Steen the Stor

Viimeisimmät päivät olivat olleet erityisen kuluttavia. Kun mulle oli soitettu tallilta ja kerrottu, mitä Sonialle oli käynyt, olin lähtenyt ajamaan töistä samantien kohti Sonian asuntoa. Joona oli luvannut tuoda siskoni Kabelvågiin, ja vasta Sonian nähtyäni olin tajunnut miten vakavasta tilanteesta oli kyse. Sonia oli ollut kalpea, selvästi peloissaan ja niin järkyttynyt, että oli kestänyt tovi, ennen kuin shokkitila oli laantunut sen verran, että se oli kyennyt minkäänlaiseen keskusteluun. Vasta silloin oli tullut itku ja Sonia oli kertonut oudoista puheluista, joita sille oli soiteltu.

Totta kai mä olin jäänyt sen luokse. Järjestely oli ollut helppo, sillä mulla ei ollut mitään eläimiä ja asuin vain parin korttelin päässä - Sonialla taas oli Kenny-koiran lisäksi kolmen kissan katras. Mä yritin parhaani mukaan tehdä Sonian olon helpommaksi, vaikka sisäisesti olinkin vihainen – en Sonialle, vaan sille sairaalle ihmiselle, joka sitä kehtasi näin häiritä ja ahdistella. Ois mun vähän tehnyt mieli antaa Soniankin kuulla kunniansa ettei se ei heti ollut tehnyt rikosilmoitusta tai kertonut mulle niistä puheluista, mutta katsoessani iltaisin miten se käpertyi peiton alle ja tuijotti lasittuneesti tyhjyyteen en mä hennonut. Sen sijaan mä odotin että se nukahti, peittelin sen paremmin ja koetin saada itsekin nukuttua.

Keskiviikon jälkeen tilanne oli helpottanut kun olimme käyneet Shelyesissä. Vaihtaessani uusia renkaita Sonian autoon sisko oli käynyt tallilla ja selkeästi piristynyt siitä, sillä kun illalla olin töistä päästyäni mennyt jälleen Sonialle, sisko oli ensimmäistä kertaa päiviin ollut touhottamassa täydellä teholla.

“Ai moi”, Sonia oli tervehtinyt oikeinkin yllättyneen kuuloisesti, ikään kuin mun astuminen ovesta olisi ollut joku satunnainen yllätysvierailu enkä suinkaan olisi nukkunut puolta viikkoa sen olohuoneen lattialla.

“No moi vaan sullekin”, sanoin takaisin ja astelin peremmälle. Katselin kämppää, joka oli siivottu lattiasta kattoon ja jonka lattialta patja ja petivaatteet oli kerätty pois. Pyykkikone hurisi pesuhuoneessa ja sisko oli juuri lopettanut lattian pesemisen.

“Mä just aattelin, että aika vähän täälläkin putsata paikkoja”, Sonia sanoi ja alkoi kietoa vaaleita hiuksiaan pikkuiselle poninhännälle. “Haluutko kahvia?”

“Ei kiitos, kello on jo aika paljon”, sanoin ja hymyilin. Oli helpottavaa nähdä Sonia taas enemmän tai vähemmän omana itsenään. “Missä mun peti on?”

“Noh, mä aattelin että säkin varmaan haluat välillä vähän omaa aikaa”, sisko virnisti ja istahti sohvalle. Kävelin sohvan toiselle laidalle ja istuin sen viereen.

“Hei, ei mua oo haitannut täällä olla.”

“Niin, mutta on sullakin omat työt ja menot. Kyllä mä pärjään.”

“Ootko ihan varma?” kysyin samalla kun kurotin vetämään Sonian halaukseen.

“Oon mä. Kiitos, että oot ollut täällä”, Sonia sanoi halaukseen vastatessaan. Mä silitin sen hiuksia ja rutistin sitä tiukasti.

“Mä oon täällä aina jos vaan tarvitsee. Kyl sä sen tiiät.”


Siinä mielessä Sonia oli kuitenkin ollut oikeassa, että olin nukkunut kotonani paremmin kuin moneen yöhön, lähinnä siksi, ettei mun päällä ollut jatkuvasti vähintään yhtä kissaa pyörimässä. Töissäkin riitti tekemistä, varsinkin paperihommia, sillä mun keskittyminen ei ollut viime päivinä riittänyt hoitamaan niitä kunnolla. Nyt selatessani loputtomalta tuntuvia paperipinoja ja naputellessani läppärin näppäimistöä havahduin siihen, kun puhelimeni värähti.

Katsoin whatsappin keskustelua ja kesti hetki, ennen kuin tajusin katsoa vieraan numeron vieressä olevaa pientä kuvaketta. Klikkasin sen auki ja tunnistin heti kuvassa olevan naisen syvänsiniset hiukset ja aurinkoisen hymyn.

Innostus kulki mun lävitse sähköiskun lailla kun luin Auroran lähettämän viestin. Nainen pahoitteli ettei ollut ottanut yhteyttä ja kysyi mun kuulumisia. Näppäilin vastauksen ja yritin keskittyä töiden tekemiseen, mutta mun ajatukset olivat nyt puhelimessa, joka pian värähti uuden viestin merkiksi.

Aurora oli ratsastamassa ja lähetti mulle nätin kuvan maisemista, joista se sillä hetkellä oli nauttimassa. Hetken aikaa mietin, olisinko vastannut kuvalla omasta toimistostani ja kirjoittanut oheen “ei vedä vertoja näille näkymille”, mutta toimisto oli sen verran kaaoksessa että tyydyin vain kehumaan Auroran otosta. Samalla kysyin, josko se haluaisi nähdä.

Sonian talliporukan bileistä asti mun ajatukset olivat säännöllisesti eksyneet Auroraan. En ollut eläissäni kokenut vastaavaa – se nainen oli luonnonkauneudellaan ja jollain mystisellä vetovoimallaan vetäissyt multa jalat alta. Mä halusin palavasti tutustua siihen paremmin. Se ei ollut sellainen kuin muut naiset, jotka toivat itseään tyrkyttäen esille ja muovasivat itsestään instagram-mallien halpoja kopioita, vaan se oli raikas, kiehtova ja aito. Sellainen, joka jaksoi herättää mun mielenkiinnon.

Sonialle en ollut maininnut sanallakaan Aurorasta, siitä kysymystulvasta, utelusta ja höösäämisestä ei olisi tullut ikinä loppua. Olin kyllä tarjoutunut entistä helpommin mukaan siskon talliporukan juttuihin, kuten sen Petterin emännän vauvakutsuille (ihan totta, vauvakutsuille, minä), mutta harmikseni Aurora ei ollut koskaan ilmaantunut sinne.

Mutta nyt se vastasi. Luin viestin ja mun kasvoille levisi hymy.

Du: [17:42]
Å gå høres bra ut! Ser deg snart.

Vilkaisin kelloa seisoskellessani StorFitin edessä. Kello oli hieman yli seitsemän. Vedin takin vetoketjua hieman ylemmäs, sillä rannan suunnalta kävi viileä merituuli. Mua hermostutti vähän, enkä oikein tiennyt minkä takia. Mä olin kyllä deittaillut ennenkin ja poikien kanssa reissatessa oli tullut koettua jos jonkinlaista lomaromanssia, toki enemmän tai vähemmän huvittelumielessä kuin mitenkään tosimielessä.

Nyt mä kuitenkin huomasin miettiväni, että mitä jos Aurora ei tulisikaan? Jos sitä ei kiinnostanutkaan tavata? Sillä oli mennyt pitkään, ennen kuin se oli edes laittanut mulle viestiä. Ehkä se yritti keksiä jotakin ystävällistä tapaa, millä ilmaista että kiitos mutta ei kiitos, mua ei kiinnosta tavata sua. Vilkaisin itseäni lähellä seisovan auton ikkunasta. Näytinköhän mä ihan pelleltä, kun seisoskelin tässä? Asuiko Aurora jossain ihan vieressä ja katseli mua nyt ikkunasta naureskellen?

Mutta silloin mä näin sen. Siniset hiukset laineillen se asteli katuvalojen kelmeässä valossa mua kohti nopein askelin. Saman tien mun hermostuneisuus oli tiessään enkä mä saanut silmiäni irti siitä, kun se veti kasvoilleen säteilevän hymyn ja nosti takkinsa karvareunuksista huppua ylemmäs kaulansa suojaksi.

“Anteeksi ihan hirveästi, oon vähän myöhässä”, Aurora sanoi ja pudistelin päätäni hymyillen.

“Ei se mitään, mäkin ihan just hetki sitten astuin ovesta ulos”, livautin valkoisen valheen ja toivoin tosiaan, ettei Aurora ollut nähnyt mua jostakin kotinsa ikkunasta.

