Siriuksen päiväkirja

Ilta-aurinko sirosi Shelyesin tallipihalle puiden oksiston läpi luoden loistavia kontrasteja keltaisella valollaan. Leppoisa kesätuuli kahisutteli kasvistoa, hyönteiset surisivat ja polttiaiset parveilivat valoa vasten kuin elävät pölyhiukkaset. Tallilla oli rauhallista, melkein hiirenhiljaista. Vain luonnonäänet olivat taustameluna, suurin osa hevosista oli laitumilla eikä hoitajia tai tallilaisia näkynyt pihalla. Edes Jassu ei ollut paikalla. Kukaan ei siis ollut todistamassa kun musta bmw traileri perässään kaarsi pihalle hiljaa, vähän kuin auto koittaisi pysyä huomaamattomissa. Hiekka narisi renkaiden kääntyessä linkkuun aivan ison tallin edessä, moottorin jyrinä loppui ja valot sammuivat. Trailerista alkoi kuulumaan samantien pauketta kun matka loppui, joku tiesi selvästi tilaisuutensa päästä ulos hiostavasta kuljetuskopista.

Kuljettajan ovi aukesi ja nyöritetty saapaspari kosketti maata. Leiskuvan punaiset hiukset sopivat nakutetusti ilta-auringon väriskaalaan kun Icarus otti aurinkolasit silmiltään, suoristi hieman ainaisen ratsastustakkinsa helmaa ja katseli ympärilleen. Kukaan ei ollut vastassa, Jassu oli sanonut ettei välttämättä ehtinyt tarpeeksi ajoissa paikalle eikä  ollut nähtävästi niin nyt tehnyt. Toisaalta helpotuksen aalto huojensi, tälle ei olisi ei silminnäkijöitä. Laskiessaan kopin ramppia hän katsahti vielä kerran ympärilleen: jep, parkkipaikka oli tyhjä eikä tallista kuulunut ääniä. Ei Icarus uskonut mitään tapahtuvan lyhyellä matkalla kopista karsinalle, mutta siltä varalta että jotakin sattuisikin niin hän ei tahtoisi menettää kasvojaan heti kättelyssä. "Heippa ukko" hän tervehti kopissa kuopivaa hevosta rauhallisesti mennessään etukautta sen luokse. Vaaleat silmät pyörähtivät orin kohottaessa päätään miehen astuessa sen eteen, mutta raivoisa katse jäi vain ilmeeksi. Tämä ihminen ei ehkä hakkaisi hevosta henkihieveriin, mutta parempi silti pysyä valppaana...

Icarus ujutti kaiken varmuuden nimissä orikuolaimet hevosen suuhun ja kiinnitti nahkanarun siihen ennen kuin irroitti puomin narujen lukot päitsistä. Pyytää ei tarvinnut Siriukseksi kutsutun orin peruuttaessa ulos trailerista. Pihalla se jähmettyi sieraimet laajina ja pää pystyssä suolapatsaan kaltaiseksi, kuin vetääkseen keuhkonsa täyteen raikasta vuoristoilmaa. Sitten se hirnui korviavihlovasti selvittääkseen ketä oli paikalla, pyörähteli häntä pystyssä ja odotti vastausta. Kun vastahirnahduksia alkoi kuulumaan oli lähellä ettei ori pyllähtänyt istualteen innostuksesta: se huusi kuin syötävä, pärisi ja pompahteli. Normaalisti tässä vaiheessa Icarus olisi nostanut raipan poikittain hevosen eteen muistutukseksi, mutta ei tämän ruunikon kanssa. Sen sijaan mies tarrasi narun ketjusta kiinni ja lähti määrätietoisesti johdattamaan pärisevää Siriusta talliin, pitäen sivusilmällä jatkuvasti huolen että pysyi perillä hevosen liikkeistä ja mielentilasta. Tänään ei tarvittu uusia mustelmia, Siriuksen kanssa niitä oli vain helppo saada näin lyhyelläkin matkalla. Pienikin varoittamaton väärä liike saattoi saada hevosen puolustuskannalle, ja tämänkokoisen eläimen kanssa se tarkoitti yleensä sitä että oli parasta ottaa sen verran jalkoja alle että pääsi kauemmaksi huitovista ja tallovista kavioista. Ihmisen typeryyden takia hienon hevosen mielenlaatu oltiin turmeltu, ja oman typeryytensä vuoksi Icarus oli itselleen tämän ongelman tahtonut. Kai hänen egoistinen alitajuntansa oli ollut sitä mieltä että elämässä pitää olla haastetta.

Tallissa ei ollut valot päällä, mutta auringon kultainen valo valaisi tallin käytävää ja sai leijailevan pölyn pyörteilyn näkymään. Kengitetyt kaviot kopisivat lattiaa vasten kiireisten saappaiden rinnalla, kääntyivät tyhjälle karsinalle ja hävisivät sisään. Icarus käänsi hevosen pään ovea kohden, ujutti orikuolaimet nopeasti pois suusta ja pakitti nopeasti ulos ovesta, painaen salvan kiinni juuri samaisella hetkellä kun valkea pää kurkoitti oven yli ja vahvat ryntäät painoivat sitä vasten. Sirius hirnui kimeästi tyhjälle tallille, ulkoa kuului jälleen vaimeita vastauksia. Orin kiihkeä huutaminen raikasi kun Icarus purki autosta tavaroita ja yritti arpoa niitä oikeille paikoilleen tallissa. Ehkä jonkun paikallisen paikallaolosta olisi sittenkin ollut vähän hyötyä...

Astellessaan autolleen mies katsoi vielä viimeisen kerran ympärilleen: ei edelleenkään ketään ellei hyönteisiä, puissa laulavia lintuja ja aitauksissaan seisovia ja uuden asukkaan mölyämistä ihmetteleviä hevosia laskettu. Icarus istui kuskinpukille ja starttasi, moottori hyrähti käyntiin.

Ehkä hänen pitäisi laittaa Jassulle viesti niin vältyttäisiin yllätyksiltä. Icarus ei ollut varma oliko laittanut edes hevostaan oikeaan karsinaan, tai edes talliin. Tosin aamullahan hän jo palaisi tekemään pöhköpäälleen itse aamutallin kuten sovittua oli. Tämä ei ollut helppoa, ei

Icarus mittaili huolestuneena katseellaan edessään seisovaa hevosta. Sirius seisoi käytävällä kaksin puolin sidottuna, huiskien ärtyneenä hännällään ötököitä ja ollessaan selvästi hieman turhautunut tilanteeseen jossa ei tapahtunut yhtään mitään. Orin steppailu ei kuitenkaan hätkähdyttänyt punapäätä, jonka katse pysyi edelleen liimaantuneena hevoseen. Hän ei varmasti kuvitellut, Sirius oli rutkasti kuivakammassa kunnossa kuin vielä viikko sitten. Sen lihakset olivat nähtävästi kadonneet osittain kesälomalle, mutta eipä läskiäkään orista löytynyt varmaan grammaakaan. Icaruksen puoliverinen oli muuttunut viikossa ilmiselväksi laukkaaja-tekeksi...

Syykin oli onneksi selvillä: Sirius pöhkösi itseltään kaiken energian samaan tahtiin ulos kun sille mätti ruokaa eteen. Ori oli aivan täpinöissään uudesta paikasta, eikä vielä viikonkaan jälkeen muutosta ollut ottanut tasoittuakseen. Se oli kikseissä jokaisesta vastaantulevasta hevosesta sukupuoleen, ikään ja rotuun katsomatta, ja takatarhassaan Sirius kulutti aikaansa ravaamalla edestakaisin aidanvierusta ja huudellen jokaiselle elolliselle sielulle joka vähääkään liikkui näkökentässä. Välillä se nappaili muutaman suullisen kylvöruohoa suuhunsa, jatkaen sitten taas pörheltämistään. Aidanvierukselle oli alkanut jo kulumaan paljas ura, mikä kertoo paljon orin tarhailutavoista. Se ei vain malttanut rauhoittua! Ongelma ei ollut mitenkään uusi, Sirius oli aina pienistäkin muutoksista aivan pyörällä päästään joten muutto uuteen talliin oli siis ymmärrettävästi varsin iso asia. Harmi vain ettei Icaruksella ollut harmainta aavistustakaan kuinka oli saanut aiemmin hevosensa takaisin muotoihinsa... Ehkäpä hänen olisi vain parasta odottaa Siriuksen kotiutuvan ja rauhoittuvan itsekseen, eipä hänellä kait voinut olla valtaa estää hevosta liikkumasta. Ongelmana olikin orin liikutus, loogisesti Icarus ei olisi tahtonut laittaa ratsua hikoilemaan vielä lisää mutta mieli ei toisaalta tehnyt antaa (kummankaan) lihaskunnon laskea. Viimeisimmät päivät ratsukko oli työskennellyt normaalia kevyemmin, tasapainoillen tuskastuttavasti liian vähän ja liian paljon prässäyksen välimaastoissa.

Icarus varusti Siriuksen edellämainitun tarkkana kärkkyvän silmän alla. Mies oli jo tottunut vahtivaan katseeseen, mutta se sai silti inhottavia taka-ajatuksia pyörimään takaraivossa ja pisteleviä väreitä juoksemaan pitkin selkäydintä. Hän tiesi jo kokemuksesta että vaati vain yhdenkin äkkinäisen tai varoittamattoman liikkeen ja seuraavaksi saisi väistää jokaista neljää kaviota ja rivillisiä keltaisia hevosenhampaita. Siriukselta riitti luottoa nippanappa siihen että se antoi Icaruksen varustaa ja hoitaa itsensä, mutta rutiineista poikkeaminen tai äkkinäiset liikahdukset saivat orin luottopisteet putoamaan salamana ja kokemuksiensa opettamana puolustautumaan raivopäisenä. Sirius ei koskaan antanut puolustuksensa laskea sekunniksikaan, ja se oli aina valmiina pakenemaan ja puolustautumaan. Elämänasenne oli totta tosiaan stressaava, ja Icarus odottikin kuin kuuta nousevaa sitä kuukautta kun Sirius olisi koko neljä viikkoa ilman vatsa- tai aineenvaihduntaongelmia. Milloinkohan ori oli viimeksi ottanut rennosti? Missä elämänvaiheessa sitä oltiin alettu mätkimään? Eläinparka.

Ohjat käteen ja menoksi. Helteinen iltapäivä ja pölyinen kenttä eivät suoranaisesti kutsuneet vääntelyyn, mutta se oli silti menoa nyt. Levätä ehtisi haudassakin, jonne Sirius tosin tuntui välillä kovasti arvoisaa omistajaansa olevan lähettämässä.

"NNNGH!" ja muita epämääräisiä jupinoita sekä hampaiden kirskuttelua kuului Icaruksen yhteenpuristettujen huulien välistä kun Sirius itselleen tyypilliseen tapaan enemmänkin meni esteen lävitse kuin ylitse — taas kerran. Treenit eivät tällä viikolla olleet menneet lainkaan suunnitellusti, milloin Icarus ei jaksanut keskittyä ja milloin ei Sirius, välillä ei kummatkaan. Maanantaina sekä kenttä että maneesi olivat niin täynnä ettei hyppäämään yksinkertaisesti mahtunut, tiistaista perjantaihin satoi niin kaatamalla ettei kentälle ollut mitään asiaa lähteä esteille liukastelemaan ja ratsastustunnit oli tietenkin maneesissa, eilen Sirius oli vain pyyhältänyt ajatukset jossain aivan muualla ja tänään ei taaskaan Icaruksella pysynyt focus asian ytimessä. Vaikka hän kuinka yritti tsempata ei ajatus pysynyt yhden asian äärellä paria sekunttia kauempaa, joten tietenkin myös Sirius meni miten mieli eli sieltä mistä aita on matalin. Ori ei pelännyt minkäänlaisia esteitä mikä oli tietenkin hyvä, mutta oli se hieman liiankin rohkea kun ei välittänyt puomien kolahtelusta jalkoihinsa. Niinpä se vain jotenkuten nosteli koipiaan kun ei muuta selästä sanottu; ei raikunut kannustava "jap jap!"; ei pohkeita; ei hyvää otetta ratsuun. Mitä kauemmin Icarus ratsasti sitä epätoivoisemmalta räpellykseltä se alkoi tuntumaan, ja lopulta mies sai pungerrettua orinsa pienen 50 cm ristikon ylitse niin että pystyi edes jotenkuten hyvällä omatunnolla lopettamaan onnistumiseen.

Siriuksen keskittymiskyvyn puute johtui oripörheilystä tai matkustavasta ratsastajasta, liiasta energiasta tai tehtäviinsä leipiintymisestä — ken tietäis sen. Sen sijaan Icaruksen ajatuksien harhailu oli selvää seurausta viimeviikkojen tapahtumista. Miehen verenpaine ja stressitaso kohosi salamana aina kun hänen ajatuksensa harhautuivat hetkeksikään aiheeseen, nytkin hänen leukansa ja nyrkkinsä puristuivat yhteen niin että loppuraveilla venyttelevä Sirius oletti sen käskyksi siirtyä käyntiin.

Siriushan asui Shelyesissä siksi että Icaruksen oma yritys oli käynyt konkurssin kynnyksellä. Alasajo oli melkein jo aloitettu kun apu löytyi miehen sisaresta joka piti omaa pientalliaan, ei sekään erityisen hyvillä tuotoilla pyörivää. "Yhdistetään projektit ja tehdään osuuskunta!" Hilda pamautti eräänä aamupäivänä luuriin heti kun Icarus oli ehtinyt nostamaan puhelimen pöydältä. Alkuun idea ei ollut isoveljeä lämmittänyt, hän ei tiennyt tuliko tarpeeksi hyvin toimeen leväperäisemmän ja avarakatseisemman pikkusiskonsa kanssa, mutta totuus oli että osuuskunta oli fiksuin keino koittaa elvyttää kuoleva yritys. Sisarukset myivät suurimman osan hevosista, oikeastaan Siriusta ja Hildan Palle-vuonisruunaa lukuunottamatta kaikki pois, laittoivat kotitilansa myyntiin ja myyntirahoilla sekä lisälainalla ostivat uuden tilan jonka remontoinnin vuoksi kaksikko joutui etsimään itselleen vuokra-asunnot sekä hevosilleen tallipaikat. Siriukselle paikan löytäminen ei ollut mikään helppo tehtävä sillä kukapa tahtoisi moista ongelmakimppua lisätaakakseen ilman tuntuvia lisämaksuja, ja Shelyesiinkin ori pääsi sillä ehdolla että Icarus hoiti itse hevosensa aamu- ja iltatoimet niin ettei kenenkään muun tarvinnut tasapainoilla Siriuksen epävakaan tempperamentin kanssa. Ja juuri se olikin mikä viimeviikossa mätti: Icarus sai kuulla että tallin rakentaminen venyi vähintään useammalla kuukaudella alkuperäisestä suunnitelmasta, mikä tarkoitti lisää aikaisia aamuja kymmenillä ajokilometreillä, iltoja myös: Icaruksen päivä alkoi aina varhain ajamalla yli 20 km matkan Shelyesiin tekemään aamutallia hevoselleen, ja päättyi samaiseen ajamiseen hevosen liikuttamista ja iltatoimia varten. Paremman puutteessa moinen meno menetteli hetken aikaa, mutta nyt jokapäiväinen extratyö ja bemman kilsojen lisääminen alkoi jo tuntumaan. Tieto siitä että sama meno jatkuisi vielä ehkäpä jouluun saakka sai Icaruksen tipahtamaan kuin sorsa alakulon kuoppaan.

Icarus hyppäsi alas Siriuksen selästä, nosti jalustimet, löysäsi vyön ja lähti muutaman talutetun kierroksen jälkeen ulos maneesista. Sää oli tylsän harmaa ja pilvinen, aurinko koitti kovasti puskea säteitään ohuen pilvimassan lävitse luoden nippanappa havaittavan valon ja heikot, pehmeät varjot. Ilmassa tuoksui sade ja lähestyvä syksy: koivujen lehdet alkoivat jo pikkuhiljaa kellettymään ja kukkien kirkkain väriloisto oli jo sammunut. Kohta alkaisi taas kurakelit ja jalkojen pesu. Mahtavaa. Ei auttanut Icaruksen mielialaa nousemaan, ei. Hän puhalsi ilmaa ulos ja talutti hieman nihkeäpintaista Siriusta kohti tallia, nyökäten kohteliaasta vaikkakin hiljaisena ovella tirskuville ja sirkuttaville tallitytöille. Icarus ei ollut koskaan oikein tullut toimeen muiden kanssa, saatika sitten itseään nuorempien teinien ja lapsien. Hän ei tiennyt kuinka tulisi selviämään mikäli Hilda pakottaisi hänet mukaan ratsastuskoulutoimintaansa. Saatika kuinka hoitajat ja tuntilaiset sitten selviytyisivät.

Lokakuun ilta oli synkkä. Sade ropisi tasaiseen tahtiin mutaiseen maahan vaihdellen vesi- räntä- ja lumisateen välillä selvästi osaamatta päättää miksi muuttuisi. Pimeys tallipihan ympärillä oli läpipääsemätön ja kaikennielevä, tallipihan kirkkaat valotkin tuntuivat taistelevan vain vaivoin ympäröivää mustuutta vastaan pitääkseen säteittensä suojissa kulkevat elolliset poissa pimeästä. Hämärä ja kylmä vuodenaika tuntui kuitenkin tunkeutuneen jo luihin ja ytimiin, mielistä nyt puhumattakaan.

Tallin ovi raottui kun Icarus livahti siitä ulos punaisessa takissaan. Kello oli jo yli kahdeksan ja hän oli hoitanut orinsa iltakuntoon vain jotta voisi aamulla taas palata tekemään sille aamutallia. Pitkä ajomatka, tallilla rämppääminen ja vapaa-ajan puute olivat imemässä viimeisetkin voimat miehestä, eikä vuodenaika ja riita siskon kanssa ollut mitenkään hyviä helpottamaan taakkaa. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin Icaruksen teki mieli luovuttaa, lyödä hanskat tiskiin. Hän oli ajautunut riitoihin siskonsa kanssa erimielisyyksistä noiden yhteisestä talliprojektista eikä projekti ollut todellakaan siis edistynyt, joten myöskin Sirius tulisi asumaan pidempään Shelyesissä. Ei tallissa mitään vikaa ollut: pienessä porukassaan se oli oikeastaan todella viihtyisä ja mukava paikka vaikkei Icarus ollutkaan vielä jaksanut tai tahtonutkaan tutustua muihin tallilaisiin. Puitteetkin olivat siistit ja ratsastustilat hyvät. Tallimatka oli kuitenkin suuntaansa lähes tunnin mittainen nytkin vaikka Icarus oli oppinut ajamaan reitin tehokkaammin kuin kesällä sinne saapuessaan, ja koska Sirius sai tallipaikan sillä ehdolla ettei muiden tarvinnut sen traumoja murehtia niin tallireissuja tuli päivässä vähintään kaksi. Icaruksen täytyi herätä joka aamu neljältä jotta ehti ajaa tallille tehdäkseen orilleen aamuruuan, loimittaakseen sen ja viedäkseen ulos, ja töiden jälkeen hänen täytyi tulla vielä liikuttamaan hevosensa ja hoitamaan se yökuntoon — valmennuksista ja kisoista puhumattakaan. Icarus oli juuri toissapäivänä palannut kisamatkalta Moskovasta, jossa hän oli Siriuksen kanssa sijoittunut Moscow Sim-Star Cupin 110 cm finaaliluokassa toiseksi. Saavutus oli toki upea ja hieno meriitti molemmille, mutta matka oli ollut pitkä eikä Siriuksen ailahteleva luonne tehnyt siitä helppoa. Pronssinen palkintopatsas ei tuonutkaan miehelle niin paljoa iloa kuin mitä hän alkuun oli ajatellut, ja nyt hän tunsi olonsa yhtä alakuloiseksi katsellessaan sitä kuin mitä tahansa muutakin palkintokaappinsa sisältöä. Kaikki mikä oli ollut Icarukselle aiemmin tärkeää tuntui nyt niin kovin turhalta ja pinnalliselta. Mitä varten hän teki tätä? Sitä mies ei todellakaan tiennyt.

Pihalla ei näkynyt ristin sieluakaan. Icarus jäi seisomaan tallin katon alle ja pisti tupakaksi siitäkin huolimatta ettei ollut aivan varma saiko niin tallin tiloissa tehdä. Ketään ei kuitenkaan ollut näkemässä ja vaikka olisikin niin oikeastaan häntä ei kiinnostanutkaan tietää: nyt jos koskaan hermosauhut olivat paikallaan. Icarus katseli pihavalojen kelmeänkeltaisessa valossa kiemurtelevia savukiehkuroita ja laittoi takin nappeja paremmin kiinni hyisen syyssään lipoessa kylmyyttään hänen luihinsa. Musta bemari kiilteli lohduttomana sateen piiskatessa sen kylmää pintaa, kotona odottaisi paperinpyöritystä ja laskuja, ehkä myös pieni viski ja kanavasurffailua niin pitkään että uni kaataisi sohvalle. Elämän oravanpyörä pyöri tahtiinsa eikä hidastanut yrittämisestä huolimatta. Icarus oli lopen uupunut ja väsynyt. Mitäköhän tapahtuisi jos hän ei aamulla tulisikaan tallille? Hoitaisiko joku Siriuksen vai jäisikö se nälkäisenä sisälle? Ei, ei täällä yhtäkään eläintä huolehtimatta jätetä vaikka olisi kuinka kamala käsitellä, se oli varmaa... Siriuksella olisi kaikki hyvin.

Icarus talsi tumpin mutaan nahkasaappaallaan ja lähti kävelemään autolleen. Pihan automaattivalo sammui hänen jäljestään.

Icarus kiinnitti jälleen yhden ruusukkeen lisää kotinsa seinälle. Tällä kertaa kyseessä oli sinivalkoinen ruusuke Suomesta josta ratsukko oli kotiutunut viime viikonloppuna. Kyseessä olivat olleet Rautakruunu-kisat jotka järjestettiin nyt toista kertaa mittaamaan suorituskykyä niin koulu- este- kuin maastoesteradallakin, ja ylpeänä Icarus pystyi kehumaan oriaan kun se kruunattiin Rautakruunu 2014-tittelillä kisojen menestyneimpänä ratsukkona: varsinkin estepuolella Sirius oli loistanut, mutta ei koulusuorituskaan ollut mitenkään huonosti mennyt. Keli oli ollut sateinen ja tuulinen sekä Icaruksen mieli tasan yhtä harmaa kuin taivaalla vellovat pilvilaumatkin, mutta Sirius vanhana kisakonkarina tiesi mitä tehdä ja hoiti homman kotiin puolitehoilla käyvän ratsastajansakin puolesta. Ja mikäpäs piristäisikään näin pimeänaikaan paremmin kuin menestyä kansainvälisesti? Ensin Lokakuussa Moscow Sim Star Cupin kakkossija Venäjällä ja nyt Suomessa Rautakruunun voitto... Oli oikeastaan hyvä että vuodenaika sisarusriitoineen painoi Icaruksen mieltä, sillä muuten hän ei olisi ehkä mahtunut enää egoineen ovista sisään.

Loskainen, harmaa suojasää räntäsateineen ei ollut sitä tyypillisintä mahdollista tammikuuta — ilmastonmuutoksen hyvistä ja huonoista vaikutuksista voidaan yhä kiistellä, mutta kukaan ei voisi enää väittää etteikö se todellakin olisi tapahtumassa. Masentavaan sään masentamaan, punaisten hiusten verhoamaan mieleen ei mahtunut muuta piristävää ajatusta kuin se että Icarus ehtisi luultavasti kuolemaan vanhuuteen ennen kuin lämpeneminen alkaisi aiheuttamaan tulvia ja pakkaamaan ihmisiä päiväntasaajan piiriltä kauemmas pohjoiseen ja etelään. "Ellen sitten ehdi kuolemaan ennen sitä keuhkokuumeeseen" mies ajatteli puoliksi tosissaan pyyhkiessään jalkarättien kokoisia räntähiutaleita kasvoiltaan. Hän oli matkalla kohti maneesia vierellään terhakka ori Sirius, jota taaskaan ei olisi huono sää voinut vähempää kiinnostaa. Ruunikko käveli tyyneesti omistajansa rinnalla, kohottaen päätään vain astuttuaan maneesin suurista ovista sisään nähdäkseen oliko paikalla ketään muita. Ei ollut. Sirius laski pettyneenä päänsä takaisin säkälinjalle ja odotti lähestulkoon tylsistyneen oloisena valojen syttymistä ja ovien sulkeutumista.

Kun Icarus istui taas ties kuinka monennen sadannen — kenties jo jopa tuhannen — kerran ratsunsa mustassa, laadukkaassa koulusatulassa, hän aloitti tutun mantran keskittääkseen ajatuksensa siihen hetkeen. Mies ei ollut sanan varsinaisessa mielessä masentunut, mutta kaamoskausi yhdistettynä perhe- ja työhuoliin eivät ainakaan hänen mielialaansa nostaneetkaan. Surkeat ajatukset ottivat helposti vallan ja häiritsivät jo treenaamistakin, ja koska hänen ratsunsa edellytti myöskin ratsastajalta tiukkaa keskittymistä ja paneutumista tehdäkseen itse samoin, ei Icaruksella ollut muuta vaihtoehtoa kuin hätistää pakkoajatukset pois mielestään vaikka sitten kaikenmaailman "akkojen mindfulness-hömpällä" kuten hän itse harjoitteita nimitti. Syvällä sisimmässään hänellä oli hieman huono omatunto kutsuessaan touhua hömpäksi, tiesihän hän itse varsin hyvin että se toimi, mutta ennemmin egoistimme valitsi sen keuhkokuumeenkin kuin myöntävänsä "pehmentyneen". Ei ikinä! Omm, omm...

Keskittyminen kuitenkin kannatti, sillä vaikka melankolisuus oli välillä vaikea pitää kauempana niin toisaalta mikään ei ollut parempaa kuntoutusta mielialalle kuin tehokas, tavoitteellinen koulutreeni. Valmentajana Icarus oli oppinut vaatimaan oppilailtaan tiukkaa kuria ja tehokasta toimintaa, ja samoja oppeja hän hyödynsi myöskin piiskatessaan itseään. Hän ei antanut periksi tavoitteiden tavoittelussa, oli se sitten kansainvälinen kisasijoitus tai onnistunut harjoitus treenatessa, ja viimeisimmäksi mainitun ansiosta mies oli nytkin täydessä työmoodissa alle vartin päässä aloittamisestaan. Sirius oli sinä päivänä mukavimmillaan ratsastaessa, ori tuntui reippaalta ja kuuliaiselta, se pärskähteli ja pärisi tyytyväisenä heti päästyään ravailemaan kevyttä ravia niin että ottaessaan kangen kunnolla mukaan Icarus sai allensa loistavasti toimivan kauramopon. Sirius oli ehkä aivan täysi p*skapää muuten, mutta jo silkkojen ratsuominaisuuksien vuoksi siitä ei olisi tahtonut kumminkaan luopuakaan. Hieman oli jo Icarus pyöritellyt päässään laittavansa orhinsa ehkäpä jopa tälläkin kaudella jalostusmarkkinoille, ei kai se syntyjään moinen persläpi ollut ja vaikka olisikin niin eihän tammanomistajien tarvitsisi sitä tietää...

Tammanomistajien. Kuten esimerkiksi Thornhild Kristiansen, Icaruksen pikkusisko jonka ajattelu sai miehen sykkeen nousemaan hetkeksi maksimiinsa ja nyrkit puristumaan olemattoman kaulan ympärille niin että Sirius huiskaisi ärtyneenä hännällään tuntuman koventuessa. Se mokoma pikkuinen ituhippi joka on olevinaan kuin paraskin laupias samarialainen vaikka oikeasti kulissien takana tahtoo satavarmasti vain savustaa Icaruksen ulos heidän yhteisestä talliprojektista niin että saisi veljensä osuuden siitä kuin tarjottimella! Se pieni lammas joka tahtoisi pitää tallin kaikille avoimena ratsastuskouluna niin että kaikki isien ja äitien pikku herrantertut pääsisivät ratsastamaan naisen karvaisilla issikoilla — millä ei niinkään ollut väliä — kuin myös Icaruksen kalliilla ja vaativilla puoli- ja täysverisillä, joilla taasen oli paljonkin väliä! Se pieni loiseläjä joka houkutteli veljensä käyttämään vanhempiensa perintörahat yhteiseen yritykseen, joka tuntui kyllä teoriana loistavalta mutta osoittautuikin käytännössä kaikeksi muuksi. Alkuun puhe oli ollut siitä että Thornhild olisi pitänyt samoissa tiloissa omilla hevosillaan ratsastuskoulua samalla kun Icarus omalla puolellaan pihaa pitäisi yksityis- ja kilpatalliaan, mutta jotenkin neidin puheet olivat kääntyneet nyt niin että myöskin velipojan olisi uhrattava hevosena ratsastuskoulun käyttöön ja toista tallia ei rakennettaisi, molemmat taloudellisista syistä. Ja katin kontit! Icaruksen oli laskettava hetkisen ajan kymmeneen useampaan otteeseen jotta sai mielensä tyyntymään niin että harjoituksia voisi jatkaa ja Siriuskin rauhoittuisi. Ori luki kuin peili ratsastajaansa, ja tällä hetkellä peilikuva ei ollut erityisen seesteinen.

Icarus oli saanut toimet valmiiksi ja oli juuri sopivasti kävelemässä bemarilleen kun illan ensimmäiset hoitajat alkoivat valumaan tallille. Mies sytytti tupakan (minttu, light) nahkakäsineensä suojatessa hentoista liekkiä räntäsateelta ja marssi pitkin harppauksin autolleen. Ratsastuskoulu ei ollut luonnollinen ympäristö miehelle joka ei tahtonut olla sosiaalinen eikä tykännyt lapsista, saati sitten teineistä, mutta hän oli silti kiitollinen siitä että oli saanut jäädä Shelyesiin ongelmahevosensa kanssa vaikka alkuun puhe oli ollutkin vain kesästä. Ennemmin vaikka 24/7 teinityttöjen keskellä kuin puoltakaan minuuttia siskonsa seurassa.

Hämärän huoneen keskellä istui yksinäinen mies.

Jousi tapaili kieliä sormien koskiessa suorastaan rakastavasti sellon sorjaa kaulaa.

Kaikki oli kesken, Thornhildin kanssa yhteiselo vaikeaa, Icarus kahden tallin loukussa. Sirius menestyi mutta tuhat muuta projektia oli aluillaan, rahat loppuu, visioita ei ehdi toteuttamaan kun niitä tulee jatkuvasti lisää ja parempia. Ajatukset juoksivat, laukkasivat, hermot ylikuumenivat. Vasta tänään Icarus oli itkettänyt ratsastajia tunnillaan; Kyyneleet olivat hänelle trofee, kuten myös jokainen henkinen piiskanisku oppilaiden pään päällä. Euforinen tunne vallasta seurasi jokaista sivallusta. Jokainen vihainen vanhempi oli oiva lisä ceeveehen. Jokainen sitkeä, teräksinen oppilas joka rankkautui Icaruksen piiskaamisesta ja loppumattomista vaateista huolimatta kisatilastojen kärkiin, vielä parempi.

Varma pieni liike jousta liikuttavassa kädessä, kuinka ääni muuttui. Se laski, se nousi, venyi, puristui kasaan. Elämäkin muuttui jatkuvasti, sen pieni virta muuttui pauhaavaksi koskeksi pienestäkin muutoksesta pinnan alla. Kaikki painoi päälle, antaa painaa vaan: Icarus ei enää välittänyt. 'Eilinen on mennyt, huomisesta emme tiedä, tänään ohjaa Herra' sanoi vanha kansa. Murheilla päänsä vaivaaminen... turhaa.

Tänään oli vain mies ja sello.

Oli kulunut jo lähestulkoon tasan kaksi vuotta siitä, kun Icarus hirviöorheineen muutti Shelyesiin. Siitäkin huolimatta mies ei edelleenkään tuntenut tallista lähestulkoon ketään, eikä kukaan tuntenut häntä — paitsi tietenkin orjapiiskurina ratsastuksenopettajana ja turhantarkkana yksärinomistajana, kuin kliseisimmästä nuorten hevoskirjasta konsanaan.

Ilta oli jo pitkällä ja päivän tunnit ohitse kun Icarus saapui Shelyesiin hoitamaan hevostaan, vahingossakaan hän ei tahtoisi joutua sosiaaliseen kanssakäymiseen kenenkään kanssa. Polttaessaan savukkeen parkkipaikalla (oliko maku tällä kertaa aavistuksen kanelinen?) hän skannasi katseellaan tallipihaa muita ihmisiä etsien: ei näkynyt, hyvä. Aurinko vilkutteli puiden takaa yötoivotuksiaan ja polttiaiset pörräsivät ilmassa Icaruksen marssiessa nahkakengillään talliin, napaten narun ja leipäpalan, lähtien sitten suunnistamaan kohti pientä laidunta jossa ruunikko ori laidunsi yksinään.

"Sirius!" Icarus huusi rapistellen kuivuneita leipiä toisiaan vasten. Ori kohotti päätään selvästi puntaroiden, olisiko vaivan arvoista tulla. Leipien rapistelu kävi kuitenkin vastustamattomaksi, jolloin sinisilmäinen komistus lähti rennolla ravilla kohti portilla seisovaa miestä. Se pysähtyi muina hevosina omistajansa eteen hamuamaan leipää, eikä niitä rouskutellessaan edes huomannut jääneensä kiinni; kohtaloonsa tyytyneenä se otti suuhunsa ketjun ja seurasi Icarusta pois laitumelta.

Sitoessaan Siriusta käytävälle kaksin puolin Icarus mietti kuinka pitkän matkan hän onkaan jo orin kanssa kulkenut. Hän — ja hänen lihansa, ei sen puoleen — muistivat erittäin hyvin ensimmäiset vuodet epäluuloisen epelinsä kanssa, epelin jonka etupää puri, takapää potki ja loppu runnoi seinää ja lattiaa vasten minkä ehti pienimmästäkin signaalista. Välillä Icarus oli kieltämättä epäillyt päätöstään ostaa hevosen, joka kapasiteetistaan ja komeasta ulkomuodostaan huolimatta oli yksi rasittavimmista jästipäistä koskaan, piestyn menneisyyden pilaamana ja agressiiviseksi muuttamana. Mutta nyt hän ei voisi olla tyytyväisempi valintaansa: Sirius ei edelleenkään ollut helpoin hevonen, mutta se luotti omistajaansa jo sen verran ettei jokaisesta kädennostosta lähtenyt tappoaikeilla liikkeelle. Ratsunakin se oli vuosien saatossa hieman pehmennyt ja menettänyt kovapäisyyttään, tai ehkäpä kaksikko vain oli onnistunut hitsautumaan yhteen. Joka tapauksessa, menestystä oli tullut ja tulisi varmasti vielä lisääkin. Kantakirjaus, PKK-valio, Piirrosmuotovalio... Kymmenittäin sijoja kenttä- ja rataestekisoista, osa arvokisavoittoja... Icarus taputti Siriuksen kaulaa ylpeänä ja ihaili saavutuksiaan sen kanssa. Aivan sama vaikka koko talli pitäisi oria hulluna, se oli silti paras hankinta mitä Icarus oli koskaan tehnyt! Vaikka muutaman varpaan ja yhden kylkiluun olikin onnistunut murtamaan...

Tänään Icarus ei aikonut enää ratsastaa. Hänellä oli ollut pitkä päivä takana Lumoksessa, eikä mieli tehnyt nousta satulaan siinä pelossa että hän vain väsyneenä vihastuisi ja veisi puuskallaan treenejä taaksepäin. Nauttikoot Siriuskin laidunlomastaan, sille oli muutenkin ehkäpä kesemmällä tammoja tulossa vieraaksi ja siinähän sille kuntoilua riittäisikin. Hieman jo Icarus oli haaveillut itselleen orin jälkipolvea seuraavaksi kisatykiksi... Mutta kaikki aikanaan... Hän suihkutteli hyönteismyrkyt, irrotti narut ja lähti taluttamaan puoliveristä Sirius-monsteria takaisin laitumelle. Aurinko oli jo vajonnut metsän taa.

Unelmat, pienet tai suuret, eivät toteudu ellei joskus ota härkää sarvista ja lähde tekemään niiden eteen jotain: tunnetusti peukaloiden pyöritys ja ihmeen odottaminen harvoin tuottaa tulosta. Vasta eilen Icarus oli haaveillut itselleen Siriuksen jälkikasvua, ja tänään Lumoksessa Fiida oli tullut kiimaan. Oli se sitten loistava sattuma tai kohtalon merkki hyvästä ideasta, niin joka tapauksessa tänään Icarus myöskin pakkasi tamman autoon ja lähti pikatreffeille Shelyesiin. Matka ei ollut onneksi pitkä tallien sijaitessa lähellä toisiaan, joten deitti ei tulisi varmasti jäämään tämän viikon viimeiseksi. Varsinkin Fiidan kanssa oli parasta pelata varman päälle, sillä vaikka se olikin aina aiemmin tiinehtynyt hyvin niin oreja kohtaan tämä Herneprinsessaksikin kutsuttu kaunotar oli varsin kitsas. Se ei pitänyt liian innokkaista lähentely-yrityksistä ja tuntui sietävän miessukupuolta vain sen verran mitä jälkikasvun saaminen vaati, ei enempää. Viimeksi Sirius oli saanut muutamaan otteeseen kaviosta ennen kuin rauhoittui hieman ja jätti turhat, rajut manööverit pois, joten toivoa sopi että ori muistaisi yhäkin oppinsa.

Toukokuun päivä oli lähes helteinen. Ilma seisoi, aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja hyönteiset surisivat. Kun Fiida asteli rampilta alas, sen ilme kertoi kyllä tamman muistavan tämän paikan. Ei kai taas vaan se ori...

Kyllä vain, juuri se. Fiida ei näyttänyt tietävän miten reagoida kun Sirius ilmoitti saapuvansa paikalle kimeällä hirnunnalla ja tömistelyllä. Tamman mielenliikkeet kun tunnettiin, se sai seisoa yksin pienessä hiekkatarhassa vapaana Siriuksen pöhistessä narussa aidan toisella puolella: Icarus oli oppinut luottamaan siihen että kimo kyllä kertoisi milloin se olisi henkisesti valmis kohtaamaan itseään täynnä olevan orin, siirtymällä itse vapaasta tahdostaan lähemmäksi. Kuten nytkin lopulta kävi, vaikkakin yli vartin Fiida siirtoaan pohtikin. Se katseli epäluuloisena Siriusta joka härnäsi, huusi ja tömisteli, samaan aikaan kaikkea, pyöritteli korviaan ja pyöri paikallaan selvästi tietämättä antaisiko, vai antaisiko sittenkin pelkkää hammasta ja kaviota. Hikipäiset ja jännittyneet ihmiset olivat jo melkein luovuttamassa kun Fiida vihdoinkin päätyi ratkaisuunsa ja tarjoutui ottamaan sulhasehdokkaan vastaan. Hiki virtasi ja hiekka pöllysi kun tamman pintelöinti siistittiin ja päähän pistettiin nahkapäitset, kiikutettiin harjauspuomille ja sidottiin kaksin naruin päitsistään kiinni, kolmannen ollessa vielä Jassun kädessä. Liika varmuus ei ollut ikinä, no, liikaa, tämän tamman kanssa! Ja vaikka joku olisikin sitä mieltä ollut aiemmin, niin viimeistään nähdessään Fiidan polkkaamisen Siriuksen saapuessa perästä paikalle komean huudon saattelemana, ei voinut todeta kuin että toinenkin pitelijä olisi ehkä ollut paikallaan.

Toimitus oli ohi yhtä nopeasti kuin alkanutkin, ja Fiida piti huolen että Sirius poistui paikalta niin nopeasti kuin jaloistaan pääsi heti kun vain pystyi. Ruunikko-oria ei daamin tulisuus tuntunut kuitenkaan haittaavan, vaan varsin tyytyväisen näköisenä se seurasi liinaa pitelevää Icarusta takaisin talliin. Vielä tallista kuului kimeää hirnumista: nähdään ylihuomenna, Sirius varmasti hyvästeli. Fiidalla oli vielä pitkä viikko edessään...

Aina kun sitä kuvittelee ettei tästä hevosesta voisi olla ylpeämpi, niin aina ori silti vain osaa yllättää. Vain muutama viikko sen jälkeen kun Fiida oli onnistuneesti ja ongelmitta varsonut komean orivarsan Siriuksesta, kävi ratsukko Saksassa voittamassa vuoden Power Jumpin kokonaan plakkariinsa. Vaikka kisoihin toki oltiinkin valmistauduttu, niin Siriuksen kisaura alkaa olemaan loppusuoralla eikä sen kanssa enää paahdeta niin tavoitteellisesti kuin aiempina vuosina. Voitto tulikin siis hyvin iloisena yllätyksenä, koska vaikka sitä tietenkin lähdettiin tavoittelemaan niin jo pelkästään palkintosija näin suurissa kisoissa olisi ollut matkan arvoinen.

