2020/10/31 - 1 - Palautumista yövaellukselta

Halloweenvaellus oli onnistunut erityisenkin hyvin ja kiitin Lidiaa upeasta johtajasuorituksesta. Kello oli jo lähemmäs keskiyötä, kun saavuimme vaellukselta Shelyesin valaistuun pihapiiriin. Beata, Lilja ja Mathilde saapuivat hieman perästämme. Tyttökaksikko jaksoi puhua pälpättää jännittävästä yöreissustaan sekä siitä, miten he olivatkaan onnistuneet valvomaan näin myöhään vieläpä vanhempien suostumuksella.

Vaellusporukka oli hiljalleen hajautunut eri talleihin riisumaan hevosilta varusteita sekä valmistelemaan niin hevosia kuin itseään yöpuulle. Lähes kaikki jäisivät vielä yöksi ison tallin yläkerrassa olevaan, lämpimään taukotupaan, jossa odottivat Jassun valmistelemat lämpimät kaakaot sekä rikkaat ritarit. Liamin oli ollut tarkoitus toimia Jassun apukäsinä tallilla sekä tarvittaessa lähteä pelastusoperaatioon, jos jotain olisi sattunut. En silti tiennyt, miten Steenin puolestaan kävisi öisen retkeilynsä jälkeen. Olisikohan miehen tarkoitus myös jäädä yöksi?

Häärätessäni Lidian karsinassa, kuulin Raffen karsinasta lässytyksiä. Olin yllättynyt, miten Sonia jaksoi olla tähänkin aikaan yöstä omanlaisensa hyväntuulinen ilopilleri, puhumattakaan alkuviikon tapahtumista.
- Hei Catu, Sonia huhuili karsinoiden välisistä kaltereista.
- No hei, vastasin hymyillen.
- Mitä siellä maastossa oikein tapahtui? Sonia kyseli viekkaana ja jatkoi: - Hakiko Sven sut mukaan romanttiselle suutelutauolle?

Nielaisin ison palan kurkustani alas ja vastasin: - Ääh, ei sentäs… Sven ja, itseasiassa sun rakas veljesi, Steen olivat keksineet aiheuttaa mulle sydänkohtauksen pelottelemalla joillain ruumiilla, selitin lyhyesti tapahtunutta.
Sonia naurahti: - Siis anteeksi mitä?
- Joo, virnistin tytölle ja siirryin käytävälle. Nappasin tamman varusteet mukaan ja suljin karsinan liukuoven, Sonia toimi samoin perässä.
- Tiesitkö, että sun veljes olis tulossa? Kysähdin tytöltä.
- No en! Sonia naureskeli. - Missäköhän se edes nyt on?
- Sen mäkin haluaisin tietää, varmaan joko matkan päällä tai jo kenties jossain taukotuvan puolella

Kävelimme vierekkäin varustehuoneelle.

- Eikö yhtäkään suukkoa vaihdettu? Tyttö jaksoi jatkaa vielä kiusoitteluani.
- No ei! Vastasin ja tunsin, miten puna levisi kasvoihini.
- Jääkö Sven tänään yöksi? Sonia jatkoi. Luojan kiitos Sven oli tällä hetkellä oritallissa, Jurin kanssa eikä kuulemassa tätä keskustelua.
- Nukutteko te vierekkäin? Nita puolestaan kysyi nyt Danten karsinan edessä seisoskellen.
- Ai kauhee, no ei! Vastain nopeasti.

Tyttöjen kiusottelu toi mieleeni kuluneet viikot. Siitä oli nyt tasan kaksi viikkoa, kun olin paljastanut Svenille tunteistani. Ja olinko saanut vastakaikua? No - en? Sanat ”Mutta siis älä ota tätä einä. Sä olet aivan ihana, mutta” kaikuivat päässäni. Erityisesti se sana mutta pyöri ympyrää kalloni sisällä

Se hetki, kun olin uskaltanut lopulta paljastaa itseni täysin Svenille - oli ollut täysi katastrofi. Ainakin mun mielestä. Ensinnäkin Sven oli jäätynyt varmaan viideksi minuutiksi vain paikoilleen ja ne olivat olleet elämäni tuskallisimmat viisi minuuttiset. Tai oikeastaan en edes tiedä kauan siihen Svenin vastaamiseen meni, mutta kauan. Sen jälkeiset "okei" ja "vau" -sanat eivät olleet juurikaan lämmittäneet sisuskalujani. Sven oli lyönyt mut maahan ja potkaissut vielä ilmat pihalle. Näin vertauskuvallisesti.