“Joo, oli pakko käydä tallin jälkeen suihkussa”, Aurora hymyili. “Mihin mennään? Mä en vielä hirveästi tunne näitä seutuja.”

“Pakko sanoa, etten mäkään”, naurahdin. “Jospa vaan kävellään ja katsotaan?”

“Se sopii”, Aurora vastasi ja lähdimme kävelemään. Kadut olivat märkiä, mutta luojan kiitos ei satanut – kostea merituuli oli jo itsessään tarpeeksi kylmä. Inhosin tällaista säätä ja toivoin, että pian koittaisi kunnon talvi ja pakkasilmat.

“Mites Sonia?” Aurora kysyi äänessään huolestunut ja myötätuntoinen sävy. Mäkin vakavoiduin hieman ja huokaisin.

“Ihan hyvin. Se on sisukas mimmi, mutta kyllä tuo varmasti painaa mieltä”, vastasin ja Aurora nyökkäsi.

“Vaikea kuvitella, että joku tekee tuollaista ja vieläpä Sonialle. Se on niin iloinen ja pidetty ihminen”, Aurora sanoi.

“Niinpä. Rukoilkoon luojaansa, etten koskaan saa sitä nilkkiä käsiini”, puuskahdin. Se päivä kun koittaisi, saisi se selkärangaton paskiainen tuntea nahoissaan, miltä kaksoisveljen viha oikein tuntuu.



Vaihdoimme kuitenkin puheenaiheet pian kevyempiin ja sain huomata, että Auroran kanssa oli helppo keskustella. Nainen kertoi olevansa kotoisin Moldesta ja muuttaneensa 18-vuotiaana Osloon opiskelemaan. Yhden vuoden Aurora oli viettänyt Islannissa vaihdossa ja se etenkin kiinnosti mua suuresti.

“Islanti oli tajuttoman kaunis”, Aurora huokaisi. “Sitä luontoa ei voi kuvailla, ennen kuin sen kokee itse.”

Aurora oli oikeassa, en pystynyt kuvitella mielessäni kuin kiveä, kiveä ja kiveä, vaikka tiesinkin että Islannissa oli paljon muutakin kuin tulivuorten synnyttämää kalliota. Kerroin puolestani matkoistani Aasiaan ja Aurora kuunteli kiinnostuneena, vaikka tokaisikin olevansa enemmän pohjoisen ystävä.

Olimme saapuneet meren rantaan. Kävellessämme katselin sataman valoja, jotka heijastuivat väreilevän veden pintaan. Oli jo pimeää ja taivas oli pilvien peitossa, eikä tähtiä näkynyt.

“Ootko nähnyt jo revontulia?” kysyin.

“Voi, olen”, Aurora henkäisi ja vilkaisi mua hymyillen. “Ollaan Ronjan kanssa käyty vuorilla niitä katsomassa.”

“Sieltä varmasti näkee hyvin”, myönsin ja hymyilin takaisin.

“Lähde joskus mukaan”, Aurora heitti ja nauroin.

“Joo, jos sinne on helppo mennä jalan”, vastasin. “En ole vielä toistaiseksi innostunut kipuamaan hevosen selkään.”

“Mutta vuorelle olet valmis kipuamaan”, Aurora vitsaili. “Mutta etkö tosiaan ole ratsastanut? Vaikka Sonia onkin hevosihmisiä?”

“En ole”, sanoin ja katsoin Auroraa vinosti hymyillen. “Siinä asiassa oon pitänyt pääni.”

“No, katsotaan josko mä saisin sun pään joskus kääntymään”, Aurora virkkoi varovaisesti ja hymyili. Mä tunsin taas sähköiskujen kulkevan mun lävitse.

“Onnea yritykseen”, naurahdin, vaikka en ollut ihan niin varma, oliko Auroran onnistumisprosentti sittenkään niin pieni kuin annoin olettaa.

Mun paidan etumus oli kyynelistä märkä. Silitin ajatuksiini uponneena Sonian hartiaa ja yritin käsittää tapahtunutta. Sisko nojasi mun rintakehään eikä enää itkenyt, mutta olkapäät vavahtelivat yhä nikottelun tahdissa.

Puhelin värisi mun taskussa, mutten reagoinut siihen. Varmaan isä yritti soittaa. Nojasin päälläni odotusaulan seinään ja siirsin mun jalkoja vähän parempaan asentoon niiden puutuessa Sonian alla, sillä se osittain makasi mun päällä. Katsoin kelloa, joka ei tuntunut liikkuvan eteenpäin millään.

