Danten päiväkirja

22.4. – Uusi elämä

Kaikki merkit viittasivat siihen, että Dante synnyttäisi lähipäivinä. Olin asentanut Auroran kanssa varsomiskameran tamman karsinan katonrajaan, jotta pystyin seuraamaan kotoa käsin tilannetta.

”Jännittääkö?” Aurora kysyi samalla kun rapsuttelimme Dantea, joka söi iltapalaansa kaikessa rauhassa.
”No arvaa!” vastasin. Mä olin aivan varma, että Dante olisi ihan uskomattoman hyvä emä. Yhtä kärsivällistä hevosta sai maan päältä etsiä.
”Toivotko sä tammaa vai oria?” Aurora kysyi.
”Tammaa, ehdottomasti. Mulla ei ole hirveästi kokemusta oreista”, mä vastasin.
”Mutta ei sillä ole oikeastaan väliä, kunhan on terve”, jatkoin.
”Niinpä.”



Olin kotona puoli kahdeksan aikaan. Kävin suihkussa ja tein myöhäisen päivällisen. Keittiön pöydällä olevan läppärin näytöllä pyöri livekuva Danten karsinasta, jota vilkaisin aina ohi kulkiessani.

Televisiosta tuli jokin norjalainen elokuva. Otin sitä katsoessani lasin viiniä, toisenkin. Ja kun elokuva loppui, lähdin etsimään jääkaapista iltapalaa.

Matkalla kaapille mun katseeni kuitenkin pysähtyi läppärin näytölle. Jouduin kirjaimellisesti hieraisemaan väsyneitä silmiäni, kun näin karsinan nurkassa makaavan pienen varsan. Se nuokkui hämärässä tallissa, aivan vastasyntyneenä.

Mutta jokin ei ollut kunnossa.



Mä hyppäsin autoon ja ajoin. Mä ajoin aivan liian lujaa ja toivoin, että poliisit eivät pitäneet ratsiaa tiellä.

Ja lopulta mä pääsin tallille. Jassu, jolle ehdin soittaa matkalla, oli avaamassa tallin ovea yöhousut jalassaan. Kiirehdin Danten luokse ja huomasin kirjavan varsan karsinan nurkassa.

Ja Danten. Tamma makasi maassa ja hengitti raskaasti. Se ei reagoinut ääneen, ei kosketukseen.

”Soita jollekin!!” mä huusin hädissäni Jassulle. Nainen seisoi karsinan ovella ja etsi puhelimestaan eläinlääkärin numeroa.
”ÄKKIÄ!”

Sekunnit tuntuivat tunneilta, kun katsoin Dantea, jonka silmissä oli lasittunut katse. Tamman kylki nousi ja laski rauhallisesti, hetki hetkeltä hidastuen.

Mä tunsin oloni täysin avuttomaksi. Mä en voinut tehdä mitään.

Silitin Danten kirjavaa kaulaa ja seurasin, kuinka tamma sulki silmänsä. Lopulta kuulin eläinlääkärin vastaavan puheluun.

Mutta se oli jo liian myöhäistä.

Dante ei enää hengittänyt.