Arnen päiväkirja

Arnen päiväkirja

Musta, vanha kuplavolkkarini kaarsi tallin parkkipaikalle. Olin niin innoissani, että käteni tärisivät kun nousin ulos autosta. Tutkailin hetken ympäristöä, jonne olin saapunut. Paikka oli hiljainen, ja kävellessäni tallipihalle saatoin pitkästä aikaa haistaa tuon ihanan tutun ja turvallisen tuoksun. Hevosia! Ei ihmisiä mailla eikä halmeilla. Talli vaikutti tyhjältä. Suuntasin askeleeni tallin ovelle, ja koin järkytyksen. Äskeinen turvallisuuden tunne haihtui kuin savuna ilmaan. Tallissa kävi kova vilske. Tietysti koko tallin väki päätti olla paikalla juuri, kun minulla oli ensimmäinen hoitopäivä. Ihmisiä oli kaikkialla. Tai ehkä liioittelin, mutta silti. Tunsin oloni hyvin epämukavaksi kun porukka, joka puhua pulpatti niin paljon kuin vain mahdollista, huomasi minut. Nuori nainen erkani joukosta ja esitteli itsensä, hän oli tallin omistaja Jassu. Hädin tuskin olin saanut nimeäni sanotuksi, kun jo olin ympäröity. Nimiä ja tervehdyksiä sateli kaikkialta, olin saarrettu. Sönkötin jotain epämääräistä ja en saanut yhtä ainutta järkevää sanaa suustani. Muut kaiketi huomasivat ahdistukseni ja hiljenivät pian. Jassu tarjoutui esittelemään minulle tallia. Lähdin kävelemään kiitollisena hänen perässään. Samassa häpeän aalto tulvi ylitseni. Miksi minulle aina kävi näin? Ihan aina! Miksei ihmisten kanssa kommunikointi ole yhtä helppoa kuin hevosten? Koskaan ei tiedä mitä pitäisi sanoa tai tehdä, miten pitäisi mihinkin asiaan reagoida. Hevosten kehonkieleen voin luottaa. Ne eivät ikinä valehtele. Uusiin ihmisiin tutustuminen on kamalaa, etenkin jos heitä on monta yhtä aikaa.
Heräsin ajatuksistani, kun Jassu pysähtyi ja katsoi minua kysyvästi. Olin ollut niin ajatuksissani etten ollut kuullut hänen opastuksiaan.
”Krhm… suo anteeksi, uppouduin ajatuksiini,” selitin anteeksipyytävästi. Jassu naurahti:
”Huomasin. Ei se mitään. Tämä on siis satulahuone.” Hän jatkoi luonnollisesti. Otin satulahuoneesta mukaan Arnen harjapakin. Jassu näytti minulle piharakennukset ja Arnen karsinan. Hän kertoili hieman kyseisen orin luonteesta. Nyt olin päässyt mukavuusalueelleni. Toinen hevosihminen ja puheen aiheena hevonen. Innostukseni palasi pikkuhiljaa takaisin ja Jassu selvästi huomasi sen. Hän antoi minulle narun ja lähti hakemaan kanssani Arnea tarhasta.
Astellessani tarhalle, huomasin heti uuden hoidokkini olevan erilainen kuin Suomeen jäänyt pitkäaikainen vuokraponini. Arne vaikutti vähän uhmakkaalta, kun lähestyin sitä. Se luimisti hieman korviaan, mutta isottelu jäikin tällä erää siihen. Otin orin kiinni ja talutin sen talliin. Jassu lähti omille teilleen ja jätti meidät tutustumaan toisiimme.
Talutin Arnen karsinaan. Pystyin rentoutumaan, koska oritallissa ei ollut muita. Tutkailin hetken hevosta karsinan ovelta. Se pyörähti kerran karsinassa ja seisahtui sitten paikalleen. Se katseli minua arvioivasti. Liikuin rauhassa hevosen luo, ja annoin sen nuuskia itseäni. Silittelin ja rapsuttelin hevosta ensin kaulasta ja päästä. Sitten hivuttauduin rauhassa sen kyljelle ja sivelin sen mahaa ja jalkoja. Toistin samat kuviot toiselle puolelle. Arne selvästi kummasteli puuhiani, mutta sitä ei haitannut kosketukseni, ja hyvä niin. Se oli selväpäinen kaveri. Otin pakista harjan ja aloin harjata hevosta. Pikkuhiljaa sekin rentoutui ja alkoi jopa nauttia. Sen pää riippui alhaalla ja se lepuutti toista takajalkaansa. Ihanan rauhallinen tunne levisi sisimpääni. Voi kuinka olinkaan kaivannut hevosia. Puhdistin Arnen kaviot, ori nosti nekin nätisti. Selvitin tarkasti jokaisen häntä- ja harjajouhen. Arne oli edelleen rauhallinen ja rento. Luulin, että olisimme joutuneet ratkomaan hieman luottamussuhteitamme, mutta molemmat olimme rentoja, ja jostain syystä kiinnyin tähän kaveriin heti. En koskaan olettanut että voisin tuntea oloni näin kotoisaksi uudessa paikassa ja uuden hevosen kanssa, etenkään näin pitkän tauon jälkeen. Ihan kuin olisin vihdoin löytänyt paikkani maailmassa.

Tänään tallilla ei näkynyt ketään kun sinne saavuin. Olin helpottunut, koska olin päättänyt tänään nousta ratsaille pitkästä aikaa. Hain Arnen tarhasta ja vein sen talliin. Oripoika katseli kiinnostuneena, kun kaivoin taskustani sille kotoa mukanani tuoneen leivänkannikan. Ojensin sen hevoselle ja Arne rouskutteli sen tyytyväisenä mahaansa. En pitänyt kiirettä hevosen hoitamisessa. Harjasin sen rauhassa, puhdistin kaviot ja selvitin hännän sekä harjan. Tänään Arne hieman testaili taitojani ja yritti välillä myös pomottaa minua. Jouduin komentamaan sitä reippaasti useampaankin kertaan, ennen kuin ori luovutti, ja ymmärsi minun olevan se joka määrää. Minua hieman jännitti, mutta pyrin silti rentoutumaan. Hain Arnen varusteet. Arne tarkkaili minua otsatukkansa alta. Varustin sen ilman kiirettä. Laitoin kypärän päähäni ja psyykkasin itseäni hetken, sitten talutin Arnen kentälle.

Arne seisoi nätisti, kun säädin jalustimet sopivan pituisiksi ja kiristin vyön. Huokaisin syvään ja rauhoitin itseni. Sitten oli aika nousta orin selkään. Selkään nousu oli vielä rutiinin omainen liike. Istuessani Arnen selässä, tunsin oloni yllättävän rentoutuneeksi ja rauhalliseksi, vaikka olinkin vielä hieman jännittynyt. Hyvin tämä sujuisi. Annoin ohjien olla suhteellisen löysällä ja puristin varovasti pohkeilla. Arne ei reagoinut, se vain kääntyi nuuskimaan saappaani kärkeä. Naurahdin hieman ja oloni parani huomattavasti. Muistin taas kuinka hauskaa ratsastus on. Tämä poika ei selvästikään ollut kovin säpäkkä pohkeelle. Annoin reippaammat avut, ja Arne lähti marssimaan. Ensivaikutelmasta huolimatta orin askellus oli reipasta. Aluksi kävelimme vain pitkin uraa. Pikkuhiljaa keräsin ohjaa ja aloitin ratsastamalla pysähdyksiä ja ympyröitä.

Sain pian huomata Arnen olevan omalla tavallaan herkkä. Pohkeeseen ja ohjaan se ei ehkä reagoinut kovin vahvasti, mutta painoavuilla oli suuri merkitys. Vanhat opit palautuivat pikkuhiljaa mieleeni, ja lisäsimme tempoa. Arne oli hyvin miellyttävä ratsastaa. Se liikkui oikein mukavasti, jos vain osasin pyytää sitä oikein. Tänään en vielä yrittäisi kovin suuria. Siirtymiset, ympyrät ja voltit olivat itselleni tarpeeksi hyvää harjoitusta. Ratsastaessani keskityin paljon omaan istuntaani ja yritin korjata virheitä joita siinä huomasin. Arnesta sain useampaankin otteeseen huomata istuvani oikealle vinossa, sillä se vänkäsi sinne kokoajan. Ihmettelin tätä kummallisuutta, kunnes huomasin oman virheeni. Laukassa tein paljon ympyröitä ja keskityin pitämään temmon tasaisena. Arne oli innoissaan, mutta pysyi kokoajan kuulolla.

Arne tuntui rehelliseltä. Se saikin työskentelyn päätteeksi paljon kehuja. Hevosesta tämä ratsastus ei ollut kovinkaan vaativa, ja se käveli loppukäyntejä pitkin ohjin ja yhä innokkaasti, mutta huomasin oman ratsastuskuntoni olevan huono. Kyllä puolenvuoden tauko näkyi ja tuntui. Minun täytyisi käydä jokunen tunti, että muistaisin taas sen miten siellä hevosen selässä oikein istuttiinkaan, vaikka Arne minulle hyvin kertoikin jos istuin ihan päin mäntyä.

Vein Arnen takaisin talliin ja harjasin sen vielä huolellisesti. Hevonen seurasi tarkasti jokaista liikettäni, sillä taisi olla vielä tuoreessa muistissa aikaisemmin antamani herkku. "Sori kamu, mulla oli vaan yksi leipä," totesin, kun ori tutkiskeli toiveikkaana kädessäni olevaa kaviokoukkua. Höpöttelin hevoselle aikenlaisia asioita maan ja taivaan väliltä. Kello kulki kiivaasti eteenpäin, mutta en olisi millään raaskinut jättää Arnea. Lopulta kuitenkin lähdin sillä pääsisinhän tänne pian uudestaan.

Kesä oli hurahtanut ohi hetkessä. Olin ollut kiireinen, joten Arnen kanssa puuhailuun oli jäänyt vähemmän aikaa kuin olin halunnut. Yhteiselomme edisyi silti hyvää vauhtia ja ori oli oppinut kunnioittamaan minua ja minä sitä. Se oli hyvin omanlaatuinen ja ihana eläin. Katselin aidan vierestä Arnen kirmailua muiden poikien kanssa ja ihastelin sen liikkeitä, joita ei ratsastaessa jostain kummansyystä näkynyt. Oikea liitokavio se oli kun se ravasi ilmavaa ja pitkää ravia.
Päivä oli jälleen kerran tuulinen ja harmaa mutta sadetta ei ainakaan toistaiseksi ollut näkynyt. Kun hevoset lopettivat leikkinsä ja rauhoittuivat, kutsuin Arnea nimeltä ja se käveli uteliaana luokseni.
Hoitaessani hevosta tallissa juttelin sille kaikenlaista ja se kuunteli. Oli ihana nähdä kuinka sen korvat kääntyivät suuntaani ja se seurasi liikkeitäni, vaikka se rentoutui täysin ja nautti harjauksesta. Arnen kanssa en tuntenut oloani koskaan yksinäiseksi, se oli aina läsnä ja kiinnostunut tekemisistäni. Nautin hevosen seurasta ja siksi tallilla aina vierähti paljon aikaa. Aikaisemmin olin ollut kiinnostunut vain siroista ja kevyistä ratsuponeista, mutta Arnen kanssa olin oppinut huomaamaan ettei hevosen rakenteella ollut niinkään paljon merkitystä. Arne teki parhaansa ja oli loistava jos siltä osasi pyytää.
Varustettuani Arnen talutin sen ulos, ja nousin selkään. Aluksi olin suunnitellut meneväni ihan vain kentällä, mutta nyt päätin suunnata maastoon. Ori oli innoissaan huomatessaan ettei sen tarvitsisi tänään kiertää uraa pitkin. Kävelimme pitkään ja rentouduimme molemmat. Hyvän pätkän sattuessa kohdalle nostin ravia ja Arne ravasi pitkin, rennoin askelin. Se ei hätkähtänyt edes oravaa, joka juoksi polun yli edestämme. Ensimmäisen laukkapätkän tullessa, sain rauhoitella Arnea paljon. Se menasi rynnätä laukkaan, ja lisätä tempoa liikaakin. Työstin laukkaa hieman, ajatuksena ratsastaa hevonen eteen ja alas. Nousin hieman kevyeen istuntaan, mutta pidätin laukkaa vatsalihaksillani, pidin pohkeen lähellä ja ohjalla tein muutaman puolipidätteen. Laukan tahti rauhoittui ja ratsastin hevosta pidemmäksi, ja sain haluamani reaktion. Arne rentoutui, ja piteni koko kropasta ja edestä laskeutui alas. Laukkasimme pitkän pätkän, jonka jälkeen siirsin hevosen raviin. Arne pärskähteli tyytyväisenä ja siirsin sen käyntiin. Kävelimme ja ravailimme lähes koko maaston. Muutamassa kohdassa laukkasimme. Nautin syksyn kauniista väreistä. Ja Arne nautti saadessaan liikkua luonnossa.
Saavuttuamme tallille, hoidin Arnen ja puhdistin sen varusteet. Ennen kotiin lähtöä kävin vielä Arnen luona. Rapsuttelin sitä vielä hetken ja annoin sille omenan.

Missä välissä syksy ehti näin pitkälle? Vielä hiljattain luonto kylpi ruskan väreissä, mutta nyt puut olivat paljaita ja säätiedotus lupaili lumisateita. Olin jo kaivanut ikuisena vilukissana talvivaatteeni esille ja noustuani ulos autosta tallin pihassa huomasin, että se oli todellakin järkiratkaisu. Kylmä tuuli pyöritteli kuolleita lehtiä muutamaan otteeseen pihan poikki, mutta huomioni oli jo kiinnittynyt tarhassa käyskentelevään harmaahallakkoon oripoikaan. Astelin Arnen tarhalle tervehtimään sitä. Arne pohti hetken ennen kuin se totesi että olen sen huomion arvoinen. Ori haisteli hanskojen peittämiä käsiäni herkkujen toivossa, mutta kun se totesi ne tyhjäksi, se hipaisi turvallaan poskeani ja puhalsi siihen lämmintä ilmaa. Sama tuttu rauhan ja onnen sekainen tunne täytti minut, niin kuin aina nykyään Arnen seurassa. Rapsuttelin hurmaavaa oripoikaa hetkisen kunnes otin sen kiinni ja talutin pihan poikki talliin.

Arne oli alkuun hoitaessa hieman levoton. Se tähyili tyhjän tallin käytävälle ja pyörähti muutaman kerran karsinan ympäri. Palautin sen muutaman kerran takaisin paikalleen ennen kuin se lopulta asettui seisomaan siksi aikaa kun harjasin sen ja  käärin sille pintelit jalkaan. Arne oli jo hyvää vauhtia vaihtanut kesäkarvansa talvikarvaan. Ennen kuin lähdin hakemaan satulaa ja suitsia, upotin viileät käteni sen paksuun karvapeitteeseen ja toivoin talven tulevan pian, että pääsisimme Arnen kanssa pakkaspäivinä ilman satulaa maastoon. Arne havahdutti minut mietteistäni nakkaamalla päätään ja pärskähtämällä.
”Ollaanpas sitä nyt kiireisiä,” hymähdin hevoselle ja pieni hymy huulillani lähdin hakemaan varusteita.

Arne oli sen verran hätäinen, että emme tuhlanneet aikaa kentällä, vaan suuntasimme suoraan maastoon. Kävelimme aluksi pitkän matkan, minkä aikana Arne rauhoittui ja sen askellus muuttui lyhyestä ja töksähtävästä matkaavoittavaksi ja joustavaksi. Päätin, että tänä päivänä en vain ratsastelisi maastossa, vaan myös oikeasti ratsastaisin. Teimme siis Arnen kanssa paljon siirtymisiä. Käynnin sääteleminen sujui oikein mallikkaasti ja Arne kokosi ja pidensi pyyntöjeni mukaan mukisematta. Ravi olikin sitten eri juttu, ja alkuun vaihtelimme ravin ja käynnin välillä erimittaisissa pätkissä, että Arnen olisi pakko kuunnella minua, eikä kaahottaa ravia miten sattuu. Lopulta ravissakin alkoi löytyä harmonia ja pystyin hetkittäin jopa pyytämään Arnea eteen ilman, että se karkasi tuntumalta ja lähti sipsuttamaan pää ylhäällä omin päin. Olin haljeta ylpeydestä yhden erityisen hienon parin askeleen ravipidennyksen jälkeen. Sitten olikin jo aika siirtyä laukan pariin. Tein nostoja sekä ravista että käynnistä sopivissa kohdissa ja annoin Arnen laukata muutamia askeleita kerrallaan. Minusta tuntui että Arne oli hoksannut jutun juonen, koska se pysyi koko ajan kuulolla, vaikka se olisikin halunnut mennä kovempaa. Saavuimme yhdelle pitkälle laukkapätkälle ja palkitsin Arnen hyvästä työstä antamalla sen laukata niin lujaa kuin se halusi. Ilmeisesti harjoitus oli tehnyt tehtävänsä, koska Arne laukkasi rennon reippaasti ja hidasti pienillä avuilla, kun laukkapätkä loppui. Laukan jälkeen ravailimme pitkin ohjin kotia kohti. Hidastaessani Arnen käyntiin tunsin ylpeyttä siitä, kuinka pystyin luottamaan hevoseen. Alkuun Arne oli ollut niin epävarma ja en tuntenut sitä, joten en oikein uskaltanut rentoutua sen kanssa. Nykyään tiesin sen kujeet ja tilanteet, joissa se tarvitsi eniten tukeani, joten pystyin luottamaan siihen ja se pystyi luottamaan minuun. Kahdessa vuodessa ei kuitenkaan vielä maailmaa rakenneta, ja siksi Arne pystyy minut myös välillä yllättämään. Tänään oli kuitenkin semmoinen päivä että olimme lähes täysin samalla aaltopituudella.

Maastolenkki teki selvästi hyvää oripojalle, koska karsinassa se seisoi pää nuokuksissa ja toista jalkaansa lepuuttaen kun harjasin sitä ratsastuksen jälkeen. Vietin sen kanssa sisällä vielä pitkän tovin. Rapsuttelin sitä ja höpöttelin sille kaikkia täysin turhia ja merkityksettömiä asioita mitä vain mieleeni tulikin. Tällaiset hetket Arnen kanssa olivat minulle niitä kaikkein tärkeimpiä, koska se, että se on rento ja luottavainen seurassani muistuttaa minua siitä, että olen onnistunut ainakin jossain.

Viimeaikoina tallilla oli tapahtunut niin paljon asioita että hädintuskin pysyin perässä. Oli tullut uusia hevosia ja uusia hoitajia. Huokaisin syvään, kun valmistauduin henkisesti olemaan sosiaalinen. Minulle oli kaikista voimaannuttavinta olla tallilla ihan vaan hevosten kanssa ilman ihmisiä. Tänään Arne oli kuitenkin menossa tunnille ja meinasin auttaa sen ratsastajaa laittamaan sen kuntoon. Tänään Arnen selkään kiipeäisi ulkonäkönsä perusteella yläasteikäinen heppatyttö. Onnekseni hänen kanssaan keskustelu sujui mukavasti ja jopa nautin olostani. Haimme Arnen yhdessä tarhasta ja hoidimme sen tuntia varten. Arne puhkui energiaa alkutalven pikkupakkasten vuoksi, mutta onneksi sen ratsastaja vaikutti hyvin rauhalliselta ja varmaotteiselta. Autoin ratsastajan Arnen selkään ja siirryin sen jälkeen takaisin talliin puhdistamaan Arnen ruoka- ja juomakuppia, minkä jälkeen suuntasin ulos aikomuksenani käydä tervehtimässä tallin uusimpia asukkeja ja sitten mennä maneesiin katsomaan tunnin loppu.
Kun saavuin tarhalle, toinen uusista hevosista tuli uteliaana tervehtimään minua aidalle. Se oli sievä tamma. Nuoruuden uteliaisuus näkyi siitä vielä selvästi ja sillä oli samanlainen nuoren hevosen ilme kun Arnella oli yhteisen taipaleemme alussa ollut.
”Heippa pikkunen,” sanoin hevoselle. Se nuuski kättäni, kun ojensin sen sille tutkittavaksi. Se tuhisi ja haisteli sormiani tarkkaan. Minusta oli aina ihana tutustua uusiin hevosiin, varsinkin nuoriin. Niissä oli jotain sellaista viattomuutta mikä iän myötä katosi, kun kokemusta elämästä karttui.  Toinen tamma ei ollut minusta läheskään niin kiinnostunut. Kun olin tullut tarhalle, se oli vain katsahtanut minuun kerran. Sillä oli hieman ruman ankanpoikasen olemus. Uteliaisuus vei kuitenkin lopulta voiton, kun se huomasi kuinka innokkaasti Della oli minua käynyt tervehtimässä. Hitaasti se nosti turpansa lumesta, ilmeisesti kuolleita heinänkorsia etsimästä, ja selvästi pohti hetken. Sitten se marssi luokseni ja ensimmäisenä alkoi tutkimaan taskujani herkkujen toivossa.
”No terve vaan sullekin!” naurahdin ja tamma pärskähti pettyneenä, kun ei löytänyt haluamaansa. Sitten se totesi olleensa aika tökerö ja nuuskaisi kättäni. Silitin sen kyömyä turpaa. Olihan se toki ruma, niinkuin kaikki olimme yhdessä todenneet, mutta nyt kun katsoin sitä tarkemmin, ei sekään sentään ollut täysin epäonnistunut luontokappale. Sillä oli sievät, surumieliset, mutta kirkkaat silmät, joilla se minua tutkiskeli, ihan kuin peilatakseen tekemisiäni. Ja loppupeleissä se oli näyttävä. Se ei missään nimessä ollut huonossa karvassa, vaan sen musta, jo talvikarvaksi vaihtunut karva kiilsi illan hämäryydestä huolimatta. Olin aina salaa ihaillut perinteisiä mustia hevosia, vaikka en ihan perusväreistä niin välittänytkään.
”Tässä sen taas näkee. Ei pitäis heti ensimmäisenä tuomita, vaan ensin katsoa vähän tarkemmin,” mutisin puoliääneen ja soimasin samalla itseäni siitä, että olin pitänyt tammaa rumimpana hevosena jota maa päällään kantaa. Tamma huokaisi syvään ja otti muutaman askeleen pois luoltani ja laski taas päänsä lumeen. Se oli minulle merkki, että tutustumishetkemme oli ohi. Silitin vielä hieman Dellaa ja lähdin sen jälkeen maneesille.

Tunti oli jo loppupuolella. Istuin katsomoon ja katselin kun Arne suoritti ratsastajansa kanssa Jannin antamia tehtäviä. Arne kulki mukavan tasaisesti ja se näytti rauhoittuneen. Kun seurasin tuntia, aloin miettiä olinko tehnyt virheen ilmoittautuessani Jannin koulutunnille. En ollut käynyt pitkään aikaan ratsastamassa kenenkään valvovan silmän alla ja tiesin, että korjattavaa todellakin oli, mutta pieni epäilys hiipi mieleeni, kun seurasin kuinka hyvin ratsastajien piti suorittaa tehtävät, että Janni olisi tyytyväinen. Olin aina ollut mielestäni keskivertoinen ratsastaja, varsinkin kouluratsastuksessa. Minusta se oli liian pikkutarkkaa hommaa. Pitihän esteillä toki myös olla tarkka, mutta aivan eri tavalla. Minä en nähnyt samaa iloa sileällä vaikeiden tehtävien hinkuttamisessa kerta toisensa perään, kuin saman estetehtävän kertaamisessa, kunnes se onnistui. Toki kouluratsastus on myös esteiden pohja, ja perusasiat pitää osata kunnolla ennen kuin esteilä voi onnistua, mutta mieluummin minä silti hyppäsin. Toisaalta ajattelin, että ehkä oli loistava idea ilmoittautua tunnille, koska Janni oikeasti osasi laittaa ratsastajat korjaamaan asioita, mutta siitä oli pitkä aika kun olin viimeksi ollut tarkan valmentajan ruoskittavana. Olin päästänyt itseni liian helpolla viimeaikoina ja siihen oli nyt aika tehdä muutos. Jannin koulutunnilta oli hyvä aloittaa. Ja eihän sitä tiedä, vaikka innostuisin kouluratsastuksestakin, jos Janni olisi minulle oikeanlainen opettaja. Niin, ja saisin varmasti hyviä vinkkejä myös yksin Arnen kanssa mennessäni.

Tunnin loputtua hoidimme ratsastajan kanssa Arnen kuntoon tunnin jäljiltä. Talli hiljeni pikkuhiljaa tuntilaisista. Vietin hetken Arnen kanssa kahdestaan ja siirryin sitten puhdistamaan sen varusteita. Ne olivat päässeet harmillisen likaiseen kuntoon ja vietin pitkän aikaa perusteellisen puhdistuksen parissa. Purin suitset, pesin ja rasvasin jokaisen osan erikseen ja kokosin ne uudestaan. Satula sai samanlaisen käsittelyn, ja lopulta sekä suitset että satula kiilsivät taas hyvässä kunnossa ja satulahuoneen täytti puhtaiden nahkavarusteiden tuoksu.
Menin vielä sanomaan Arnelle heipat. Se tervehti minua pienellä hörähdyksellä. En ollut varma oliko se iloinen minut nähdessään, vai odottiko se herkkuja. Veikkasin jälkimmäistä. Menin sen karsinaan ja rapsuttelin sitä korvan takaa, läheltä harjaa, mistä tiesin sen tykkäävän. Arne kallisti päätään ja venytti ylähuultaan nautiskellen. Se näytti hupsulta ja naurahdin sille hiljaa. Kiitin jällen kerran onneani siitä, että olin saanut elämääni näin huikean hevosen, joka vieläpä asui tallilla, jossa oikeasti viihdyin.

Jäätynyt maa, pakkanen, huonot kengät ja ori, joka oli juuri päättänyt repiä käteni irti, eivät olleet hyvä yhdistelmä. Päiväni oli ollut muutenkin huono, mutta tässä hetkessä oli kasassa jo katastrofin ainekset. Ajatukseni rennosta tallipäivästä ja kenties kevyesti ilman satulaa köpöttelystä haihtuivat saman tien, kun tulin melkein jyrätyksi tarhan portilla. Arne oli kuin tulta syöksevä lohikäärme. Jostain syystä se oli nähtävästi kerännyt paljon energiaa, joka nyt purkautui säheltämisenä ja poukkoiluna. Nykyään Arne harvemmin yritti pomottaa minua, eikä se varsinaisesti nytkään niin tehnyt, mutta kaikissa höyryissänsä se unohti täysin kunnioituksensa minua kohtaan. Kaikki sujui normaalisti tarhan portille asti, kunnes ori totesi portin auetessa, että sen piti päästä ulos nyt eikä kohta. Toinen käteni portissa kiinni ja toinen hevosessa tunsin kun riimunnaru pingottui. Arne jyräsi hetken vielä eteenpäin, mutta tajusi sitten pääsevänsä helpommalla, jos jää narun päähän pyörimään ja pörisemään. Huokaisin helpotuksesta, koska jos se olisi vielä hetkenkin repinyt, olisi tallipihalla juoksennellut yksi ylimääräinen oripoika irti. Suljin äkkiä portin ja melkein vedin lipat siinä samalla. Wau. Kerrassaan hieno päivä. Arne steppaili riimunnaru kireällä. Nyt, kun molemmat käteni pitelivät hevosta, oli tilanne jo hieman helpompi. Hetken ajattelin vaan jatkavani matkaa talliin, mutta mistä lähtien olin antanut yhdenkään hevosen kävellä ylitseni? Arne takaisin tarhaan siis ja uusi yritys. Se on fiksu hevonen ja saattaisi jyrätä tarhasta seuraavallakin kerralla. Tällä kertaa pysäytin hevosen portilla ennen kuin se ehti lähteä rynnimään. Ensin Arne meinasi toteuttaa edellisen temppunsa, mutta napakan perkeleen ja turvan edessä heilahtavan narun saattelemana ori seisahtui. Rentoutin asentoni ja kiitin hevosta. Arne nakkeli niskojaan. Tämän enempää ei ori kuitenkaan tehnyt ja se käveli nätisti portista niin kuin kunnon hevosen kuuluukin.

Lähdin taluttamaan Arnea kohti tallia, kunnes hetken päästä huomasin joutuvani pitämään turhan paljon vastaan riimunnarusta. Arne marssi eteenpäin kuin höyryveturi ja fakta oli tässä vaiheessa se, että se talutti minua tallin, ei päinvastoin.
"Mitä hittoa Arne? Miks sun pitää olla tämmönen just tänään?" huokaisin turhautumistani ja pysäytin taas hevosen. Paitsi että Arnella ei ollut mitään mielenkiintoa pysähtyä. Se jäi pörräämään ympärilleni kuin kärpänen. Puhisi ja steppaili. Se tähyili korvat tötteröllä ympärilleen ja keskittyi kaikkeen muuhun paitsi minuun. Ensimmäinen ajatukseni oli, että jos joku nyt katselisi tätä touhua, (mikä oli hyvinkin mahdollista, koska talli oli täynnä populaa,) niin minun hevosenkäsittelytaitoni olisivat hyvin kyseenalaistettavissa. Vedin syvään henkeä pelastaakseni uhkaavasti lyhenevän pinnani ja pysäytin Arnen. Samalla sekunnilla se olisi halunnut jatkaa matkaa, mutta pyysin sitä peruuttamaan. Se peruutti hyvin paineesta, jonka annoin omalla kehollani, mutta nakkeli taas niskojaan, tällä kertaa myös korvat luimussa. Peruutuksen jälkeen se seisahtui, mutta sen sijaan, että olisimme jatkaneet matkaa talliin, ohjasin orin ympyrälle ympärilleni väistättäen samalla sen takajalkoja. Toistin saman pari kertaa kumpaankin kierrokseen pysäyttäen Arnen aina ennen kierroksen vaihtoa. Kun kerran piti ruveta tähän hommaan niin tehtäisiin se sitten kunnolla. Olimme sitten keskellä liukasta tallipihalla tai emme. Arne nakkeli edelleen niskojaan, mutta joka kerta kun se teki oikein, kehuin sitä. Lopulta kehut ylittäisivät jonkun maagisen rajan ja se toteaisi homman olevan kivempaa ilman ylimääräistä draamailua. Seuraavaksi väistätin Arnen etuosaa itsestäni poispäin. Aluksi ori ei olisi millään halunnut, koska se merkitsi sille alentumista siihen, että minä olen pomo. Lopulta se kuitenkin väisti minua ilman, että siihen tarvitsi koskea. Kiitin taas hevosta. Jossain vaiheessa Arnen keskittyminen oli kiinnittynyt täysin minuun. Se piti minua silmällä koko ajan ja alkoi toimia taas tavalliseen tapaansa suhteellisen rauhallisesti, toinen korva minun suuntaani kuunnellen.

Pääsimme rauhallisissa merkeissä talliin, mutta karsinassa Arnesta tuli taas levoton. Energia ei siis ollut hävinnyt mihinkään, mutta toisaalta en olettanutkaan niin käyvän noin lyhyen tuokion takia. Harjasin Arnen pikaisesti, laitoin sille suojat jalkaan ja vein sen tyhjään maneesiin. Kävelytin sitä hetken aikaa ympäri maneesia vaatien taas sen huomion itselleni ja sitten päästin sen irti. Arnella kesti hetken aikaa tajuta vapautensa. Sitten se sinkosi railakkaan pukin saattelemana kiitolaukkaan. Se veti niin lujaa maneesin toiseen päätyyn kuin vain jaloistaan pääsi. Seinän tullessa vastaan se hyppäsi pystyyn, pyörähti ympäri ja karautti taas matkaan. Tällä kertaa se nakkeli pukkeja jalat huitoen mikä mihinkin suuntaan. Paha mieleni kurjan päivän jäljiltä kaikkosi pikkuhiljaa. Oikein tyylikkään tasajalkapukin päätteeksi en voinut muuta kuin nauraa ääneen. Arne näytti siltä ettei se pystynyt hallitsemaan omaa energiaansa ja riekkui ympäri maneesia hyvän tovin. Sen menoa katsoessani kiitin onneani että olin maan kamaralla ihan omasta vapaasta tahdostani enkä jonkun erityisen tehokkaan sarjapukkihyppyloikan pakottamana. Hetkeksi Arne löysäsi raville. Se paineli ohitseni häntä tötteröllä ja päätään heilauttaen kuin kutsuen minua mukaan hauskanpitoon. Naurahdin sen eleelle ja siirryin keskemmälle maneesia. Arnen paineli ravia ensin kierroksen, jonka jälkeen se siirtyi tanssahtelemaan ympärilleni kuin keijukainen. Vähän kylmäverinen ja nelijalkainen sellainen, mutta niin keijukainen kuin vuonohevosori vain voi olla. Tunsin olevani hieman erityinen, kun Arne tuli isossa maneesissa kaiken hauskanpidon keskeltä vapaaehtoisesti luokseni. Hetkeksi hevonen pysähtyi ja pärskähteli tyytyväisenä. Sitten ensin hipaistuaan minua turvallaan se ryntäsi taas leikkeihinsä.

Arne jaksoi riehua hyvän tovin. Pikkuhiljaa se enää vain ravaili ja lopulta käveli luokseni. Kävelytin sitä vielä niin kauan, että sen hengitys oli tasaantunut ja vein sen takaisin talliin. Tallin hälinä ei ollut loppunut, mutta nyt Arne oli paljon rennompi ja rauhallisempi kuin aikaisemmin. Väsyksiin se ei itseään ollut juossut, vaan se seuraili yhä valppaana karsinastaan hevoskaveriensa ja ihmisten puuhia.

Parissa päivässä koko talli oli mennyt ihan sekaisin vain yhden ihmisen takia. Aluksi en edes tiennyt, että Jassu oli palkannut uuden työntekijän, mutta eihän siitä voinut olla kuulematta, kun koko porukka siitä puhui. Ensimmäinen ajatus tästä kyseisestä nuoresta miehestä oli vähän ristiriitainen. Ikäisekseen hyvännäköinen, mutta auttamattoman itsekeskeinen. Toisaalta koppava ulkokuori saattoi olla vaan epävarmuutta, mutta silti päätin ensimmäisestä lauseesta, jonka kuulin Christianin sanovan, että pysyisin kaukana hänestä ja siitä draamasta minkä hän oli jo nyt saanut aikaan. No mun suunnitelmat meni tänään pieleen. Rauhallinen kahvituokioni keskeytyi kun porukkaa alkoi kerääntyä ja puhe kääntyi heti Christianiin. Sven ja Petter vaahtosivat siitä ja kaikki muut joko säestivät mukana tai väittivät vastaan ja heittelivät omia mielipiteitään. Mun teki mieli hautautua pöydän alle kun Christian marssi kesken kaiken sisään. Kerrankin olin onnellinen, että pihaton väki oli ottanut kohteekseen Jassun kukkapenkin, niin paha kuin se vaan olikin, mutta tilanne olisi voinut eskaloitua vielä pahemmaksi yläkerrassa.

Näin jälkikäteen ajatellen oritallin käytävällä Arnen kuraisia kinttuja puunatessani totesin, ettei Christian ihan toivoton tapaus voinut olla. Olihan hän sentään porukan mukana auttanut ottamaan kiinni pihatosta karanneet hevoset, eikä edes yrittänyt puolustella itseään, kun Jassu oli ripittänyt meitä. Nähtävästi Christian oli siirtynyt yläkertaan ja hätistänyt kärkkäät hevosihmiset liikkeelle koska oritalliin asteli nyt sisään puliseva porukka.
"Vitun kusipää. Mistä vetoa että se oli jättänyt ne ovet auki ja karkuuttanut hevoset," Sven nurisi.
"Ethän sä voi sitä tietää," Katya totesi ja ajatuksissani olin samaa mieltä hänen kanssaan, vaikka pysyinkin hiljaa.
"Mä en yllättyis yhtään jos se oiskin syyllinen," Petter pisti väliin. Sven ja Petter olivat hyvissä väleissä nykyisin ja Christianin tulo tallille oli tainnut tehdä heistä parhaat kaverit. Ainakin sen perusteella miten tiiviisti he olivat liittoutuneet häntä vastaan. En uskonut että Christian olisi noin suurta vihaa ansainnut, koska olihan se vaikeaa tulla mukaan tiiviiseen porukkaan, varsinkin jos hän ei edes koskaan ollut hevoshommia tehnyt. Poikaparalla oli varmaan ulkopuolinen olo. Toisaalta mikään ei ollut mustavalkoista ja vikaa oli kaikissa osapuolissa. No joo niin oli mullakin joskus hetken aikaa ollut vähän ulkopuolinen olo, mutta mä olin sentään nähnyt vaivaa sen eteen että olisin sopeutunut. Toisaalta oli ehkä väärin verrata itseäni teinipoikaan. Olin jo lakannut kuuntelemasta tallissa käytävää keskustelua. Arne alkoi liikuskella levottomasti ja toivoin hiljaa mielessäni että he siirtyisivät muualle. Ainakin Petterin pitäisi tietää että Arne herkästi hermostui liiasta hälinästä sen ympärillä. Lopulta, kun ori polkaisi vasemmalla takajalallaan erityisen kärkkäästi juuri kun sitä olin harjaamassa, avasin suuni.
"Hei oikeesti. Voitteko etsiä jonkun muun paikan tolle paskan jauhamiselle kun Arne ei tykkää ja mä mieluusti hoitaisin hommani loppuun ilman kavion kuvaa naamassani?"
"Oi sori," Katya sanoi ja näytti olevan aidosti pahoillaan.
"Mutta Pihla, mitä mieltä sä oot Herra Täydellisestä Kusipäästä?" Petter kysyi.
"Mä en tajua mikä ihmeen sota täällä on meneillään. Se on ihminen siinä missä muutkin eikä kaikki voi tulla toimeen, mutta pitääkö meidän hyvä ilmapiiri pilata yhden ihmisen takia?" totesin kärsimättömänä. Miksi juuri nyt piti ruveta mun mielipidettä kyselemään kun aikaisemmin oli siihen rutkasti aikaa.
"Se aiheuttaa tän ihan itse," Sven aloitti, "mulla ei ois muuten mitään ongelmaa sen suhteen jos se ees yrittäis
käyttäytyä. Ja sitä paitsi se tsekkaa teidän kaikkien perseitä ja päättää sen mukaan kenet se yrittää iskeä."
Pyöräytin silmiäni Svenin kommentille. Näköjään heillä ei ollut mitään aikomusta häipyä, joten hain Arnen suitset, laitoin ne hevoselle, otin kypäräni ja talutin orin merkitsevän katseen saattelemana Svenin ja Petterin välistä, jotka olivat selvästi ottaneet kohteekseen minun kommenttini kumoamisen. Tai no, lähinnä äänessä oli Sven. Jos rehellisiä ollaan, niin olin onnellinen siitä että osasin olla kuuntelematta ja toisaalta soimasin itseäni siitä että olin ylipäätään vastannut Petterin kysymykseen. Tunsin pientä mielihyvää kun Sven ja Petter väistyivät tehokkaasti Arnen tieltä, kun ori marssi perässäni hyvällä itsevarmuudella, korvat uhmakkaasti luissa.

Kurjasta kelistä huolimatta suuntasimme kentälle. Olisin toki voinut lähteä tyttöjen kanssa maastoon, mutta olin ollut viimeaikoina niin motivoitunut, että tein mieluusti Arnen kanssa muutakin kun maastoilin. Arnen ravatessa mutaisella kentällä hyvässä tahdissa totesin, että olin ihan turhaan puunannut sen jalat aikasemmin. Olisi ehkä sittenkin pitänyt mennä maneesiin. Arne oli aika vireä, mutta käytin sen eteenpäinpyrkimystä hyväkseni ja se esitteli alkuverryttelyjen jälkeen niin tyylikästä lisättyä ravia että vatsalihakseni ja tasapainoni joutuivat suorastaan koetukselle. Lävistäjän loppupuolella Arne teki hassun sivuaskeleen, kun tasapainoni horjahti. Saman tien se jännittyi ja alkoi kipittämään. Siihen meni sitten se hyvä fiilis. Korjasin istuntani, hidastin hevosen parin askeleen ajaksi käyntiin ja yritin uudestaan. Tällä kertaa selvisimme loppuun asti, vaikka Arne jäi hieman lyhyeksi. Teimme muutamia väistöjä ja laukannostoja, minkä jälkeen ravailimme pitkässä muodossa ja kävelimme loppukäynnit. Säästelin saappaitani ja ratsastin Arnen oritallin ovelle asti. Jälleen kerran löysin itseni puunaamasta Arnen kuraisia jalkoja vaikka tiesin, että ne näyttäisivät ihan samalta sillä sekunnilla, kun ori astuisi ulos tallista

Olin vakaasti päättänyt pitää kunnon talliviikonlopun, kun kerrankin siihen pystyin. Lisäksi joululomalla olisi tiedossa kokonainen viikko Arnetonta aikaa, koska olimme lähdössä joululeirille Suomeen. Odotin sitä innolla ja en olisi malttanut odottaa. Arne ei ollut lähdössä mukaan, mutta toisaalta ehkä niin oli parempi. Orilla oli ollut kevyt viikko tuntien suhteen, joten olin päättänyt liikuttaa sen myös tänään. Arne ravasi portille vastaan, ikäänkuin se olisi tiennyt, että aion tarjota sille porkkanan. Otin hevosen sisään isojen räntä- tai lumihiutaleiden saattelemana. Oritallissa oli vain Janni harjaamassa Robinia, joka hirnui äänekkäästi Arnelle. Arne ei vaivautunut vastaamaan sille vaan käveli kiltisti karsinaan. Moikkasin Jannia ja vaihdoimme muutaman sanan, koskien lähinnä ratsastusta ja uudestaan löytynyttä motivaatiotani kehittyä. Arne seisoi lungisti paikallaan nauttien harjauksesta. Sen pää lepäsi rentona ja korvat lerpattivat sivuille, niin että ne näyttivät putoavan. Siinä missä Robin oli hetkittäin rauhaton, venhempi ori seisoi silmät puoliummessa. Arnen raukeus meinasi tarttua minuunkin ja havahduin jossain vaiheessa siihen, että harjasin yhä edelleen samaa lapaa, mistä olin aloittanut. Ravistelin itseäni henkisesti heräämään ja tehostin harjaustani. Lopetettuani urakan hain Arnen varusteet. Satulan nähdessään Arnekin heräsi ja alkoi pikkuhiljaa hiipiä karsinan ovea kohti.

Maneesissa olivat ratsastamassa Anton ja Beata, kun sinne saavuimme. Beatan uusi nuori tamma näytti hieman järkyttyneeltä Arnen nähdessään, mutta ori ei tänään näyttänyt olevan kiinnostunut muista hevosista.
"Löysit näköjään satulan Usvalle," totesin, kun satuimme Beatan kanssa keskusteluetäisyydelle.
"Jep, tää istuu tosi hyvin. Nyt me päästään treenaamaan ihan selästä käsin, vaikka onhan tää lähinnä vielä tutustelua ja uuden oppimista," tummahiuksinen tyttö sanoi hymyillen.
"Mutta toi teidän meno näyttää ihan kivalta. Sehän ois saattanut vaikka syöksyillä pitkin seiniä," naurahdin. Kävelimme Arnen kanssa pitkät alkukäynnit. Arne asteli ympäri maneesia rennon reippaasti. Aavistelin, että se saattaisi olla tänään oikein mukava ratsastaa. Sitä se olikin siihen asti, kunnes muut lähtivät maneesista.

Olimme ehtineet jo ottaa muutamat laukatkin, mutta hetki sitten niin muista hevosista piittaamaton Arne alkoi nyt huudella teatraalisesti muiden perään. Se nosti päänsä ja jännittyi kauttaaltaan ja kaikki tuntuma hevoseen katosi. Huokaisin syvään ja pyrin jatkamaan tekemistä kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta Arne ei vaan ottanut rauhoittuakseen. Ratsastin sitä vain päättäväisesti, mutta pyrin mahdollisimman rauhallisiin askellajeihin. Teetin sillä siirtymisiä ja ympyröitä, kokeilin väistöjä ja avoja. Ulkoa kuuluva paukahdus sai Arnen sinkoamaan ensin varmaan viisi metriä ilmaan ja sen jälkeen sivulle. Tarrauduin hevosen harjaan kiinni pysyäkseni kyydissä kun Arne syöksähti holtittomaan laukkaan. Onneksi se paineli vain maneesin toiseen päätyyn asti, minkä jälkeen se hidasti. Hidastuksen aikana sain koottua itseni satulaan, mutta jalusimet jäivät heilumaan vapaina, mistä ori veti uudet kilarit ja pingoimme taas laukkaa. Tällä kertaa sain jokseenkin hallittua tilanteen eikä Arne päässyt viemään minua ihan täysin. Sain käännettyä hevosen ympyrälle, jolla hidastin sen ravin kautta käyntiin. Arne pärskähteli korvat tötteröllä ja pää ylhäällä. Pysäytin sen ja keräsin jalustimet takaisin jalkoihini. Pyysin Arnen käyntiin ja se reagoi apuihin hieman liian dramaattisesti.
"Voi hyvänen aika sun kanssa. Sä et oo mikään tamma, joten älä pliis tee tommosia äkkinäisiä mielialan muutoksia," sanoin hevoselle.
"Mikäs show täällä on menossa?" kuului ovelta. Joona ja Janni olivat saapuneet hevosineen maneesiin. Janni näytti epäilevältä ja Joonan naamalla oli virne. Facepalm itselleni olisi ollut nyt kohdallaan, ellen olisi joutunut pitämään molemmat kädet pörhöllään olevan ratsuni ohjissa.
"Arne vähän pimahti. Homma hallussa taas," toivottavasti, lisäsin mielessäni.
"Mikäs sille tuli? Sehän oli niin rauhassa tallissa," Janni ihmetteli ja alkoi nousta oman orinsa selkään.
"No mitä se elämä oliskaan ilman että sais väillä vähän kusettaa ratsastajaa," Joona naurahti ja lähti taluttamaan Theoa. Tällä hetkellä minun oli vähän vaikea löytää tilanteesta huumoria, joten jätin jutustelun sikseen ja keskityin Arneen. Koitin saada sen ratsastettavuutta edes vähän takaisin keksien sille koko ajan jotain tehtävää. Voltilta väistöön, suoristus, uusi voltti ja sen jälkeen pari askelta ravia ja seis. Peruutus, käyntiin ja asetus ulos, suoristus ja voltti. Suunnan vaihto, ravia, voltti väistöä, soristus, käyntiin, laukka, voltti, raviin. Kiitos Jannin, joka heitteli minulle lisää vinkkejä, Arne alkoi pikkuhiljaa tuntua rennommalta. Se mutusteli kuolainta ja kulki selkä pyöreänä. Muutaman hyvän pätkän jälkeen päätin taputella hommat pakettiin. Siirsin orin käyntiin ja annoin sille ohjaa. Se pärskähteli tyytyväisenä. Kävelimme hyvän aikaa ja pysyttelimme pois kahden taitavamman ratsukon alta, minkä jälkeen lähdimme talliin. Arnea purkaessani tunsin pienehköä häpeää, koska vaikka kaikki tekivät joskus virheitä, niin olihan se vähän noloa, kun ei osannut ratsastaa ja joku vielä näki. Rapsuttelin Arnea karsinassa hetken aikaa. Sitten kävin viemässä sen takaisin ulos ja menin vielä talliin tekemään varusteiden ja kuppien pikapuhdistuksen.

Kirosin hiljaa mielessäni kun raahauduin heti aamusta ylös ja aloin tehdä lähtöä tallille. Vaattet oli hankala saada päälle, kengät vielä vaikeampi. Meikkaaminen oli vaikeaa ja rajauksia en pystynyt piirtämään ollenkaan. Autolla ajaminen ei ehkä ollut viisasta mutta ajoinpa silti. Hitto että elämä taas potki päähän. Arne oli ollut muutenkin tosi vaikea viimeaikoina ja kaikki huipentui eiliseen onnettomuuteen. Olin ottamassa hormonihöyryissä pörräävää oria sisälle tarhasta. Olimme noin puolessa välissä pihaa, kun Arne, joka siihen mennessä oli käyttäytynyt vielä suhteellisen asiallisesti, pimahti täysin. Lintujen takia. Jotenkin minusta tuntui, että se vaan tarvitsi jonkun tekosyyn sekoilla. Viisaampi olisi ehkä jo siinä vaiheessa päästänyt irti, mutta minä vaan kaikessa idiotismissani yritin pitää hevosesta kiinni. No lopulta yritykseni epäonnistui surkeasti. Riimunnaru pääsi siinä rytäkässä jollain konstilla kiertymään oikean käteni ympärille ja kun Arne koko vuonohevosen voimallaan riuhtaisi, niin eihän siitä mitään hyvää seurannut. Siellä se sitten onnellisena paineli pitkin Shelyesin pihaa ja minä kirosin sen minkä kerkesin. Koko episodin nähnyt Jassu riensi kysymään miten pahasti kävi. No kävihän siinä pahasti mutta minulla oli enemmänkin huoli Arnesta, joka viuhtoi pää pilvissä menemään. Otimme yhdessä Arnen kiinni ja kun ori oli turvallisesti karsinassa, otin hanskani pois ja aloin tutkia vaurioita kädessäni. Eihän siinä muu auttanut kuin lähteä näyttämään kättä lääkärille, kun Jassu lopulta suorastaan potki minut tallista ulos ja sanoi ettei takaisin ole tulemista ennen kuin käsi on tutkittu. Onneksi lääkärin tuomio oli lievä ja mitään ei ollut murtunut. Kolme sormea pakettiin ja kipulääkettä. Ja koska tallikieltoa ei tullut, tässä minä taas olin, juurikin sinne menossa. Kaikkea sitä ihminen tekeekin hevosen eteen.

Olimme sopineet Ylvan kanssa menevämme tallille tänään yhdessä, joten kun kaikkien vaikeuksien jälkeen vihdoin sain startattua kuplavolkkarini, ajoin ensin hakemaan Ylvan, jonka jälkeen menimme tallille. Tulimme Ylvan kanssa todella hyvin toimeen, muutaman vuoden ikäerosta huolimatta, sillä meillä oli paljon yhteistä hevosten käsittelyssämme ja muissakin arvoissamme. Valittaessani surkeuttani siitä, etten voinut piirtää rajauksia, Ylva tarjoutui piirtämään ne puolestani. Olin tästä kiitollinen, koska olin sen verran pinnallinen ihminen, että halusin meikata, enkä vain osittain, vaan rajauksia myöten. Tästä syystä siis ensimmäinen asia, minkä teimme tallille päästyämme, oli meikkaus. Suuntasimme vessaan ja Ylva piirteli silmiini rajaukset. Jossain vaiheessa kesken meikkauksen kuulimme joidenkin tulevan yläkertaan. Äänistä tunnistin Svenin ja Petterin, mutta en jäänyt ajattelemaan sitä sen kummemmin. Kuitenkin poikien äänien kantautuessa hiljaisessa yläkerrassa hyvin, en voinut olla kuulematta, kuinka ahdistuneelta Sven kuulosti. Ylva oli ilmeisesti huomannut saman, sillä hän jäi kuunteemaan. Svenin puhuessa Petter oli ihan hiljaa ja niin olisin minäkin siinä tilanteessa ollut. Ylvan kasvoilta paistoi ensin järkytys ja sitten myötätunto.
"Meidän pitäis varmaan ilmoittaa että ollaan täällä," Ylva kuiskasi, "koska eihän me nyt voida vaan olla niinkuin ei muka tiedettäis mitään."
Nyökkäsin tytölle ja yhdessä luikimme ulos vessasta ilmoittaen samalla pojille läsnäolostamme. En ollut koskaan nähnyt Sveniä niin järkyttyneenä ja jotenkin musertuneena, kuin hän nyt oli nähdessään meidät. Petter puolestaan oli täysin rauhallinen. Pojan olemus oli samanlainen kuin silloin kun hän rauhoitteli säikähtänyttä hevosta.
"Kuulitteks te?"
"Kuultiin. Oon oikeesti tosi pahoillani," sanoin hiljaa. Sven näytti siltä kuin toivoisi olevansa mieluummin missä tahansa muualla. Ylva sanoi olevansa myös pahoillaan ja yritti selittää salakuunteluamme. Näytin pojille Arnen aiheuttaman vahingon ja yhdyin Ylvan selitykseen.

Istuimme Ylvan kanssa nojatuolin käsinojille.Tilanne oli kaikin puolin surkea. Minun kävi niin kovasti sääliksi Sveniä. Mietin tilannetta tarkemmin päässäni, ennen kuin avasin suuni. Sven oli ihastunut Ellaan. Ihan fine muuten mutta Ella on viisitoista ja Sven vain vuoden minua nuorempi. Toisin sanoen heidän välinen suhteensa olisi laiton. Jos Sven tekisi joitain, ties mitä tapahtuisi. Mutta toisaalta, sen mitä minä asiasta käsitin, Sven ei ollut tehnyt mitään. Hän oli vain ihastunut. Niin pitkään kun se oli vain salattu ihastus, kaikki olisi hyvin. Mutta siinä vaiheessa jos juttu leviäisi isommalle porukalle, Sven olisi tuomittu. Ellan puolta asioista en tiennyt, enkä halunnut edes alkaa arvailla. Toivoin tosin, ettei tytölle tulisi mieleen ihastua Sveniin, koska siitä ei seuraisi mitään hyvää. Vain puolet ajatuksistani kerroin Svenille, joka ei kuitenkaan ollut tyhmä. Hän kyllä tiesi tilanteen ongelmallisuuden ja luotin siihen, että hän olisi jo sen verran aikuinen, että jättäisi asian sikseen. Toisaalta pieni epäilyksen ääni kuiskaili mieleni perukoilla. Ihminen ei voi valita kehen rakastuu. Ja rakastuessaan ihminen ei enää ajattele mikä on oikein ja mikä väärin. Siksi toivoin sydämeni pohjasta, että Svenillä oli vain ohimenevä ihastus Ellaan.