Lopulta ovi kävi ja vanhempi rouva, kunnan eläinlääkäri, asteli ulos toimenpidehuoneesta. Sonia nousi istumaan ja katsoi turvonneilla silmillään Birgitiä, joka pudisteli päätään.

“Olen pahoillani. Elinvauriot ovat laajat ja vakavat. Pelkäänpä, että toivoa ei juuri ole.”

Sonia nielaisi ja katsoin siskoani, joka kokosi itseään ja nyökkäsi. Mun sydäntä riipi. Miksi juuri Sonia? Mun kaunis, iloinen siskoni - mitä se oli tehnyt ansaitakseen tän kaiken?

En voinut kuvitella mitään hirveämpää, kuin nähdä oman rakkaan lemmikin kuolevan toisen ihmisen tekojen vuoksi. Hetken aikaa mä olin varma, että seuraavaksi Sonia heittäytyisi lattialle huutamaan tai purskahtaisi hysteeriseen itkuun, mutta sen sijaan se selvitti kurkkuaan ja puristi kätensä nyrkkiin.

“Kennyn ei tarvitse kärsiä enempää. Päästetään se vapaaksi tuskista”, se sanoi tilanteeseen nähden vakaalla ja varmalla äänensävyllä. Mä otin sitä kädestä ja mun kurkkua kuristi. Mun rakas urhea siskoni.

Birgitin ilme oli vakava, mutta silmistä huokui äidillinen myötätunto, kun se nyökkäsi ja viittoi meidät mukaansa.

“Saatte tulla hyvästelemään sen, jos haluatte.”

Sonia nyökkäsi uudelleen ja me noustiin ylös. Kävelin siskoni vanavedessä huoneeseen, jossa Kenny makasi suurella toimenpidepöydällä. Sen suuhun meni jokin kamala letku ja kanyylistä valui nestettä sen jalkaan, joka näytti kohtuuttoman pieneltä paljaana ja karvattomana.  

Sonia käveli pöydän ääreen ja silitti Kennyn ruskeavalkoista turkkia. Kenny näytti rauhalliselta nukkuessaan ja näin, miten kyyneleet valuivat jälleen noroina Sonian punertavilla kasvoilla.

“Se on rauhoitettuna, käytännössä siis tajuton”, Birgit selitti mulle katsoessani koiraa vähän taaempana. Sonia kuljetti sormiaan koiran kyljellä, hypisteli sen pikkuruista hännänpäätä ja tassunpohjia. Mun teki pahaa katsoa sitä ja käänsin synkkänä katseeni kengänkärkiini.

“Kerro, kun olet valmis”, kuulin Birgitin sanovan. Sonia ei vastannut, mutta tiesin sen nyökänneen, sillä Birgit alkoi laittamaan tarvikkeita valmiiksi.

“Se käy nopeasti, eikä Kenny tunne mitään.”

Nostin katseeni ja näin, että Birgit oli tullut Sonian vierelle. Katsoin, miten nainen annosteli jotain nestettä ruiskuun, jonka se liitti sen jälkeen kanyyliin. Hitaasti Birgit painoi männän pohjaan.

En tiennyt, mitä mä odotin. Että Kenny olisi päästänyt jonkun valittavan äänen, kouristellut tai muuttunut jotenkin rujon näköiseksi. Sen sijaan koira näytti edelleen vain nukkuvan – erotuksena vain se, että hiljalleen sen rintakehän liike hidastui... Ja lakkasi lopulta kokonaan.

Mä kiedoin käteni Sonian ympärille ja se puristi mun kättä samalla kun sulki silmänsä.

“Vapaa”, se kuiskasi, ja mäkään en enää pystynyt pidättelemään kyyneleitä.

Mun työnteosta ei tahtonut tulla yhtään mitään. Mun ajatukset risteilivät hajanaisina ja vähän väliä huomasin tuijottavani tietokoneen ruutua ties kuinka monetta minuuttia vailla minkäänlaista älyllistä toimintaa. Helvetti vie, nää toimistohommat ei olleet mua varten. Vaan niin nekin olivat hoidettava, kerta firmaa halusin pyörittää.