Mutta en mä tietenkään voinut asialle mitään - jos Sven ei tuntenut samoin kuin mä, niin... Ei sille voi mitään, olin hokenut itselleni jokaisena päivänä, aamuna ja iltana.

Sven oli luvannut "sulatella" asiaa - tottakai. Sen, jos minkä halusin suoda miehelle, mutta silloin olin luullut "sulattelun" tarkoittavan maksimissaan ehkä kolmea päivää? Nyt neljäntenätoista päivänä - mä olin sekoamispisteessä. Enkä mä ollut halunnut olla se, joka toisi asian taas pöydälle. Halusin todella osoittaa, että Sven saisi "sulatella" just niin kauan kuin hän halusikin - mutta sisimmissäni olisin halunnut vaan soittaa ja haistattaa sille miehelle sen "sulattelut".

Okei - kuten sanoin; sekoamispisteessä.

Oltiin me Svenin kanssa jotain juteltu ja vaihdettu kuulumisia, kun oltiin törmätty tallilla. Mutta that's it.

Ja nyt näin kahden viikkoisen juhlapäivän kunniaksi mies oli vielä löytänyt huumoria pelästyttää mut puolikuoliaaksi, mun omalla vaelluksellani.

Kumpa vain tietäisin, mitä se mies ajatteli.

Vaikka se mies oli ajanut mut tähän sekoamispisteeseen, mä silti olin edelleen palvomassa maata sen jalkojen alapuolella. Veressäni kohonneet dopamiini -tasot olivat saaneet mun aivoni ihan mössöksi. "Huoh..."

Odotellessani tallin tyhjenevän ihmisistä, varmistin kaikkien nelijalkaisten olevan paikallaan sekä valmiina rentoutumaan yötä vasten. Jassu oli ottanut vastuulleen tarkistaa tallipihan olevan tyhjillään sekä hälyttimien ottamisen pois päältä täksi yöksi. Olisi noloa, jos joku unissaan kävelijä saisi paikalle Svolværenin ainoan poliisipartion. Tuskin kukaan juuri tänä yönä saisi päähänsä varastaa mitään ponitallilta. Vaikkakin mielessä kyllä pyörivät vielä kaikki ne Sonialle tapahtuneet asiat, niin meitä olisi täällä isompi porukka suojelemassa tyttöä sekä myös toisiamme. Kaikki sujuisi varmasti hyvin.

Suuntasin tieni kohti taukotuvan rappusia ja sammutin valot perässäni tallin puolelta. Ottaessani kiinni portaiden kaiteesta, kuulin tallin oven kahvaa työnnettävän alaspäin. Hämmennyin, sillä olin tietääkseni varmistanut kaikkien yöksi jäävien olevan jo yläkerrassa. Oviaukosta asteli sisälle tuttu vaalea hahmo.

- Sven? Mitä ihmettä sä täällä hiivit?

Juri oli ollut ihan mahtava. Ylipäätään hevosen selkään kapuaminen melkein kolmen vuoden tauon jälkeen oli ollut ihan mielettömän nostalgista, ja musta tuntui ihan tyhmältä, että mä olin ylipäätään pitänyt siitä taukoa. Mun olisi kyllä ehkä pakko vinkua Jassulta, saisinko alkaa taas vaikka yksäreiden liikutusavuksi, sillä nälkä ratsastuksen uudelleen aloittamiseen oli herännyt. Vaikka maastoretki ei ollut mikään teknisesti vaativa ratsastussuoritus, mulla oli ihan mielettömän hyvä fiilis, ja olin selvinnyt peränpitäjän roolista loistavasti. Luojan kiitos olin saanut roolini ansiosta myös suosiolla skipata kaikki tyhjänpäiväiset pukuhömpötykset, ja varustautua kunnon neonkeltaiseen heijastinliiviin, pukea Jurille heijastavan loimen ja jalkaheijastimet, sekä pistää vielä omaan kypärääni otsalampun, jonka toisella puolella oli taakse osoittava punainen valo. Komeita luomuksia tallilaiset olivat reissua varten silti tehneet, enkä mäkään voinut olla niitä ihastelematta.

