Kellonaika on nyt Ma 18 Tammi 2021, 17:52

16 osumaa on löytynyt haulle 0

Princess Emilie

Kysymyksiä, mutta ei vastauksia
21.11.2020 - #russedrama

Siitä oli jo monta päivää, kun Ella oli käynyt. Se oli tuonut mulle keltaiseen muoviin käärityn suklaalevyn, mikä edelleen nökötti yöpöydän päällä, täsmälleen samassa kohtaa, mihin Ella oli sen käsistään laskenut. Se näytti hyvältä, ja mä tiesin, että se oli hyvää, mutta mun ei vaan tehnyt mieli syödä sitä. Ei vielä. Mä söisin sen sitten, kun mä pääsisin osastolta kotiin – eli toivottavasti huomenna.

Yöpöydällä oli sen suklaalevyn lisäksi lasinen maljakko, missä oli pieni, vaaleanpunaisista kukista tehty kimppu. Se sama kukkakimppu, minkä Elias mulle oli lähettänyt. Se oli niin pieni ja söpö, ja kaiken lisäksi mun lempiväriä. Mua vähän hymyilytti joka kerta, kun mä katsoin sitä. Sen takia mä katselin sitä hyvin usein, koska se oli yksi mun ainoista ilonaiheista osastolla ollessani.

Kun Ella oli käynyt, se oli totta kai lähes heti ensitöikseen alkanut kyselemään, keneltä mä olin sen kimpun saanut. Paineen alla mä olin joutunut kertomaan, koska en mä osannut valehdella. Mä olin maailman surkein valehtelija, eikä asiaa ollut helpottanut se, että Ella oli virnistäen porannut jäänsiniset silmänsä suoraan mun sieluun asti. Se oli yrittänyt lukea pienen kortinkin, mikä myös yöpöydällä oli ja nojasi lasiseen maljakkoon. Mä olin vain vaivoin saanut Ellan näpit pidettyä erossa siitä.

Tietysti mä olin joutunut Ellan ristikuulusteluun mun paljastettua sille, että Elias oli lähettänyt mulle sen kukkakimpun. Niinhän parhaiden ystävien piti tehdä. Se oli kysellyt, oliko mulla ja Eliaksella jotain juttua, tai tykkäsinkö mä siitä jätkästä. Totta kai mä olin hämmentyneenä kieltänyt kaiken ja vähäisellä äänelläni kiljunut sen hiljaiseksi tai ainakin vaihtamaan aihetta.

Oikeasti mulla ei ollut mitään tietoa. Mä en oikein tiennyt, mitä mä ajattelin siitä jätkästä, enkä mä tiennyt, mitä mun siitä olisi pitänyt ajatella. Enkä mä myöskään tiennyt, mitä se itse ajatteli minusta. Ja kaiken lisäksi Eliashan oli varattu mies, tai ainakin se oli sen Ebban kanssa seurustellut lähes koko lukioajan. En mä tosin niiden nykytilanteesta tiennyt. Mä en ollut ollut koulussa moneen viikkoon, joten mä olin vähän pihalla, mitä siellä oli tapahtunut tai ollut tapahtumatta. Joka tapauksessa oli aivan liikaa asioita mitä mä en tiennyt, enkä mä en ollut asiaa jaksanut alkaa sen enemmän miettimään ja pohtimaan. Mun pää oli jo muutenkin ihan tarpeeksi sekaisin kaikesta. Vaikka kyllähän Eliaksen ajatteleminen aina vähän hymyilytti syystä tai toisesta.

Mä tiesin vain sen, että mä en ollut nähnyt Eliasta sen jälkeen, kun mä osastolle olin palannut. En ollut edes kuullut siitä mitään sitten sen tiistain, kun mä olin laittanut sille kiitosviestin ja se vastannut siihen. Mä en ollut ehtinyt vastaamaan siihen viestiin Ellan tullessa käymään, ja sitten se oli vähän niin kuin vain jäänyt. En tiennyt, mitä sellaiseen viestiin olisi pitänyt vastata. Kertoa, että ”hei Ella muuten tietää, että ne kukat on sulta” vai mitä ihmettä?



Oltiin me totta kai Ellan kanssa puhuttu muustakin, sen verran mitä mä olin jaksanut ja mun kurkusta oli ääntä lähtenyt. Sitä ei paljoa lähtenyt vieläkään, vaikka mun olo alkoi muuten olla jo vähän parempi. Mua pelotti ja paljon, että keuhkokuume ja influenssa jättäisivät muhun pysyvän jäljen, että mun yskimisestä kärsineet äänihuulet eivät palautuisi koskaan ennalleen. Että mun ääni jäisi ikuisiksi ajoiksi hyvin hiljaiseksi, hennoksi ja käheäksi. Miten mä sitten voisin puolustaa itseäni ja rakkaitani maailman pahuuksilta? Miten mä voisin tehdä asiakaspalvelutyötä mun rakastamassa paikassa? Pitäisikö mun irtisanoutua työstäni vai saisinko mä Heddalta potkut ihan muuten vain, koska olinhan ollut saikulla jo pienen ikuisuuden? Ja koska olihan se Eliaksen mummokin. Kyllä kai jo sekin oikeutti potkut antamaan?

Muuten mun olo oli tasaisen varmasti, pienin askelin lähtenyt kohenemaan, kiitos edelleen suoraan suoneen tiputettavien antibioottien ja särkylääkkeiden. Se sen verran parempi, että mä olisin halunnut jo tehdä jotain muutakin kuin lojua osastolla tekemättä mitään järkevää samaan aikaan, kun elämä osaston ulkopuolella jatkui normaalia kulkuaan. Mä olin vaan jumissa osastolla, tuijottelin samoja tylsiä seiniä jo liian monetta päivää putkeen ja kävelin hitain askelin osaston ahdistavaa käytävää edes takaisin turhautuneena siihen, että mä en saanut enkä voinut tehdä mitään. Koulutehtävät oli yksi ainoista asioista, mitä mä sain tehdä, mutta mitä en halunnut. Tein mä niitä silti vähän. Ehkä tsemppaisin sitten, kun pääsisin kotiin. Ehkä.


Kello oli reilu yksitoista illalla, mun huonekaveri nukkui jo enkä mä saanut unta. Mä kyllästyin kuuntelemaan omia ajatuksiani ja avasin silmäni, jotka eivät millään meinanneet edes pysyä kiinni, koska mua ei juuri väsyttänyt nukuttuani päivällä vähän liikaa. Hapuilin toisella kädelläni yöpöydän päällistä ja löysin ruusukultaisen iphoneni Ellan tuoman suklaalevyn päältä. Puhelimen näyttö loisti kirkkaana hämärässä huoneessa ja mua vähän pelotti, että se herätti mun huonekaverin, vaikka meidän sänkyjen väliin oli yön ajaksi vedetty se ruma, haaleansininen verho. Mä pidätin hengitystäni, kun kuulin ääntä verhon takaa ja huokaisin sitten helpotuksesta, kun tyytyväisen kuuloinen tuhina jatkui tasaisena. Mä haukoin pari kertaa syvempään henkeä riutuneisiin keuhkoihini ja asettelin happiviiksiäni vähän paremmin nenäni alle.

Mä selasin puhelintani mitään ajattelematta, ja kohta mä löysin itseni instagramista lukemasta mun ja sen sinisilmäisen, blondin jätkän viestiketjua. Erityisen huolella mä luin sen kaikista viimeisimmän viestin, minkä mä olin lukenut jo sata kertaa. Sen, mihin mä en ollut vieläkään vastannut. Sen, minkä jälkeen mä en ollut kuullut Eliaksesta sanaakaan.

@HoelElias: Kiva jos piristi 😊 Älä kerro Ellalle että ne on multa jos se ei vielä tiedä. Mä taisin mokata sunnuntaina sen silmissä ihan täysin koska se anto mulle eilen semmosenkin saarnan koulun jälkeen… Mut hei toivottavasti pääset pian kotiin.


Oliko se säikähtänyt Ellaa niin pahasti, että se ei enää uskaltanut puhua mulle mitään? Vai oliko Ella mennyt ja kieltänyt sitä olematta muhun yhteydessä sen jälkeen, kun se oli käynyt mun luona ja nähnyt Eliaksen lähettämän kukkakimpun? Ei Ella ainakaan kovin ihailevasti ollut Eliasta katsonut silloin, kun se sen näki Bjerkvikissä. Eikä Elias ollut juuri uskaltanut mulle silloin puhua, kun Ella oli ollut lähettyvillä. Ja sehän oli ollut, se huolehtinut parhaan ystävän velvollisuuksistaan ja pitänyt musta huolta koko kisapäivän ajan ja mä olin siitä niin kiitollinen.

Hetken mielijohteesta mä suljin instagramin ja painoin aloitusnäytöllä keikkuvaa whatsapin kuvaketta. Etsin keskusteluiden seasta abien russefeiring-ryhmän ja painoin ryhmän nimeä ryhmän jäsenet nähdäkseni. Mä etsin Eliaksen numeron, tallensin sen mun puhelimeni yhteistietoihin ja palasin sitten whatsapin etusivulle. Painoin oikeassa ylänurkassa olevaa sinistä kynän ja paperin kuvaa, etsin Eliaksen yhteystiedoistani ja avasin tyhjän viestiketjun. Mä mietin vielä hetken ennen kuin aloin hitaasti kirjoittamaan sille viestiä.

Emilie [23:27]:
Elias? Kaikki okei?


Sen lyhyen viestin muotoilemiseen meni aivan liian kauan aikaa ottaen huomioon, että se sisälsi kolme sanaa. Elias ei heti lukenut sitä ja mä ajattelin, että se oli joko nukkumassa tai sitten töissä. Hetken vastausta odoteltuani mä vaihdoin takaisin instagramin puolelle ja siihen kyllästyttyäni siirryin pinterestin ja mun vaaleanpunasävytteisen taulun pariin. Jonkin ajan kuluttua mun puhelin kuitenkin ilmoitti uudesta viestistä pienellä värähdyksellä ja mä painoin sen saman tien auki.

Elias [23:36]:
Joo kaikki ok. Mä en vain halua pilata sun ja Ellan välejä. Se selkeesti välittää susta paljon ja mä en taida olla se sen suosikki ihminen tällä hetkellä. Ei ollu siis tarkoitus ghostaa kokonaan mutta mä en vain oikein tiedä miten mun pitäis edetä tässä asiassa ilman että mä satutan ketään. Vähiten sua tai Ellaa.


Elias teki sen taas.

Mulla ei ollut mitään tietoa, miten mun olisi sille pitänyt vastata. Mä luin viestin läpi useaan kertaan, kuvitellen jätkän puhumaan face to face. Ja joka kerta, kun mun olisi pitänyt vastata sille jotain, mun suusta kuului vain epämääräistä pihinää. Miten tuollaiseen viestiin muka piti osata vastata yhtään mitään?

Joo kaikki ok.

Viesti alkoi lupaavasti, mutta loppu kertoi jotain aivan muuta.

Mä en vain halua pilata sun ja Ellan välejä. Se selkeesti välittää susta paljon ja mä en taida olla se sen suosikki ihminen tällä hetkellä.

Oliko Ella siis ihan oikeasti mennyt puhumaan Eliakselle sen jälkeen, kun se oli mun luona käynyt osastolla? Miksi ne kumpikaan eivät olleet puhuneet mulle?

Ei ollu siis tarkoitus ghostaa kokonaan mutta mä en vain oikein tiedä miten mun pitäis edetä tässä asiassa ilman että mä satutan ketään.

Edetä? Missä asiassa? Mihin suuntaan? Kenen kanssa?

Vähiten sua tai Ellaa.

Eliaksen viestistä ei jäänyt käteen muuta kuin paljon epätietoisuutta ja epämääräisiä kysymyksiä, mihin mulla ei ollut vastauksia.

Mun pitäisi puhua. Sekä Ellan, että Eliaksen kanssa.

Jos multa vain lähtisi tarpeeksi ääntä.

_________________________
Merkintä 14, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Ma 23 Marras 2020, 23:35
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 584

Figaron päiväkirja

Ystävät
17.11.2020

#russedrama


Upotin paljaat sormeni tallin käytävälle kahlitun Figaron ruskeaan karvaan. Suunnilleen viikossa ruuna oli muuttunut ylväästä kisaponista yhtä pörröiseksi kuin se Shelyesin uusi, kirjava shetlanninponi. Sillä kasvoi jopa partakarva, jota sivelin nenääni nyrpistäen. Siis partakarva, ratsuponilla?!

“Niin”, Hanne totesi käsi suun edessä nauruaan pidätellen. “Onhan siinä vähän sellaista  islanninhevosen näköä.”

“Eikä”, älähdin dramaattisen järkyttyneenä vilkaisten nopeasti vieressäni seissyttä tyttöä, mutta kääntäen katseeni nopeasti takaisin Figaroon. “Mitä, jos mulle on myytykin sillä törkyhinnalla joku pelkkä risteytysponi? Tilasto?

“Niin varmaan”, Hanne kohautti olkiaan virnistäen. “Sua on huijattu. Takuuvarmasti.”

Yritin kuumeisesti muistella, miltä se Auroran issikkaristeytys, Ronja, näyttikään, mutta sitten muistin siinä olevan myös vuonohevosta, joten se ei ehkä ollut vertailukohteista paras kahden alkuperäisrodun kantajana. Shelyesin vuoniksista ainakin Flamme oli jo tässä vaiheessa vuotta sen verran karvainen, ettei sieltä erottanut alta ponia enää juurikaan.

“Etkä nyt ala miettimään, voisiko se oikeasti olla mahdollista”, harmaahiuksinen ystäväni keskeytti naurahtaen holtittomana virtaamaan lähteneet ajatukseni. “Missä on se realisti-Ella, jonka mä tunnen? Ihan normaalilta tää oikeasti vielä näyttää.”

“Niinpä kai”, mutisin, “vaikka ihan järkyttävältä silti. Pakko pyytää joku klippaamaan se.”

Koska mun silmääni Figaro todella oli aivan kamala -- olkoonkin kuinka normaali hyvänsä. Sen karvankasvu oli ihan naurettavaa. Keväällä saisin todennäköisesti kutoa tumput sen pudottamasta turkista niin kuin olin kuullut joidenkin tekevän koiriensa villoista. Poniparka oli ollut lyhyen, kevyeksi tarkoitetun treenin jälkeen hiestä läpimärkä, joten senkin puolesta oli korkea aika klipata koko ruuna läpikotaisin. Ja ensi vuonna, kaikesta viisastuneena, se saisi niskaansa loimia jo elokuussa, jotta karva pysyisi ohuempana ja siistinä läpi talven.

Hanne ilmoitti menevänsä vessaan, kun mä jäin pohtimaan, kenet nakittaisin heilumaan klippauskoneen varteen. Joona ainakin oli hommassa epävirallinen mestari, sillä Theo tuntui olevan täysin ajeltu ympäri vuoden. Beatakin oli sanonut, että tulisi tallille minkä tahansa tekosyyn varjolla, kunhan vain saisi muuta ajateltavaa jatkuvasti lähestyvän synnytyksen päälle. Ymmärsin sitä täysin.

Heitin tummansinisen, kaulakappaleellisen sadeloimen Figaron ylle ja kiinnitin soljet. Olin juuri irrottamassa ponia käytävän ketjuista ja viemässä takaisin ulos, kun Matias käveli rennosti virnuillen vastaan. Nyökkäsin sille nopean tervehdyksen ja toivoin, että kohtaaminen olisi ollut sillä kuitattu, mutta ei se ollut. Matias halusi jutella. Tietenkin.

“Mitäs Ella?” se hymyili ensitöikseen ja asettui nojaamaan karsinan seinää vasten kädet taskuissa.

“Olin juuri viemässä tätä pihalle”, vastasin lyhyesti ja napakasti Figaroa kohti nyökäten.

“Vau, kello on kaksi ja Ella-Amalie Johansen Storvik EI ole nenä kiinni koulukirjassa! Maailmankirjat sekaisin ja niin edelleen”, poika jatkoi virnuiluaan.

“Tekisi hyvää sullekin”, pyöräytin silmiäni.

“Se oli vitsi, Ella.”

“Niin kuin varmaan sekin, mitä puhuitte Isakin, Eivindin ja Adrianin kanssa koulussa pari viikkoa sitten”, mä oksensin sanat sen eteen, ja kaduin sitä välittömästi. Vilkaisin säikähtäneenä Matiaksen kasvoja, jotka olivat rypistyneet mietteliääseen kurttuun. Poika veti kätensä puuskaan ja otti tukevamman asennon ennen kuin avasi suunsa:

“Ja mistäköhän me ollaan mahdettu puhua?”

Sanat  tuntuivat tuskallisen pitkiltä ja hitailta. Mä en halunnut puhua tästä Matiakselle. Tai halusin, mutta en juuri nyt. En ollut ehtinyt varautua, miettiä sanojani yhtään, kun kohtalokas lause oli jo vierinyt suustani ulos. Enää ei ollut paluuta.

“Kuinka mä olen niin raskas ihminen, että ihme, että oot jaksanut mua näinkin pitkään”, lauseet pulppusivat ulos jälleen hallitsemattomasti, “ja kuinka mä oon pelkkä kiero… Sellainen.. Pihtari, jolta et saisi vaikka haluaisitkin.”

Matiaksen kulmat kohosivat kiinnostuneina.
“Yritätkö sä siis sanoa, että kyllä saisin?”

Ja mun teki mieli lyödä sitä. Hetken yritin katsoa sen silmiin vakavana, mutta kun näin pojan oikeanpuoleisen suupielen nykivän, en voinut muuta kuin purskahtaa nauruun. Figaro katsoi mua kuin sekopäistä, ja mun aivot huusivat, ettei tämän näin pitänyt mennä.

“Ei, mutta ihan tosissaan”, Matias vakavoitui lopulta henkäisten syvään. “Mä en tiedä, mitä sä oot kuullut, mutta sanoin kyllä niille, ettet sä ole sellainen. Että oot mukava, ja niin.”

“Mukava?”

“Niin. Oothan sä.”

“Ai”, hymähdin huvittuneena, mutta samalla hieman epäuskoisena. Olisiko todella voinut olla, että Matias oli puolustanut mua niiden Astlyr-fanien keskellä? Se ei ollut varsinaisesti sellainen, joka olisi valinnut kenenkään puolta, mutta jostain syystä musta tuntui silti hyvältä. Matias oli mulle tärkeä.

“Mutta”, sanoin sitten painokkaasti. “Jos sä oikeasti vain yrität.. No, sitä, mun kanssa, niin ei onnistu.”

“No, mä tästä lähdenkin”, Matias kohautti olkiaan ja otti jo pari askelta takaisin tulosuuntaansa, kunnes kääntyi virnistäen ympäri: “Oikeesti Ella, enköhän mä olis jo painellut menemään aika kauan sitten, jos asia olis niin.”

“Ei susta tiedä”, tuhahdin, mutta hymyilin kuitenkin. Matias pörrötti mun hiuksia ja heilautti kättään ennen kuin katosi yläkertaan.

Oli kaikesta huolimatta helpottavaa, että olin saanut välini taas selviksi pojan kanssa. Ei mulla ollut mitään syytä olla uskomatta Matiaksen sanoja; ei se ollut koskaan mulle valehdellut. Eikä valehdellut nytkään, niin halusin uskoa. Mulla ei ollut varaa menettää yhtäkään tärkeää ihmistä, ystävää, elämästäni. Tarvitsin niitä kaikkia.