Nojauduin taaksepäin tuolilla ja ristin kädet mun niskaan. Halloween oli takanapäin ja meidän punoma jekkukin oli onnistunut suunnitelmien mukaan. Catu oli melkein saanut paskahalvauksen ja minä ja Sven makeat naurut. Hetken olin kyllä miettinyt, oliko jäynä vähän turhan julma varsinkin viimeaikaisten tapahtumien valossa, mutta toisaalta mä olin aina ollut vähän mustaan huumoriin taipuvainen.

Sonian tilanne ei kuitenkaan ollut leikin asia, vaikkakin asiat olivat taas hetken aikaa olleet vakaammalla pohjalla. Poliisit olivat ainakin kuulostaneet siltä, että asia otettiin nyt jälleen vakavammin, kun Kenny oli myrkytetty, varsinkin sen jälkeen kun olin menettänyt malttini ja sanonut pari valittua sanaa mun mielestä riittämättömästä reagoinnista.

Kissat olivat kotiutuneet ihan hyvin mun luo, samoin Sonia. Mä olin tarjoutunut ostamaan sille kunnollisen ilmapatjan, mutta sisko oli linnoittautunut mun sohvalle ja vakuutti sen olevan oikein oiva nukkumapaikka. Teki kuulema hyvää selälle. Mä en oikein pystynyt sitä uskomaan, sillä niinä kertoina kun olin itse siihen nukahtanut, olin herännyt jumisempana kuin koskaan, mutta toisaalta Sonia oli sen verran taskukokoinen että se mahtui kepeästi makaamaan jalat suorina ja tilaa jäi reilusti vielä ylikin. Ja ainakaan kissat eivät voineet puhkoa sohvaa – toinen olisi ollut ilmapatjan laita.

Mun ajatukset harhailivat myös Auroraan. Mä olin ohimennen nähnyt senkin siellä halloweenriennoissa, ja nainen oli näyttänyt lumoavalta asussaan. Mua oli jopa vähän harmittanut, etten päässyt osallistumaan niiden talliporukan yökyläilyyn. Ei sillä, että mua olisi niinkään kiinnostanut heppatyttöjen kekkereillä notkuminen, mutta Auroran nähtyäni mä olisin enemmän kuin mielelläni kopannut sen viereeni yöksi. Kaunis, tyrmäävä jääkuningatar.

Olin miettinytkin, että pyytäisin Auroraa taas johonkin. Me oltiin käyty syömässä ja jälleen mä olin ollut täysin lumoutunut sen seurasta. Olin iltaisin katsellut paikallisia vuokrattavia mökkejä ja huoneistoja, melkein jo vuokrannutkin yhden, jota mainostettiin “Solværin parhaana kohteena katsella revontulia”, mutta tullut sitten äkkiä toisiin ajatuksiin. Aurora varmaan pitäisi mua ahdistavana, jos yhtäkkiä ilmoittaisin varanneeni meille mökin. Oli ehkä parempi odottaa.

Tai ehkä mä voisin kysyä.

Tartuin puhelimeen ja avasin whatsappin, josta etsin keskustelun Auroran kanssa. Mietin hetken ennen kuin näppäilin viestin.

Du: [15:21]
Moi! Mulla ois sulle yksi kysymys

Noin. En mä mitään menettäisi, vaikka Aurora ei suostuisikaan. Vaikka myönnettäköön, että mä toivoinkin etten saisi kieltävää vastausta.

Yritin keskittää mun huomioni taas työntekoon, mutta nyt se oli entistä toivottomampaa. Hieroin silmiäni ja vilkaisin kelloa. Neljältä mulle tulisi vielä asiakas treenattavaksi, ja sitä ennen mun pitäisi saada joku tolkku tähän paperihelvettiin.

Puhelin alkoi väristä pöydällä ja käänsin sen äkkiä lähemmäs, mutten nähnyt Auroran nimeä näytöllä. Sen sijaan näin puhelun tulevan jostain vieraasta numerosta. Niinpä tietenkin, työpuhelu. Rykäisin ja painoin vihreää luurin kuvaa.

“Haloo? Onko siellä Steen Stordahl?”

“Terve, kyllä on puhelimessa”, vastasin mun ammattiminän vakaalla äänellä.

“Onko Sonia siellä?”

Mun vereni hyytyi samalla kun kohottauduin puoliksi seisaalteni pöydän ääressä.

“Kuka kysyy?”

Ääni langan päässä kuulosti hätäiseltä ja kiihtyneeltä.

“Lars, Lars Olsen”, mies sanoi nopeasti. “Tiedätkö missä Sonia on?”