Ja vittu, miten hyvältä Ella näytti platinanvaaleissa pitkissä kutreissaan esittäessään jotain Disney-prinsessaa. Siis -- vittu -- huonolla tavalla. Koska se ei tukenut taaskaan yhtään mun ikuisuusprojektiani unohtaa se täydellinen olento, ja jatkaa elämässäni eteenpäin. Onnistuisinkohan mä siinä ikinä?

Mun ja Steenin juonima säikäytysspektaakkelikin oli mennyt aivan nappiin. Tai alun perin mä olin juoninut sitä Petterin kanssa, mutta koska se osallistui itsekin vaellukselle, ei siitä ollut meille säikyttelijäksi. Sen sijaan se oli kekannut kysyä hommaan Sonian isoveljeä, Catun tupareissa tapaamaani Steeniä. Mä en itse tuntenut sitä juurikaan, kun en treenannut StorFitissä, mutta se oli ollut siitä huolimatta aivan messissä ja suorittanut säikyttäjän roolinsa erinomaisen hyvin. Mä vähän mietin, olisiko pitänyt perua koko säikyttely, kun mun ja Catun välit olivat ehkä lievästi ilmaistuna jännitteiset juuri nyt, mutta koska me oltiin sovittu se juttu aikoja sitten, ei sitä kehdannut sitten enää lähteä muuttamaan. Parin viikon takainen avautuminen Catun suunnalta oli tullut mulle ihan puun takaa, enkä mä ollut juuri muuta ehtinyt näiden viime päivien aikana miettimäänkään kuin sitä, kuinka mä sille oikein vastaisin.

Ai niin, ja Ellaa tietysti, mutta se nyt oli niin itsestään selvää, että sitä tuskin tarvitsi edes mainita, kun listasi mun pääni sisältöä. Mun teki mieli lyödä itseäni paistinpannulla päähän, sillä millainen vitun idiootti taikinoi mahdollisesti sulkeutuvia ovia sellaiseen ihmiseen, joka ei ollut koskaan, eikä tulisi koskaan olemaankaan sun? Ilmeisesti mun kaltaiseni idiootti. Ellalla oli Matias nyt. Ja jos Matias joskus häviäisi sen viereltä, sillä oli varmasti muita abijätkiä jonossa ottajina, ja kaikki niistä menisivät mun edelleni. Ellaa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa tällainen kuusi vuotta vanhempi hännystelijä, joka oli jo moneen otteeseen näyttänyt olevansa niin epävakaa ääliö, ettei sen kanssa kannattaisi koskaan kenenkään ruveta yhtään millekään.

Mä olin todella yllättynyt siitä, ettei Ella suolannut mua silloin kun ne juttelivat Catun kanssa Beatan babyshowereissa, mutta sekin oli varmasti vain osoitus siitä, kuinka vähän mä sille merkitsin. Se oli varmaankin vain täysin varma siitä, että mä onnistuisin pilaamaan suhteeni Catuun ilmankin sen apua. Mikä ei siis varmaankaan ollut kovin kaukana totuudesta, sillä sitähän mä nimenomaan pelkäsin itsekin.

Juri pärskähti heinien rouskuttamiseltaan, kun mä ähersin talliloimen viimeisiä solkia kiinni. Sitten vielä estesatula tellingille, huopa pesuun, harjatut suojat varustekoriin ja suitset kuolainten pesun jälkeen pakettiin. Olin saanut olla tallissa jo tovin ihan keskenäni hevosten kanssa, sillä porukka oli liuennut paikalta ennätysvauhtia. Kaikilla oli varmaan kova kiire yötalleilemaan yläkertaan, sillä ne olivat purkaneet ratsunsa varmaan kymmenessä minuutissa ja hipsineet juoksuaskelin ovesta ulos. Lukuunottamatta Jannia ja Joonaa, jotka olivat päättäneet kiusata mua vielä jollain oksettavan romanttiselta kuulostavalla lässytyksellä ja varmaan viisi minuuttia kestäneellä pusuttelulla. Söpö parihan ne olivat, mutta mä en jaksanut juuri nyt katsoa kenenkään onnea tai halunnut kenenkään hierovan onnellisia parisuhteita mun naamaani. Luojan kiitos, mä en ymmärtänyt niiden puheesta mitään, kun ne olivat sentään hoitaneet sen suomeksi. Nekin olivat tosin jo aikaa sitten lähteneet.

Mä rapsutin Juria vaivihkaa, ennen kuin suljin sen karsinan oven. Lakaisin vielä oritallin käytävän pikaisesti, ennen kuin lähdin taivaltamaan kohti taukotupaa liiketunnistimella toimivien pihavalojen valaistessa tietäni.

”Sven? Mitä ihmettä sä täällä hiivit?” kuului heti talliin astuttuani ääni, joka sai mut hätkähtämään. En nimittäin odottanut törmääväni kehenkään suoraan ison tallin oven takana, sillä mä odotin kaikkien maleksivan taukotuvassa.

Tunnistettuani puhujan mä kuitenkin sulin kömpelöön hymyyn, mutta toinen puoli mun aivoistani täyttyi pakokauhusta. Kuinka tyypillistä.

”Ai moi”, mä vastasin Catulle, jonka poskia koristivat vielä Pikachu-asusta jääneet punaiset maalausjäljet. ”Samaa vois kysyä sulta. Eikö taukotuvassa olekaan hyvä meno, kun sä täällä noin hiiviskelet?”

”Ha ha haa”, se lässytti. ”Jonkun täytyy hoitaa talli yökuntoon.”

”Ja jonkun täytyy käydä viemässä ratsastuskamansa kaappiin”, mä vinoilin hymyillen ja vedin pitkään henkeä. ”Kuule?”

Mua alkoi jännittää sen sanan kuuleminen omasta suustani, mutta pakkohan meidän oli ennemmin tai myöhemmin puhua. En mä voinut jättää sitä roikkumaan ja pohtimaan, mitähän mä siitä oikein ajattelin. Mä en voinut esittää, kuin koko keskustelua ei koskaan olisi käyty. Mä en voinut ruveta kohtelemaan Catua kuin ilmaa sen jälkeen, mitä se oli mulle tunnustanut. Mä en ollut kuten Ella.

”Mä oon miettinyt”, jatkoin, ja Catun kulmat painuivat varovaiseen kurttuun. Se tarkkaili mua silmät tuikkien tallin porraskäytävää valaisevan keltaisen lampun valossa. ”Sitä mitä sä sanoit.”

”Niin…?”

Mun hengitykseni kiihtyi. Mua ahdisti, sillä mä olin unohtanut keksiä repliikit tätä hetkeä varten. Miten mä oikein asettelisin sanani ilman, että puhuisin itseäni pussiin tai loukkaisin Catua? Miten sanoa kyllä ja ei yhtä aikaa sanomatta kuitenkaan kumpaakaan, koska en mä oikeastaan edes halunnut sanoa kyllä enkä toisaalta halunnut myöskään sanoa ei? Helvetin helvetti.

”Mä… tai siis… äh”, takeltelin katseen painuessa maahan. Mä hymyilin. Älä mieti liikaa, mä neuvoin itseäni. Sanot vaan, miten asiat ovat. Ei, ei sittenkään. Älä todellakaan sano, miten asiat ovat.

Catu tuijotti mua edelleen odottaen, enkä mä ollut varma, hengittikö se ollenkaan. Mä tiesin tasan tarkkaan, miltä siitä tuntui. Sen onneksi mä en kuitenkaan ollut kuten se yksi, joten huutonauruun mä en tässä tilanteessa kykenisi repeämään.

”Mä en näe sitä mahdottomuutena”, mä aloitin ja nostin katseeni hitaasti Catuun. ”Meitä, siis.”

”Ai et?” se henkäisi, enkä oikein ollut varma sen sävystä.

”En”, vastasin pehmeästi. ”Mua vaan vähän pelottaa, että mitä meidän ystävyydelle käy, jos jokin menee pieleen.”

”En mäkään halua, että mikään menee pieleen”, se mutisi hennosti ja katseli mua silmääkään räpäyttämättä. ”Mulla on vain susta niin hyvä fiilis”, kiharatukkainen jatkoi.

Mä hymähdin. Hyvä fiilis – minusta? Miten joku edes pystyi ajattelemaan musta noin. Mä en todellakaan ansainnut Catun kaltaisen ihmisen tunteita. Mitä jos mä rikkoisin sen typeryydelläni?

”Että ei yhtään paineita, niinkö?” mä naurahdin hymyillen hermostuneesti.

”En mä sillä…”

”Tiedän.”

Me katsottiin toisiamme hetki silmiin tallin hiljaisuudessa. Vaelluksella olleet hevoset hamusivat viimeisiä heinänkorsiaan, ja tallissa kaikui tyytyväinen rouske. Yläkerrasta kantautui iloinen puheensorina.

”Mites nyt sitten?” se kysyi ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen. Mun pulssini tykytti kaulalla raskaasti.

”Mitä tällaisissa tilanteissa kuuluu tehdä tai sanoa?” mä ynähdin, ja me molemmat naurahdettiin.

”Mä vähän toivoin, että sä tietäisit. Mulla ei ole hajuakaan.”

”No voi helvetti.”

Mä en voinut tunnustaa Catulle tunteitani, koska niitä ei ollut. Tai siis oli, mutta ne olivat ainakin toistaiseksi aivan täysin platonisia, vaikka mä olin miten yrittänyt myydä sitä asiaa itselleni pääni sisällä. Ehkä mä vain tarvitsin vähän enemmän aikaa?

”Mitä jos… Mitä jos me vain jatketaan, kuten ennenkin, ja katsotaan mitä käy?” mä lausuin varovasti venkoillen portailla seisovan Catun edessä huonossa ryhdissä.

Catu hymähti ja sen kasvoille piirtyi varovainen hymy. ”Sopii mulle.”

”Yhdellä ehdolla”, mä jatkoin, ja Catun ilme terävöityi, ja sen silmät laajenivat kauhunsekaisesti, kun mä pidin pienen tauon ennen kuin avasin suuni uudelleen.

”Lupaat, ettet enää lähde mihinkään Espanjaan ilmoittamatta.”

”Ääliö”, se ärähti ja yritti potkaista mua horjahtaen portaiden askelmalta alemmas. Se repesi nauramaan. ”Mä odotin jo jotain kamalaa. En tietenkään.”

”Etkä Vietnamiin.”

”En sinnekään. Entäs Australiaan?”

”Älä kuvittelekaan”, mä naureskelin ja kävelin muutaman askelman Catun vierelle portaisiin. Mä kiedoin toisen käteni sen ympärille. ”Etkä Argentiinaan.”

”No voi hitto, mulla oli jo liput varattuna huomiselle.”

Portaiden yläpäässä mä jättäydyin alemmalle portaalle ja me vilkaistiin toisiamme silmiin hymyillen.

”Jutellaan huomenna lisää”, mä kuiskasin juuri ennen kuin Catu avasi taukotuvan oven, ja me astuttiin eläväisesti porisevaan ihmispaljouteen.

Mulla ei ollut uudessa asunnossa retkipatjaa, ainoastaan täytettävä ilmapatja. Se kuitenkin tuntui ehkä turhan hifistelyltä tallille, joten olin rullannut sängystäni petauspatjan ja jättänyt sen sisälle myttyyn paksun peiton sekä tyynyn. Tämä pehmeä rulla odotti autossa sen aikaa, kun olimme päässeet maastoretkeltä takaisin talliin ja hoitaneet hevoset yökuntoon.

"Niin sulla on ihan kunnon retkikamppeet", totesin, kun huomasin Auroran levittävän puhallettavan patjansa ja makuupussinsa viereeni. Rullasin samalla omaa petauspatjaani suoraksi. Sen päällä ollut lakana oli mennyt aivan myttyyn.
"Joo! Mun on tarkoitus lähteä kesällä reppureissaamaan vuorille", hän sanoi.
"Ei vitsi, kuulostaa ihanalta", sanoin naiselle ja taitoin lakanan kulmat patjan alle.
"Lähdetkö mukaan?" hän kysyi sitten.
"Voi eii, ihana ajatus! Mutta voi olla, että ei ole ehkä ihan mun juttu. Tai jos katsoo näitä mun retkeilytavaroita", sanoin ja viittasin paksuun, lämpimään peittoon ja pehmeään tyynyyn.
"Mutta ota paljon kuvia! Voidaan ihailla niitä sitten."
"Ehdottomasti!"

