Bumin päiväkirja

13.10.2020
xoxo Anie 1HM

”Kuka otti sen pullon eilen esille?” narisin aamulla, kun lusikoin myslejä väkisin kulhosta naamariin.
”Se taisit olla sä itse”, Sirus muistutti yllättävästi virkeämpänä kuin mä.
Irvistin sen vastaukselle ja yritin huuhtoa kurkkuun juuttuneet myslit teellä alas. Kahvia tähän tilanteeseen olisi tarvittu, mutta veljeni ei ollut ostanut kahvinkeitintä, vaikka sen piti. Me oltiin asuttu asunnossamme nyt kaksi viikkoa. Muuttolaatikoita oli yhä siellä sun täällä, eikä niiden purkaminen tuntunut tapahtuvan kuin itsestään.

”Meidän pitäisi jo mennä”, Sirus katsoi kelloa.
”Oikeastaan meidän olisi pitänyt lähteä kolme tuntia sitten.”
”Vielä parempi. Halusitko sä sen hevosen vai et?”
”Me ollaan ostettu se jo!”
”No, vauhtia sitten, että päästään hakemaan se!”

Marisin, kun nousin ylös ruokapöydän äärestä ja heitin myslikulhoni tiskialtaaseen. Sen pohjalle jäi vielä muutama lusikallinen, mutta en saisi sitä kamaluutta enää yhtään alas. Kävin vielä harjaamassa hampaani ja sukaisin hiukseni ponnarille. Sen jälkeen me viimein lähdettiin. Meistä tosin kumpikaan ei ollut täysin ajokuntoisia, mutta ne olivat niitä pieniä murheita, jos poliisit sattuisivat pysäyttämään. Kuten myös se, että Siruksella ei varsinaisesti ollut sopivaa kohtaa ajokortissa, joka sallisi trailerin vetämisen. Silti se istahti ensimmäisenä kuskin paikalle. Me vaihdettaisiin sitten ennen lautalle nousua.

Onneksi lautalla me molemmat saatiin otettua pienet päikkärit ennen kuin rantauduimme automme sekä lainatrailerin kanssa. Matka Lofooteilta Fauskeen kesti viisi tuntia. Meiltä seitsemän, koska me pysähdyttiin melkein joka toinen tunti vessaan tai juomaan kahvia. Krapulassa ajaminen ei ollut kovinkaan hyvä idea sitten kuitenkaan. Mutta minkä me sille mahdoimme?

Fauskeen päästyämme satoi vettä. Vedin Helly Hansenin hupun päähäni, kun astuimme sisään pienen ratsastuskoulun talliin. Tietenkään tuleva (ja nykyinen) hevosemme ei ollut mikään sellainen, joka olisi kiertänyt tuntitolkulla opettamassa alkeistaitoja joillekin kylkiä potkiville junnuille. Sen sijaan Bomullburr (kyllä, nimi oli yksi syy, miksi olin koeratsastanut sen useammankin kerran) eli Bumi oli yksityinen Fausken ratsastuskoulussa. Toinen syy miksi olin koeratsastanut tamman oli sen sukupuoli joo, mutta tärkeämpi yksityiskohta väritys! Hei! Kuka olisi voinut vastustaa kirjavaa hevosta?

Mua ei missään nimessä haitannut, että Bumi oli tilasto. Enemmän mä tykkäsin siitä, että se oli ihan jeppis kaikessa. Mä en tarvinnut mitään GP-tason este- tai kouluhevosta. Ihan perusjannu riitti.
”Kaikki on valmiina”, Bumin entinen omistaja, jonka nimen jo unohdin, kertoi. ”Olen pakannut varusteet mukaan ja vähän tuttuja rehuja, ettei heti tule järkyttävää muutosta ruuan suhteen.”
”Kiitos”, vastasin ja tökkäsin Sirusta. ”Kanna ne autoon.”
”Kanna ite. Mä voin tuoda hevosen.”
”Haha, hyvä vitsi velipoika”, nauroin. ”Haluan nähdä, kun saat sen traileriin.”

Sitä en tiedä olisiko Sirus saanut Bumia traileriin, mutta sai se ne kaksi kassillista tavaraa meidän Subarun peräluukkuun, vaikka lainatrailerin akseli oli tiellä. Sillä välin mä lepertelin Bumille, joka vaikutti olevan tänään hyvällä tuulella. En vielä tuntenut tammaa kovin hyvin, mutta mitä sen käytöksestä olin kuullut, niin se kyllä kertoi mielialansa selkeästi. Taputin Bumia kaulalle, kun naksautin riimunnarun sen riimuun. Tammalla oli päällään jo kuljetussuojat sekä kaksi loimea päällekkäin. Toivottavasti se siten tarkenisi takaisin Lofooteille saakka.

Me ei turhia kuhnailtu, kun Bumi talutettiin sisään traileriin. Tai no, ei oltaisi kuhnailtu, jos tamma olisi mielellään kävellyt tuntemattomaan boksiin. Siihen vaadittiin lopulta puolen tunnin suostuttelu ja entisen omistajan taluttaminen. Siellä se kirjava pylly kuitenkin keikkui, kun nostimme rampin ylös. Kättelimme entisen-omistajan-jonka-nimeä-en-muistanut ja lähdimme takaisin pitkälle kotimatkalle.

Jälleen me pysähdyttiin useasti, mutta tällä kertaa Sirus ei saanut ajaa. En mä sentään niin vastuuton ollut, että olisin antanut kortittoman veljeni vetää traileria, jossa oli hevonen kyydissä! Mä olin sentään vastuuntuntoinen nainen.

”Aah, viimeinkin! Kotipiha!” mä hihkaisin, kun pysäytin auton Shelyesiin pihaan.
”Oli liian pitkä matka”, Sirus valitteli.
”Saatiin kuitenkin hevonen mukaan!”

Kello oli siinä vaiheessa jo puoli kymmenen illalla. Ihan vain sen takia, että aamulla lähtö oli hieman venynyt. Olin ilmoittanut asiasta kyllä Jassulle, jota ei ollut haitannut. Eihän me kyllä oltaisi voitukaan jäädä mihinkään yöksi vain, jotta saisimme hevosen sisälle talliin aamulla. Sitä paitsi iltavuorolainen sai kaiken valmiiksi kymmeneltä, joten meillä olisi puoli tuntia aikaa saada kaikki sisälle hevosta myöden.

Jassu itse oli tänään onneksi iltavuorossa, joten asiat hoituivat hyvin. Me otettiin Bumi pois trailerista ja mä kävin taluttamassa sitä hetken aikaa kentällä. Olihan sekin joutunut seisomaan trailerissa useamman tunnin. Tammasta kyllä huomasi, että se oli hieman rasittunut matkustamisesta. Sain talutettua sitä valaistulla kentällä vähän löyhemmällä narulla, vaikken ihan uskaltanut antaa kaikkea löysää.

Kahdenkymmenen minuutin kävelyttämisen jälkeen, mä vein Bumin talliin. Sen karsina oli aivan satulahuoneen vieressä toisen kirjavan tamman vieressä. Karsinan ovessa oleva liitutaulu osasi kertoa, että hevosen nimi oli ”Dante”. Ei kovin tammamainen ja menin takuuseen, että suuri puoliverinen oli tamma.
”Voitko jättää lapun, ettei sitä viedä vielä pihalle aamulla?” pyysin Jassulta. ”Tulen viemään sitä itse kävelylle.”
”Jos heräät krapulasta”, Sirus mutisi ja potkaisin veljeäni sääreen. ”Au!”
”Laitan viestiä aamuvuorolaiselle”, Jassu lupasi huvittuneena.

Niine hyvineen me jätettiin lainatraileri pihaan ja lähdimme takaisin kotiin. Kaikesta huolimatta me kerrankin olimme niin väsyneitä, että suihkun jälkeen me molemmat kaaduttiin suorin jaloin sänkyihimme.

Merkintä 2, #Tarinatempaus2020 / aloituspäivä 8.10.2020

14.10.2020
xoxo Anie 2HM

"Mihin sä tähän aikaan olet menossa?" Sirus kysyi, kun kiskoin Converseja jalkaan.
"Tallille tietenkin."
"Kello on kymmenen aamulla! Oletko sä varmasti mun siskoni Anie?"
"Heko, heko. Haluutko tulla mukaan?"
"En. Mä menen takaisin nukkumaan. Sä vain metelöit niin paljon, että heräsin."
"Senkus meet, mutta koita purkaa tänään edes yksi laatikko."
"Heti sun perässä", Sirus lupasi.

Olihan se ihan oikeitettu lupaus. Tähän astisten laatikoiden sisällöt eivät olisi löytäneet kaappeihin, ellei Sirus olisi niitä purkanut. Mä en varsinaisesti ollut kovinkaan innokas auttamaan siinä.
"Ja käy hakemassa se kahvinkeitin", huikkasin vielä ovelta.
"En voi! Sä viet auton!"
"Käytä jalkoja!"

Hissin sijaan mä juoksin kerrostalon ylimmästä kerroksesta - eli meidän asunto oli käytännössä kattohuoneisto - alas saakka. Vastaan tuli yksi ällöttävä naapuri, jonka asuinkämppää en onneksi tietänyt, eikä se luultavasti mun. Me meinaan onneksi nähtiin vain ja ainoastaan eteisessä, koska se käytti aina hissiä. Juuri siksi mä käytin alaspäin tullessa portaita tai jos kohdattiin hississä, jäin aina kolmannessa kerroksessa jo pois. Se onneksi jatkoi siitä aina eteenpäin.

"Moi", se tervehti ja mä vain nyrpistin nenääni.
"Hei."
Kiirehdin ulos autolle ja käynnistin sen nopeasti. Mua puistatti se miesnaapuri, joka oli jotenkin erittäin limainen. Ei se varmaan edes ollut yli kolmikymppinen, mutta joistakin ihmisistä vain hehkuin sellainen limaisuus.

Puistatus katosi oikeastaan vasta silloin, kun ajoin Shelyesin pihaan. Toivottavasti Bumi oli jätetty sisälle, kuten olin pyytänyt. Astelin sisälle talliin, joka tosiaan oli muuten tyhjä hevosista paitsi Bumista. Tamma ei näyttänyt olevan moksiskaan yksinäisyydestään. Menin karsinalle, jossa sain tervehdyksesti takapäätä.
"No, hyvää huomenta sullekin hapannaama!"
"Huomenta vain", sanoi naisääni ja käännähdin ääntä kohti.
"Aah, sori, mä puhuin tolle sitruunan syöneelle."
"Arvelinkin", nainen naurahti ja ojensi kättään. "Mä olen Janni Kortelainen, valmentaja täällä."
"Anie Løken, ton uusi toinen omistaja. Hyvä, että se oltiin jätetty sisälle."
"Kiva tutustua. Jassu laittoi mulle tosiaan illalla vielä viestiä, niin en vienyt. En tosin löytänyt sen rehuja mistään?"
"Aah, okei, jätin ne satulahuoneeseen eilen illalla, kun tultiin."

Me käytiin heti katsomassa mihin olin rehut jättänyt. Onneksi Bumi oli saanut sentään heinää, joten mömmöjen jääminen hieman myöhemmälle ei voinut olla maailmaa järisyttävä virhe. Lupasin Jannille tehdä itse mössön ja antaa sen. Odotin Jannin lähtevän muihin hommiin, ennen kuin kaivoin lunttilappuni. Tiesin häpeällisen vähän hevosten ruokinnasta ja olin täysin unohtanut miten tamman entinen omistaja oli mössön sekoittanut. Ei sopinut heti näyttää epätietoisuuttaan kanssatallilaisille.

"Noniin, täältä tulisi sapuska", mä ilmoitin Bumille, kun kannoin ämpärin sen karsinaan.
Jouduin tuuppaamaan kirjavan pyllyn tieltä pois, jotta sain kaadettua mössön ruoka-astiaan. Bumilta ei ainakaan puuttunut ruokahalua, kun se ryntäsi heti sapuskansa kimppuun. Annoin sille ruokarauhan ja menin yläkertaan keittämään kahvia. Ihan vain siksi, että täällä OLI kahvinkeitin! Toisin kuin meidän asunnossa! Täällä sain kupin vahvaa kahvia tilkalla kauramaitoa.

Istahdin ihanalle sohvalle tyytyväisenä mukilliseen kofeiinia. Hörpin sitä kuin se oli maailman parasta prosenttuaalista ilojuomaa, jos tiedätte mitä tarkoitan. Kerkesin kahvimukilliseni puoleen väliin, kun iloinen tervehdys rappusista keskeytti hetkeni.
"Hei! Oletko sä sen uuden hevosen omistaja?" vaalean polkan omaava lyhyt tyttö kysyi mennen oitis asiaan, josta mä kerrankin jopa hämennyin.
"Öö, joo? Onko sille tapahtunut jotain? Jätin sen vain syömään…"
"Aa, eiei!" nainen heilautti kättään. "Se on vain aivan ihana! Buni?"
"Bumi", korjasin.
"Aah, niinpäs olikin! Nimikyltin m vain näyttää ännältä."
"En kirjoittanut sitä itse."
"Joo, varmaan Jassu. Mä olen muuten Sonia!"
"Annina tai siis Anie, kumpi vain, mutta mieluummin Anie."
"Selvä, Anie siis."

En osannut arvioida suoraan kuinka vanha Sonia oli. Pituuden ja kasvojen osalta hän olisi voinut hyvin olla ehkä 14? Mikäli olisin väärässä ja hän olisikin jo yli 18, niin varmasti Sonialta kysyttiin paperit aina.
"Onko sulla täällä oma vai oletko vain tuntilainen?" kysyin.
"Mulla on hoitohevonen, Raffe."
"Okei, en tiedä sitä."
"Et tietenkään, mutta opit varmasti tuntemaan vielä kaikki hevoset!"
"Joo, niin kai.."

Siinä me höpötettiin vielä puolisen tuntia, eikä mulle selvinnyt kuinka vanha Sonia oli. Me lähdettiin yläkerrasta omille teillemme. Itse menin harjaamaan Bumia, joka oli saanut sapuskansa syötyä. Viereisen karsinan hieman-poikamaisen-lempinimen omaava tamma oli ilmestynyt karsinaan ja se oli varustettu ratsastusta varten. Vilkuilin ympärille, mutta ketään ihmistä ei näkynyt. Riisuin Bumin päältä loimen ja laskostin sen karsinan oveen. Pian pölyharja kädessäni teki vahvoja vetoja ruskeavalkoista karvaa pitkin.

Suoristauduin juuri harjaamasta Bumin mahan alustaa, kun viereisen karsinan ovi avautui.
"Hei, naapuri!" tervehdin ruskeahiuksista naista - tämä tallilainen oli sentään selkeästi aikuinen - joka ehkä hieman pomppasi yllätyksestä.
"Hui, hei! Säikäytit."
"Anteeksi, ei ollut tarkoitus! Halusin vain huikata esittäytymisen. Mä olen Anie!"
"Nita ja tässä on Dante."
"Joo, luin sen nimen jo eilen illalla ovesta. Tosi kiva ja ISO! Mitä sillä on sääkää? Bumi tässä taitaa olla vain rapiat 150."
"168."
"Wuuu, aika hyvä."

Nitan ja Danten lähdettyä, mä keskityin Bumiin. Tamma vaikutti vieläkin aika väsyneeltä ja mietinkin saisinko sitä edes liikkeelle karsinasta. Harjauksen jälkeen heitin sen niskaan vielä ylimääräisen loimen ja talutin sen pihalle. Vettä tihutti vain vähän, joten me jäätiin kävelemään kentälle. En halunnut mennä tielle, jos joku sattui olemaan maneesissa. Sitä paitsi kentältä pystyin seuraamaan kaikkea liikennettä tallialueella. Porukkaa alkoi tupsahdella paikalle koko ajan enemmän ja huomasin saavani oudoksuvia katseita. Tiesin kyllä, ettei niiltä voinut välttyä, kun oli uusi kasvo. Katseista päätellen myös yksi erittäin komea mies oli uusi täällä. Sitä katsottiin myös hieman oudoksuen. Harmillisesti en saanut tilaisuutta esittäytyä.

Ehkä seuraavalla kerralla.

Merkintä 3, #Tarinatempaus2020 / aloituspäivä 8.10.2020

17.10.2020
xoxo Sirus 3HM

Sirus lompsi kädet taskuissa siskonsa ja Bumin perässä. Kirjavan tamman häntä heilahteli puolelta toiselle ja pää tuntui poukkoilevan vielä enemmän. Anieta se ei tuntunut häiritsevän, mutta sisko olikin tottunut hevosiin. Sirus ei oikeastaan tiennyt mitä mieltä oli omistamaan puolikkaasta. Se oli vienyt sievoisen siivun isältä jääneistä rahoista, mutta taisi olla ainut keino millä sisko olisi himoitsevansa hevosen saanut. Totuuden nimissä Sirus oli epäillyt, että Bumi jäisi toissijaiseksi kaikelle juhlimiselle. Mies joutui kuitenkin syömään sanansa, sisko oli käynyt tallilla joka päivä.

Ehkä se olisi vain uutuuden viehätystä, ken tietää.

Sisaruksista Siruksella ei ollut mitään kokemusta hevosista entuudestaan. Hän ei ollut käynyt edes tallilla, kun Anie oli harrastanut ratsastusta isän ollessa vielä elossa tai kun siskolla oli vielä poni. Ilmeisesti tähänkin oli kuitenkin tulossa muutos. Anie oli päättänyt, että hevosen omistajuus tarkoitti myös ratsastamisen opettelua. Halusi Sirus sitä tai ei. Tänään ei onneksi ollut vielä se päivä, eikä kuulemma ennen kuin Anie olisi saanut sisään ratsastettua (mitä ikinä lie se tarkoitti) Bumin oikeille säädöille.

Anie työnsi maneesin oven auki vihellettyään ensin ovella. Eikä turhaan, koska maneesissa oli joukko hevosia ratsastajineen, joita Sirus ei tuntenut. Anie oli ilmeisesti jo kerennyt esittäytyä roimalle määrälle porukkaa, koska tervehti heitä iloisesti.
"Pidä sen ohjista, Sir", Anie komensi veljeään, joka epäillen tarttui ruskeanahkaisista naruista kiinni.

Bumi tuuppasi oitis päätään vasten Siruksen kättä ja hinkkasi sitä miehen mustan toppatakki hihaa vasten.
"Älä anna sen tehdä noin!"
"En mä mitään anna", Sirus vastasi, mutta ei tiennyt miten olisi saanut Bumin lopettamaan.
Anie tuhahti ja pisti Bumin touhuille lopun. Ai, ihan noin helposti se loppui.

Sirus seurasi kuinka sisko sääteli ja väänteli satulasta ties mitä remmejä. Siinä tuntui menevän ikuisuus ennen kuin Anie viimein ponnisti maasta Bumin selkään. Eikä siihen loppunut säätöjen tekeminen. Anie väänsi vielä jalustimien kanssa ennen kuin tuntui olevan tyytyväinen ja nappasi ohjat käsiinsä.

"Voit mennä tonne katsomoon", Anie opasti Sirusta.
"Okei, meneekö tässä kauan? Pitää mun vain istua ja odottaa?"
"Ota vaikka videoo."
Anie maiskautti ja Bumi lähti kävelemään eteenpäin melkein jyräten Siruksen.

"Ota vaikka videoo", Sirus matki siskoaan matkalla katsomoon, jossa ei juuri sillä hetkellä ollut ketään muuta.
Ellei maneesissa olisi ollut jo niin kylmä, Sirus olisikin nauttinut maisemista. Useita naisia hevostensa selässä. Vasta nyt Sirus tajusi miten seksikäs laji ratsastus oikeastaan oli. Naiset eivät olleet vähäpukeisia, mutta eivät ne huonoilta näyttäneet. Päinvastoin. Tiukat housut, eikä edes takkia päällä, ilmeisesti hevosen selässä ei ollut kovin kylmä. Sitä oli vaikea kuvitella, koska Sirus itse värisi vähät väliä kylmästä.

Kokonaiset neljäkymmentä minuuttia Sirus keskittyi hymyilemään jokaiselle tytölle, joka ratsasti hänen ohitseen. Siinähän se aika meni oikein rattoisasti. Ei ollut kuitenkaan yhtään paha olla hevosen osaomistaja. Siruksen ei tarvinnut pettyä siitä, etteikö Shelyesissä olisi hyvän näköisiä naisia.

”Saitko hyvää videoo?” Anie kysyi, kun oli laskeutunut Bumin selästä.
”En.”
”Et? Mikset?”
Siruksen hymy paljasti Anielle miksi ei. Sisko läimäisi veljeään käteen.
”Keskityitkö sä koko tän ajan vain flirttailemaan kaikille?”
”Saatoin keskittyäkin”, Sirus kohautti olkiaan.
”Tyypillistä..”

Merkintä 4, #Tarinatempaus2020 / aloituspäivä 8.10.2020

23.10.2020
xoxo Anie #OTsuoritus 4HM

Tunsin sen luissani, että tänään olisi täydellinen päivä hypätä Bumilla ensimmäistä kertaa. Saamarin lehmä oli koko ajan nyrpistänyt mulle nokkaansa. Se ei tykännyt, kun hain sen tarhasta. Se ei tykännyt, kun harjasin sen oikein kiiltäväksi. Eikä se varsinkaan tykännyt, kun laitoin sille satulavyön kiinni. Bumi ei ollut mitenkään ylipainoinen hevonen, mutta ai juma miten pahasti se sai vatsansa pulleaksi halutessaan.

”Me mennään jo. Ei tästä tule mitään, jos jätän tän karsinaan varusteissa”, mä sanoin Nitalle, joka vielä varusti omaa hevostaan.
”Joo, ei se mitään. Me tullaan kohta.”
Tartuin Bumin ohjista ja vedin sen perässäni ulos karsinasta. Ulkona oli vain vajaa viisi astetta lämmintä ja pieni usvainen sade tipahteli niskaan. Onneksi maneesi ei ollut kovinkaan kaukana. Maneesin ovi oli raollaan, kun saavuimme sinne ja näin Joonan opastavan Sonialle, mihin puomit laitettaisiin. Päivän valmentaja oli kuulemma loukannut selkänsä ja siksi suostutellut (kyseenalaisin keinoin?) Sonian puomitytöksi.

”Moi!” mä tervehdin molempia.
”Aa, hei Anie”, Joona tervehti.
”Hei!” Soniakin huikkasi ähkäisten, kun heitti yhden puomeista maneesin hiekkaan.

Heidän jatkaessa radan rakentamista, mä kiristin vielä Bumin satulavyötä sen verran mitä sain maasta. Se jäi vieläkin kaksi reikää löysemmälle kuin mitä sen kuului olla. Suoristin myös martingaalia, jonka olin pukenut varotoimena. En tiennyt yhtään minkälainen Bumi olisi hypätessä. Me ei oltu hypätty pientä kuudenkympin estettä suurempaa koeratsastuksessa ja silloinkin vain kerran. Mä en kuitenkaan ollut etsinyt mitään tietyn lajin edustajaa, joten en ollut ajatellut sen olevan tarpeellista. Bumi hyppäisi sen mitä hyppäisi ja entinen omistaja oli vakuuttanut sen osaavan mennä yli metristä rataa.

Työnsin ruskean saappaani hopeiseen jalustimeen, keräsin ohjat käteeni ja pompautin itseni hiekalta satulaan. Bumi yritti lähteä liikkeelle, mutta tein puolipidätteen. Jouduin lyhentämään jalustimia pari reikää, ne olivat koulupituudessa. Sen jälkeen päästin tamman alkukäynneille. Bumi käveli reippaasti eteenpäin ja nähtyään mörön nurkassa, tiesin ettei tämä valmennus välttämättä sujuisi kovin riemukkaasti.

Maneesiin saapui Nitan ja Danten lisäksi Matias, joka ratsasti Joonan hevosta, Theota. Theo oli aivan komea mustan värinen ruuna. Niin ja miten olin päätynyt näiden tyyppien kanssa samaan valmennukseen? No, ensin olin huudellut mahdollisia valmennuskavereita, ajatuksena oikeastaan pyytää Jassua valmentamaan (sori, Joona). Sitten Joona oli tavallaan luvannut pitää valmennuksen ja ilmoitti Matiaksen tulevan Theolla (Matias itse ei kyllä lupautunut). Nita oli taas luvannut tulla, jos taso pidettäisiin matalana. Tietenkin! Mä en todellakaan uskaltaisi hypätä vielä Bumilla mitään isoja.

Joten silleen mä olin koonnut meidän pienvalmennusryhmä kasaan.

Kuten alusta alkaen mulle oli ollut selvää, en voinut sanoa valmennuksen olevan helpoimmasta päästä. Alkuun me aloitettiin ihan puomitehtävillä. Me oltiin keskusteltu Joonan kanssa, miten toivoin valmennuksen kulun menevän (totta kai otettiin huomioon myös Nitan toiveet, mutta Matiaksen jutut määräsi Joona). Ennen kaikkea halusin puhdasta ratsastusta, ei mitään haastavaa, vaan perusasioita ja ennen kaikkea sisäänratsastusta.

”Ota Anie rauhallisesti. Selvät avut, eikä turhaa turhautumista, vaikka sillä miten olisi mörköpäivä tänään.”
Yleensä mä olinkin rauhallinen ties minkälaisten hevosten kanssa. Nyt vain kyseessä oli mun oma ja aikaa aktiivisesta ratsastamisesta kyllä löytyi. Siksi mä päästin turhautuneen parahduksen, kun me jäätiin pomppimaan johonkin typerään kulmaan. Hyvä, että päästiin edes puomeille saakka.

Eilen Bumi oli ollut oikein mukava, kun me tehtiin perusasioita kentällä. Mä olin saanut ihan hyvin jo tuntumaa Bumiin ja sen jekkuihin. Enkä nyt väittänyt, että mä olisin parissa viikossa saanut meidän yhteistyön täydelliselle tasolle. Se oli korkeintaan ”kehnolla” tasolla, mutta Bumi ei ollut enää niin jäykkä tai väsynyt, mitä se ekoilla kerroilla oli.

”Pärjäätkö sen kanssa?” Matias vitsaili, kun ratsasti Theolla käynnissä meidän ohitse (eipä tosin yhtään sen rauhallisemmin).
”Yritä mennä ohi, niin ehkä sitten”, murahdin.
Totta tosiaan se auttoi, että säpäkkä Theo meni meidän ohi, joten Bumi lähti ruunan perässä. Taputin Bumia kaulalle ja siirsin sen raviin. Me lähestyttiin yksinkertaista suoraa puomijonoa Matiaksen ja Theon perässä tehden ties mitä siksakkikuvioita ennen puomeja.
”Okei, lähestyminen surkea, mutta puomit sentään menivät samassa linjassa.”

Jotain positiivista.
”Tulkaa tämä este ihan vain uran viertä pitkin mahdollisimman suorassa linjassa”, Joona ohjeisti. “Haetaan tarkkaa ratsastusta, ei mitään huippusuoritusta.”
Joo, huippusuoritus tuskin onnistuisi meiltä tänään. Kummasti sitä vain turhautui, kun kaikki ei mennyt kuten oli olettanut. Mä olin vielä aamulla ollut kovinkin innoissani tulevasta valmennuksesta, mutta Bumin käytös oli nopeasti syönyt kaiken sen pois.

Me päästiin esteen ylitse. Vaivalloisesti ja mutkitellen, mutta Bumi hyppäsi sen kuusikymmentä senttiä korkean okserin. Mä ähkäisin, kun en päässyt mukaan hyppyyn.
“Okei, tule heti uudestaan. Tällä kertaa kerrot sille, että nyt mennään eikä meinata.”
Juu, niin mä tekisin. Mä olin tottunut ratsastamaan haastavillakin hevosilla, eikä Bumi eronnut niistä oikeastaan mitenkään. Mä nyt vain satuin olemaan hieman ruosteessa. Lähestyin estettä uudestaan varmana siitä, että nyt mentäisiin ylitse tyylipuhtaasti. Mä olin jo valmis hyppyyn, Bumi lähestyi estettä korvat höröllä ja tunsin miten se valmistautui myös loikkaamaan, mutta sitten… se pisti liinat kiinni ja mä horjahdin alas.

“Sattuiko?” Sonia kysyi huolestuneena.
“Ei”, mä vain murahdin ja nousin ylös.
Miten noloa pudota omalta hevoseltaan, kun sillä hyppäsi ensimmäistä kertaa ja vielä toisella lähestymis kerralla? Mä tartuin Bumin ohjista närkästyneenä kiinni, kampesin itseni takaisin selkään ja ilmoitin Joonalle tulevani uudestaan. Nyt mä näyttäisin Bumille, että mä en ollut mikään heitukka, jota ei kuunneltu. Ratsastin sen kohti estettä, tunsin miten se yrittäisi taas kieltää ja melkeinpä karjaisin tammalle jotain sen tyylistä kuin “nyt yli senkin kanttura” ja mehän hypättiin.

“Ihan hyvä, jos huutoa ei lasketa”, Joona kommentoi huvittuneena. “Ota hetkeksi sen kanssa käyntiin.”
Parin kevyen raviaskeleen jälkeen siirsin Bumin käyntiin ja taputin sitä suopeasti kaulalle. Me oltiin tehty sopu.

Merkintä 8, #Tarinatempaus2020 / aloituspäivä 8.10.2020

19.11.2020
xoxo Sirus

Hiljainen musiikki soi huoneessani taustalla, kun istuin sängylläni nojaten sängynpäätyyn. Käsissäni oli Barack Obaman Et loved land. Olin lukenut kirjasta vasta kolmesataa sivua ja ihme kyllä Anie ei ollut kertakaan häirinnyt. Yleensä siskolla oli telepaattisia taipumuksia löytää huoneeseeni juuri silloin, kun tarvitsin rauhaa ja hiljaisuutta. Tänään se painottui aikaisemmin mainitun elämänkerran lukemiseen.

Etenin kirjassani seuraavat kaksikymmentäneljä sivua ennen kuin ovi paukahti auki. Kohotin katseeni kirjan ylitse Anieen, joka ilmeisesti viimein päättänyt rikkoa mun oman rauhani. Suljin kirjan pistämättä minkäänlaista kirjanmerkkiä ja heitin sen yöpöytäni reunalle.

Anie pomppasi sängylleni selälleen ja huomasin jokaisesta siskoni eleestä, että hän halusi jotain. Vaatetuksesta päätellen Anie oli lähdössä tallille, kun sillä oli ratsastushousut jalassa. Jos sisko taas yrittäisi saada mua Bumin selkään, lähtisin viikoksi muualle. Vaikka Anie oli käytännössä pakottanut mut ostamaan kauheat määrät kalliita ratsastusvarusteita, se ei ollut vielä saanut mua satulaan.

”Lähde mun seuraksi tallille”, Anie pyysi ja pyörähti selältä mahalleen.
Punapää yritti käyttää muhun koiranpentuilmettään. Sinivihreät silmät pyöristyivät ja kirkastuivat. Ellen olisi jo useamman vuoden kokemuksella oppinut sanomaan ei, olisin varmasti langennut Anien edessä polvilleni. Juuri sillä tavalla sisko nappasi aina miehiä baarista kuin mustikoita pensaasta.

”Mulla on tekemistä.”
”Mitä muka? Lukea Obaman elämänkertaa?”
”Just niin.”
”Sirus pliiiis haluan seuraa”, Anie aneli.
”Onhan siellä talli täynnä muita heppatyttöjä.”
”No, tule kuolaamaan niiden perseitä edes!”

Naurahdin.
”Mä en sitten ratsasta.”
”Ei sun tarvi”, Anie lupasi. ”Kunhan tuut seuraksi.”
”Joo, joo.. mene pois, niin mä vaihdan vaatteet.”
”Älä pukeudu liian ohkaisesti”, Anie huikkasi vielä ennen kuin huoneeni ovi paukahti kiinni.

Vai, että liian ohkaisesti? Kai mä nyt osasin ulos pukeutua, aikuinen mies. Vaihdoin olohousujeni tilalle farkut ja yöpaidan tilalle pooloneuleen. Saatuani vaihdettua vaatteet, Anie kiskoi jo ulkotakkia päälleen eteisessä. Nappasin huonoimman ulkotakkini naulakosta.
”Se on liian ohut”, Anie huomautti, kun pomppi yhdellä jalalla kiskoessaan tallikenkiä jalkaan.
”Pyh.”
”No, mä varoitin”, Anie kohautti olkiaan. ”Sä ajat.”

Lunta. Ulkona oli valkoista lunta, joka oli peittänyt meidän auton täysin. Mutisin hiljaa kirouksen, jonka jälkeen istahdin ratin taakse käynnistääkseni Subarun. Pienen kangistelun jälkeen se hörähti käyntiin. Anie oli tarttunut (ihme kyllä) lumiharjaan ja suki valkoista höttöä pois auton päältä. Säädin itse kaikki lämpösäädöt täysille, jonka jälkeen tartuin autosta löytyvään toiseen lumiharjaan. Kyllä vain, me oltiin yhteisen sovun ylläpitämiseksi hankittu autoon kaksi lumiharjaa. Anien lumiharja oli kuulemma parempi kuin mun. Se oli vaaleanpunainen teleskooppivarrella, kun mun oli vain halvin mahdollinen. En sitä myöntäisi Anielle, mutta käytin siskon harjaa aina, kun se ei itse ollut paikalla.

Me oltiin molemmat aika tarkkoja Subarun suhteen. Siellä ei koskaan ollut roskia sisällä, se imuroitiin usein eikä sen pinnalle jätetty yhtäkään lumihöytyvää, kun se puhdistettiin. Anien kohdalla tarkkuus oli varmasti tullut sen rekka-ajoista. Autoammattilaiset tuntuivat kaikki olevan juuri sellaisia. Tarkkoja siitä millä liikkuivat ja missä asuivat joskus useamminkin viikon. Omalla kohdalla se vaan nyt oli tapa. Sotkuiseen autoon ei ollut mukava tuoda naisia.

Valkoisen lumen alta paljastui meidän sininen auto, jonka kyytiin me molemmat lopulta noustiin. Se oli sisältä jo lämmin, oikeastaan kuuma. Säädinkin lämpöä alaspäin ennen kuin pistin pakkivaihteen päälle ja peruutin pois meidän ruudusta. Oli mahtavaa asua Norjassa, jossa oli totuttu talveen. Tiet oli heti aurattu hyvin ja siellä olisi melkein ajanut kesänakeilla. Me kyllä tunnollisesti oltiin jo vaihdettu talvikitkat alle. Anie oli meistä se, joka huolehti auton huollon. Naisella ei jäänyt sormi suuhun, jos jotain piti tehdä, vaikkei se varsinaisesti mitään vaativaa osannut. Renkaiden vaihto nyt oli ihan normijuttuja.

Musta tuntui, että Anie oli ollut oikeassa. Mä tulisin jäätymään tallilla mun huonoimmassa takissa. Kaikki muut tuntuivat pukeutuneen kuin eskimot. Paksut toppatakit ja housut. Pysäytin Subarun toisen auton viereen. Se oli punainen vanha kauhea Nissan Micra. Miten joku edes kehtasi liikkua tuollaisella päivänvalossa?

Anie pomppasi ulos autosta ensimmäisenä, kun itse vielä kiskoin pipon päähän. Punapää oli jo menossa ihan eri suuntaan kuin tallinovista sisään.
”Hei! Talli on tossa”, mä huikkasin sille.
”Bumi on tarhassa”, Anie osoitti menosuuntaansa.
”Jaaaaaaa…”

Seurasin kengät naristen lunta vasten siskoani, joka tiesi tasan tarkkaan mihin oli menossa. Sekä sen, että se nappasi suuren aitauksen portilla keltaisen narun eikä sitä vaaleanpunaista, jonka olin kuvitellut kuuluvan meidän hevoselle. Anie pujahti tottuneesti sisään tarhaan, jonka perällä oli lauma hevosia. Kirjaimellisesti lauma. Niitä oli varmaan satoja, joiden joukkoon Anie urheasti meni, nappasi meidän kirjavan lehmän ja tuli portille. Hevoslauma ei ihme kyllä seurannut siskoani ja Bumia, vaan he pääsivät jopa ilman mun suurta apua ulos tarhasta.

Sitten Anie työnsi narun mun käteen. Puristin keltamustan narun nyrkkiini. Katsoin sydän pampaten ensin Anieta ja sitten sitä lehmää. Bumi tuijotti mua puolikkaalla ruskealla ja puolellatoista sinisellä silmällä.
”Öö..”
”Mitä öö? Taluta se talliin.”
”Mä sanoin, etten mä ratsasta.”
”Ei sun tarvi sitä sinne talliin ratsastaa senkin urpo. Lähde kävelemään, niin se seuraa sua.”
”Aha.”

Tartuin varmuuden vuoksi narusta myös toisella kädellä, kun otin pari askelta eteenpäin. Bumi otti myös. Jaa se seurasi mua. Matka tallille tuntui järkyttävän pitkältä, kun mä seurasin koko ajan Bumia ja mitä se ehkä tekisi. Mä en ollut mikään heppapoika. Niitä otuksia piti kunnioittaa pysymällä itse maassa, eikä olla hullu ja nousta niiden selkään.

Anie veti tallinoven auki ja päästi meidät sisään. Muistin vielä missä Bumin karsina oli, joten talutin sen sinne. Tamman loimi kahisi, kun se tuli pienestä pakkasesta sisälle lämpimään. Anie tuli perässäni karsinaan ja otti Bumilta riimun pois päästä.
”Hyvä, nyt voidaan juoda, vaikka kahvit ensin.”
”Maistuu.”

A few moments later…

Seurasin kädet taskuissa Anieta, joka talutti nyt täysissä ratsastusvarusteissaan Bumin maneesiin. Oikeastaan ei aivan täysissä, koska siskoni uhmasi painovoimaa ja jätti satulan pois. Kuulemma he olivat tehneet sitä koko viikon. He olivat käyneet viikonloppuna kisoissa, jonka jälkeen Anie oli rojahtanut kotona sohvalle ja ilmoittanut sen olevan heidän viimeinen kerta. Ottaen huomioon siskoni luonteen, oli ihme kuinka vähän Anie nautti hevoskisoista. Toisaalta Anie nautti paljon enemmän vapaasta elämästä, jossa ei tarvinnut tähdätä mihinkään. Vain nauttia ja elää miten lystäsi ilman paineita.

Me ei oltu ainoita maneesissa. Anie tervehti kaikkia yhteisesti aika kovalla äänellä ja pysäytti Bumin aivan keskelle maneesia. Sisko suoristeli vielä vihreää huopaa, joka oli sidottu Bumin ympärille vyöllä.
”Punttaa mut selkään”, Anie sanoi mulle ja nosti vasemman jalkansa koukkuun.
En mä sentään niin juntti ollut, etten olisi tiennyt mitä punttaaminen tarkoitti. Tartuin sen jalasta ja ponnautin kolmosella ylöspäin. Anie laskeutui Bumin selän päälle ja vängersi itsensä sopivalle kohdalle. Sen jälkeen se vain keräsi ohjat käsiinsä ja lähti kävelemään.

Mä suuntasin tieni katsomoon, jossa pongasin heti jonkun, jota en ollut koskaan ennen nähnyt Shelyesissä. Likka oli sentään osannut pukeutua oikein tallille. Sillä selkeästi oli kokemusta.
”Moi, saako tähän istua?” mä kysyin hymyillen.
”Totta kai.”
Istahdin tytön viereen, tarkoituksella hieman liian lähelle. Tai eihän tummahiuksinen tyttö ollut varmastikaan enää mikään tyttö, vaan ihan aikuiselta naiselta se näytti. En tiennyt vielä sen nimeä, mutta kovinkaan värillisesti se ei pukeutunut. Kaikki mitä sen päältä löytyi, oli mustaa tai harmaata. Jopa mustan tupsupipon alta pilkistävien hiuksien latvat olivat harmaat.

”Mä olen Sirus”, ojensin sille kättäni.
”Hanne.”
”En olekaan nähnyt sua ennen täällä”, sanoin.
”Enkä mä sua”, se naurahti takaisin.
”Touché. Mä itse asiassa omistan ton hevosen”, kerroin ja osoitin Bumia. ”Tai siis puolet siitä.”
”Ai, sä olet ponimiehiä”, Hanne sanoi yllättyneenä. ”En ihan heti olisi uskonut.”
”Pah, mä en ole kertaakaan istunut satulassa”, tunnustin.
”Miten sä sitten omistat hevosesta puolet?”
”Mun siskon takia.”
”Aa”, Hanne nyökytteli.
”Entä sä? Oletko sä ponityttöjä?”
”Joo. Mun poni asui joskus täällä.”
”Ei taida enää?”

Hanne pudisti päätään ja korjasi asentoaan hieman ryhdikkäämmäksi.
”Me muutettiin ponin kanssa Suomeen pari vuotta sitten. Ja oikeastaan mä myin sen just.”
”Ai, miksi?”
”Sille tuli tulehdusperäinen nivelvaiva, joten se ei sopinut enää kilpailemiseen.”
”Jaa, harmi. Ootko sä muuttanut nyt takaisin Norjaan?”
”En”, Hanne naurahti. ”Mä olen vain käymässä muutaman viikon ja selvittämässä vähän opiskelujuttujen päättämistä.”
”Aijaa? Sä kävit täällä mitä? Yliopistoa? Mä pidän itse välivuotta.. tai oikeastaan tää on jo toinen.”
”Yliopistossa joo.”

Pieni hiljaisuus laskeutui meidän keskustelun välille. Hannen katse seurasi tiiviisti blondia ratsastajaa sen ponin kanssa. Mä tunsin kylmänväreiden vierivän ihon alla. Hitto täällä oli kylmä. Miksen vain ollut pistänyt paksua untuvatakkia päälleni?

”Jos kerran aiot viipyä täällä muutaman viikon, niin lähtisitkö sä viettää iltaa joku päivä?” kysyin.
Hanne kohotti yllättyneenä kulmiaan, mutta ei oikeastaan näyttänyt sillä tavalla kiinnostuneelta. Joistakin sen huomasi heti, jolloin tiesin oitis, että naisella oli joku toinen kiinnostuksen kohde. Ei sillä, että se mua estäisi tarvittaessa, kuten ei myöskään Anieta. Saatoin vain painaa hieman jarrua. Nimenomaan hieman.
”En mä oikein tiedä”, Hanne virnisti.
”Parille kaljalle vain. Ei mitään taka-ajatuksia”, lupasin naurahtaen. ”Voin antaa mun numeron, jos muutat mielesi.”
”Hmm, no, miksi ei”, Hanne lopulta sanoi ja kaivoi takkinsa taskusta puhelimen.

Luettelin naiselle mun numeron, jonka se näppäili ylös. Olin juuri jatkamassa puhumista, kun se blondi ratsasti poninsa katsomon laidalle. Se vilkaisi mua ennen kuin pyysi Hannelta vilttiä, jonka nainen oli levittänyt jalkojensa päälle.
”Joko olet valmis?” Hanne kysyi.
”Joo. Lähdetkö käynneille maastoon?”
”Totta kai.”

Hanne nousi ylös istumapaikaltaan ja hymyili mulle vielä.
”Pistä viestiä, kun haluat lähteä yksille”, mä sanoin sille hymyillen. ”Olen joka ilta vapaa.”
Vitsit sepäs kuulosti epätoivoiselta.
”Pidän mielessä”, Hanne naurahti ja poistui blondin tytön kanssa maneesista.

”Sä olet Sirus toivoton”, Anie ilmestyi vuorostaan katsomon reunalle Bumin kanssa.
”Mitä?”
”Joka kerta, kun mä otan sut mukaan, sä vain flirttailet kaikkien tyttöjen kanssa”, sisko pyöräytti silmiään.
”Minkäs mä itselleni mahdan”, naurahdin. ”Täällä on muuten ihan perkeleen kylmä.”
”Mähän sanoin sulle!”
”Niin vissiin sanoit.”

24.11.2020
xoxo Anie

Aah, aurinko! Edes hieman keltainen rakastajani pilkisti pilvipeitteen raosta ja sai mut innostumaan, että lähtisin tänään maastoon. Saavuin tallille hyvissä ajoin (mun päivärytmin mukaisesti) ennen kuin tunnit alkaisivat. Olin oppinut jo, että oman mielenrauhan saavutti parhaiten ilman kiljuvia kakaroita. Ihan ekaksi haluaisin kuitenkin ison  mukillisen kahvia, joten juoksin portaat tallin yläkertaan.

Yläkerrassa mua tuli heti häntä heiluen vastaan mustavalkoinen koira.
”No, hei!” mä tervehdin koiraa ja kyykistyin rapsuttelemaan sitä korvien takaa.
”Edla! Rauhoitu”, naisen ääni komensi koiraa, joka ei kyllä näyttänyt elettäkään hakeutuakseen emäntänsä luokse rapsutuksien sijaan.
Kohotin kyykystä katseeni sohvalla istuvaan palloon. Okei, se oli Beata, jonka maha oli sitten baby showereiden pyöristynyt aika paljon. Se oli vissiin ihan normaali raskaana. Pyöristyminen vatsan seudulta meinaan.

”Ei mua haittaa”, vakuutin.
Pidin koirista paljon ja me oltiin Siruksen kanssa mietitty oman hankkimista. Toistaiseksi hevosessa oli riittävästi, kun otti huomioon meidän elämäntavat. Minkähän laisella rytmillä koiran pitäisi elää meidän kanssa? Raukka...
”Aa, onko kahvia?” kysyin, kun suoristauduin ja suuntasin keittimen luokse. ”Eipä tietenkään...”
”Sori, en jaksanut enää nousta”, Beata valitteli jalat suorana.
”Ei haittaa. Mä keitän kyllä nopsaan. Otatko sä?”
”Ei kiitos, olen juonut varmaan ylikin sen, mitä suositellaan.”
”Aa, aivan... en tiennyt, että siihenkin on jotain suosituksia.”
”Kaikkeen taitaa nykyisin olla”, Beata kohautti olkiaan.

Täytin keittimen vesisäiliön ja kaadoin kahvipurkista purut suoraan sen enempää mittailematta. Pistin vielä vähän ekstraa, ettei se varmasti olisi vettä. Jos joku ei tykännyt, niin haistakoon paskan. Odotellessani, että pannussa olisi tarpeeksi, jotta saisin varastettua ensimmäiset oikein tummat ja kitkerät tipat, otin kaapista mukin. Naputtelin hetken sen pintaa ennen kuin nappasin pannun keittimestä (kahvia tippui valtoimenaan tietenkin levylle), kaadoin mukini täyteen ja työnsin pannun takaisin. Sen jälkeen istahdin mukini kanssa Beatan viereen sohvalle.

”Joko H-hetki lähestyy?” kysyin Beatalta, joka kyllä näytti siltä, että oli jo kyllästynyt siihen kysymykseen.
”Kohta. Ei vielä.”
”Mä en kestäisi päivääkään paksun”, kerroin tuttavallisesti. ”Ei saisi polttaa tai juoda viinaa tai syödä sushia! Sushi on parasta krapularuokaa. Mun hermot olisi mennyt jo ekan viikon aikana. Propsit siitä.”
”Kiitos, ei ole ollut helppoa”, Beata vastasi haaveilevasti. ”Minkään noista suhteen. Vitsit, jos saisi sushia. Tai tupakkaa. Tai viinaa.”
Nauroin. Siinä oli mun sielunsisko. Raskaana (okei, mä en ollut, enkä tulisi olemaan) ja haaveili samoista asioista.

”Kunhan toi sun vauva putkahtaa maailmaan, niin lupaan viedä sut tekemään niitä kaikkia”, sanoin iloisesti ja hörppäsin mukini viimeiset kahvipisarat. ”Jaa, jospa sitä lähtis sitten kävelyttämään hepan maastoon. En kyllä ole varma menenkö selkään vai kävelenkö maasta..”
”Jos menet maastakäsin, niin voitaisiin Edlan kanssa lähteä myös”, Beata sanoi.
”Oikeesti? Okei, käy. Mulla menee kyllä hetki, että haen Bumin tarhalta ja vähän harjaan sitä.”
”Ei hätää, mulla ei ole kiire.”
”No, hyvä! Jos et ole päässyt siitä vielä ylös silloin, niin tulen auttamaan”, lupasin.

Ruskeat nahkajodhpurit eivät pitäneet oikein mitään ääntä, kun juoksin portaat alas pihalle. Aurinko pilkisteli vieläkin pilvien takaa, vaikka kovasti typerät harmaahapset yrittivät tulla energianlähteeni eteen. Kävelin reippain askelin tammatarhan luokse, jossa Bumi viihtyi todella hyvin suuremmankin lauman kanssa. Se oli ehkä yllättävää. Bumi oli vähän sellainen, että joinakin päivinä se mahdollisesti söisi kaikki mutristelijat kitaansa. Vielä mä olin säästynyt eläinlääkärimaksuilta siitä syystä, että hevoseni olisi tehnyt jotain pahaa.

”BUMI!” mä karjaisin portilta.
Tarha oli niin täynnä liejupaskaa, ettei mua huvittanut mennä sotkemaan kenkiäni sinne. Olisi pitänyt pistää haun ajaksi saappaat jalkaan. Onneksi kirjava tammani oli sen verran reipas, että se tuli useinkin portille. Kuten juuri tänään, vaikka siinä huonona puolena oli se, miten muutkin tammat tulivat portille. Sain napattua omani ja vietyä sen ulos portista.

Bumi vaikutti hyväntuuliselta tänään. Se käveli korvat höröllä eikä ryttyillyt. Päästyäni talliin, kiepsautin tamman karsinaan ja otin siltä sadeloimen pois. Se oli jo hyvin rapainen ja märkä, joten sietäisi mennä pesuun. Kävin viskaamassa loimen pesujonoon ja otin samalla varustehuoneesta harjakassin. Loimen ansiosta harjausta ei tarvinnut kuin Bumin kuraiset jalat, pää ja kaula. Harjasin sen aika ripeästi, jonka jälkeen heitin jalkaan ruskeanahkaiset suojat sekä päähän meksikolaiset (niissä ei ollut ohjia valmiina, joten ne olivat helpoimmat). Päälle Bumi sai villa villaloimen.

”No, niin me oltaisiin valmiita”, kävin ilmoittamassa Beatalle, joka oli yhä samassa paikassa kuin mun lähtiessä.
”Hyvä. Mun pitää käydä vielä vessassa”, se sanoi ja kampesi itsensä sohvalta aika vaivalloisesti.
Meinasin huikata, että en tulisi pyyhkimään sen peppua, vaikka pyytäisi. Jollekin vähän enemmän tutulle olisinkin voinut huudella. Sen sijaan rapsuttelin pitkän ajan Edlaa taas korvan takaa. Kun koiran emäntä tuli vessasta, se laittoi koiransa hihnaan ja vaakkui portaat alas.

Kävin hakemassa oman koirani sen karsinasta, jonka jälkeen me lähdettiin pihalle.
”Mitä? EI! Missä mun aurinko?” mä melkein itkin, kun mun keltainen rakastaja oli kadonnut.
”Ai, paistoiko täällä semmoinen?” Beata kysyi.
”No, paistoi!”

Me lähdettiin pitkin isompaa hiekkatietä. Mäiltä sun muilta ei tämmöisessä seudussa vältytty, joten meidän tahti oli toisinaan Beatan vauhdin takia hitaampaa. Mua ei haitannut ollenkaan. Ainut ketä vähän haittasi oli Bumi, joka enää meinannut pysyä kavioissaan. Sitä myös vähän häiritsi Edlan läsnäolo. Koira kulki kyllä kiltisti emäntänsä rinnalla. Muuten se olisi varmasti voinut kulkea vapaana, mutta Bumi ei ollut vielä ainakaan tottunut sitä karvaisempiin hännänhuiskijoihin.

”Te varmaan tiedätte, kumpi on tulossa?” kysyin.
”Joo, tiedetään.”
”No?” utelin silmät kirkkaina.
”Haha, ei me kerrota sitä kenellekään”, Beata naureskeli partaansa.
”Aika ilkeää.”
”Täällä asiat leviää kulovalkean tavoin muillekin”, Beata nauroi.
”Voin kyllä uskoa”, pohdiskelin. ”Talli täynnä teinityttöjä, jotka ei ole vielä oppinut pitämään asioita ominaan.”
”Just niin.”

Beatan kanssa tuli helposti toimeen. Se oli kyllä jo hieman mammautunut, mutta uskoin asian muuttuvan vähän, kunhan vauva tulisi pihalle. Tai sitten ei. Jos Beata ei olisi paksuna, pyytäisin sen kyllä ehdottomasti mukaani Havikseen joku ilta. Voisin kuvitella, että siitä olisi oikein hyvä vastus juomakilpailuihin.

”Ootteko te kauankin ollut yhdessä sen… mikä sen lapsen isän nimi oli?”
”Petter.”
”Niin, Petter, oletteko olleet kauan yhdessä?”
”Ei me oikeastaan edes olla”, Beata myönsi. ”Tämä tuli vähän yllätyksenä.”
”Ahaa”, nyökyttelin. ”Aika rohkeaa silti pitää se.”
”Mm.. Mutta mitä sä teet työksesi? Vai opiskeletko?”
”Oikeastaan en kumpaakaan”, naurahdin. ”Tai joskus teen pidempiä ajohommia. Siis rekkahommia. Olen viikon tai kaksi, joskus kolmekin, Euroopassa pyörimässä rekalla. Siinä on niin hyvä palkka, ettei tämmöisen ryyppäämisestä nauttivan tarvitse usein lähteä.”
”Kuulostaa ihan mukavalta. Nukutko sä silloin autossa?”
”Joo! Se on ihan viihtyisää. Usein siellä on mikro ja kahvinkeitin. Matkalla löytää myös niitä rekkamiehiä, jotka ei ole yli viidenkymmenen ja harmaita kuin joulupukit”, naureskelin.

Meidän kävely jäi lopulta lyhyemmäksi kuin olin ajatellut. Beata alkoi selkeästi jo väsyä ja vessahätäkin kuulemma kolkutti rakossa. Joten me käännyttiin takaisin tallille.
”Voidaan lähteä uudelleen, kun tuo tuolla on vaunuissa”, ehdotin.
”Joo, miksi ei!”
”Hyvä. Hei, mä päästän tätä vielä juoksemaan kentälle, kun maneesissa on kuitenkin joku. Kiitos seurasta!”
”Ihan hyvä idea. Eipä mitään! Oli mukavaa.”
”Niin oli”, hymyilin iloisesti ja heilautin kättäni, kun Beata syöksyi (möngersi) talliin ja itse talutin Bumin kentälle.

Irroitin riimunnarun suitsista ja päästin tamman liikkumaan vapaasti tyhjällä kentällä.

4.8.2022
1HM
Työnsin mustan printtikuviollisen t-paidan oliivinvihreiden ratsastushousujen sisään. Katsoin huoneeni kokovartalopeilistä, ettei se näyttänyt mistään suunnalta hassulta. Jalkaani laitoin vielä valkoiset tennissukat ja tartuin vaaleanpunaiseen Kånkeniin, joka oli ennen toiminut koulureppunani, nykyisin käytin sitä tallilla.

Otin sen verran toista kuuloketta korvaltani, että kuulin isän ja äidin käyvän samaa tappelua huoneessaan kuin vartti sitten. Pyöräytin silmiäni ja laitoin kuulokkeen takaisin. Joka päivä sama juttu. He eivät muuta tehneetkään, ellei paikalla ollut vieraita. Naapureillekin he esittivät täysin onnellista pariskuntaa. Det er riktig.

Tixin uusin kappale peitti riitelyn täysin, kun puin eteisessä mustat talli-Vansit jalkaani ja otin kypäräni hattuhyllyltä. Skootterini odotti mua pihatiellä. Työnsin kypärän päähäni ja istahdin Piaggion satulaan. Tuuppasin sen pois jalalta ja käynnistin. Onneksi olin päässyt jo koko kesän ajamaan itse paikkoihin. Pääsi käymään ilman typeriä kysymyksiä ”mihin menet?” kavereiden kanssa missä halusi ja tallille.

Kahdeksan vuoden tuntiratsastajauran jälkeen olin viimein saanut itselleni vuokrahevosen. Sommersolvervin jälkeen Anie Løken oli laittanut tallin ilmoitustaululle ilmoituksen, että etsi hevoselleen Bumille vuokraajaa. Hetken luettuani keltaista post-it lappua mietin, oliko Anie aivan tosissaan.



Eikä lapun teksti edes kaunistellut lopulta mitään. Me sovittiin Anien kanssa ”perehdytyspäivä”, mä tulin skootterillani tallille, Anie oli puoli tuntia myöhässä. Sitten se käytännössä vain näytti Bumin varusteiden paikan, ilmoitti laittavansa viestiä aina, kun ei ole tallilla. Useimmiten se unohti myös sen ja otin aina kohtalon omiin käsiini, kun kävin illemmalla. Anielle usein riitti myös vain ilmoitus: ”kävin ratsastamassa”, eikä se vastannut kuin peukulla. Meidän yhteinen viestiketju olikin hyvin yksipuolinen Anien puolelta. Käytännössä pelkkää peukkua.

Ei tosiaan ihan sellainen vuokrayhteistyö, mitä olin luullut sen olevan. Anie taisi vain olla iloinen, että joku kävi sen puolesta ratsastamassa. Ja mä kyllä kävin ihan mielelläni.

Tallilla jätin skootterin vasten tallinseinää ja kypärän sen sarveen. Heitin reppuni vintille ja lähdin hakemaan Bumia tarhoilta.

Myöhemmin Bumi tarpoi kentällä pärskien loppukäyntejä pitkillä ohjilla ja tunsin kännykkääni tulevan viestin. Rapsutin sitä sään kohdalta. Kaivoin sen ratsastushousujen taskusta ja katsoin kaverini lähettämää viestiä.

A kirjoitti: Vi skal til havnen. Kommer du?

Me mennään satamaan. Tuletko sä?

Du kirjoitti: Ja. Så lenge jeg kommer meg ut av stallen. Ser deg der.

Joo. Kunhan pääsen tallilta. Nähään siellä.

Kiersimme kentän vielä pari kertaa ennen kuin laskeuduin alas selästä ja talutin Bumin talliin. Kello oli jo niin paljon, että saisi jäädä odottamaan iltarehujaan. Nappasin niin paljon varusteita syliini kuin vain sain mahtumaan ja kuskasin ne varustehuoneeseen. Olin aina pitänyt tärkeänä putsata varusteet huolellisesti jokaisen kerran jälkeen. Siksi olin aina tuntilaisista viimeisenä paikalla. Hinkkasin suitset, putsasin kevyesti satulan ja huolehdin, ettei suojissa ollut hiekkaa. Pintelit heitin mutaisina päivinä melkeinpä yhden käyttökerran jälkeen pesuun. En tiedä, mitä Anie siitä tavasta oikeasti oli mieltä, mutta jotenkin epäilin naisen edes huomaavan.

Bumille vein vielä pari porkkanapalaa ennen kuin suuntasin tallivintille suihkuun. Vaikka rakastin hevosten tuoksua, en jaksanut kuunnella kavereiden mutinaa siitä, miltä haisin. Oli myös mukavampi pukea toiset vaatteet päälle. Hyppäsin jälleen skootterini kyytiin ja hurautin sillä satamaan. Siellä oli jo lauma tulevia lukiolaisia nauttimassa viimeisistä kesälomapäivistä. Mäkin aioin ottaa kaiken ilon irti.

En todellakaan odottanut innolla tulevaa lukuvuotta. Koulu oli typerin asia ikinä.