Danten päiväkirja

24.8. – Muutama päivä ennen muuttoa

Tervetuloa talliin Anitta Pajusalo ja Dante! Nita luki sähköpostinsa yhä uudelleen ja uudelleen, eikä ollut uskoa sitä todeksi. Hän oli jo pidemmän aikaa toivonut Dantelle uutta kotitallia hieman kauempaa Helsingin hälinästä, mutta nyt, kun tallipaikka varmistui, Nita alkoi tuntea olonsa hermostuneeksi. Uusi kulttuuri, uusi kieli. Kaikki se odotti Suomen rajan toisella puolella. Kuinka tällaiseen edes pitäisi osata valmistautua?

Nita ei ollut kertonut muutosta vielä kenellekään muulle kuin työnantajalleen. Ei edes parhaille ystävilleen, jotka olivat jakaneet Nitan kanssa monta vuotta ensin yliopistossa ja sen jälkeen tallilla. Tämä oli aivan liian suuri asia kerrottavaksi viestillä, mutta ajatus ystäviensä jättämisestä kasvotusten kouraisi vatsanpohjasta.

------

”Norjaan?” sanoi Anki ja keskeytti Roseten harjaamisen. Hän kääntyi katsomaan Nitaa miettien, mitä nainen oikein selitti.
”Sieltä vahvistui meille eilen tallipaikka”, vastasi Nita silittäen Roseten pehmeää turpaa. Hän mietti, kuinka tulisikaan ikävöimään tätä iäkästä tammaa. Olisiko Rosette enää edes elossa, kun Nita seuraavan kerran vierailisi Helsingissä?
”Tämä johtuu Santusta, eikö johdukin?” Anki totesi tympeänä ja jatkoi hevosensa harjaamista. Anki ei ollut koskaan pitänyt Santusta, eivätkä Nitan kertomukset välinpitämättömästä poikaystävästä auttaneet asiaa.
”Santulla ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa”, vastasi Nita hieman kärkkäästi. Kyllähän hän tiesi, että yksin jääminen ja asuminen pääkaupunkiseudulla tuli huonoon saumaan taloudellisesti. Mutta siihenkin eroon tarvittiin kaksi, Santtu yksin ei ollut syypää.
”Sitä paitsi se paikka on upea. Ajattele niitä Norjan vuoristoja”, jatkoi Nita. Hän tiesi, ettei Anki pitänyt muuttoajatuksesta, olihan ystävyksillä takanaan jo monta vuotta yhteistä matkaa kuljettuna. Mutta myös Anki tiesi, että kun Nita oli jotain päättänyt, se päätös piti. Anki jatkoi Roseten harjaamista kaikessa hiljaisuudessa ja myöntyi vähitellen ajatukseen.
”Tietääkö Riina jo?” hän kysyi. Nita pudisti päätään.
”En ole vielä kertonut muille”, Nita vastasi.
”Kerro sitten varovasti. Riinalla on muutenkin ollut vaikeaa”, Anki sanoi ja jäi miettimään, kuinka vasta hevosensa menettänyt nainen ottaisi uutisen. Ensin lähtee hevonen, sitten paras ystävä.
”No, milloin te muutatte? Kuun vaihteessa?” Anki kysyi ja laski Roseten harjan varusteämpäriin.
”Itseasiassa tällä viikolla”, Nita vastasi. Ankin ei tarvinnut sanoa mitään, sillä Nita tiesi jo, kuinka nopeasti tämä kaikki hänelle tuli.
”Meillä on ajomatkaa edessä lähes kaksikymmentä tuntia. Vietämme Danten kanssa ensimmäisen yön Äänekoskella ja sitä seuraavan Rovaniemellä, jolloin pääsemme Shelyesiin vielä lauantai-illaksi”, kertoi Nita suunnitelmansa. Anki nyökkäsi.
”Kuulostaa fiksulta”, hän sanoi ja taputti kimoa tammaansa kaulalle.
”No kai me nyt vielä maastoon lähdetään? Rosettekin pääsee vielä kerran nauttimaan Danten seurasta”, hän jatkoi. Nita nyökkäsi hymyillen.
”Totta kai.”

------

Kello oli yhdeksän illalla, kun Nita lopulta palasi kotiin. Hän vaihtoi tallivaatteet kotivaatteisiin ja istui sängynreunalle. Hymyilytti. Oli paljon, mitä Nita jäisi Suomesta kaipaamaan, mutta uudet seikkailut odottivat.

29.8. - Muuttopäivä

Kolmen päivän matkustaminen tuntui lievästi kropassa. Tilannetta ei varsinaisesti helpottanut se, että kaikki kolme päivää ennen muuttoa kuluivat pakkauksen merkeissä, kun yritin raivokkaasti tiivistää yksiötäni vain muutamaan laatikkoon. Turhaan minä raahaisin mukanani sänkyä, joka oli ollut minulla teini-iästä saakka, saati pystyyn kuollutta jukkapalmua, jonka sain kolme vuotta sitten lahjaksi Ankilta. (Viimeisen kerran meillä iltaa istuessa Anki naurahti, että oliko tämä kasvi nyt sitten vertauskuva meidän ystävyyden tilasta tällä hetkellä. Ei ollut.) Norjastakin löytyisi vaatteita, henkareita, sohvia, aivan kaikkea, minkä vuoksi olin päättänyt pakata mukaani vain välttämättömät.

Dante ei pitänyt ajatuksesta matkustaa ilman kaveria. Sen huomasi matkan jokaisella lastauskerralla, kun yritin taluttaa auton eteen pysähtyneen tamman, joka aikansa pähkäili, pitikö tuonne tyhjään autoon nyt todella mennä. Ihan yksin. Kilttinä tyttönä Dante kuitenkin lopulta hyväksyi tilanteen ja käveli perässäni autoon, joskin hieman vastahakoisesti.

Pysähdyimme matkalla kahdesti. Ensimmäisen yön vietimme vanhemmillani, ja Dante sai nauttia sitä varten rakennetussa loma-asunnossa, eli vanhempieni vanhaan autotalliin tehdystä suojasta, josta oli vapaa pääsy pieneen tarhaan. Se oli Dantelle tuttu paikka, sillä olimme viettäneet kaikki yhteiset joulut ja kesälomat tamman kanssa Keski-Suomessa, ja tamma kotiutui tuttuun tapaansa saman tien, kun se pääsi talliin. Vaikka Dante vihasi sitä, että se jäi yksin laitumelle, ei tämä tuntunut hevosen mieltä kuitenkaan Äänekoskella painavan. Ehkä sillä oli suora näkyvyys talolle tai ehkä se nautti maaseudun rauhasta ja omasta tilasta. Joka tapauksessa ensimmäinen ilta meni enemmän tai vähemmän äidin itkiessä ikävää ja sitä, kuinka hän ei enää ikinä tulisi näkemään rakasta lastaan, siskon vannoessa, että hänkin lähtisi vielä kiertämään maailmaa ja isän miettiessä, miten Norja on vaurastunut öljyn avulla. Normaali torstai-ilta meidän perheessä.

Perjantai-iltana saavuimme Rovaniemelle, jossa asui Danten isän omistaja. Hän oli haltioissaan nähdessään, kuinka hieno kisaratsunalku Dantesta olikaan tullut, ja kovin hän tuntui miettivän jo mahdollisia oriehdokkaita, kun Dante ensimmäisen kerran astutettaisiin. Hän tarjosi meille ystävällisesti yöpaikan, ja Dantekin sai jaloitella sekä laiduntaa rauhassa yön yli.

Kello oli kuusi lauantaiaamuna, kun lähdimme Danten kanssa jälleen liikkeelle. Väsymys painoi mieltä ja kehoa, mutta hevosautossa oli tarpeeksi hyvät kaiuttimet, ja matka sujui laulellessa mukana viime vuosien parhaimpia kesähittejä. Aikaa kului ja taakse jäivät niin Suomen kuin Ruotsinkin rajat. Norjan puolelle saapuessa myös maasto muuttui, ja maisemaan astuivat jylhät vuoret sekä kapeat tiet. Hevosauto ei normaalitilassa olisi paras valinta ajoneuvoksi, mutta onneksi vastaantuleva liikenne oli melko hiljaista.

----------

Kello kuudelta pääsimme lopulta Shelyesin pihaan. Parkkeerasin auton ja jäin hetkeksi istumaan paikoilleni. Kulunut viikko oli ollut yhtä hullunmyllyä, enkä ollut kertaakaan muistanut miettiä, miltä tämä kaikki minusta tuntui. Nyt kaikki tunteet kuitenkin iskivät yhdellä kertaa. Itketti ja nauratti, olo oli helpottunut mutta samaan aikaan todella jännittynyt. Jouduin hetken aikaa kokoamaan itseni, ennen kuin pääsin lopulta autosta ulos.

Ilma oli erilaista täällä. Raikasta ja hieman viileämpää. Hevosten haju tuntui kuitenkin olevan jokaisessa maassa samanlaista, ja ehkä juuri siitä syystä tunsin saman tien olevani kotona. Lähdin kävelemään kohti suurinta rakennusta, jonka oletin näkemieni kuvien mukaan olevan Shelyesin päärakennus. Kovin pitkään minun ei tarvinnut kuitenkaan harhailla yksinäni, kun kuulin takaani äänen.
”Hi!” Iloinen naisääni tervehti minua. Käännyin katsomaan taakseni. Kentältä minua kohti käveli nuori nainen kypärä päässään ja hevonen toisessa kädessään. Hengästymisestä ja hevosen hikisestä kaulasta päätellen he olivat olleet juuri treenaamassa. Nainen esittäytyi, mutta nimi meni saman tien toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos - kaikki keskittymiseni tuntui menevän siihen, että muistin juuri sillä hetkellä oman nimeni. Myöhemmin nimen kysyminen olisi ehkä ollut vähän noloa, joten totesin mielessäni, että se varmasti tulisi ilmi vielä myöhemminkin. Nainen ei puhunut suomea, mutta sen sijaan englanti taittui häneltä todella luontevasti. Hän kertoi, että osa talliväestä oli tällä hetkellä reissussa Suomessa, mutta tuloni oli kuitenkin tiedossa. Niinpä seurasin naista päätalliin ja autoin häntä riisumaan hevoselta varusteet.

Päätalli vaikutti siistiltä. Tallin seinällä oli ilmoitustaulu, jossa oli lappuja niin suomeksi, englanniksi kuin norjaksikin. Tavaraämpäreitä roikkui seinällä, ja bongasin niiden joukosta myös vaaleanvihreän ämpärin, johon oli kirjoitettu käsin Dante. Tämä ratsastajanainen – jonka nimi saattoi yhtä hyvin olla Karita tai Johanna – lähti esittelemään minulle tallia. Kävelimme päätallin läpi, ja nainen luetteli minulle, kuka hevonen missäkin karsinassa asui. Jätkästä minä muistin lukeneeni aiemmin tallin nettisivuilta, olihan ruuna sentään Suomesta kotoisin, mutta muut nimet tuntuivat puuroutuvan yhdeksi. Tärkeintä kuitenkin oli, että minulle esiteltiin Danten karsina, joka sattui olemaan Jätkän karsinan vieressä.

Tallikierroksen jälkeen matka jatkui yläkerran kautta oritalliin sekä pihattoon. Talli oli kaikin puolin viihtyisä, ja erityisen huomion kiinnitti tallin edessä oleva hieno kukkapenkki. Jassun ylpeys kuulemma. Lopuksi nainen – Ingrid ehkäpä? – näytti minulle vielä laitumet. Kierroksen päätteeksi naisen täytyi lähteä liikuttamaan seuraavaa hevosta, mutta sanoi, että voin tulla kentän laidalle kysymään neuvoa, missä ikinä tarvitsinkaan. Kiitin häntä ja lähdin sitten kohti hevosautoani.

Dantekin oli jo aivan turtunut matkustamiseen. Se peruutti ulos aivan ennätysvauhtia, mutta jäi sitten paikalleen ihmettelemään, kun minä yritin ottaa toiseen käteeni kasan tamman tavaroita. Olin todella tyytyväinen hevosvalinnastani siinä vaiheessa, kun molemmissa kainaloissani oli loimet, vasemmassa kädessäni suuri laatikko hoitotarvikkeita ja oikeassa kädessä Dante, joka kulki perässä kuin vanha koira. En olisi voinut tehdä paljoa, jos tamma olisi päättänyt lähteä kävelemään toiseen suuntaan, mutta onneksi kaikki sujui hyvin ja Dante pääsi turvallisesti omaan karsinaansa. Hetken aikaa se katseli ihmeissään ympärilleen, mutta alkoi saman tien syödä, kun ehdin tavaroiden roudaamiselta kaataa ruoat tamman kuppiin. Sitä ei hirveästi muutto tuntunut stressaavan. Kotiutui saman tien, vaikka puolet sen tavaroista olikin vielä autossa.

Loppuilta meni enemmän tai vähemmän ympyrää juosten. Tavarat löysivät hiljalleen omat paikkansa, ja myös minä aloin tulla tutuksi uuden ympäristön kanssa. Kolmannentoista kerran kulkiessani auton ja tallin välillä mietin, tarvitsiko kenenkään hevonen todella näin paljon tavaraa, mutta fakta oli, että mukana oli vain ja ainoastaan tarpeellinen.

Kello oli yli yhdeksän, kun ratsastajanainen tuli sanomaan minulle, että tallin hälyttimet menevät päälle viimeistään kymmeneltä. Päätin vielä hakea vastakotiutuneen Danten karsinastaan ja tutustua tamman kanssa tallialueeseen. Kolmen päivän matkustaminen näkyi myös Dantessa, ja viisivuotiaan olisi kuvitellut kankean liikkumisen perusteella olevan yli kaksikymppinen vanha hevonen. Kiersimme Danten kanssa tallipihaa, ja se tuntui ottavan kaiken vastaan tuttuun tapaansa uteliaasti mutta rauhallisesti. Tarhojen lähellä tamma tuntui heräävän – pääsisikö hän juoksemaan? – mutta Danten epäonneksi käännyimme pian takaisin talliin. Turvallisinta olisi viettää tämä yö siellä ja huomenna miettiä tarhajärjestelyjä ihmisten kanssa, jotka tunsivat tallin hevoset.

Dante saatiin karsinaansa sopivasti ennen tallin sulkemista, ja minä puolestani lähdin ajamaan kohti asutusta. Kello oli lähes kymmenen, ja hevosauto oli kattoon asti täynnä omia muuttolaatikoitani. Tulevasta yöstä tulisi pitkä.

4.9. - Ensimmäinen ratsastustunti

Nita ja Dante kävivät osallistumassa Joonan estetreeneihin viikonlopun alkamisen kunniaksi.

Tänään oli ensimmäinen ratsastustuntimme Shelyesissä Danten kanssa. Olin ilmoittanut meidät vasta edellisenä iltana irtotunnille, sillä Dante oli levännyt lähes viikon putkeen, käynyt vain hieman ihmettelemässä lähimaastoja. Tauon kyllä huomasi, sillä Dante ei meinannut rentoutua kentällä yhtään. Asiaa ei varmasti helpottanut myöskään joukossa olleet vieraat hevoset saati se, että myös minua hieman jännitti. Olin ensimmäistä kertaa hevosen selässä ratsastustunnilla moneen viikkoon, ja vielä aivan vieraiden ihmisten kanssa. Yritin rapsutella ja jutella Dantelle mukavia, jotta se rentoutuisi – ja jotta myös oma jännitykseni laantuisi.

Lähdimme ensin tekemään puomiharjoituksia. Dantelle tehtävä oli helppo, ja se nosti hyvin jalkojaan ja pidensi askeliaan tarvittavan verran. Hieman tammaa täytyi ratsastaa eteen ja ohjata istunnalla suoraan, mutta muuten kaikki sujui hyvin. Ei mennyt kauaakaan, kun Joona käski meitä nostamaan jalustimet kaulalle. Noniin, hyvästi tasapaino! Tiesin, että oma istuntani olisi tarpeeksi hyvä, jotta pysyisin satulassa, mutta Dantesta en ollut niin varma. Nuoren hevosen tavoin sen tasapaino saattoi usein horjahdella, ja selässä pysyminen vaati todellista itsensä liimaamista satulaan.

Laukannostot sujuivat hyvin. Olimme muutamia kertoja harjoitelleet Danten kanssa ilman satulaa ratsastamista, ja se kuunteli hyvin apujani. Myös minä osasin jäädä istumaan rauhassa laukkaa myötäillen, enkä painanut pohkeita hevosen kylkiin sen suuremmin. Vain muutaman kerran laukka-askeleet lähtivät melko kankeasti liikkeelle, mikä vaikutti myös omaan istuntaani ja siihen, että läheltä piti -tilanteita tippumisen suhteen tuli muutamia, mutta yhdessä hevosen kanssa me kuitenkin löysimme yhteisen sävelen ja laukkapuomit sujuivat ihan hyvin.

Kun estekorkeus nousi, kuulin mielessäni edellisen valmentajani sanat: myötää, myötää, kevyempi käsi, anna Dantelle tilaa. Tällä kertaa jokin oli kuitenkin toisin. Joona käski minun nousta suoremmaksi ja sanoi, että pienempikin myötääminen riittää. Tästä hieman hämmentyneenä kokosin aavistuksen enemmän ohjia ja keskityin seuraavalla kierroksella myötäämään hevosen tahtia ja hyppyä yhtään liioittelematta. Joonan ohjeet todella tepsivät, sillä siinä, missä Dante toisinaan laskeutumisen jälkeen jäi hieman haahuilemaan, eikä ollut varma, minne edetä, jäi se tällä kertaa paljon paremmin kuulolle ja oli esteen jälkeen heti valmiina jatkamaan tehokkaasti ratsastusta eteenpäin.

Olin todella tyytyväinen tuntiin, mutta viimeinen jokeritehtävä sai oloni hieman epävarmaksi. Olin aivan varma, ettei Dante selviäisi tästä, mutta katsoimme ensin muiden ylittävän esteet onnistuneesti, mikä auttoi myös omaan olooni. Kun meidän vuoromme lähestyi, päästin kädet irti ja yritin samaan aikaan pitää itseni satulassa kiinni, olla puristamatta liikaa reisillä mutta samalla välttää jäämästä puristamaan pohkeillakaan. Kumma kyllä Dante kulki suorassa linjassa koko estesuoran, eikä tehtävä tuntunut olevan sille haastava ollenkaan. Esteiden jälkeen taputin Dantea kaulalle todella upeasta suorituksesta – niin hienoista hypyistä, hyvistä askeleista ja siitä, että se oli lopulta kuitenkin rentoutunut myös vieraassa seurassa. Loppuverryttelyjen jälkeen jäimme vielä kulkemaan pitkin ohjin kentälle. Ei olisi uskonut, että muutaman vuoden ratsastamisen jälkeen voisi oppia näin paljon uutta yhden tunnin aikana omasta hevosestaan!

7.9. - Maastoilua Auroran ja Ronjan kanssa

Olimme sopineet Auroran kanssa yhteisestä maastoretkestä Norjan ihastuttavassa luonnossa. Onneksi meille sattui hyvä keli, sillä mietin mielessäni kauhulla kaikkia niitä äkkiliukkaita kallionkielekkeitä, joiden luokse Aurora meidän johdattaisi. Helppoahan hänen oli maastossa kulkea issikka-vuonoponinsa kanssa, minulla taas oli puolestaan kömpelö puoliverisenalku, jonka tasapainossa oli vielä paljon petrattavaa.

Lämmittelin Danten kanssa kentällä, kun huomasin pihatolta päin saapuvan ratsukon. Sinisistä hiuksista sekä persoonallisesta ponista ei voinut erehtyä, joten lähdimme Danten kanssa kävelemään tulijoita vastaan.
"Mihin suuntaan lähdetään?" kysyin Auroralta.
"Ajattelin, että olisimme voineet kokeilla uutta reittiä", nainen sanoi.
"Se sopii. Menkää te edeltä", vastasin hänelle. Tämä oli ensimmäinen kertamme Danten kanssa Norjan maastoreiteillä, joten tuttu ratsukko edellä auttaisi varmasti - niin minua kuin Danteakin.

Lähdimme suuntaamaan kaunista metsätietä pitkin eteenpäin. Vastaantulijoita ei näkynyt, joten pystyimme levittäytymään tielle rinnakkain. Olin nähnyt Auroran muutaman kerran aiemmin ja keskustellut hänen kanssaan joitakin kertoja, mutta nyt vasta todella pääsin kysymään, mitä nainen teki työkseen, mistä hän oli kotoisin ja varsinkin mielenkiintoisen Ronjan historiasta ja vanhemmista. Kuten nimestä pystyi päättelemään, oli tamma myös kotoisin Suomesta.

Ehdimme kävellä tietä jonkin matkaa, kunnes ympärillämme alkoi näkyä laitumia. Hetken ajattelin, olimmeko kiertäneet ympyrää, mutta aitojen sisäpuolella näytti laiduntavan ainoastaan vuonoponeja. Osa niistä nosti päänsä ruohikosta ja jäi katsomaan meitä. Myös Dante hidasti vauhtiaan ja seurasi katseellaan aidan takana olevaa ponia. Samaan aikaan tien toisella puolen olevalla laitumella meitä kohti lähestyi neljän vuonoponin joukko. Emme totisesti olleet enää Shelyesissä.

Jatkoimme hevosista huolimatta matkaa eteenpäin ja päädyimme lähelle tallirakennusta. Tallista astui juuri ulos nuori nainen, joka katsoi meitä hetken ihmetellen, mutta esittäytyi sitten Brynhildin työntekijäksi.
"Brynhild?" kysyin naiselta. Työntekijä arvasi kerralla oikein pohtiessaan, että meidän täytyi olla uusia tulokkaita Shelyesissä.
"En tainnut nähdä teitä Sommersolvervissa", hän sanoi. Kiitos Karlan läksiäisjuhlien, olin kuullut kyseisestä kesän tapahtumasta ja tiesin, mistä hän puhui.

Kuljimme tallin läpi ja jatkoimme matkaamme eteenpäin. Metsä päättyi ja tilalle aukesi upeat vuoristot sekä (yllättävän) hyväpohjaiset tiet. Auroran kanssa oli helppo kulkea, ei haitannut, jos välillä jäin matkustamaan hiljaa Danten selässä ja ihailemaan upeita maisemia - niin teki Aurorakin. Ehdimme kuitenkin käydä hyvin läpi toistemme suurpiirteiset elämäntarinat, ja olin jopa hieman harmissani, kun lopulta päädyimme takaisin Shelyesin pihaan. Kello oli jo melko paljon, ja edessä oli vielä Danten iltaruokinta sekä hoito yökuntoon.

"Otetaanko pian uudestaan?" kysyi Aurora, kun erkanimme eri suuntiin - hän kohti pihattoa ja minä kohti päätallia.
"Otetaan vaan! Vaikka loppuviikosta", vastasin hänelle hymyillen. Oli mukava ajatella, että täältä löytyi aina hyvää seuraa, mitä ikinä mielessä olikaan.

11.9. Ajatuksia kilpailemisesta

"Ootteko te lähdössä Danten kanssa Kalla Cupiin?", kysyi Katya viereisestä karsinasta. Hän selvitti Jätkän takkuista harjaa samalla kun minä harjasin pinttyneet tallipölyt Danten karvalta.
"Ei me varmaan", vastasin hänelle.
"Tai siis, mikä se olikaan?"
Katya kertoi minulle Suomessa järjestettävästä ratsastuskilpailusta, johon Shelyesistä oltiin lähdössä jälleen suuremmalla porukalla. Auburn Estate ei kuulostanut tutulta, vaikka ilmeisesti kyseessä oli melko tunnettu ja laadukas kartano. Ehkä saattaisin tietää tallin hevosia ja ratsukoita, jos kuulisin niiden nimiä.
"Ei me ehkä Danten kanssa olla vielä ihan valmiita kisaradoille", vastasin naiselle ja taputin Danten vastaharjattua selkää.
"Siellä on kyllä myös junnuluokkia nuorille hevosille. Sitä paitsi jos kisaaminen ei kiinnosta, niin groomeja ja kuskeja tarvitaan kyllä. Eikös sulla ollut se rekkakorttikin?" hän jatkoi. Olihan minulla. Ja ainakin viimeksi ajomatka Suomen ja Norjan välillä oli sujunut ihan hyvin.

Lupasin jäädä miettimään asiaa samalla kun varustin Danten ratsastuskuntoon. Lähdimme kentälle itsenäisesti treenaamaan ihan perinteisiä tehtäviä, kuten pohkeenväistöjä, siirtymisiä ja taivutuksia. Dante oli niin kiltti, se pysähtyi pyynnöstä ja jäi niin pitkäksi aikaa seisomaan, kunnes pyysin sen jälleen liikkeelle. Tästä hevosesta tulisi vielä paljon, mutta olisiko se jo valmis starttaamaan ensimmäiset kisansa? Edes ihan harjoitusmielessä, jotkut helpot vain?

---

Ajatus Kalla CUPista jäi houkuttelemaan, ja kotiin päästyäni aloin tutkia paremmin tapahtuman nettisivuja ja ohjelmaa. Tiedossa oli myös After ridet, joka olisi varmasti mieleenpainuva kokemus. Mutta toisaalta, olisi myös ihana nauttia Danten kanssa hiljaisesta tallista. Sitä paitsi lähtö olisi jo viikon päästä.

Aikani asiaa pyöriteltyä tulin päätökseen, että skippaisimme tällä kertaa reissun. Päätin kuitenkin, että nyt oli aika alkaa treenata ihan tosissaan Danten kanssa ja siirtyä hiljalleen myös kisakentille, edes kokemusta hakemaan. Onneksi lauantaina olisi taas ratsastustunti, ja pääsisimme kehittymään osaavan opettajan johdolla.

12.9. - Jassun koulutunti

En tiennyt, olisinko ollut innoissani vai kauhuissani sillä hetkellä, kun Jassu käski meitä nostamaan jalustimet kaulalle. Vasta viime viikolla olimme käyneet saman läpi Joonan tunnilla, ja vaikka tunti oli mennyt hyvin, kaipasin silti hieman tukea tasapainolleni.
”Siellä myös, Nita!” sai minut hieman vastahakoisesti kumartumaan kohti jalustimia ja nostamaan ne ylös. En kuitenkaan ehtinyt kovin kauaa miettiä tilannetta, kun olikin jo aika siirtää kaikki ajatus lämmittelyihin ja siirtymisiin.

Dantella oli tänään hyvä päivä. Ehkä se oli viime tunnin myötä tottunut ratsastajan horjumiseen tai ehkä se oli saanut purkaa aamutarhassa ylimääräistä energiaansa ja malttoi nyt kuunnella apujani. Erityisesti ohjasavut menivät tammalle läpi erinomaisesti, painoavuissa puolestaan oli hieman hakemista. Enkä ihmetellyt, Dantekin sai totisesti tehdä ajatustyötä miettiessään, oliko tuo nyt pohjeapu vai oliko ratsastaja tippumassa selästä. Ravitehtävät kuitenkin tuntuivat yllättävän mukavilta myös selästä käsin, ja mitä enemmän Dante lämpeni, sitä tasapainoisemmalta ja joustavammalta tamman ravi tuntui.

Laukkatehtävät tuntuivat tänään olevan meidän kompastuskivinämme. Dante kyllä teki, mitä käskettiin, mutta ongelma tulikin siinä, että käskin väärään aikaan. En valmistellut tammaa kunnolla, mutta kilttinä hevosena Dante kuitenkin nosti laukan. Jassu tuli kädestä pitäen neuvomaan hyvät puolipidätteet, ja sen myötä myös laukannostot alkoivat sujua loppua kohden paremmin.

Siirtyminen laukasta käyntiin ja takaisin tuotti selkeästi eniten päänvaivaa. Muutama raviaskel vilahti aina välissä, ja kesti pitkään, että istunta ja avut olivat tasapainossa. Vasta muutamalla viimeisellä kerralla siirtymiset sujuivat kerrasta, johon Jassu kommentoikin:
”Tosi hyvin! Kehu Dantea kovasti, ja voitte jäädä käyntiin valmistautumaan loppuverryttelyihin”.

Kun jalustimet lopulta sai laskea, ei niillä tuntunut enää siinä vaiheessa olevan virkaa. Keskikroppa oli selvästi päässyt hyvin töihin ja myös jaloissa oli hyvä tuki ilman jalustimiakin. Kummallista, kuinka sitä ei tajuakaan, miten paljon tällaisilla harjoituksilla on merkitystä, ennen kuin pääsee takaisin normaaliin istuntaan. Todella hyvää treeniä, ja vatsalihaksetkin kiittävät huomenna!

19.9. - Sadepäivää ja leikkihetkiä

Sadepäivä tallilla, hevosenomistajan unelma…

Tallituvassa oli hiljaista. Aurora istui sohvalla ja hahmotteli lyijykynällä luonnosvihkoonsa piirrosta. Minä puolestani istuin pöydän ääressä juomassa vettä ja selaamassa somea kännykältäni. Ei mitään uutta sielläkään. Paitsi Suomessa oli ollut viikolla kova myrsky, ja Facebook-feed täyttyi kaatuneiden puiden kuvista.

”Pitäiskö meidän tehdä jotain?” kysyin Auroralta pitäen katseeni tiiviisti näytössä kiinni. Myös Aurora jatkoi kuvansa piirtämistä ja vastasi:
”Voisihan sitä jotain keksiä.” Mutta mitä, tuntui olevan kysymys. Sadekelillä ei huvittanut hirveästi lähteä maastoilemaan, mutta hevosetkin oli liikutettava.
”Maneesiin?” kysyin Auroralta, muistaakseni tila oli tähän aikaan illasta jo tyhjillään. Aurora mietti hetken, mutta melko pian hänen ilmeensä kirkastui ja katse nousi minua kohti.
”Hei joo! Mennään ilman satuloita!” hän sanoi innostuneena. En ollut varma, mistä hän yhtäkkiä satulatta ratsastamisen keksi, mutta se kuulosti ihan hauskalta idealta!

Ronja ja Dante olivat todella nopeasti ratsastuskunnossa, sillä päälle ei tarvinnut pukea kuin suitset. Maneesi oli tosiaan tyhjillään, ja vaikka ilta alkoi jo hämärtyä ulkona, oli sisällä hyvä valaistus. Kävelimme Ronjan ja Danten kanssa ensin pitkin ohjin ja lähdimme sitten tekemään kaikkia niitä tehtäviä, mitä lapsuusiän ratsastustunneilta muistimme. Maailmanympärysmatka oli todella haastavaa Danten kanssa, ja kieltämättä näin korkealta tippuminen ei tuntunut ajatuksena kovin mielekkäältä. Makaaminen hevosen selässä sen sijaan oli todella rentouttavaa, ja Dante käveli kiltisti rauhallisena eteenpäin. Minä puolestani olisin hyvin voinut sulkea silmäni ja jäädä matkustamaan oman hevosen selässä.

Jotta ratsastus ei olisi jäänyt ihan vain ympyrää kävelemiseksi, päätimme myös ottaa pienen laukkakisan. Ajattelin ensin ison hevosen selässä kisan olevan hieman epäreilu, mutta siinä, missä lähtöviivalla Ronja nosti muutamasta käyntiaskeleesta todella reippaan laukan, jäi Dante pohtimaan laukannostoa ensin käynnissä ja sitten vielä ravissa. Täytyi myöntää tappio risteytysponille. Joka muuten oli ihan syötävän suloinen hiljalleen kasvavassa karvapeitteessään.

Aika kului kuin siivillä, ja maneesin ikkunoista näkyvä tumma taivas kertoi kellon olevan jo yli kahdeksan. Lähdimme maneesista pitkin ohjin takaisin tallille, Ronja ja Aurora tosin kääntyivät risteyksestä pihatolle päin. Karsinassa odotti vielä Danten iltaruokinta ja loimitus, ja tamma työnsikin turpansa heti ruoka-astiaan sen täyttyessä. Dante oli ihana, ja niin kovin rakas.

25.9. - Ensimmäiset fiilikset kisoihin osallistumisesta

Piirinmestaruuskilpailut. Täällä, Pohjois-Norjassa, vain muutaman tunnin ajomatkan päässä Shelyesistä, kertoi Jassu samalla kun yritin googlata tapahtuman sivuja.
"On siellä teillekin luokkia", hän sanoi ja auttoi minua löytämään oikeaan osoitteeseen puhelimen selaimella.
"Luuletko, että me pärjättäisi?" kysyin hieman epävarmana, kun lopulta löysin lisätietoa tapahtumasta.
"Kannattaa kokeilla, kyllä te varmaan helpoissa luokissa loppuun asti pääsisitte", hän sanoi. Meillä olisi Danten kanssa vielä paljon harjoiteltavaa, mutta aikaakin oli vielä puolitoista kuukautta ja kokemus olisi joka tapauksessa vain hyväksi, tuli sijoitusta tai ei.

Olin kilpaillut aiemmin vain kahdesti, nekin Ankin hevosella Rosetella. Kummassakin kisoissa olin jäänyt tulosten hännille, mutta kisapäivät olivat olleet kaikin puolin mukavia, vaikka illalla olinkin ollut aivan puhki. Nyt minulla oli kuitenkin mahdollisuus lähteä kokeilemaan ratoja oman hevosen kanssa. Tästäkö meidän kilpailu-ura lähtisi käyntiin?

"Joo, me ilmoittaudutaan!" sanoin Jassulle innokkaana samalla, kun olin jo näpyttelemässä kilpailuosallistumista.

27.9. - Irtokenkiä

”Catuuuu”, marisen kovaan ääneen päästessäni tallin ovesta sisään. Toisessa kädessäni minulla on kurainen hevonen, toisessa taas irtonainen hevosenkenkä.
”Miiitäää?” vastaa Catu samalla sävyllä Hillan karsinasta ja kurkkaa talikko kädessään käytävälle.
”Voi eiii!” hän toteaa ja naurahtaa hyväntahtoisesti. ”Miten se nyt noin?”
”En tosiaan tiedä”, vastaan huokaisten. Seuraavaan kengitykseen ei olisi ollutkaan kuin reilu viikko, joten ehkä olisi hyvä vaihtaa saman tien kaikki kengät kerralla ja vuolla kaviot kuntoon.
”Tuleeko Petter tänään?” kysyn naiselta, joka siirtyy nojaamaan karsinan ovea vasten. Kevyestä hiestä päätellen Hillan karsina alkaa olla viimeisiä tämän päivän siivottavia.
”Tänään illalla tai huomenna. Laita vaikka viestiä, niin ymmärtää tulla hoitamaan”, Catu vastaa ja pyyhkäisee otsaansa.

Vien Danten jalkapesun kautta karsinaan, jossa se saa nyt hetken odottaa, kunnes kaviot saadaan kuntoon. Kaivan puhelimeni taskusta, otan irtonaisesta hevosenkengästä sekä Dantesta kuvan ja etsin WhatsAppin vastaanottajalistaltani Petterin.

Sinä [12:30]
*Kuva*

Puhelimeni ilmoittaa uudesta viestistä ennen kuin ehdin laskea sitä kädestäni.

Petter Kengittäjä [12:30]
haha
Joo, hoidetaan huomenna kuntoon!

Laitan puhelimen taskuuni ja taputan Dantea kaulalle.
"Pidä sitten ensi viikolla kengät hyvin jalassa. Lauantaina meillä on paljon tekemistä."

1.10. - Joonan koulutreenit

Dante tuntui tänään olevan aivan lukossa. Asiaan vaikutti varmasti muutama välissä ollut vapaapäivä, mutta uskoin maanantain kengityksellä olevan myös osuutta asiaan. Uudet kengät saivat Danten aivan kankeaksi ja aristamaan askeliaan, kuin mikäkin hienohelma.

Maneesi jaettiin puoliksi hevosten kokojen mukaan. Seurasin vierestä, kuinka Katyan ratsu oli tänään energiansa puolesta aivan eri luokkaa Danten kanssa, ja Sonia puolestaan sai tehdä töitä suuren ruunikon kanssa, mutta ratsukko löysi lopulta todella hyvän yhteisen sävelen. Itse jouduin todella työskentelemään sen eteen, että Dante kuuntelisi edes hieman apujani, eikä oma hermostuminen varmasti auttanut myöskään tammaa rentoutumaan.

Teimme paljon huolellisia siirtymiä ja pysähdyksiä, ja yritin parhaani mukaan saada Danten reagoimaan pelkän istunnan avulla. Painoavut eivät kuitenkaan tuntuneet yksin tänään riittävän, mutta toistojen myötä ohjas- ja pohjeapujen välille löytyi hyvä tasapaino. Kuitenkin vasta ympyrällä työskennellessä Dante alkoi hetkellisesti todella rentoutua ja vaisusti asettua muotoon.

Laukkaa ja erityisesti laukannostoja sai tänään hakea. Yritin pitää mielessä Jassun viime tunnilla käydyt asiat hyvistä valmisteluista, mutta niistä huolimatta yhteistyö ei tuntunut pelaavan. Joona tuli kädestä pitäen auttamaan pidätteiden kanssa, ja mies seisoi pitkän sivun alussa auttamassa ääniavuilla Dantea lisättyyn laukkaan.

Olo tuntui hieman poissaolevalta, kun mietin kauhulla, miksi ihmeessä olin mennyt ilmoittautumaan Danten kanssa kisoihin. Tamma ei ollut selvästikään vielä valmis, ja jo ihan tavallisissa siirtymisissä oli vielä paljon hiottavaa. Ehkä juuri tästä kyseisestä syystä koulutreenien suunta alkoi äkillisesti muuttua ja Dante toimia yhteistyökykyisemmin, kun oma turhautuminen muuttui lähinnä lamaannukseksi. Ja Dantehan aisti tämän. Se rentoutui silminnähden, kun minäkin olin jännittämättä selässä, ja toiseen suuntaan laukannostot sujuivat puolestaan erinomaisesti muihin päivän tehtäviin nähden. Lopputunnin siirtymiset tuntuivat myös onnistuvan helpommin, ja uskalsin käyttää ohjasapuja napakammin ja antaa puolestaan myöten silloin, kun Dante teki oikein - tuntumaa tietenkään unohtumatta.

Loppukäyntien aikana kävin vielä Joonan luona jutulla ja kysyin, mitä meidän erityisesti kannattaisi harjoitella kisoja varten.
"Kannattaa vahvistaa ihan perustason asioita. Ratsastaa rentona ja pitää myös hevonen rentona, Dante vaikuttaa olevan melko herkkä jännittämiselle. Suosittelen aloittamaan radan opettelun jo hyvissä ajoin, niin siinä sitten näkee käytännössä ne mahdolliset kompastuskivet ja petrattavat asiat sekä yhtä lailla ne, mitkä ovat jo teillä vahvana."

Näillä ohjeilla siis eteenpäin.

2.10. - Yllätyspostia

Perjantaina olin tallilla viettämässä vapaapäivää Danten kanssa ja hoitamassa talliaskareita. Aurora ja Ronja olivat lähteneet tänään vuorikiipeilemään, joten itse puolestani ajattelin Danten kanssa harjoitella kouluratoja tulevia kisoja varten. Treenit menivät hyvin siihen nähden, että kävimme helppo B -ohjelman läpi kokonaisuudessa ensimmäistä kertaa, ja iso osa ajasta menikin tarkistaessa paperista, mikä tehtävä olikaan seuraavana. Treeni ei ollut rankka, mutta olin kuitenkin pyytänyt Jassulta huomiselle vakkaritunnille jotain muuta ratsua, sillä Miriamin kouluvalmennus veisi tamman voimat varmasti ihan loppuun. Kun kävelin harjoitusten jälkeen kentältä tallille, tuli Jassu vastaan kottikärryjen kanssa.
"Hei, huomasitko, että sä sait jonkun paketin", hän sanoi. Minkä ihmeen paketin, ihmettelin, mutta Jassu sanoi sen tulleen postin mukana ja vieneensä sen tallituvan pöydälle.

Niinpä vein Danten karsinaan ja astelin tallitupaan, jonka pöydällä tosiaan oli pieni paketti. Vastaanottajan kohdalla luki meidän Suomen tallin osoite, mutta se oli sutattu ja päälle oli kirjoitettu Shelyesin osoite. Ankin käsialaa, selvästi.

Avasin paketin, ja yllätyksekseni syliini tipahti uusi, timanteilla koristeltu otsapanta sekä hevostarvikeliikkeen mainos. Siinä samassa muistin, kuinka olin keväällä osallistunut Facebookissa tykkää ja jaa -kilpailuun, voittanut, mutta palkintoa ei koskaan kuulunut - ennen kuin nyt.

Innoissani palasin takaisin Danten luokse ja aloin pujottaa otsapantaa tamman suitsiin. Sopi täydellisesti. Lähdin kokeilemaan suitsia myös Dantelle vain todetakseni, että tamma näytti ihan oikealta kisahevoselta. Yksi asia kuitenkin puuttui.

Mä en ollut koskaan tehnyt hevoselle kisakampausta. Siksi tarvitsin apua harjoitteluun, jotta ei tarvitsisi panikoida sitten viime hetkellä ennen tulevia kisoja. Onneksi tallilla hääräsi myös Joona, jolla oli kokemusta hevosten kisavalmisteluista ja joka ystävällisesti ehti tulla näyttämään, kuinka harja laitettiin nutturoille.
"Ensin jaetaan harja osiin, sitten tehdään ihan normaalit napakat letit, näin, sitten laitetaan tällaiset sykeröt ja tuosta kiinni lenksulla", mies selitti. Näytti helpolta. Joona lähti hoitamaan Theota, mutta lupasi tulla katsomaan lopputulosta, kunhan saisin kaikki sykeröt valmiiksi.

Kun sain harjan lopulta viimeisteltyä, oli Dante kuin uusi hevonen. Kävimme ulkona ottamassa kuvan upeasta tammasta, joka olisi ainakin kisakampauksen ja uuden otsapannan puolesta aivan täydellinen valtaamaan marraskuiset kisakentät (#NVRK2020).


---------------

Merkintä 5, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 01.10.2020

3.10. - Kouluvalmennus

Olin kuullut, että Miriamin kouluvalmennukset olisivat hyvä tapa saada paremmin kontaktia hevoseen. Varsinkin nyt, kun laskin jo päiviä tuleviin kisoihin, oli kaikesta avusta hyötyä. Olin valinnut valmennuksen aiheeksi kokoavat liikkeet, vaikka helppo B -tason ohjelma ei varsinaisesti sisältänytkään vielä avo- ja sulkutaivutuksia. Halusin kuitenkin löytää Dantelle tavan liikkua kauniisti sekä erityisesti kantaa itseään - ja ratsastajana totta kai oppia tekemään oma osuuteni asiassa. Kaikki hienosäätö ja harjoittelu oli kotiin päin, kunhan vain vielä oppisimme luokan ohjelman ulkoa.

Niinpä lauantaina, kun olin päässyt aiemmasta tunnista yli, olin satuloinut Danten ja olimme lähteneet maneesiin lämmittelemään ja treenamaan. Ja sanoi Miriam mitä hyvänsä, itse olin erittäin tyytyväinen suoritukseemme! Ehkä asiaa auttoi aamupäivän maastakäsittelytunti, jossa päästiin haastamaan omistajan ja hevosen yhteistyötä?


-------

Merkintä 10, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 01.10.2020

16.10. - Syksyn vikat maastoesteet

Mun viikko oli ollut aivan kamala. Mä olin kulkenut kämppää ympäri toimettomana, eikä syysloma tuntunut auttavan asiaa. Päinvastoin, ei ollut töitä, mihin hukuttautua, kun muuten ahdisti.

Mutta onneksi mulla oli Dante. Myös tänään se käveli tarhan portille vastaan korvat iloisesti höröllä ja antoi ottaa itsensä kiinni. Tarjosin tammalle porkkanan, jonka se söi iloisena ja lähti sitten perässäni kävelemään talliin.

Dantella oli uusi tallinaapuri, Bumi. Olin nähnyt omistajat vain kerran vilaukselta, ja he tuntuivat viihtyvän hyvin omissa oloissan. Tai ainakin tällaisen kuvan olin kaksikosta saanut. Bumi oli upea, välillä se hieman uhitteli Dantelle omasta karsinastaan, mutta lopetti pian, kun Dante ei lähtenytkään mukaan hölmöilyyn. Mutta ehkä Bumikin vielä tottuisi uuteen naapuriinsa.

Varustin Danten hyvin ajatuksissani ja talutin sen sitten kentälle. Katya lähti kanssani samaan aikaan tallista, mutta muuten en ollut katsonut tuntilistaa sen suuremmin. Auroran tiesin osallistuvan myös, mutta ilokseni paikalla oli muitakin tuttuja kasvoja, kuten Sonia ja Amira sekä minulle hieman tuntemattomampi Lilja.
"Olihan kaikilla turvaliivi", Joona varmisti vielä, kun säädimme jalustimia. Niin, turvaliiviin liittyikin taas oma tarinansa. Kun olin ilmoittautunut maastoesteille, oli tietysti yhtenä kriteerinä pukea päälle turvaliivi. Eikä minulla sellaista ollut. Minulla oli noin kolme viikkoa aikaa löytää nettikaupasta sopiva ja toivoa, että se ehtisi perille vielä oikeaan päivään mennessä. Ja onnekseni sain eilen illalla viestin saapuneesta paketista, joka odotti hakemista. Luojan kiitos mitat olivat kerrasta sopivat, ja pääsin siis osallistumaan maastoesteille.

Joka tapauksessa, lähdimme tallin kentältä kävelemään tuttuja teitä kohti Brynhildiä. Päädyimme melko pian suurelle sänkipellolle, jonne oli ripoteltu ympäriinsä esteitä. Minua alkoi hieman jännittää, lähinnä Danten puolesta. Tämä olisi ensimmäinen kerta, kun tamma ylittäisi erikoisesteitä. Niin, siis jos ylittäisi.

Lähdimme lämmittelemään huolellisesti ravi- ja laukkasiirtymisillä. Kaasun ja jarrun löytäminen ei ollut onneksi vaikeaa, sillä Dante liikkui hyvin tasaiseen tahtiin eteenpäin. Askelten pituuden säätelemisessä sen sijaan tuntui olevan haastetta jo sileällä, mutta toivoin, että sekin helpottuisi, kunhan pääsisimme hyppäämään. Dante tuntui välillä keskittyvän turhan paljon ympäristöön, muihin hevosiin sekä myös koviin tuulenpuuskiin. Se kuitenkin rentoutui yleensä nopeasti, kun maltoin itse jutella sille mukavia ja muistuttaa, että se ei ollut nyt yksin.

Hiljalleen siirryimme hyppäämään. Alkuun ylitimme onneksi todella matalia esteitä, ja ennen hyppyjä me saimme vielä tutustua kaikessa rauhassa esteisiin kävellen niiden ympärillä. Ensimmäinen hyppy jännitti, mikä näkyi todella vahvasti myös Danten liikkumisessa. Se laukkasi hyvää tahtia esteelle, hidasti lähes käyntiin ja jäi tuijottamaan maassa olevaa tukkia. Joona huusi käyttämään pohkeita ja ratsastamaan eteen, ja niin me Danten kanssa hyppäsimme. Dante ylitti esteen valtavalla - ja täysin odottamattomalla - ilmavaralla lähes tasajalkaa, ja alastulossa lensinkin tamman kaulalle. Dante onneksi pysähtyi, joten pystyin rauhassa tiputtautumaan kyljelleni maahan, sillä minulla ei ollut mitään mahdollisuutta kammeta itseäni takaisin satulaan.
"Eihän sattunut? Näytti aika pehmeältä laskeutumiselta", kysyi Joona rauhallisesti.
"Joo ei!" vastasin hänelle ja nousin saman tien maasta ylös ja uudestaan satulaan. No niin, uusi yritys.

Toisella hyppykerralla osasin valmistautua paremmin Danten liikkeisiin ja rohkaista tätä jo aikaisemmin hyppyyn, mutta yllätyksekseni tamma hyppäsikin esteen sulavasti - vaikkakin hieman hidastaen ja jälleen melko hyvällä ilmavaralla. Esteen jälkeen se kuitenkin jatkoi rauhallisena laukkaansa, eikä jäänyt suuremmin murehtimaan estettä. Niinpä meidän oli helppo jatkaa suoraan esteen parissa muutaman kerran putkeen, ja toistojen myötä tammakin rentoutui aivan silminnähden. Se selvästi ymmärsi, mitä siltä haluttiin.

Esteet vaihtelivat todella helpoista melko helppoihin, ja mitä paremmin me Danten kanssa tutustuimme esteeseen ennen hyppyä, sitä rohkeammin se sitä lähestyi. Kokeilimme jopa pientä rataa, joka sujui Dantelta tilanteeseen nähden erinomaisesti, ja myös Joona kehui menoa.
"Muista vain vieläkin enemmän rohkaista Dantea hyppyyn - ja älä myötää liikaa", hän neuvoi. Siitä oli pitkä aika, kun olimme viimeksi Danten kanssa hypänneet, mutta silloinkin sain huomautusta liiasta myötäämisestä.

Jatkoimme matkaamme maastoesteradalle, jossa pääsimme tutustumaan ensimmäistä kertaa vesiesteeseen. Joonan sanat saivat minut etukäteen hieman murehtimaan, kuinka veden kanssa kävisi, mutta Dantea ei tuntunut haittaavan yhtään kävellä, ravata tai laukata veteen. En tiedä, auttoiko asiaa se, että Danten yksi lempiasioista oli pulahtaminen järveen kesähelteillä, vai oliko se ehkä jo sen verran luottavaisin mielin erikoisesteillä, että se olisi kävellyt pyydettäessä vaikka päin puuta. Tai ehkä asiaan vaikutti eniten se, että minä olin aivan innoissani. Erikoisesteet olivat jotain sellaista, mitä en ollut kenenkään hevosen kanssa aiemmin kokeillut, ja jokainen onnistuminen toi todella paljon lisää virtaa ja sai minut yrittämään entistä kovemmin. Ehdin hetken aikaa jo haaveilla siitä, kuinka ensi kesänä starttaisimme kisakauden maastoesteillä, mutta siinä samassa muistin marraskuun tulevat kisat ja sen, kuinka emme olleet vieläkään valmiita niitä varten. Yksi askel kerrallaan.

Tosin tänään me otimme Danten kanssa valtavan harppauksen. Olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten helposti Dante lopulta hyppäsi erikoisemmatkin esteet niin yksittäin kuin ratana. Se ylitti kaikki odotukseni, ja tästä oli todella hyvä jatkaa yhteistä harrastamista!

23.10. - Estetreeniä

Joona ja Bumin omistaja Anie olivat järjestäneet pienelle porukalle estetreenit perjantaiksi. Jokaisella osallistujalla oli hieman erilaiset tavoitteet: Anie ja Bumi hyppäisivät yhdessä ensimmäistä kertaa, Matias puolestaan oli ilmeisesti luvannut liikuttaa Theon tänään Joonan valvovan silmän alla ja me Danten kanssa harjoittelimme tulevia kisoja varten.

"Me mennään jo. Ei tästä tule mitään, jos jätän tän karsinaan varusteissa", ähisi Anie hevosensa kanssa. Bumin käytöstä oli huvittava seurata vierestä: toisina päivinä se käyttäytyi todella mallikkaasti, toisina taas, no, vähemmän mallikkaasti.
”Joo, ei se mitään. Me tullaan kohta", vastasin naiselle ja kiristin Danten satulavyötä. Danten kanssa oli ilo työskennellä, se seisoi niin nätisti paikoillaan, eikä sitä tarvinnut edes sitoa hoitamisen ajaksi. Silitin tamman kirjavaa kaulaa ja lähdin hakemaan ovenpielessä roikkuvia suitsia.

Maneesissa oli jo porukkaa, kun saavuimme sovittuun aikaan paikalle. Myös Sonia oli houkuteltu mukaan auttamaan puomien kanssa.
"Moikka! Alkakaa vaan lämmitellä Danten kanssa, odotellaan Matiasta vielä", sanoi Joona. Anie ja Bumi kulkivat jo pitkin ohjin, ja Matiaskin saapui paikalle sillä hetkellä, kun olin nousemassa Danten selkään.

Aloitimme alkuverryttelyt tuttuun tapaan sileällä. Dantella tuntui olevan todella hyvä päivä, ja se kulki eteenpäin reippaasti. Alkutunnin puomitehtävät sujuivat hyvin, olimmehan Jassun tunnilla viimeksi keskittyneet pitkästä aikaa niiden hyvään ylittämiseen, ja pian pääsimmekin jo hyppäämään matalia ristikoita.

"Tulkaa Danten kanssa ihan rauhassa. Suorat lähestymiset ja säädä vähän askelia lyhyemmäksi. Noin juuri", Joona opasti, kun hyppäsimme ensimmäisiä esteitä.
"Ja mitä ollaan puhuttu siitä liiasta myötäämisestä?" hän jatkoi hyppyjen jälkeen. Oli vaikea muuttaa jotain, mitä oli viime vuosina tehnyt niin tottuneesti, mutta tälläkin kertaa riitti, kun Joona mainitsi yhden kerran heti alkutunnilla asiasta.

"Sitten lähdetään hyppäämään rataa. Keskittykää Danten kanssa nyt vaan mahdollisimman hyviin lähestymisiin. Esteet eivät ole sille liian korkeita, joten hiotaan nyt tekniikkaa kuntoon", Joona sanoi ja seurasi sivusta, kun ylitin viiden esteen radan ensimmäisen kerran. Oli ihan totta, että Dante hyppäsi esteet todella kevyesti, joten eniten keskityimme siihen, että askelista löytyi tarvittaessa pituutta ja tahti pysyisi hyvänä myös silloin, kun askelia lyhennettäisi.
"Hypyt Dantelta sujuu todella hyvin. Dante on sen verran kiltti, että se antaa paljon virheitä anteeksi. Siksi ratsastajalla on se isoin rooli pitää hyvää liikkumista yllä ja tehdä hevoselle hyppy mielekkääksi, eli tukea sopivasti ja rohkaista eteenpäin. Hyvä. Sitten Bumi", sanoi Joona samalla kun me Danten kanssa siirryimme hetkeksi pitkin ohjin käyntiin ennen loppuverryttelyjä.

Ratsastuksen jälkeen puimme tuntia läpi vielä Anien kanssa hevosia hoitaessa. Anie vaikutti mukavalta, vaikka olin saanut hänestä alkuun hieman etäisen vaikutelman. Hän kertoi ensimmäistä kertaa hieman enemmän Bumista ja muutenkin hevosharrastuksestaan.  
"Mut nyt mä lähden käymään röökillä", hän lopetti keskustelun, kun olimme saaneet kirjavat hevoset kuntoon, ja lähti sitten kävelemään ulos. Itse jäin silittämään Dantea ja miettimään, kuinka kisoihin oli enää kaksikymmentäkaksi päivää.


----------

Merkintä 21, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 01.10.2020

#NVRK2020

27.10. - Iltapäiväratsastusta
Kirjoitettu Nitan pikkusiskon Annun näkökulmasta

”Tarviitko sä apua sen kanssa?” kuulin ovelta. Se oli Matias.
”En mä, kiitti, me ollaan Danten kanssa vanhoja kavereita”, sanoin ja taputin Dantea itsevarmasti selälle.
”Okei, mä hoidan Usvan vielä loppuun niin lähdetään sit”, se sanoi ja vilautti suloisen hymyn.

Tallipihalla oli märkää. Koko yön oli satanut vettä, mutta tällä hetkellä aurinko yritti vähän pilkistää pilviverhojen takaa. Hyppäsin Danten selkään ja otin sen kanssa muutaman käyntiaskeleen pihalla. En totisesti muistanut, kuinka isolta Dante tuntuikaan! Varsinkin siinä vaiheessa, kun Matias talutti pienhevosen pihatosta ulos ja hyppäsi sen selkään, musta tuntui ihan jättiläiseltä.
”No, minne mennään?” kysyin mieheltä, joka oletettavasti oli mua pari vuotta nuorempi.
”Mitä sä haluat nähdä?” se kysyi hymyillen.
”Kaiken.”

Lähdimme kävelemään hiekkateitä pitkin. Ohitimme muutaman talon sekä tallin, jonka laitumet olivat täynnä vuonoponeja. Kiipesimme korkeille vuorille ja ihailimme maisemia. Norja oli upea. Edes viileä syysilma tai märkä maa ei haitannut, kun kävelimme pitkin metsiä ja avaria teitä.
”Ootko sä kauan täällä?” kysyi Matias. Tuntui hassulta katsoa miestä alaviistoon.
”Perjantaihin. Mun lento lähtee illalla”, vastasin.
”Missaan kaikki bileet”, naurahdin vielä. Vaikka olihan Nita uhkaillut vievänsä mut torstaibingoon mummojen joukkoon.
”No et kai”, mies vastasi.
”Mennään huomenna johonkin. Svolværissa on yksi klubi keskiviikkoisin auki, siellä on halvat juomat”, hän ehdotti. Lähteä nyt vieraan miehen kanssa baariin aivan vieraassa maassa, ei kai sentään, olisi äiti sanonut. Mutta se ei ollut nyt täällä.
”Hei joo, mennään vaan!” vastasin innoissani. Onneksi olin pakannut mukaan myös bilevaatteet. Ihan vain varmuuden vuoksi.
”Voin kysyä paria koulukaveria mukaan. Jos siis käy?” hän varmisti vielä. Kävihän se. Mutta oliko Matiaksella varmasti tarpeeksi ikää?

Tie jatkui takaisin tallille. Dantella olisi vielä monta tuntia valmennukseen, joten otin siltä varusteet pois ja talutin tarhalle. Sinne se jäi juoksemaan kilpaa jonkun toisen puoliverisen kanssa. Ja kun kävelin takaisin tallille, huomasin jälleen tutun miehen, joka oli juuri sulkemassa pihaton ovea.
”Hei venaa!” se huusi ja otti muutaman ripeämmän askeleen mua kohti. Sitten se pysähtyi ja tarjosi mulle paperinpalaa.
”Tossa on mun numero, viestitellään vielä siitä huomisesta”, mies sanoi ja iski silmää. Sitten se jo kääntyi ympäri ja lähti jatkamaan omia hommiaan. Mä taas menin tallitupaan odottamaan, että Nita saapuisi joskus tallille. Ja vaikka kuinka yritin, en saanut mielestäni pois suloista hymyä ja sinisiä silmiä. Olikohan Matias sinkku?

8.11. - Ratsut vaihtoon
Yhteistarina, kirjoitettu @Aurora n kanssa.

Olimme Auroran kanssa puhuneet jo ensimmäisinä päivinämme Shelyesissä siitä, että joskus vielä vaihtaisimme ratsuja. Tänään oli se päivä. Dantella alkoi puolen päivän maissa estetreeni, joten se saisi todella hyvät lämmöt maastoreissulla.

Niinpä haimme Ronjan varusteineen pihattotallista ja Danten tarhasta päätallin käytävälle, jotta pääsisimme jo harjatessa ja varustaessa tutustumaan tarkemmin kaverin hevoseen. “Kyllä Dante onkin iso”, nauroin Nitalle. Hyvä jos hädin tuskin näin tamman yli, mutta onneksi se oli rauhallinen ja helppo hoitaa. Tamma olisi varmasti seisonut hievahtamatta käytävällä, vaikkei se olisi kiinni, mutta olin laittanut käytävän riimunnarun toiselta puolelta kiinni riimuun. Toisin oli nuoren Ronjan laita, jonka ponimaiset jekut saattoivat yllättää hoitajan, vaikka kiltti ja rauhallinen olikin. Tamma vain oli utelias, ja tykkäsi rapsuttaa harjaajaa takaisin huulilla hamuten.

“Hei miten teidän perjantai siis meni?” Nita kysyi saatuaan Ronjan kaviot putsattua.
“Kerron kohta”, hymyilin. “Ties ketä täällä tallissa on kuulemassa”, naurahdin.
“Totta”, Nitakin totesi.

Seurasin vierestä, kuinka Aurora hoiti Dantea, ja kiitin hevosta mielessäni siitä, kuinka kauniisti se käyttäytyi. Myös Ronja oli ihan kiltti, mutta jatkuvasti se tuntui haluavan seurata, millä harjalla nyt harjattiin tai mitä ylipäätään ympärillä tapahtui. Suloisesti se kuitenkin malttoi seistä paikoillaan myös sen aikaa, kun Aurora auttoi minua pukemaan ratsastushuovan tammalle.
“Veikkaan, että tipahdan alas selästä, ennen kuin päästään edes tallipihalta pois”, naurahdin Auroralle, joka puolestaan tuntui vähän jännittävän Danten kokoa. Eikä ihmekään, olihan Ronjan ja Danten välillä todella suuri ero.

Varustimme hevoset loppuun ja talutimme ne pihalle.
“Voi apua, voitko puntata mut tänne satulaan”, hihitin päästyämme pihalle. “En pääse mitenkään tänne omin avuin.”
Niin otin korkealla keikkuvan satulan kaarista kiinni, ja Nita laski kolmeen minua säärestä pidellen. Sitten ponkaisin kevyesti satulaan. En ollut uskaltanut edes ehdottaa, että jättäisin näin isolla hevosella satulan talliin – ties millainen pompotusravi Dantella olisi Ronjan raviin ja etenkin tölttiin verrattuna!

Ronja seisoi kiltisti ohjien päässä, ja oli todella mukava huomata, kuinka hyvin tammat olivat tutustuneet toisiinsa. Niitä ei haitannut, vaikka olisi välillä joutunut aivan toisen iholle.
“Sillä on melko isot askeleet, mutta todella pehmeät. Tasapaino on toisinaan vähän hakusessa ja askelten tahti saattaa muuttua ihan yhtäkkiä, mutta pehmeillä avuilla vaan niin se tottelee kyllä”, autoin vielä Auroraa Danten kanssa ja kävelin sitten itse hakemaan tallin seinustalla olevaa jakkaraa, jonka avulla pääsin kevyesti hyppäämään Ronjan selkään. Toivottavasti Jassun ja Joonan tasapainotunneista olisi nyt hyötyä.

“Hui, kun olen korkealla”, sanoin sovitellessani jalkoja jalustimiini. “Mennään sit ihan rauhassa ainakin alkuun.”
Niin lähdimme kohti maastopolkuja. Kuljimme rinnakkain ja Danten matkaavoittavat askeleet pakottivat Nitan ottamaan meidät Ronjan kanssa ravaamalla kiinni tuon tuosta.

Ronja oli ihan mukava ratsastaa. Se ei meinannut aivan pysyä Danten perässä, joten jouduimme välillä ottamaan muutamia raviaskeleita. Siirtymät olivat todella nopeita ja tehokkaita, mutta itseäni hieman nauratti ponin lyhyet raviaskeleet, sillä olin täällä asuessani ratsastanut ainoastaan kahdella isolla hevosella. Selässä pysyminen ei kuitenkaan tuntunut enää mahdottomalta ollenkaan, vaan ratsastushuopa oli jopa yllättävän mukava.

Tallin jäätyä taakse Nita kysyi uudestaan perjantaista.
“Ah, joo. Voi, se oli ihanaa. Se oli semmonen revontulimökki, ja ennusteet toteutui ja me nähtiin ihan kivat revontulet”, kerroin.
“Niiiiin?” Nita kysyi vaativasti.
“Joo, ja no, miten ilta nyt sitten eteneekään..” punastelin. “Meillä oli oikein kivaa. Ei tullut, tuota noin, kovin paljon nukuttua.”
“Oi, mä arvasin! Miten ihanaa”, nainen hymyili. “Koskas näette taas?”
“No tuota, menin eilen sen vakkaritunnin jälkeen Steenin luokse”, vastasin ujosti.
“Uuu, sehän oli nopeaa toimintaa! Miten meni?”
“Oikein kivasti, tehtiin pitsaa ja saunottiin”, kerroin. “Oisin varmaan jäänyt vaan sinne, jos ei ois sovittu tätä maastoa, mutta ihan hyvä tulla huolehtimaan hevosestaan”, sanoin ja nauroimme.
“No, lähdetkö tallilta takaisin Steenin luokse?”
“Vähän ajattelin”, hymyilin. “Käyn vaan hakee kotoa kamat mitä tarvin huomenna töissä.”

“Kuulostaa ihan mielettömän romanttiselta”, sanoin Auroralle. Revontulet ja kaikki. En olisi Steenistä ehkä ensin uskonut, mutta mitä enemmän Auroran kanssa miehestä puhuin, sitä enemmän käsitykseni hänestä muuttui. Niin, ja olihan hän tietysti pitänyt myös Soniasta viime aikoina hyvää huolta. Olin onnellinen, että juuri Aurora oli löytänyt Steenin, kaikki kuulosti todella ihanalta.

Kun Nitan suurin uteliaisuus ja tiedonjano oli tyydytetty, päätimme kokeilla ravia.
“Jos poniravi on kamalaa, niin pyydä tölttiä”, vinkkasin Nitalle. “Mie koitan keikkua Danten selässä. Ja voithan sä vaan laukata jos jäät jälkeen.”
Ja melkoista keikkumista se olikin. Danten ravi oli ilmavaa ja suurta, enkä osannut istua siinä alkuunkaan. Onneksi mulla oli hyvä tasapaino pohjalla, mutta jouduin silti turvautumaan aluksi kauhukahvaan, jonka olin tajunnut tallissa kiinnittää satulan etukaaren lenkkeihin. Niin uutta ja outoa suuren hevosen ravi oli minulle. Kevensin parhaani mukaan, ja yritin myös istua alas harjoitusraviin, mutta siitä ei kyllä tullut yhtikäs mitään.

Puheenaihe vaihtui Steenistä takaisin ratsastukseen. Aurora yritti neuvoa, kuinka Ronjan saisi tölttiin, mutta sain kuitenkin nostettua ainoastaan ravin. Naureskelin yksikseni selässä, kun yritin epätoivoisesti löytää oikeat avut tölttiin, mutta Ronja vaikutti lähinnä hämmentyneeltä. Niinpä nostin reippaalla siirtymisellä laukan, jotta saavutimme edessä ravaavaa ratsukkoa - jolla näytti menevän ihan hyvin.

“Taitaa olla parempi ottaa vain lyhyitä ravipätkiä”, totesin. “Ehdin kyllä löytää jonkinlaisen tasapainon, mutta sitä on vaikea ylläpitää pidemmän päälle, etenkin kun hevoset innostuu ja vauhtia tulee lisää”, pohdin. “Onneksi Dante on järkevä hevonen, eikä yritä heittää mua tonne ojaan”, jatkoin nauraen.

“Joo, ei onneksi yritä! Sitä paitsi Dantella on ihan todella hyvä tapa jäädä paikoilleen seisomaan ja odottamaan, jos ratsastaja tippuu. Paitsi jos se todella säikähtää”, naurahdin Auroralle.
“Mutta ehkä me päästään takaisin ilman tippumisia”, vastasin ja mietin mielessäni, kuinka hyvin meillä Ronjan kanssa olikaan mennyt.
“No niin, nyt kun sanoit niin ihan varmasti tiputaan kohta molemmat”, naurahti Aurora. Se tästä nyt vielä puuttuisikin.

"Mites muuten Miikan kanssa, oletteko pitäneet yhteyttä?" kysyin. Nita puhui yhä harvemmin Miikasta, mutta tuntui kaipaavan miestä. Toivottavasti he pitäisivät yhteyttä ja yrittäisivät löytää ratkaisun, sillä mielestäni heillä oli toivoa. Jos kahdella ihmisellä synkkaa, ja vieläpä paremmin kuin olisi uskonut, niin kannattaisi todella yrittää. Ehkä hän olisikin Se Oikea.

Niin, koko tilanne oli todella monimutkainen.
“Joo. Tai ei. Tai siis ollaan me viestitelty, mutta ei siitä varmaan loppujen lopuksi mitään tule. Miikalla on oma elämä Suomessa”, vastasin naiselle, kun annoimme hevosten hetken taas levätä käynnissä.
“Olisihan se ollut ihan mukava katsoa, että mitä tapahtuu, mutta enemmän me ollaan kavereina viestitelty. Tai kyllä se nyt iltaisin laittaa sydämen hyvänyöntoivotuksiin, ja tiedetään suurin piirtein missä toinen menee, mutta.. Niin.”
“Niin että ihan vaan kavereina viestittelette jatkuvasti pitkin päivää? Just”, vastasi Aurora ja katsoi minua virnistellen. Naurahdin.
“No en tiedä itsekään ihan tarkkaan, missä mennään. Mutta ehkä sitä ei tarvitsekaan tietää nyt heti, katsotaan ja seurataan. Voi olla, että välimatka on liikaa ja hiljalleen toinen unohtuu.”
“No haluaisitko sä sitten unohtaa?” kysyi Aurora. Mietin hetken ja hymyilin sitten.
“En.”

“Ehkä teidän kannattaa joku kerta puhua ihan tietoisesti teidän tulevaisuuden suunnitelmista”, totesin hetken hiljaisuuden jälkeen. “Ihan istua alas ja miettiä, mitä elämältä haluaa, ja mitä olisi valmis tekemään toisen eteen. Jos sitten suunnitelmat natsaa ja voisitte joidenkin vuosien päästä muuttaa samalle paikkakunnalle, niin voisi olla kokeilemisen arvoista tutustua lisää ja käydä välillä toisen luona kylässä”, jatkoin. “Kyllä minä voin Dantesta huolehtia, jos lähdet viikoksi Suomeen joskus. Ja eikös sun työtkin ole etänä”, hymyilin naiselle. Hän istui hiljaa miettien Ronjan selässä, ja jäi jälleen hieman meistä jälkeen.

“Niin”, vastasin Auroralle ajatuksissani. Ehkä. Mutta olinko valmis siihen, että Miika sanoisikin, että ei halua jatkaa? En rehellisesti tiennyt. Asiaa täytyi ajatella.
“Kiitos”, sanoin vielä hymyillen Auroralle, joka lupasi katsoa Danten perään, jos joskus päätyisin lähtemään etsimään rakkautta toiseen maahan.

Päätimme käydä tutkimassa lähimetsien tuttuja metsäpolkuja, jotka olisivat myös Dantelle helppokulkuisia. Taivaalla olevat pilvet enteilivät hieman tulevaa sadetta, mutta toistaiseksi keli oli todella hyvä.
“Mites muuten se Matias?” kysyin Auroralta, kun ne oikeat ihmissuhteet oli käyty läpi.
“Ei ole enää tyrkyttänyt itseään viereen nukkumaan?” naurahdin viitaten halloweenyöhön. Sekä vähän kaikkiin muihinkin Matiaksen yrityksiin.

“Jaaha, ei se tällä viikolla ole ehtinyt itseään tyrkyttää”, naurahdin. “En oo itse asiassa nähnyt koko poikaa kuin vilaukselta. Jospa se viimein rauhoittuisi. Ehkä sitten, kun huhut kiirii sen korviin”, virnistin. Kyllä se varmasti jostain onkisi tiedon, että olin lähentynyt Steenin kanssa huomattavasti. Ehkä muutkin koulun jätkät rauhoittuisivat, jos “uusi ja nuori ope” ei yhtäkkiä olisikaan enää sinkku.
“Mennäänkö ravia, tässä kohti polku on aika suora ja tasainen?” kysyin, Nita nyökkäsi ja nostin ravin, jonka koitin pitää mahdollisimman rauhallisena, ettei Ronja tarjoaisi laukkaa. Niin ravailimme hetken ja hidastimme käyntiin polun käydessä kapeammaksi. Pian polku palasi leveämmälle maastoreitille, ja otimme tallin suunnaksemme.

Tie muuttui hiljalleen tutummaksi ja tasaisemmaksi. Ronjan selässä oli todella mukava matkustaa, ja aloin ymmärtää täysin Annua, joka oli kehunut Ronjan maasta taivaisiin. Mutta kyllä rehellisesti kaipasin jo sitä omaa tuttua hevosta alle. Joka vaikutti onneksi rentoutuneen Auroran alla juuri sopivasti valmennusta varten.

“Jos nyt mäkin kokeilisin laukkaa, kun on leveä hyvä tie?” heitin, ja sitten annoimme mennä. Luotin siihen, että Dante ei veisi minua kiitolaukkaa tallin pihaan – oltiinhan vaelluksellakin laukattu tallin suuntaan, vaikka hevosia oli letkassa ennätysmäinen määrä. Nyt olimme kahdestaan. Ronja laukkasi perässä omaa ponilaukkaansa, ja minä nautin Danten tasaisista, isoista askelista. Laukassa oli paljon helpompi istua kuin tamman ravissa.

Dante ja Aurora lähtivät edellämme laukkaan, eikä Ronjaakaan tarvinnut montaa kertaa pyytää. Tulimme kaksikon perässä hyvää vauhtia, ja kun aloin hidastaa ravin kautta käyntiin, se tapahtui. Ronja siirtyi tölttiin. Kivityin patsaaksi, enkä liikuttanut sormeanikaan, jotta töltti jatkuisi. Liikkuminen tuntui erilaiselta, mutta mukavalta.
“Aurora, se tölttää!” yritin huutaa innoissani naiselle, joka laukkasi edessämme, vaikka tiesin, että hän tuskin pystyisi katsomaan taakseen. Lopulta Ronja otti Dantesta mallia ja siirtyi hetkeksi rauhalliseen raviin ja siitä käyntiin.

“Vai vaihtoi Ronja tölttiin”, kysyin Nitan päästessä taas viereeni.
“Joo! Se tuntui niin tasaiselta, vaikka samalla Ronja tuntui tikittävän niin tiuhaan kuin voi”, Nita nauroi.
“Joo, se on hauska askellaji”, vastasin.
“Voisi mennä käynnissä tallille”, Nita ehdotti.
“Hyvä idea, hevoset saa mukavat loppukäynnit. Tosin nyt nämä taisivat vasta innostua”, huikkasin hidastaessani Danten pyrkimystä nostaa ravi jo toistamiseen.

Hevoset tuntuivat molemmat pärskivän ja asettuvan nätisti avuille, vaikka Dante olisi mielellään jatkanut vielä ravissa. Annoin Ronjalle pian hieman pidempää ohjaa, jotta se saisi rentoutua loppumatkan. Dantea voisin vielä hetken taluttaa ympäri tallipihaa ennen seuraavaa työrupeamaa.
“En yleensä ole poni-ihmisiä, mutta Ronjan selkään voisi nousta joskus uudestaankin", sanoin Auroralle ja mietin samalla, kuinka onnellinen olin, kun pysyin selässä koko maaston ajan.
"Miltä Dante tuntui?"

“Oikein kivalta”, vastasin. “Sillä on aivan erilainen askel, tosi pitkä ja matkaavoittava, ja se keinuttaa käynnissä hauskasti. Ravi oli hieman kaaosta vielä, mutta laukka oli aivan ihana, ja että tällä pääseekin kovaa!”
Sille me naurettiin molemmat. Kyllä Ronjakin pisteli menemään vauhdilla, mutta laukkakisassa se jäisi pitkäkoipisen Danten taakse.
“Mutta Dante kuuntelee ihanasti apuja, eikä lähde ryöstämään, niin oli kyllä luottavainen olo mennä sillä. Voisin minäkin kokeilla joskus uudestaan!”

14.11. - Kisapäivä
#NVRK2020

4:45. Torkku.
4:55. Torkku.
5:05. Pakko nousta.

Mä olin nukkunut vain muutaman tunnin, ja sen huomasi. Keitin aamulla kahvia, vaikka vihasin sen makua. Se kuitenkin auttoi saamaan viimeisetkin unenrippeet pois silmistä, ainakin hetkeksi. Ulos päästessä pimeä syksy iski vasten kasvoja, ja huokaisten kaivoin taskustani autonavaimet ja kävelin autolle, jonne olin fiksuna edellisenä iltana pakannut kaiken tarvittavan valmiiksi.

Olin tallilla varttia vaille kuusi. Sonia ja Catu olivat lastanneet jo Lidian kyytiin, Dante taas odotti karsinassa jo matkasuojat jaloissaan. Se oli onneksi helppo saada traileriin, eikä sitä haitannut, vaikka tallipihalla kävi kova kuhina. Nähdään sitten perillä, tsemppiä kisoihin ja mitä musiikkia laitetaan -puheet kaikuivat pihalla samalla, kun astelin itse oman autoni kuskin paikalle ja starttasin sen. Matka olisi pitkä, ja pidemmältä se tuntui ajaa yksin. Jassu nimittäin oli jakanut potentiaaliset kuskit luonnollisesti eri autoihin. Mutta se oli ihan okei, sain rauhassa koota itseäni vielä tulevia kisoja varten.


Saavuin kisapaikalle puoli kymmenen maissa. Paikalla oli jo paljon ihmisiä, hevosia ja hevostrailereita. Löysin piha-alueelta myös tuttuja henkilöitä ja parkkeerasin oman autoni lähelle Brynhildin hevoskuljetusautoa.

"Mooi", tervehdin tuttuja, kun astuin autosta ulos.
"Moi! Miten meni matka?" kysyi Janni, joka seisoi Joonan, Auroran, Sonian ja Lunan kanssa ringissä.
"Ihan hyvin. Väsytti ja piti käydä ostamassa pari energiajuomaa, mutta oli hyvää musiikkia", naurahdin ja mietin niitä Suomi-levyjä, jotka olin jättänyt aiemmin muuttokuormasta autoon, ihan vain jos niitä joskus tarvitsi.

Sonia tuli autoni luokse, ja aloimme purkaa hevosia yhdessä pois trailerista. Dante peruutti reippaasti ulos ja jäi ihmettelemään ympärilleen. Shelyesiin se oli kotiutunut hetkessä, eikä sillä yleensä mennyt pitkään sopeutua uuteen ympäristöön. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun paikalla oli yhtäkkiä kymmeniä vieraita hevosia.
"Jos käydään vähän kävelemässä ja etsitään sitten karsinat?" ehdotin Sonialle, joka nyökkäsi.


Meillä oli hyvää aikaa laittaa hevosia kuntoon. Danten ensimmäinen luokka alkaisi vasta kahdelta ja sitä seuraava vähän yli kolme. Laitoin Danten harjaa vähän kiinni, harjasin sen suurin piirtein kymmeneen kertaan ja tarkistin, että varusteet olivat varmasti hyvin päällä.
"Jännittääkö?" kysyi Aurora, joka harjasi viereisessä karsinassa Ronjaa.
"No ei oikeastaan niin paljoa. Huominen enemmän, mutta nyt kun päästiin tänne, niin tuntuu, kuin olisi ihan perus ratsastustunnille menossa", sanoin. Tai ehkä väsymys oli niin kova, etten edes huomannut, kuinka käteni tärisi aina välillä, kun yritin kiristää tamman satulavyötä ja muita nyörejä.
"Noniin, mennään", sanoin sitten Dantelle ja talutin sen tallipihalle.


Lämmittelyalueella oli jonkin verran ruuhkaa. Dante ei kuitenkaan kaikeksi onneksi välittänyt muista hevosista, vaan keskittyi tuttuun tapaansa suorittamiseen ratsastajan kanssa. Oma keskittyminen kuitenkin herpaantui aina välillä, kun jäin katselemaan vieraiden ratsukoiden suorittamista. Toiset hyppäsivät harjoitusesteen yli valtavalla hypyllä, yhden nuoren naisen hevonen taas kielsi ennen, ja ratsastaja näytti silminnähden hermostuvan tilanteesta. Itse keskityin hengittämään nenän kautta sisään ja suun kautta ulos, jotta Dante ei hermostuisi ainakaan oman käytökseni takia.

Ja sitten oli meidän vuoro.

Rata ei näyttänyt kovin vaikealta, kun katsoin edellisen ratsukon ylittävän sen puhtaasti. Painoin mieleeni jokaisen hypyn ja laskin mielessäni vielä askelia esteiden välillä, joihin olimme päässeet tutustumaan maasta käsin aiemmin. Okei, rata oli selkeä ja hyvässä muistissa. Taputin Dantea kaulalle.
"Näytetään niille."

Ensimmäinen este ylittyi ja kello lähti käyntiin. Puhdas. Toinen hyppy, ei ongelmaa. Kolmannen esteen kohdalla Dante alkoi hieman mutkitella, jolloin muistin Jassun sanat: tue enemmän pohkeella. Tuin. Dante hyppäsi. Ja seuraavan. Ja sitä seuraavan. Ja kun meillä lopulta oli enää kaksi estettä jäljettä, alkoi hymyilyttää. Ei kieltäytymisiä, ja Dante pysyi koko ajan avuilla. Toiseksi viimeinen este. Ja viimeinen.

Siirsin Danten raviin ja annoin sille pidempää ohjaa. Laskeuduin makaamaan ja halaamaan tamman kirjavaa kaulaa.
"Hienosti", kuiskasin sille ja taputin lavalle. Kun nousin, huomasin katsomossa Joonan, joka näytti meille peukaloa. Hymyilin hänelle.


Ehdimme Danten kanssa levätä hetken aikaa tallipihalla, kunnes oli jälleen aika siirtyä lämmittelyjen kautta radalle. Nyt alettiin olla jo Danten osaamisen rajoilla, enkä odottanut Dantelta liikoja. Edellinen rata oli mennyt niin hyvin, että annoin myös Dantelle luvan ottaa seuraavan vähän rennommin.

Siitä huolimatta Dante teki sen taas. Hyppäsi varmasti, kääntyi nopeasti, pidensi ja lyhensi askeleita tarvittaessa ja toimi muutenkin kuin unelma. Omat virheeni korostuivat, kun Dante näytti tasaista suoritusta ja itse mokasin välillä apujen kanssa. Mutta loppujen lopuksi 80 senttimetrin rata sujui todella hyvin, ja olin suorituksen jälkeen todella hyvillä fiiliksillä.


Sitten koitti palkintojenjako. Olin jo hypännyt alas Danten selästä, ja jännityksellä odotimme Auroran, Matiaksen, Anien ja Amiran kanssa tuloksia. Matias ja Anie juttelivat siitä, kumpi joutuisi tarjoamaan toiselle oluet, ja itse keskityin lähinnä kuuntelemaan selostajaa, joka puhui norjaa.

"Aurora Foss og Sumun Ronja."

Aurora lähti kävelemään Ronjan kanssa palkintojenjakopaikalle.
"Hyvä Aurora!" tsemppasin naista ja taputin. Vau, ihan älyttömän hienoa!

"Tommy Ramberg og Alvin."

Nuori mies saapui paikalle aplodien säestämänä.

"Anitta Pajusalo og Dannet."

Olin alkamassa jo taputtaa, kunnes sisäistin sanat, jotka iskivät tuhannen voltin voimalla.
"Mmitä?!" kysyin ääneen. Matias naurahti.
"No mee nyt!" se sanoi ja oli jo punttaamassa mut takaisin Danten selkään.
"Kuulinko mä oikein?" tarkistin vielä.
"Joo joo, mene nyt!" se sanoi naurahtaen ja katsoi sitten, kun astelin Danten kanssa muiden hevosten tavoin riviin. Katsoimme Auroran kanssa toisiamme todella hämillämme. Mutta onnellisina. Mitä täällä tapahtui?

Joku tuli antamaan sinisen ruusukkeen ja kättelemään.
"Takk", yritin sanoa, vaikka tuntui, että sanat jäivät kurkkuun kiinni.

Ja sitten laukattiin. Voi hurja. Tältäkö se nyt sitten tuntui? Sijoittua kisoissa. Ihan uskomatonta! Hymyilytti ja itketti samaan aikaan.

Se oli mun koko hevoshistoriani hienoin saavutus. Ja jotenkin musta sillä hetkellä tuntui, ettei se tulisi jäämään viimeiseksi.

15.11. - Koulutunnelmia

Tässä se on. Maailman hienoin hevonen valmiina kouluradoille

8.1. - Koulutreeniä
#OTsuoritus

"Teit ex tempore mitä?"
"Osallistuin Danten kanssa kisoihin viikon päähän."
"Miten teillä viimeksi meni?"
"Ei sijoituttu."
"No meillä on sitten jonkun verran tekemistä... Milloin aloitetaan?"
"Heti vaan kun sulle käy."
"Nyt?"

Jannin kanssa käydyn keskustelun jälkeen kävin varustamassa Danten ja talutin sen maneesiin, jossa Janni jo odotti. Ei hän ehkä ajatellut, että joutuisi perjantain vakiotuntien jälkeen jäämään vielä tallille käymään läpi helppojen kouluratojen ohjelmia.

"Lämmitelkää huolellisesti. Ratsasta kulmat alusta asti hyvin ja tee monipuolisesti voltteja ja siirtymisiä", Janni ohjeisti. Dante oli ollut eilen todella kevyellä liikutuksella, joten tänään se työskenteli senkin edestä. Alusta asti niin motivoituneena ja eteenpäinpyrkivänä.
"Älä jarruttele turhaan, anna sen liikkua omaan tahtiin ja myötäydy sen liikkeisiin", Janni ohjeisti. "Hyvä."

Kävimme tänään läpi helppo B -ohjelmaa. Dantella ei ollut mitään ongelmia suorittaa liikkeitä, itse taas jännitin selässä ja käytin aivan liikaa energiaa muistellessani seuraavaa tehtävää. Voltit, kiemuraurat ja laukannostot vilisivät mielessäni, aivan kuten viime kerrallakin, ja kokonaisuus oli aivan sekaisin.

"Ootko sä koskaan harrastanut tanssia?"
"Joskus tosi nuorena, miten niin?"
"Muistatko, miten opit kaikki koreografiat?" Jannin kysymys lähinnä hämmensi ja nauratti.
"Varmaan tosi huonosti, kun kerta lopetin." Jannikin naurahti ystävällisesti, mutta olin aika varma, että nainen piti minua aivan toivottomana kouluratsastajana.
"No mutta hei, teillähän meni esteet hyvin?"
"Joo."
"Miten sä muistat, mikä este on seuraavaksi?"
"En mä oikein tiedä. Tai jotenkin mä näen sen radan kartan mun mielessä, kun mä mietin seuraavaa estettä."
"Auttaisko se tässäkin?"
"Ai niin kuin miten?"
"No että ajattelet, että tässä kohtaa on se tiimalasi, täällä se ympyrä, tästä puolikkaalta lähtee laukkaosuus..."
"Vois ehkä toimia", pohdin ääneen ja piirsin jo mielessäni ylhäältä päin kuvattuun kenttään viivoja ja ympyröitä.

Kävimme rataa läpi tehtävä kerrallaan ja keskityimme enemmän yksittäisten liikkeiden hiomiseen. Kotiläksyksi heti huomiselle tuli opetella rata ulkoa. Tavalla ei väliä, kunhan jollakin tapaa liikkeet yhdistyisivät niin, että se näkyisi varmana työskentelynä Danten kanssa.

"Hyvä, ja anna sitten pitkät ohjat."

17.1. - Paluu kisareissulta

"No, miten meni?"

Katsoin Jannia ja pudistelin päätäni.
"Ensimmäisen päivän helppo B vielä ihan hyvin, sijoituttiin toiseksi..."
"No mutta sehän on todella hyvin!"
"Helppo A sitten... Kumpanakin päivänä tultiin viimeiseksi."
"Höh. No mutta Nita hei, mitä sä rehellisesti odotit, kun ehditte harjoitella viikon ennen kisoja?"
"Niin. Kai mä ajattelin, että jostain löytyisi sellainen sisäinen kisaratsastaja, jonka täytyisi vain ilmestyä kisapaikalle ja menestystä tulisi siinä samalla", naurahdin. Ihan typerä ajatus. Enkä mä koskaan aiemmin ollut edes haaveillut kilpailemisesta.
"Sä kuitenkin tiedät sen, että ne maailman huiputkin treenaa. Monta kertaa viikossa, jopa päivässä", totesi Janni kysyvästi. Huokaisin.
"Joo, kyllähän mä sen oikeasti tiedän. Olisi vaan niin kiva päästä kokeilemaan kisailemista ihan kunnolla."
"Niin, kyllä mä ymmärrän. Dantekin on päässyt juuri hyvään ikään. Mutta Shelyes on niin kaukana kaikesta, että jos oikeasti haluaa treenata ja tähdätä huipulle, niin pitäisi melkein muuttaa jonnekin Keski-Eurooppaan. Tai eteläiseen Norjaan vähintään."
"Täähän se ois. Mutta en mä tiedä, en mä mihinkään maailman huipulle tähtää, ihan vaan haen itselleni ja Dantelle kokemusta. Jos se kilpaileminen pian veisi mukanaan. Ja Álfheimrissä järjestetään kerran kuussa kisaviikonloppu, eikä sinne montaa tuntia aja."
"Ihan totta. Mutta muistathan myös pitää huolta siitä, että se treenaaminen ja kisaaminen on Dantellekin mieluisaa."
"Totta kai! Ja Dantehan käyttäytyi niin hyvin koko reissun ajan!"

Kerroin Jannille kaiken koko reissusta. Kuinka Dante käveli niin kilttinä tyttönä traileriin ja takaisin, kuinka se vieraassa ympäristössä rentoutui heti eikä piitannut kanssakilpailijoista ja kuinka se jaksoi toisenakin päivänä antaa parastaan kentällä.

"Jos sä meinaat vielä ensi kuussa kokeilla sitä helppoa A:ta, niin meillä on paljon tekemistä."
"Jaksatko sä vielä auttaa meitä?"
"Höh, totta kai! Sitä vartenhan mut on tänne palkattu! Katsotaan vaan sopivat päivät yksityistunneille ja laitetaan kalenteriin. Ja ihan oikeasti, huolehditaan myös siitä, ettei kuluteta sua tai Dantea ihan puhki. Ja jos missään välissä alkaa tuntua siltä, että kisareissut on ihan pakkopullaa eikä huvita lähteä treenaamaan niin sano heti. Ei ole mikään tarkoitus tehdä tätä ihan veren maku suussa."
"Tietysti. Ja Janni, kiitos. Oikeasti."

23.2. - Kuulumisia Suomesta

Suomen reissu tuntui jo nyt todella uuvuttavalta. Olimme ajaneet Danten kanssa eilen Rovaniemelle asti ja pitäneet matkalla muutaman kävelytauon hiljaisemmilla seuduilla. Väsytti, mutta tällä hetkellä kaikki tuntui sen arvoiselta. Isoja muutoksia oli edessä.

Kello oli jo melkein kymmenen, kun kaaduin väsyneenä majoituspaikkani sängylle ja aloin räplätä puhelintani. Aurora näytti olevan WhatsAppissa onlinena, joten uskalsin kellonajasta huolimatta soittaa hänelle. Nainen vastasi nopeasti puhelimeen.

"Moi! Oot ilmeisesti vielä hereillä?"
"Joo, iltapala tässä lautasella!"
"Aa, no oon sit tosi nopea! Mä nimittäin meinasin ensin, että kerron vasta, kun päästään takaisin Norjaan, mutta en mä malta enää odottaa!"
"Uu, mitä?"
"Mä kävin tutustumassa tänään yhteen oriin!"
"Oriin?! Meinasitko ostaa toisen hevosen?"
"Ei, en sentään! Tai tavallaan. Meillä on ollut Danten isän omistajan kanssa jo pidempään puhetta, että etsitään Dantelle sopiva ori, kun se tulee hyvään ikään."
"Saako Dante varsan?!"
"Jos kaikki menee hyvin niin joo! Se ori on aivan ihana, ihan kuin Dante, yhtä kiltti. Ja todella hienot liikkeet, pääsin tänään ratsastamaan sillä ja se oli IHANA!"
"Ei vitsi, kuulostaa tosi hienolta!"
"No jep! Dante olisi tarkoitus astuttaa myöhemmin keväällä. Mut mä oon jo nyt ihan superinnoissani tästä!"
"No varmasti!"
"Mut hei, mä päästän sut nyt syömään! Laitan sulle vielä kuvan Altosta!"
"Kiva!"
"Moi!"

Kaivoin galleriasta kuvan, jonka Pauliina oli lähettänyt minulle aiemmin orista.

Sinä [22:05]

Aurora [22:05]

-------

Alton kuva (c) Pölhö

2.5. - Läksiäiset

"Hevoselle läksiäiset?!"

Matias seisoi Danten oven ulkopuolella, kun me Sonian ja Auroran kanssa puunasimme Dantea valmiiksi viimeiselle maastoreissulle hetkeen.
"Sekö tulee sitten varsan kanssa takaisin?" Matias kysyi.
"Ei se niin mee, tyhmä", kuittasi Aurora ja jatkoi Danten harjaamista. Naurahdin.
"Joo ei, se on kuukauden siellä orin kanssa ja tulee sitten takaisin heti kesäkuun alussa."
"Siis te pidätte läksiäiset hevoselle, joka on poissa kuukauden? Ei saatana...", sanoi Matias ja pudisteli naurahtaen päätään.
"Naiset...", pojankloppi mumisi vielä itsekseen ja lähti kävelemään poispäin karsinalta. Katsoimme Auroran ja Sonian kanssa toisiamme hymyillen.
"Noin, Dante alkaa olla valmis, entäs Raffe ja Ronja?" kysyin.
"Raffe odottaa valmiina", Sonia vastasi ja pyyhkäisi kädessä olevasta harjastaan pölyjä irti.
"Ronjalta puuttuu vaan suitset. Käyn laittamassa sen valmiiksi!" sanoi Aurora ja lähti sitten oman poninsa luokse.

Kun hevoset olivat valmiita, tapasimme tallipihalla ja lähdimme siitä maastoteille.
"Miten sä olet jaksellut?" kysyi Sonia, kun pääsimme leveällä tiellä ratsastamaan rinnakkain.
"Ihan yllättävän hyvin. Sillon, kun törmäsin siihen Miikan muuttuneeseen parisuhdestatukseen, niin.."
"Mihin?!" kysyi Sonia. Raffekin säpsähti hieman ratsastajan kovaa ääntä.
"Ai enkö mä kertonut? Selasin perjantaina Facebookia ja siellä tuli vastaan, että Miika on parisuhteessa Annikan kanssa."
"Mitä hittoa? Se sama Annika, joka vastasi siihen puhelimeenkin?" Sonia kysyi järkyttyneenä.
"Todennäköisesti. En mä tiedä. Eikä mua oikeastaan kiinnostakaan." Aurora kuunteli keskustelua vieressä ja naurahti.
"Joo, ei Nitaa kiinnosta. Sen verran vaan, että se tietää Annikan olevan samassa työpaikassa Miikan kanssa, sillä on kaksi kissaa, Kyösti ja Pulla, ja se on syntynyt... Milloin sillä olikaan synttärit?" kiusoitteli Aurora.
"No en mä nyt tommoista herranjestas tiedä", sanoin naurahtaen. Jatkoin kuitenkin pian:
"Lokakuun neljästoista."

Tätä mä tulisin ikävöimään. Alkavaa kevättä ja aurinkoisia kelejä tyttöjen kanssa. Hevoseton on huoleton, sanovat, mutta todella pitkästyttävä kuukausi minulla tulisi olemaan edessäni. Onneksi Annu on huomenna meitä Rovaniemellä vastassa, ja saan siskon koko kuukaudeksi seuraksi. Vaikkei Annu tietenkään Dantea korvaisi.

16.4. - Viimeisiä viedään

"Se on ihan valtava!"

Annu nauroi, kun Dante ravasi tarhasta meitä kohti suuren vatsansa kanssa.
"No moii", lepertelin tammalle, joka työnsi päänsä tarhan aidan toiselle puolelle rapsutusten toivossa.
"Mä veikkaan, ettei mene enää montaa viikkoa", sanoin Annulle ja vein käteni tamman korvan taakse. Se alkoi hinkata päätään kättäni vasten.
"Milloin Danten kanssa pääsee taas kisailemaan?" kysyi Annu ja katsoi ihaillen suurta, kilttiä tammaa.
"No ei ihan hetkeen. Mutta ei meillä onneksi ole mikään kiire. Nautitaan kesä uudesta tulokkaasta ja jatketaan kisaamista sitten loppuvuodesta", vastasin.

Viikot kuluivat samaan aikaan niin hitaasti mutta silti aivan liian nopeasti. Vastahan Dante oli ollut Suomessa astutettavana, ja nyt kun H-hetki lähestyi, tuntui, etten ollut vielä ehtinyt valmistautua kunnolla varsan tuloon! Onneksi Jassu on kasvattanut jo monta varsaa, ja naapuritallin Viivikin oli tarjoutunut avuksi, jos tulisi mitä vain kysyttävää.

"Mä oon miettinyt, että voisin jäädä viettämään kesälomaa Norjaan", sanoi Annu.
"Ai niin, sun harjoittelukin loppuu kohta", vastasin tälle.
"No vasta kesäkuussa. Mutta mä veikkaan, että tekin tarvitsette täällä apukäsiä", Annu sanoi.
"Aaaaivan. Meidän takia jäät", sanoin siskolle virnuillen. Annu vain tuhahti ja hymyili.

"Lähdetäänkö?" kysyin Annulta ja avasin tarhan oven. Dante odotti malttamattomana, kun kiinnitin riimunarun. Suuri, pyöreä vatsa vaikeutti ratsastusta niin paljon, että olimme viimeiset viikot työskennelleet lähinnä maastakäsin ja käyneet talutuslenkeillä lähimetsissä.
"Lähdetään."