“Sonia on tallilla”, sanoin ja tajusin puristavani pöydänkulmaa niin, että mun rystyseni olivat muuttuneet valkoisiksi.

“Poliisit on soitettu. Sonia on vakavassa vaarassa. Meidän on saatava häneen yhteys heti.”

Vastaa nyt. Vastaa nyt, Sonia.

Mä en varmasti ollut koskaan ajanut niin kovaa. Maisemat vilisivät mun ohitseni pelkkinä epämääräisinä suttuina, kun kaasutin kohti Shelyesiä ja yritin kerta toisensa jälkeen soittaa Sonialle.

Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

“FOR FUCKS SAKE!” huusin ja rutistin auton rattia niin kovasti, että teki kipeää.

Yritin hillitä mun käsien tärinää, kun avasin mun numerovalikon ja etsin Auroran numeron.

Puhelin hälytti ja hälytti ja se tuntui kestävän ikuisuuden.

“Heisann”, kuului lopulta linjan toisesta päästä.

“Aurora”, mä korahdin puhelimeen. “Ootko tallilla?”

“Joo, olen”, Aurora vastasi hitaasti. “Onko kaikki hyvin..?”

“Ei ole”, sanoin nopeasti samalla kun painoin kaasua kovemmin ohittaakseni edellä matelevan pakettiauton. “Onko Sonia siellä?”

“Oli ainakin äsken...” Aurora vastasi ja musta tuntui että mun sydän tulisi kohta läpi rinnasta, jos se hakkaisi yhtään kovempaa.

“Etsi se”, käskin tiukasti. “Ja sano ettei poistu mihinkään ennen kuin olen siellä. Poliisit ovat tulossa.”

“Mitä on tapahtunut?”

“Ei ole aikaa selittää. Etsi se Sonia!”

“Selvä, missä sä oot?”

“Tulossa sinne.”

Puhelun loputtua mä keskityin jälleen ajamiseen. Mun oli pakko ehtiä tallille ennen sitä hullua.

Lars Olsenin sanat kaikuivat mun päässäni samalla kun lähdin jälleen uuteen, uhkarohkeaan ohitukseen. ‘Sonia on vakavassa vaarassa. Aikaa ei välttämättä ole enää paljon.’ Mä rukoilin, että sitä oli kuitenkin riittävästi. Oli pakko olla.

Puhelin alkoi jälleen soimaan ja nostin sen nopeasti korvalleni samalla kun ohjasin autoni terävällä liikkeellä takaisin omalle kaistalle. Juuri ohittamani auto väläytti kiukkuisesti valojaan, mutten välittänyt.

“Aurora täällä taas”, nainen vastasi langan päässä. “Sonia on kuulemma maastossa.”

“Kenen kanssa?” kysyin.

“Ilmeisesti yksin..”

“YKSIN??!”

Puhdas hätä ja raivo kulkivat mun lävitseni, kun yritin äkkiä jäsennellä ajatukseni.

“Steen, mitä on tapahtunut?” Aurora kysyi ja naisenkin ääni alkoi kuulostaa hätääntyneeltä.

“Se vainoaja, se on tulossa sinne”, mä sanoin ja kuulin kun Aurora vetäisi terävästi henkeä. “Ja se on vaarallinen.”

“Mä ilmoitan Jassulle”, nainen henkäisi.

“Ilmoita. Mulla ei mene enää kauaa. Pysykää turvassa.”

Samalla kun toistamiseen suljin puhelimen, näin siniset välkkyvät valot mun taustapeilistä. Poliisit ohittivat takanani ajavat autot ja saavuttivat mua kovaa vauhtia, vaikka mullakin oli vauhtia reilusti yli sallitun. Kirosin ja painoin jarruja pohjaan ja kaksi poliisiautoa sujahti mun ohitseni.

Mua kylmäsi. Lars Olsen oli oikeassa. Tilanne oli oikeasti vakava.


“Se ihminen on vaarallinen. Hän kävi täällä sellaisen vihan vallassa, mitä et uskokaan. Hän on jo vuosia ollut arvaamaton ja aggressiivinen”, oli Lars sanonut.

“Mistä tiedät?” mä kysyin.

“Koska se ihminen oli meillä ennen töissä. Hänen nimensä on Frank ja hänen tilansa huononi jo ajat sitten viinan ja velkakierteiden myötä. Ja ilmeisesti koska Sonia palkattiin hänen tilalleen, hän aikoo nyt kostaa.”

“Kostaa miten?”

“En tiedä. Tiedän vain, että lähtiessään hänellä oli ase mukanaan.”

Viikonlopusta oli tulossa kiireinen mutta varmasti sitäkin ikimuistoisempi. Mulla oli pitänyt kiirettä sekä töissä että vapaalla, sillä vanhemmat olivat tulleet vierailulle Lofoottien jylhiin maisemiin, Sonia oli revetä liitoksistaan kisastressinsä kanssa ja lisäksi mä halusin myös nähdä Auroraa.

Siispä olin sopinut hakevani naisen sen kotoa tänään kello kuudelta. Olimme sopineet, että Aurora tulisi mun luokse yöksi ja veisin sen aamulla kukonlaulun aikaan kotiin, mistä se lähtisi omalla autollaan tallille. Mä en itse vielä tiennyt mun aikatauluista, mutta tarkoitukseni oli jossakin vaiheessa matkata Bjerkvikiin.

Aurora nousi autoon hymyillen ja mäkään en voinut olla hymyilemättä katsoessani sen säteileviä kasvoja. Kumarruin antamaan varovaisen suukon sen huulille ennen kuin Aurora veti auton oven kiinni ja napsautti turvavyön kiinni.

“Jännittääkö huominen?” kysyin samalla kun lähdin ajamaan. Aurora naurahti, mutta vilkaistessani sitä huomasin, että selkeästi sitä jännitti ainakin vähäsen.

“No, ei nyt sinänsä”, se hymyili ja hypisteli takkinsa hihaa. “Kunhan mennään katsomaan, millaista siellä on.”

“Varmasti hyvä meno”, vastasin ja vilkaisin Auroraa. “Mä tuun kanssa sinne.”

“Ai tuut?” Aurora hätkähti ja loi kasvoilleen yllättyneen mutta iloisen ilmeen. Mä naurahdin kääntyessäni päätielle ja vaihtaessani vaihdetta suurempaan.

“Joo. Siitä mun pitikin puhua.”

Aurora loi muhun kysyvän katseen, mutta mä vain virnuilin kiihdyttäessäni vauhtia valtatiellä. Matka tuskin ehti alkaakaan, kun jo ohjasin auton liittymästä sivutielle ja lähdimme etenemään mutkittelevaa tietä ylemmäs vuorille päin. Ei aikaakaan, kun tietä reunustavat katuvalotkin loppuivat ja meidät ympäröi täydellinen pimeys.

Mä jouduin kaivamaan puhelimeni esiin, jotta pystyin navigoimaan oikean reitin. Ohjasin autoni kuoppaiselle hiekkatielle ja hidastin vauhtini minimiin. Vilkaisin Auroraan, joka katseli auton ikkunasta ulos, vaikka ympäriltä hädin tuskin erotti mitään muuta kuin lähimmät tietä kehystävän puut. Mun sydän suli asteen kun mä katselin sen mietteliäitä kasvoja, mutta vaikka kuinka mä olisin vain halunnut jäädä katsomaan niitä, mun oli revittävä katseeni takaisin tiehen ja keskityttävä ajamiseen.

Viimein me oltiin perillä. Kaarsin auton pienelle levikkeelle johon hiekkatie päättyi ja sammutin auton. Aurora katsoi mua kysyvänä, kun kumarruin keskikonsolin ylitse onkimaan takapenkillä olevia pussukoita ja käännyin katsomaan sitä hymyillen.

“Missä me ollaan?” Aurora kysyi ja naurahdin.

“Jaa-a. Itse asiassa mäkään en tiedä. Mäkin oon täällä ekaa kertaa.”

Me noustiin autosta. Paikka oli kaunis – takanamme aukeni metsikköinen maasto ja edessämme avautui jylhä vuoristonäkymä, joka huipentui mereen, jota pimeydessä hädin tuskin erotti. Ainoastaan taivaalla loimottava kuu loi jonkinlaista valoa, ja sen kelmeydessä osasin tarkentaa katseeni haluamaan suuntaan. Tartuin Auroraa kädestä.

“Tännepäin.”

Mä johdatin Auroran pienelle laavulle. Se päästi ymmärtäväisen “aa”-äänen hahmottaessaan vihdoin minne olimme saapuneet. Mä kaivoin toisesta, suuremmasta pussista lampaantaljan, jonka asettelin laavun kylmälle penkille ja viitoin Auroran istumaan. Puhelimen taskulampun valossa mä etsin polttopuita ja ne löydettyäni aloin sytyttämään nuotiota.

“Onpa ihana paikka”, Aurora henkäisi kun pinosin klapeja kasaan. “Mäkään en oo ikinä käynyt täällä.”

“Joo, täältä kyllä löytyy vaikka minkälaista kunhan osaa etsiä”, mumisin keskittyneenä. Puut tuntuivat olevan märkiä. Huolimatta mun sytytysyrityksistäni ne lähinnä savusivat hetken ja hiipuivat sitten sammuksiin. Kuulin Auroran liikkuvan laavun penkillä ja pian tunsin pehmeän kosketuksen mun olkapäälläni.

“Saanko mä koittaa?”

Aurora otti määrätietoisesti tulitikkuaskin mun kädestäni. Se tarttui klapeihin ja asetteli niitä uudestaan, ennen kuin kääntyi katsomaan mua.

“Onko sulla puukkoa?”

Mä olin varannut puukonkin mukaan, mutta se oli eri pussissa. Kopeloin sen käsiini ja tunnustelin sen sisältöä umpimähkään, kunnes tunsin tutun muodon ja ojensin tupen Auroralle. Kuului vuolemisen ääntä ja pian tulitikku leimahti.

“Jospa se nyt lähtisi.”

Ei aikaakaan, kun lämmin loimu valtasi laavun. Nousimme penkeille ja kaivoin itsellenikin lampaantaljan alleni, ennen kuin istahdin Auroran viereen. Kiersin käteni varoen sen ympärille ja lähestulkoon yhtä varoen nainen laski päänsä lepäämään mun olkapäätäni vasten.

“Jos mun pitää joskus lähteä mukaan Bear Gryllsin haasteeseen, mä otan sut mukaan”, mä lohkaisin lopulta ja Aurora nauroi. “Onko nälkä? Mä otin mukaan vähän grillattavaa.”

“Vähän”, Aurora vastasi. “Ei sun ois oikeasti tarvinnut.”

“No, mä ajattelin että vähän rentoutusta ennen kisoja.”

Siinä nuotion rätistessä mulla oli hyvä olla. Aurora nojasi edelleen mua vasten ja silittäessäni sen hiuksia mä kuulin kun se huokaisi raukeasti.

“Sun piti puhua jostain?”

Mä virnistin ja painoin pääni vasten Auroran pehkoa. Ne tuoksuivat raikkaalle shampoolle ja suljin hetkeksi silmäni ennen kuin puhuin.

“Niin. Meidän vanhemmat tulee katsomaan Sonian kisoja ja mäkin tuun sinne”, aloitin. Aurora oli vaiti, mutta tiesin sen kuuntelevan. “Mä vaan ajattelin, että...”

Mun lause jäi kesken. En mä oikein itsekään tiennyt, kuinka jatkaa. Mitä mä ajattelin? Mä en ollut kertonut kenellekään Aurorasta, en edes Sonialle. Mä olin täysin uuden edessä. Musta tuntui, että kerrankin mä oikeasti halusin jotakin, olin valmis panostamaan, mutta samalla mä en halunnut edetä liian nopeasti.

“Ajattelit mitä?” Aurora kysyi hennolla äänellä ja mä kumarruin hengittämään sen poskea vasten.

“Niin.. Että jos sä haluaisit tavata ne. Älä ota mitään paineita - mä en ole puhunut mitään... Mistään. Mä vaan ajattelin että --”

“Kyllä se käy”, Aurora henkäisi nopeasti ja mä irrottauduin hieman kauemmas siitä katsoakseni sitä suoraan silmiin. Sen kauniit silmät kimmelsivät nuotion hehkussa ja sen kasvoilla oli jännittynyt hymy.

“Tai siis, se olisi kiva”, se jatkoi ja naurahti hermostuneesti. Mä en voinut mitään, Aurora oli niin suloinen hermoillessaan, ja painoin nenänkärkeni vasten sen nenää.

“Steen?”

Mä katsoin yhä Auroran silmiä, mutta näin läheltä ne näyttivät vain kiiltäviltä, sumuisilta helmiltä. Hymähdin kysyvästi.

“Haluatko tulla mun viereen nukkumaan Bjerkvikissä?”

Mun suupielet kaartuivat hymyyn.

“Bjerkvikissä ja aina muutenkin.”