Sirius majaili viikon verran ennen kisoja Zenissä, ja välipysähdys Latviassa tuntuikin tehneen orille hyvää. Se oli valmistelevissa treeneissä vahvan oloinen, ja vaikka Icarus ei tallin omistajien kanssa ehkä niin toimeen tule — hänellä ja Iivarilla on vahvasti menneisyydestä jotain hampaankoloissaan — niin ympäristö ja valmentautumismahdollisuudet olivat aivan toista luokkaa kuin kotona. (Tai sitten ruoho on vain aina vihreämpää aidan toisella puolella...) Joka tapauksessa ori oli huippuvireessä päästyään kisapaikalle Breawaan, ja se tuntui niin omassa luokassaan kuin finaalissakin niin varmalta että jonkinmoinen ruusukesija oli takuulla tulossa. Oli tiimin ilme silti näkemisen arvoinen voittajaratsukon julkaistuessa...
__________________________________________________

Icaruksen kädet hikosivat ja tuntuivat voimattomilta, häntä jännitti niin että suorastaan heikotti. Ei, nyt ei oltu lähdössä radalle: mies istui yhtä hikisen ratsunsa satulassa jäähdyttelypuolella, puhdas finaaliuusinta takanaan. Hän oli jo varmistanut itselleen vähintään kolmoissijan, mutta riippui aivan muista ratsukoista että minkä värinen ruusuke loppujen lopuksi mukaan tulisi. Ja se jos mikä oli hermoja raastavaa, kun lopputulokseen ei voinut enää itse mitenkään vaikuttaa — rata meni miten meni, jos joku yltäisi parempaan niin sitten yltäisi. Kunnianhimoisesti Icarus kuitenkin pystyi jo suorastaan maistamaan kultasijan kielellään... Pieni kimotamma Bonnie KN saapui pois radalta kuuluttajan toitottaessa nollaa virhepistettä yleisön huudon ja aplodien säestämänä. Icarus katsoi hivenen happamana kuinka simpsakka ratsukko käveli heidän ohitseen maireina kuin naantalin auringot. Jos hän oikeasti oli Siriuksen kanssa hävinnyt näin arvokkaissa kisoissa suorastaan poniksi laskettavalle kirpulle, niin hän ei enää ikinä kisaa. Tai ainakaan vähään aikaan. Tai ainakaan sillä viikolla. Alkuviikolla. Sirius jännittyi ratsastajan käsien  puristuessa vaistomaisesti nyrkkiin. "Pakkoko heidän on noin pantata tuloksia, ei tässä ole koko päivää aikaa. Miksei tulostaulu näy muuten tänne? Ihme touhua" Icarus jupisi tyypilliseen tapaansa siskolleen Thornhildille ratsastaessaan tuon ohitse omasta mielestään jo tuhannetta kertaa. Thornhild ehti vain pyöräyttää silmiään vastaukseksi, kun heidän aputyttönsä Edna ravasi paikalle silmät loistaen. Myös hänen poskensa hohtivat kuin kaksi jouluomenaa, joista molemmat sisaruksista osasivat päätellä merkittäviä uutisia ennen kuin vaaleaverikkö ehti suutansa avatakaan — heidän päättelykykynsä oli siis hyvin nopeaa, sillä samalla hetkellä kun Edna näki porukkansa, hän alkoi loikkimaan käsiään huitoen niin että vierellä kulkenut ratsukko oli pyllähtää säikähdyksestä. Pahat katseet eivät vaimentaneet häntä, eivätkä myöskään riemusta ilakoivia Kristianseja tulosten ollessa kuulemma selvät: Sirius oli kruunannut uransa Power Jumpin voitolla! Ori pärski levottomana Icaruksen heiluttaessa nyrkkejään ilmassa ja brofistatessaan siskoaan ja jokaista joka vastaan tuli, tahtoi tuo tai ei — nyt oli juhlan paikka!

Icarus oli voittanut lukuisia kertoja lukuisilla eri hevosilla: jo pelkästään Siriuksen kanssa hän oli ollut Suomessa vuoden 2014 Rautakruunu, ja Venäjälläkin hän on kerran kisannut ja silloinkin tuonut Moscow Sim Star-kolmoispokaalin kotiin. Mutta koskaan ennen ei ollut palkintojenjaossa ollut sellaista tunnelmaa kuin sinä poutaisena päivänä Saksassa, Breawan kisa-areenalla, varmasti satojen salamavalojen välkkyessä ja onnentoivotusten saartamana. Katsomon mylvintä ei ollut ikinä aiemmin kuulostanut niin korviahuumaavalta ja mukaansatempaisevalta kuin juuri silloin, juuri sillä kunniakierroksella. Icarus tuuletti niin että oli menettää tasapainonsa Siriuksen nakatessa äkäisesti niskojaan mielipiteenään mokomasta humputuksesta, mutta se ei menoa haitannut — lisää vauhtia, musiikki kovemmalle, vielä kerran! Hän oli saavuttanut jotain, mitä ei olisi kahdeksan vuotta sitten voinut kuvitellakaan saavuttavansa ostaessaan kunnianhimoisuuksissaan niin pahapäisen hevosen ettei siitä olisi fiksumpien mukaan ollut kuin makkaraksi, kitkeräksi sellaiseksi.

Onneksi olivat väärässä.

(Kirjoitettu ensin Talliposti Z:aan)

Lauha aamupäivä, joka muistutti enemmän huhtikuuta kuin tammikuuta, oli hiljainen kun Amelie Chaput käveli kivettyä tietä pitkin takaisin Dzelzainin linnanpihalle Saulkrastissa, Latviassa. Hän oli ollut pilkkuun asti juhlistamassa ystävänsä syntymäpäiviä, ja matkasi nyt samoilla silmillä töihin.

Siksipä hänen piti hieraista silmiään nähdessään Icaruksen taluttavan valkopäistä Sirius-oriaan pihalla seisovaan traileriin. Ei, se ei ollut väsyneiden näköelimien tuotos: mies todellakin oli lähdössä, ja tavaroiden määrästä päätellen ei pelkälle kisamatkalle.

Amelie ei tiennyt miten reagoida. Icarus oli suorasukainen ja hiljainen, mutta siinä missä hänen pomonsa Iivari laukoi kylmiä totuuksia, oli tämä hänen punahiuksinen vastineensa välillä suorastaan ilkeä. Siinä mielessä häntä ei siis tulisi ikävä. Toisaalta taas Icarus oli nähnyt Ameliessa jotain mitä muut eivät olleet, tarjonnut jopa työpaikkaa. Tarkoittiko tämä että työtarjous oli rauennut? Vai ei kai Amelie joutuisi nyt päättämään... Ennakkovaroitus olisi ollut kiva.

"Huomenta" Amelie tervehti, jatkaen rohkeasti heti vastausnyökkäyksen saatuaan. "Pitkä reissu tulossa, vai?"

Icarus ei heti vastannut mitään, oikoi vain Siriuksen suitsia.  Hän selvästi puntaroi, miten paljon kannatti paljastaa.
"On. Lähden kotiin."
"Norjaan?"
"Niin."
Amelie ei osannut sanoa mitään, tai ei oikeastaan kehdannut. Tuhannet kysymykset risteilivät hänen päässään: miksi Icarus lähti? Ja näin salamyhkäisesti? Entä mihin Boo ja Gina, Icaruksen estetammat, menevät, vai matkustavatko ne vain toisella autolla? Brunette seisoi typerästi paikallaan tuijottamassa miten Siriuksen pintelöity häntä hävisi nostetun rampin taakse.
"Eikös sinun pitäisi tehdä jotain?" Icarus kysyi painaessaan salpoja kiinni. Amelie ei hätkähtänyt rivien välien vihjatusta poistumiskäskystä, vaan enemmänkin terästäytyi avaamaan suunsa.
"Etkö otakaan minua töihin?"
Sanat tipahtivat suusta hallitsematta: ulos piti tulla jotain aivan muuta, vähemmän itsekästä. Amelie katsoi kuinka Icarus suoristi valittaen selkänsä nostettuaan painavan, puisen hoitopakin tavaratilaan, kääntyi ja katsoi tallityttöä ensimmäistä kertaa kasvoja kohden. Olipa miehellä kirkkaat ja terävät meripihkasilmät.
"Tulisitko sinä? Voit tulla tammojen kanssa samalla kyydillä, ne haetaan huomenna meidän perään."

Amelie katseli miehen kasvoja, joilla oli — vai kuvitteliko hän vain — aavistuksen toiveikas ilme. Korkean hiusrajan alta näyttivät rypyt hieman silonneen, ja jokin noissa terävissä piirteissä pehmeni.
"Minä... Tuota..." Mitä tähän voisi vastata? Kävi juuri kuten Amelie oli pelännytkin: päätös pitäisi tehdä nyt, heti, ilman ennakkovaroitusta. Kiitti vaan.
"...Tahtoisin kyllä kovasti, et uskokaan miten paljon, mutta en voi lähteä näin. Se ei ole oikein. Minä... En tiedä, en vain... no..."
Amelien sanat hiipuivat soperrukseksi. Icaruksen katse kovettui, hän murahti ja kääntyi äkäisesti paukauttamaan tavaraluukun kiinni.

"Olet aivan samanlainen pettymys kuin Iivari. Tulette varmasti hyvin toimeen," punatukka äkäili viimeisiksi sanoikseen ennen kuin käynnisti mustan bemarinsa.

____________________________________________________

Samana iltana Vitaliya oli penkomassa Iivarin työhuoneen hyllyjä tilikirjojen toivossa. Hän oli armottoman huono kaikissa talousasioissa, ja joutui nyt jälkikäteen toimittamaan tietoja kirjanpitäjilleen selvitettyään ensin mitä laskelmia he edes tarvitsivat: normaalisti Iivari oli hoitanut nämä asiat, joten Vitaliya-parka oli aivan hukassa.

Lopulta hän löysi tavoittelemansa mustakantisen kirjasen. Helpottuneena tuo kääntyi ympäri, kun silmiinsä pisti tammisen työpöydän päällä makaava kirje. Sen päällä ei lukenut mitään.
Vitaliya taisteli sekunnin verran itseään vastaan, mutta huomattuaan ettei kuorta oltu sinetöity, hänen oli luovutettava sisäiselle Ulla Taalasmaalleen. Pieni kurkkaisu vain...

Kuoren sisältä paljastui lyhyt, koreilematon kirjoitus. Käsiala oli Icaruksen. Vitaliya istahti alas sydän pamppaillen: tuntui kuin hän olisi tirkistelemässä jotain intiimiä, vain kahden välistä keskustelua... Olo oli kuin teininä vessajuoruja jakaessa. Ehkä viesti myös valottaisi Icaruksen äkkinäisen lähdön syitä: mies oli eilen sen enempiä selittämättä purkanut tallipaikkasopimuksen ja ilmoittanut hevosten lähtevän viimeistään viikon kaksi aikana, ei enempää. Vitaliya ryhtyi ahmimaan tekstiä tiedonjanoisilla silmillään.

Iivari,
kun luet tämän, olen jo muualla. Jo toistamiseen työnnät minut luotasi, enkä kolmatta kertaa tahdo kokea. Olit oikeassa: me emme mahdu samalle tontille, emme nähtävästi edes samaan maahan. Säästän sinua tuhlaamasta ilkeitä sanojasi lähtemällä ennen paluutasi.

Ymmärrän vihasi, mutta eikö katkeruudesta olisi jo aika päästää irti? Vai aiotko kantaa sitä mukana koko iäisyyden? En ole itse paraskaan aiheesta saarnaamaan, mutta minä sentäs yritän tehdä sille jotakin. Tuskin koskaan tulen sinusta enää välittämään, mutta olen valmis jättämään menneisyyden taakseni. Kehotan sinua tekemään samoin.
Voi hyvin,
Icarus

Vitaliya taitteli paperin takaisin kuoreensa ja asetti sen pöydälle odottamaan oikeaa lukijaansa. Iivarin pitäisi viimeistään keväällä palata, ja hänelle sanat ehkä aukeaisivat. Salalukijalle ne herättivät enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia.

__________________________________

Seuraava päivä Lofooteilla oli kirkas, viimaisa. Talviaurinko pisti Icaruksen silmiin hänen kantaessa viimeisiä laatikoita autosta talliin. Sirius kiljui karsinassa ulkona oleville hevosille: tunnistikohan se vielä näiden vuosienkin jälkeen tuttuja naamoja? Icarus ainakin teki niin: hän muisti osan tallin hevosista vielä nimeltäkin, ihme kyllä. Tuolla oli kaunis Feitli-tamma, ruunivoikon poniruunan nimi taisi olla Aage? Dimonaa ei ainakaan ollut voinut unohtaa. Hassua kyllä, kaksijalkaisista Icarus muisti vain Jassun... Hän oli ollut enemmän tekemisissä Shelyesin nelijalkaisen väen kanssa.

Siihen saattaisi tosin tulla pian muutos. Icarus oli mennyt lupautumaan valmentamaan kenttäratsukoita, ja niin paljon kuin häntä karsastikin ajatus sosiaaliseen leipätyöhönsä palautumisesta, oli rahat elämiseen ja Siriuksen pitämiseen jostakin taiottava. Ehkä näin oli kuitenkin parempi: ei mies ollut viihtynyt Keski-Eurooppaa kiertäessään, ja syrjäisille Lofooteille palaaminen tuntui kuin olisi tullut kotiin. Asetellessaan tavaroitaan takaisin tutuille paikoille, kävellessään läpi tämän karsinarivistön ties monennenko sadannen kerran elämässään... Se kaikki tuntui yllättävän hyvältä. Icarus ei ollut persoona jonka kuvittelisi viihtyvät muualla kuin omassa nihilistisessä yksityistallissaan, mutta näin vain hän oli palannut takaisin Shelyesiin — ja nautti siitä.

Kevään lämmin aamuaurinko hiveli kasvoja, kun Icarus ratsasti Shelyesin pihaan. Hän oli käyttänyt aamun luppoajan hyödyksi maastoilun muodossa, ja pärskivästä, kaulaansa oikovasta Siriuksesta päätellen myös ori oli kaivannut pientä retkeä. He olivat kiertäneet yli tunnin lenkin vaihtelevalla nopeudella, eikä käynyt kieltäminen että se jos mikä oli käynyt treenistä: olisipa Icarus tajunnut käyttää maastoilua enemmän hyödyksi Siriuksen kisavuosina. No, vahingosta viisastuu, ehkäpä hän tulevat kilparatsut osaisi kierrättää välillä ratojen ulkopuolellakin.

Aika toimii kummallisesti. Siitä oli vuosia aikaa, kun Icarus oli viimeksi ratsastanut näissä maisemissa: silti hänestä tuntui jylhiä maisemia katsellessaan kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Sekä mies että hevonen tuntuivat muistavan reitit ulkoa. Tämä oli koti. Miksi Icarus oli kuvitellut kaiken olevan parempaa Keski-Euroopassa? Olihan täältä toki pitkä matka kaikkialle ja sääolot rajoittivat treenikautta, mutta... Ei siinä ollut järkeä, mutta pohjolan asukit kyllä tiesivät mitä Icarus tarkoitti.

Sirius mukelsi kuolainta ratsastajan loikatessa oritallin edessä alas. Ratsu seisoi tyyneesti paikoillaan, katseli ehkä hieman syrjäsilmällä kuinka jalustimet nousivat ylös. Orista ei koskaan tulisi mitään luottohevosta, mutta olihan se kieltämättä nykyisin paljon helpompi ja rauhallisempi kuin tullessaan. Ei voinut sanoa että Sirius varsinaiseti luotti ihmisiin, mutta ainakaan se ei olettanut varsinkaan tutuista naamoista heti pahinta. Vieraiden seurassa puokki oli yhä puolustuskannalla, mutta Icarus uskalsi jo varsin vapaasti sitä hoitaa, ilman pelkoa lihaan uppoavista hampaista tai kavioista. Shelyesissä Sirius oli kaikista rauhallisin: syrjäinen sijainti ja rauhallinen ympäristö sopivat sille mainiosti. Ei se Lumoksessa tai Zenissäkään mitenkään hurja ollut, mutta selkeästi stressitasot nousivat suurilla talleilla joissa sekä hevoset että ihmiset vaihtuivat tiuhaan.

Tallipiha oli hiljainen: näin aikaisin aamusta ei tallilla ollut vielä paljon väkeä. Jassuun Icarus oli törmännyt lähtiessään maastoon, mutta muita ihmisiä ei vielä näkynyt — kuten ei yleensäkään Icaruksen tallivierailuiden aikana, sillä hän valitsi aina hiljaisimmat ajat. Hoidettuaan kaikessa rauhassa ratsunsa ja vietyään sen tarhaan jatkamaan heinänpupellusta, nilkutti Icarus hakemaan kävelykeppinsä karsinan edestä ennen kuin katosi häpeänurkan taakse maistelemaan jälleen uutta tupakkamakua. Kuivatulla ananaksella siivitetty sätkä viihdytti miestä tuon odotellessa Jassun palaavan Brellan parista, sopiakseen tulevasta kenttäkurssista. Nyt nimittäin jos koskaan punatukka kaipasi lisätienestejä: hän kaipasi jo muita ratsujaan ja tarvitsi pätäkkää kunnostaakseen Lumoksen hieman rupsahtaneita tiloja. Cino, Boo ja Demi olivat nimittäin jääneet Osloon ylläpitoon ratsuttajalle, ja Icarus tahtoisi saada jo tiiminsä taas kasaan. Sirius sen sijaan saisi viettää eläkepäivänsä loppuun saakka Shelyesissä: mies tunsi olevansa sen velkaa orille, ettei tuon tarvitsisi enää koskaan muuttaa minnekään.

Pihalta kuului islanninhevosen nopeat askeleet. Icarus tumppasi tupakan (ei ollut kyllä hänen makunsa, ananas) ja lähti harppomaan kävelykeppeineen Jassun luokse.