Silloin mulle tuli mieleen eilisiltainen viesti, johon en ollut edelleenkään vastannut. Kaivoin puhelimen taskusta ja avasin Emilien kanssa käydyn, kovin kireäksi menneen keskustelun, joka nosti palan kurkkuun. ”Oot ollut ihan outo viime aikoina” ja  ”Pitäis varmaan puhua” peräkkäin ei varsinaisesti koskaan luvannut mitään hyvää.

Mutta mä halusin puhua. Halusin sanoa sille, että sekin oli mulle tärkeä, vaikka se toivottavasti sen tiesikin.

Astuin Figaron kanssa ulos vesisateeseen. Terveyskeskuksen vierailuaika alkaisi parin tunnin päästä.
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty To 19 Marras 2020, 10:09
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Figaron päiväkirja
Vastaukset: 8
Luettu: 496

Princess Emilie

Ymmärrys
16.-17.11.2020 - #russedrama

Pohjautuu Ella-Amalien ja Eliaksen tarinoihin

Kun mä heräsin monta tuntia myöhemmin, Elias ei ollut enää mun vieressä istumassa. Mun käsi tuntui tyhjältä, ihan kuin siitä olisi puuttunut jotain. Sitten mä muistin, että Elias oli pitänyt mua kädestä ja silitellyt mun hiuksia, kun mä olin alkanut nukkumaan. Mä en tiennyt, koska se oli lähtenyt pois, mutta mun huonekaveri, se mukava mies, tiesi kertoa, että se oli pysynyt mun vierellä ihan osastoon vierailuajan loppuun asti. Se lämmitti mun sydäntä, ja mun olisin halunnut laittaa jätkälle viestiä, mutta mä en vaan jaksanut. Mä en jaksanut edes ottaa mun puhelinta käteen laittaakseni Ellalle viestiä, että mä olin hengissä ja kunnossa ja takaisin osastolla. Enkä mä jaksanut päivittää edes mun instagram-storya, että mä olin päätynyt terveyskeskuksen vuodeosastolle jo kolmatta kertaa viikon sisään. Tällä kertaa tosin omasta vapaasta tahdostani. Tai ainakin melkein. Ei Elias mua kotiin olisi vienyt, ihan sama mitä mä sille olisin yrittänyt sanoa. Myös porukat ja tottakai myös Ella olisivat mut kuitenkin osastolle raahanneet takaisin, jos mä en olisi alkanut yhteistyöhön.

Mua väsytti, vaikka mä olin ihan vasta herännyt. Mä halusin vaan nukkua. Nukkua ja samalla unohtaa koko influenssan ja aivotärähdyksen ja ehkä mahdollisen keuhkokuumeen. Mä olin niin väsynyt niiden kaikkien yhdistelmään, ja kun siihen päälle lisättiin Astlyr ja koko russebussidraama, niin mä olin aivan valmis. Valmis unohtamaan koko kuluneen vuoden ja siirtymään jo seuraavaan. Mä halusin jo kääntää uuden sivun ja aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta tätä vuotta oli jäljellä vielä aivan liian pitkästi. Mä en halunnut edes ajatella, mitä kaikkea tänä vuonna ehtisi vielä tapahtua.

Päivälliseksi tarjoiltiin jotain epämääräistä keittoa, ja mä yritin syödä siitä niin paljon, kuin vain sain alas menemään. Se oli aika mautonta ja pahaa, mutta mä söin siitä silti yli puolet ennen kuin se alkoi tökkimään niin pahasti, että mä en saanut nielaistua edes lusikallista enempää. Mä laskin lusikan tarjottimelle ja otin käteeni leivänpalan, mitä aloin hitaasti näykkimään. Se oli kuivaa ja kovaa, mutta mä söin sen silti, koska mun ruokailua ja nesteiden saantia seurattiin hyvin tarkasti mun yöpöydällä olevan lapun avulla.

”Mulla on tässä päivän lehti, jos sä haluat lukea”, mun huonekaveri sanoi ja ojensi sitä mua kohti samaan aikaan, kun mä suljin jälkiruoka-astian kannen ihan hyvän makuisen kiisselin syötyäni.

”Kiitos”, mä sanoin hiljaa, yrittäen saada ääneni kuuluviin ja kurottauduin vähän eteenpäin lehteen yltääkseni, ”Mä luen tän vähän myöhemmin.”

Mä en vilkaissutkaan sitä, vaan mä laitoin sen yöpöydälle odottamaan sitä hetkeä, että mä jaksaisin siihen keskittyä kunnolla. Mä työnsin ruokatarjottimeni vähän kauemmas musta ja nostin jalkani lattialta takaisin sänkyyn ja lämpimän peiton alle. Mä hautauduin mun peittoon, ja mä pyysin hoitajaa tuomaan mulle toisenkin, koska mua paleli taas niin paljon suoraan suoneen tiputettavista antibiooteista ja särkylääkkeistä huolimatta. Ne oli vasta laitettu tippumaan, eikä ne vielä olleet kerenneet alkaa vaikuttamaan kunnolla. Hoitaja mittasi multa kuumeen samalla, kun se toi jostain varaston uumenista kaivamansa peiton mulle ja kääri sen tiiviisti mun ympärille. Sitä oli 39.5 astetta. Eipä ihmekään, että mä en jaksanut tehdä mitään muuta, kuin vaan nukkua.


Mä olin päivällisen jälkeen taas nukahtanut, ja mä heräsin pari tuntia myöhemmin. Mulla oli vähän parempi olo, mutta hyväksi mä en sitä missään tapauksessa voinut sanoa. Harry Potterin V.I.P.-tutkinnon arvosanojen asteikolla se oli ehkä jotain peikon ja hirveän väliltä. Mä en kuitenkaan halunnut nukkua enää, jotta mä en valvoisi sitten koko yötä nukuttuani jo lähes koko päivän. Mä pakotin itseni avaamaan silmät ja palaamaan unimaailmasta takaisin karuun todellisuuteen, missä mua vaan piinattiin kaikella mahdollisella paskalla. Musta tuntui, että mä tein vain hidasta kuolemaa, että mä olisin elänyt jotain painajaista.

Mä ojensin käteni yöpöydälle, ja mä hapuilin käteeni sen sanomalehden, minkä mä olin saanut aiemmin. Mä suoristin sen muutamalta taitokselta, ja mun silmiin osui etusivun synkkä, mustalle pohjalle painettu otsikko sunnuntaina tapahtuneesta ulosajosta. Sen alapuolella oli kuva ulosajaneesta autosta. Se näytti tutulta, mutta mä en ihan heti saanut päähäni, että miksi hitossa. Mä käänsin sivua, ja etusivun uutinen lävähti mun silmien eteen koko kauheudessaan.

”Bjerkvikistä Svolværiin matkalla ollut musta Mercedes Benz-henkilöauto törmäsi Austvågøyalla kaiteeseen ajauduttuaan tieltä ulos.”

Sillon mä tiesin, miksi se auto oli niin tutun näköinen. Se oli Astlyrin mersu. Se, minkä sen iskä oli sille ostanut heti sen saatua ajokortin.

”Poliisin mukaan kuljettaja oli ajanut huomattavaa ylinopeutta ennen törmäämistä. Kyydissä oli kuljettajan lisäksi yksi täysi-ikäinen matkustaja.”

Etusivua koristaneella otsikolla ja kuvalla ei voitu tarkoittaa ketään muuta, kuin Astlyriä ja Maddea. Ja ratissa oli takuulla ollut Astlyr, koska se ei antanut kenenkään muun ajaa mersullaan. Mersulla, millä ei kuvan perusteella ajettaisi enää metriäkään sen tuhouduttua aivan täydellisesti.

Mä katselin kuvaa tiestä, jolla onnettomuus oli sattunut. Se oli mutkainen ja kapea, juuri sellainen tie, mitä mä en itse tykännyt ajaa niiden arvaamattomuuden vuoksi. Koskaan ei voinut tietää, mitä seuraavan mutkan takaa paljastuisi. Mä kiitin onneani siitä, että mä en ollut viikonloppuna ollut kuskin roolissa. Mä olin niin huonossa kunnossa, että olisin varmaan pian itsekin joutunut paikallislehden kohuttavaksi.

Mä laskin lehden syliini ja kaivoin puhelimeni esiin jostain kangaskassin pohjalta, sieltä, minne Elias oli sen hotellilta lähtiessämme pakannut. Mä avasin sen tärisevin käsin ja etsin whatsapista mun ja Ellan viestiketjun. Ella ei ollut paikalla, mutta mä silti laitoin sille viestiä ja toivoin, että se huomaisi ne.

Emilie [19:03]:
Ella???
Joko kuulit astlyrista???

Ella-Amalie [19:04]:
Ei oikein voi olla kuulematta


Niin, olihan Ella ollut tänään koulussakin. Siellä Astlyristä ja sen mersusta oli takuulla kohuttu koko päivä.

Emilie [19:04]:
Ihan kamalaa ja surullista
Vaikka se olikin Astlyr


Ella luki mun viestit heti, mutta sillä meni useampi minuutti vastata. Mä luulin, että se aikoi kirjoittaa tyyliin jonkin romaanin, joten mä olin vähän hämmentynyt lukiessani sen vastauksen.

Ella-Amalie [19:07]:
Niin
Mun mielestä vaan tosi idioottimaista
Sillä oli madde kyydissäkin??


Niin, olihan se vähän idioottimaistakin ajaa aivan liian kovaa kapeaa ja mutkaista tietä pitkin. Mä en itse ikinä tekisi niin, koska mä olin suhteellisen kiltti kuski. Mutta oli sanomattakin selvää, että Astlyr ei ollut, ja se oli koitunut sen kohtaloksi. Oli idioottimaista ajaa ylinopeutta sillä tiellä, mutta samalla mua silti vähän säälitti Astlyr. Vaikka mä miten vihasin sitä myrkkykäärmettä, mulla silti kävi sitä sääliksi. Mä toivoin, että se olisi kunnossa.

Emilie [19:07]:
No vähän
Mutta eikö sua muka yhtään säälitä?
Eihän se tahallaan

Ella-Amalie [19:08]:
Ei yhtään


Ei yhtään.

Mä en vaan voinut ymmärtää Ellaa. Vaikka mä miten yritin ymmärtää ja olla hyvä paras ystävä, niin mä en voinut ymmärtää. Mä en vaan ymmärtänyt.

Emilie [19:09]:
Täh
Mikä sua nyt taas vaivaa
Oot ollut ihan outo viime aikoina
Mistä te edes riitelette sen kanssa??


Ella luki mun viestit, mutta se ei vastannut. Se hävisi paikalta, ja mä kirosin hiljaa mielessäni. Mä ymmärsin sitä vielä vähän huonommin. Mä en ymmärtänyt, minkä takia se ei voinut puhua mulle. Se oli viime aikoina ollut vähän omituinen ja omaan kuoreensa vetäytyvä, ja mä olin antanut sen olla sellainen. Mä olin yrittänyt ymmärtää sen epänormaalia käytöstä ja olla sen tukena, saamatta vastakaikua. Se ei ollut puhunut mulle sanaakaan, vaan se piti kaiken aivan omana tietonaan. Se harmitti mua aivan älyttömästi.

Hetken miettimisen jälkeen laitoin sille vielä viestiä.

Emilie [19:11]:
Oisko sulla huomenna aikaa tulla käymään?
Pitäis varmaan puhua


Mä odottelin hetken, jos se vastaisi jotain, tai edes lukisi mun viestit, mutta ei. Vain syvä hiljaisuus. Mä huokaisin turhautuneena ja laskin mun puhelimen yöpöydälle.

Mä nostin sanomalehden mun sylistä, avasin jälleen sen saman uutisen ja luin sen yhtä uudestaan ja uudestaan läpi. Mä yritin mielessäni lukea sen eri äänenpainoilla ja murteilla. Mä luin sen niin, kuin television uutistenlukijat kertoivat uutisia. Mä luin sen Ellan äänellä ja puhetavalla, yrittäen ymmärtää sitä. Mä luin sen vielä yhä vain uudelleen ja uudelleen. Mä yritin löytää uutisesta sen jonkin asian, mikä sai Ellan suhtautumaan siihen niin eri tavalla kuin mä siihen suhtauduin.


***

Mä nukuin levottomasti. Mä en ollut saanut Ellalta mitään vastausta koko iltana ja se jäi painamaan mun mieltä. Mä näin painajaista siitä onnettomuudesta, minkä tuloksena Astlyr oli ilmeisesti sairaalassa ja sen mersu romuttuneena.

Painajaisessa Astlyr oli kuskin paikalla, Maddea ei ollut. Mä istuin Astlyrin vieressä, vänkärin paikalla ja katselin kauhun vallassa tuulilasin läpi liian nopeasti vaihtuvia maisemia. Mä yritin kiljua Astlyriä hidastamaan vauhtia, mutta se vain vilkaisi mua vahingoniloisesti ja painoi kaasua kiihdyttäen vauhtia entisestään.

Tie kävi entistäkin kapeammaksi ja mutkikkaammaksi, onnettomuuspaikka lähestyi aivan liian kovaa kyytiä. Kaikki meni sumeaksi ja sekavaksi, auto ajautui päin vastaantulevan kaistan puoleista kaidetta ja lopulta iskeytyi siihen kovan pamahduksen saattelemana. Hetken aikaa kuului vain särkyvän lasin helinää ja muuta epämääräistä meteliä, sitten kaikki pimeni ja hiljeni.

Mä havahduin siihen, että mä olin pudonnut mun sängystä ja että mä olin aivan solmulla happiviiksieni ja kanyylini kanssa. Hemmetin letkut. Mä painoin hoitajan kutsunappia saadakseni apua ja päästäkseni pinteestä, ja mä muistelin sitä vähän liiankin aidon oloista unta.

Silloin mä viimein ymmärsin.

Mä ymmärsin, mitä Ella oli tarkoittanut. Mä myös ymmärsin aivan täydellisesti, miksi siltä ei herunut yhtään sympatiaa Astlyrille. Ei herunut enää multakaan, ja mun teki mieli mennä whatsappiin ja laittaa Ellalle viestiä peruuttaen mun sanat, mutta mä en voinut. Mä vaan lojuin lattialla hoitajia odottaen.

Kun mä lopulta pääsin takaisin sänkyyni ja kaikki letkut oli saatu takaisin paikalleen, mä pyysin hoitajia nostamaan mun sängyn laidat ylös. Mä en halunnut enää toista kertaa samana yönä pudota sängystä. Mua väsytti niin, että en jaksanut enää avata puhelintani. Mä vaan toivoin, että Ella tulisi käymään ja mä voisin selittää sille. Ja että mä voisin puhua sen kanssa muutenkin kunnolla.

***

Tunnit tuntuivat aivan liian pitkiltä, kun mä odotin vierailuajan koittamista. Kellon ollessa melkein tarpeeksi, mä aloin laskemaan minuutteja siihen, että Ella ehkä tulisi käymään. Siitäkään mä en ollut yhtään varma, koska se ei ollut vieläkään vastannut mulle mitään. Mä jouduin vaan elämään epätietoisuudessa ja odottamaan kärsivällisesti.

Yhtäkkiä huoneen oveen koputettiin.

”Tällä olisi kukkalähetys Emilielle”, vaalea hoitaja huikkasi avatessaan oven.

Se oli ihana, pieni kimppu, missä oli vaaleanpunaisia kukkia. Hoitaja tuli mun luokse ja ojensi kukat mulle, ja mä otin ne hämmentyneenä vastaan. Kuka mulle muka kukkia lähettelisi? Ei Ella ainakaan, eikä mulle muita edes tullut mieleen.

”Tässä on korttikin”, hoitaja hymyili.

Mä käänsin sen ympäri, ja luin sen taakse raapustetun tekstin.

”Toivottavasti sä paranet pian. Anteeksi kaikista ongelmista, mihin sä mahdollisesti jouduit, kun suostuin sun kuskiksi. E”

Elias.

”Kukas se tämä mystinen E on?” hoitaja uteli mun luettua tekstin ääneen, ”Salainen ihailijako?”

”Se on mun… ystävä”, mä hymyilin ja laskin kortin kädestäni, ”Tosi hyvä ystävä.”

Hoitaja lähti hakemaan kimpulle sopivaa maljakkoa, ja mä otin puhelimen käteeni. Mä etsin mun ja Eliaksen instagram-keskustelun ja samalla tajusin, että mulla ei ollut edes sen numeroa.

@princesseemilie: Kiitos kukista! 💕


Mä mietin vielä, että mä olisin laittanut toisenkin viestin perään, mutta mä en ehtinyt. Jätkä alkoi jo kirjoittamaan vastausta, joten mä annoin olla.

@HoelElias: Kiva jos piristi 😊 Älä kerro Ellalle että ne on multa jos se ei vielä tiedä. Mä taisin mokata sunnuntaina sen silmissä ihan täysin koska se anto mulle eilen semmosenkin saarnan koulun jälkeen… Mut hei toivottavasti pääset pian kotiin.


Älä kerro Ellalle että ne on multa jos se ei vielä tiedä. Mä taisin mokata sunnuntaina sen silmissä ihan täysin koska se anto mulle eilen semmosenkin saarnan koulun jälkeen…

Ei se vielä tiennyt, mutta kohta se tietäisi, jos se tulisi käymään. Mä en mitenkään voisi piilotella siltä niitä kukkia. Totta kai se kysyisi, että keneltä mä ne olin saanut. Ja mä olin maailman surkein valehtelemaan.

Mä melkein toivoin, että Ella ei tulisi käymään.

Kohta huoneen ovi avautui uudestaan, ja mä odotin näkeväni sen vaalean hoitajan jälleen. Sen mä näinkin, mutta sen perässä huoneeseen tuli vaalea tyttö, kenet mä tunnistin saman tien.

Se oli Ella.

_________________________
Merkintä 13, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Ke 18 Marras 2020, 22:45
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 584

Om Ellas liv

Moraalisaarnoja
16.11.2020



Kello kuudelta maanantaiaamuna pyörittelin lusikkaa valtavassa kahvikupissa, söin verigreippiä, enkä edelleenkään uskonut viikonlopun tapahtumia todeksi. Koko eilinen kilpailupäivä tuntui unelta, utopialta, ja olin joutunut nipistämään itseäni niin monesti, että käsivarressa oli vieläkin kynsien painaumia. Tuntui ihmeelliseltä, että kaikkien niiden tuskallisen pitkien viikkojen jälkeen me oltiin Figaron kanssa päästy suoraan huipulle. Sijoituttu. Voitettu. Laukattu ensimmäisinä kunniakierroksella. Mun mielestä se oli tuntunut pilvien kanssa lentämiseltä.

Koversin greipin punaista hedelmälihaa lusikalla ja nipistin itseäni taas. Kielellä tuntunut kirpeys ei ollut utopiaa. Sinipunavalkoisen ruusukkeen ja huippuprosenttien tuomasta, hetkellisestä euforiasta huolimatta tiesin, että mun oli vielä palattava maan pinnalle. Helpon B:n voittaminen ei sinällään ollut vielä mikään saavutus Figaron tasoisella ponilla. Ennemminkin se oli ollut oletusarvo; sitä olin lähtenyt hakemaan. Se oli lähtötaso, josta oli nyt mentävä eteenpäin.

