Kellonaika on nyt Pe 29 Maalis 2024, 01:23

2 osumaa on löytynyt haulle 0

Samvaisin metkut

✎ Svolværlaisten salatut elämät
sunnuntaina 26. kesäkuuta 2022

Iso käpy napsahti irti oksastaan ja kopsahti suoraan Samin lautasille.

Pieni shetlanninponi ei siitä hievahtanutkaan, vaan jatkoi onnellisena päiväheiniensä syöntiä männyn varjossa. Sen elämä oli kyllä yhtä kissanpäivää toisensa perään. Ruoka tarjoiltiin suoraan nenän eteen useita kertoja päivässä, palvelijat (eli minä ja Frida - plus Källi, valitettavasti) pitivät huolta kaikista sen tarpeista ja sillä oli oma henkilökohtainen siivoajakin.

Lämmin tuulenvire sai toisenkin kävyn tippumaan. Se varisi neulasten saattelemana Samin selälle, josta se valui jähmettyen loppujen lopuksi ponin harjaan kiinni. Oli tylsää. Fridakin oli vinkuleirillä (siis nokkahuiluleirillä) Narvikissä, joten olin lähtenyt tallille yksin. Heti ensitöikseni Sam oli saanut perusteellisen puunauksen, jonka jälkeen kävin lakaisemassa pihattotallin käytävää. Muuta en keksinyt.

Tavoittelin kädelläni lähimpää männynkäpyä - se oli niin kaukana, että olin luiskahtaa kiveltä alas jolla istuin. Viskasin kävyn raudikkoa kohti sen kummempia ajattelematta, mutta eihän se mennyt sinne päinkään.

Käpy osui hopeaharjaiseen Brellaan, joka nykähti liikkeelle välittömästi ja viestitti Samille happamalla olemuksellaan, että pienempien oli aika poistua ruokapöydästä. Sam livahti tiehensä muutaman laiskan raviaskeleen säestämänä.

"Miitä mitä mitä täällä oikein murjotetaan", paukahti Källin ääni takaani. Källi oli hiipinyt taakseni sen Fellan uuden hoitajan, Safiran kanssa. Keskipäivän aurinko porotti suoraan silmiini, jota yritin estää nostamalla käteni lipaksi päälaelleni.

"Lepo, sotilas" hän jatkoi. "Lähetkö maastoon?"

..Mitä?

Lähtisinkö heidän kanssaan maastoon? Siis minuako kysyttiin mukaan? Olisiko minulla lupa tehdä niin?  En kuitenkaan saanut sanaa suustani. Suu vääntelehti kyllä kuin vastatakseen, mutta huulet pysyivät kiinni.

"Mä meen edellä Wildalla, Safira Fellalla ja sä voit tulla perässä Samilla. Ja joojoo - on Jassun lupa, sitähän sä olit kuitenkin kysymässä", Källin äänellä oli tapana nousta hänen innostuessaan. Nyt ääni kuitenkin vinkaisi pahemman kerran viimeisellä tavulla, jonka johdosta poika oli helahtanut tulipunaiseksi. En ollut varma oliko hän vain yrittänyt painottaa ponnekkaasti viimeistä sanaa, mutta en ainakaan ymmärtänyt vihjettä mikäli siinä sellainen oli.

Safira päästi rehvakkaan naurunpyrähdyksen valloille. "Onks sulla äänenmurros!"

Svolværin aurinko oli tänään armoton. Oli kamalan kuuma, siis jotain kakskymmentä astetta. Aurinko piirsi hiekkatien pintaan tarkkarajaiset varjot kolmesta hyvin erilaisesta ratsukosta. Näytin varjokuvalleni piis-merkkiä, silleen kahella sormella.
Tarkkailin hetken Safiraa ja Källiä. He olivat hyvin keskittyneitä paapattamaan jostain Sommersolvervistä, eivätkä kiinnittäneet minuun lähestulkoon ollenkaan huomiota. Ujutin toisen käden housujeni taskuun ja vedin sieltä hitaasti esiin Samsungin. Taskusta oli tipahtaa isän antama satku, hundre kroner, jolla mun piti hakea kotimatkalla kananmunia ja croissantteja Remasta. Työnsin setelin takaisin taskun pohjalle ja nostin puhelimeni varovasti ilmaan. Sommittelin. Tarkensin.
RÄPS.

