia ja aloittaa uusi päivä.

Tallilla oli ensimmäinen vakkaritunti meneillään. Olin ehtinyt selailla puhelinta ja viestejä, joista tulkitsin, että eilen oli ollut hauskaa muillakin. Toivottavasti tallilaiset eivät olleet juoneet Jassun kaikkia rahoja, hymähdin itsekseni.

Päivä oli ollut tuulinen ja sateinen, ja tallipiha oli lätäköillä. Sade oli tauonnut ja pilvet rakoilleet sen verran, että kuu pääsi loistamaan pilvien takaa pihaa kelmeästi valaisten. Tunnit olisivat kuitenkin maneesissa, sillä tuulenpuuskat olivat välillä aika voimakkaita.

Törmäsin Nitaan tallin ovella.
"Moi Aurora! Mitäs sinä?"
"Mitäs tässä", hymyilin. Yllättäen minua haukotti aivan valtavasti.
"Väsyttääkö", nainen naurahti.
"No ei ees niin pahasti", hymyilin.
"Olitko säkin siellä Gjemmstedissä eilen?"
"Eei en, en ollut", vastasin pikaisesti.
"Muuten vaan ei nukuttanut?"
Se sai minut hieman naurahtamaan.
"Häh, mitä, onko sulla jotain kerrottavaa?" Nita virnisti.
"No, Steen vei mut mökille", kuiskasin hiljaa lähemmäs Nitaa nojautuen.
"Uuuuuu", Nita vastasi.
"Mutta shh, ei se oo vielä mitään virallista tai julkista tietoa", hymyilin naiselle.
"Ei, ei tietenkään", hän lupasi.
"Mut hei, lähen nyt varustaa Ronjan, nähdään kohta maneesissa!"

Itse tunti tulossa myöhemmin (#NVRK2020)

Olimme Auroran kanssa puhuneet jo ensimmäisinä päivinämme Shelyesissä siitä, että joskus vielä vaihtaisimme ratsuja. Tänään oli se päivä. Dantella alkoi puolen päivän maissa estetreeni, joten se saisi todella hyvät lämmöt maastoreissulla.

Niinpä haimme Ronjan varusteineen pihattotallista ja Danten tarhasta päätallin käytävälle, jotta pääsisimme jo harjatessa ja varustaessa tutustumaan tarkemmin kaverin hevoseen. “Kyllä Dante onkin iso”, nauroin Nitalle. Hyvä jos hädin tuskin näin tamman yli, mutta onneksi se oli rauhallinen ja helppo hoitaa. Tamma olisi varmasti seisonut hievahtamatta käytävällä, vaikkei se olisi kiinni, mutta olin laittanut käytävän riimunnarun toiselta puolelta kiinni riimuun. Toisin oli nuoren Ronjan laita, jonka ponimaiset jekut saattoivat yllättää hoitajan, vaikka kiltti ja rauhallinen olikin. Tamma vain oli utelias, ja tykkäsi rapsuttaa harjaajaa takaisin huulilla hamuten.

“Hei miten teidän perjantai siis meni?” Nita kysyi saatuaan Ronjan kaviot putsattua.
“Kerron kohta”, hymyilin. “Ties ketä täällä tallissa on kuulemassa”, naurahdin.
“Totta”, Nitakin totesi.

Seurasin vierestä, kuinka Aurora hoiti Dantea, ja kiitin hevosta mielessäni siitä, kuinka kauniisti se käyttäytyi. Myös Ronja oli ihan kiltti, mutta jatkuvasti se tuntui haluavan seurata, millä harjalla nyt harjattiin tai mitä ylipäätään ympärillä tapahtui. Suloisesti se kuitenkin malttoi seistä paikoillaan myös sen aikaa, kun Aurora auttoi minua pukemaan ratsastushuovan tammalle.
“Veikkaan, että tipahdan alas selästä, ennen kuin päästään edes tallipihalta pois”, naurahdin Auroralle, joka puolestaan tuntui vähän jännittävän Danten kokoa. Eikä ihmekään, olihan Ronjan ja Danten välillä todella suuri ero.

Varustimme hevoset loppuun ja talutimme ne pihalle.
“Voi apua, voitko puntata mut tänne satulaan”, hihitin päästyämme pihalle. “En pääse mitenkään tänne omin avuin.”
Niin otin korkealla keikkuvan satulan kaarista kiinni, ja Nita laski kolmeen minua säärestä pidellen. Sitten ponkaisin kevyesti satulaan. En ollut uskaltanut edes ehdottaa, että jättäisin näin isolla hevosella satulan talliin – ties millainen pompotusravi Dantella olisi Ronjan raviin ja etenkin tölttiin verrattuna!

Ronja seisoi kiltisti ohjien päässä, ja oli todella mukava huomata, kuinka hyvin tammat olivat tutustuneet toisiinsa. Niitä ei haitannut, vaikka olisi välillä joutunut aivan toisen iholle.
“Sillä on melko isot askeleet, mutta todella pehmeät. Tasapaino on toisinaan vähän hakusessa ja askelten tahti saattaa muuttua ihan yhtäkkiä, mutta pehmeillä avuilla vaan niin se tottelee kyllä”, autoin vielä Auroraa Danten kanssa ja kävelin sitten itse hakemaan tallin seinustalla olevaa jakkaraa, jonka avulla pääsin kevyesti hyppäämään Ronjan selkään. Toivottavasti Jassun ja Joonan tasapainotunneista olisi nyt hyötyä.

“Hui, kun olen korkealla”, sanoin sovitellessani jalkoja jalustimiini. “Mennään sit ihan rauhassa ainakin alkuun.”
Niin lähdimme kohti maastopolkuja. Kuljimme rinnakkain ja Danten matkaavoittavat askeleet pakottivat Nitan ottamaan meidät Ronjan kanssa ravaamalla kiinni tuon tuosta.

Ronja oli ihan mukava ratsastaa. Se ei meinannut aivan pysyä Danten perässä, joten jouduimme välillä ottamaan muutamia raviaskeleita. Siirtymät olivat todella nopeita ja tehokkaita, mutta itseäni hieman nauratti ponin lyhyet raviaskeleet, sillä olin täällä asuessani ratsastanut ainoastaan kahdella isolla hevosella. Selässä pysyminen ei kuitenkaan tuntunut enää mahdottomalta ollenkaan, vaan ratsastushuopa oli jopa yllättävän mukava.

Tallin jäätyä taakse Nita kysyi uudestaan perjantaista.
“Ah, joo. Voi, se oli ihanaa. Se oli semmonen revontulimökki, ja ennusteet toteutui ja me nähtiin ihan kivat revontulet”, kerroin.
“Niiiiin?” Nita kysyi vaativasti.
“Joo, ja no, miten ilta nyt sitten eteneekään..” punastelin. “Meillä oli oikein kivaa. Ei tullut, tuota noin, kovin paljon nukuttua.”
“Oi, mä arvasin! Miten ihanaa”, nainen hymyili. “Koskas näette taas?”
“No tuota, menin eilen sen vakkaritunnin jälkeen Steenin luokse”, vastasin ujosti.
“Uuu, sehän oli nopeaa toimintaa! Miten meni?”
“Oikein kivasti, tehtiin pitsaa ja saunottiin”, kerroin. “Oisin varmaan jäänyt vaan sinne, jos ei ois sovittu tätä maastoa, mutta ihan hyvä tulla huolehtimaan hevosestaan”, sanoin ja nauroimme.
“No, lähdetkö tallilta takaisin Steenin luokse?”
“Vähän ajattelin”, hymyilin. “Käyn vaan hakee kotoa kamat mitä tarvin huomenna töissä.”

“Kuulostaa ihan mielettömän romanttiselta”, sanoin Auroralle. Revontulet ja kaikki. En olisi Steenistä ehkä ensin uskonut, mutta mitä enemmän Auroran kanssa miehestä puhuin, sitä enemmän käsitykseni hänestä muuttui. Niin, ja olihan hän tietysti pitänyt myös Soniasta viime aikoina hyvää huolta. Olin onnellinen, että juuri Aurora oli löytänyt Steenin, kaikki kuulosti todella ihanalta.

Kun Nitan suurin uteliaisuus ja tiedonjano oli tyydytetty, päätimme kokeilla ravia.
“Jos poniravi on kamalaa, niin pyydä tölttiä”, vinkkasin Nitalle. “Mie koitan keikkua Danten selässä. Ja voithan sä vaan laukata jos jäät jälkeen.”
Ja melkoista keikkumista se olikin. Danten ravi oli ilmavaa ja suurta, enkä osannut istua siinä alkuunkaan. Onneksi mulla oli hyvä tasapaino pohjalla, mutta jouduin silti turvautumaan aluksi kauhukahvaan, jonka olin tajunnut tallissa kiinnittää satulan etukaaren lenkkeihin. Niin uutta ja outoa suuren hevosen ravi oli minulle. Kevensin parhaani mukaan, ja yritin myös istua alas harjoitusraviin, mutta siitä ei kyllä tullut yhtikäs mitään.

Puheenaihe vaihtui Steenistä takaisin ratsastukseen. Aurora yritti neuvoa, kuinka Ronjan saisi tölttiin, mutta sain kuitenkin nostettua ainoastaan ravin. Naureskelin yksikseni selässä, kun yritin epätoivoisesti löytää oikeat avut tölttiin, mutta Ronja vaikutti lähinnä hämmentyneeltä. Niinpä nostin reippaalla siirtymisellä laukan, jotta saavutimme edessä ravaavaa ratsukkoa - jolla näytti menevän ihan hyvin.

“Taitaa olla parempi ottaa vain lyhyitä ravipätkiä”, totesin. “Ehdin kyllä löytää jonkinlaisen tasapainon, mutta sitä on vaikea ylläpitää pidemmän päälle, etenkin kun hevoset innostuu ja vauhtia tulee lisää”, pohdin. “Onneksi Dante on järkevä hevonen, eikä yritä heittää mua tonne ojaan”, jatkoin nauraen.

“Joo, ei onneksi yritä! Sitä paitsi Dantella on ihan todella hyvä tapa jäädä paikoilleen seisomaan ja odottamaan, jos ratsastaja tippuu. Paitsi jos se todella säikähtää”, naurahdin Auroralle.
“Mutta ehkä me päästään takaisin ilman tippumisia”, vastasin ja mietin mielessäni, kuinka hyvin meillä Ronjan kanssa olikaan mennyt.
“No niin, nyt kun sanoit niin ihan varmasti tiputaan kohta molemmat”, naurahti Aurora. Se tästä nyt vielä puuttuisikin.

"Mites muuten Miikan kanssa, oletteko pitäneet yhteyttä?" kysyin. Nita puhui yhä harvemmin Miikasta, mutta tuntui kaipaavan miestä. Toivottavasti he pitäisivät yhteyttä ja yrittäisivät löytää ratkaisun, sillä mielestäni heillä oli toivoa. Jos kahdella ihmisellä synkkaa, ja vieläpä paremmin kuin olisi uskonut, niin kannattaisi todella yrittää. Ehkä hän olisikin Se Oikea.

Niin, koko tilanne oli todella monimutkainen.
“Joo. Tai ei. Tai siis ollaan me viestitelty, mutta ei siitä varmaan loppujen lopuksi mitään tule. Miikalla on oma elämä Suomessa”, vastasin naiselle, kun annoimme hevosten hetken taas levätä käynnissä.
“Olisihan se ollut ihan mukava katsoa, että mitä tapahtuu, mutta enemmän me ollaan kavereina viestitelty. Tai kyllä se nyt iltaisin laittaa sydämen hyvänyöntoivotuksiin, ja tiedetään suurin piirtein missä toinen menee, mutta.. Niin.”
“Niin että ihan 'vaan kavereina' viestittelette jatkuvasti pitkin päivää? Just”, vastasi Aurora ja katsoi minua virnistellen. Naurahdin.
“No en tiedä itsekään ihan tarkkaan, missä mennään. Mutta ehkä sitä ei tarvitsekaan tietää nyt heti, katsotaan ja seurataan. Voi olla, että välimatka on liikaa ja hiljalleen toinen unohtuu.”
“No haluaisitko sä sitten unohtaa?” kysyi Aurora. Mietin hetken ja hymyilin sitten.
“En.”

“Ehkä teidän kannattaa joku kerta puhua ihan tietoisesti teidän tulevaisuuden suunnitelmista”, totesin hetken hiljaisuuden jälkeen. “Ihan istua alas ja miettiä, mitä elämältä haluaa, ja mitä olisi valmis tekemään toisen eteen. Jos sitten suunnitelmat natsaa ja voisitte joidenkin vuosien päästä muuttaa samalle paikkakunnalle, niin voisi olla kokeilemisen arvoista tutustua lisää ja käydä välillä toisen luona kylässä”, jatkoin. “Kyllä minä voin Dantesta huolehtia, jos lähdet viikoksi Suomeen joskus. Ja eikös sun työtkin ole etänä”, hymyilin naiselle. Hän istui hiljaa miettien Ronjan selässä, ja jäi jälleen hieman meistä jälkeen.

“Niin”, vastasin Auroralle ajatuksissani. Ehkä. Mutta olinko valmis siihen, että Miika sanoisikin, että ei halua jatkaa? En rehellisesti tiennyt. Asiaa täytyi ajatella.
“Kiitos”, sanoin vielä hymyillen Auroralle, joka lupasi katsoa Danten perään, jos joskus päätyisin lähtemään etsimään rakkautta toiseen maahan.

Päätimme käydä tutkimassa lähimetsien tuttuja metsäpolkuja, jotka olisivat myös Dantelle helppokulkuisia. Taivaalla olevat pilvet enteilivät hieman tulevaa sadetta, mutta toistaiseksi keli oli todella hyvä.
“Mites muuten se Matias?” kysyin Auroralta, kun ne oikeat ihmissuhteet oli käyty läpi.
“Ei ole enää tyrkyttänyt itseään viereen nukkumaan?” naurahdin viitaten halloweenyöhön. Sekä vähän kaikkiin muihinkin Matiaksen yrityksiin.

“Jaaha, ei se tällä viikolla ole ehtinyt itseään tyrkyttää”, naurahdin. “En oo itse asiassa nähnyt koko poikaa kuin vilaukselta. Jospa se viimein rauhoittuisi. Ehkä sitten, kun huhut kiirii sen korviin”, virnistin. Kyllä se varmasti jostain onkisi tiedon, että olin lähentynyt Steenin kanssa huomattavasti. Ehkä muutkin koulun jätkät rauhoittuisivat, jos “uusi ja nuori ope” ei yhtäkkiä olisikaan enää sinkku.
“Mennäänkö ravia, tässä kohti polku on aika suora ja tasainen?” kysyin, Nita nyökkäsi ja nostin ravin, jonka koitin pitää mahdollisimman rauhallisena, ettei Ronja tarjoaisi laukkaa. Niin ravailimme hetken ja hidastimme käyntiin polun käydessä kapeammaksi. Pian polku palasi leveämmälle maastoreitille, ja otimme tallin suunnaksemme.

Tie muuttui hiljalleen tutummaksi ja tasaisemmaksi. Ronjan selässä oli todella mukava matkustaa, ja aloin ymmärtää täysin Annua, joka oli kehunut Ronjan maasta taivaisiin. Mutta kyllä rehellisesti kaipasin jo sitä omaa tuttua hevosta alle. Joka vaikutti onneksi rentoutuneen Auroran alla juuri sopivasti valmennusta varten.

“Jos nyt mäkin kokeilisin laukkaa, kun on leveä hyvä tie?” heitin, ja sitten annoimme mennä. Luotin siihen, että Dante ei veisi minua kiitolaukkaa tallin pihaan – oltiinhan vaelluksellakin laukattu tallin suuntaan, vaikka hevosia oli letkassa ennätysmäinen määrä. Nyt olimme kahdestaan. Ronja laukkasi perässä omaa ponilaukkaansa, ja minä nautin Danten tasaisista, isoista askelista. Laukassa oli paljon helpompi istua kuin tamman ravissa.

Dante ja Aurora lähtivät edellämme laukkaan, eikä Ronjaakaan tarvinnut montaa kertaa pyytää. Tulimme kaksikon perässä hyvää vauhtia, ja kun aloin hidastaa ravin kautta käyntiin, se tapahtui. Ronja siirtyi tölttiin. Kivityin patsaaksi, enkä liikuttanut sormeanikaan, jotta töltti jatkuisi. Liikkuminen tuntui erilaiselta, mutta mukavalta.
“Aurora, se tölttää!” yritin huutaa innoissani naiselle, joka laukkasi edessämme, vaikka tiesin, että hän tuskin pystyisi katsomaan taakseen. Lopulta Ronja otti Dantesta mallia ja siirtyi hetkeksi rauhalliseen raviin ja siitä käyntiin.

“Vai vaihtoi Ronja tölttiin”, kysyin Nitan päästessä taas viereeni.
“Joo! Se tuntui niin tasaiselta, vaikka samalla Ronja tuntui tikittävän niin tiuhaan kuin voi”, Nita nauroi.
“Joo, se on hauska askellaji”, vastasin.
“Voisi mennä käynnissä tallille”, Nita ehdotti.
“Hyvä idea, hevoset saa mukavat loppukäynnit. Tosin nyt nämä taisivat vasta innostua”, huikkasin hidastaessani Danten pyrkimystä nostaa ravi jo toistamiseen.

Hevoset tuntuivat molemmat pärskivän ja asettuvan nätisti avuille, vaikka Dante olisi mielellään jatkanut vielä ravissa. Annoin Ronjalle pian hieman pidempää ohjaa, jotta se saisi rentoutua loppumatkan. Dantea voisin vielä hetken taluttaa ympäri tallipihaa ennen seuraavaa työrupeamaa.
“En yleensä ole poni-ihmisiä, mutta Ronjan selkään voisi nousta joskus uudestaankin", sanoin Auroralle ja mietin samalla, kuinka onnellinen olin, kun pysyin selässä koko maaston ajan.
"Miltä Dante tuntui?"

“Oikein kivalta”, vastasin. “Sillä on aivan erilainen askel, tosi pitkä ja matkaavoittava, ja se keinuttaa käynnissä hauskasti. Ravi oli hieman kaaosta vielä, mutta laukka oli aivan ihana, ja että tällä pääseekin kovaa!”
Sille me naurettiin molemmat. Kyllä Ronjakin pisteli menemään vauhdilla, mutta laukkakisassa se jäisi pitkäkoipisen Danten taakse.
“Mutta Dante kuuntelee ihanasti apuja, eikä lähde ryöstämään, niin oli kyllä luottavainen olo mennä sillä. Voisin minäkin kokeilla joskus uudestaan!”

Perjantaina olin töiden jälkeen käynyt niin tallilla kuin kotona todella nopeasti pakkaamassa kisatavarani viikonloppua varten. Onneksi Ronjalla ei ollut paljoa varusteita — mukaan lähti vain suitset, barbakpad, hoitokassi ja villaloimi. Eipä hevoseni juuri muuta omistanut! Omatkin kisakamppeet näytti siltä, että kukaan ei varmaan edes tunnistaisi mun kilpailevan ylipäänsä — tuulitakki, harmaat ridahousut, ruskeat jodhpurit ja lainachapsit sai mut näyttämään enemmän hoitajalta. No, ihan sama. En tulisi koskaan lähtemään ulkomaille kisoihin Ronjan kanssa, niin mitä suotta mitään hankkimaan. Oikeastaan ajattelin mennä vain tallin omissa kisoissa, mutta nämä olivat ihan lyhyen matkan päässä, niin voihan sitä käydä kokeilemassa.

Olin juuri ehtinyt kotiin syömään pikaisesti, ennen kuin Steen haki minut. Hän oli yllätyksekseni vienyt meidät jonnekin kaupungin ulkopuolelle vuorille laavulle. Oli ollut romanttista istua lampaankarvataljoilla nuotion ääressä tähtiä katsellen. Olin niin onnellinen siitä, että sain tutustua Steeniin ja viettää hänen kanssaan aikaa. Hän oli niin ihana mies, että olin haljeta hellien tunteiden yliannostuksesta. Me ei oltu oikeastaan puhuttu, että mitä tai ketä me oltiin — oltiinko me vielä tapailuvaiheessa, jo yhdessä, jopa pariskunta? En kehdannut kysyä. Se tuntui oudolta.

Mutta sitten Steen pudotti pommin pöytään — hänen vanhempansa olivat täällä ja hän haluaisi esitellä minut heille. Tottakai se kävi, olin korvia myöten ihastunut Steeniin ja suunnittelin jo haaveissani tulevaisuuttamme pitkälle vuosien päähän, mutta miten Steen esittelisi minut? "Tässä on Aurora, ollaan tässä tapailtu muuttama viikko." Miten akward. "Tässä on tyttöystäväni Aurora." Kiva kun kerroit mullekin, että ollaan yhessä? No, onneksi se olisi Steenin murhe, mitä hän sanoisi. Ja eihän Soniakaan kai tiennyt? Tiesikö oikein kukaan? Jännittäisin varmaan enemmän näiden kaikkien ihmisten eteen astelemista yhdessä, kuin itse kilpailuja.

Olimme menneet Steenin kanssa suht aikaisin nukkumaan, tai no, nukkumaan. Mutta ehdittiin me muutama tunti nukkuakin ennen herätystä aamuyöllä. Niin aikaisin ei tehnyt mieli edes syödä, kuten olin ajatellut, joten yrittäisin kotona, tallilla tai matkalla saada eilen valmiiksi tekemäni eväät syötyä. Steen tiputti minut Strandaan kotini eteen, josta lähdin melkein heti tallille.

Tallipihalla oli kaaos. Jo eilen pihaan oli roudattu naapuritallilta loputtomiin löytyviä traikkuja, ja jopa yksi hevosauto, mutta nyt kaikki kahdeksan olivat pihassa. Osan eteen oli jo ajettu autokin, joten parkkeerasin oman autoni yhden traikun eteen. Tarkistin, että traikku oli vielä tyhjä, ja lähdin sitten hakemaan osaa tavaroista tallista.

Luna oli pihattotallissa loimittamassa Lolaa.
"Huomenta", hän sanoi silmät ristissä. Itse laskin Ronjan karsinasta ulos tarhaan hetkeksi, jospa se vaikka vetäisi aamurallit siellä ja malttaisi siten traikussa paremmin.
"Lolan ja Sidneyn traikulla ei oo muuten vieläkään kuskia", Luna totesi vaaleanpunaiset hiukset heilahtaen.
"Häh, eikö? Pakkohan teidän on jotenkin päästä kisoihin", ihmettelin, kunnes keksin.
"Ootas, mulla on idea."

Menin ulos tarhaan katsomaan ponien aamuöistä haahuilua ja soitin Steenille.
"Täällä on vielä yksi traikku ilman kuskia", kerroin. "Onko sulla lupa vetää sitä ja autossa koukku?"
Onneksi Steenillä oli. Hän oli suunnitellut tulevansa myöhemmin aamupäivällä paikalle yksin tai vanhempien kanssa, mutta pääsi onneksi jo nyt lähtemään, oltiinhan me molemmat herätty jo ajat sitten. Sanoin Steenille, että lähdemme kuudelta, joten tallilla pitäisi olla vähän ennen sitä.
"Luna, jättäkää hevosten tavarat traikun eteen, kunnes kuski tulee autoineen tänne, sitten vaan nostaa ne kyytiin", hymyilin, ja lähdin kantamaan ekaa kuormaani autoon.

Vähän ennen kuutta olin harjannut ja loimittanut Ronjan ja taluttanut sen traikkuun samalla viimeiset tavarat mukanani tuoden. Steenkin oli ilmestynyt parkkipaikalle ja peruuttanut autonsa viimeisen traikun eteen, jossa Sidney ja Lola olivatkin jo kyydissä. Steen oli kiinnittämässä traikkua auton perään, mikä muistutti minut tekemään homman myös. Samalla Linnea talutti Vennin traikkuun. Linnea oli joku tuntiratsastaja, jota en tuntenut ennestään, ja hän vaikutti hiljaiselta ja ujolta. Hän näytti olevan ainakin 10, varmaan vähän vanhempi, mutta varmasti vielä peruskoulussa — en ollut koskaan nähnyt häntä lukion käytävillä. Koitin jutella mukavia, lähinnä pakkaamiseen liittyen, mutta hän vain nyökytteli tai vastasi lyhyesti. Ehkä hänkin oli näitä tallin suomalaistaustaisia kävijöitä? Olin koko syksyn ihmetellyt ryntäystä Suomesta Lofooteille, mutta kai tämä oli niin kaunis paikka asua, siksi itsekin muutin tänne etelästä.

Ihan vähän kuuden jälkeen kaikki vaikuttivat valmiilta ja lähtivät matkaan. Olisimme kyllä huvittava karavaani, jos kukaan nyt edes ajaisi näin aikaisin aamulla vastaan. Oli ihan pimeää edelleen, toivottavasti pääsisimme ehjinä perille, ja vielä ajoissa. Ensimmäinen luokka starttaisi puoliltapäivin. En ollut ollut kisoissa, niin en tiennyt, mihin aamupäivän tunnit lopulta kuluisivat, mutta kai se oli ihan hyvä lähteä ihan tosissaan ajoissa liikkeelle.

Toivottavasti kisat menisivät hyvin, mietin, kun kaarroimme ulos Svolværin kaupungista. Käänsin radion päälle, ja uutistenlukijan ääni rikkoi hiljaisuuden.

Minä ja Nita oltiin laukattu kunniakierroksella onnenkyyneleet silmissä. 70 sentin luokka meni Shelyesillä upeasti — kolme viidestä sijoittuneesta olivat meiltä. Kunniakierroksen tunnelma oli huumaava, saisipa tämän kokea huomenna uudestaan! Tänään sitä ei tulisi tapahtumaan heti perään, sillä emme selvinneet 80 sentin luokkaa virheettä. Se ei haitannut, emme olleet ehtineet harjoitella isompia esteitä niin paljoa vielä. Uskoin kyllä, että Ronjan kuntoa ja lihaksistoa kehittämällä estekorkeutta voisi yhä nostaa, ehkä metriin. Ehkä ensi kesänä!

Kunniakierroksen jälkeen jäimme seuraamaan 80 sentin luokan palkintojenjakoa. Luokassa oli paljon samoja ratsukoita, kuin alemmassakin. Muun muassa Amira, joka meni ja voitti koko luokan! Amira oli tsempannut jälkimmäiseen luokkaan ja ratsastanut kaksi upeaa, puhdasta rataa. Vislasimme ja taputimme, kun he saivat ruusukkeen, ja johtivat toisen kunniakierroksen.

Lähdimme maneesista, sillä seuraava luokka alkaisi pian. Otimme Nitan kanssa toisistamme kuvat maneesin seinustalla, ja hieno kuva tulikin! Keltainen ruusuke oli niin kaunis. Aurinko oli laskenut jo tunti kaksi sitten, ja taivas oli ihan musta, kun lähdimme tallia kohti purkamaan ja ruokkimaan upeat ratsumme.