Usvan päiväkirja

Usvan päiväkirja


Varusteet:





- valkoinen kouluhuopa ja valkoiset koulusuojat vain kisoissa
- kaksi ylintä estehuopaa sekä nahkaiset soljelliset suojat estekisoihin
- hokkikaudella suojat/pintelit joka jalkaan

- kultaisilla koristeilla ja valkoisilla kanteilla varustetut loimet vain edustuskäyttöön
- 0...+10 vaaleansininen villaloimi tallissa ja ulkoloimen alla
- pakkasella sininen tallitoppis tallissa ja ulkoloimen alla
- sateella ja tuulella ehdottomasti fullneck ulkoloimi!

Beata ja Usva kokeilemassa ohjasajoa maneesissa muutama päivä varsan saapumisen jälkeen.

ensimmäinen

Usva oli kotiutunut Shelyesiin hienosti, vaikka muutamat ensimmäiset päivät menivätkin pitkästä matkasta toipuessa ja paikkoihin tutustuessa. Satulaa en saanut Usvalle mukaan, joten en ollut vielä käynyt selässä Shelyn maisemissa. Nelivuotiaaksi kääntyvällä suokilla ei tosin ollut mikään kiirekään ratsastaa kovin usein, mutta toivoin löytäväni pian sopivan satulan, ettei tamma täysin unohtaisi, mikä homma se satula ja ratsastaja oli. Ensimmäinen kerta maneesissa oli vähän turhankin jännittävä, mutta hetken pöhisemisen ja muutaman rynnistyksen jälkeen Usva ravasi nätisti ympyrällä liinan päässä. Olin myös ohjasajanut sitä parina päivänä, mutta kärryjä en ollut vielä kokeillut perään; Usva oli opetettu ajolle, kuten suomenhevoset yleensäkin, mutta Lofootit peittänyt 15-senttinen loskakerros ei houkutellut liikkumaan ulkona enempää kuin oli pakko.

Sinisilmäinen tamma oli eilen käynyt karkuretkellä Jassun rakkaassa kukkapenkissä, muttei ollut onneksi loukannut itseään, vaikka olikin uuden bestiksensä Feitlin kanssa juoksuttanut paikallaolleita enemmän kuin tarpeeksi. Enhän mä sitä voinut toki syyttää, ei kai kukaan olettanut nuoren tamman jäävän yksin tarhaan, kun koko muu lauma poistui paikalta. Tänään se kuitenkin antoi mulle kiltisti kiinni, kun menin hakemaan sitä tarhasta vihdoin paikalle saapuvaa satula-autoa varten. Muillakin oli onneksi ollut tarpeita satulanvaihtoon, joten auton tilaaminen ei tullut kalliiksi, enkä mä kallista satulaa ollut ostamassa kolmivuotiaalle, jonka satula pitäisi todennäköisesti vaihtaa noin puolen vuoden välein. Usva näytti pirteältä, ja päätin ratsastavani tänään, jos sopiva satula löytyisi.

Sidoin tamman käytävälle kahdelta puolen kiinni, koska nuoresta iästään huolimatta se oli jo oppinut availemaan solmut varsin näppärästi, karkaamaan tilaisuuden tullen ja näpräämään ylähuulellaan niin taskut kuin omat harjansakin täyteen kuolaa.

Taivaalta oli koko aamun tullut vuorotellen kämmenenkokoisia lumihiutaleita ja samankokoista räntää, mutta olin onneksi ehtinyt shoppailla sille kaulakappaleellisen sadeloimen, vasempaan silmään matchaavana vaaleansinisenä tietysti. Tamman otsatukka oli kastuneena kokonaan korkkiruuvikiharoilla, samoin häntä, ja sen naama näytti hieman surkealta läpimärkänä. Poniparka. Riisuin siltä loimen ja vein sen kuivumaan, minkä jälkeen harjasin sen läpi. Harjaamisesta ei tosin ollut juurikaan hyötyä, koska Usvan turkki oli jo sen mittainen, että se olisi melkeinpä pitänyt kammata. Ei sitä ollut mitään järkeä klipatakaan, ja pärjäisipähän vähemmällä loimittamisella.

Harjattuani Usvan talutin sen päätalliin, jonne olimme sopineet sovittamisen. Tallin uusin palkollinen, Christian, oli lapioimassa paskaa Stellan karsinassa, joten parkkeerasin Usvan Haldirin ja Lidian boksien väliin niin, että paskakärryn kanssa pääsisi helposti toisesta päästä ulos. Tai päättelin sen olevan Christian, koska olin kuullut tyypistä paljon juttua eikä paskanlappaja Jassulta tai Sveniltäkään näyttänyt.
”Moi”, huikkasin karsinaan kiristäessäni Lidian karsinan kalterissa kiinni olevaa vetosolmua.
”Hei”, sain vastauksen karsinasta, ja heti perään paskalasti lensi käytävällä oleviin kottikärryihin. Kohta paskalastin perässä ilmestyi esiin pää, jonka huulilla oli ärsyttävän mukava hymy. ”Ai se oli sun kaakki, joka juoksutti meitä eilen ympäri kukkapenkkiä.”
”Sellasta juttua mä kuulin”, vastasin ja ojensin käteni. ”Beata.”
”Christian”, se vastasi ja hymyili samalla tavalla kuin Robert Pattinson Edwardina ekassa leffassa. Selvä naistenmies.
”Mistä sä oot tänne tupsahtanut?” mä kysyin ja rapsutin Usvaa, joka näytti tunnistavan Christianin samaksi tyypiksi, jolta oli parina viime päivänä saanut ruokaa.
”Pitkä tarina, mutta tiivistettynä piti vaihtaa koulua yhtäkkiä, mun täti asuu täällä ja tuntee Jassun ja hommas mulle duunin. Oman alan töitä mä mielummin tekisin, mut niitä on aika nihkeesti tän kokosessa mestassa tarjolla.”
”Oma ala as in…?”
”Turvallisuusala. Sorry to break it to you, mut paljon kivempaa kun tää paskaduuni.”
”Haha, en mäkään tätä välttämättä töikseni haluais tehdä”, mä naurahdin ja samaan aikaan muistutin itseäni, että tää oli suurimman osan mielestä kusipää tuskin ihan syyttä ja olin itsekin leimannut sen naistenmieheksi jo aiemmin. Onneksi samalla hetkellä ovi aukesi ja sisään käveli tuttu satulansovittaja, ja mä pääsin eroon flirttailijasta.

Kiitos ylemmille voimille, Usvalle löytyi sopiva satula käytettyjen joukosta, ja muutamaa tuntia myöhemmin mä olin jo taluttamassa kirjavaa poniani maneesiin, jossa Anton ja Venni ravasivat pääty-ympyrällä. Onneksi, koska mä en halunnut olla yksin paikalla, kun lentäisin seinään ja saisin aivotärähdyksen. Usvakin oli rennompi, kun sen ei tarvinnut olla yksin.

Hetken taluteltuani tammaa päätin vihdoin kiivetä sen selkään. Nojailin satulaan ylhäältä päin ensin niin, että tamma muistaisi varmasti homman nimen, ja sen jälkeen nostin itseni jakkaralta selkään. Usva jännittyi, mutta pysyi paikallaan, ja poimittuani jalustimet jalkaani annoin sille kevyesti pohkeita sekä nojasin aavistuksen taaksepäin. Usva lähti kiltisti rauhalliseen käyntiin, vaikka se olikin edelleen melko jännittynyt.

Ensimmäinen ratsastus uudessa paikassa sujui varsin hyvin. Usva jännitti aika paljon, mutta rentoutui kuitenkin loppua kohden ja esitteli jopa ihan siistejä, pyöreitä askellajeja paikalla olleelle Antonille sekä myöhemmin saapuneelle Pihlalle. Harmaahallakolle orille sen piti toki pöhistä vähän, mutta se oli täysin odotettavissa, eikä tamma kauaa jaksanut Arnen perään katsella, kun Arneakaan ei pahemmin kiinnostanut. Ennen kisakenttiä meillä olisi edessä vielä pitkä taival, mutta nyt vaikutti siltä, ettei se taival olisi kovinkaan tuskainen.

toinen

En tiedä kenen mielestä oli ollut hyvä idea vaihtaa eläkeläisratsu hiljattain satulaan laitettuun varsaan kaksoistutkinnon viimeisenä vuonna, ja vaikka Usvalla ei ratsastaa tarvinnutkaan päivittäin, se vaati silti jatkuvaa huomiota. Toisin sanoen mun arvokasta loppukokeisiinlukuaikaa meni jatkuvasti tallilla varsan kanssa. Siispä toukokuun alussa Usva oli lähtenyt mantereelle Bardufossin lähelle muutaman tunnin ajomatkan päähän laitumelle ”kouluikäisten” tammojen laumaan.

Kymmenviikkoisen kesälomansa jälkeen Usva oli lähes tunnistamattomissa. Metsäiseltä laitumelta oli tarttunut mukaan risuja ja sammalta harmaaseen pörrötukkaan (joka oli, hitto että olikin, takussa) ja harmaa väritys oli levinnyt jouhista lähes koko hevoseen hiekan ja kuran muodossa. Korvat hörössä se kuitenkin tuli luokse (koko lauma mukanaan) eikä suuremmin vastustellut nahkariimua, jonka pujotin sen korvien yli. Mukaan hakureissulle lähteneellä Sølvillä oli täysi työ hätistellä pois muut tammat, jotka olisivat hirveän mielellään lähteneet mukaan.

Ja voi apua, kuinka lihava poni mulla nykyään oli! Ahneena paskiaisena Usva oli toki käyttänyt mahdollisimman paljon aikaa syömiseen ja tehokkaana rehunkäyttäjänä sen maha oli paisunut niin paljon, että sen olisi voinut melkein kuvitella olevan kantavana. Jessus. Onneksi mulla ei nykyään ollut muuta kuin aikaa, joten läskit lähtisivät liikkeelle vauhdilla. Odota vaan, Usva.

Kuuliaisena ja kilttinä tyyppinä Usva käveli koppiin sen enempää miettimättä ja jäi tyytyväisenä nassuttamaan heinää mun startatessa autoa. Perillä Shelyssä sen piti tehdä statement ja hirnua kuuluvasti heti auton pysähdyttyä, ja se saikin heti vastauksia oritallin suunnilta.

”Onpa se läski”, totesi ah-aina-niin-ihana Sven Usvan kopistellessa alas lastaussiltaa. Tottahan se vain puhui, toisaalta.
”Mutsis oli”, Sølvi mumisi ja sai vastaukseksi silmienpyöräytyksen.
”Joo, niin on, mutta mitä voi odottaa suomenhevoselta kymmenviikkoisen laidunloman jälkeen?” mä vastasin sivuuttaen kypsien tallikavereideni irvistelyn (Sølvi näytti parhaillaan kieltä Svenille). ”Pääsee next level kuntokuurille, alkaen tänään.”

Pihatolle päästessämme Usvan partner-in-crime Feitli hölkkäsi paikalle höristen ja muutkin asukkaat tulivat paikalle moikkaamaan tulokasta. En kuitenkaan päästänyt ponia vielä vanhan laumansa pariin, vaan odotin, että Sølvi otti harmaan hoitoponinsa talliin ja sidoin sitten Usvan käytävälle suljettuani laitumenpuoleisen oven.
”Ootteko lähdössä maastoon?” pihattotalliin pölähtänyt Hanne kysyi, kun mä rapsuttelin kuraa irti sinisilmäisen tammani kyljistä.
”Joo, käyntilenkille vaan. Ja ehkä kahlaamaan. Usva on kuitenkin matkustanut tänään”, mä vastasin ja yskin samalla tammasta irtoavaa pölyä ulos kurkustani.
”Niin ja Feitli menee vielä tunnille”, kuului huikkaus jostain harmaan ponin perseen luota.
”Voitaisko me tulla Dinon kanssa mukaan?”
”Tietty.”

Katsellessani harmaan ponin huiskivaa häntää parin metrin päässä edessäni ja auringon pilkottaessa puiden lomasta, mun mieleen palasi kaikki ne heppakesät, jotka mä olin saanut Hetan kanssa viettää. Ikävä sitä oli, ja oli ollut varsinkin Usvan loman aikana, mutta rauhallisesti allani löntystelevä kirjava tamma paikkasi ikävää harvinaisen tehokkaasti. Kesä, hevoset ja kaverit – mitä muuta voi ihminen toivoa?

kolmas

Beata Torvik klo 21:44
Kuulin juttua et oot maisemissa taas?

Sinä klo 21:45
joo, ollaan kissojen kanssa äitin luona. koulu joka tapauksessa etänä eikä baariinkaan pääse, niin lähin tänne. tuleepahan halvemmaks ja ihan kiva nähdä äitiäkin

Beata Torvik klo 21:45
Ootsä kauan ollu jo?

Sinä klo 21:46
vajaan kuukauden

Beata Torvik klo 21:58
Et oo sit maininnu.

Sinä klo 22:01
no kun ei sais kuitenkaan nähdä. eikä mua oikeestaan hirveesti kiinnosta käydä tallillakaan. siel on kaikkia uusia ihmisiä kuitenkin ja vanhoilla hirveet draamat. vai oonko väärässä?

Beata Torvik klo 22:04
No et oikeestaan. Vaikka nyt on kyl ollu aika rauhallista. Tuu huomenna käymään jos haluut? Saat ratsastaa Usvalla, se on ihan mallikelpoinen peli nykyään. Mä tuun vaikka hakemaan sut sieltä jumalan selän takaa, nii et voi käyttää paskaa pyöräilysäätäkään tekosyynä. Ja sit illalla mun luo, mulla on viinipullo joka pitäis juoda pois enkä mä sitä saa yksin juotua.

Sinä klo 22:04
amatööri
mut joo katellaan. laita viestii huomenna ku oot lähössä nii päätän lähenkö


Vaikka olinhan mä päättänyt jo. Hävetti, etten ollut sanonut kenellekään mitään, vaikka olin jo kuukauden piilotellut äitini nurkissa Oslon sijasta. Ihme, etten ollut törmännyt tuttuihin edes kaupassa. Silti oli oikeastaan aika kivaa päästä tallille, pois neljän seinän sisältä muuallekin kuin ruokakauppaan tai kävelylenkille.

Siispä musta Volvo kaartoi meidän pihaan maanantaiaamuna (nyt on kyllä iltapäivä, Beata mumisi mun valittaessa, kuinka aamurööki jäi kesken) ja mä halasin mustatukkaista tyttöä keskikonsolin yli. Fuck korona, en ollut nähnyt yhtä parhaista lofoottikavereistani viime kesän jälkeen.
"Oli kyllä super outoa kiskoo ratsastushousuja jalkaan. En todellakaan muistanut että nää on näin tiukkoja."
"Ootko varma ettet oo vaan lihonut?", tyttö naurahti ja sai vastaukseksi keskisormen. "Ei vaan, kyllä iteki muistaa millasta se on ollu ku on pitäny pidempiä taukoja ja sit taas laittanu tallivaatteita. On se outoo."
"Missä vitun välissä sä oot pitänyt jonkun pidemmän tauon, kun sulla on ollut aina, kirjaimellisesti aina oma hevonen?"
"No esim silloin ku Usva oli laitumella. Ja kyllähän Hetakin saikkuili sit loppuvaiheessa aika paljon. Se on muuten jouduttu laittaa pois, ihan tässä just. Oli tarkotus mennä moikkaamaan sitä Suomeen vielä kun ehti, mut shit hit the fan ja se oli niin kipee ettei sitä ollu järkee enää kokeilla jos kesä menis paremmin ja odottaa et mä voisin matkustaa."
"No voi paska."
"Paska vai paskapaperi?"
"No se."

Emme olleet nähneet kahdeksaan kuukauteen, emmekä aktiivisesti viestitelleetkään, mutta se ei näkynyt missään paitsi ehkä siinä, että kummallakin meinasi olla liikaa sanottavaa. Juttu luisti kuten aina ennenkin. Matkakin tuntui kummallisen lyhyeltä, ja me oltiin perillä Shelyssä vähän turhan nopeasti.
"Mä olin melkein jo unohtanut, että tallilla ihan oikeasti haisee paska."
"Vitun kaupunkilainen", Beata tuhahti silmiään pyöräyttäen. "Tuu nyt, saat nähdä Feitlinkin."

Pihattotarhassa mun entinen hoitoponini Feitli olikin sopivasti juuri rapsuttelemassa Beatan lehmäponia. (Tuleeko tän värisistä lehmistä sit jotain vaniljamaitoa vai vaan tosi vaaleeta kahvia?) Rapsutin tamman harmaata otsaa, eikä se varmasti mua muistanut, mutta alkoi silti tökkiä turvalla mun taskujen suuntaan.
"Sori, näissä taskuissa ei oo ollu heppanameja kohta kahteen vuoteen. Ei sen jälkeen, kun mä oon niitä sulle viimeksi tarjoillut."
Tamma näytti pettyneeltä Beatan myhäillessä vieressä. Okei, joo, myönnän, oli tallilla ihan kivaa. Oli mulla ehkä ollut tätä vähän ikäväkin. Mutta Oslossa se oli niin saatanan kallista, ratsastaminen siis. Enkä mä tiedä oliko mulla enää mitään valtavaa paloa ratsastamiseen, ehkä ennemminkin vaan heppojen kanssa hengailuun. Olin tämän ehtinyt kertoa myös Beatalle, joka oli lukenut rivien välistä ja ehdotti, jos laitettaisiin Usvalle hackamoret. "Se toimii niillä tosi hyvin nykyään", enkä mä laittanut vastaankaan. En mä ehkä vieraalla nuorella lähtisi kaulanaruilemaankaan heti alkuun.

Kenttä oli viime päivien tuulisella säällä kuivunut aika tehokkaasti, joten suunnattiin sinne, kun Usva oli varustettu. Mä kiipesin ponitamman kyytiin ja sain aika nopeasti huomata, ettei Beata valehdellut kertoessaan tamman olevan ihan mallikelpoinen nykyään.
"Hyvää työtä sä oot tän kanssa kyllä tehnyt. Tää on ihan mun käteen sopiva. Liikkuu ite ja niin edelleen."
"No ei se ihan täysin mun ansiota ole", mustatukkainen vastasi. "On sillä käynyt ammattilaisiakin selässä."
"No etkö sä silti oo sillä eniten mennyt", mä kyseenalaistin. Bea osasi olla ihan helvetin itsekriittinen aina välillä, ja joskus se meinasi vähän jopa ärsyttää mua.
"Haluutko koittaa hypätä jotain pientä? Se toimii esteillä hyvin, siis oikeestaan tosi kivasti nykyään kun ei aina tarvi kaahottaa ja lihaksiakin on sen verran, että sen taktiikka on suokiksi yllättävän kiva. Ne tuppaa olla sellasia käteen nojailijoita", tyttö vaihtoi aihetta näppärästi. Mä vilkaisin sitä merkitsevästi ja suostuin kokeilemaan muutamaa pikkuestettä. Ihan pieniä vaan, enhän mä ollut herranjumala ratsastanut kohta kahteen vuoteen. Usva tosin oli kuin olikin oikein mukava estekaveri, ja mä kehuin tammaa aika paljon sen omistajalle liukuessani alas selästä.
"Kiva että tykkäsit. Kun... Mä oon vähän miettinyt", se vastasi ja mä tiesin, ettei tästä voinut seurata mitään hyvää. "Oon vähän, enkä niin vähänkään, miettinyt että mä ostaisin ponin. Oli tarkotus hakea se jo hetki sitten, mut sit tapahtui asioita enkä mä voinut lähteä sinnekään."
"Sinne eli siis minne? Ja se että mä kysyn tarkentavia kysymyksiä ei tarkota että mä en olisi täysin valmis tyrmäämään sun ideaa kunhan kuulen sen loppuun."
"Britteihin. OG ratsuponi, katsos. Ei ne keskieurooppalaiset tai varsinkaan pohjoismaiset oo mitään oikeita kun niihin saa sekottaa ihan mitä sattuu. Mutta siis. Kun mulla ei varmaan riitä kuitenkaan ihan aika niille molemmille sit kun joskus ehkä voin tänne hevosen tuoda. Niin haluaisitko sä ratsastaa Usvalla? Ihan niin kuin aika paljonkin?"
"Kai sä ymmärrät, että vaikka mä nyt just oonkin Storvåganissa, niin mun koti on Oslossa? Ja että mä lähden sinne viimeistään syksyllä takas?"
"No kyllä mä sen tiedän. Mutta voisit nyt ainakin auttaa ja tutustua siihen, jos sitten poni tuliskin ennen syksyä."
"Yritätkö sä hevosellas houkutella mut pysymään täällä vitun käpykylässä? Silleen että sit en syksyllä tai mahdollisesti jo parin kuukauden päästä lähtisi takas Osloon, kun olisin niin rakastunut sun poniin?"
"Ehkä", Beata vastasi, ja se taisi olla jopa tosissaan, koska se hiljeni hetkeksi. "Kai sä ymmärrät, että munkin on pitänyt rakentaa uutta sosiaalista elämää aika paljon? Ei täällä asu enää juuri ketään lukiokavereita. Kaikki taidekoulukaverit on päässy alan töihin ja mä oon jumissa jossain vitun Kabelvågissa Coopin kassalla ja pyörin tallilla, missä oon käynyt yläasteen alusta asti. Bertiä ei oo enää näkynyt yli vuoteen enkä mä ihan viitsi enää isänkään kanssa asua, vaikka sitä mä kyllä nään aina ku lainaan siltä autoa. Ei mulla oo täällä enää mitään. Ainut on talli, ja täälläkin on vaihtunu tyyliin kaikki. Ihan yhtä lailla mä oon täällä ollut hukassa ja ilman kavereita ku säki olit alkuun Oslossa. Ja sulla sentään oli koulu, missä tutustua samanikäsiin. Ja sitten sä vielä tuut tänne, etkä viitsi edes ilmottaa. Mä saan kuulla sen työkaverilta, joka on nähny sut kaupassa. Ja sitten sä sanot ollees täällä jo kuukauden."
Harvoin mäkään menin hiljaiseksi, mutta nyt oli sellainen hetki. Beata vilkuili ympärilleen tarkistaakseen, ettei kukaan ollut kuullut.
"Anteeksi", oli ainut mitä mä sain sanottua. Enkä mä tiennyt olisinko edes voinut sanoa mitään muuta. "Kyllä mä voin välillä käydä tallilla, jos sä haluat. Mutta voin mä sua nähdä muutenkin, totta kai. On mullakin ollut sua ikävä. En mä vaan tiennyt mitä sanoa."
"Saat anteeksi. En mäkään oo paras yhteydenpitäjä ollut, jotenkin en vaan oo viitsinyt häiritä sua kun sulla on kaikki muukin elämä siellä etelässä. Mutta miten ois, hoidetaan poni takas tarhaan ja mennään sitten avaamaan se viinipullo?"
"Maanantai ja viinipullo auki ennen kuutta. Kuulostaa ihan multa."

"Tasanen tuntuma siinäkin, vaikka saatkin johtaa ohjalla sinne asetukseen aika paljon. Muista kuitenkin ulkoavut. Se on nuori, se tarvii sulta vielä tukea, mutta kuitenkin selkeitä ohjeita tai se jännittyy helposti." Vaalea ponini hölkkäsi pääty-ympyrällä, jonka keskellä mä istuin selkäännousujakkaralla. Syyssade rummutti maneesin peltikattoon tasaisesti Catun ohjaillessa ensimmäisiä kertoja hevosen selässä olevia alkeistuntilaisia hallin toisessa päädyssä.

"Se näyttää siinä ihan hyvältä, voit vaihtaa suuntaa. Oikee on sille vaikeempi, ihan rauhassa etit vaan asetuksen siinä ensin. Vahdit että sen lavat pysyy suorina, vaikka tähän suuntaan se onkin helpompaa, kun se ei vasenta lapaa puske ulos yhtään samalla tavalla ku oikeeta. Siinä ihan jees, muistat vaan ratsastaa myös jalalla, vaikka se tuntuiskin kuinka helpolta jäädä vaan käsillä ohjailemaan."

Mä olin ollut vähän skeptinen tämän nuoren, vähän huithapelin oloisen pojan suhteen, mutta sillä näytti synkkaavan kuitenkin Usvan kanssa ihan hyvin. Ella ei ollut osannut antaa sen isompia arvosteluja, vaikka sen kautta Matias oli tammani löytänytkin. Liian nirsokaan mä en voinut olla. Vaikka heppapiirit olivatkin saaren kokoon nähden isot, ei täältä liikaa ihmisiä löytynyt. Ja ensivaikutelman perusteella Matias oli ainakin ihan ok. Eikä kukaan huippuratsastaja mun pullaponia kuitenkaan haluaisi vuokrata.

"Onhan se vähän, hmm, epävarma, noin niinkuin omasta kropastaan, mutta tosi suoraviivainen kuitenkin ja hirveen yritteliään oloinen", poika analysoi tammaani kävellessämme loppukäyntejä rinnatusten. "Tai niinku että kyllä mä tykkäsin."
"Se näytti ekaksi kerraksi kyllä hyvältä", mun oli pakko myöntää. "Haluatko sä tulla kokeilemaan vielä uudestaan, vai tehdäänkö alustava soppari tän perusteella?"
"Enköhän mä oo valmis tähän lähtemään", vaalea poika totesi hetken mietittyään. "Mutta vois ehkä olla hyvä jos käytäis yhessä vielä juttuja läpi vaikka parikin kertaa."
"Joo ilman muuta, ja enköhän mä täällä pyöri muutenkin, vaikka en ratsastaisikaan enää ite", mä vastasin.
"Ei mulla oikeen muutakaan oo", lisäsin sitten naurun kanssa.
"No ei ehkä vielä", poika hymähti ja rapsutti Usvaa harjan alta.

Valtava kivi vierähti mun sydämeltä. Jos tää diili nyt toimisi, olisi mulla suorastaan naurettavan paljon vähemmän huolehdittavaa seuraavien kuukausien aikana. Eipä sillä, etteikö huolehdittavaa silti olisi ihan tarpeeksi.

Ellahan se tosiaan oli mulle Usvasta kertonut, kun taannoin lukion käytävällä kohdatessamme oli tullut puhetta hevosista ja olin siinä sitten maininnut, että joku vuokra- tai ylläpitohevonen olisi kiva. Ihan oma hevonen olisi tietenkin parhain vaihtoehto, mutta tiedostin kyllä ettei mun opiskelujen sekä lähestyvän asevelvollisuuden takia kannattaisi vielä mihinkään hevosmarkkinoille lähteä vaikka varaa olisikin ollut.

Joka tapauksessa olin sitten ottanut yhteyttä tähän Beataan ja sopinut hänen kanssa tutustumiskäynnin Shelyesiin. Hyvin se oli mennyt, tietenkin. En mä mikään tumpelo hevosten kanssa ollut ja kokemusta oli varsasta pappaheppoihin, joten tiesin suurinpiirtein mistä "naruista" Usvan kanssa vedellä enkä vaatinut siltä liikoja. Enkä liian vähääkään.

Niin siinä sitten kävi, että Beata "palkkasi" minut ja olin erittäin tyytyväinen.
Olin nyt noin viikon verran Shelyesissä kulkenut ja mukavalta paikalta se vaikutti, kuten myös ihmiset. Olin esittäytynyt lähes jokaiselle ja selittänyt, miksi minä siellä tallilla haahuilin. En tosin tiennyt kuinka yleisessä tiedossa Beatan "paksuuntuminen" oli, joten en sen kummemmin ollut alkanut selittelemään että miksi Usva ylipäätään vuokraajaa oli etsinyt, vaikka olihan Beatan syy jo huomattavissa. Ehkäpä siksi kukaan ei rooliani sen enempää ihmetellyt.

Beata oli jo vähän höllännyt haukankatsettaan minun touhutessa Usvan kanssa, mutta huomasin hänen kuitenkin norkoilevan lähistöllä aina kun Usvaa harjasin tai varustin. Ehkä se vähän turhautti, sillä kyllä minä osasin yhden pikkuhevosen hoitaa, mutta kai mä tavallaan ymmärsinkin naista. Jos kyseessä olisi minun hevonen ja joku outo tyyppi, olisin minäkin vakoilemassa jossain nurkan takana että miten niillä menee.

Se, että Beata oli "vahtimassa" minun ratsastaessa Usvalla, ei turhauttanut tai haitannut yhtään. Sieltä selästä käsin kun ei niin omia (pieniä) virheitä helposti huomannut ja koska Usva oli minulle vielä suhteellisen tuore tuttavuus, joten hyvä vain että joku oli siinä lähistöllä neuvomassa sekä antamassa vinkkejä tulevaisuutta ajatellen.

Usva itsessään oli oikein hauska kaveri. Pienihän se oli, mutta eipä minullekaan tuota kokoa ole hirveästi suotu.
Ostaisinko itse suomenpienhevosen? En. Kyllä sen tulevaisuuden hevosen tulee olla joku vähän sporttisempi ja sutjakkaampi tapaus, mutta en mä ainakaan vielä ollut tammasta mitään vikaa löytänyt.
Luonteensa puolesta se oli täysi kymppi. Ei mikään pullamössöponi vaan sopivan reipas ja humoristinen. Olipa se kerran yrittänyt karata karsinasta, kun olin mukamas fiksuna ajatellut, että kyllä mä sen voin karsinassa hoitaa ilman sitomisia, mutta unohtanut sitten karsinan oven aavistuksen raolleen. Usva oli pyörinyt ja hyörinyt ympäriinsä, tuupannut sitten päänsä siihen pieneen rakoon ja tempaissut oven apposen auki. Onneksi olin ennättänyt nappaamaan sen päitsistä kiinni ja komentanut sen takaisin karsinaansa.
Olisi ollut noloa jos tamma olisi lähtenyt viipottamaan tallikäytävälle ja jyrännyt kaikki vastaantulijat.

Minä tykkäsin Usvasta, Usvakin ehkä minusta ja Beata... No, ehkä me ei siltä kysytä.
Jos ei pitänyt vielä, niin huomaisi kyllä lopulta pitävänsä.

10.09.2020

Hyvillä fiiliksillä satuloin Usvan ja lähdin sen kanssa kentälle touhuamaan ennen kuin tulisi vettä saavista kaatamalla niskaan.
"Terve!" huikkasin vastaantulevalle Svenille, joka vain murahti jotain epämääräistä ja mulkaisi mua niin kuin olisi yllättänyt minut liehittelemässä tyyliin sen siskoa tai jotain.

Mies meni menojaan ja vilkaisin sen perään olkiani kohauttaen. En tiedä missä ja miten mä olin sen muroihin päässyt kuseskelemaan, mutta mitä ilmeisemmin tyyppi ei minusta erityisemmin pitänyt.
"Olkoot", totesin Usvalle. Ei keikuttanut minun venettä millään tavalla se, että joku ei minusta pitänyt. Ei ollut uutta tämän taivaan alla...

Usva liikkui oikein reippaasti tänään.
Ei me mitään ihmeempiä oikeastaan tehty, kunhan pyörittiin pitkin kenttää volttien, pääty-ympyröiden ja kiemuraurien turvin jokaisessa askellajissa.
Alkuun Usva vaikutti vähän jähmeältä, mutta löytyi se vetreys sieltä kuitenkin lopulta. Pikkutamma oli oikein mukava ratsu ja pidin siitä päivä päivältä enemmän.
Esteitä en ollut vielä uskaltautunut sillä hyppäämään, vaikka Beata oli maininnut Usvan osaavan sellaisiakin pomppia. Mutta kyllä me vielä joku kaunis päivä niitäkin hypättäisiin.

Annoin Usvalle pitkät ohjat ja nostin jalustimet satulan etukaaren päälle ensimmäisten vesipisaroiden ropsahdellessa kypärän lipalle.
"Juurikin oikea aika lopetella", mutisin katsahtaessani ylös sadepilvien peittämälle taivaalle.

Usvan hoidettuani ratsastuksen jälkeen,  livahdin taukotilaan missä porukka keskusteli jostain Kalla Cupista.
"Mikä se semmonen on?" kysäisin ja istahdin Bean viereen kahvikupin käteen saatuani. Tyttö näytti vähän punastuvan ja hymyilin sille leveästi.  
"Ratsastuskilpailu. Suomessa", Katya vastasi. "Joona on ainakin lähdössä. Ja minä."
Katya selitti jostain Auburn Estatesta ja mainitsi, että siellä olisi myös jotkut after ridet futiksen kera.
"Hitto, mäkin haluan sinne!" ilmoitin. Bileet, suomalaisia naisia, jalkapalloa... Mutta ei ollut Bergin pojalla kisaratsua alla.
"Lähdet jonkun groomiksi."
"Todellakin lähden!" innostuin. Kyllä nyt joku meikäläiset varmasti mukaan ottaisi kun vähän silmiäni räpsyttelisin.

Juuri kun olin lähdössä taukotuvasta, Aurora melkein käveli syliin ja hymyilin opettajalle leveästi.
"Kuulitko Kalla cupista?" kysäisin.  Siniset hiukset heiluivat naisen pudistaessa päätään.
Selitin pikaisesti mistä kyse, nojauduin ovenkarmiin enkä voinut olla lisäämättä vinosti virnistäen loppuun: "Lähde mukaan, siellä olis varmaan sullekin uusi futiksen pelaaja."
Aurora huokaisi syvään ja pyöräytti kevyt puna poskillaan silmiään.
"Minä ainakin lähden", virnistin ja saatoinpa vähän iskeä silmääkin. "Ja pelaan myös jalkapalloa."
Haha. Auroraa oli hauska kiusoitella. Se oli oikeastaan aika söpö hämmentyessään.
En jäänyt kuuntelemaan Auroran vastaväitteitä vaan lompsin portaat alas iloisesti hyräillen.

Nordlands virtuell Rytterkrets - Ratsastuskoulujen piirinmestaruuskilpailut eli ihan vaan NVRK olisi ensi kuussa, joten treeniä tarvittiin!
Kyllä, olin kysynyt Beatalta, saisinko sen hevosella lähteä kokeilemaan onneani niin esteille kuin kouluunkin ja pulleamahainen nainen oli näyttänyt sille idealle vihreää valoa.

Edellisestä ratsatuskilpailuosallistumisesta oli aikaa, mutta onneksi en ollut mikään hirveä jännittäjä. Voittohan se tietenkin olisi oikeinkin kiva juttu, mutta se jää nähtäväksi.

Koulukiemurat meiltä Usvan kanssa sujui ihan hyvin, esteillä vielä vähän hakemista, mutta kyllä tää tästä.
Ennen ratsastuskilpailuja oli myös Halloween-juhlat ja mielenkiinnolla odotin, mitä olisi luvassa kun porukka yöpyisi saman katon alla. Melkoisia bilettäjiä nää meidän tallilaiset, mikä ei tietenkään mua haitannut tippaakaan.  

04.10.2020 - #better

”Sä haiset kyllä edelleen ihan viinalle”, mä huomautin blondille miehelle pussattuamme sen kotitalon edessä Volvon keskikonsolin yli.
”Onneksi sä tuoksut aina ihan kukkasille”, se vastasi niin ilmeettömällä äänensävyllä, etten mä ollut ollenkaan varma, vittuiliko se. Pyöräytin silmiäni varmuuden vuoksi.
”Oot sitten varovainen”, se jatkoi kiivetessään ulos autosta. ”En halua että sulle tai lapselle käy mitään.”
”Mä uskallan epäillä, ettei Usva jaksa harrastaa mitään extreme-liikkeitä. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä. Jos mä hommaan vaikka jonkun turvavyön, jolla mä voin köyttää itseni satulaan kiinni? Niin sun ei tarvis huolehtia.”
”Ei sekään oo kovin hyvä siinä kohtaa kun se sun jääkarhus kompastuu omiin jalkoihinsa ja lentää kirjaimellisesti turvalleen.”
”Mees nyt siitä kompastelemaan ihan keskenäs”, mä tuhahdin.
”Mähän liikun elegantisti kuin gaselli”, mies väitti nojaten auton oveen. ”Mutta laitat sitten viestiä kun lähdet ja sitten kun tuut takas, niin tiedän että kaikki on hyvin.”
”Kiitos huolehtimisesta, isi”, mä vastasin ja Petter kyllästyneen tuhahduksen saattelemana tuuppasi oven kiinni.
”Heippa.”

Kabelvågin kautta kiertäminen käytännössä kolminkertaisti mun tallimatkani, mutta mä olin silti puoliväkisin heittänyt Petterin kotiin, vaikka se olikin yrittänyt kertoa pääsevänsä aivan hyvin vaikka kävellen. Olin mä sille jotain velkaa kaikesta huolehtimisesta, mitä se oli eilen illalla ja tänään aamulla tehnyt.

Tallilla oli suhteellisen hiljaista. Kävin vilkaisemassa taukotuvassa oliko siellä ketään, mutta sekin oli autio. Varmaan suunnilleen kaikki olivat vielä tähän aikaan potemassa darraa kuka kenenkin kotona, enkä mä epäillyt hetkeäkään etteikö Petterkin olisi painunut takaisin nukkumaan heti kotiin päästyään. Takaisin alakertaan palatessani oli Raffe kuitenkin sidottu käytävälle, ja mä päätin jäädä pitämään sille seuraa siksi aikaa, kun sitä hoitava ihminen palaisi. Pikapuoliin lyhyt blondi saapastelikin takaisin Raffen harjat mukanaan.

Pienen small talkin jälkeen mä lähdin pihattotallia kohti. Usva seisoi tarhassa turpa heinäkasassa, ja mä jouduin hetken maanittelemaan sitä pois paalin ja kavereiden luota.
”Tuus nyt, senkin tukkijäärä”, mä mumisin puoliääneen ja sain kuin sainkin vaalean ponini lopulta mukaan. Sen mammuttikarvaiset jalat olivat puolisääreen mudan peitossa, joten mä päätin harjata vain kriittisimmät paikat ja jättää suojat tällä kertaa talliin. Eihän me oltu menossa kuin käyntilenkille, toivottavasti.

Tekstasin vielä Petterille lähteväni liikkeelle ja talutin sitten ponin kentälle selkäännousujakkaran luo, koska tässä kohtaa raskautta mä aloin olla jo vähän kankea nousemaan kyytiin. Sen olisi ehkä pitänyt toimia jonkunlaisena varoitusmerkkinä siitä, ettei ehkä enää näillä viikoilla kannattanut ratsastaa, mutta mä vähät välitin siitä. Mä olin käytännössä syntynyt hevosen selkään enkä mä aikonut minkään tyhmän raskauden pysäyttää mua. Samaan aikaan mä tiesin varsin hyvin, että tää saattoi olla viimeinen kerta tammani kyydissä muutamaan kuukauteen. Siitä haikeana mä päästin ohjat pitkiksi ja siirsin Usvan käyntiin kohti meidän suosikkipolkuja.

Usvalla oli sen verran virtaa, että se lähti aika reippaaseen tahtiin liikkeelle pihasta, mutta malttoi kuitenkin pysyä käynnissä ja hidastikin kääntyessämme polulle kohti Stor Kongsvatnetin pohjoispuolta. Sade vihmoi kevyesti tamman turkkia ja aurinkolipastani huolimatta myös mun naamaa, joka oli ainut kohta musta, jota en voinut peittää sadevarusteilla. Viimeisiä keltaisia lehtiä tippui hiljalleen puista polulle eteemme, eikä linnutkaan enää laulaneet kaukaista lokkien kirkunaa lukuunottamatta. Mä rakastin syksyä, vaikka tämä olikin ehkä pelottavin syksy mun elämässä tähän mennessä. Viimeinen syksy, ennen kuin musta tulisi äiti.

Brynhildin kohdilla sade alkoi vähän kiihtyä, joten keräsin Usvan ohjat käsiini ja laitoin sen ravaamaan vähän matkaa. Keventäminen ei kuitenkaan tuntunut enää kovin miellyttävältä, eikä harjoitusravi varsinkaan, joten siirsin tamman nopeasti takaisin käyntiin ja kehoitin sitä vain kävelemään vähän reippaammin.

Vaikka mä olinkin vähän surullinen siitä, etten todennäköisesti enää tämän vuoden puolella ratsastaisi, tämä oli tehnyt mulle ihan hirveän hyvää. Ei ollut mitään parempaa tapaa selvitellä ajatuksiaan kuin hypätä tutun hevosen selkään ja suunnata sen turpa kohti tuttuja metsäpolkuja. Tulisipa kevät pian.


Merkintä 5, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.10.2020

27.10.2020
Perustuu Annun/Nitan tarinaan

Olin eilen törmännyt tallipihalla Nitan pikkusiskoon, Annuun, joka oli kaivannut tälle päivälle maastoon opasta ja tokihan minä herrasmiehenä olin lupautunut lähteä Usvan kanssa näyttämään nuoremmalle Pajusalolle maisemia. Siinä samalla saisin itsekin ihailla maisemia - enkä nyt tarkoita maastoreittejä pelkästään.
Joojoo, olisi pitänyt harjoitella NRVK:ta varten, mutta ehtiihän sitä myöhemminkin!

Niinpä me lähdettiin kulkemaan hiekkatietä pitkin jutellen niitä näitä siinä samalla. Usva kulki reippain askelin eteenpäin ja pidempijalkainen Dante askelsi yhtä reippaasti meidän vieressä pienellä hajuraolla. Joku olisi saattanut kiljua, ettei saa kulkea vierekkäin ettei sattuis mitään, mutta sepä ei meitä sillä hetkellä haitannut.

Olisi ollut hauska tutustua Annuun vähän paremminkin, joten utelin oliko se vielä kauankin Norjassa. Perjantaina lähtisi... Harmi.
Kun miniversio Nitasta sitten harmitteli, että missaa kaikki bileet, syttyi hehkulamppu pääni sisällä. Mikäs ulkomaanreissu se sellainen on, jos ei edes kerran pääse bilettämään?!
"Mennään huomenna johonkin. Svolværissa on yksi klubi keskiviikkoisin auki, siellä on halvat juomat", ehdotin tuolle muutaman vuoden vanhemmalle naiselle ja sehän (luonnollisesti) innostui ideasta. Torstaina toki olisi koulua, mutta ei olisi ensimmäinen kerta kun siellä krapulassa olisin.
"Voin pyytää paria koulukaveria mukaan. Jos siis käy?" ehdotin. Pfft, en välttämättä kysyisi yhtään ketään mukaan. Annu nyökkäsi ja hymyili suloisesti.
Asia oli sillä selvä. Huomenna näyttämään Annulle Svolværin yöelämää, joka olisi kyllä ollut huomattavasti vilkkaampi viikonloppuna. Mutta eiköhän me hyvät bileet saatais aikaiseksi!
"Ravataanko pätkä?" ehdotin.

Maastoreissu oli oikeinkin mukava. Annu oli hauskaa seuraa ja hevosetkin olivat käyttäytyneet hienosti, mitä nyt Usva vähän meinasi villiintyä laukkapätkällä, mutta sain sen onneksi rauhoitettua ennen kuin tamma oli nolannut minut ihan totaalisesti.
Siinä Usvalta varusteita pois ottaessa mietin, että nyt tämän jälkeen ihan oikeasti ryhdyttäisiin treenaamaan kunnolla tulevia kisoja varten. En mä mikään hirveä jännittäjä ollut, mutta hetkittäin muljahti mahanpohjassa kun mietin, miten meillä ensimmäiset kisat menisi.
Noh, sen näkisi sitten. Ei me sinne ainakaan häviämään lähdetä, se on varma.

Sonian koiran kohtalo mietitytti myös. Kuka hitto oli niin sairas, että tekisi noin viattomalle koiralle?!  Tai Sonialle.
Liam. Kuka muukaan? Heti kun se oli ilmestynyt kuvioihin, oli alkanut tapahtumaan. Mutta mitä hiivattia sillä oli Soniaa vastaan?
"Miks se poliisi ei pidättänyt sitä jätkää heti?" Christian oli pauhannut, kun oli kuullut että Liamia oli kyllä kuulusteltu mutta vapaalla jalalla se saakelin nilkki edelleen kulki.
Mä olisin Jassuna näyttänyt jätkälle ovea saman tien. Mistä sitä tietää vaikka se päättäis hevosetkin myrkyttää?!

Ajatukset vaihtuivat nopeasti takaisin Annuun ja tajusin, etten mä ollut sille edes puhelinnumeroani tajunnut antaa. Numerot olisi hyvä vaihtaa mikäli huomenna oikeasti lähdettäisiinkin bilettämään.
Kirjoitin oman numeron paperilapulle ja toivoin, ettei Nitan pikkusisko olisi ennättänyt karkaamaan tallilta mihinkään. Ei ollut, siellä se oli tarhoilla.

Tyrkkäsin paperilapun sille kouraan, iskin silmää ja poistuin paikalta. Ei pitänyt vaikuttaa liian innokkaalta kuitenkaan.

08.12.2020

Suomi kutsui jälleen kerran ja tällä kertaa mäkin lähtisin Usvan kanssa sinne kisaamaan enkä miksikään groomin tapaiseksi. Hevoslasti lähtisi jo huomenna matkaan, joten oli vedettävä viime hetken treenit tamman kanssa.
NRVK:t ei kovin kummoisesti meillä mennyt, mutta ei se jaksanut mua mitenkään masentaa. Olishan se silti kiva pärjätä Seppeleessä kun kerran sinne saakka kilpailemaan lähdettiin, mutta sen näkisi sitten miten menisi.
Osa porukasta jatkaisi Liekkijärveltä Kallaan, mutta mä en siihen porukkaan kuulunut. Olisin ehkä halunnutkin lähteä, sillä ne kartanon naiset - varsinkin se blondi Ellie - olivat kyllä tooodella vetävän näköisiä, mutta opettajien liibalaabasaarnat poissaoloistani oli pakottanut jättämään Auburnin reissun välistä.
Ei ne maikat ilosta olleet kiljuneet tästä lyhyestä kisamatkastakaan, mutta aivan sama. Muutama päivä sinne tänne... Voisin opiskella lentokoneessa ja iltaisin. Haha, niin varmaan.

Ilmeisesti Ellallakin oli samat suunnitelmat kuin minulla, sillä blondi talutti Figaronsa maneesiin minun vanavedessä.
”Sieltähän se minun tyttöystäväkin tulee”, hihkaisin iloisesti ja Ella vilkaisi hämmentyneenä olkansa yli.
”Mikä?”
Naureskelin vain ja kiristin Usvan satulavyötä parilla rei´ällä.
”Me kuulemma seurustellaan”, selvensin sitten. ”Jännä juttu. En kyllä tiennyt tällaisesta.”
”Mitä sä nyt taas selität?”
”Ai, etkö sinäkään tiennyt?”

Ella tuijotti mua huolitellut kulmat kysyvästi koholla ja odotti selitystä.
”Siis multa on kysynyt varmaan jo kolme ihmistä tässä ajansaatossa, että ollaanko me yhdessä”, selitin huvittuneena Usvan selkään päästyäni.
”Ketkä?” Ella pihahti.
”Se Nitan sisko, Annu, sitten Aurora ja viimeisimpänä Sven.”

Vaikka olinkin ollut melkoisessa tuubassa pikkujouluiltana, muistin kyllä Svenin öyhötyksen ja turpansa aukomisen. En tiedä johtuiko se minusta vai oliko miehellä muuten vain tapana tunkea kaktuksia perssilmäänsä ja oli sen takia 24/7 huonolla tuulella.
Onneksi Nitan illanistujaisissa Catu oli tajunnut jättää mörrimöykkynsä kotiin, joten ilta oli sujunut ihan lupsakasti. Siitäkin huolimatta, että Aurora oli siellä Steeninsä kanssa. Hyi.
”Että pusipusi vaan tyttöystäväiseni”, hihkaisin Ellalle, joka tuijotti mua ilmeettömin kasvoin ennen kuin havahtui mietteistään ja muisti, miksi ylipäätään oli maneesissa.
”Tehdäänkö me tästä suhteesta julkista vai pidetäänkö vielä salassa”, jatkoin vitsailuani kaviouraa pitkin ratsastaessani.
”Lopeta”, Ella kuului tuhahtavan.
”Ai että meillä oli Eirikin kanssa hauskaa sen jälkeen, kun Sven oli aukonu mulle päätään ja uteli sinusta ja minusta”, hihittelin.
Hulvaton juttu, ettenkö sanoisi.

Mutta vaikka kuinka hauskaa olisikin ollut jatkaa (yksipuolista) läpänheittoa Ellan kanssa, oli keskityttävä ratsastukseen.
Eihän se Helpon B:n rata mikään maailman vaativin ollut, joten se meni kuin vettä vain läpi. Omassa istunnassa oli eniten ongelmia, sillä meinasi taas ihan automaattisesti nousta kevyt ravi kun unohdin istua sinne satulaan harjoitusraviin.
Usva kulki oikein reippaasti eteenpäin eikä pahemmin hangoitellut vastaan, mitä nyt vähän meinasi hirttää sillä kaasu niin sanotusti kiinni eikä hidastanut ensimmäisen laukkapätkän jälkeen takaisin raviin silloin kuin olisi pitänyt hidastaa. Eikä ne laukassa tehdyt voltitkaan täysin oikeaoppisen pyöreitä olleet ja vauhti meinasi tipahtaa raviin siinä ihan huomaamatta, sillä unohdin pitää pohkeella laukkaa yllä.

Mutta ehkä me ei aivan totaalisesti nolattaisi Shelyä siellä Liekkijärvellä?
Suuremmat odotukset mulla siitä huolimatta oli kouluradalle kuin esteille, mutta eihän sitä koskaan tiedä vaikka tamma (ja ratsastaja) yllättäisi ja pesisi kaikki muut molemmilla radoilla?
Harmi kun ratsastuskisat täällä Norjan päässä tuntuivat olevan ihan kiven ja kannon alla, mutta kyllä mulle aina "ulkomaan matkat" kävi oikein hyvin.

Ratsastuksen jälkeen ryhdyin kasaamaan Usvan varusteita valmiiksi huomista lähtöä varten.
"No, tuleeko ikävä kun mä lähden Suomeen?" kysyä letkautin pihattotalliin saapuneelta Auroralta.
"Ei", se vastasi epäröimättä. Ei tietenkään, sillä oli oma kultansa kenen kanssa nysvätä. Eihän silloin mitään Bergin nulikoita ehdi ikävöimään. Ehkä.
"Kunhan kiusaan", tuhahdin.

17.01.2021

Usva oli vähän tyytymättömän oloinen, kun sidoin sen kiinni harjauksen ajaksi karsinaansa. Olinhan mä kokeillut, josko se malttaisi pysyä paikoillaan ilmankin, mutta ei… Tamma pyöri ja hyöri ympäriinsä ja mulla loppui kärsivällisyys.

Hommat hoitui huomattavasti nopeammin sen jälkeen ja pian livahdin ulos karsinasta hakeakseni tamman ratsastusvarusteet.
Eikä varmaan ollut yllätys, jos kerron, että mun kasvoille levisi ilkikurinen hymy kun näin, kuka tuli pihattotalliin samaisella hetkellä. En ollut Auroraa nähnyt pitkään aikaan, ellei satunnaisia sinisiä vilahduksia lukion käytävillä laskettu.
”Terve”, huikkasin iloisesti ja nainen näytti hetken siltä, että kääntyisi samantien kannoiltaan ja poistuisi tulosuuntaansa tuli hännän alla.
”Hei”, se kuitenkin tervehti asialliseen tapaansa takaisin.
”Mitenkäs se on uusi vuosi alkanut?” utelin.
”Hyvin”, Aurora vastasi.
”Mmhmm, sepä kiva. Oli kiva vuoden vaihde vissiin?”, naljailin nojautuessani seinää vasten olkapäälläni ja kulmat koholla katselin sinitukkaista naista.
”Oli kyllä”, Aurora sanoi pikkuinen hymy kasvoillaan.
”Kivan kuvan olit kyllä laittanut whatsapp-ryhmään. Tosi herttainen. Ehkä vähän liikaa Steeniä ja liian vähän paljasta pintaa”, jatkoin härnäämistäni ja näin, kuinka Auroran kasvolihakset kiristyivät eikä suinkaan sen takia, että olisi hymyilyttänyt enemmän.
Tietenkin mä olin sen ja Steenin kuvan nähnyt, vaikkakin vasta seuraavana aamuna, koska kuvan lähettämisaikana mulla oli ollut jotain sata kertaa parempaa tekemistä kuin kytätä puhelinta.

Aurora pyöräytti suloisesti silmiään, näperteli kädessään olevaa riimunnarua sen näköisenä, että huitaisisi sillä mua jos vielä jatkaisin juttujani.
”Sinullakin taisi olla oikein kiva vuodenvaihde?” nainen nakkasi takaisin sen sijaan, että olisi väkivaltaiseksi heittäytynyt.
”Oli. Oiiikein kiva”, virnuilin. Bileet olivat alun (naisten) kiukuttelukohtausten jälkeen sujuneet tosi hyvin eikä jäänyt todelllakaan paskan maku suuhun niistä pippaloista.
”Joo, niin Nita kertoi”, sinitukkainen mutisi. ”Olit vissiin vauhdissa ollut?”
”Jaa, sinuako kiinnostaa mitä oon tehnyt ja kenen kanssa?” muikistelin ja muistin, että olin menossa hakemaan Usvan satulaa ja suitsia, joten nytkähdin liikkeelle.  
”Ei todellakaan kiinnosta”, Aurora ärähti.
”Turhaa sä mustis oot. Sä kuitenkin seurustelet Steenin kanssa, joten turha itkeä perään”, jatkoin härnäämistäni siitäkin huolimatta, että mua päin lentelisi kohta kaikki irtaimisto, mitä nainen käsiinsä saisi.

Kuvismaikan silmät siristyivät uhkaavasti ja jos tää olisi ollut joku piirretty, sen korvista olisi noussut savu.
”Eikö sua hävetä yhtään?” se kivahti niin että korvissa soi.
”Mikä?”
”Olla tuommonen… Kiertopalkinto?” Aurora sihahti. Jopas oli, nuhteeton opettaja oli juuri haukkunut oppilastaan.
Hetken se näytti jopa siltä, että oli katunut sanojaan välittömästi, mutta kohensi lopulta ryhtiään tuijottaakseen mua uskottavan vihaisesti.
Mun oli pakko nauraa ääneen ja hekotusta kesti sen aikaa, että sain kuin sainkin haettua Usvan varusteet syliini.
”Mikä vika kiertopalkinnossa? Kaikki haluavat sen. Välittämättä siitä, että se on ollut aikaisemmin useammissa käsissä tai että lopulta jatkaa matkaansa seuraavaan paikkaan. Kunhan hetken ajan saavat leikkiä voittajaa”, iskin silmääni Auroralle kulkiessani sen ohi.
”En minä ainakaan halua”, nainen pihahti ja käännähti sitten ympäri poistuakseen paikalta.
”Et vain tiedä haluavasi”, huikkasin sen perään.

Itsekseni naureskellen laitoin Usvalle varusteet niskaan, iskin kypärän omaan päähäni ja talutin tamman ulos.
Koska Beata oli vauvansa ulos puserrettuaan ja ratsaille palattuaan keskittynyt vain koulukiemuroihin, oli se pyytänyt mua hyppäämään Usvalla ”enemmän”, joten tein niin kuin se käski. Ihan vain turvatakseni oman selustani. Tiedä vaikka nakkaisi minua seuraavaksi jollain tuttipullolla otsaan, mikäli en tottelisi.

Alkukäynnit menikin sujuvasti siinä, että pystytin muutamat pikkuesteet kentälle Usvaa talutellen.
Sitten ei muuta kuin selkään.

Tamma vähän nosteli kierroksiaan, mutta rauhottui pikkuhiljaa eikä ihan toheloiden esteiden yli pomppinut.
Onneksi kovin montaa silmäparia ei ollut seuraamassa meidän esteiden hyppäämistä, sillä eihän se täysin oppikirjojen mukaan mennyt. Mutta pari just-eikä-melkein-hyppyä lähestymisten kera saatiin.
Usva oli kyllä mukava menopeli. Vähän jopa harmitti ajatella, ettei meidän yhteiselo jatkuisi enää kevään/kesän jälkeen, sillä mä lähtisin etsiskelemään uusia opiskelutuulia joltain ihan toiselta paikkakunnalta, unohtamatta lähestyvää asevelvollisuutta.

Mutta toisaalta en mä ollut mikään tulevaisuudesta etukäteen murehtija, joten en todellakaan synkistellyt sitä pientä hetkeä enempää.