@Ella-Amalie

Mikään ei voita ääntä joka lähtee kengitetyistä kavioista tallin käytävällä. Sitten tosin on tekijöitä jotka vähentävät tuon äänen nautittavuutta: tyttöringin kikatus ovella, kovaääninen rymistely pihalla, möyhöttävä hevonen… Kevät ei nimittäin ollut mitään helpointa aikaa Siriukselle, jonka ainoa tehtävä tuntui sinä aikana olevan pelotella kuvittelemansa kilpailijat silkalla machoaurallansa. Karsinasta ohikulkijalle silmiään pyöräyttänyt Arne sai puoliverisen kipon menemään täysin nurin, ja jos Icaruksella olisi ollut pientäkään taipumusta häpeilyyn, hän olisi ollut naama punaisena tyttöjen lopettaessa juttelunsa katsellakseen orin ja miehen henkistä (ja vähän fyysistäkin) painia karsinan numero 16 kohdalla. Arne aivan satavarmasti lällätteli aiheuttamalleen polemiikille, kun Sirius koitti silkalla raivolla puskea kaltereiden läpi. Hevosen raspikurkkuinen huuto ja kolina kaikuivat oritallissa.

Punaiset hiukset hapsottivat jokaiseen suuntaan Icaruksen nyhtäessä uhoavan ratsunsa pihalle.

“Sinäkin vanha ukonrähjä, jaksat ölistä tuolleinsa…” mies puhutteli oria, joka pää pystyssä ja rinta rottingilla pysyi juuri ja juuri taluttajansa vierellä. Eihän 19 ollut ikänä vielä paljon mitään terveelle hevoselle, mutta jotenkin Icarus oli olettanut — toivonut — että Sirius tyyntyisi kun vuosia kertyisi. Hah! Vuoden vitsi.

Maneesi oli tyhjä ja hiljainen, kuten suunniteltu. Ei Icaruksella ollut mitään seuraa vastaan, päinvastoin, hän mielellään esitteli itseriittoiseen tapaansa hevosiaan ja niiden taitoja. Tänään ei kuitenkaan ollut sellainen päivä jolloin olisi huvittanut pyytää joka askeleella hevosta takaisin kuulolle, ja luultavasti siitäkin huolimatta aiheuttaa aikamoista meluhaittaa Siriuksen pitäessä huolen siitä ettei toinen ratsu nyt vahingossakaan sattuisi unohtamaan tuon olemassaoloa.
Nyt kapeat korvat kääntyilivät pihalta kuuluvia ääniä seuraten, mutta sentäs hiljaa. Icarus sai aivan rauhassa kiivetä satulaan ja miettiä päivän agendaa, näin sopivan viimetinkaan.

Juuri kun alkuverryttelyt olivat pohjustaneet alun impulsioteemaiselle treenille, maneesin ovi avautui. Hetkessä Siriuksen tyyneys oli poissa, kun öykkärivaihde iskeytyi päälle Figaron osuessa näkökenttään. Icarus tunsi pullistelun satulan alla, korskeat askeleet, ennen kaikkea sen kamalan korviaraastavan hirnumisen joka tunkeutui kohta jo hänen uniinsakin. Ella-Amalie pysähtyi sen näköisenä ettei tiennyt, kannattiko tähän soppaan sekaantua — ehkä ei.

Hänen ei lopulta tarvinnut tehdä päätöstä, sillä Icarukselle riitti. “Lähden pois,” ja näin möyhöori tanssitettiin kylkimyyryä pihalle. Selässä eläväisintä oli liehuvat takinliepeet: miehen kasvot olivat niin mitäänsanomattoman kyllästyneet että naama olisi mennyt mannekiinista.

Nuori jäi poneineen maneesiin, kun Icarus kehitti pikaisen B-suunnitelman ja ohjasi ruunikon maastoon. Ehkä se olikin parasta: kuin lumottuna Sirius rauhoittui päästyään puiden siimekseen. Muut hevoset ja muu maailma lakkasi, ja hetken aikaa ratsukko oli taas harmoniassa.

Keväinen aamupäivä oli lämmin, aurinko hyväili kasvoja ja sai mustat jouhet kiiltelemään. Hokit narisivat paikoin jäätä vasten, kova lumi rohisi. Vaikka metsäpoluilla hangella oli jo kova kantopinta, Siriusta rouheus ei vaivannut. Se ei ollut koskaan se hevonen, jota haittasi pieni epämukavuus, kolhutkaan. Jääpintainen lumi tuntui tuovan sille enemmänkin iloa, ainakin sen perusteella että useammin kuin kerran ori pysähtyi kauhomaan etukavioillaan ja rikkomaan pintaa. Räks, räks, räks!

Talliin palasi huomattavasti freesimpi ratsukko kuin mitä siitä tuntia aiemmin lähti. Tai ainakin sen verran, kunnes Sirius näki jälleen Arnen harmajan naaman.

Se oli se kevät.

Sirius oli jo harmaantunut. Sen silmät olivat hieman painuneet, selkä sitäkin enemmän, ja katseessa oli sellaista vanhan hevosen viisautta.

Mutta sielu metusalemilla ei ollut viisastunut päivääkään. Se saattoi olla viikkoja, jopa kuukausia, omanarvontunteva mutta suhteellisen helppo hevonen, sellainen normaali viriili vanhus. Kunnes kerrankin taluttaja herpaantuu katsomaan puhelinta, ratsastaja miettii seuraavaa siirtoa sekunnin liian pitkään, kuusenoksat humisevat väärään tahtiin tuulessa... Silloin, ja yleensä aivan liian myöhään, Icarus muisti miksei pitänyt Siriusta omassa tallissa. 24/7 samalla tontilla orin kanssa olisi aivan liikaa.

Yksi näistä kiroilun ja kavionpaukkeen täyttämistä hetkistä oli juuri saatu kunniattomaan päätökseensä. Icaruksen valkoiset ratsastushousut olivat hiekkaiset ja vierellä pörräävä ori vaahtosi: se oli yrittänyt lähteä Vennin perään, ja nykäistessään terävästi kuolaimesta Icarus tiesi virheensä vasta kun se oli jo tehty. Sirius kavahti, kääntyi, pukitti päin ja otti ritolat ennen kuin taluttajan takamus oli ehtinyt edes maata pöllyttämään. Mikäli naruna ei olisi ollut juoksutusliinaa, pihalla kirmaisi nyt vapaa Sirius. Jo pelkkä ajatus hapotti.

Niin pitkään Sirius oli Icaruksen ratsu ollut, eikä hän vieläkään osannut pitää kärkästä luonnetta aisoissa sen kanssa — ei vaikka tiesikin kerjäävän verta nenästään. Kaikki eivät vain oppineet. Nyt lonkkaa jomotti niin ettei murtuma varmasti ollut kaukana: onneksi vanhuudenvaivoista kärsi vasta hevonen, ei omistaja. Komea mustelma kyllä siitä silti varmasti seuraisi.

Icarus ontui aina. Siksi käytävällä vastaantullut Janni ei, luojalle kiitos, osannut epäillä mitään. Hän silmäili likaisia ratsastushousuja, mutta ei takertunut tervehdystä enempää hetkeen. Ehkä hän osasi laskea yhteenlaskuja, mutta kohteliaasti antoi ylpeän miehen pitää kasvonsa.

Sirius ei antanut. Karsinan ovella se junttasi kaviot lattiaan ja yritti suorittaa mitä lennokkaimman u-käännöksen: Venni saattoi yhä olla pihalla, ei tässä missään laatikossa joudettu seisomaan! Kuului mahtava kolahdus kun raihnainen hevonperse jysähti karmia vasten, hetken mekastusta, narulla läpsimistä. Sitten karsinan aggressiivinen kalahdus, joka lukitsi uhrina hirnuvan hevosen vankilaansa kotiinsa.

"Sinä se et opi!" Icarus voivotteli ja hieroi seinää vasten kipeästi lyötyä kyynärpäätä: lonkka ei ollut ainoa paikka kerätä mustelmia tänään. Siriuksen mulkoilu oli vakuuttavaa, omistaja mulkoili samalla mitalla takaisin. Birgit oli rokottaessa lohkaissut Siriuksen olevan oikea grumpy grandpa #01, mutta se oli silkkaa vähättelyä. Ja silti kaikesta siitä huolimatta Icarus ei voisi kuvitella luopuvansa orista, ei vaikka se aiheutti hänelle rahanmenoa ja harmaita hiuksia ainakin kolmen kunnollisen hevosen edestä.

Siksi alati lisääntyvät harmaat karvat häntä huolettivatkin. Sirius osasi masentaa olemassaolollaan, mutta vielä enemmän se tulisi tekemään niin olemattomuudellaan.