Mutta en mä sitä voinut kiistää: Astlyrin omahyväisen, nokkavan naaman kääntyminen satakahdeksankymmentä astetta ympäri oli tuntunut hyvältä. Niin hyvältä, että olin melkein jo tuntenut siitä syyllisyyttä, mutta sitten olin taas muistanut bimbon inhottavan, ylimielisen käytöksen muita kohtaan, sekä jääkylmän olemuksen, ja nauttinut päivästä Bjerkvikissä jälleen niin paljon kuin pystyin. Mä ansaitsin nauttia. Ansaitsin hyviä fiiliksiä ja onnistumisen iloa synkän syksyn jälkeen. Kun katsoin Emilien laittamia Instagram-postauksia meistä, musta ja Figarosta yhtä uudelleen ja uudelleen, en voinut olla hymyilemättä. Annoin itseni lepäillä pilvilinnoissa vielä hetken.

Laskin puhelimen alas takaisin keittiösaarekkeen päälle, jolloin silmiini osui aamuinen Lofotposten, jonka isä oli kaiketi jättänyt siihen juotuaan kahvinsa seisten kahvinkeittimen vieressä niin kuin sillä oli tapana. Kirkuvan punaisen, koristeellisen nimen alla oli synkkä, mustalle pohjalle painettu, valkoinen otsikko, joka sai mut kurottamaan lehden lähemmäs.

HENKILÖAUTON ULOSAJO AUSTVÅGØYALLA

Sen alapuolella oli kuva. Lohduton kuva mustasta, täysin rusentuneesta autosta, jolla kukaan ei ajaisi enää metriäkään, ja joka oli ympäröity sinikeltaisella politiet-nauhalla. Käänsin sivua, luin. Luin sana sanalta, rivi riviltä vain tajutakseni, että se auto kannessa oli näyttänyt aivan liian tutulta.

”Bjerkvikistä Svolværiin matkalla ollut musta Mercedes Benz-henkilöauto törmäsi Austvågøyalla kaiteeseen ajauduttuaan tieltä ulos.”

Astlyr. Sen oli pakko olla.

”Poliisin mukaan kuljettaja oli ajanut huomattavaa ylinopeutta ennen törmäämistä.”

Ei helvetti.

”Kyydissä oli kuljettajan lisäksi yksi täysi-ikäinen matkustaja.”

Madde.
Jutun vieressä oli kuva myös tiestä, jolla onnettomuus oli sattunut. Se oli kapea, se mutkitteli. Mulla ei edes ollut ajokorttia, mutta silti tiesin, että nopeus olisi pidettävä alhaalla sellaisissa paikoissa.

Huokaisin nojaten päätäni käsien varaan. Mä tiesin, että Astlyr oli tyhmä. Mä tiesin, että se saattoi uskoa olevansa kaikessa vähän parempi kuin muut, myös ajamisessa. Mutta mä en tiennyt, että se olisi niin tyhmä, niin idiootti, että se lähtisi toiminnallaan vaarantamaan, ei vain itsensä, vaan myös jonkun toisen hengen. Toivottavasti se ymmärsi, että ne olisivat voineet kuolla.

Jokaisella mieleen pulpahtaneella ajatuksella Astlyr vajosi mun silmissäni alemmas ja alemmas. Törkeä liikenteen, ihmishenkien vaarantaminen tietoisella valinnalla ajaa ylinopeutta oli mun mielestä todella moraalitonta; suorastaan alhaista, oli tilanne mikä tahansa. Jos sen perässä olisi ajanut joku muu, olisi se voinut tappaa teollaan jonkun täysin ulkopuolisenkin.

Toivottavasti se ymmärsi.

Koulun käytävillä oli vaitonaisempaa kuin ennen. Astlyr oli sairaalassa, kaikki tiesivät jo, ja ilmeisesti pitivät sille nyt jotain hiljaista hetkeä kuin se olisi kuollut. Kaikki olivat lukeneet päivän lehden tai vähintään @drama_i_austlofotenvgs Instagram-tililtä. Se oli kuin Gossip Girl -- kukaan ei tiennyt tilin ylläpitäjää, mutta se kyllä tiesi kaikista kaiken. Turma-auton kuvan alla oli kattava selostus koko onnettomuudesta ja sen osallisista.

Bli frisk snart! luki postauksen lopussa. Oksettavaa.

Myös Emilie oli jälleen sairaalassa, mikä oli tietenkin ehdottoman hyvä asia, mutta se tyttö oli mun parasta oleiluseuraa aina joka maanantai. Olin lopulta lyöttäytynyt lapsuudenystävieni Ingen, Trinen ja Julien seuraan koko päiväksi vältellen Matiasta, Adriania ja muita niiden kanssa hengailevia poikia parhaani mukaan. En ollut vieläkään sulattanut poikien puheita mun selkäni takana, enkä sulattaisi. Kisamatkat Matias seurana olivat olleet jo tarpeeksi ahdistavia, puhumattakaan siitä, että se oli pyytänyt mua lauantaiyönä mukaansa juomaan -- ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kaiken lisäksi heti koulun ovesta sisään astuttuani ne olivat katsoneet mua nenänvarttaan pitkin kuin minä olisin ollut syypää Astlyrin onnettomuuteen. Olin melkein huutanut niille, että itsepähän kaahasi. Oli varmaan vielä humalassakin sen tuntien, mikä teki tytön säälimisestä entistäkin vaikeampaa. Mä en ymmärtänyt, miksi kaikki tuntuivat olevan niin surullisia tapauksesta. Jopa Astlyrin porukan kiusaamisen kohteet, jopa Torbjørn Thorstensen taisi tirauttaa salaa pari kyyneltä, ja mä pyöräytin silmiäni.

Iltapäivällä selasin historiankirjaa koulun leveällä ikkunalaudalla ja heiluttelin jalkojani vapaina. Mulla oli tapana jäädä lukiolle tuntien jälkeen vielä hetkeksi, sillä koulun oppimisympäristö oli paljon parempi, intensiivisempi kuin kotona. Asiat tuntuivat jäävän päähän tuhat kertaa paremmin.

Paitsi sinä päivänä.

Sinä päivänä, kun paras ystäväni makasi sairaalassa sen sijaan, että se olisi nauranut TikTokeille mun vieressä, vaikka se häiritsi aina mun keskittymistä. Mä kaipasin Emilietä.

Sitten se vaaleahiuksinen poika, jonka takia Emilie joutuisi kenties viettämään valkoisten seinien sisällä paljon kauemmin kuin alun perin piti, käveli kauluspaidassaan ohi, ja mun päässä napsahti.

“Elias!” huudahdin silmalasipäiselle pojalle, jonka rillit melkein tippuivat sen nenältä -- niin äkkinäisen käännöksen se teki. “Mulla on asiaa.”

Poika näytti metsästäjän tähtäimessä olleelta jänikseltä mun hypätessä alas ikkunalta ja ottaessa varmoja askeleita sen luo. Se tiesi, mistä mä halusin puhua; mistä olin halunnut puhua sen kanssa koko viikonlopun, mutta olin lykännyt hetkeä tänne asti. Emin takia.

“Mikä helvetin idea se oli?” aloitin saarnani napakasti, ja Elias säpsähti. Se aukoi ja sulki suutaan, mutta sanat katosivat ilmeisesti jonnekin sen kurkunpään tienoille.

“M-Mikä?” poika sai vihdoin kakistettua, mikä nosti mun ärsytystasoa vielä entisestään.

“Miksi ihmeessä sä raahasit kuolemaisillaan olleen Emilien jonnekin Bjerkvikiin, monen tunnin ajomatkan päähän?! Ymmärrätkö, mitkä seuraukset sillä olisi voinut olla?” pommitin heti. Pidin olemuksen viileänä, mutta tiukkana. En halunnut riidellä, vaan ilmoittaa Eliakselle, ettei sen toiminta ollut millään mittarilla hyväksyttävää.

“Se-Se halusi. Se oli sen idea.”

“Voi hitto, totta kai se halusi! Niitä kisoja oli odotettu vaikka kuinka kauan! Mutta kukaan, kukaan muu kuin sinä, Elias, ei olisi ollut niin helvetin edesvastuuton, että olisi toteuttanut sen typerät, kuumehoureiset ideat”, paasasin kädet lanteilla edelleen varsin säikähtäneelle pojalle. Se nyökki kuin pakko-oireinen, ja todella toivoin, että se tajusi mun haluavan vain ystäväni parasta. Halusin, että Emilie toipuisi vielä joskus kamalasta taudistaan, eikä se onnistuisi vuodeosastolta karkailemalla.

“Niin”, Elias inisi hiljaa katse maahan painautuneena.

“Jos sä haluat olla sen ystävä”, mä yskäisin lopuksi, “tai jotain muuta, niin tee se fiksusti. Emilie on ihana tyyppi, mutta et sä tollasena kynnysmattona pääse mihinkään. Se tarvitsee jonkun, joka takoo sen päähän järkeä, kun se ehdottaa jotain noin idioottimaista.”

Eliaksen kasvoille nousi kevyt puna, kun totesin sille vielä, että en halunnut enää kertaakaan todistaa mitään vastaavaa, ja marssin tieheni. Elias oli niin kovin ystävällinen ja mukava, mutta myös ilmeisen vietävissä. Ilmeisesti se luuli, että sellaisena sai ystäviä, mikä oli mun mielestä erikoista.

***

Illalla puhelin kilahti. Olin odottanut sitä viestiä, sillä mä olin vannottanut Emiliellä, että sen olisi pakko ilmoittaa päivittäin olevansa elossa, sillä terveyskeskuksen vierailuajat olivat ihan säälittäviä.

Emilie [19:03]:
Ella???
Joko kuulit astlyrista???


Ei helvetti. Miksi sekin halusi jauhaa tästä?

Ella-Amalie [19:04]:
Ei oikein voi olla kuulematta

Emilie [19:04]:
Ihan kamalaa ja surullista
Vaikka se olikin Astlyr


Mä mietin hetken ennen kuin vastasin. Emilie oli mua paljon tunteellisempi, mutta olisin silti odottanut siltä erilaista reaktiota. Olisin odottanut, että senkin mielestä Astlyr oli ollut lähinnä täysi idiootti kaahatessaan sellaisella pikkutiellä. Sillä hetkellä halusin vain unohtaa koko aiheen ja jatkaa elämässä eteenpäin. Kohta Astlyr pääsisi varmasti sairaalasta, ja kaikki muutkin unohtaisivat.

Pitäydyin silti kannassani.

Ella-Amalie [19:07]:
Niin
Mun mielestä vaan tosi vastuutonta
Sillä oli madde kyydissäkin??

Emilie [19:07]:
No vähän
Mutta eikö sua muka yhtään säälitä?
Eihän se tahallaan

Ella-Amalie [19:08]:
Ei yhtään

Emilie [19:09]:
Täh
Mikä sua nyt taas vaivaa
Oot ollut ihan outo viime aikoina
Mistä te edes riitelette sen kanssa??


Niin. Huokaisten laskin puhelimeni alas, enkä vastannut sille enää mitään. Nousin sängyltä ylös, astelin portaat alakertaan; suoraa tietä keittiöön ja etsin sen aamuisen Lofotpostenin. Siinä se oli, juuri samassa paikassa jonne sen olin jättänytkin. Isä ja äiti olivat edelleen töissä.

HENKILÖAUTON ULOSAJO AUSTVÅGØYALLA, sanoi otsikko edelleen.

Luin sen uudestaan.

Uudestaan, uudestaan, uudestaan.

Vielä uudestaan.

Oliko mussa jotain vikaa, kun en siltikään tuntenut surua?

Lusikoin iltapalaksi greippiä ja tuijotin kuvaa mustasta mersusta kuin transsissa.

Toivottavasti se, hitto vie, ymmärsi.
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty Ke 18 Marras 2020, 16:45
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Om Ellas liv
Vastaukset: 11
Luettu: 605

Om Ellas liv



Se erikoinen Elias todella oli lähettänyt mulle videoita. Ne olivat huonosti kuvattuja; kamera oli tärissyt ja kuvanlaadussa oli toivomisen varaa. Aina välillä näin monen sekunnin pätkän pelkästä satakertaiseksi zoomatusta Tegurin takamuksesta. Mutta videoita ne olivat silti. Pyysin tunneille harvemmin ketään kuvaajaksi, joten olin loppujen lopuksi ollut ihan mielissäni Eliaksen oma-aloitteisuudesta, vaikka salakuvaus ajatuksena olikin alkuun kuulostanut vähintäänkin perverssiltä.

Makasin sängylläni jalat koukussa käännellen ja väännellen kuvaruutua kaikkiin ilmansuuntiin. Liu’utin kahta sormea näytöllä suurentaakseni kuvaa vuoroin Figaron liikkeisiin, vuoroin mun istuntaani. Seurasin käsieni myötäämistä, ryhtini suoruutta ja Figaron reaktioita. Kulmakarvat kääntyivät arvioivaan kurttuun.

“Hanne”, kutsuin mun jalkopäätyni tunti sitten taloksi asettunutta tyttöä. “Kato.”

Harmaahiuksinen nousi kulmiaan kohottaen vaivalloisesti istumaan lukiten puhelimensa ja raahautui mun vierelle.
“No näytä.”

“Nyt rehellisesti”, painotin ensin, jotta se ei sanoisi mitään mua mielistelläkseni. Harvoin Hanne niin tekikään, ja ehkä siksi se oli mun ystävä. “Onko noi laukannostot sun mielestä ihan liian hätäisiä ja töksähtäviä?”

Hanne tiirasi ruutua hetken yhtä tarkasti kuin mä olin tehnyt, ja virnisti. Kun tajusin sen imitoivan mua, heitin sitä tyynyllä.
“Mä kysyin tosissani!”

“Rehellisesti sanottuna”, Hanne vakavoitui lopulta hymynsä kanssa ja köhäisi, “sä Ella mietit aivan liikaa. Ne on vaan yhdet kisat.”

“Joo. Yhdet kisat, joissa mun pitää pärjätä”, pyöräytin silmiäni ja nappasin puhelimeni takaisin ystäväni ojennetusta kädestä.

“Sitä suuremmalla syyllä lopetat ton mussuttamisen”, Hanne totesi napakasti. “Sä vielä stressaat ittes hengiltä ennen kuin ehdit edes radalle.”

Huokaisin. Hanne oli valitettavan oikeassa, kuten yleensäkin. Mun oli myönnettävä, että oli hyvä, että se oli tullut juuri tänään. Ilman sitä mä olisin kahlannut aivot homeessa koulukirjoja läpi lieventääkseni sunnuntain kilpailuiden tuomia paineita, siis paineistamalla itseäni loppukokeilla. Olin päivittäin samassa, loputtomassa kierteessä ilman ulkopuolisia. Mutta se oli mun tapa käsitellä asioita.

“Sitä paitsi”, harmaahiuksisen kasvoille nousi jälleen viekas hymy. “Sulla on ainakin maailman paras groom.”

“Niinpä niin”, hymyilin sille, enkä edes voinut olla eri mieltä.

Hetki me oltiin melkein hiljaa; Hanne selasi TikTokia näyttäen mulle parhaat löytämänsä videot, joille me naurettiin. Mä taas en voinut lopettaa oman suoritukseni loputonta arviointia. Yritin siirtyä HoelElias-viestiketjusta muualle Instagramiin, mutta Astlyrin muka-Rytterhus-sponsoroidut influensserikuvat Tegurin kanssa vainosivat mua. Jos Emiliellä olisi mitään sananvaltaa työpaikallaan, ei sillä bimbolla olisi koskaan mitään asiaa putiikin todelliseksi sponsoriratsastajaksi. Hymähdin halveksivasti, kun päädyin selaamaan sen profiilia läpi. En seurannut sen tiliä syystä. Astlyrin ärsyttävää, ylimielistä naamaa oli joka puolella, vaikka kyseessä oli sen hevosille omistettu käyttäjä. Profiilikuvassa se poseerasi Robinin kanssa kuin Jannin hevonen olisi ollut sen oma, tai edes vuokralla. Säälittävää suorastaan, ehdin ajatella, kunnes Hanne havahdutti mut takaisin maankamaralle.

“Christian ei varmaan ole tulossa mukaan?” tyttö naurahti keveästi, huolettomasti, mutta voi, minkä myllerryksen se saikaan huolettomalla lausahduksella aikaan mun aivosoluissani.

Hanne ei vieläkään tiennyt Katyasta ja Christianista, mutta Katya tiesi Hannesta ja Christianista. Ja Katya tiesi, koska minä olin kertonut sille. Minä, joka en koskaan kertonut kenellekään puolikastakaan salaisuutta, olin mennyt möläyttämään jotain sellaista, mikä saattoi puhkaista tämän iloisen ystävyyskuplan, jota me Hannen kanssa oltiin seuraavat kolme viikkoa viettämässä. Pala nousi kurkkuun, kun ajattelinkaan toisen menettämistä.

“En usko”, yskäisin sitten nopeasti ennen kuin Hanne ehti epäillä mitään. “Ei se yleensä ole tullut kisareissuille ellei ole ollut ihan pakko. Tai hyvät after ridet.”

“Niin”, Hanne myhäili. “Olisi kyllä hauska nähdä se.”

Katya oli ansainnut kuulla totuuden, mutta mulla oli vahva intuitio sen suhteen, ettei Hanne ymmärtäisi. Ettei se ymmärtäisi, miksen mä ollut kertonut Katyasta ja Christianista sille, mutta Katyalle olin kyllä kertonut kaiken vastapuolen toimista. Mä olin ajanut itseni ristituleen, josta ei ollut ulospääsyä, ei pakotietä. Jotakuta sattuisi.

“Niin”, myötäilin, vaikka sydämeni pohjasta toivoin, ettei niiden kahden tiet kohtaisi enää ikinä. “Etköhän sä näe.”
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty Pe 13 Marras 2020, 22:23
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Om Ellas liv
Vastaukset: 11
Luettu: 605

Princess Emilie

jeg errrRrr oOk tak
13.11.2020 - #NVRK2020 #russedrama

Mun päässä jyskytti, ja musta tuntui, että mä olisin jäänyt suoraan katujyrän alle. Mä raotin mun silmiä varovasti, ja mä näin jo vähän liiankin tutuksi käyneen näyn. Se valkoinen katto ja ne liian kirkkaat valot.

"Ei vittu…", mä mumisin ja nostin käteni silmieni päälle, koska katosta roikkuvat valot suorastaan sokaisivat, "Täällä taas."

"Huomenta", kuului myös jo tutuksi käynyt, matala miehen ääni mun oikealta puolelta, "Tuliko ikävä?"

Mä en kerennyt vastata mitään, koska huone pölähti hetkessä täyteen niitä tuttuja lähi- ja sairaanhoitajia. Ne olivat kuulleet miehen puhuvan, ja ne tiesivät, että se tarkoitti vain yhtä asiaa: mä olin tullut tajuihini. Eihän se nyt yksin puhelisi. Ehkä.

"Täälläkö ollaan herätty tähän päivään?" se sama, mukava sairaanhoitaja kysyi, joka mut keskiviikkona oli kotiuttanut.

"Tiedätkö sä, minkä takia sä oot täällä?" kuului toisen, blondin valkopukuisen hoitajan suusta.

"Muistatko sä mitä on tapahtunut?" kysyi kolmas, valkopukuinen ja miespuolinen hoitaja.

Mua alkoi ahdistamaan joka puolelta satelevat kysymykset ja huolehtimiset, ja mä en aluksi saanut sanaakaan suustani. Mulla ei ollut mitään tietoa, minkä takia mä makasin taas siinä samassa sairaalasängyssä. Mä tiesin vain sen, että mun päätä särki ihan helvetillisesti, ja sen, että mulla oli ihan hiton huono olo. Enkä mä ehtinyt sanoa mitään tai varoittaa ketään, ennen kuin mä jo oksensin suoraan lattialle mun sängyn viereen. Se parrakas mieshoitaja kiirehti mun luokse huoneen nurkasta nappaamansa roskiksen kanssa, ja joku lähti pois huoneesta siivoajia huudellen.

"Anna kaiken tulla vaan ulos, se helpottaa", hoitaja puhui rauhassa ja piteli musta kiinni, etten mä kaatuisi lattialle, "Sä oot eilen illalla saanut aivotärähdyksen, hevonen potkaisi sua päähän. Onneksi sulla oli kypärä päässä, se pelasti luultavasti sun hengen."

Aivotärähdys. Se sana sai mun olon entistä huonommaksi ja mä yökin vielä lisää, sen hoitajan edelleen pidellessä musta ja samalla myös roskiksesta kiinni. Ja onneksi piti, koska mua huimasi niin paljon, että koko maailma vain pyöri mun silmissä. Mä yritin vain parhaani mukaan olla tukehtumatta ja saada yökkäilyn loppumaan, mutta se tuntui mahdottomalta. Mulle tuli pieni paniikki, ja mä vaan aloin itkemään hysteerisesti. Mä haukoin happea lomassa samalla kun yökin, ja se ihana hoitaja vaan istui rauhassa mun vieressä ottaen mut entistä tiukempaan otteeseen.

"Hei ei tässä oo mitään hätää, kaikki järjestyy kyllä", se puhui rauhassa ja silitti mun käsivartta.

Se sai mun olon tuntemaan turvalliseksi, ja pikkuhiljaa mä sain itseni kasattua ja hyperventiloimisen loppumaan. Kyyneleet valuivat mun poskilla vielä senkin jälkeen, kun mä sain yökkimisen viimein loppumaan, ja se mut kotiuttanut sairaanhoitaja toi mulle paperia. Että mä sain kyyneleeni kuivattua ja naamani pyyhittyä. Mun täytyi näyttää aivan järkyttävältä, mutta se silti kehui mua kauniiksi, ja se sai mut lopullisesti vakuuttumaan siitä, että mä olin hyvässä ja ammattitaitoisessa hoidossa, ja että ei tässä oikeasti ollut mitään hätää. Kyllä kaikki järjestyisi. Ainakin mä toivoin niin.


Aivotärähdys. Se sana pyöri mun päässä vielä senkin jälkeen, kun hoitajat olivat huoneesta lähteneet. Mulle oli selvitetty tilannetta, ja mä sain tietää, että mä olin eilisellä tunnilla pudonnut Dimonan selästä suoraan Tegurin jalkoihin. Mä olin saanut kavioista päähäni, ilmeisesti Tegurin toimesta kypärään jääneestä, valtavasta kavionjäljestä päätellen. Dimonan kaviot olivat paljon pienemmät kuin se jälki. Mä olin itsekin nähnyt kypäräni, joka oli nyt entinen kypärä. Sillä ei enää kukaan ratsastaisi hetkeäkään. Mulla tulisi aika tosi kiire hommata itselleni uusi kypärä sunnuntain kisoja varten. Kisoja varten, mihin osallistuminen oli tällä hetkellä hyvin epävarmaa. Mä en uskaltanut edes puhua niistä kenellekkään, koska mä tiesin, että multa olisi kielletty niihin osallistuminen. Mä laitoin vaan työpaikalle viestiä, että voisivatko ne hommata mulle uuden kypärän sunnuntaihin mennessä. Hedda oli vastannut, että tottakai, ja toivottanut pikaista paranemista.

Mulla ei eilisestä ollut paljoa muistikuvia jäänyt mieleen, mutta kun mä oikein kaivelin muistiani, mä muistin jotain. Lyhyitä välähdyksiä tallilta, Dimonan selästä, ambulanssista sekä sairaalan pitkiltä käytäviltä. Mä muistin sen kamalan palelemisen, ja samalla tajusin, että mua ei palellut enää. Oliko mun kuume lopultakin laskenut? Sitten mä tajusin, että mä makasin kolmen paksun peiton alla, ja mulla oli taas kanyyli ja tippaletku kämmenselässä kiinni. Se oli ehkä sittenkin vain turha toivo, ja kuin tilauksesta mua alkoi taas palelemaan ihan hemmetisti. Mun naamalle iskettiin myös ne happiviikset takaisin sen jälkeen, kun olin lopettanut yökkimiseni ja sen sijaan alkanut yskimään hullun lailla. Että eipä siitä järkyttävästä yskästäkään oltu eroon päästy. Mä en voinut ymmärtää, miten tässä pystyi näin käymään? Mä olin kotiutunut sairaalasta keskiviikkona, ja heti seuraavana päivänä palannut sinne taas ambulanssikyydillä ja entistä huonommassa kunnossa. Mä olin herännyt mun pahimpaan painajaiseeni. Päiväkin oli minulle kerrottu. Sehän oli 13. ja perjantai, tietysti.

Mulla oli järkyttävän päänsäryn ja nyt jo vähän onneksi helpottaneen huonon olon lisäksi muistona aivan valtaisa, kirjava mustelma pakarassa ja toinen selässä mun jouduttua hevosten jalkoihin. Mut oli kuulemma röntgenkuvattu sillä aikaa, kun mä olin ollut tajuttomana, eikä murtumia onneksi ollut. Mä olin ollut onnekas ja päässyt suhteellisen vähällä. Vaikka ei se siltä nyt tuntunutkaan. Musta tuntui siltä, että mun päältä oli ajettu katujyrällä, sen jälkeen nakattu pakasteeseen ja vielä sen jälkeen mun keuhkot olisi poltettu.


Mun puhelin oli sängyn viereisellä yöpöydällä lojumassa, ja mä nappasin sen käteeni. Kello oli 7:15 ja mä tiesin, että vielä olisi aika kauan aikaa aamupalaan. Mulla oli kamala nälkä, koska mä olin vasta oksentanut mahani tyhjäksi, joten ei auttanut kuin kärsiä ja odotella ruoka-aikaa. Mä sain puhelimeni lukituksen avattua. Mun whatsapp oli taas kerran räjähtänyt viesteistä, mutta mä en jaksanut lukea niitä. Mä avasin suoraan instagramin, ja ensimmäisenä päivitin instagram-storyni. Mä otin videon, ensin etukameralla ja vaihdoin sitten takakameraan. Mä kirjotin tekstiksi "day seven, here again. got kicked to my head, thank you Tegur." ja kirjoitin alle vielä päivämäärän, "friday, 13th november". Paikaksi merkkasin vielä Våganin kunnan terveyskeskuksen, ennen kuin postasin kuvan storyyni.

Mun direct oli taas kerran räjähtänyt, ja mä olin onnellinen siitä, että instagram nykyään lajitteli viestit kahteen eri kansioon. Multa olisi muuten jäänyt tärkeä viesti huomaamatta. Se oli Eliakselta.

"@HoelElias: Hei. Håper du har det bra og ikke noe bra skjedde? Jeg har videoer per time. Men ikke faller. Ikke de er sannsyngligvis gode oo, men vil du forstt ha dem?"


Se viesti sai mut hymyilemään. Mutta viesti sen alla sai mut kauhistumaan.

"@princessemilie: jeg errrRrr oOk tak"


MISSÄ VÄLISSÄ MÄ OLIN JOTAIN TUOLLAISTA KIRJOITTANUT?????? Kolme tuntia sitten???

Elias ei ollut vastannut mitään, se ei ollut toivottavasti ehtinyt näkemään sitä. Mä poistin sen äkkiä, ja kirjoitin järkevämmän viestin vastaukseksi.

"@princessemilie: Jeg er ok, takk. Jeg her hjernerystelse, hodet mitt er veldig sår og jeg her to store blåmerker. Jag husker ikke så mye om i går 😬 Jeg trenger ikke videoer, jeg ridende ikke godt. Jeg følte meg ikke bra som du kanskje la merke till 😅"


Mä luin viestin huolellisesti läpi, ennen kuin lähetin sen Eliakselle. Mä toivoin koko sydämeni pohjasta, että poika ei ollut nähnyt edellistä viestiäni. Muuten mä olisin nolannut itseni aivan täydellisesti sen silmissä.

_________________________
Merkintä 8, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Pe 13 Marras 2020, 02:08
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 584

Om Ellas liv

Rutiini
12.11.2020

#NVRK2020 #russedrama


Kello läheni kymmentä, kun mä huokaisten laskin historiankirjan alas. Se oli paksu, harmaa, kolmannen kurssin kirja, jossa käytiin läpi toista maailmansotaa ja siihen johtaneita tekijöitä. Olin lukenut sen syksyn aikana kannesta kanteen kahdesti -- lukion aikana varmasti monta kertaa useamminkin -- ja silti kaikki tieto oli valunut viemäristä alas kilometrin pituisena vanana. Mulla oli kansiollinen ajatuskarttoja ja muistiinpanoja, jotka halusin polttaa.

Mun päivän rutiini oli mennyt täysin pieleen, kun tallilla olikin venähtänyt oletettua kauemmin, mikä tarkoitti sitä, että lukuaikataulukin oli venynyt, ja mun pitäisi sen mukaan opiskella vielä pitkälle yöhön. Hanne tulisi huomenna kolmeksi viikoksi Svolværiin, ja niin iloinen kuin siitä olinkin, en ainakaan ensimmäisinä päivinä kehtaisi lukea sivuakaan. Vaikka se oli itsekin asunut täällä pikkukylässä, oli se silti vieras. Vieraita piti viihdyttää. Hermostutti niin, että kädet vapisivat, kun tartuin yöpöydällä seisseeseen Vossin vesipulloon.

Kaiken lisäksi olin hirvittävän huolissani Emiliestä. Se idiootti oli tullut ratsastustunnille varmaan neljänkymmenen asteen kuumeessa, juuri sairaalasta päässeenä. Kas, kun oli sentään saanut happiviikset pois naamaltaan, ja sairaalakaavunkin oli muistanut jättää pois. Mä olin pistänyt sille päivän mittaan ainakin sata viestiä, jossa olin käskenyt sitä perumaan tuntinsa ja mielellään sunnuntain NVRK-mestaruudetkin, vaikka tiesin sen olevan turhaa. Kyllä mä ystäväni tunsin: Emilie ei ollut luovuttaja. Ei se nytkään luopunut leikistä ennen kuin ensihoitajat kantoivat sen maneesin hiekalta paareilla suoraan ambulanssiin.

Siitä lähtien mä olin ollut aika lähellä, etten itse laittanut Jassulle viestiä, jossa peruisin Emin osallistumiset. Jos tyttö itse saisi päättää, se keikkuisi sunnuntaina Dimonan täplikkäässä selässä vaikka tippaletkut kädessä ja happipullot selässä. Sydämeni pohjasta toivoin, ettei sillä ollut mitään vakavaa sairautta hurjista oireista huolimatta. Se ei malttanut pysyä paikoillaan hetkeäkään, ja todennäköisesti tämän päiväinen episodi ei ainakaan tehnyt sille hyvää.

Mä silti ymmärsin Emiä, mutta samalla en kuitenkaan. Olisin itse ollut varmasti ihan samanlainen, vaikka alitajunta kolkutti kuinka, ettei se ollut järkevää.

Laskin puolilleen tyhjentyneen vesipullon takaisin paikalleen, kun puhelimeen kilahti uusi viesti. Olisipa se Emilie, huomasin ajattelevani, antaisi nyt jotain elonmerkkejä itsestään, kertoisi että kaikki on kunnossa. Mutta ei antanut, ei kertonut. Sen sijaan näytöllä keikkui Instagramin logo, mikä sai mut kiinnostumaan.

HoelElias: Mulla on pari videota teidän tän päivän tunnista. Ei ne mitään hyviä oo, mutta haluatko nähdä?


Mitä pidemmälle mä viestiä luin, sitä enemmän mun kulmakarvat nytkähtivät pois paikoiltaan. Elias oli toden totta ollut paikalla maneesissa, sillä sen sisko ratsasti myös Shelyesissä, mutta miksi se oli kuvannut videotakin? Ja vielä pyytämättä? Oliko kyseessä joku Adrianin ja Matiaksen porukan sairas vitsi, kuvata videota ratsastuksesta muka viattomasti, ja sitten naureskella sille pitkin koulua? Yrittikö se pilata mun maineesta viimeisetkin rippeet?

Vai yrittikö se olla taas ystävällinen? Elias oli mulle tuttu jo pidemmältä ajalta, mutta silti se oli aina jäänyt hieman etäiseksi. Se pyöri lähinnä poikien ja sen supermustasukkaisen tyttöystävänsä seurassa, ja muutamia lukiobileiden sananvaihtoja lukuun ottamatta en ollut juurikaan päässyt tutustumaan siihen. Ennen kuin nyt, kun sille oli tullut kova tarve vakuutella olevansa eri maata Matiaksen ja muiden kanssa. Emillekin se oli kuulemma toivotellut pikaista paranemista. Miksi se halusi tutustua kaikkiin vasta nyt, kun koulu oli loppumaisillaan, ja kohta hajaannuttaisiin kaikki eri teille kuitenkin?

Niin. Hajaannuttaisiin. Vaikka se olisikin vain sairasta läppää, mitä sitten? En mä niitä ihmisiä enää näkisi kohta ollenkaan. Eliaksella oli video musta Figaron selässä, ja oman ratsastuksen katsominen oli kultaakin arvokkaampaa oppimisen kannalta. Sunnuntain kilpailuihin oli vielä pari päivää, ja sinä aikana ehtisin kyllä vielä korjata kaikki merkittävimmät virheet.

ellajohansen: Ai, kiva! Totta kai haluun nähdä 😊


Sitten pistin Instagramin ilmoitukset pois päältä, heivasin historiankirjan pois tieltä ja aloin kahlaamaan läpi psykologian muistiinpanoja. Sillä niitä mä tarvitsin eniten kaiken tämän typerän sotkun keskellä, jossa en ymmärtänyt enää mitään.

Kädet vapisivat, kun mä käänsin sivua.
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty Pe 13 Marras 2020, 00:12
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Om Ellas liv
Vastaukset: 11
Luettu: 605

Princess Emilie

Hjem
11.11.2020 - #russedrama

Mun piti päästä tänään kotiin sairaalasta ja osastolta, mutta kun päivä alkoi uhkaavasti kääntyä jo illan puolelle, mä aloin pikkuhiljaa luopumaan toivosta. Lääkärinkierto oli kestänyt ikuisuuden ja keskeytynyt milloin mistäkin syystä, eikä se ollut vieläkään selvinnyt mun huoneeseen asti. Mun huoneeseen, mikä sijaitsi koko osaston perimmäisessä nurkassa, ja jossa mun lisäksi oli se mies, joka oli eilen joutunut hälyttämään apua mun melkein tukehtuessa. Oli se joutunut hälyttämään apua myös muutaman muunkin kerran mun ollessa jälleen lähellä tukehtua yskänpuuskan vuoksi, ja joka kerta huone oli pölähtänyt hetkessä täyteen valkoisiin ja sinisiin vaatteisiin pukeutuneita lähi- ja sairaanhoitajia. Mä kiittelin onneani siitä, että mun seurana oli se mies. Se oli osoittautunut oikein ystävälliseksi ja mukavaksi, ja me se heitti hauskaa läppää aina silloin, kun mä en ollut tukehtumassa yskään tai limaan. Se oli myös vähän ihmetellyt, miten mä olin näin huonoon kuntoon päätynyt, enkä mä oikein itsekään sitä tiennyt.

Kuume oli sentään laskenut, nyt se pyöri ihan siedettävissä lukemissa, vähän reilu 38 asteessa. Mä en enää ikinä haluaisi kokea sellaista kuumetta, mikä mulla maanantain ja tiistain välisenä yönä oli ollut. Mulla oli siitä muistona patti otsassa, ja mun silmä oli myös mennyt mustaksi pyörtymisen takia. Tipasta mä pääsin eroon jo aamulla, mutta happiviikset mulla oli edelleen. Ne painoi inhottavasti ja tuntui epämukavalta, mutta mä en valittanut. Ne helpottivat hengittämistä ja saivat rintaa puristavan hengenahdistuksen vähentymään. Keuhkoja hakkaava, hengen salpaava yskä oli kaikista pahin oire tällä hetkellä, ja aina kovemman yskänkohtauksen tullessa mä olin aivan valmis kiroamaan koko influenssan maailman alimpaan helvettiin. Jos mä vain yskimiseltäni olisin pystynyt.


Lääkärin käyntiä odotellessani mä selasin instagramia läpi jo liian monetta kertaa tälle päivälle. Mä olin jo ehtinyt näkemään kaikki nekin postaukset, mitkä multa oli ohitse menneet kipeänä ollessa, joten mä vaan päivitin etusivua aina uudestaan ja uudestaan. Mä myös luin ja vastailin direviesteihin. Eilisiin storyihin oli tullut noin miljoona huolestunutta kyselyä, mitä mulle oli sattunut. Tsemppiviestejäkin oli sadellut. Erityisesti Eliaksen lyhyt ja ytimekäs "bli frisk snart" nosti hymyn mun huulille. Ei sen takia, että me olisimme pojan kanssa mitenkään erityisen läheisiä tai mitään, vaikka se mukava jätkä olikin. Enemmän sen takia, että mä tiesin, että se oli meidän puolella russebussijutussa. Mä vastasin sen viestiin "tusen takk" ja laitoin perään sydänemojin.

Tänään mä päivitin storya selfiellä mun mustasta silmästä ja otsan patista tekstillä "day five, still here" ja laitoin siitä gif-nuolen menemään paikkatägiin. Valitettavasti myös tänään se oli Våganin kunnan terveyskeskus. Mä halusin jo kotiin, koska mun olo oli parempi kuin moneen päivään. Mä halusin jo kouluun. Siellä odotti se äänestys. Ella oli tosin ollut sitä mieltä, että ei me mitään äänestetä, mutta mä olin täysin eri mieltä sen kanssa. Mä en voinut antaa sen myrkkykäärmeen, Astlyr Myhrvoldin, ja sen jengin saada enää yhtään enempää valtaa Svolværin lukiossa, kuin sillä oli jo entuudestaan. Mä veisin tän homman loppuun asti ihan vaan periaatteenkin vuoksi.


Mä päivitin jälleen kerran mun instagramin etusivun, ja kerrankin siiihen tuli jotain uutta näkyville. Sitä mä en tosin välttämättä olisi halunnut nähdä. Story-osioon ilmestyi profiilikuva, mistä mä en voinut erehtyä. Se oli se Astlyrin uusi profiilikuva, missä oli sen lisäksi Robin, millä se oli kerran ratsastanut. Säälittävää. Mun teki mieli klikata story auki heti, mutta mä en voinut. Se muija oli kuitenkin katsomassa storyn katsojalistoja, enkä mä halunnut sen näkevän, että mä stalkkasin sitä. Avoimesti tosin, koska mä seurasin sen mielikuvituksetonta, astlyrmyhrvold.eq-nimeä kantavaa kantavaa heppainstagram-tiliä. Mä olin alkanut seuraamaan sitä luoja ties milloin, joskus silloin kun me ei vielä oltu vihamiehiä. Tai ainakaan niin pahoja. Oli siitä kuitenkin aikaa jo vuosia, enkä mä onneksi ollut poistanut sitä bitchiä mun seurattujen listalta, vaikka se oli mielessä käynytkin aika todella monta kertaa. Vahingossa mä olin meinannut tehdä sen jo monta kertaa tilin nimen ollessa niin samanlainen, kuin satojen muidenkin tilien. Mun nimi oli sentään uniikki, eikä hukkunut massaan. Enkä mä myöskään nähnyt tarvetta erotella mun hevos- ja muuta elämää toisistaan. Mulla oli kaikki saman tilin alla. Ja princessemilie oli täydellinen nimi mun tilille.

Kun oli kulunut tarpeeksi monta minuuttia, että Astlyr ehkä olisi jo laskenut puhelimen kädestään ja storyyn myös tullut niin paljon katsojia, että mun nimeä ei enää näkyisi listassa, mä viimein painoin sitä oksettavaa profiilikuvaa. Kävikin ilmi, että se tarina oli jaettu jo eilen, tiistaina, mutta jostain syystä mä en ollut nähnyt sitä aiemmin. Ehkä ihan hyvä niin. Nyt ainakaan Astlyr ei näkisi mua siellä katsojalistassa. Mun silmien eteen ilmestyi Shelyes, ison tallin käytävä ja siinä seisomassa Tegur, lähes kokonaan varustettuna. Vain suitset puuttuivat. Mä bongasin kuvasta mustan villaloimen, mitä mä en ollut aiemmin ruunan yllä nähnytkään. Ja lisäksi vihreät suojat, lampaankarvaiset hivutussuojat, minkä viereen oli tägätty Ryttarhus, tietenkin. Se ällötys yritti kalastella mun työpaikan tilin kautta seuraajia, toivoen, että sen story repostattaisiin Ryttarhusin storyyn. Mä en ainakaan olisi se, joka niin menisi tekemään, vaikka mä yksi sen tilin hallinnoijista olinkin. Se oli kirjoittanut myös kuvatekstin, ja asetellut sen niin, että se ei peittänyt Teguria.

"Tänään @janikakortelainen yksityistunnille! Ihanaa päästä taas huippu Jannin silmän alle ihan yksin 😍"

Se oli ollut Tegurin kanssa Jannin yksityistunnilla, kisoja varten treenaamassa. Ja se oli vielä tägännyt Jannin tilin sen storyyn. Eikö sen muijan mielistelyllä ollut mitään rajaa? Ei ilmeisesti. Mua oksetti ja huimasi, ja mun teki mieli nakata mun puhelin seinään. Oli hyvin, hyvin lähellä, etten mä sitä tehnyt. Mä hillitsin mieleni ihan vain sen takia, että muuten se mun huonekaveri olisi varmaan pitänyt mua hulluna sairaan lisäksi. Sairas mä ikäväkseni olin, mutta en hullu. Ainakaan vielä.


Mun vihamieliset ajatukset Myrkkykäärmettä kohtaan keskeytyivät, kun mun ja sen miehen huoneen ovi viimein aukesi.

"Iltapäivää! Mitenkäs täällä voidaan?" parrakas mieslääkäri tervehti huoneeseen astuttuaan, mukanaan tummansinisiin pukeutunut sairaanhoitaja kirjauslaitteen kanssa.

Se kääntyi ensin lähempänä ovea olevan huonekaverin puoleen, ja puhui sen kanssa vaikka miten pitkään, ja sairaanhoitaja kirjasi kaiken ylös koneelle. Lopulta se tuli mun luokse, ja mä nousin istumaan mun sairaalasängyn reunalle, vaikka mun sängyn pää olikin jo nostettu istuvampaan asentoon. Niin mä sain paremmin happea ja yskin vähän vähemmän. Lääkäri kyseli mun vointia, ja mä valehtelin sille vähän, koska mä halusin vaan kotiin. Mun olo oli ihan ok. Ei loistava, eikä todellakaan terve, mutta ei myöskään yhtä hirveä kuin silloin, kun kuume huiteli päälle 39:ssä asteessa. Se oli ihan okei ottamatta lukuun vähän matalampaa kuumetta ja sitä järkyttävää yskää. Mä en voinut yskiä silloin, kun lääkäri ja sairaanhoitaja oli paikalla, koska sitten mä en ainakaan pääsisi tänään kotiin, joten mä pidättelin sitä koko sen ajan, kun ne mun kanssa keskustelivat.

"Me voidaan kotiuttaa sut tänään", kuului lopulta lääkärin suusta pitkän pohdinnan ja sitä edeltävän keskustelun jälkeen, "Mutta vain sillä ehdolla, että olet heti yhteydessä terveyskeskukseen, mikäli olo huonontuu tai kuume lähtee jälleen nousuun. Haluaisimme pitää sinut osastolla vielä päivän tai pari pidempään, mutta valitettavasti meillä on paikkoja rajallisesti ja nyt aivan täyttä joka paikassa."


Se oli mun onni. Mä laitoin heti lääkärin ja sairaanhoitajan poistuttua huoneesta mutsille viestiä, ja se lähti heti hakemaan. Ei mennyt kauaakaan, kun se jo ilmestyi huoneeseen ja antoi mulle heti suukon otsalle.

"Voi mun rakas, niin ihana saada sut kotiin. Ompa sun otsa lämmin, onko sulla vielä kuumetta? Entä onko nälkä? Haetaan vaikka pitsat kotimatkalla", se hössötti sille tyypilliseen tapaansa.

Mä vastailin sen kysymyksiin samalla, kun vaihdoin omat vaatteet päälleni ja pakkasin vähäiset tavarani Aviciin logolla varustettuun valkoiseen kangaskassiin. Äiti meni hoitamaan jotain mun paperihommia kuntoon, ja sitten palasi mukanaan se sama tummansinisiin pukeutunut, mustat hiuksensa kahdelle hollantilaiselle letille laittanut sairaanhoitaja. Se vielä selosti jotain juttuja ja mutsille ohjeita, ja kielsi mua rasittamasta itseäni ennen kuin olin ehdottoman terve, että ei tulisi mitään jälkitauteja. Lopulta me päästiin lähtemään, mä hyvästelin mun mukavan huonekaverin, joka varmaan pelasti mun hengen moneen kertaan, ja sitten mä pääsin viimein astelemaan sairaalan, tai terveyskeskuksen ovista pihalle, suoraan sateeseen.


Kotimatkalla me haettiin pitsat, mutsi käski mun pysyä autossa, koska mä olin kipeänä. Se tuli takaisin autolle pitsalaatikkoja kantaen, ja laski ne mun syliin. Mä otin kuvan, missä näkyi pitsalaatikot, ja auton tuulilasin läpi kaunis, punertava auringonlasku. Mä postasin sen mun instagram-storyyn, päälle kirjoitin isolla "hjem".

Loppuillan mä olin kiltisti kotona, katselin Netflixiä ja rapsuttelin Minnietä. Pienellä, valkoisella villakoiralla oli ollut mua ikävä, ja niin mullakin sitä. Mä silitin sitä hajamielisesti päästä, ja ajattelin huomista. Kouluun mä en menisi, mutta illalla mulla olisi vakkaritunti Shelyesissä. Ja sinnehän mä menisin vaikka mutsi ja lääkäri ja sairaanhoitaja miten kielsivät. Mä halusin jo nähdä sen Samin. Ja ennen kaikkea mun piti treenata mestaruuskisoihin, jotka olivat jo pelottavan lähellä. Mulla ei ollut enää montaa päivää toipua, enkä mä uskonut, että täysin kunnossa silloin olisin. Ainakaan kuumeesta ja yskästä päätellen.

_________________________
#NVRK2020 - Merkintä 6, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Ke 11 Marras 2020, 23:44
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 584

Princess Emilie

Alive. Barely, but still.
9.-10.11.2020 - #russedrama

Eipä mennyt aikaakaan, kun Astlyrin instagram-storyyn ilmestyi päivitys sen uudista ja upeista kisavaatteista, mitkä se oli käynyt Rytterhusista shoppailemasta piirinmestaruuksia varten. Milloinpa muutenkaan se siellä kävisi kuin just silloin, kun mä olin saikulla töistä enkä päässyt vittuilemaan sille tiskin takaa. Mä näin niin sieluni silmin sen myrkkykäärmeen mielistelemässä paikan omistajaa ja samalla myös mun pomoa, Heddaa. Mua vähän oksetti ja mä suljin sen storyn äkkiä, ennen kuin mä oikeasti joutuisin juoksemaan vessaan laattaamaan. Mä painoin mun puhelimen näytön pimeäksi ja keskityn jälleen Frendeihin, jotka pyörivät olkkarin tv:ssä. Frendit oli sarja, mikä sai mut aina paremmalle tuulelle ja niin sai nytkin. Sai se mut kyllä itkemäänkin niin kuin tälläkin kertaa, kun katselin Chandlerin kosivan Monicaa. Yhtäkkiä mun puhelin tärähti uuden ilmoituksen merkiksi, ja kyyneleiden sumentamilla silmillä näin silti selvästi näytöllä olevan ilmoituksen.

(princessemilie): astlyrmyhrvold.eq mentioned you in their story.

Tottakai se kerkesi näkemään sen epäonnisen emojin sekä tykkäyksen. Mä avasin hieman kauhulla instagramin, koska Astlyrin ollessa kyseessä, vastassa voisi olla ihan mitä tahansa. Mun näytölle avautui sen muijan ällöttävän täydellinen poseeraus, edelleen niissä täydellisissä, uusissa vaatteissa. Mun olisi tehnyt mieli sulkea se saman tien, mutta mun oli pakko painaa story pysähdyksiin, jotta näkisin mitä se oksettava ällötys oli kirjoittanut kuvaan nii pienellä präntillä, että Hedda tuskin edes siitä saisi mitään selvää.

"Tosi kivoja vaatteita teillä myynnissä! Ihan vakkaripaikka. Eikä vähiten lempparimyyjä @princessemilie n ansiosta! 😊"

Sen luettuani mua alkoi oksettamaan niin paljon, että mä nakkasin peitot ja viltit päältäni, hoippuen juoksin olkkarin poikki eteisen vieressä olevaan vessaan, polvistuen avasin pöntön kannen ja annoin kaiken tulla ulos. Kaiken sen inhon, ällötyksen, raivon, turhautumisen ja vihan, mitä se muija sai mut tuntemaan. Se ällötys oli mun punainen vaate. Aikani vatsahappoja yökittyäni mä nousin ylös, suljin pöntön kannen ja vedin sen katsomatta sinne päinkään. Mä halusin vaan unohtaa sen myrkkykäärmeen, mutta se oli ihan mahdotonta, kun se muistutteli olemassaolostaan ja täydellisyydestään myös silloin, kun mä makasin kuolleena kotona jo kolmatta päivää. Kädet, hampaat ja naaman pestyäni mä laahustin takaisin sohvalle ja kääriydyin viltteihin ja peittoihin, otin sohvalla lojuvan puhelimen käteeni ja menin takaisin instagramiin. Mä repostasin Astlyrin storyn omaani tekstillä "Ilo on minun puolellani 😊♥". Mä en voinut antaa sen bitchin voittaa. Mä laitoin puhelimen kiinni ja jatkoin Frendien katselua sen aikaa, kun jaksoin silmäni auki pitää.


Mä heräsin siihen, että mun paita oli ihan litimärkä kuumeen laskettua vähäksi aikaa jossain vaiheessa, ja samaan aikaan mua paleli enemmän kuin koskaan. Mä en tiennyt paljonko kello oli, mutta ulkona oli pimeää ja vain keittiössä oli hellan yläpuolella oleva lamppu päällä. Mä hapuilin sohvapöydällä lojuvan kuumemittarin käteeni, painoin sen päälle ja tyrkkäsin sen kainalooni jo noin sadatta kertaa muutaman päivän sisällä. Mä tuijotin mittarin digitaalista näyttöä ja katselin, kun lukemat nousivat aluksi hurjaa tahtia, hidastaen sitten nopeuttaan. Mä katsoin kauhistuneena luvun muuttumista ensin 39:stä 40-alkuiseksi ja sitten lopulta pysähtyessä. 40,3 astetta. Mua huimasi, kun mä nousin sohvalta, mutta mä silti jatkoin kävellen kohti vanhempien makuuhuonetta. Mun näkökenttä sumeni, kun mä avasin makuuhuoneen oven.

"Äiti", mä ehdin vinkaista, ennen kuin mulla pimeni päässä ihan kokonaan ja mä kaaduin suoraan naamalleni kylmälle ja kovalle lattialle.


***


"Taivas", mä henkäisin, kun mä avasin hitaasti silmäni ja ensisilmäykselläni näin vain valkoista sekä sokaisevaa, kylmää valoa.

"Voi tyttöparka", kuului matala miehen ääni mun vierestä, ja mun sydän jätti pari lyöntiä välistä, kun se vielä jatkoi puhumistaan hieman kyllästyneen oloisesti, "Ei tämä ole taivas, vaan sairaala. Tai terveyskeskus."

"Luojan kiitos mä en kuollut", mä mumisin ja sain lopultakin katseeni tarkennettua kunnolla.

Mä tosiaan olin sairaalassa, tai terveyskeskuksessa, ja mä makasin sairaalasängyssä sairaalavaatteissa, monen peiton alla. Mun vasemmassa kämmenselässä oli kanyyli ja siinä kiinni tippaletku, ja mun naamalla oli happiviikset. Mun jokaista jäsentä särki, mun päässä jyskytti hullun lailla ja vapaalla kädelläni sitä tunnustellessani löysin otsasta valtavan patin. Eipä ihme, että sattui. Olin juuri kysymässä viereisessä sängyssä makaavalta mieheltä, missä kaikki hoitajat olivat, kun mä sain valtavan yskänpuuskan, mihin mä meinasin tukehtua, ja sitten niitä hoitajia olikin jo koko huone täynnä miehen painettua hälytysnapista apua.

"Sulla on paha influenssa, sä pääset aikaisintaan keskiviikkona kotiin", oli ainoa lause, mitä lopulta mun mieleen jäi kaikkien hoitajien hössötyksestä. Ne kyselivät mun oloa, selittivät jotain tippaletkusta ja antibiooteista ja nesteytyksestä ja ruokailuista ja mahdollisista ruoka-aineallergioista, ja lopulta mun vakuutettua oloni ihan kohtalaiseksi ne häipyivät. Ja samalla vannottivat soittamaan kelloa heti, jos jotain asiaa tulisi.


Kello oli 8:02 ja päiväksi puhelin kertoi tiistain, kun mä lopultakin sain sen käteeni. Mutsilta oli tullut viesti koko Iversenin perheen ryhmään, missä se kertoi ensin kymmeneen kertaan rakastavansa mua, ja että se oli musta huolissaan, ja että sen piti lähteä töihin, mutta se tulisi töiden jälkeen käymään. Iskältäkin oli tullut viestiä, ja myös isoveljet oli laittaneet tsempit ja paranemiset. Mä vastasin niiden huolestuneisiin kyselyihin ja viesteihin, ja avasin sitten Ellalta jo eilen illalla tulleet tulleet whatsapp-viestit.

"Jassu osti ponin."

"SHETLANNINPONIN?!?"

"Ja nyt Jassu ja varsinkin Janni haluaa, että me ratsastetaan sillä ennen kuin se aloittaa lasten tunnit."

"Se on ilmeisesti aika villi ja kuriton tapaus."

"Ja sen nimi on Puolenhehtaarin Samvais eli Sam."


Mä luin pieni hymynkare huulillani Ellan viestejä. Sam. Se kuulosti ihan hauskalta pikku ponilta, enkä mä malttanut odottaa, että mä pääsisin kotiin ja tallille. Ainakin huomiseen asti mun pitäisi lojua osastolla. Mulla oli nyt ihan hyvä olo yskästä huolimatta, koska kuume oli viimein saatu hallintaan suoraan suoneen tiputettavien särkylääkkeiden ja antibioottien ansioista. Mua turhautti olla kipeänä, kun mun oikeasti pitäisi olla koulussa sekä lisäksi tallilla treenaamassa tulevia kisoja varten. Mä vastasin Ellan viesteihin ja kerroin sille jälleen kerran tilannekatsauksen ja ilmaisin olevani vapaaehtoinen ratsastamaan Samilla, kunhan vaan kotiin joskus pääsisin.

Instagram-story päivittyi myös. Mä otin kuvan, missä näkyi tippapussi ja -letku, kanyyli ja sairaalasänky. Tekstiksi kirjoitin "day four, alive. barely, but still", paikkatägiksi laitoin Våganin kunnan terveyskeskuksen ja lisäsin mukaan vielä pari gifiä. Mä painoin alanurkassa olevaa pientä profiilikuvaani ja video latautui kaikkien nähtäville. Mä otin vielä selfien, missä mä hymyilin vähän ja pidin huolen, että kuvassa näkyi mun happiviikset sekä vaaleanpunainen sairalaalapaita. Kirjoitin kuvaan "this is how I get ready for the upcoming show" ja postasin senkin storyyn.

_________________________
#NVRK2020 - Merkintä 5, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Ti 10 Marras 2020, 15:11
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 584

Princess Emilie

Still alive
9.11.2020 - #russedrama

Mä en muistanut, koska mä olisin ollut yhtä kipeä kuin nyt. Varmaan joskus pikkupentuna, koska tunnetusti mä olin just se tyyppi, joka ei koskaan ollut kipeänä. Paitsi tietysti nyt, kun oli maailman surkein ajoitus tulla kipeäksi, mulle nousi järkyttävä kuume, mikä ei tuntunut laskevan, ei sitten millään. Koko loppulauantai meni ihan sumussa sen jälkeen, kun selvisin kotiin tallilta. Mä en muistanut koko päivästä muuta, kuin Astlyrin Robinin selässä ja Madden sihisemässä mun korvaan niin paljon kuin vain kerkesi. Niin, ja oli mulla mun kameran rullassa myös videot Ellasta ja Figarosta. Ella oli kysellyt multa niitä videoita jo useaan otteeseen, mutta mä olin ihan pihalla koko elämästä ja en millään meinannut pysyä edes hereillä. Mä olin ilmeisesti houraillutkin jotain jossain vaiheessa, joten mutsi oli huolestuneena pakottanut mut sohvalle lojumaan omasta huoneestani. Niinpä otin sen ohjeistuksen mukaan kahta eri särkylääkettä vuorotellen ja yritin saada kuumeen laskemaan edes puolella asteella. Mä yritin katsoa Netflixiä ja selata instagramia, mutta siitä ei tullut yhtään mitään.

Sunnuntai meni aikalailla samoissa merkeissä. Sunnuntain ja maanantain välisen yön mutsi pakotti mut nukkumaankin sohvalla mun oman, yläkerrassa sijaitsevan huoneen ja ihanan pehmeän pedin sijaan, jotta se kuulisi sen ja faijan makuuhuoneesta, jos mä lähtisin kuumehouruissani harhailemaan keskellä yötä jonnekkin pihalle. En mä lähtenyt, mutta sen sijaan mä tukehduin ja hikoilin hulluna ensin kuumeen laskiessa viimein vähän sen särkylääkecocktailin jäljiltä, ja lähes heti sen perään tärisin kuin horkassa kuumeen lähtiessä jälleen nousuun. Kello oli 3:58, kun mä mittasin kuumeeksi 39,4 astetta, otin kuvan mittarista ja särkylääkepaketista ja postasin sen mun ig-stooriin tekstillä "day two, kuolema korjaa". Enkä mä valehdellut tippaakaan. Mulla ei ollut koskaan ollut yhtä hirveä olo, ja mun teki mieli mennä herättämään äiti ja kömpiä sen kainaloon itkemään. Sen sijaan mä käperryin sohvalle Minnien kanssa ja hautauduin kahden peiton sekä kolmen viltin alle.


"Emilie? Emi? EMI?" Mä avasin mun silmät ja mä näin mun naaman edessä hysteerisen mutsin, "Ootko sä sä elossa, herranjumala vastaa nyt edes jotain?!"

"Mitä hittoa sä siinä hössötät, tietty oon", mä mutisin unenpöpperöisenä ja suljin silmäni uudestaan, "Mitä kello on?"

"Puoli kuusi… iltapäivällä. Ootko sä nukkunut koko sen ajan, kun mä ja isä ollaan oltu töissä?"

"Mee siitä häiriköimästä ja anna mun nukkua", mumisin sille silmät edelleen kiinni ja yritin työntää sen pois.

Ei se antanut, vaan se kiskoi mut istumaan, tyrkkäsi kuumemittarin kainaloon, päästi Minnien aidatulle takapihalle pissalle ja kiiruhti keittiöön laittamaan mulle jotain syötävää.

"Sano sit heti kun se piippaa", se hössötti mun yrittäessä saada itseäni takaisin tähän maailmaan.

Olinko mä ihan oikeasti nukkunut yli kolmetoista tuntia vai kuvittelinko mä vain kaiken? Mä hapuilin puhelimen käteen, ja kun lukitusnäytön kello sanoi ajaksi 17:41 ja alla luki Mandag 9. November, mä viimein ymmärsin mitä päivää ja aikaa tässä oikein elettiinkään.


Ja samalla mä muistin sen. Joonan NVRK:n esteosuudelle valmentavan estevalmennuksen, mihin Astlyr oli sunnuntaina osallistunut Tegurin kanssa. Mä olin sen päivän ollu ihan sumussa, enkä mä ollut suonut ajatustakaan sille Idiootille. Enkä kyllä oikeastaan yhtään muillekaan. Ellan huolestuneisiin kyselyihin mä olin jotenkin saanut vastattua ja ne Figarovideot olin myös lähettänyt sille noin kymmenennen pyynnön jälkeen, mutta muuten mä olin ollut ihan ulapalla ihan kaikesta. Mä laitoin whatsapissa Ellalle pikaisen tilannekatsauksen ja avasin sitten mun instagramin, joka oli suorastaan räjähtänyt sen reilu kolmentoista tunnin aikana, kun mä olin sitä ollut avaamatta. Mun dire oli tupaten täynnä viestejä mun yöllisen stoorin takia, ja mä päivitin stooriin uuden kuvan. Otin kuvan mutsin tekemästä smoothiebowlista, kirjoitin tekstiksi "day three, still alive" ja vaihdoin heppainstagramin puolelle lukematta yhtäkään direviestiä.

Heppainstagram oli tottakai täynnä sitä itse neiti täydellisyyttä, eli Astlyr Myhrvoldia. Siellä se hehkutti Robinia, eikä luonnollisesti maininnut sanallakaan sitä perjantain katastrofituntia, millä Tegur kulki suurimman osan ajasta kuin mikäkin kirahvi. Ehei, se oli laittanut lauantailta täydellisiä kuvia täydellisestä Robinista ja leikannut videoon vain parhaat pätkät niin kuin mikäkin maailmanluokan influensseri. Sitä se ei todellakaan ollut muutamalla seuraajallaan. Robin sitä, Robin tätä, ja vittu Robin vielä tuotakin. Hyi hitto, mua yökötti sen muijan päivitykset orista, joka oikeasti oli hieno kuin mikä, ja mä scrollasin äkkiä alaspäin.

Seuraava päivitys oli Ellan tekemä, myöskin lauantaisesta valmennuksesta. Se oli tägännyt mut videoiden kuvaajaksi, ja mä kiiruhdin kommentoimaan päivitystä muutamalla emojilla sekä "super" tekstillä. Mä selasin vielä vähän alaspäin, ja seuraavaksi vastaan tuli tottakai Astlyrin päivitys eilisestä estevalkasta Tegurin kanssa. Se oli laittanut ekaksi kuvan siitä ja Tegurista, ja swaippaamalla pääsi videoon, minkä arvatenkin Madde oli kuvannut. Videoon oli Astlyrille tyypilliseen ja oksettavaan tyyliin tietysti myös leikattu vain parhaat pätkät ja äänet se oli jättänyt päälle, jotta kaikki voisivat kuulla Joonan ylistävät kommentit siitä ja Tegurista. Mä pidin parhaillani mun peukaloa videon päällä samalla kun scrollasin hieman alaspäin lukeakseni Astlyrin kirjoittaman oksettavan soopan, kun mun jo unohtama kuumemittari piippasi niin, että mä hätkähdin ja pomppasin melkein puoli metriä ilmaan säikähtäessäni ääntä pahanpäiväisesti.

"39,4 astetta", mä ilmoitin mutsille, joka istui keittiön pöydän ääressä syöden omaa smoothiebowliansa.

Se toi mulle taas särkylääkettä vesilasin kera, ja mä otin lääkkeet vastaanpanematta olon ollessa jälleen aivan hirveä. Se toi mulle vielä toisenkin vesilasin, ja mä join senkin, koska mulla oli varmaan ihan jäätävä nestehukka sen yöllisen kuumeenlaskusta johtuvan hikoilemisen ja yli kolmentoista tunnin nukkumisen jälkeen. Mä lysähdin takaisin sohvalle kaikkien peittojen ja vilttien alle, otin Minnien kainalooni ja tartuin taas puhelimeeni instagramin avaten.


Ja silloin mä näin sen. Pienen, punaisen sydämen sen julkaisun alla, missä itse neiti täydellisyys hehkutti Robinia maasta taivaisiin. Mä menin pieneen paniikkiin ja yritin poistaa tykkäystäni kuvasta, mutta sen sijaan mun puhelin sekoili omiaan ja se meni ja kommentoi sen saman pienen, punaisen sydämen siihen kuvaan.

"FY FAEN", mä kiljaisin niin kovaa, että mutsi juoksi olkkariin luullen varmaan, että mä sain sydärin tai jotain muuta vastaavaa. Niin mä sainkin, mutta henkisesti. Mä huidoin mutsin painumaan vaikka pisiä nypläämään, ja kädet täristen sain kuin sainkin lopulta poistettua sekä tykkäyksen, että sen mun kommentoiman pienen, punaisen sydämen siitä julkaisusta.

Mä suljin instagramin toivoen, että Astlyr ei olisi ehtinyt huomata mun mokaa.

Ainakaan vielä toistaiseksi se ei ollut tullut kuittailemaan.

Still alive.

_________________________
#NVRK2020 - Merkintä 4, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Ma 09 Marras 2020, 21:03
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 584

Princess Emilie

Idiootti nro. 1 sekä Idiootti nro. 2
7.11.2020 - #russedrama

Mua otti niin paljon päähän, kun en ollut ollut riittävän nopea ehtiäkseni ilmoittautumaan Jannin kouluratsastusklinikkaan, ja vielä enemmän mua vitutti kun sain kuulla, että Astlyr, se aivan helvetin idiootti tyhjäpää, saisi Robinin lainaan valmennukseensa. Mä en ihan oikeasti voinut käsittää, että miksi helvetissä juuri se lipputanko saisi kunnian kiivetä sen tummanruunikon fwb-orin satulaan. Robin oli ratsastuksenopettajamme, Jannin, silmäterä ja sillä pääsi ratsastamaan vain harvat ja valitut. Janni varmaan jättäisi Joonankin alttarille, mikäli sen pitäisi valita hevosensa ja miehensä väliltä. Ja tottakai se muija, joka oli tiukkaan kierrettyä korkkiruuviakin kierompi, valittiin kaikkien innokkaiden joukosta. Sen Jannin alituinen, ällöttävä mielistely oli sitten ilmeisesti tehnyt tehtävänsä. Mulla melkein nousi oksennus kurkkuun, kun kuvittelin sen blondin puhumaan ratsastuksenopettajallemme kaikista hunajaisimmalla ja makeimmalla äänellään. Sen muijan olisi sietänyt hävetä, mutta mä en oikeastaan voinut olla täysin varma siitä, että tiesikö Astlyr edes, mitä häpeä tarkoitti. Luultavasti ei.

Oli lauantai-aamu, kello vasta puoli yhdeksän, ja mä olin jo käyttänyt koirani aamulenkillä sekä käynyt salilla tekemässä keskivartalolihastreenin. Tottahan mun piti sinne ehtiä vielä ennen tallille lähtöä, jotta sain vatsalihaksiini tuntumaan sen poltteen, minkä olisin aivan takuuvarmasti saanut myös Jannin valmennuksesta. Itseasiassa klinikkaan olisi vielä mahtunut mukaan helppo C -tasoiseen ryhmään, mutta mä en todellakaan mennyt sinne saattamaan itseäni naurunalaiseksi sen pikku kipittäjän, Dimonan, kanssa. Jo ne muutamat tunnit ja tulevat kisat olivat aivan riittämiin. Mä olin eilen haukkunut Tegurin ja Lidian kirahviksi ja karhuksi niiden lipputankojen kuullen, mutta olihan mun pakko myöntää, että oikeasti ne painivat aivan eri luokassa, kuin pikku Dimona. Erityisesti Tegur. Se torinhevosruuna oli näyttävä ilmestys ja älyttömän taitava kouluratsu. Sillä oli ilo ratsastaa. Mun harmikseni Tegur oli niin suuri, ja minä niin pieni, että harvemmin mä sillä pääsin ratsastamaan. Yleensä joko Madde tai Astlyr saivat sen ratsukseen, ja mä menin poneilla, jotka olivat mulle sopivamman kokoisia ratsuja. Mua harvemmin harmitti mun pituuteni, tai oikeastaan sen olemattomuus, mutta Tegurin Shelyesiin saapumisesta asti mua oli se harmittanut hieman enemmän kuin aiemmin.


Mä olin jo ajoissa tallilla, koska mä halusin saada parhaat paikat maneesin katsomosta. Mä aioin seurata Jannin demon sekä kaikki valmennukset alusta loppuun asti silmä tarkkana ja ottaa niistä irti kaikki, mitä vain oli saatavissa itse ratsastajana osallistumatta. Maksu oli kuunteluoppilailta vapaaehtoinen, mutta mä olin aivan ehdottomasti sitä mieltä, että ilmaiseksi ei Jannin tulisi klinikoita pitää. Ne olivat loistavia tilaisuuksia oppia maailmanluokan kouluratsastajalta. Joonakin pitäisi huomenna valmennuksia, esteillä, enkä mä vielä tiennyt, menisinkö katsomaan vaiko en. Mä en esteitä hypännyt juuri koskaan, koska mä olin ihan puhdas kouluratsastaja ollut jo useamman vuoden ajan. Mutta mua houkutteli ajatus siitä, että Astlyr osallistuisi Joonan valmennukseen Tegurin kanssa. Se olisi lähes pakko päästä näkemään, koska sitä muijaa mä vihasin koko sydämestäni.

Ella saapui maneesiin pian mun jälkeen, ja se toi lämmikettä mukanaan. Mä otin kiitollisena vastaan Figaron enkkuviltin ja käärin sen tiukasti ympärilleni. Ulkona ei ollut edes kovinkaan kylmä ilma, mutta luvassa olisi useampi tunti paikallaan istumista, joten viltti tuli todellakin tarpeeseen. Mä olin pukeutunut aika huonosti, ja mua hytisytti vähän jo valmiiksi Jannin ratsastusdemon alkua odotellessani. Onneksi mulla oli mukanani iso vanijalatte, jonka olin vielä hakenut mukaani kahvilasta ennen tallille tuloa. Sen hörppiminen lämmitti mukavasti sormia ja koko koppaa. Mua myöskin lämmitti, ei tosin yhtään mukavasti, lipputankojen ylimieliset kommentit niiden tullessa myös katsomoon istumaan.

"Eikö noiden kannattaisi istua vähän kauempana tosta potkulaudasta, että näkisivät sen yli?" taaksemme, hieman oikealle istumaan asettunut Idiootti nro. 1 supatti juuri sillä äänenvoimakkuudella, että se varmasti tiesi mun ja Ellan kuulevan.

"Ei ne varmaan edes tiedä, että niiden pitäisi nähdä jotain. Kunhan ovat tulleet tänne muiden perässä", kuulin Idiootti nro. 2:n vastaavan.

Mä käännyin penkillä ympäri ja mulkaisin niitä Idiootteja niin pahasti, kuin ikinä vain pystyin. Mun käännyttyä takaisin oikein päin Ykkönen pysyi vaiti, Kakkonen yritti vielä jatkaa mutta Ykkönen hiljensi sen vihaisella sihinällä Jannin aloittaessa demonsa. Ymmärsi se näköjään edes jotain.


Idiootit jäivät vielä katsomoon istumaan, kun Ella poistui paikalta Jannin upean demon jälkeen. Sen piti mennä laittamaan Figaro kuntoon omaa valmennustaan varten, mutta mä jäin seuraamaan ensimmäistä ryhmää. Se oli vain noin helppo C -tasoinen, mutta Jannin opeista sai aina jotain kyllä irti. Ja niin mä sain tälläkin kertaa, ja mä suorastaan pursusin motivaatiota jo siinä vaiheessa, kun oli Ellan ryhmän vuoro. Mä kaivoin puhelimeni taskustani valmiiksi asemiin, koska mä tulisin tietysti ottamaan siitä ja Figarosta paljon videoita, niin kuin hyvän ystävän velvollisuuksiin kuuluikin. Mua hytisytti ja tärisytti hetki hetkeltä vain enemmän ja enemmän, ja mä käärin ylleni myös sen toisen villaviltin, minkä Ella oli maneesiin tuonut ja myös jättänyt minulle lähtiessään itse pois. Se onneksi tiesi, millainen vilukissa mä olin.

Idiootti nro. 1 hävisi katsomosta jossain vaiheessa Ellan ryhmän valmennusta, mutta se toinen, vähintään yhtä Idiootti nro. 2 jäi vielä katsomaan. Totta kai se toivoi, että Ella epäonnistuisi Figaron kanssa, jotta saisi kuittailla siitä pitkään.

"Eihän tuo poni kulje millään tapaa oikein päin", se sihisi käärmemäisellä äänellään mun korvaan ylemmältä penkiltä, "Ja Ellakin istuu ihan miten sattuu. Kyllä muuten huomaa, että on iskän maksama poni."

"Hah, oot vaan kateellinen, kun oma iskäsi häipyi jonnekin Osloon jättäen lapsensa tänne syrjäkylään homehtumaan", mutisin sille happamasti, "Ihan on oikein kyllä sun kaltaiselle myrkkykäärmeelle."

Se oli aikeissa vastata mulle jotain ja aloittikin jo lauseensa astetta kovemmalla äänellä, mutta vaikeni huomatessaan Jannin myrkyllisen katseen. Mä käännyin hymyilemään sille oikein iloisesti ja keskityin sitten jälleen videoimiseen. Mun sormet olivat aivan umpijäässä, mutta siitä huolimatta mä tasaisin väliajoin aloitin ja lopetin videon, sekä pidin huolen siitä, että kaikki kehut ja hyvät pätkät tulivat nauhalle.


Syy Astlyrin katoamiselle selvisi myös valitettavasti aika pian. Mä ehdin jo toivoa, että se olisi kompastunut omiin kilometrikoipiinsa ja vaikka kuollut, mutta se ilmestyikin maneesiin Robinia taluttaen jo pian Ellan ryhmän aloituksen jälkeen. Ja tietysti sen viininpunainen ratsastustakki oli juuri samaa sävyä hevosen satulahuovan ja pinteleiden kanssa. Mua turhautti aivan ekstrapaljon, kun se kiipesi orin koulusatulaan, ja kehtasi vielä hymyillä ja iskeä mulle silmää sieltä katsomon ohi kulkiessaan. Mä en sitä luonnollisesti sille näyttänyt, vaan mä hymyilin sille mahdollisimman iloisesti ja nostin vielä peukalonkin pystyyn ihan vain vittuillakseni.

"Sano hyvästit parhaalle ystävällesi, Robin ei takuulla kauaa jaksa tuon selässä keikkumista", mä sihahdin edelleen mun takana istuvalle Idiootti nro. 2:lle.

"Sä et kauaa kestä katsella, miten hyvältä Astlyr ja Robin näyttää yhdessä", se laukoi takaisin ja mä vain tuhahdin pyöritellen silmiäni.


Mä jouduin valitettavasti toteamaan Madden sanat aivan oikeaksi. Ne näytti niin hyvältä, että mun olisi tehnyt mieli ensin juosta maneesista ulos kiljumaan ja sitten ajaa kotiin itkemään, mutta mä kovetin itseni ja viimeisillä itsehillinnän rippeilläni pakotin itseni jäämään katsomoon istumaan koko valmennuksen ajaksi. Mä en todellakaan suonut niille Idiooteille lipputangon mittaisille myrkkykäärmeille sitä iloa, että mä olisin poistunut maneesista ennen aikojani. Sen sijaan mä istuin kuuntelemassa Jannin kehuja sekä Kakkosen vahingoniloisia kommentteja, mitä se jatkuvalla syötöllä supisi mulle. Valmennuksen loputtua mua vitutti ja lisäksi paleli niin paljon, että mä suorastaan tärisin noustessani viimein ylös maneesin katsomosta. Mä väläytin Idiooteille parhaan hymyni, täristen kävelin talliin viemään Figaron viltit Ellalle ja ajoin kotiin palelemaan. Mä tärisin kotona vielä tunnin ja lopulta mutsi pakotti mut mittaamaan ruumiinlämmön, koska mä näytin kuulemma sen mielestä niin kalpealta.

Mulla oli 39,2 astetta kuumetta.

Mä jouduin siirtämään maanantaisen äänestyksen alun myöhemmälle.

_________________________
#NVRK2020 - Merkintä 3, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Su 08 Marras 2020, 23:34
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 584

Om Ellas liv

Prinsessa
6.11.2020

#svella #russedrama


Juoksin.

Kello oli ollut vähän vaille viisi aamulla, kun olin pistänyt lenkkarit jalkaan ja paennut vuorille. Olin herännyt säpsähtäen tunteeseen, jossa en saanut happea; jossa meinasin tukehtua; jossa jokin painoi mun kasvoja tyynyllä; jossa olin sidottuna valtameren pohjaan enkä päässyt pois. Kurkunpäässä oli pala, joka kasvoi, kasvoi ja kasvoi, kunnes se oli kuin valtava siirtolohkare. Eikä se lähtenyt vyörymään pois ennen kuin pääsin pihalle. Askel askeleelta oli kevyempi kulkea, kun suuntasin Strandan läpi kohti Kongstidania. Laskettelukeskus oli vielä hiljainen ennen talven sesonkia.

”Miten sä, Berg, jaksat niiden pikkuprinsessojen draamailuja?”
“Hah, no onhan se aika raskasta.”
“Silti ravaat sen Ellan perässä aina, kun silmä välttää?”


Kiristin tahtia. Mitä korkeammalle kiipesi, sitä enemmän sai varoa irtokiviä. Se oli helpottavaa. Tunsi olevansa hallinnassa, kun sai keskittyä täysin johonkin niin yksinkertaiseen ja onnistui. Kalliot olivat liukkaita yöllisen sadekuuron jälkeen ja erilaiset onkalot olivat täyttyneet vedellä. Syystuuli puhalsi juuri sopivasti ja tummanharmaana hehkuneet pilvet enteilivät uutta vesisadetta.

“Mä mitään ravaa.”
“Et sä siltä pihtarilta saa vaikka haluaisitkin. Kuulitteko jo, miten ylimielisesti se kohteli Astlyria? Se kuulemma tuli tiistaina kouluun silmät ihan turvonneina.”
“Helvetin hyvännäköinenhän se on, mutta faen, miten kiero ja tunteeton ämmä.


Tiesin, ettei mun ollut tarkoitus kuulla sitä keskustelua. Tiesin, että mun olisi pitänyt suodattaa se toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kävellä pois, mutta en kyennyt. Sanat olivat päässeet luikertelemaan syvälle säilömuistiini kuin iljettävät loismadot. Poikien kolkko, ilkeä nauru oli kaikunut mun korvissani kaksi pitkää, tuskallista päivää.

Sellaisenako mua pidettiin? Ylimielisenä ja kierona? Prinsessana?

Sen ajatteleminen tuntui ihan mielettömän pahalta. Suurin osa Svolværin nykyisistä lukiolaisista oli käynyt mun kanssa samat päiväkodit ja peruskoulutkin. Tuntui pahalta, ettei kukaan ollut koskaan sanonut mulle puolikastakaan ikävää sanaa ennen kuin nyt, kun kuulin ne kaikki vahingossa. Kaikki nämä vuodet ne olivat teeskennelleet olevansa mun puolella, mun kavereita. Koko se kulissi oli romahtanut sekunneissa, enkä voinut olla ajattelematta, olivatko kaikki muutkin sitä mieltä. Olinko mä kaikkien mielikuvissa sellainen, itsensä muiden yläpuolelle asettava prinsessa? Tallilaisten? Svenin?

Juoksin Kongstidanin yhteyteen rakennettuja kuntoportaita. Juoksin niin lujaa kuin pääsin. Ylhäällä mun oli keskityttävä hengittämään, jotta jalat olisivat kantaneet alas. Juoksin hitaammin. Juoksin joka toisen askelman.

Purin hammasta. Mä en sopinut siihen rooliin. Itsensä arvostaminen ei ollut sama asia kuin muiden alempana pitäminen. Mä en ikinä, koskaan ollut polkenut ketään maahan tarkoituksella. Astlyr sen sijaan teki sitä päivittäin, mutta ilmeisesti sai sen anteeksi, sillä yhdet itkuiset silmät riittivät herättämään tarpeeksi sympatiaa. Entä, jos mä kertoisin niille, että mä en osannut itkeä?

Luulin, että Svenkin olisi ymmärtänyt. En ehkä ollut ollut parhaimmillani silloin Miloussa kaiken sen tunteiden ristitulituksen keskellä, mutta mielestäni olin ollut järkevä. Ei meistä koskaan olisi tullut mitään kunnollista, kun mä lähtisin kuitenkin kohta pois. Ei meistä koskaan olisi tullut mitään, ja molempia olisi sattunut ennemmin tai myöhemmin. Ja jos kipua pitkitti, se tuntui kolme kertaa pahemmalta. Jos mä olisin kertonut sille, kuinka paljon välitin, kaikki olisi mennyt pieleen. Oli sekä Svenin että mun kannaltani parempi pitää kaikki piilossa.

Sillä nyt se oli onnellisena Catun kanssa, ja mä olin enää ainut, jota sattui. Prinsessat eivät päästäneet itseään tällaisiin tilanteisiin.

****

“Ella, haloo!” kuulin Emilien äänen pudottavan mut maan pinnalle. “Mitä mieltä sä oot?”

“Ai mistä?” kysyin kuin idiootti, ja Emi pyöräytti silmiään.

“Äänestyksestä, tolvana! Aivan varmasti saisit enemmän ääniä kuin se typerä Astlyr. Eirik, Matias, ja Matiaksen varjolla Eivind, ehkä jopa Adrian--”

“Mun mielestä se ei ole hyvä idea”, totesin nopeasti yrittäen keskittyä eväsleipääni. Se oli vaalea, eikä siitä lähtisi edes nälkä.

“Mitä??” Emilie laukoi. “Et voi olla tosissasi.”

“En mä halua tapella jostain typerästä bussipaikasta. Jos se on niille niin tärkeää, niin pitäkööt russefeiringinsä.”

“Mikä hitto sua nyt vaivaa? Totta kai sä haluat bussiin! Sitä on odotettu koko lukioaika!” vaalea tyttö yritti, mutta mä vain pudistin päätäni.

“Ei se tunnu hyvältä idealta.”

“No, yritin vain auttaa”, Emilie tuhahti ristien kätensä puuskaan.

“Kiitos”, vastasin hymyillen lohduttavasti, “mutta se bussijuttu ei ole mulle tärkeä. Oikeasti.”

Emilie ei ymmärtänyt, eikä tulisi ymmärtämään. En mä voinut kertoa sille, etten halunnut bussiin, jossa joka ikinen inhosi mua täydestä sydämestään. Olisin mieluummin koko kevään yksin kuin taistelisin sellaisten ihmisten suosiosta jossain äänestyksessä. Ei se ollut sen arvoista.

Pakkasin eväsleipäni takaisin rasiaan. Emilie häipyi hymyillen omalle terveystiedon tunnilleen, kun mulla taas oli historiaa aivan kanttiinin vieressä. Harva abi oli samalla kurssilla, mikä oli helpottavaa. Kello soi ja käytävät hiljenivät, kun väki valui porraskäytävään ja omiin luokkiinsa. Meidän opettaja oli myöhässä, kuten tavallista. Se oli Kristiansen, joka oli huippumukava, mutta vähän höpsähtänyt vanha mummeli, joka ei aina muistanut, missä sen piti olla.

Viimeisenä käytävällä lompsi laiskan oloisesti vaaleanruskeahiuksinen poika sinisessä kauluspaidassaan. Sillä oli käsissään norjan kirja, ja kallistin päätäni empaattisesti. Meidän norjan opettaja oli tunnettiin opiskelijoiden keskuudessa nimellä hirviö, enkä itsekään pitänyt sen tunneille mitään kiirettä. Poika oli syventynyt puhelimeensa, eikä juuri huomioinut ympäristöään. Siksi se lähes säikähti, kun keräsin rohkeuteni ja avasin suuni.

“Kuule, Elias”, sanoin pojalle, joka kääntyi hölmistyneenä katsomaan mua kohti. Se ei odottanut, että puhuisin sille, mikä paistoi sen kasvoista. Se ei odottanut prinsessan puhuvan sille.

“Hva?”

“Arvostan sitä, mitä sanoit silloin maanantaina”, hymyilin pienesti. “Kiitos.”

Ja Elias hymyili takaisin, mikä tuntui tärkeimmältä hetkeltä koko viikolla.
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty Pe 06 Marras 2020, 22:38
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Om Ellas liv
Vastaukset: 11
Luettu: 605

# Tallikirja 2017 -->

Kuka leikkiin alkaa, se leikin kestäköön
6.11.2020
#russedrama

Perjantain helppo A -tunti oli alkamaisillaan. Edellisen tunnin ratsukot tekivät lähtöä maneesista, kun Madde ja Astlyr olivat ratsuineen jo paikalla. Ohi löntystävä Aage suorastaan höyrysi lämpimien lihasten kohdatessa viileän maneesin ilman.


Madde kiristi Lidian satulavyötä, kun vieressä Astlyr selvitti kurkkuaan ja avasi sanaisen arkkunsa sitten suureen ääneen niin hunajaisella äänellä, ettei se voinut olla tarkoitettu kuin pilkalliseksi ivaksi.
”Katos katos, mitkä pikku kääpiöt sieltä saapuu kääpiökokoisten ratsujensa kanssa! Voiko noin pieniä karvakasoja edes poneiksi kutsua?"

Madde vilkaisi olkansa yli ja virnisti nähdessään Emilien taluttavan Dimonaa maneesiin, Ella ja Figaro vanavedessään.

”Ylikasvaneita koiriahan nuo näyttää olevan”, Madde veisteli tyytyväinen virne kasvoillaan. Dimona totta tosiaan olisi mennyt kasvuhormonia saaneesta dalmatialaisesta. Ellan poni Figaro taas oli toista maata, se oli tasokas ja kaunis poni, mutta eihän Madde sitä Ellalle ääneen sanonut. Se olisi ollut itsemurha ja kunnian menettäminen.

"Ei teilläkään sen paremmin taida mennä, kun kirahvin ja vasta talviunilta herätetyn mustakarhun selkään joudutte! Voi teitä raukkoja", Emilie laukoi takaisin Ellan kompatessa jotain koulutetuista koirista.


Madde vilkaisi Astlyria vieressään kulmat kohotettuna ja naurahti. Emilie ei selkeästi tainnut tunnistaa hyvää hevosta sen nähdessään, tai niin ainakin Madde ajatteli Emin verrattua intermediate-tason Teguria kirahviin.

”Ihan miten vaan, kääpiöt”, Astlyr naurahti. Maneesin ovea viimeisen lähteneen edellistuntilaisen perässä sulkenut Janni katsahti tyttöjä muttei sanonut mitään. Hänen jäänkylmä katseensa kuitenkin viestitti naisen huomanneen maneesin keskellä tapahtuneen piikittelyn.


Tunti alkoi, ja hetkeksi Maddekin unohti vihamiehensä pikku-eet keskittyessään tunnin tehtäviin. Janni oli kehitellyt heidän päänsä menoksi siirtymisiä, ja Maddella oli täysi työ pitää Lidia reaktiivisena ja tarpeeksi nopeana. Lidia oli kuin suuri valtamerialus, jonka ohjattavuus oli alkuun hidasta ja kankeaa. Se tuntui olevan jäykkä ja kuuro pohkeelle, ja Madde kirosi mielessään, ettei ollut ottanut kannuksia. Tunnin edetessä ja Lidian vertyessä siitä tuli kuitenkin nopeampi, se alkoi edetä hyvässä tahdissä, pehmetä ja lopputunnista tulla kauniiseen peräänantoon.

”Hyvä, just noin Lidian kanssa, siinä on tosi hyvä tahti”, Janni kehui Madden ohittaessa vilttiinsä kääriytyneen ratsastuksenopettajan saaden Madden hymyilemään maireasti. Hymy kuitenkin hyytyi Jannin kehuessa samaan syssyyn vuolaasti, miten Dimona ei ollut koskaan kantanut itseään niin hyvin kuin nyt Emilien kanssa. Emi vilkaisi Maddea ja hymyili ivallisen voitonriemuisesti.


"Pitäiskö teidän sittenkin ilmoittautua siihen raviluokkaan, ettette vaan nolaa itseänne kisoissa? Oli meinaan niin kamalan näköistä menoa, että mua ihan hävettää noiden hevosraukkojen puolesta" heitti Emilie tunnin ollessa ohi, kun se talutti pilkullisen poninsa Madden ja Astlyrin ohi kohti maneesin ovea.

”Hva?” sihahti Madde, ”että tolla on otsaa!”
Astlyr oli jo sivaltamassa jotakin nokkelaa takaisin, mutta tytöt siistivät suunsa Jannin tarpoessa heidän luokseen. Hetken verran Madde jo luuli, että ratsastuksenopettaja alkaisi ryöpyttää heitä epäurheilijamaisesta käytöksestä, mutta hän oli (onnekseen) väärässä.

”Sähän et Madde tainnut olla ilmoittautunut ratsastuskoulupiirimestaruuksiin, ethän?” Janni kysyi saaden Madden kohottamaan kulmiaan yllättyneesti.
”En ollut joo.”
”Ei sua innostais lähteä Lidian kanssa? Teillä toi yhteispeli näyttää kuitenkin sujuvan. Olis se arvokasta kokemusta sullekin. Voisit hyvin mennä helpon B:n, ehkä kokeilla sitä A:takin.”

Madde mietti hetken ja tuijotti maneesin ovista katoavan tiikerinkirjavan pikkuponin perään.
”Tiedätkö”, Madde käänsi sitten katseensa ratsastuksenopettajaan ja läväytti tälle leveimmän ja aurinkoisimman hymynsä, ”ehkä mä lähdenkin.”
”Hyvä”, Janni hymyili tyytyväisenä, ”Laitan sulle Lidian ens viikon tunneille. Hyvin se menee, sä handlaat sen kyllä.”


”Varo vaan, poniprinsessa”, Madde sihahti Jannin päästyä kuuloetäisyyden päähän, ”jos alkaa leikkiin Madden kanssa, saa valmistautua häviämään!”

#OTsuoritus #NVRK2020
kirjoittaja Madde
lähetetty Pe 06 Marras 2020, 19:36
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

# Tallikirja 2017 -->

Kääpiöt ja lipputangot
6.11.2020 - #russedrama

Dimona puhalsi sieraimistaan lämmin ilmaa mun käsille mun laittaessa sitä kuntoon pian alkavaa tuntia varten. Se ei yleensä edes käynyt meidän tunnilla, mutta jotenkin Janni oli saanut mut taivuteltua osallistumaan ensi viikonlopun ratsastuskoulujen piirinmestaruuskilpailuihin sen kanssa ”koska se olisi hyvää kokemusta Dimonalle”. Olisi se kai sitten, mutta olisin mä silti sen pikku kipittäjän sijaan sata kertaa mielummin osallistunut esimerkiksi Hillalla, joka oli yksi mun lempparituntiratsuista Shelyesissä yhdessä Vennin, Raffen ja Stellan kanssa. No mutta joka tapauksessa mä olin tunnille menossa Dimonan kanssa, koska me tarvittiin ehdottomasti vielä treeniä. Tiikerinkirjava pikkuponi oli kokonsa ja värityksensä vuoksi lasten suosima, joten sen kanssa sai lähes aina keskustella ihan perusasioistakin.

Mä olin mennyt Dimonalla myös eilisellä tunnilla, ja se oli ollut yhtä vääntöä ponin oltua täysin yhteiskyvytön. Onneksi se kilometrin mittainen lipputanko, jota Astlyriksikin kutsuttiin, ei ollut ollut katsomassa, mutta se sen lipputangon oikea käsi ja samalla myös toinen lipputanko, Madde, oli vain virnistellyt vahingoniloisesti kauniissa peräänannossa kulkeneen Tegurin satulasta. Sekin muija oli olevinaan muka niin olympiatason kouluratsastaja ja Kari Vepsän kaltainen hevoskuiskaaja, mutta kyllä mä vaan muistin sen joskus pentuna itkeneen jo ennen tuntia, koska Arne oli purrut sitä sen raahattua sen kolme kusipäistä kaveria yhtä aikaa sen harmaahallakon vuonisruunan karsinaan. Se suoraan helvetistä kotoisin oleva akka oli tullut vielä kävelemään loppukäynnit mun viereen, mutta onneksi Dimona tuntui vihaavan sitä ihan yhtä paljon kuin minäkin, ja oli potkaissut Teguria vihaisesti sen tultua liian lähelle. Enkä mä ollut edes yrittänyt estää sitä. Potku oli osunut suoraan Tegurin mahan alle, mutta Madden nilkkaan se oli ilmeisesti tähdännytkin ja varsin onnistuneesti, koska toista jalkaansa ontuen se muija oli maneesista poistunut sitä ylisuurta hevosta taluttaen.


Ne lipputangot oli jo Lidian ja Tegurin kanssa maneesissa mun saapuessa sinne pikku Dimonaa taluttaen, ja Ella saapui Figaronsa kanssa heti mun jälkeen.

"Katos katos, mitkä pikku kääpiöt sieltä saapuu kääpiökokoisten ratsujensa kanssa", Astlyr naureskeli Maddelle samalla, kun kiristi Tegurin satulavyötä, "Voiko noin pieniä karvakasoja edes poneiksi kutsua?"

"Ylikasvaneita koiriahan nuo näyttää olevan", Madde totesi, kiipesi Lidian satulaan ja mä olisin voinut vaikka oksentaa sitä katsoessani.

"Ei teilläkään sen paremmin taida mennä, kun kirahvin ja vasta talviunilta herätetyn mustakarhun selkään joudutte", mä piikittelin takaisin, "Voi teitä raukkoja."

"Mun koira on sentään hyvin koulutettu", Ella lisäsi vielä nasevasti ja mä vaihdoin ilkikurisen katseen sen kanssa.

Ne heittelivät meihin päin ylimielisiä katseita, mutta mä porasin mun jäätävän katseen suoraan niiden ällöttäviin silmiin niin kauaksi aikaa, että ne käänsivät päänsä pois. Mä talutin Dimonan aivan tahallani suoraan Tegurin viereen kaartoon, ja Astlyr sekä Lidian satulassa jo istuva Madde mulkoilivat mua happamasti, mutta siinäpäs mulkoilivat. Mä suorastaan nautin, kun näin niiden muijan turhautuvan, ja vielä enemmän mä nautin siitä ajatuksesta, että ensi viikolla se alkaisi. Nimittäin se äänestys. Se ei todellakaan ollut ollut pelkkää sanahelinää, vaan mä olin tehnyt koko viikon valmisteluita sen eteen. Heti maanantaina, kellon lyödessä kaksitoista mä marssisin suoraan ruokasaliin, keskeyttäisin ruokailuun ja laittaisin sen alulleen. Niiden muijien sietikin pelätä tulevaa.


Tämän päivän aiheena oli siirtymiset sekä askellajien sisällä, että niiden välillä. Eilisestä väännöstä Dimonan kanssa oli selvästi ollut hyötyä, koska tänään siitä ei ollut enää tietoakaan ja pikkuruinen ponitamma paiski hommia koko sydämellään koko tunnin ajan. Meidän yhteistyömme oli sujuvaa ja mä sain pienen toivonpilkahduksen, ehkä me sittenkin selvittäisiin niistä kisoista. Me mentäisiin sinne näyttämään kaikille, mistä puusta meidät oli veistetty. Mä en todellakaan lähtenyt sinne häviämään, mä lähdin sinne vain tavoittelemaan voittoa. Ja niin mä tavoittelin myös joka tunnilta onnistumisia ja hyviä pätkiä.

Mä olin ihan rättiväsynyt ja hikinen tunnin jälkeen ja niin oli Dimonakin, mutta mä oli niin tyytyväinen siihen pieneen, tiikerinkirjavaan ponitammmaan. Se oli tehnyt parhaansa ja suorastaan loistanut käynti-laukkasiirtymisissä. Jannin sanojen mukaan se ei ollut koskaan nähnyt Dimonan liikkuvan sillä tavalla peräänannossa, kantaen itsensä kauniissa muodossa, nostaen selkänsä ylös ja ottaen takapäänsä alleen. Sen, jos jonkun kuuleminen lämmitti mun mieltä ja samalla jäädytti ne palavat helvetin liekit, minkä voimalla Astlyr ja Madde yrittivät mua mulkoilla ratsujensa selästä meidän liidellessä Dimonan kanssa ympäri maneesia. Tegur oli ollut koko tunnin kunnon kirahvi ja kuunnellut kauhuissaan syysmyrskyn aiheuttamaa meteliä, ja Lidia puolestaan oli ollut jäykkä ja kuuro pohkeelle. Mä olin vain hymyillyt niille lipputangoille mitä maireinta hymyäni minun ja Dimonan tanssahdellessa niitä ohi tai vastaan. Ellalla ja Figarolla oli mennyt kivasti, ainakin sen perusteella mitä ehdin ratsukon menoa katsella.

"Pitäiskö teidän sittenkin ilmoittautua siihen raviluokkaan, ettette vaan nolaa itseänne kisoissa? Oli meinaan niin kamalan näköistä menoa, että mua ihan hävettää noiden hevosraukkojen puolesta", heitin ivallisesti ennen kuin talutin poistuin maneesista Ellan ja Figaron kanssa, jättäen blondit lipputangot omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä.

Mä niin tiesin, että saisin äskeisestä heitostani kuulla ja pian, mutta mä en välittänyt siitä. Mä muistaisin vielä pitkään niiden myrkkykäärmeiden ilmeet, kun Janni kehui minun ja Dimonan menoa tunnilla. Ja maanantaina alkaisi se äänestys. Sitä mä odotin jo kuin kuuta nousevaa.

_________________________
#OTsuoritus #NVRK2020 - Merkintä 2, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Pe 06 Marras 2020, 13:50
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

Princess Emilie

Mikä v***u sua oikein vaivaa?
3.11.2020 - #russedrama

Mä lähdin eilen koululta heti kotiin yhteiskuntaopin luennolta päästyäni ja kävelin rauhassa kotiin musiikkia kuunnellen. Mä sain juuri Minnielle laitettua vaaleanpunaiset valjaat ja talutushihnan niihin kiinni iltapäivälenkkiä varten, kun mun puhelin alkoi piippaamaan hullun lailla. Mä hoputin valkoisen kääpiövillakoirani äkkiä pihalle, suljin hätäisesti ulko-oven perässäni ja kaivoin puhelimeni vaaleanpunaisen tuulitakkini taskun pohjalta. Sillä samalla sekunnilla, kun sain sen esiin, viestitulva pamahti välkkymään iPhoneni näytölle enkä pysynyt ollenkaan sen perässä uusia viestejä sadellessa koko ajan. Mä avasin WhatsApp-ryhmäkeskustelun hämmentyneenä ja kelasin sekavan viestiketjun alkuun päästäkseni kärryille, mikä ihme porukkaa nyt noin kuohutti.

Syy järkyttävälle viestitulvalle selvisi varsin nopeasti vain muutaman ensimmäisen viestin lukemalla. Svolværin russebussin johtaja, Astlyr Myhrvold, se kieroakin kierompi käärme, oli päivän viimeisten tuntien jälkeen kylmästi päättänyt potkia Ellan pihalle bussijengistä. Tai no, tarkemmin ottaen Ella oli ilmeisesti itse eronnut bussijengistä valtavan väkijoukon ollessa todistamassa koulun käytävällä tapahtunutta yhteenottoa. Se oli ihan oikein sille blondille lipputangolle, että se kehtasikin yrittää niin kieroa temppua. Vaikka kyllähän mä tiesin ilman muuta, että Astlyrin ja Ellan välit eivät olleet liian lämpimät.

Mä jatkoin lenkkiä Minnien kanssa kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta päätin samalla, että tämä ei todellakaan jäisi tähän. Seuraavan kerran, kun mä sen limanuljaskan näkisin ihan missä tahansa, mä sanoisin sille muutaman hyvin tarkkaan valitun sanan. Mulle tärkeille ihmisille ei kukaan, ei edes Astlyr Myhrvold, tekisi pahaa ilman, että saisi henkilökohtaisesti vastata seurauksista.

***

Tänään mulla oli puhelimen kello soimassa vasta ysin maissa, mutta mä heräsin silti joka-aamuiseen tapaani pirteänä ennen seiskaa, pomppasin sängystä ylös ja vein mun koirani lenkille… vesisateeseen. Sekin alkoi tuntumaan jo joka-aamuiselta synkeän ja pimeän syksyn vain jatkuessa ja jatkuessa. Mun mielestä voitaisiin jo ihan hyvin siirtyä mun ehdottomaan lempparivuodenaikaan, eli talveen, mutta sääjumalat olivat ilmeisesti päättäneet toisin. Mä puin sekä Minnielle, että itselleni sadetakit niskaan, vedin vaaleanpunaiset haisaappaat jalkaani ja lähdin hitaasti kävelemään vakioaamulenkkiämme ympäri koiran kipittäessä häntä koipien välissä perässäni. Se hienohelma vihasi tätä ilmaa vähintään yhtä paljon kuin minäkin. Mulla teki pahaa raahata niin liikkumishalutonta koiraa mukanani, joten kävimme puolet normaalia lyhyemmän lenkin ja lopulta luovutin ja kannoin pikku prinsessani sylissäni takaisin kotiin.


Mun aamuinen hyväntuulisuuteni oli haihtunut jo aikoja sitten, ja mun pään päällä oli melkein jo nähtävissä mustat ukkospilvet mun saapuessa koululle ruokailun loppupuolella. Mulla oli onneksi vain neljä tuntia koulua tänään, kaksi tuntia terveystietoa ja iltapäivän piinaavimmat tunnit oli täytetty englannin kertauskurssilla. Ja tottakai siellä englannin kurssilla mukana oli myös Astlyr Myhrvold, se blondi idiootti, jonka pää oli tyhjempi kuin musta aukko. Miten mukavat lähtökohdat niille tunneille olikaan, kun ensin istuin kaksi tuntia kuuntelemassa terveystiedon maikan luennointia. Normaalisti terveystieto oli yksi mun lempiaineista, ja se opettajakin kuului mun suosikkeihin, mutta tänään mä en voinut keskittyä yhtään mitenkään yhtään mihinkään. Mun sisällä kiehui niin paljon raivoa ja vihaa sitä blondia bimboa kohtaan, että mun teki mieli kiljua aina kun joku edes sattui mainitsemaan sen oksettavan nimen. Ja sehän kyllä mainittiin, vaikka se muija ei edes osallistunut koko terveystiedon kurssille.

Kellon lyödessä neljä mä olin aivan valmis tappamaan joka ikisen, joka käveli mua vastaan matkalla englannin luokasta vessan kautta kotiin. Ja sitten se tapahtui. Mun koko päivän odottama tilaisuus räjähtää tuli kuin tilauksesta, sen blondin tyhjäpään astuessa yksin ulos vessasta suoraan mun naaman eteen.

"Astlyr", mä sihahdin sille ja kohotin katseeni suoraan sen sinisiin silmiin, "Mulla ois sulle vähän asiaa."

Se hätkähti vähän tajutessaan, kuka mä olin. Jep. Se Ellan vielä vähän sitäkin lyhyempi kaveri. Se katsoi mua pitkää ja kapeaa nenänvarttaan pitkin kuin halpaa makkaraa, mutta mä en välittänyt. Mä tuijotin sitä vähintään yhtä intensiivisesti takaisin suoraan sen sinisiin silmiin, jotka siristyivät hieman sen ottaessa naamalleen mahdollisimman ylimielisen katseen.

"No kerro murheesi, mä kuuntelen", se vastasi laiskasti venyttäen jokaista sanaansa, "Anna tulla vaan, Emi."

Ja mähän annoin.

"Ensinnäkin", mä aloitin painokkaasti, "Mä oon jo kauan pitänyt suuni supussa sun ja sun jengin toimista, mutta nyt siihen tuli loppu. Mä en aio enää olla vaan hiljaa ja katsoa vierestä, kun sä piikittelet kaikkia, jotka eivät satu olemaan 'sinun korkeudellesi' riittävän tasokasta seuraa."

Astlyrin toinen suupieli notkahti puolikkaan sekunnin ajan alaspäin ja se korjasi pian naamansa takaisin peruslukemille, mutta mä ehdin huomata sen, ja sain siitä vielä lisää boostia purkaukseeni.

"Ja toisekseen", mä jatkoin tilitystäni antamatta sille iljettävästi tekohymyilevälle lipputangolle mitään mahdollisuutta puhua, "Mikä vittu sua oikein vaivaa? Mitä helvettiä on tapahtunut sille edes jollain tasolla siedettävälle ja mukavalle, suhteellisen reilulle Astlyrille, johon mä tutustuin kuusikesäisenä? Missä vaiheessa susta tuli bimbo tyhjäpää, joka potkii porukkaa pihalle bussista ihan tuosta noin vain ilman mitään järkeviä perusteita? Onneksi Ella sentään tajusi itse lähteä, ei se oo teidän luusereiden arvoinen. Mä jään bussiin ihan vaan säälistä, nimittäin kohta siellä ei oo enää ketään jäljellä kaikkien viimein tajutessa, millainen myrkkykäärme sä oot."

Astlyr avasi suunsa kuin sanoakseen, jotakin, mutta sulki sen sanaakaan sanomatta.

"Ja vielä viimeiseksi", mä jatkoin Astlyrin seisoessa typertyneenä ja sanattomana mun edessä, "Mä aion pistää pystyyn äänestyksen. Siis siitä, että kuka sieltä bussista oikein potkitaan pihalle, sinut vaiko Ella."

Mun viimein puhuttua suuni puhtaaksi ja lopetettua saarnani, koulun perimmäisessä nurkassa sijaitsevalla vessankäytävällä oli niin hiljaista, että mun sanat jäivät kaikumaan tyhjille käytäville. Mä mulkaisin Astlyriä vielä viimeisen kerran, käännyin kannoillani ja jätettyäni tytön seisomaan vessan oven eteen lähdin marssimaan kohti lähintä ulko-ovea. Mä olin kuulevinani takaani askelia, ja mun teki mieli hidastaa ja pyytää anteeksi jokaista sanaani, mutta mä jatkoin porhallustani niistä välittämättä.

Siitäpähän sai. Sen oli aika viimein kuulla totuus, ja sen mä sille pamautin suoraan vasten sen kasvoja. Aivan sama, miten paljon mä purkauksestani tulisin myöhemmin ahdistumaan.

Tai itseasiassa mä ahdistuin jo.

_________________________
Merkintä 1, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Ti 03 Marras 2020, 21:25
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 584

Om Ellas liv

Maanantai
2.11.2020

#russedrama


Maanantai oli viikon paras päivä. Se oli täydellinen tilaisuus aloittaa kaikki kuvainnollisesti puhtaalta pöydältä, jos edeltävä viikko ei ollut mennyt suunnitelmien mukaan. Sai valita kaapista kivoimmat vaatteet, järjestää laukun uudelleen ja postata Instagramiin aamupalakuvan kuin paraskin influensseri. Toki kaiken tämän saattoi tehdä minä tahansa muunakin viikonpäivänä, mutta maanantaina se tuntui erityiseltä. Maanantaisin lähdin kouluun aina uudella energialla välittämättä menneistä, ja se oli mun vahvuus.

Siksi mä olin päättänyt lykätä Astlyrin kohtaamista maanantaille. Olisin voinut laittaa sille viestiä viikonloppunakin, mutta se ei ollut sen arvoinen. Viikonloppu ja talliyöstä selviäminen oli muutenkin ollut yhtä henkistä vuoristorataa, joten sieltä kotiin päästyäni mä en ollut edes jaksanut miettiä mitään. Olin hypännyt suorinta tietä omaan sänkyyni, valkoisiin, pehmeisiin lakanoihini ja viettänyt höyhensaarilla koko sunnuntain. Jotta olisin maanantaina taas vahvimmillani.

Maanantaisin päivän viimeisenä luentona oli myös yhteiskuntaoppia, joka oli ehdottomasti mun lempiaineeni. Sen lisäksi, että mun mielestä yhteiskunnallisten asioiden olisi pitänyt kiinnostaa kaikkia, meillä oli huippuhyvä opettaja, jonka juttuja olisin jaksanut kuunnella loputtomiin, ja tälläkin kertaa kello soi aivan liian aikaisin.

“Mun on kyllä pakko käydä vielä vessassa”, totesin vieressäni istuneelle Emilielle, kun me astuttiin muiden vanavedessä ulos luokasta. “Nähdään huomenna!”

Emilie hymyili mulle ja heilautti kättään hyvästiksi, kun lähdin kävelemään käytävää vastakkaiseen suuntaan. Mun piti käydä kyllä vessassakin, mutta tiesin myös, että Astlyr Myhrvold opiskeli samassa suunnassa vanhempiensa pakottamana matematiikkaa, ja että sen tunti oli päättynyt samaan aikaan kuin meidänkin. Sitä ei onneksi ollut vaikea löytää väkijoukosta, sillä sen rasittava puhetapa kaikui varmasti kaikkien korviin.

Muka vahingossa kävelin sen ohi toivoen, että se huomaisi mut. Samalla hetkellä myös helvetti jäätyi.

“Ai Ella-Amalie. Hei”, Astlyr kujersi imelästi tarttuen syöttiin. “Onpa kiva törmätä.”

“Hei”, mä vastasin kuivasti. Blondin turvamiehet, Tone ja Eline, ottivat tukevamman asennon sen rinnalla kuin olisin ollut joku isompikin korsto haastamassa riitaa. Todellisuudessa en halunnut viettää Astlyrin seurassa sekuntiakaan enempää kuin oli pakko, varsinkaan tappelun merkeissä.

“Mulla oikeastaan olikin asiaa sulle”, tyttö jatkoi hunajaisesti, ja tunsin, kuinka käytävällä parveilleet silmäparit kääntyivät kohti meitä. Ne aavistivat, tiesivät, että kun Astlyr sanoi noin, ei koskaan ollut tulossa mitään hyvää. Sen silmät kääntyivät tiukkaan viiruun ja suupielet ylöspäin.

“Minä, siis me”, se sanoi vilkaisten kilpaa nyökkiviä taustajoukkojaan, “ollaan päätetty erottaa sut meidän bussijengistä.”

Käytävällä kohahti. Olihan nyt ennenkuulumatonta, että Svolværin lukiossa oltiin päädytty moiseen ratkaisuun. Svolværin lukiossa kaikki tunsivat toisensa ja kaikki olivat parhaita kavereita keskenään. Abivuonna kaikki pukivat ylleen punaiset haalarit ja viettivät yhdessä iloista russefeiringiä ennen valmistumista. Se oli perinne.

“Ai”, kohautin olkiani, mikä sai Astlyrin olemuksen salamoimaan. “Mä kun ajattelin erota itse.”

Kuului toinen kohahdus. Katsoin Astlyria tiiviisti silmiin, kun se näytti lähinnä siltä, että voisi kuristaa mut siihen paikkaan. En ikimaailmassa halunnut antaa sen potkia mua pihalle. Se ja sen kätyrit eivät yksinkertaisesti ansainneet sitä iloa. Ne olivat inhonneet mua aina, ja myös näyttäneet sen. Tämä olisi ollut Astlyrille kaiken sen vuosien kiusanteon ja sananvaihdon huipentuma. Mä olin parhaani mukaan yrittänyt sietää sitä tyttöä, mutta tämän vuoden jälkeen ei enää tarvitsisi. Mulla ei ollut yhtään mitään menetettävää.

Lopulta blondi tyhjäpää keräsi itsensä ja risti kätensä tiukasti puuskaan.
“Onpa mukavaa”, se yritti hymyillä, vaikka tiesin, että sitä ärsytti.

“Kiitä Tonea”, hymyilin takaisin vilkaisten Astlyrin takana seissyttä tyttöä, jonka kasvot olivat yksi iso kysymysmerkki. “Se antoi mulle idean.”

Faen ta deg, pystyin lukemaan Tonen huulilta, kun sen harvat aivosolut rekisteröivät vastaanottamiaan signaaleja viimein yhtenä kokonaisuutena, ja mä tiesin, että mun oli aika poistua, mikäli henkeni oli mulle kallis. Marssin päättäväisesti kolmikon ohi porraskäytävään, enkä jäänyt odottamaan Astlyrin reaktiota. Mä saisin kuitenkin lukea sen muutaman tunnin sisään Aust-Lofoten VGS:n epäviralliselta Instagram-juorutililtä.

Mitä alempaan kerrokseen kävelin, sitä enemmän äskeiset tapahtumat realisoituivat mun päässä. Mulla ei ihan oikeasti enää ollut asiaa niiden bussiin. Kuka tahansa muu abi olisi itkenyt itsensä hengiltä, ja niin mäkin ehkä vielä ykkösvuonna, mutta nyt musta ei tuntunut oikein miltään. Ei, vaikka adrenaliini virtasi edelleen vapaana mun suonissa Astlyrin koplan kanssa keskustelemisesta. Astelin aulan poikki ja totesin itselleni, että oli enää seitsemän kuukautta. Seitsemän kuukautta siihen, että mä asuisin Oslossa tai Tromssassa, mahdollisimman kaukana kaikista Svolværlaisista. Seitsemän kuukautta maailman parhaaseen maanantaihin.

“Ella, oota!” kuulin yhtäkkiä äkkinäisen huudahduksen takaani, mikä havahdutti mut ajatuksistani juuri ennen kuin olin astumassa ovesta ulos. Se oli Elias, mikä sai mut kohottamaan kulmaani kevyesti. En juurikaan tuntenut sitä, mutta me oltiin törmätty jo aiemmin päivällä, kun olin halunnut moikata sen seurassa usein liikkunutta Matiasta. Ne olivat porukalla alkaneet heittää pojille tyypilliseen tyyliin Aurorasta jotain inhottavan seksististä läppää, ja mua oli alkanut ällöttää niin, että olin kiusaantuneena poistunut paikalta sanaakaan sanomatta. Mua ärsytti, miten erilainen Matiaskin oli, kun me oltiin kahden, verrattuna siihen, millaiseksi se muuttui kavereidensa kanssa.

En sanonut mitään, katsoin vain. Eliaksen ilme oli vaikeasti tulkittava, ja se selvästi haki sanojaan ennen kuin alkoi puhua.

“Mä ymmärrän, jos sä et halua uskoa mua tai edes kuunnella, mitä mulla on sanottavana”, se aloitti. “Ja mä en todellakaan yritä olla mikään helvetin prinssi Uljas, koska mä tiiän, etten oo sellainen, vaikka päälläni seisoisin.”

“Kato, ees joku tajuaa jotain”, hymähdin yrittäen samalla kuumeisesti miettiä, mitä poika ajoi takaa.

“Siis idiootikshan mä itteni monesti teen, mutta kyllä mulla joku järkikin on”, Elias papatti nopeasti. “Mutta pointti tällä kaikella on, että onks kaikki niinku ok? Tai siis jos jätetään laskuista se, et Berg nyt on ikipuutteessa elävä oman elämänsä sankari, joka monesti puhuu ennen kuin ajattelee.”

Okei, mitä? Mistä lähtien Matiaksen typerää kaveriporukkaa oli kiinnostanut, miten mulla meni? Yrittikö se pyytää anteeksi Matiaksen ja muiden hölmöjä puheita?

“Eihän se mulle varmasti mitenkään kuulu, mut totta puhuen kyllä muakin vituttaa kuunnella, miten se yks myrkkyprinsessa käyttäytyy kaikkia kohtaan. Varsinkin sen jälkeen, kun kuuli, miten se puhui kaikista perjantaina Haviksessa”, Elias päätti monologinsa, ja mä tuijotin sitä edelleen silmääkään räpäyttämättä.

Yrittikö se pyytää anteeksi myös Astlyrin puolesta? Oliko se mun puolella? Liikkuiko pojan korvien välissä muutakin kuin sen tytön valtavat rinnat ja treenattu takapuoli? Näkivätkö muutkin, miten inhottava se osasi olla?

Enempää mä en ehtinyt ajatella, saati sanoa, kun katseeni rekisteröi Eliaksen takana, muutaman metrin päässä meistä sen tyttöystävän, joka tuijotti mua suu ammollaan. Ebba oli meitä vuoden nuorempi, enkä mä tiennyt siitä muuta kuin sen, että se osasi olla ihan valtavan mustasukkainen. Nyökkäsin lyhyesti ja käännyin sanaakaan sanomatta ympäri toivoen, ettei Elias alkaisi pitämään mua tästä eteenpäin ihan hirviönä, sillä se vaikutti selvästi olevan ihan fiksu.

Vaikka mitäpä sillä enää oli edes väliä.

Oli kuitenkin enää seitsemän kuukautta aikaa maailman parhaaseen maanantaihin.
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty Ma 02 Marras 2020, 23:18
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Om Ellas liv
Vastaukset: 11
Luettu: 605

Takaisin alkuun

Siirry: