2020/10/31 - 2 - Yömyöhään

kirjoittaja Matias B. La 31 Loka 2020, 23:50

Ei, se ei ollut yhtään sattumaa että olin leväyttänyt oman (petaus)patjani auki omaa retkipatjaansa täyteen puhaltelevan Auroran vieressä. Tietenkin olin ihan tahallani hivuttautunut sinitukkaisen lähelle ja virnistellyt Ellalle, joka oli levitellyt oman patjansa minun viereen.
"Kyllä on jätkät kateellisia kunhan saavat kuulla että oon viettäny yöni sun vieressä", letkautin Auroralle kulmiani kohotellen ja sain vastaukseksi vain vihaisen mulkaisun Jos katse olisi voinut tappaa, olisin tipahtanut raatona lattialle sillä samaisella sekunnilla.
En todellakaan ollut kouluporukasta ainoa, joka oli pistänyt merkille kuvismaikan ulkonäön ja olin kyllä saanut kuulla nurinaa siitä, kuinka mä sain "viettää aikaa" Auroran kanssa niin koulussa kuin tallillakin - puhumattakaan yhteisistä ryyppypippaloista.
"Pitääkö tässä joksikin ponipojaksi ryhtyä?" oli eräskin miekkonen mietiskellyt.

Auroran toiselle puolelle yösijaansa tekevä Nita oli mulkaissut minua myös ja olin toki sillekin iskenyt silmää ohimennessäni sekä miettinyt, olikohan se kuinka käärmeissään tai kateellinen siitä, että sen pikkusisko oli mun sängyssä viettänyt yönsä. Ihan kaikkia ajatuksiani en minäkään kehtaa saati halua suustani ulos laukoa, joten olin jättänyt letkauttamatta etten mä Nitaakaan sängystäni pois potkisi mikäli se sinne haluaisi.

Ilta sujui rattoisasti kuulumisia ja kummitustarinoita vaihdellen ennen kuin oli aika ryhtyä ihan oikeasti yöpuulle.
Minäkin torkahdin hetkeksi, mutta kun havahduin yhdessä vaiheessa hereille, huomasin Auroran petipaikan olevan tyhjä. En jaksanut sitä sen enempää murehtia, mutta hetken pyöriskeltyäni patjalla, päätin nousta ylös ja lähteä haukkaamaan raitista ilmaa ihan ulos asti.
Tallipiha oli autio sekä pimeä, mutta hoitopuomin luota kajasti puhelimen valo ja tajusin, että Aurora oli siellä.

"Etkö säkään saa unta?" kysäisin hypähtäessäni puomin päälle istumaan. Sinihiuksinen nainen pudisti päätään.
"Steenkö sieltä tekstailee?" virnuilin.
"Ei", Aurora naurahti. "Ehkä."
Hymähtelin omiani ja kaivoin povarista taskumatin esiin. "Maistuuko?"
"Matias... Miksi sulla on jotain alkoholia mukana?"
"Ei tuossa piereskely- ja kuorsauskuorossa muuten saa nukuttua", virnistin ja heiluttelin taskumattia Auroran naaman edessä. "C'mon, älä oo noin tiukkis. Voit ottaa ainakin yhden hörpyn."
Aurora tuijotti silmät sirrillään taskumattia, kunnes tarttui siihen ja otti pienen huikan.
Siinä me istuttiin ihan hiljaa jonkin aikaa ja tuijoteltin taivaalla möllöttävää kuuta.

"Harmittaako kun se Steen ei jäänytkään yöksi?" utelin. Tietty sen Sonian veljen oli pitänyt tunkea mukaan pienen sivuroolin verran meidän maastolenkille. Mun puolesta olisi voinut pysyä kaukana...
"Miksi se sinua niin kiinnostaa?" Aurora kysäisi ja sai vastaukseksi vain olkien kohauttelua.
"Nyt joudut nukkumaan mun vieressä", letkautin.
"Valitettavasti."

Nauroin ääneen, tuuppasin leikillisesti Auroraa olkapäähän ja otin pienen hörpyn taskumatistani ennen kuin nainen riisti sen itselleen.
"Mä en tajua sua", se tokaisi ja otti pikkuisen hörpyn.
"Ai?"
"Liehittelet jokaista vastaantulevaa naista", Aurora hymähti.
"Naiset tykkää huomiosta? Vai mitä? Sullakin pyöri sukat jaloissa heti, kun Steen vähän räpsäytteli silmiään."
"Mitäköhän Ella tykkäisi jos saisi kuulla, että Nitan sisko oli sun vieressä yötä?"
"Mitä se Ellalle tai sulle edes kuuluu? Va oletko mustasukkainen?" naurahdin hämmentyneenä.

