Pacon päiväkirja

Takauma: Twenty days - 3.6.2023

Yks... kaks... kolme. Pärsk-pärsk-pärsk. Neljä... viis... kuus... seitsemän. Pärsk-pärsk-pärsk-pärsk. Pacon tasainen pärskintä laukan tahtiin oli kuin musiikkia korvilleni. Se oli hyvä merkki, sillä se tarkoitti sitä että se keskittyi satasella tähän treeniin. Ei enempää eikä vähempää, vaan täysillä. One hundred percent - mikä olikin odotettavissa. Me oltiin käytetty koko syksy ja talvi yhteisen harmonian ja niiden oikeiden nappuloiden löytämiseen, ja nyt vihdoin kesän myötä se oli tuntunut löytyvän - ainakin melkein. Mukautumiseni laukkaan loppui kuin seinään, kun Paco hiljensi yllättävästi tahtiaan siirtyäkseen raviin. Äh? Mitä hittoa?? Pilvi ja Liv ravasivat harjoitusravissa ohitse, ja mä nostin niiden kohdalla jälleen laukan. Takaa kuului hännän terävä heilautus, ja niin Paco nosti laukan oikeaan. Vaikka kyse taisikin olla vain parista raviaskeleesta, näyttäisi se silti erittäin huonolta kaikkien edessä. Mun olisi pitänyt pystyä ennakoimaan paremmin.

Sommersolverviin oli jäljellä tasan kaksikymmentä päivää, ja me olimme jo tässä pisteessä, että kouluohjelman harjoitteleminen onnistui jo- no, ainakin melkein mutkitta. Toisaalta olin kyllä ylpeä siitä kuinka pitkälle oltiin päästy, mutta siitä huolimatta mua silti kalvoi tunne, että me pystyttäisiin varmasti kyllä parempaankin. Täytyi vain harjoitella ja treenata vielä vähän päättäväisemmin. Meillä olisi vielä kaksikymmentä päivää jäljellä...

"Ootko valmis pian?", Livin kanssa juuri lopetellut Pilvi kysyi, kun mä ravasin loppuravien merkeissä kaksikon ohitse. Me oltiin aikaisemmin sovittu, että käytäisiin hevosten kanssa loppumaastossa, kunhan molemmat meistä olisi saanut treenattua omat ohjelmamme läpi.

"Joo, mä oon kyllä oikeesti sitä mieltä et ihan sama, en jaksa vääntää enää tänään", puhahdin ääneen ja siirryin Pacon kanssa käyntiin, joka huokaisi helpottuneen oloisena. Pilvi hymyili meille vinosti.

"Ens kerralla sitten?"

"Mm-m, tai no pakkohan se on", sanoin ja jäin pyörittelemään sormieni päässä Pacon sään kihartuvia harjanalkuja. Ruskea ruuna heilutti päätään voimakkaasti ylös ja alas; se näytti olevan mielissään siitä, että sai vihdoin pitkät ohjat. Se nostatti ihan pienen hymyn suupielilleni. Meidän olisi pakko sijoittua korkealle, ihan pakko. Muuten nolaisin kisoissa niin itseni, että isän ja äidin.