Sekunnin murto-osassa Fellan takapää laski tuuman jos toisenkin ja se tanssahteli pienen hetken paikoillaan. Safira joutui vetämään ohjista niin kovasti, että hänen kyynerpäänsä työntyivät kohti tallia. Hän oli kuitenkin aika taitava ratsastaja ja sai villiintyneen hoitohevosensa pian taas hallintaan. "Mikä helvetti se oli?"

Källi käänsi Wildan ympäri. "No toi. Kuule natiainen, kun ratsastat - ratsastat. Sillon ei tehdä mitään muuta samaan aikaan, onko selvä?"

Nyökkäsin.

Kun jatkoimme jälleen matkaamme, avasin näytön lukituksen uudelleen ja klikkasin Instagramin auki.

mathilde13
Samil maastos 🌲💕💕💕👌👌
#rikollisenkaa #varokaa #shetlanninponi #shelyes #poniratsastaja #maastossa #follow4follow #norwegiangirls

Tavallaan en ollut kyllä ajatellut tätä ollenkaan pidemmälle. Hashtageja kirjoittaessani nousi mieleen hyytävä ajatus; olin lähtenyt keskelle korpea oikean rikollisen kanssa. Ne ei Remassa vieläkään tiennyt kuka niiden pääsiäismunat oli pölliny, koska Frida sano ettei meijän kannattaisi sekaantua asiaan. Hän oli ehkä oikeassa. Frida olisi varmasti myös kieltänyt lähtemästä Källin kanssa maastoon. Minä olin halunnut vain kovasti päästä ratsastamaan, siinä sekavassa mielentilassa ei järkevä ajattelu onnistu.

Källi johdatti meitä yhtä kapenevia polkuja pitkin ympäri metsää.
"Otetaan vähän ravia, okei?"

Okei. Samihan tietysti laukkasi näiden isompien ravin perässä. Ei haittanut. Tarrasin etukaaresta kiinni ja toivoin parasta.

Safira hidasti Fellan tahtia ja ujuttautui vierellemme. Voi hitto, nyt joutuisi varmaan puhumaan. Siirsin katseeni korpimetsän puolelle ja yritin peittää vaivaantunutta olemustani.

"Ootko sä kauankin hoitanu Samia?"
Katseeni oli edelleen metsässä. "Joo."
"Aijaa, niin kuin kuinka kauan?"
"Kauan."
"Kauemmin kuin Kjell?"
"PALJON kauemmin", sanoin painottaen ensimmäistä sanaa.
Safira hymähti. "Ettekä vieläkään oo tän paremmin tutustunu Kjellin kanssa? Etkö pidä siitä? Se on oikeesti tosi mukava."

Annoin katseeni lipua metsästä muutaman metrin päässä lompsivaan Kjelliin. Mietin, että paljastaisinko Safiralle kaiken. Olisiko hän tiedon arvoinen? Pystyisikö hän pitämään salaisuuden?

"No, kun..." aloitin ja pienensin ääntäni supatukseksi, jota hädin tuskin kuuli. "Juttu on niin, että Kjell on...-"

"WUHUU, SAINPAS! JES MATAFAKIN JES!"

Säikähdin ihan pirusti kun Kjell tuuletti Wildan selässä kuin viimeistä päivää, kääntyi vikkelästi meihin päin ja heilutti puhelimensa näyttöä silmiemme edessä. "Se on Shiny Zapdos!! Tajuuttekste kuinka harvinainen pokemon tää on!"

Kjellin yllättävä innostuminen oli keskeyttänyt minut juuri sillä hetkellä, kun olin paljastamassa Safiralle Källin todellisen luonteen.

Koko loppumatkan harmitti. Yritin tekemällä tehdä tilaisuuksia jutella uudelleen Safiran kanssa, ravasin hänen viereensä ja koitin saada hänen huomionsa, mutta Safira oli jälleen liian keskittynyt Källiin. Hittolainen.

Riisuimme Wildan ja Samin varusteet pihattotallin puolella, kun Safira lähti päätalliin hoitamaan Fellan pois ratsastuksen jäljiltä. Sam ja Wilda nököttivät peräkkäin käytävälle sidottuina, Sam etummaisena ja Wilda taaempana. Kumpikaan poneista ei varsinaisesti ollut likaantunut kevyellä maastopyrähdyksellämme, mutta harjasimme ne kuitenkin huolellisesti läpi jonka jälkeen lähdimme viemään kamppeita takaisin satulahuoneeseen.

Olin kompastua kynnykseen, mutta Källi nappasi minua käsivarresta ja esti kaatumiseni.

"Rauhassa nyt, kääpiö. Ei noilla pienillä jaloilla pääse niin lujaa, pitää olla varovainen."

Ellei Kjell olisi rikollinen, niin olisin voinut pitää hänen isoveljesmäistä huolenpitoaan jopa hellyyttävänä.
Yöh, sanoinko just noin. Yöh. Editoikaa tämä pois.

Kjell vilkutti lähtiessään, johon minä tyydyin vain nyökkäämään. Nostin polkupyöräni maasta ja vilkaisin puhelimen kelloa.

16:34

Isi
Muista kananmunat ja croissantit.


Joo lol, tietty.

Sujautin puhelimen toiseen taskuun ja hamuilin toisesta rahojani.

Voi hitto.

Tarkistin taskun vielä uudelleen. Ei voi olla. Vedin koko taskun nurinperin esiin, mutta tyhjä se oli.
Oliko mut just ryöstetty?
kirjoittaja Mathilde
lähetetty Ma 27 Kesä 2022, 11:09
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Samvaisin metkut
Vastaukset: 23
Luettu: 2012

# Tallikirja 2017 -->

✎ Puhelimen kuvarullaan täytettä
tiistaina 3. marraskuuta 2020

Potkin koulusta kävellessäni jalkakäytävälle eksyineitä kiviä. Reppu painoi paljon, mutta mieli vielä enemmän.

Sandra oli nimittäin mennyt koulun jälkeen Linnéalle, jonne minua ei oltu taaskaan kutsuttu. Äiti sen sijaan oli lähtenyt kampaajalle ja isä oli Mathiaksen päiväkodilla vasu-keskustelussa. Kotona joutuisin olemaan siis yksin. Ei kiitos.

Siispä kotiin saavuttuani heitin reipun ulkoportaille ja kaivoin polkupyöräni esiin autotallista. Kyllä täällä voisi vielä pyöräillä, eihän maakaan ollut vielä jäässä. Pieni vesisade ei haittaisi ollenkaan, oletettavasti vain polkisin tuplavauhtia kun ajatus kuivasta sisätilasta alkaisi houkutella.

Mullahan ei ollut mitään suunnitelmia tai syytä, miksi olin tallille lähtenyt. Olisin onnellinen jo siitä, että pääsisin silittelemään Wildaa tai Dimonaa. Ottaisin niistä puhelimen täyteen kuvia ja juttelisin niille.

Onnekseni Dimona oli tallissa. Wilda oli ilmeisesti jo tunnilla. Dimonan karsinassa oli kuitenkin  joku, ehkä sen hoitaja, joka vimmatulla vauhdilla yritti harjata kuraista pilkkuponia. Jäin seuraamaan kauempaa kuinka hoitaja ähisi ja puhkui, ehkä jokunen kirosanakin pääsi, kun poni ei tuntunut millään puhdistuvan.

"Ooksä menossa Dimonalla?" hoitaja kysyi ilmestyessään Dimonan karsinan ovelle. Hän suki kahta harjaa yhteen ja kuraiset pikkukarvat lentelivät ympäriinsä.

Pudistin päätäni.

"Aha", hän sanoi ja paineli takaisin karsinan puolelle.

Tutkin aikani kuluksi pihattotallin ovien kylttejä. Jos en muuta keksisi, niin opiskelisin tallin hevosten nimiä ulkoa, sillä en todellakaan tunnistanut kaikkia hevosia. Tiesin Wildan, Dimonan, Aagen ja Feitlin. Ja ne pystytukat tiesin, mutta niiden nimillä en edes tekisi mitään kun kaikki näyttivät ihan samoilta. Tässä tallissa asui Usva, Lola ja Ronja, sekä tietysti Wilda ja Dimona. Näistä mainituista Usva ja Lola olivat poissa, mutta veikeän näköinen Ronja oli karsinassaan. Nostin puhelimeni karsinanseinän yli ja painelin kameranäppäintä. Aika utuisia otoksia tuli. Ronja tunki heti  nenänsä kiinni puhelimeen ja huurusti kameran lämpimällä hengityksellään. Ensimmäisessä sentään näkyi myös vähän sen silmiä, joten asetin sen puhelimeni taustakuvaksi.

"Oisiksä voinu tulla auttaa Dimonan harjauksessa? Tän ratsastaja ei oo vielä tullu ja tän pitäis olla valmiina kymmenen minuutin päästä" ääni kuului takaani.

Koska tallissa ei ollut muita lisäksemme, kysymys oli oletettavasti osoitettu minulle. Astuin varovaisin askelin karsinalle, jossa kurainen poni hamuili turvepohjalle unohtuneita heinänkorsia. Minulle oli opetettu, että eläintä lähestyttiin ojentamalla niille käsi. Siispä nostin käden eteeni ja haparoivin askelin lähestyin Dimonaa. Se ei kuitenkaan tippaakaan ollut kiinnostunut minusta.

"Älä pelkää, se ei tee mitään. Ota vaikka tää harja ja harjaa sillä sen jalkoja siltä toiselta puolelta" hoitaja neuvoi.

Dimona oli kyllä mahdottoman kiltti, joten uskalsin toimia jo vähän rohkeammin. Harjasin ripeästi sen jalkoja, jotka olivat liasta ruskeat, vaikka mutaa ei niissä enää ollutkaan. Tuntui siltä, että niistä ei kyllä valkoisia tulisi millään pelkällä harjalla. Mutta en kyllä rohkenisi edes ehdottaa niiden pesua, olihan tässä ollut kiire saada poni valmiiksi.

"Hei kiitos paljon avusta, nyt mä käyn hakee sille sen satulan ja suitset niin se on valmis!" ruskeahiuksinen tyttö sanoi ja palasi pian Dimonan varusteiden kanssa.

Kun tuntiratsastajakin saapui lopulta hengästyneenä paikalle pahoitellen myöhästymistään, siirryin takaisin käytävän puolelle. Seurasin heidän perässään maneesiin, jonne jäin vielä hetkeksi ratsastustuntia seuraamaan.

Jotenkin ajauduin kuitenkin selaamaan puhelimeni Instagramia. Äidillä ei ollut aavistustakaan, että olin ladannut sen, muutenhan se olisi kielletty ja puhelin hyllytetty. Sandra oli aiemmin syksyllä ladannut itselleen kyseisen sovelluksen ja pakottanut myös minut lataamaan sen, jotta hänen kuvansa saivat tykkäyksiä. Muuta virkaa minulla ei siellä ollut. En ollut lisännyt yhtäkään kuvaa, eikä minulla ollut yhtään seuraajia. Seurattavia oli kuitenkin 1. Sandra, tietenkin.

Tutkin Instagramin ihmeellistä maailmaa. Hashtageja käyttämällä löysi näköjään kaikenlaisia kivoja heppakuvia. Siis aivan ihana tuo palloa potkiva shettis! Mä niin haluun tommosen!

Mieleeni juolahti hakea heppakuvia #shelyes -hashtagillä.

Ihana kuva Wildasta!
Jotain ratsastustuntikuvia...
Vooi, tossa Aage rapsuttaa jotain toista harjasta.
Taas noita pystyharjaisia. Ei. Pois. Seuraava.


Seuraavaksi ruudulle lävähti kuva Shelyesin käytävältä, jossa yhtä isommista hevosista kengitettiin. Katselin kuvaa tarkasti. Oliko se minun pikku-Petterini? En osannut sanoa, kuva oli otettu takaa eikä kasvoja näkynyt. Napautin kuvaa ja kuvaan ilmestyi pieni mustapohjainen teksti, joka oli sijoitettu kengittäjän takapuoleen. pettersvanberg

No ei hitto! Voisiko olla?

Klikkasin pettersvanberg ja puhelimeni näyttö räjähti toinen toistaan komeammista kuvista tulevaisuuden aviomiehestäni. Hihkaisin ääneen onnesta ja peitin äkkiä suuni, sillä olin kokonaan unohtanut olevani vielä maneesin katsomossa. Luikertelin maneesista ulos, hyppäsin pyöräni selkään ja poljin tuhatta ja sataa kotiin.

Otan kyllä screenshotin kaikista naamakuvista kunhan kotiin pääsen!

Merkintä 11, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 06.10.2020.

kirjoittaja Mathilde
lähetetty Ma 02 Marras 2020, 08:17
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10566

Takaisin alkuun

Siirry: