Jannin päiväkirja

Istuin fleeceloimeen kääriytyneenä maneesin penkillä ja puristin vaaleanpunaista, ties kuinka kauan aikaa sitten viimeksi pestyä kahvikuppia. Se oli niin vanha ja kulunut, että oli vaikeaa nähdä, oliko se todella vaaleanpunainen vai pikemminkin aneemisen harmaa, niin haalistunut se oli. Lisäksi sen reunasta oli lohjennut pala.
”Hyvä, siirtykää vaan käyntiin ja antakaa pitkät ohjat. Hyvää työtä kaikki!”
Ohi löntystävä Lidia venytti kaulaansa ja pärskähti kovaäänisesti. Maneesin ikkunoista näkyvä taivas oli pikimusta. Syksy oli tullut aivan yllättäen, en ollut kiireiltäni edes huomannut, kun kesä oli jo ohitse ja ensimmäiset yöpakkaset saapuneet. Robinkin oli jo kasvattanut talvikarvan.
”Kääntykää vaan kaartoon, eiköhän lähdetä talliin!” huikkasin tuntiryhmälle ja siirsin sylissäni olleen loimen sivummalle. Hörppäsin kupissani jäljellä olleet, jo kylmäksi jäähtyneet kahvin jämät, nousin ylös ja lähdin tuntihevosten letka perässäni pimeän pihamaan halki kohti tallia.


Tallissa oli meneillään tavallinen hulabaloo: Sonia roikkui Figaron karsinan edustalla ja naureskeli poniaan puunaavan Ellan kanssa, Catu huiski toisessa päässä käytävää luudalla ja huuteli keskusteluun välikommentteja niin että talli raikasi, Petter kengitti mutakeleissä tippuneita irtokenkiä ja Sven luikki pitkin käytäviä silminnähden ahdistuneena kaikesta tästä metelistä.

”JANNI!!” kajahti huuto, kun sakki huomasi minun astuvan talliin. Voin melkein vannoa, että Sven piteli korviaan desibelitasojen noustessa äkisti.
”Näytä nyt, onks siinä timantti?”
”Koska häät?”
”Hei emmä kestä miten ihanaa, onnea”!
”Hei, meidän pitää järkätä shelyhäät!!”


Yhtäkkiä ympärilläni parveili hirveä määrä ihmisiä, kaikki vaativat nähdä sormukseni ja joku tunki käteeni kauniin, sinisen kukkapuskan. Ympäriltä sateli onnentoivotuksia ja halauksia.
”Mut hei meidänhän pitää järjestää sulle polttarit!!” Catu hihkaisi.
”No itseasiassa mä vähän aattelin et voisit olla mun kaaso Sonian kanssa. Jos teille vaan sopii siis.”
”Eli me järjestetään sulle VUOSISADAN POLTTARIT.”
”Ja etkot”, lisäsi Sonia.
”Ja jatkot…”
”Jatkojen jatkot?”
”Tätä menoa mä en ikinä selviä alttarille asti”, parahdin.
”Eiköhän keitetä kahvit ni saat kertoa meille KAIKEN”, totesi Catu, nappasi mua käsivarresta ja raahasi mut Sonian kanssa käsikynkässä yläkertaan.


Selostin ympärilläni hievahtamatta kuunteleville tytöille eilisillan tapahtumien kulun juurta jaksain. Yritin parhaani kuvailla taivaalla loimunneita revontulia, hetken taianomaisuutta, Joonan kauniita sanoja ja sitä totaalista yllätystä, jona kosinta minulle tuli. Sormessani kiiltelevä timanttisormus tuntui edelleenkin uskomattomalta. Jos joku olisi sanonut minulle joitain vuosia takaperin tapaavani tulevan aviomieheni kuran, paskan ja heinänkorsien keskellä, ponitallilla Norjassa, olisin nauranut ja käskenyt sanojan hakeutua hoitoon.
”Mitä sun vanhemmat sano kun ne kuuli tästä?” Catu kysyi yhtäkkiä.
Menin hetkeksi hämilleni. Olin kaikessa tässä hötäkässä unohtanut täysin ilmoittaa ilouutiset kotosuomeen.
”En mä itseasiassa tiedä. En mä oo kertonut niille.”

