Jätkän päiväkirja

30.4.2020 - Paluumuuttajana

Laskin viimeisen muuttolaatikon kaksion lattialle. Tuntui hyvältä olla takaisin Norjassa ja etenkin lofooteilla. Vajaat pari vuotta vierähti Suomessa nopeasti, enkä ollut vieläkään täysin varma mitä ajatella. Olin tutustunut Suomessa Eliakseen, joka muutti pian lofooteille vieden suomiruunansa mukanaan. Puoli vuotta myöhemmin hän soitti minulle ja selitti jotain äidistään, ja ettei voisi enää pitää Jätkää. Siitä on nyt about kaksi viikkoa, kun suostuin tähän, vaikken tiedä miten itsekään selviäisin. Minulla olisi todella kiire löytää itselleni töitä, jottei tarvitsisi käyttää kaikkia säästöjä hevoseen. Elias oli onneksi maksanut jo toukokuun tallivuokran ja oli varannut lääkärin tarkastuksen keski-ikäiselle ruunalle, jottei mitään kovin yllättävää pääsisi tapahtumaan. Kaikki tapahtui niin rytinällä, etten oikein vielä osaa reagoida asiaan mitenkään. Siispä tyynen rauhallisena lähdin ajamaan tallille allekirjoittamaan omistajan vaihdoksen.


Normaalisti tällaiset asiat hoidettaisiin taukotuvassa, mutta tällä kertaa tapasin Jassun ja Eliaksen Jassun idyllisessä omakotitalossa tallin vieressä. En usko, että kukaan tallilaisista vielä tiesi paluustani, sillä halusin pitää sen salassa, ennenkuin nimet on papereissa ja käytännön asioista sovittu. En kaivannut yhtään takapakkia, saatikka sitä, että joutuisin kauheasti selittelemään, jos asiat ei olisikaan mennyt suunnitelmien mukaan. Elias kertoi kuitenkin, että eläinlääkärin tarkastus oli aiheuttanut keskustelua tallilaisissa. Jätkän omistajan vaihdos tuskin siis tulee kenellekkään yllätyksenä. Selasin paperit nopeasti läpi siemaillen samalla kahviani. Luotin siihen, ettei niissä ole mitään, mitä en jo tietäisi. Jassu näytti siltä, ettei malttaisi istua paikallaan enää kauempaa, jos en jo allekirjoittaisi sopimusta. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen otin mustekynän käteeni ja rustasin nimeni paperin alalaitaan. Annoin Eliakselle pienen käsirahan lähinnä vain muodon vuoksi. Nyt minulla oli virallisesti oma hevonen useiden vuosien jälkeen. En oikein tiennyt vieläkään, miten reagoida, mutta saatoin hieman hymyillä kun katsoin innostunutta Jassua. Mulla ei oo mitään käsitystä siitä, miten tuo nainen oli pystynyt pitämään mun paluun salassa viikon ajan.

"Nyt pitää löytää enää sopiva tallipaikka poitsulle", totesin ja katsoin Jassua mahdollisimman neutraalisti. Hetken luulin jopa, että hän meinaa tipahtaa tuolilta ja hänen kasvoiltaan pystyi lukemaan ihmetyksen ja järkytyksen. Olin kiduttavan pitkän hetken hiljaa, kunnes jatkoin: "Niin... Eihän mulla oo vuokrasopparia tehty tätä kuuta pidemmäksi. Pitäiskö mein sellanen laatia?".
Jassu huokaisi helpotuksesta ja töytäisi minua kevyesti olkapäälle lähtiessään hakemaan vuokrasopimusta. "Sinä senkin!", hän tokaisi matkalla. Nauroin hieman ilkikuriseen sävyyn ja hörppäsin kahvin jämät kupista.

Talli ammotti tyhjyyttään, mutta yläkerran vintiltä kuului tuttu puheen sorina. Tajusin vasta sen kuullessani, kuinka kova ikävä mulla on ollut tätä paikkaa. Avasin Jätkän karsinan oven ja ruuna nosti päänsä heinäkasasta. Syvän puhalluksen jälkeen tämä työnsi turpansa avointa kämmentäni vasten. Tämä ei toki ollut ensitapaamisemme - olin käynyt Suomessa muutaman kerran sillä ratsastamassa - mutta, voisi kuvitella, että olisimme tunteneet pidempääkin. Silittelin pojan kaulaa hetken, jonka jälkeen menin satulahuoneeseen tarkistamaan, mitä varusteita sillä oli.

Sekä este- että koulusatula näyttivät olevan siistissä kunnossa. Suitset roikkuivat niiden vieressä ja Eliaksen mukaan kaikki oli varusteiden osalta kunnossa. Se tästä olisikin puuttunut, että joutuisi miettimään uutta satulaa, jos edelliset eivät enää olisikaan sopivat. Harjat vaikutti jo hyvän aikaa käytetyiltä, joten ehkä niitä voisi pikkuhiljaa päivitellä uusiin. Myös uusi fleeceviltti voisi toimia, mutta edellinen saa luvan kelvata niin kauan, kunnes löydän töitä. Muuten koko sinisen värinen varustepaketti vaikutti oikein hyvältä, eikä minun tarvitsisi kauheasti stressata uusista hankinnoista. Omat ratsastuskamppeeni sen sijaan vaativat päivitystä.

Kuulin oven aukeavan takanani, ja ennenkuin ehdin edes tajuta, Beata roikkui kaulassani.
"Mitä hittoa sä täällä teet?!" hän suorastaan kiljui, ja olin varma, että kohta siellä oli koko konkkaronkka ihmettelmässä. Niinhän siinä kävi.. Christian, IS, Viivi, sekä Pihla seisoivat edessäni innostuneina, ja kaikilla oli vähintään tuhat kysymystä minulle. Elias ja Jassu seisoivat porukan takana ja hymyilivät minulle. Loppuilta menikin selittäessä Suomen ajasta, sekä sitä mistä tunsin Eliaksen ja miten Jätkä on nyt mun hevonen.

7.5.2020 - Koulutuuppailua
#kastian

Jätkä on kaikin puolin kiva hevonen. Jos totta puhutaan, niin ihastuin siihen jo sillon, kun ensimmäistä kertaa ratsastin sillä Suomessa. Hyvin koulutettu, mukavat askellajit, sekä hyvä ratsu lajiin kuin lajiin. Eikä sitä ole vielä iälläkään pilattu. Viimeisen viikon aikana sisäinen kenttäratsastajani on nostanut päätään ja olen jo kerennyt haaveilemaan kesän tulevista kisoista. Olisihan se toki kivaa, jos olisi varaa käydä tunneilla, saatikka hankkia valmentaja. Ja niitä todellakin tarvitsen kisatauon jälkeen kipeästi! Tällä hetkellä vaan tuntuu, ettei rahaa löydy edes hevosen ylläpitoon. Onneksi olen päässyt kuluneen viikon aikana jo muutamaan työhaastatteluun. Nyt ei auta muu kuin pitää peukkuja pystyssä…

Tallilla porukka on onneksi jo vähän rauhoittunut ja tottunut ajatukseen, että olen tullut takaisin. Minun ei tarvitse enää kymmentä kertaa vastata samoihin kysymyksiin päivässä. Takaisin tulo oli ollut yhtä nopea kuin lähtökin, joten ymmärrän hyvin ihmisten kiinnostuksen. Jätkä sen sijaan on ollut tallilaisille jo tuttu turpa, joten se on saanut vain satunnaisia rapsutuksia ohikulkijoilta samalla kun ovat huikanneet minulle onnitteluja. Välillä tuntui, että porukka olisi voinut antaa kaiken huomion sitä kerjäävälle ruunalle.

Tänään tulin tallille jo hyvissa ajoin aamupäivällä. Tallilla oli hiljaista, eikä kukaan varmaan tulisi vielä muutamaan tuntiin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Minun oli tarkoitus nauttia lähes kesäisestä päivästä ja ratsataa ensimmäistä kertaa kunnolla sitten Norjaan muuton jälkeen. Christian oli juuri viemässä Jätkää pihalle kun pysäytin hänet.
”Hey starnger!” huudahdin hänen selän takaa heittäen samalla pienen naurahduksen. Mies kääntyi katsomaan minua yllättyneenä hevoseni riimunaru kädessään.
”Hei!”.
”En oo kuullu susta paljoa viikon aikana. Jäät aina muiden kysymysten varjoon, joten miten menee?” kysyin Christianilta luodakseni jotain keskustelua ja myös sen takia, että mua oikeasti kiinnosti. Christian oli muuttunut reilu vuoden aikana paljon kypsemmän oloiseksi ja halusin tietää, mikä sen oli saanut aikaa.
”Kylhän sä tiiät.. Paskan mättämistä ja likkojen juoruilun kuuntelemista. Mihinkäs tää täällä muuttuis. Muuta ku et joku venäläinen likka vaan meni ja tuli ku taikaiskusta.” hän naurahti kevyesti, laski riimunarun käsistään ja nojasi rennosti Jätkän karsinan oveen.
”Sorry about that… Tiiäthän sä mite elämä voi heitellä. Sä varmaan uskoit yhtä paljon siihen et alat työskennellä tallilla, ku mä Suomeen muuttoon.”. Molemmat nauroimme, koska tiesimme sen olevan täysin totta.

Juttelimme hyvän tovin siitä, mitä tallilla oli poissa oloni aikana tapahtunut, ja selkeästi Christianiakin kiinnosti vähäsen se, mitä Suomessa oli, miksi muutin ja miksi tulin takaisin. Jassu keskeytti jutustelumme soittaessaan Chrisulle, että minkä takia hevoset ei olleet vielä pihalla. Hän häipyi kiireen vilkkaan jatkamaan hommiaan, välttääkseen suuremmat läksytykset. Minä puolestani tunkeuduin yksin talliin jäävän ruunan karsinaan ja silittelin sitä hetken ennenkuin aloin valmistelemaan sitä ratsastukseen.

Tein kovasti töitä Jätkän selässä, jotta sain sen liikkumaan rennosti, ja jotta sain itse istuntani kuntoon. Vuoden ajan olin ratsastanut hyvin epäsäännöllisesti, ja se näkyi selkeästi omassa istunnassani. Välillä tunsin itseni perunasäkiksi harjoitusravissa istuessani. Jalustimet hölskyivät jaloissani, sillä en saanut venytettyä niitä rentoina pitkiksi. Jos lyhensin jalustimia, en pystynyt istumaan kunnolla alas. Olin jo valmis turhautumaan, kunnes jätin jalkkarit kokonaan pois. Koulupenkki ei ikinä ole ollut mun juttu, mutta ilman jalustimia jätkällä se oli ihan siedettävää. Eiköhän siihekin totu ajastaan, kunhan saa hetken aikaa opetella. Kenttäkisoihin lähdettäessä sen on parasta luonnistua. Hetken tuuppailtua päätin antaa olla tältä päivältä. Hyvän sään kunniaksi, laskeuduin selästä ja talutin ruunan loppukäynneille maastoon.

Ensimmäistä kertaa meidän yhteiselon aikana päästiin valvovan silmän alle, kun yleisvakkarit alkoi taas pyörimään lauantaisin. Odotin innolla, että pääsisimme kehittymään ratsukkona, ja sitä myöten starttaamaan kisoja jossain kohtaa kesällä. Parit pikkukisat mulla olikin jo kiikarissa, joten nyt täytyi vain ruveta hommiin.

Jätkä oli tapansa mukaan reippaalla tuulella ja tuntui alkutunnista painavan kädelle aika paljon. Sainkin tehdä selässä aika paljon töitä, jotta saisin ruunan kulkemaan rennosti, ja jyräämättä eteenpäin allani. Välillä mietin, miksi suostuin ostamaan suokin, kun herkät puoliveriset olisivat olleet niin paljon kivempia. Mutta toisinaan Jätkän hyvän tahtoinen jekkuilu, sekä yleinen lauhkeus sulatti puoliverisille vannoutunutta sydäntäni.

Siirtymiset selästä käsin ei tuntunut kovin vakuuttavilta. Jätkä tuntui vauhtihalunsa takia jopa kömpelöltä, enkä saanut siirtymisistä alkuun ollenkaan selkeitä ja siistejä. Jassu yritti kuitenkin tsempata, että hyvin se menee, enkä tosissaan tiedä, että miltä se näytti ulkopuolisen silmiin. Selästä laukasta raviin "siirtymiset" tuntui lähinnä siltä, kuin kaatuneesta perunasäkistä vyöryisi perunat ulos. Sen myös näki varmasti istunnastani, kun en osannut sulautua hevoseni liikkeisiin. Pieni turhautuminenkin kerkesi tulla, kunnes vihdoin lopputunnista aloin saamaan askellajeihin ja siirtymisiin ryhdikkyyttä ja rytmiä. Viimeisimmistä pätkistä voisin melkein sanoa olevani tyytyväinen. Siinä olen kyllä samaa mieltä monen ulkopuolisen kanssa, että Jätkä on saatava herkemmäksi avuille ja kulkemaan pohkeen takana, jotta se saadaan kisakentille. Elias on kyllä taitava ratsastaja ja varmasti ratsastanut Jätkää hyvin, mutta siitä on tullut ehkä liian puska- ja harrasteponi. Isoihin kisoihin on vielä matkaa, mutta määrätietoisesti sinne ollaan menossa. Potentiaalia kun tuosta ruunasta ei puutu!

26.08.2020 - Seppele Cupiin valmistautumista



Puiden lehdet alkoivat hiljalleen muuttua vihreästä keltaisen, oranssin ja punaisen eri sävyihin. Tällä leveyspiirillä syksy tuli paljon nopeammin, kuin Suomessa tai Briteissä, ja illat pimenivät, ennenkuin kerkesi edes huomaamaan. Normaalisti se merkitsi aktiivisen kisakauden päättymistä, mutta tänävuonna kovin rutistus oli vielä edessä. Seppele Cupin ensimmäinen osakilpailu olisi viikonloppuna ja Sommersolvervin jäljiltä mulla oli todella hyvä fiilis lähteä Jätkän kanssa taas kisoihin. Onneksi matkaankin oli varattu hyvin aikaa ja meidän kisasuoritukset olisi vasta lauantaina, joten odotin viikonloppua suht rennoin fiiliksin.

Nyt istuin eteenpäin pyrkivän ruunani selässä, kun valmentajani, Miriam, huuteli maneesin laidalta ohjeita.
”Ota ohjia paremmin käteen ja nosta pääty-ympyrälle laukka!”
Tein kuten pyydettiin, mutta Jätkä laukan sijaan vaan vyöryi eteenpäin ravissa ja mun oli pakko alkaa keventämään, jotta pysyin selässä.
”Tolla tahdilla te ette kyllä voita edes säälipalkintoa Suomessa!” Miriam naurahti mulle puoliksi tosissaan. ”Tuu uudestaan ja nyt se laukka saa luvan nousta. Selkeet puolipidätteet ja napakat pohkeet.”
Tällä kertaa laukka nousi paremmin ja sain hyväksyvän katseen Miriamin muuten vakavan ilmeen takaa.

Pikkuhiljaa Jätkä alkoi herkistymään ja siirtymiset sujuivat lopputunnista jopa mallikkaasti. Kisoissa täytyisi siis verrytellä huolella, jotta kentällä ruuna olisi parhaassa mahdollisessa vireessä. Silloin kun Jätkän sai herkäksi avuille, se toimi kuin unelma. Laukanvaihdot, pohkeenväistöt ja jopa takaosakäännökset tulivat kuin apteekin hyllyltä, jos ratsastaja oli selkeä. Siinä mielessä ruuna olisi loistava opetusmestari jollekkin junnulle.  Se vain vaati kärsivällisyyttä, ennenkuin Jätkä malttaa alkaa kuuntelemaan apuja päämäärättömän jyräämisen sijaan.

”Kyllä teillä saattaa olla mahiksia. Muistat vaan pitää pään kylmänä, etkä hötkyile, niin hyvä siitä tulee.” Miriam sanoi, kun talutin Jätkää ulos maneesista. Moiset kehut Miriamin tasoiselta valmentajalta sai hymyn nousemaan korviini ja kiitin naista valmennuksesta, ennenkuin hän linkutti kävelykeppinsä kanssa illan pimeyteen hukkuvalle parkkipaikalle. Minä puolestani suuntasin kohti lämmöllään kutsuvaa tallia, jonka sisällä oli täysi tohina päällä.
”Joko sä oot valmis haastamaan meidät?” Joona kysyi ohi kävellessään. Virnistin miehelle ja tuuppasin häntä kevyesti kädelläni.
”Mä laitan rusetin Jätkän häntään, nii sulla on jotai kivaa katseltavaa kunniakierroksella”, huikkasin perään juuri ennenkuin Joona katosi satulahuoneeseen vastapestyjen kisahuopien kanssa. Huomenna oltaisiin jo matkalla Suomeen.

27.08.2020 - Lähto Suomeen

En muista olinko ikinä ollut näin aikaisin tallilla. Kello näytti 03.45 ja aurinko heitti aamun ensimmäiset säteet peltojen ylle saaden aamukasteen kimaltelemaan heinikossa. Hevosauto tönötti tallin pihassa ikkunat huurteessa ja Karla mätti rekkaan kuiviketta hevosille. Tallissa oli vielä suht rauhallista. Paikalla oli ainoastaan Jassu ja Joona, jotka harjasivat heiniä mussuttavia ratsujaan.
”Jos oot nopee, niin kerkeet vielä mukaan. Käydään kävelyttämässä hevosia ennenkuin laitetaan ne koppiin.” Jassu huikkasi.
Heitin rinkkani tallitupaan odottamaan ja nappasin Jätkän sinisen riimunarun karsinan ovesta.
”Hei mussu. Ooks valmis lähtee kisoihin?” lässytin ruunalle ja annoin porkkanapalan kädestäni. Pujotin riimun päähän ja talutin Jätkän Theon ja Jurin perässä ulos tallista.

Väsyneenä viileä aamu tuntui jäätävältä ja puolentunnin kävely ikuisuudelta. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin pirstymään, vaikka mun jutut oli edelleen todella väsyneitä. Takaisin tallille päästyämme siellä oli jo koko kisa porukka täydessä työnteossa. Christian nojaili satulahuoneen oveen, joten käytin tilaisuuteni hyväksi.
”Hei, sulla ei vissiin oo mitää tekemistä just nyt?” kysyin miehen alulta, joka näytti lähes torkkuvan.
”Ei, kuinka niin?” sain vastauksen pitkän haukotuksen jälkeen.
”Haluisiks millään harjaa Jätkän ja iskee sille suojat jalkaan? Mun pitää tarkistaa vielä, et mul on kaikki tarvittavat mukana.”
Vastaukseksi Chrise nappasi riimunarun multa väsyneen verkkaisilla liikkeillä ja talutti ruunan karsinaansa.
”Kiitos!”.
”Sä jäät yhden velkaa.”.

Satulat, läjä satulahuopia, pintelit, suojat, suitset, varaohjat, korvahuppu, harjapakki sekä pari fleeceloimea. Vihaan sitä tunnetta, kun tuntuu, että jotain jää. Onneksi Seppele Cup oli sen verran iso tapahtuma, että siellä luultavasti olisi jälleenmyyjien kojuja. Jos jotain jäisi, saisin varmasti jostain paikan päältä ostettua tarvitsemani. Sitä paitsi, äitini opetti aina, että se mitä ei oo, sitä ei tarvita. Hengitin syvään ja nappasin Ikeakassin – tuo Jumalan lahja ihmisille – kantoon ja vein sen hevosrekan etuosaan.

Kello lähenteli puoli kuutta, kun aloimme lastaamaan hevosia kyytiin. Kahdeksan hevosen lastaamiseen kului yllättävän paljon aikaa, kun piti käännellä rekan seiniä ja miettiä, missä järjestyksessä hevoset lastataan. Myös kaiken maailman tarkistukset veivät aikaa. 15 yli kuusi kaikki oli kuitenkin kyydissä, hevosilla oli vettä sekä heinää, ja Christian, Karla, sekä Petter seisoivat tallipihalla vilkuttamassa meille.
”Lykke til!” Karla huudahti vielä juuri ennenkuin suljin oven ja rekka nytkähti liikkeelle.
”Joko jännittää?” kysyi vieressäni istuva Joona.
Kaivoin repustani sinisen rusetin, jota heilutin miehelle virne kasvoillani.

29.08.2020 - Onnenrusetti (Seppele Cup HelppoA)
#kastian

Kisa-aamu oli koittanut nopeammin, kuin olin ehtinyt edes ajatella. Eilen nautittiin vain luokkien katsomisesta Joonan kanssa ja Janni auttoi mua läpiratsastamaan Jätkää, jotta tänään saataisiin ruuna nopeasti rennoksi aamun koululuokkaa varten. En voi sanoin ylistää, kuinka taitava ratsastuksenopettaja meillä on, sillä mulla oli heti aamusta varma fiilis, ja Jätkäkin vaikutti suht rauhalliselta. Theon läsnäolo viereisessä karsinassa oli varmasti tehnyt myös tehtävänsä.

Kahdeksalta, kun tulimme Joonan, Jannin, sekä Jassun kanssa laittamaan hevosia kuntoon, oli Seppeleen pihassa jo täysi hulina päällä. Kilpailijoita, groomeja, sekä muita toimijoita sinkoili sinne tänne. Osa kilpailijoista näytti jopa stressaantuneilta tiukoissa nutturoissaan, siinä missä jotkut groomit näytti nukahtavan pystyyn kahvikuppi kädessään. Jälkimmäisellä viittaan lähinnä Jassuun, jolta kysyin jo kolmatta kertaa saman asian, ennenkuin sain vastauksen.
”Jassuu? Kuuleeko Jassu?” nainen havahtui kutsuuni ja suuntasi katseensa minuun kohteliaasti sen jälkeen kun oli tuijottanut tyhjyyteen Luoja ties miten kauan. Siemaisu nyt jo varmasti jäähtyneestä kahvista viesti minulle, että voin kertoa asiani ja tulisin varmasti kuulluksi.
”Niin, haluutko auttaa mua sitomaan tän pehkon jotenkin päin siististi kiinni, ennenkuin meen lämppäämään Jätkää?”
”Joo, miks ei. Tota sopiiko tossa viiden minuutin päästä? Voisin käydä täyttämässä tän kupin.” nainen kohotti Norjan lipulla kuvioitua termosmukia ja odottamatta vastaustani hän oli jo menossa kohti kanttiinia. Sillä aikaa mä sidoin jätkän viimeiset sykeröt kiinni ja jäin ihastelemaan puhdasta, komeaa ruunaani. Mihin mä mitään miehiä tartteisin, kun mulla oli tällainen hurmuri. Ja siinä samassa ajatuksessa mielikuviini lävähti Christianin teräväpiirteiset kasvot. Nyt ei todellakaan ollut aikaa ja resursseja tällaiseen haaveiluun ja palautin ajatukseni tähän hetkeen. Silti sisimmissäni toivoin, että Christian olisi ollut täällä.

Siinä me seisottiin. Jätkän kanssa kouluradan ulkopuolilla seuraavina menossa areenalle. Varhaisesta ajankohdasta huolimatta katsomo oli täynnä väkeä. Mulla tuli pienimuotoinen flashback Sommersolverviin, mutta Janni psyykkasi mua keskittymään nykyhetkeen. Kellon kilahtaessa Janni taputti Jätkää takamukselle ja mä kehotin ruunaa ravaamaan kouluaitojen sisälle.
”Tsemppiä!” toivotti nyt jo herännyt Jassu, joka oli pukenut kasvoilleen hieman jännitystä sekä ylpeyttä sisältävän hymyn, ja joka oli käynyt vaihtamassa omat kisakamppeet päälle, eikä hengaillut enää lökäreissä. Kyllä mullakin oli itsevarma olo norjan lipulla varustetussa kisatakissa, kun Jätkä ravasi allani hyvässä muodossa ilman ylimääräisiä höntyilyjä. Ihan kuin oltaisiin oltu kotona kentällä, eikä yleisöstä tai muusta hälinästä olisi tietoakaan. Vain minä, hevoseni ja kohoavat vuoret ympärillä. Tiesin, että ainakin Mia, Hilla, sekä Amira oli katsomossa kannustamassa mua ja myöhemmin samassa luokassa starttaavia Joonaa ja Jassua. He olivat aamulla käyneet jaboilla moikkaamassa meitä ja ratsujaan, ennenkuin katosivat aamupalalle. Vaikka ymmärsin peräti kolmea kieltä, mitä täällä puhuttiin, erottui Norjaksi huudetut kannustukset hyvin katsomosta. En kerennyt paikantaa porukkaa huutojen takana, ennenkuin olin jo tuomarinpöydän edessä tervehtimässä tuomaria. Hengitin syvään sisään ja tyhjensin keuhkoni hetken päästä kokonaan. Rentouduin parhaani mukaan ja tunsin Jätkän tekevän samoin. Psyykkasin meidät jonkinlaiseen kilpailutilaan ja siinä fiiliksessa koko rata menikin lähes sumussa. Kaikki tuntui sujuvan hyvin. En ainakaan muista, että olisi tapahtunut mitään kauheita floppeja, eikä Jätkä höntyillyt kertaakaan. Olin radan jälkeen niin ylpeä ruunasta, että millään muulla ei ollut väliä.

Jassu oli lähtenyt heti mun radan jälkeen takaisin ratsunsa selkään ja Janni oli mua vastassa kentän laidalta. Hänelläkin oli kohta jo lähtö Joonan luo, mutta hän kerkesi kehumaan mua onnistuneesta suorituksesta. Siinä kohtaa tiesin, että se oli oikeasti mennyt hyvin, enkä vain ollut kuvitellut asiaa. Lähdin taluttelemaan Jätkää ja antamaan sille sen jälkeen vettä ja heinää. Olimme suht alkupäässä lähtemässä, joten meidän jälkeen oli vielä reilu parikymmentä lähtijää, ennenkuin edes tarvitsi ajatella palkintojen jakoa. En siinä kohtaa kuitenkaan vielä uskonut, että me oikeasti voitaisiin sijoittua, vaikka rata olisi mennyt täydellisesti. Meitä vastassa oli kuitenkin paljon kovempia tekijöitä, kuten Joona Theon kanssa, jolle olin naljaillut sinisen rusetin kanssa, joka nyt koristi Jätkän häntää. Tällä hetkellä hieman kaduin sitä naljailua ja itsevarmuutta, sillä tein itsestäni varmaan täydellisen idiootin, kun Joona pesisi meidät mennen tullen.


Olin juuri kiskomassa täytettyä sämpylää kitusiin, kun Sonia juoksi kanttiinille.
”Katy! Sä oot kymmenen parhaan joukossa!” hän huusi ja mulla meinas mennä juuri haukkaamani leipäpala henkeen. Nielaisin sen nopeasti, jotten tukehtuisi siihen paikkaan.
”Että mitä?”
”Niin! Sun pitää mennä palkintojen jakoon, muut on jaboilla laittamassa Jätkää edustuskuntoon.”
Mä en vieläkään tajunnut mitä on meneillään. Jo pelkästään kymmenen parhaan joukossa oleminen oli enemmän kuin osasin kuvitella. Tungin loput sämpylästä suuhuni ja lähdin hölkkäämään Sonian perässä Jaboille, jossa mua odotti lauma iloisia kasvoja. Joona ja Jassu purkivat ratsujensa varusteita pois, joten he eivät ilmeisesti olleet pärjänneet niin hyvin, vaikka olisin kuvitellut, että molemmilla menee mua paremmin. Heillä oli kuitenkin leveät hymyt kasvoillaan ja Jassu oli selkeästi ylpeä meidän pienen tallin koko porukasta. Siinä jaboilla seisoi koko lössi ja Jätkä kaiken keskipisteenä täydessä tällingissä. Janni punttasi mut selkään ja suoristi Jätkän rusetin. Se pirun rusetti. Se, jonka laitoin häntään ihan aiheesta. Itsevarmuuteni palasi takaisin ja yritin näyttää siltä etten lähtisi lentoon satulasta minä hetkenä hyvänsä.

Kuuluttaja alkoi puhumaan ja koko tallipoppoo jännitettiin, että mitä sieltä kovaäänisistä kuuluu. Olin varma, etten päässyt sijoille saakka, mutta kun kuulin oman nimeni, en tiennyt mitä mun pitäisi tehdä. Jäädyin siihen paikkaan, enkä tiiä meinasinko revetä itkemään onnesta.
”Katya mene!” Jassu patisteli. ”Vai pitääkö sut taluttaa sinne?”
Ei pitänyt. Annoin Jätkälle toisen kerran ohjeet kävellä kouluratojen sisään. Sijoittuneet kuulutettiin viidennestä ensimmäiseen, joten kenttä oli palkinnon jakajia lukuunottamatta tyhjä. Asettelin Jätkän rivin ensimmäiseksi ja otin palkinnot vastaan hymy ja lähes hysteeriset kyyneleet kasvoilani. Seuraavat hetket meni täysin pimennossa. En edes kuullut muiden sijoittuneiden nimiä. Istuin vain Jätkän selässä yrittäen kerätä itseäni, jotta näyttäisin asialliselta. Onneksi pieni kerros ripsiväriä oli vedenpitävää, joten mun ei tarvinnut murehtia siitä. Seuraavassa hetkessä laukkasimme kunniakierroksella. Annoin Jätkän painella vapaaseen tahtiin. Ruunakin tuntui nauttivan huomiosta, eikä sen laukka ollut ollenkaan vyöryävää, vaikka siltä olisi voinut sellaista odottaa. Mun onnekseni se laukkasi kauniisti ja hallitusti, mutta silti täynnä intoa. Jos jotain pitää norjalaisista tietää, niin he tuppaavat olemaan äänekkäitä ja se ei varmasti jäänyt keneltäkään huomaamatta. Ai että mä rakastan tätä jengiä!