Ehdin asetella peittoni suoraksi, kun huomasin Matiaksen. Hän levitti patjansa Auroran viereen ja heitti tälle jotain niin-hauskaa-matiasmaista-flirttiä. Mä en tiennyt, mitä mä olisin miehenalusta ajatellut. Ei se ollut tehnyt mitään väärää, ja Annukin oli aikuinen ihminen, mutta en mä myöskään jaksanut katsella sen jatkuvia silmäniskuja. Ja toivoin, että tein sen myös Matiakselle selväksi antaessani tälle takaisin kylmän vittuako-siinä-isket-silmää -katseen. Tehdään niin, että mä en puutu sun asioihin ja sä et puutu mun, ajattelin mielessäni ja jäin katsomaan, kuinka mies siirsi mielenkiintonsa pian Aurorasta takaisin toisella puolella olevaan Ellaan.


Kun kaikki olivat saaneet patjat levitettyä, himmennettiin tallituvan valoja. Muutama kynttilä paloi pöydällä, ja tunnelma oli rauhallinen.
"Noniin, sitten ne parhaat kummitustarinat esiin!" sanoi Catu innoissaan. Osa porukasta torkahteli jo, mutta osa istui patjalla vielä hyvinkin virkeänä. Olin itse noussut istumaan ja hautautunut peittoon. Tallituvassa tuntui vähän vetävän.
"Mä voin aloittaa", sanoin Sven, joka istahti patjalle.
"Olipa kerran Catu, joka johdatti talliporukkaa pimeän metsän halki. Pimeässä metsässä tuli vastaan käsi..."
"No he he, hauskaa, onko jotain muuta?" keskeytti Catu nauravan Svenin tarinan.
"No mulla olis yksi", sanoin, kun muistin tarinan, jonka olin kertonut nuorempana halloweenjuhlissani.


"Kolme naista oli majoittunut pienen kylän paikalliseen motelliin. Motelli oli huonokuntoinen, mutta kelpasi heille yhdeksi yöksi. He valitsivat itselleen huoneet ja asettuivat taloksi. Kaikki heistä huomasivat motellin käytävällä pelottavan taulun, jossa oli nainen. Eräs naisista oli menossa yöllä vessaan ja joutui kävelemään kyseisen taulun ohi. Taulun naisen ilme oli tuima, ja hän ikään kuin osoitti naista sormellaan. Nainen tunsi olonsa epämiellyttäväksi ja vältti menemästä enää taulun ohi. Seuraavana aamuna toiset löysivät huonetoverinsa silvottuna sängystään. Myöhemmin selvisi, ettei käytävällä ollut koskaan ollutkaan taulua, vaan ikkuna."

Tallilla yöpyminen. Ideana hyvä, ajatuksena kutkuttava, toteutuksena, no, ei niin kutkuttava. Mä en varsinaisesti ollut mikään retkeilijä, enkä varsinaisesti ollut koskaan nukkunut missään makuupussissa ennen tätä. Katselin Auroraa, joka tottuneesti levitti ilmapatjaansa lattialle, ja jonka retkeilyvarusteet hipoivat mun mittapuulla ammattilaistasoa. Sen makuupussissakin oli joku sisäänrakennettu päänalunen.

Nita, jolla oli mukanaan mukavan näköiset peitto ja tyyny, vilkaisi mua lohdullisesti. Mulla oli isän kymmenen vuotta vanha, ohut ja vähän joka paikasta kulunut makuualusta sekä armeijanvihreä makuupussi, joka haisi savulta ja siltä, miltä isä oli kaiketi tuoksunut silloin kymmenen vuotta sitten, kun se oli sitä viimeksi käyttänyt. Astlyr olisi kietonut itsensä silkinsileisiin satiinilakanoihinsa ja nauranut itsensä hengiltä, jos olisi ollut näkemässä.

Mutta ei ollut, ja hyvä niin. En ollut puhunut Matiaksen kanssa abibussiaiheesta sanaakaan sen viestien, mutta en voinut olla miettimättä maanantaita, koulua ja sitä, miten kohtaisin sen pilalle hemmotellun prinsessan pistävine katseineen niin, etten itse sortuisi mihinkään typerään sanailuun. Miten ihmeessä pysyisin viileänä ja samalla ilmoittaisin sille, että en olisi enää mukana sen lapsellisessa bussipelleilyssä. Mä en halunnut alkaa hännystellä ketään.

Olisin halunnut kysyä Matiaksen mielipidettä asiasta selvin päin, mutta poika tuntui olevan varsin kiireinen piirittäessään Auroraa, jonka vierelle se oli puoliväkisin ängennyt omat retkeilykamppeensa. Mua hieman huvitti sen touhu, joka oli maailman läpinäkyvintä, mutta samaan aikaan mua myös hieman pelotti ja etoi. Aurora oli hirvittävän kaunis ja ilmeisen nuori, mutta silti meidän opettaja. Vaikka suojaikäraja opettaja-oppilas-asetelmassa oli Matiaksenkin kohdalla jo ylittynyt, Auroran osalta tuskin katsottaisiin hyvällä, mikäli se sortuisi pojan kanssa johonkin. Siihen johonkin ei ollut sinitukkaisen naisen punaisena hehkuvista poskista päätellen enää pitkä matka.

“Kyllä jätkät on kateellisia, kunhan saavat kuulla, että oon viettänyt yöni sun vieressä”, Matias letkautti vielä, ja mä mietin, kuinka en ikinä, ikinä villeimmissäkään kuvitelmissani voinut kuvitella itseäni kenenkään opettajani vierelle.

Sillä hetkellä, tosin, saatoin kuvitella itseni vain sen yhden ja ainoan vierelle. Sen yhden, joka marssi sisään tupaan hymyilevä Catu kainalossaan, ja joka tottuneesti istui alas, kun joku keksi alkaa kertoa kummitusjuttuja. Se hauskuutti muita kuin olisi ollut joku toinen, jota mä en tuntenut, enkä mä saanut silmiäni irti siitä. Sen teräväpiirteisistä kasvoista, joita Catu katseli haltioituneena. Sen käsivarsista, joihin Catu saattoi kietoutua koska tahansa halusi. Sen vaaleista hiuksista, joihin Catu sai upottaa sormensa aina, kun sen teki mieli. Sen sormista, jotka hellästi sipaisivat Catun kasvoja aina ennen kuin ne suutelivat.

Se kaikki tuntui niin väärältä. Kuin maailma olisi alkanut pyöriä väärään suuntaan ja keikahtanut kallelleen. Se kaikki tuntui siltä, miltä maailman isoimman virheen tekeminen tuntui. Eikä mitään voinut perua, ja se vasta väärältä tuntuikin. Ja nyt velloisin siinä virheessä ikuisesti. Vaikka mä en ollut sellainen.

Ehkä alkaisinkin retkeillä. Ehkä mäkin retkeilisin Aasiassa. Ehkä musta tulisi siellä sellainen kuin Catu. Catu ei tehnyt virheitä.

Kun se lähti, eikä jäänyt yöksi, mä tiesin, miltä tuntui olla yhtä aikaa helpottunut ja silti ikävöidä.

Vähitellen valot sammuivat. Hiljainen supina lakkasi. Ovi avautui ja sulkeutui. Portaat narisivat. Lattia tuntui kovalta kuin kallio. Savun haju tunkeutui mun luihin asti. Aasiassa oli takuulla helpompaa hengittää.

Makasin siinä selällään, vanhassa makuupussissa, paikoillaan, hiljaa, silmät avonaisina, enkä nukkunut koko yönä.

Sven oli ollut ihan äärettömän ihana (yllätys). Mun kaikki sekoamispisteessä olleet ajatukset olivat hävinneet sen keskustelun myötä. Sven oli oikeasti osannut hoitaa tilanteen niin aikuismaisesti, että mun piti ihan kadehtia miehen kypsyysastetta. En mä olisi ikinä pystynyt samaan.

Sven oli eniten huolissaan meidän ystävyyssuhteestamme, minkä ymmärsin täysin. Olinhan mäkin – koska kuka nyt ei olisi nähnyt niitä kaikkia elokuvia ja sarjoja, joissa parhaat ystävät pilasivat suhteensa romanttisuuksilla. Esimerkiksi Iso ja pehmeä -suosikkisarjani Anton ja Kelly. Ihan dramaattisen itkettävä esimerkki. Kyyneleet kipusivat silmäkulmiini jo pelkästä ajatuksesta – voi Anton ja Kelly…

Niimpä me jatkettaisiin siitä, mihin me viimeksi jäätiin. Se oli hyvä suunnitelma. Mä voisin palata takaisin olemaan se järkevä tyyppi, joka ei paljasta tunteitaan ja pitää vaan kaiken omana tietonaan. En tiedä missä viinan sekoittamissa ajatuksissa, tunteiden paljastaminen oli edes ollut hyvä idea. Olin samana iltana saanut tietää Svenin ja Ellan jo-menneestä-suhteesta, joten se oli oikeasti ollut todella idioottimainen veto. Mehän oltiin Ellan kanssa loppujen lopuksi melko erilaisia, vähintään ulkonäöltään, joten miten mä voisin edes osua Svenin naismakuun?

