Fridas dagbok

Muutto! Yhtäkkiä sanottiin, että me muutetaan. Mamma on saanut töitä jostain kaukaa pohjoisesta, kuulemma. Mutta en mä tahdo muuttaa! Mulla oli Trondheimissa paras ystäväni Amanda, jonka kanssa olin ollut jo yli vuoden samalla luokalla. Ja Bella! Mun lempiponi tallilla. Olin saanut ratsastaa sillä jo kahdesti alkeiskurssin aikana.

Mutta ei, me muutettaisiin oikeasti. Mor sai siirron uuden kotikaupungin sairaalaan, ja meille löytyi koulu. Fiona oli saanut paikan päiväkodista. Mun isoveli oli kuutosluokalla, ja se oli ärsyttävä. Se viihtyi kaupungilla, eikä sanonut kotona mitään, vaikka puhuttiin muutosta. Ihan kuin se ei koskisi sitä. Eikä se kyllä edes pakannut.

Minä sentään yritin pakata (tosin Fridan ja Fionan pakkausapu ei aina vienyt asioita eteenpäin), mutta ennen kaikkea halusin nähdä Amaa joka päivä.
“Kirjoitetaan sitten kirjeitä”, olin sanonut, ja ollut ylpeä, että osasin jo kirjoittaa hienoa käsialaa.
“Joka viikko”, Ama oli vastannut ja halannut.
Olin hyvästellyt Bellan, mutta voikko shettistamma oli vain kävellyt takaisin muiden ponien luo.
“Mun tulee silti sua ikävä”, olin kuiskannut. “Tulen moikkaamaan, kun tullaan mummun ja papan luo kylään.”

Ja sitten me oltiin ajettu ikuisuuden pitkä matka pohjoiseen. Matka, joka ei koskaan meinannut loppua. Illalla olimme pysähtyneet valkoisen talon eteen. Pihassa oli iso muuttoauto ja ukkoja kantamassa kalusteita.

Juoksin Fionan kanssa talon läpi.
“Yläkerrassa on teidän huone”, mamma sanoi. “Saatte sen isomman yhdessä, Filip saa pienemmän yksin.” Filip, missä se oli? Istui varmaan edelleen autossa puhelimellaan. Aina se oli kännykällä, jos ei ollut kaupungilla. Minä leikin mieluummin Fionan ja kissojen kanssa.
“Kissoja ei sitten saa päästää ulos”, mor sanoi kantaessaan kissan bokseja sisälle. “Menee aikaa, että ne oppivat, että tämä on niiden uusi koti. Vien ne illan ajaksi kylpyhuoneeseen.”

Meni monta tuntia, että tavarat olivat sen verran oikeilla paikoilla, että päästiin nukkumaan. Filipiä se ei haitannut – valvoi muutenkin aina vain pidempään. Fiona sai väsymyksestään itkupotkuraivarin, ja Fridallekin ilta oli rankka. Lopulta päästiin kuitenkin nukkumaan, ja pitkän päivän jälkeen kaikki onneksi nukahtivat pian.

Frida näki unta niityllä laukkaavista poneista, ja toivoi, että uusi ratsastuskoulu olisi kiva. Vaikkei mikään poni olisikaan yhtä kiva, kuin Bella. Tai ehkä olisi.

1. / #Tarinatempaus2020 / 2.11.

2⁂ Uusi oppilas

kursivoitu by @Mathilde

Kaksi päivää me oltiin vain järjestelty tavaroita, käyty kaupoissa ja kävelty reittiä kouluun. Tänään mor oli lähtenyt töihin vieden Fionan päiväkotiin, ja mamma hääräsi kotona huolestuneena.
"Muistattehan reitin kouluun?" mamma kysyi.
"Joo", vastasin. Filip ei sanonut mitään, mutta meidän oli käsketty mennä yhtä matkaa.
"Onneksi matkaa on vain puolisen kilometriä", mamma jatkoi. "Lähtekäähän nyt, ja olkaa varovaisia. Mukavaa päivää!"

Filip käveli hiljaa vierelläni. Iso reppu hölskyi selässäni. Vaikka olin paljon pienempi kuin Filip, olisin kyllä kävellyt paljon nopeammin. Filip suorastaan laahusti. Ei kai kaikista lapsista tullut teininä tuollaisia laiskimuksia??

Matkalla oli oikeasti vain muutama risteys, mutta lähes yksin kävelevälle seitsenvuotiaalle matka tuntui pitkältä ja jännittävältä. Mutta olin rohkea! Ei minua pelottanut. Kun pääsimme koulun pihaan, se oli täynnä vilinää ja vilskettä. Ketkähän olisivat kakkosluokkalaisia?

Filip katosi viereltäni, ja jäin yksin pihan laitaan. Jostain juoksi minua pidempi tyttö viereeni ja kysyi topakkana:
"Hwo are you?"
"Hva??" kysyin ihmeissäni.
"Hvem er du?"
"Aa, Frida! Jeg begynner i andre klasse."
"Å okei! Storesøsteren min går i andre klasse, jeg tar deg til henne."

Jäin miettimään, miksi tyttö yritti – siis yritti – puhua mulle englantia, mutta se unohtui äkkiä, kun esittäydyin uudestaan. Pian kello kuitenkin soi, ja tytöt veivät mut oikeaan luokkaan. Filipiä ei enää näkynyt missään, ehkä hän löysi oman luokkansa. Toivottavasti. Meidän luokassa kaikki meni paikoilleen, ja minä jäin luokan eteen. Opettaja tervehti kaikkia ja jatkoi:
"Meidän luokassa aloittaa tänään uusi oppilas. Kertoisitko itsestäsi jotain? Mistä muutit?"
"Hei alle sammen, jeg heter Frida Solberg og jeg kommer fra Trondheim. Jeg er adoptert fra Kina, men jeg kan ikke kinesisk, bare mitt andre navn Li", sanoin, ja etsin liidun käteeni ja kirjoitin taululle toisen nimeni, 丽.
"Så", sanoin reippaasti, ja hymyilin luokalle.


Uusi luokkalainen.

Asia jännitti minua enemmän kuin olin ajatellut. Opettaja oli viime viikolla valmistellut meitä iloitsemalla kovaan ääneen "Meidän luokalle tulee uusi oppilas!" ja me oltiin siitä lähtien jännitetty, kuka sieltä oikein tulisi.

Uusi tyttö seisoi luokan edessä, kun opettaja pyysi häntä esittäytymään. Hän näytti siltä, ettei ollut täältäpäin, mutta hän puhui täydellistä norjaa. Hieroin nihkeitä käsiäni yhteen pulpetin alla. Kurkkua puristi jännityksestä. Mitä uuden tytön tuleminen meidän luokkaan muuttaisi? Saisinko edelleen istua Sandran vieressä? Järjestäisikö opettaja maailman hirveimpiä tutustumisleikkejä tänään? Mitä jos Sandra ystävystyisi tuon kanssa ja jättäisi minut yksin? Tästä ei voinut seurata mitään hyvää.

Opettaja järjesteli pulpetteja niin, että Frida, uusi tyttö, istui Sandran eteen. No niin. Peli oli selvä. He ystävystyisivät tietenkin nyt. Voinkin tästä pakata tavarani ja etsiä uutta kotia, ja uusia ystäviä, jostain muualta Norjasta. Tiesin, että linja-autoja kulki ainakin Tromssaan, joten marssisin koulun jälkeen asemalle ja aloittaisin uuden elämäni Tromssassa. Adios!

Nojasin maani myyneenä pulpetille nostamiini kyynerpäihini ja tuijotin mielenosoituksen omaisesti toiseen suuntaan ikkunasta ulos.

Takaani alkoi kuulua puhetta ja tämän keskustelun olinkin jo odottanut tapahtuvan. Huomasin Fridan ja Sandran alkaneen jutella.
"Mistä oot ostanu ton repun?" Sandra kysyi nähdessään Fridan hevoskuosisen koulurepun.
Frida kääntyi tuolissaan ympäri ja kertoi ystävällisellä äänellä saaneensa sen syntymäpäivälahjaksi viime huhtikuussa.

"No... Noi hevoset on ihan söpöi, mut muuten toi reppu ei oo kyl mikään maailman hienoin. Tääl Svolværissa on enemmän muotia tämmöset Dakinen reput, niin kuin mulla" kuului Sandran tiukka äänensävy. Hän katseli korostetusti Fridan reppua puolelta toiselle ja lopuksi nosti oman pinkkimustan Dakinensa pöydälle. "Sano sun vanhemmille, et ostaa sulle tällasen, tai muuten et pääse meidän jengiin."

Vaikka en halunnut Sandran vaihtavan minua Fridaan, minusta alkoi tuntua pahalta Fridan puolesta joka oli heti ensimmäisellä tunnillaan joutunut Sandran arvostelun kohteeksi.

"Mun mielestä sen reppu on hieno" sanoin hiljaisella äänellä Sandralle.
Sandra näytti pöyristyneeltä. "Kysyttiinkö sulta jotain? Älä puhu mitään, jos sulta ei kysytä mitään."

Frida ei lähtenyt Sandran temppuihin mukaan. Hän kääntyi pois Sandran suunnasta ja katsahti minuun päin. Pieni hymy nousi hiljalleen Fridan saparoiden reunustamille kasvoille.

Minunkin teki mieli vähän hymyillä.

Pieni hymy kävi kasvoillani, mutta sitten tunsin polttavan nolostuksen puskevan esiin. Hymy piiloon. Se tuijotti mua.


"Mitä siellä supistaan?" opettaja kysyi katsoen meidän suuntaan.
"Ei mitään", Mathilde kuiskasi hiljaa edessäni, hyvä että opettaja edes kuuli.
"No hyvä. Voitte tehdä tuttavuutta sitten välitunnilla, nyt mennään tämän tunnin aiheeseen." Hän ohjeisti ensin muita, ja tuli sitten näyttämään minulle oppikirjoja. Lukukirjat olivat jääneet Trondheimiin, joten ne sain kaikki opettajalta, ja sain myös pari tehtäväkirjaa, joita minulla ei vielä ollut.
"Voit jättää ne pulpettiin, ja ottaa kotiin vain, jos tulee läksyjä", opettaja ohjeisti. Hän vaikutti mukavalta, ja hymyili minulle. Ehkä uusi koulu olisi ihan kiva, ja Mathilde oli tykännyt mun repusta. Pitäisi välitunnilla kysyä, pitikö hän hevosista.

Tunti kului tehtävien parissa, ja pian pääsimme ulos. Tuulitakit päälle ja pipot päähän.
"Mathilde, pidätkö hevosista?" kysyin reippaasti kävellessämme kenkätelineiden luokse.
"Joo, mä, Sandra ja Linnéa ollaan alkeisjatkokurssilla Shelyesin tallilla", Mathilde vastasi hymyillen.
"Ai oikeesti! Mä olen käynyt alkeiskurssin Trondheimissa, joten tulen varmaan myös alkeisjatkoon", riemuitsin. "Onko siinä monta ryhmää?"
"Ei, yksi vain, maanantaisin", Mathilde vastasi.
"Jee mä tahdon teidän kurssille heti ensi maanantaina! Täytyy kysyä kotona, voiko joku soittaa tallille ja varata paikan."

"Vaan ettepäs tiedä, mitä hirveyksiä tallilla tapahtui maanantaina", Sandra aloitti.
"Mäpäs tiiän", Linnéa kehaisi.
"No kai kun olit meillä eilen koooooko illan ja kerroin sulle kaiken", Sandra tokaisi tyytyväisenä myhäillen. "Oisin voinut kertoa Mathildellekin, mutta se ei ollut ollut ikuisuuksiin online. Missä sun puhelin nytkin on? Mikset oo tykännyt mun tän aamun kuvasta?" Sandra tivasi heilutellen omaa puhelintaan käsissään.
"Äitillä", Mathilde sanoi hiljaa. "Se takavarikoi sen koska olin ladannut instagramin", tyttö myönsi.
"Mitä! Nyt en saa enää sun tykkäyksiä! Sun pitää lataa insta heti takaisin kun saat puhelimen, ja pidäkin salaisuutes paremmin", Sandra tiuski kiivaasti. "Suhun ei voi kohta edes luottaa."
"Mut pärjäähän sitä ilman instaa tai puhelintakin", sanoin väliin. Mathilde oli puolustanut minua ja mun reppua, joten nyt oli mun hetki puolustaa Mathildea. Niin olin oppinut. "Mulla ei edes ole puhelinta", jatkoin topakkana.
"Käske isääs ostamaan puhelin jos äiti ei suostu", Sandra tiuskaisi. "Ja oikea reppu myös. Muuten et kuulu meidän jengiin!"
"Entäs jos mulla onkin kaks äitiä eikä isää ollenkaan?" sanoin kädet puuskassa. Inhosin sitä, että kaikki aina oletti, että mulla olisi isä. Miksi mulla pitäisi olla isä?
Silloin kello soi keskeyttäen Sandran ennen kuin hän edes aloitti.
"Tämä ei jää tähän", Sandra kihisi lähtiessämme takaisin sisälle. "Sitäpaitsi, teidän pitää opetella kuuuntelemaan, olin kertomassa tallista. Tallilla oli ammuttu, poliisit ja ambulanssi ja kaikki olivat paikalla! Onneksi tajusin olla tulematta tunnille", Sandra sanoi, lopettaen ilmeisesti puheenvuoronsa.

Miksi tallilla olisi ammuttu? Tätä ei kannattaisi kertoa kotona, jos edes oli totta. En ihan luottanut tähän Sandraan. En oikein välittänyt ihmisistä, jotka pomottivat muita huvikseen, mutta en halunnut joutua epäsuosioonkaan. Mua oli vähän kiusattu ykkösluokan alussa, mutta se onneksi loppui, ja mulla oli sitten ollut ihana ystävä Ama.. Ja nyt mulla ei enää ollut häntä täällä, ajattelin harmissani, kunnes keskustelu jatkui käytävällä.


Ripustin takkini luokan naulakkoon ja tartuin Sandran käteen. "Onks jotain hevosta ammuttu siis? Ei kai kukaan oo kuollut?"
"Lol ei. Kai, en mä tiedä. Linnéa oli kuullut sen äidiltä, että uutisissa meidän tallin läheisyydessä olleen ammuttu, sen enempää se ei kertonu. Mut se ei kuulma enää saa mennä itse pyörällä tallille."

Enkä ihmetellyt. En ehkä itsekään enää tämän tiedon jälkeen uskaltaisi astua ulos yksin. Vaikka mihinkä sitä olisin mennytkään, nyt kun olin kotiarestissa koko viikon. Kotiarestin loppuminen tuntui kaukaisemmalta ajatukselta kuin omat unelmahääni.
"Kuka siel oli ampunu? Ja miks?" ihmettelin kun ryhmämme valui luokkahuoneeseen sisään.

Frida käveli perässäni aran oloisesti ja kieltämättä tässä alkoi itseäkin jännittää. Oliko Svolværissä... murhaaja?
"Nyt ei varmaan oo oikea hetki kysyä että mitä pidät meidän pikku kaupungistamme..." sanoin hiljaisesti Fridan suuntaan.

Hän puristi tiukasti kantamaansa nallea, eikä vastannut mitään vaan istuutui omalle paikalleen mietteliään näköisenä.


2. / #Tarinatempaus2020 / 2.11.