Tytöt jäivät taukohuoneeseen kiistelemään siitä, mitä vuosisadan polttareiden ohjelmanumeroon kuului, kun minä luikin raput alas selaten puhelimen yhteystietoja. Puhelimeeni uppoutuneena törmäsin melkein käytävällä vastaan tulleeseen Sveniin.
”Oho sori, en kattonu yhtään eteeni.”
”Ei mitään”, Sven vain sanoi, ja vilkaisi puhelinta pitelevää vasenta kättäni.
”Ja onnea”, Sven mutisi, ”Tosi hieno homma. Oikeesti.”
”Kiitti.”


”No moi äiti. Mitäs sinne Suomeen?”
Vedin toppaliivin vetoketjua ylemmäs ja työnsin käteni taskuun. Oli tulossa kylmä yö.
”Äiti me mennään naimisiin.”
Hetken aikaa linjan päässä oli aivan hiljaista. Sitten kuulin äidin nyyhkyttävän ja latelevan onnentoivotuksia.
”Kyllähän me tää jo arvattiinkin, kun Joona soitti ja kysyi mitä mieltä me tästä oltaisiin.”
”Itketkö sä?”
Äiti ei vastannut kysymykseeni. ”Se Joona on hieno mies”, äiti sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, kun nyyhkiminen oli rauhoittunut. ”Pidä siitä kiinni.”
”Pidän.”


Oritallin ovi avautui narahtaen. Robin hörähti hieman, ja sen punaruskeat korvat kääntyivät iloisesti suuntaani.
”No sieltähän se mun kihlattu tulee! Onks kaikki tallissa ihan kuolla innostuksesta?” Joonan ääni huikkasi Theon karsinasta.
”Vähintäänkin. Sinne ne jäi suunnittelemaan polttareita.”
”Jotenkaan ei yllättänyt”, Joona naurahti ja veti minut nopeaan halaukseen. ”Sä haiset hevosenpaskalta”, kommentoin. Joona vain hymähti.
”Ootsä kohta valmis?”
”Joo, putsaan vaan tän Theon karsinan loppuun ni voidaan sit lähteä.”
”Mä haen vaan mun tavarat ja tuun sitten”, sanoin muistaessani sillä sekunnilla taukohuoneeseen jättämäni kukkapuskan.


Yläkerta oli lähes autio astuessani sisään, olihan kello jo yli yhdeksän, ja kaikki järkevät, elämän omaavat ihmiset olivat jossain muualla kuin tallilla nuohoamassa. Nappasin pöydältä sinisävyisen kukkakimpun ja siihen kiinnitetyn kortin. Se oli geneerinen kihlaparille-lässynläähömppä-kortti: juuri sellainen, joita en voinut sietää, ja tytöt tiesivät sen.
”Catu ja Jassu perkele”, mutisin hymyillen luettuani kortin vähintäänkin härskin sisällön.

Ehkä ensi kesänä Shelyesissä tanssittaisiin häitä. Minkäköhänlaisen mekon haluaisin? Kuinka monta vierasta kutsuttaisiin? Mikä olisi häävalssi?
Ei helvetti, mistä lähtien musta oli tullut tälläinen häähössötykseen mukaan lähtevä, keskellä vilkasta tallia Joonalle poskipusuja antava… herkkis??

”Mihin mä tän laitan?” huuteli Joona suuri, musta jätesäkki sylissään.
”Siel on mun vaatteita, vie makkariin vaikka.”
”Entä tää laatikko? Mihin mä tän laitan?”
”Jätä siihen vaan.”

Joonan kodikas paritalonpääty oli kuin pommin jäljiltä. Ruskeita pahvilaatikkoja oli ympäriinsä, pinottuina uhkaavasti huojuviin torneihin.

Päätös muuttaa virallisesti yhteen oli käynyt melko kivuttomasti. Olimme nuohonneet toistemme nurkissa jo hyvän tovin, joten päätös, jonka me molemmat olimme jo pitkään tienneet olevan ajankohtainen, oli helppo. Niinpä olin katkaissut vuokrasopimuksen kaksiostani, pakannut koko omaisuuteni laatikoihin ja myynyt Joonan kanssa ylimääräiset huonekalumme (ja ostaneet tilalle myös uusia, vaikkei se Joonasta tarpeellista ollutkaan). Aamulla olimme vieneet Hugon Jassun vahdittavaksi, hakeneet läheiseltä vuokrausfirmalta pienen pakettiauton (jonka sivuovi oli rikki eikä toiminut) ja lastanneet tavarani sen kyytiin.


