2 osumaa on löytynyt haulle 0

Usvan päiväkirja

04.10.2020 - #better

”Sä haiset kyllä edelleen ihan viinalle”, mä huomautin blondille miehelle pussattuamme sen kotitalon edessä Volvon keskikonsolin yli.
”Onneksi sä tuoksut aina ihan kukkasille”, se vastasi niin ilmeettömällä äänensävyllä, etten mä ollut ollenkaan varma, vittuiliko se. Pyöräytin silmiäni varmuuden vuoksi.
”Oot sitten varovainen”, se jatkoi kiivetessään ulos autosta. ”En halua että sulle tai lapselle käy mitään.”
”Mä uskallan epäillä, ettei Usva jaksa harrastaa mitään extreme-liikkeitä. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä. Jos mä hommaan vaikka jonkun turvavyön, jolla mä voin köyttää itseni satulaan kiinni? Niin sun ei tarvis huolehtia.”
”Ei sekään oo kovin hyvä siinä kohtaa kun se sun jääkarhus kompastuu omiin jalkoihinsa ja lentää kirjaimellisesti turvalleen.”
”Mees nyt siitä kompastelemaan ihan keskenäs”, mä tuhahdin.
”Mähän liikun elegantisti kuin gaselli”, mies väitti nojaten auton oveen. ”Mutta laitat sitten viestiä kun lähdet ja sitten kun tuut takas, niin tiedän että kaikki on hyvin.”
”Kiitos huolehtimisesta, isi”, mä vastasin ja Petter kyllästyneen tuhahduksen saattelemana tuuppasi oven kiinni.
”Heippa.”

Kabelvågin kautta kiertäminen käytännössä kolminkertaisti mun tallimatkani, mutta mä olin silti puoliväkisin heittänyt Petterin kotiin, vaikka se olikin yrittänyt kertoa pääsevänsä aivan hyvin vaikka kävellen. Olin mä sille jotain velkaa kaikesta huolehtimisesta, mitä se oli eilen illalla ja tänään aamulla tehnyt.

Tallilla oli suhteellisen hiljaista. Kävin vilkaisemassa taukotuvassa oliko siellä ketään, mutta sekin oli autio. Varmaan suunnilleen kaikki olivat vielä tähän aikaan potemassa darraa kuka kenenkin kotona, enkä mä epäillyt hetkeäkään etteikö Petterkin olisi painunut takaisin nukkumaan heti kotiin päästyään. Takaisin alakertaan palatessani oli Raffe kuitenkin sidottu käytävälle, ja mä päätin jäädä pitämään sille seuraa siksi aikaa, kun sitä hoitava ihminen palaisi. Pikapuoliin lyhyt blondi saapastelikin takaisin Raffen harjat mukanaan.

Pienen small talkin jälkeen mä lähdin pihattotallia kohti. Usva seisoi tarhassa turpa heinäkasassa, ja mä jouduin hetken maanittelemaan sitä pois paalin ja kavereiden luota.
”Tuus nyt, senkin tukkijäärä”, mä mumisin puoliääneen ja sain kuin sainkin vaalean ponini lopulta mukaan. Sen mammuttikarvaiset jalat olivat puolisääreen mudan peitossa, joten mä päätin harjata vain kriittisimmät paikat ja jättää suojat tällä kertaa talliin. Eihän me oltu menossa kuin käyntilenkille, toivottavasti.

Tekstasin vielä Petterille lähteväni liikkeelle ja talutin sitten ponin kentälle selkäännousujakkaran luo, koska tässä kohtaa raskautta mä aloin olla jo vähän kankea nousemaan kyytiin. Sen olisi ehkä pitänyt toimia jonkunlaisena varoitusmerkkinä siitä, ettei ehkä enää näillä viikoilla kannattanut ratsastaa, mutta mä vähät välitin siitä. Mä olin käytännössä syntynyt hevosen selkään enkä mä aikonut minkään tyhmän raskauden pysäyttää mua. Samaan aikaan mä tiesin varsin hyvin, että tää saattoi olla viimeinen kerta tammani kyydissä muutamaan kuukauteen. Siitä haikeana mä päästin ohjat pitkiksi ja siirsin Usvan käyntiin kohti meidän suosikkipolkuja.

Usvalla oli sen verran virtaa, että se lähti aika reippaaseen tahtiin liikkeelle pihasta, mutta malttoi kuitenkin pysyä käynnissä ja hidastikin kääntyessämme polulle kohti Stor Kongsvatnetin pohjoispuolta. Sade vihmoi kevyesti tamman turkkia ja aurinkolipastani huolimatta myös mun naamaa, joka oli ainut kohta musta, jota en voinut peittää sadevarusteilla. Viimeisiä keltaisia lehtiä tippui hiljalleen puista polulle eteemme, eikä linnutkaan enää laulaneet kaukaista lokkien kirkunaa lukuunottamatta. Mä rakastin syksyä, vaikka tämä olikin ehkä pelottavin syksy mun elämässä tähän mennessä. Viimeinen syksy, ennen kuin musta tulisi äiti.

Brynhildin kohdilla sade alkoi vähän kiihtyä, joten keräsin Usvan ohjat käsiini ja laitoin sen ravaamaan vähän matkaa. Keventäminen ei kuitenkaan tuntunut enää kovin miellyttävältä, eikä harjoitusravi varsinkaan, joten siirsin tamman nopeasti takaisin käyntiin ja kehoitin sitä vain kävelemään vähän reippaammin.

Vaikka mä olinkin vähän surullinen siitä, etten todennäköisesti enää tämän vuoden puolella ratsastaisi, tämä oli tehnyt mulle ihan hirveän hyvää. Ei ollut mitään parempaa tapaa selvitellä ajatuksiaan kuin hypätä tutun hevosen selkään ja suunnata sen turpa kohti tuttuja metsäpolkuja. Tulisipa kevät pian.


Merkintä 5, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.10.2020