Olisimpa mä niinkuin Ella…

Mä nimittäin tiesin, että mun tunteet ei häviäisi minnekään. Pelkästään Svenin kanssa samassa huoneessa oleminen, tulisi varmasti aina siinä hetkessä olemaan elämäni parhaimpia hetkiä, mutta aina iltaisin tulisin kaatumaan sänkyyn puukko rinnassani.

Mutta mä olin valmis olemaan vaan ystäviä Svenin kanssa – se mies oli oikeasti mun paras ystäväni (ja suurin ihastukseni). Mä kärsisin mielummin yksin, kuin menettäisin sen.

Me saavuttiin Svenin kanssa samalla oven avauksella taukotuvan puolelle. Svenin lämpimät sanat pyörivät yhä mielessäni ja olin täyttä hymyä. Kaikki olivat jo hyvin asettautuneet nukkumapaikoilleen ja möhisivät nyt yhdessä kasassa. Taukotupa oli nimittäin sen verran pieni, että vajaa kahdenkymmenen hengen majoittaminen siellä oli suoranainen ihme. Happi meiltä loppuisi viimeistään aamuyöstä. Ilmapiiri kuitenkin leijaili keveänä ja hyväntuulisena kaikkien ympärillä.

Himmeässä kynttilän valaistuksessa ja ulkoa kuuluvan tuulen ulinassa oli oivallinen hetki kertoa kauhutarinoita. Nita kertoi selkäpiitä karmivan tarinan ja jotkut nuoremmista tytöistä näyttivät melko pelästyneiltä.

- Hyi mikä tarina! Totesin ääneen, Nitan tarinan jälkeen. Nita virnuili tyytyväisenä. Itsehän olin sitä kummitustarinaa pyytänyt.
- Siinä meni ne yöunet, Ylva totesi.
- Ja tässä välissä onkin hyvä poistua, Sven nousi lopulta patjani reunalta seisomaan. – Katotkin sitten Catu, että täällä on kaikki vielä huomen aamulla hengissä
- Teen parhaani, nostin kättä otsalle ja tein kunniaa. Sven poistui paikalta hyvästejä heilutellen ja katsoin vain kaihoisasti miehen perään. Sven olisi voinut aivan mainiosti jäädä viereeni nukkumaan – ihan ystävinä siis.

Taukotuvassa valvottiin melko myöhään. Osa silti nukahti jo melkein heti saatuaan päänsä tyynyyn. Lopulta kuitenkin sanottiin hyvät yöt ja kaikki alkoivat asettautua mukavaan asentoon. Sammutin sohvapöydällä olevat kynttilät ja katselin hetken pimeyteen. Kaiken illan tapahtumien ja niistä johtuvin ajatuksien myötä ajattelin, etten nukahtaisi koskaan. Kun asettauduin, jo tutulle ilmatäytteiselle makuualustelle makaamaan ja vedin makuupussin vetoketjua lähemmäksi leukaani, luulin todella, että saisin pyöriä kuin toukka sen pussin sisällä koko yön.

Mutta kenties se oli se tuttu tuoksu, joka lemahti niistä mun retkeilytavaroista ja veivät mut takaisin vuosia taaksepäin. Ne veivät mut keskelle maailmaa, jossa ei ollut muuta kuin ihmettelemisen ja ihailun tunteita. Ihmetteleminen maailman suurimmista yllätyksistä ja ihailu luonnon voimasta. Jokainen paikka, joissa nämä varusteet olin levittänyt niin paljaalle maalle, tähtitaivaskannen alle kuin heikosti valaistun hostellihuoneen kerrossängylle – jokainen niistä paikoista oli aina jaksanut hämmästyttää kauneudellaan. Mulla oli ikävä maailmaa.

Mutta mä olin juuri muutama tunti taaksepäin luvannut Svenille – etten lähtisi. Vaikka juuri nyt mun sisimpäni olisi ehkä kaivannut lähtemistä.

Niimpä ehkä pelkäästän jo ne muistot maailmasta saivat mut nukahtamaan. Ja pitkästä aikaa – mä nukuin pirun sikeästi.