”Entä nää?” Joona huusi jälleen, sylissään kaksi päällekkäin pinottua laatikkoa.
”Toisessa on kirjoja ja toisess…”

Kesken lauseeni Joona, joka ei kantamiensa laatikoiden takaa nähnyt juuri eteensä, oli kompastunut keskellä lattiaa poikittain lojuvaan rullattuun mattoon ja kaatunut rymähtäen kaikkien niiden lukuisten muuttolaatikoiden sekaan.
Kuului ryminää, sadattelua ja posliinin helinää.

”Sattuko sua?” riensin auttamaan kiroavaa miestä pystyyn. ”Mähän sanoin, että meidän olis pitänyt pyytää Petter avuksi, sun selkä on rikki jo valmiiksi.”
”Ei mulle käynyt kuinkaan, mutta laatikoiden sisällöstä en oo varma.”


Kirjoille ei arvatenkaan ollut käynyt kuinkaan, mutta toisen, komeassa kaaressa päin sohvapöytää lentäneen laatikon laita ei ollut yhtä onnekas. Laatikkoon sanomalehtien ja kuplamuovin sekaan pakattu pieni posliininorsu oli säpäleinä.

”Anteeksi, oikeesti, mä oon hirmu pahoillani”, Joona pahoitteli allapäin, ”Mä voin kyllä ostaa sulle uuden, mikä ikinä ton onkaan tarkotus olla.”
”Ei niitä saa mistään, äiti toi sen mulle joskus Intiasta", huokaisin. "Se on, tai siis oli, norsu.”
Joonan hartiat lysähtivät, niin kuin ne aina tekivät miehen ollessa pettynyt tai surullinen.
”Ei se haittaa, oikeesti. En mä edes tykännyt siitä hirveästi”, tokaisin nopeasti, lakaisin sirpaleet ja annoin murjottavalle miehelleni suukon.  ”Tuu, eiköhän haeta muuttopitsat!”


Valtavaa quattro stagionia ja puolta litraa cokista myöhemmin olin niin ääriäni myöten täynnä, että päätin oikaista hetkeksi makuuhuoneeseen pitkäkseni. Ateria vatsassani painaen nukahdin, ja tuntia myöhemmin heräsin hiljaisesta talosta.

”Joona?”

Haparoin yöpöydältä puhelintani ja luin lukitusnäytöltä kymmenisen minuuttia sitten saapuneen viestin. Se oli Joona.
”Lähdin hakemaan Hugoa Jassulta, tuun kohta takaisin!”

Haukotellen nousin, tallustelin olohuoneeseen muuttokaaoksen keskelle ja nappasin summanmutikassa vain jonkin eteeni osuvan laatikon purkaakseni sen sisällön. Olin jo nostelemassa sanomalehtiin käärittyjä lautasia paikoilleen, kun katseeni osui keittiön pöydälle.

Siinä tyhjien pitsalaatikoiden ja muun muutosta aiheutuneiden roskien vieressä nökötti pieni, posliininen norsu, vieressään purkillinen pikaliimaa.


Hymynkare hiipi kasvoilleni.

________________________
Merkintä 3, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020

Hugo tempoili hihnassaan iloisena päästäessäni sen auton takapenkiltä Shelyesin pihaan. Kieli pitkällä läähättäen se katseli innoissaan ympärilleen ja jähmettyi sitten tuijottamaan kentällä löntystelevää Jätkää.

”Noni, tuus nyt!”

Kaikki ne Svolværin ja Kabelvågin koiranomistajat, joiden korviin Sonian koiran Kennyn kohtalo oli kantautunut, oli vallannut hysteria. Kukaan ei uskaltanut päästää omaa nelijalkaistaan silmistään. Joona oli töissä, enkä minäkään (vaikken ylireagoiva, saati hysteerinen koskaan olekaan) uskaltanut jättää Hugoa yksin kotiin. Siispä olin päättänyt raahata labradorini mukaan tallille, mistä se tietenkin oli valtavan innoissaan. Hugo oli täydellinen tallikoira, se ei pelännyt hevosia, muttei myöskään mennyt liian lähelle, saati haukkunut niille. Niinpä se heilutti häntäänsä innosta pinkeänä niin, että koko sen takapuoli heilui puolelta toiselle hännän mukana. Voi Hugo, kunpa vaan tietäisit, ajattelin.


Robbarilla oli tänään vapaapäivä, joten annoin sen möllöttää karsinassaan kaikessa rauhassa ja lähdin Hugo vierelläni jolkotellen kipaisemaan Jassulla.

Catu ja Jassu kinastelivat taas jostain tavallisen kotoisaan ja toverilliseen tapaansa, kun mutaa kengistäni kopistellen painelin sisälle. Hugo riuhtaisi hihnan käsistäni kuullessaan Jassun tutun äänen keittiöstä ja rynni kuratassuineen kiehnäämään Jassun jalkoihin, hyppi sen reisiä vasten rapsutuksia kerjäten ja antoi välillä Jassulle, välillä Catulle kuolaisia pusuja.

”No kuka tuli? Onko se meidän lempilapsi Hugo, onko?” Jassu lässytti saaden Catun pyörittelemään silmiään.
”Sori, se varmaan sotki teidän vaatteet kun se on ihan ravassa. Ulkona on aika mutasta”, virnistin, ja kaadoin itselleni kahvia.
”No paskassa tässä ollaan jo muutenkin.”

”Kuulitko jo Kennystä?”
”Joo”, vastasin. Hetken kestäneen hiljaisuuden katkaisi Hugon vaativa murahdus, ja Jassu jatkoi koiran rapsuttamista hajamielisesti.

”Sen takia mä Hugon tänne oikeestaan toinkin, kun ei sitä uskaltanut yksin kotiinkaan jättää.”
”No me vahditaan tätä kullannuppua oikeen mielellään tuntien ajan! Eiks vaan Hugo? Jäät tänne tekemään Jassu-tädin kanssa paperihommia!” Jassu leperteli.
”Voi olla et jää työt tekemättä”, hymähdin hiljaa.

”No mutta, mäpä tästä meen viemään tuntilistat”, suoristauduin, hörppäsin loput kahvit kurkustani alas ja hyvästelin Catun ja Jassun.


Loikkiessani pihamaan yli mutaisimpia kohtia väistellen osui katseeni kaiketi tupakalle suuntaavaan Liamiin. Liam oli vetänyt hupun päähänsä ja työntänyt kätensä syvälle nukkavierun takkinsa taskuihin. Tallista kottikärryjen kanssa ulos astellut Christian vilkaisi tupakkaansa sytyttävää Liamia ja sihahti, muttei mun kylmäävän katseen nähtyään sanonut mitään.

Hetken emmittyäni harpoin kiiltonahkaiset saappaat märkään pihamaahan upoten Liamin luo. Se nosti katseensa ja ojensi röökiään.

”Ei kiitti, mä en polta”, sanoin.
”Arvasin. Sä näytät sellaselta joka vetää mieluummin vihreetä protskusmoothieta kuin Marlboroa. Ei pahalla.”

Hymähdin. Olimme hetken verran hiljaa.

”Osaatko sä ratsastaa?”

Liam hämmentyi kysymyksestä niin, että alkoi yskiä ja kesti hetki, ennen kuin miehenalku sai kerättyä jälleen itsensä.

”Minä? Ratsastaa?” se kysyi huvittuneena, ja olin ensimmäistä kertaa näkevinäni sen kasvoilla jonkin hymyn tapaisen. ”En helvetissä, enhän mä ollut suurin piirtein ees nähnyt hevosta ennen kuin mä tänne tulin. Oon täällä vaan koska on pakko, ja vaan lappaamassa paskaa, siinä se.”
”Mitä jos kokeilisit?”

Liam tumppasi tupakkansa edelleen naureskellen. ”Saat kyllä yrittää aika kauan, jos meinaat saada mut satulaan.”

”Onneksi mä en satu olevaan luovuttajatyyppiä”, totesin.


Ehdin jo kääntyä lähteäkseni talliin, kunnes pysähdyin ja käännyin kannoillani.

”Kuule Liam?”
”Niin?”
”Mä en usko että sä teit sen.”
”Jaa.”
”Eikä kovin moni muukaan usko oikeasti. Christian nyt on Christian, mutta noin niinku muuten.”
”Kiva.”


Ilmoitustaululla pyöri jo tuntilaisia, kun kiinnitin käsin kirjoitetun lappusen taululle. ”Jes, Venni!” iloitsi joku, toinen harmitteli menevänsä Aagella.

Harmaaseen pukeutunut nukkavieru poika livahti ohitseni huomaamatta kuin aave. Hetken verran jäin katsomaan rappusiin katoavan huppupään perään.

Jokin siinä ulkopuolisen oloisessa, hieman reppanassa ihmisessä huusi minulle, että auta.  


________________________
Merkintä 6, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020

Hugo jolkotteli tyytyväisenä pitkin Nybyn katuja, kun yhtäkkiä mun puhelin soi.

”Mitä mun suosikkityttäreni?”

”Äiti mä olen sun ainoa tyttäres”, huokaisin. ”Mutta mitäs tässä, Hugon kanssa ollaan lenkillä ja illalla mennään talliporukalla Halloween-vaellukselle.”
”Oi kun kiva, lähteekö Joonakin?” äiti kyseli juuri, kuten hyvän äidin kuului.
”Joo, en mä sitä estääkään voi vaikka se sen selkä ei oo vieläkään ihan kunnossa.”
”Miehet, aina yhtä itsepäisiä”, äiti naurahti. ”Mutta mites ne teidän kihlajaiset, koskas niitä vietetään?”

”Mitkä??”

Hugo tempoi valjaissaan puussa lymyilevän oravan perään.

”Sun ja Joonan kihlajaiset! Me Joonan äidin kanssa vähän soiteltiin ja ihmeteltiin, kun kutsua ei ole vielä kuulunut, meillä olisi kyllä pari ideaa itse juhlaa varten…”

Kihlajaiset?? Järjestikö joku sellaisiakin??? Mitä niissä edes tapahtui????

”Onko sellaiset pippalot nyt ihan pakolliset?”
”Janni! Totta kai on!” huudahti äiti. ”Kihlautuminen on iso asia, totta kai sitä täytyy juhlia!”
”Jaa”, totesin vain hämmentyneenä. Kihlajaiset eivät varsinaisesti olleet asia, joita olin liiemmin ajatellut.

”Mutta ei me varmaan niitä tän vuoden puolella ehditä järjestää, kun on niin paljon kaikkea. Ja pitää puhua Joonankin kanssa.”
”Jutelkaa vaan rauhassa ja miettikää, mitä haluatte tehdä. Me kyllä autetaan sitten Joonan vanhempien kanssa!”

Puhelu loppui, ja me saimme Hugon kanssa lenkkimme heitettyä.


”Moi”, huhuilin paritalon eteisestä, ja jostain keittiön syövereistä kuului Joonan vastaus. Nappasin naulakossa roikkuvan pyyhkeen ja kuivasin Hugon tassut ennen kuin laskin sen valjaistaan. Se säntäsi heti iloisena isäntänsä jalkoihin pyörimään.

”Varo vähän Hugo, sä kampitat mut kohta kokonaan!” Joona nauroi innoissaan pomppivalle koiralle.
”Keitin kahvia, otaks säkin?”


Hämmensin lusikkaa kupissa ja hörppäsin mustaa, höyryävän kuumaa juomaa.

”Äiti soitti”, aloitin istuttuani hetken hiljaa.
”No mitäs se?”
”Hössötti jotain kihlajaisista. Me ollaan ilmeisesti unohdettu ne kokonaan.”

Joonan kasvot muuttuivat hämmentyneiksi.

”Hitto, niin muuten ollaan! Miten voi olla mahdollista, että tommonen asia on jäänyt meiltä ihan täysin?” se pyöritteli päätään ja hörppäsi kahvia kulmat kurtussa.
”No onhan tässä ollut niin paljon kaikkea. Beatan raskaus, Sonia, tulevat kisat…”
”Niin”, Joona nyökytteli edelleen mietteliäänä.

”Meidän pitää kuulemma miettiä, että millon ne järjestetään. Jos ei ala kohta kuulua kutsua mammat varmaan tulee meidän ovesta läpi ja järjestää ne pippalot väkisin”, huokaisin. ”Nyt on kyllä niin paljon kaikkea, että varmaan ois parempi siirtää ne ens vuodelle.”

”Niin jos joskus tammikuussa? Sitten kun ollaan palauduttu uudesta vuodesta?” Joona ehdotti.

”Joo”, nyökkäsin. ”Ja mutseja ei sit oteta tänne niitä juhlia hääräämään, tai täällä on kohta kaikki paikat hyrskyn myrskyn eikä meillä sananvaltaa missään.”

”Shelyläisille pitää kyllä sit painottaa, että ovat kunnolla eivätkä ryyppää sen aikaa, kun porukat on paikalla.”
”Ei hitto, sekin vielä”, parkaisin, ja näin sieluni silmin ne paheksuvat katseet, joita (krhm, melko riehakas) joukkiomme saisi mun ja Joonan äideissä aikaan.


”Miten musta tuntuu että niiden kinkereiden jälkeen saadaan saman tien suunnitella meille häiden sijaan hautajaisia!”


________________________
Merkintä 8, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020