"En ole. Mutta ettekös te Ellan kanssa seurustele, joten eiköhän se sille kuulu aika hemmetin paljon?" Aurora puuskahti ja tuijotti mua niin vihaisesti, että pallit olisivat surkastuneet rusinoiksi ellen olisi purskahtanut raikuvaan nauruun.
"Siis mikä tää juttu on, että mä ja Ella seurusteltais?" nauraa hohottelin. Annukin oli epäillyt Ellaa mun tyttöystäväksi.
"Ettekö muka? Olette koko ajan yhdessä ja niin edelleen", sinitukka vieressäni ihmetteli.
"Ei. Ei todellakaan seurustella! Me ollaan vain kavereita", vannoin käsi sydämellä. "Meillä ei oo ollu mitään eikä tuu olemaankaan... Ehkä."
Aurora siristeli silmiään epäluuloisen oloisena.
"Ei, me ei olla edes suudeltu saati tehty mitään muutakaan", jatkoin hohotteluani.
"Ai", Aurora hymähti suupieli nykien.
"Mutta mitäs te ootte Steenin kanssa tehneet?" utelin, Aurora mulkaisi minua ihan yhtä pahasti kuin aina ennenkin, mutta hymyili silti ja pudisteli päätään.
"Ei meillä mitään vakavaa oo", sinihiuksinen nainen mutisi.
"Vielä?" jatkoin urkkimistani.
"Niin.. Kai", Aurora hymyili ujosti. "Katsotaan..."
"Arvasin", virnistin. Ehkä vähän olin mustasukkainen... Kai? Miksi? En tiedä.
"Miksi mä edes puhun sulle tämmöisistä?" nainen naurahti vaivaantuneesti.
"Koska oon niin valloittava persoona, että pakko puhua?" virnistin ja sain kevyen muksahduksen nyrkista olkapäähäni.

Hiljaisuus laskeutui jälleen meidän keskuuteen. Tuijoteltiin kuuta, hörppäiltiin maltillisesti mun taskumattia ja mietittiin molemmat omissa päissämme kaiken maailman asioita. Aurora todennäköisesti Steeniä ja minä sitä, mitä ihmettä nainen siinä Sonian kaksoisveljessä näki.
"Jooh, eiköhän lähdetä nukkumaan", mutisin kun yön kylmyys oli hiipinyt luihin ja ytimiin saakka. Aurora nyökkäsi ja hypähti alas puomin päältä.
Peräkanaa kömmittiin takaisin taukotupaan ja omille patjoillemme.
"Öitä", kuiskasin hiljaa.
"Öitä", Aurora haukotus kuului omalta paikalta.

kirjoittaja Aurora Su 01 Marras 2020, 13:40

Hauskan illan jälkeen yksi toisensa jälkeen nukahti. Jotkut vielä kuiskailivat, toiset kuorsasivat jo. Tuhinaa kuului sieltä täältä, enkä pystynyt oikein rauhoittumaan, vaikka kello olikin pian lähempänä aamuyötä. Pyörin ja hyörin ja yritin laskea lampaita, tai olla ajattelematta yhtään mitään, mutta uni ei tullut. Vasemmalla puolella nukkuva Nita tuhisi selkä minuun päin, oikealla puolella Matias oli viimein nukahtanut ilmeestä päätellen. Sen suu retkotti raollaan, ja se hengitti raskaasti. Ilme oli suunnilleen yhtä tyhmän näköinen, kuin se Sonian whatsappryhmään lähettämä kuva. Sitä oli viikon aikana jaettu ryhmässä moneen kertaan, ja olihan se kieltämättä hauska.

Lopulta en jaksanut maata vain paikoillani, vaan etsin puhelimeni ja oven pielestä takin ja kenkäni. Halusin ulos tuulettumaan ja rauhoittumaan, ehkä sitten saisin unen päästä kiinni. Koitin avata ja sulkea ovet perässäni mahdollisimman hiljaa, etten herättäisi ketään. Ulos päästyäni aloin miettimään – niin mitä mä täällä tekisin? En nähnyt oikein mitään penkkiäkään, niin hyppäsin vain harjapuomin päälle istumaan.

Selailin vähän puhelinta, jossa ei tapahtunut mitään. Tai no, oli illan jäljiltä muutama uusi viesti ja instagramilmoitus, mutta tallilaisten ryhmä oli hiljainen – kaikki olivat täällä paikan päällä. Kaikki nukkuivat. Steen nukkui. Kello alkoi olla neljä. Katselin tähtiä ja kuuta, ja mietin, että ehkä Ronja saisi huomenna vapaapäivän. Tai siis tänään. Menisin brunssin jälkeen kotiin ja nukkuisin tämän yön univelat pois.

Enpä siinä hetkessä arvannut, että kohta viereeni istuisi Matias, ja että me sitten tissuteltaisiin sen taskumattia.

— — — — —

"Öitä", haukottelin, ja toivoin, että saisin nyt unen päästä kiinni. Jospa Matiaksen taskumatista hörpätty juoma auttaisi. Oli se ollut vähän pahaa, mutta ainakin se lämmitti öisessä kylmyydessä istuessamme. Nyt olin jälleen käpertynyt untuvamakuupussiini, ja jotenkin mua ramasi oikein kovin paljon. Taisin viimein nukahtaa.

— — — — —

Herään lattialta oudossa huoneessa. Nousen ja ihmettelen, mihin olen joutunut. Näen ikkunasta päivänvalon, ja ulos katsoessani huomaan olevani korkealla. Satumainen metsä kasvaa jossain tuolla alhaalla. Puut näyttävät isoilta, ja tuuli vavisuttaa niiden lehtiä. On kesä.

Huone on autio. Ei huonekaluja, ei verhoja. Lähden pois, ja eteisessä näen pari ovea ja piskuisen keittiön. Olenko joutunut takaisin fuksivuoden soluasuntoon? Toinen huone on lukittu, enkä tiedä, kenen kanssa asun. Miksi olen täällä?

Lähden asunnosta pois ja suljen käytävällä oven perässäni. Se napsahtaa lukkoon. Eihän minulla ole edes avainta. Käytävä on korkea ja valoisa, oikeastaan aika juhlallinen. Mutta siellä ei ole ketään.

Porraskäytävässä hissin taulu ilmoittaa hissin olevan kerroksessa 67. Kuinka korkea tämä talo on? En uskalla tilata hissiä, lähden vain kulkemaan portaita alaspäin. Kerros kerrallaan. Yritän laskea kerroksia, mutta sekoan laskuissani.

Onneksi vihdoin tulen kerrokseen, jossa on pieni lasiovi ulos. Olisi pelottavaa lähteä etsimään pääovea. Pääsen ulos, ja jälleen ovi napsahtaa lukkoon. Lähden kävelemään metsää kohti, ja sen reunalla käännyn katsomaan. Se ei ollutkaan talo, vaan valtava linna. Se on isompi, kuin suurimmat katedraalit, ja kerroksia on niin paljon, etten pysty laskemaan niitä näin kauaa. Linnassa on useampi torni, ja yhtäkkiä minua alkaa ahdistaa olla tornien huippujen näköpiirissä. Ihan kuin minua vahdittaisiin.

Mutta olen myöhässä. Linnan pihan jokaiselta reunalta lähestyy uhkaavia hahmoja. En saa selvää, ketä tai mitä ne ovat, mutta ensimmäinen ajatus on juosta karkuun. Juoksen metsän syvyyksiin, mutta kummaltakin puolelta minua lähestyy samoja hahmoja. Puut harvenevat, ja juoksen hoiperrellen soisen rämeikön läpi. Jalat meinaavat jäädä jumiin maahan, mutta askeleeni ovat pitkiä ja kevyitä. Liidän kuin keijukainen.

Vilkaisen taakseni, mutta se oli virhe. Omituinen, iso, irrallinen käsi juoksee sormillaan minua kohti. Se saavuttaa minua paljon nopeammin, kuin ehdin juosta karkuun. Yritän vielä ehtiä pakoon, mutta sitten käsi saa minut kiinni ja kaadun maahan...

2020/10/31 - 2 - Yömyöhään

2020/10/31 - 2 - Yömyöhään

Vs: 2020/10/31 - 2 - Yömyöhään