Aihe jäi lopulta sikseen, kun Janni ilmestyi yläkertaan. Ylva riensi keittiöön keittämään kahvia ja minä menin auttamaan.
"Sovitaan, et ei puhuta tosta edes keskenämme," kuiskasin Ylvalle, "koskaan ei voi tietää millon joku ylimääräinen korvapari on kuulemassa."
"Kuten äsken todistettiin," Ylva vastasi ahdistuneena. Keitimme kahvin hiljaisuudessa. Onneksi keskustelu jatkui sujuvasti, koska muuten Janni olisi saattanut epäillä jotain. En tosin uskonut että hän olisi mitenkään keksinyt epäillä juuri oikeaa asiaa, mutta oli silti helpompi, kun ei tarvinnut keksiä selityksiä.

Kahvin juotuani jalkani kuljettivat minut Arnen tarhalle. Se vaikutti rauhoittuneen ja tuli nuuskimaan kättäni ikäänkuin anteeksi pyytääkseen. Vietin tarhassa hyvän tovin, omiin ajatuksiini uppoutuneena. Arne hengaili kanssani ja sen läsnäolo rauhoitti hieman mieltäni. En vaan millän voinut olla pyörittelemättä päässäni mitä kaikkea saattaisikaan tapahtua. Juuri kun olin saanut järkeiltyä kaiken parhain päin, tallipihalla minua vastaan käveli Ella. Blondi tyttö moikkasi minua iloisesti. Tervehdin takaisin ja hymyilin Ellalle normaalia hymyäni, vaikka samaan aikaan sisälläni nousi paniikki. Kävelin kuitenkin yhtä matkaa Ellan kanssa jutellen niitänäitä. Jospa Sven lähtisi pian pois tallilta ja heidän tiensä eivät tänään kohtaisi. En ollut ollenkaan varma että Sven pystyisi käyttäytymään normaalisti tytön ympärillä ja mitä vähemmän Ella epäili, sen parempi.

Tuuli meinasi pyyhkäistä autoni oven mukanaan avatessani sen ja astuessani tallin pihalle. Lauhan talven jälkeen olisi luullut, että kesä olisi jo pidemmällä, mutta ei. Tuuli oli kylmä ja minä ainaisena vilukissana en ollut vielä luopunut kevyttoppatakistani. Kiersin autoni taakse ja avasin takakontin luukun. Minua tervehti sieltä iloisesti punaisenruskea karvaotus, joka oli kiinnitetty turvallisuussyistä valjaistaan autoon. Kippurahäntä pyörähti ja ja sydämeni suli katsellessani koirani iloista ilmettä. Sen otsaan ilmestyivät syvät, suloiset rypyt kun se nosti korvansa terävästi pystyyn ja tarkkaili ympäristöään. Tulikko oli vasta puolivuotias, mutta jo nyt yllättävän hyväkäytöksinen ja kuuliainen, verrattuna siihen mitä olin sen rodusta lukenut. Se oli pieni punainen narttu basenji valkoisilla merkeillä, joka oli perso ruualle ja rakasti tallielämää. Puin Tulikolle söpön tummanvihreän tuulitakin päälle, koska alkukantaisen afrikkalaisrodun edustajana sitä ei oltu luotu pohjoisen kylmiin oloihin. Tulikko istui nätisti pyynnöstäni odottamaan lupaa poistua autosta. Laitoin heijastinvaljaat sen takin päälle ja luvan saadessaan pentu hyppäsi innolla alas peräkontista.

Annoin koiran vaellella vapaana tallin pihalla, sillä talli näytti hyvin autiolta, eikä näkyvillä ollut autoja eikä pyöriä. Lähdin kävelemään tarhoille. Näin Arnen jo kaukaa. Se seisoskeli levollisesti kavereidensa seurassa, vasenta takajalkaansa leputtaen. Kutsuin ruunaa nimellä ja se nosti laiskasti päätänsä minun suuntaani. Saapuessani portille Arne käveli jo minua vastaan. Olin niin kiitollinen siitä minkälaisen suhteen olin hevoseen vuosien varrella luonut. Aikaisemmat vaikeutemme olivat jo takanapäin. Toki myös nykyään Arne koitteli hetkittäin auktoriteettiasemaani, mutta ei lainkaan samalla tavalla kuin ennen. Se kuitenkin selvästi luotti nykyään minuun ja minä siihen. Olin panostanut Arnen kanssa erityisen paljon yhteiseen tekemiseen ja jättänyt ratsastuksen toissijaiseen asemaan. Koin myös pystyväni auttamaan tuntilaisia ymmärtämään herkkää ruunapoikaa, joka toisinaan saattoi tehdä tuntilaisten elämästä haastavaa. Rapsutin Arnea ja se venytti kaulaansa pitkälle ja selvästi nautti. Hanskaani tarttui järkyttävä määrä irtoavaa talvikarvaa, joka lähti tuulen mukaan, ennen kuin kerkesin varistaa sen maahan. Tulikko hiipparoi varovasti jalkojeni taakse tervehtimään Arnea. Koira oli alusta asti kulkenut mukanani tallilla ja hevosten läheisyydessä se käyttäytyi varovaisen kunnioittavasti, mistä olin kiitollinen. Otin oman aikani hengatessani tarhassa ennen kuin vein Arnen sisään. Tulikko sipsutteli nätisti pyytämättäni vieressäni talliin. Oritallin ovella nakkasin Arnen narun sen kaulan yli ja jäin sulkemaan ovea ruunan kävellessä kuuliaisesti omaan karsinaansa. Temppu, jota en ollut tarkoituksenmukaisesti hevoselle opettanut, enkä sitä tehnyt vilkkaimpina aikoina tallilla. Arne pyörähti karsinassaan ja jäi odottamaan minua korvat hörössä karsinan ovelta tarkkaillen. Otin takkini pois tallin lämmössä ja laskin sen lattialle, jotta Tulikko voisi halutessaan asettua siihen. Se hienohelma kun ei arvostanut tallin kovaa lattiaa makuualustana. Aloin harjata järjestelmällisesti Arnesta irtoavaa talvikarvaa pois. Miten sitä mahtoikaan vielä riittää näin pitkälle kevääseen? Arne rentoutui hoidosta nauttiessaan. Tulikko vaelteli oritallissa nurkkia nuuskien. Pidin sitä kokoajan silmällä Arnen hoitamisen lomassa. Pikkuriiviö kuitenkin näytti tänään olevan kiltisti eikä keksinyt mitään jekkuja.

Harjasin Arnea pitkän tovin, selvitin sen hännän ja puhdistin kaviot. Hevonen oli niin levollisen rauhallinen, etten halunnut vielä raahata sitä liikkeelle, joten istahdin karsinaan oven tuntumaan. Arne tarkkaili minua, ikäänkuin kysyäkseen miksi lopetin sen hoitamisen. Se astui pari askelta lähemmäs ja laski turpansa syliini kuin rapsutuksia kerjätäkseen. Tulikko pyrähti paikalle, kun se huomasi minun laskeutuneen tasolleen. Arne höristi korviaan ja työnsi turpaansa nuuhkiakseen pentua. Tulikko nuuski sen turpaa varovaisesti. Hetki hevosen ja koiranpennun välillä oli suorastaan liikuttava. Kaivoin puhelimeni esiin ja ikuistin sen. Kaksi tällä hetkellä tärkeintä asiaani yhdessä kuvassa oli vihdoin tapahtunut ja vieläpä niin, että ne jakoivat yhteisen hetken. Ehkä kaksi sekuntia myöhemmin Arne pärskähti ja Tulikko hypähti säpsähtäen minun syliini. Naurahdin hupsuille eläimille ja nousin ylös. Laitoin Arnelle riimun päähän ja itselleni takin päälle. Sitten suuntasin kulkumme kohti kenttää. Tuuli oli edelleen melkoinen, mutta en antanut sen haitata. Kentän lähestyessä Arne piristyi ja pärskähteli innosta. Kentällä suljin portin ja kävelimme muutaman kierroksen. Arne käveli reippaasti pää yläilmoissa ja totesin, että antaisin sen vähän juosta ja purkaa esiin pilkahtanutta energiapiikkiänsä. Päästin ruunan vapaaksi, astuin hieman kauemmas siitä ja maiskautin. Arne katsahti minuun ja pyrähti hetkessä kentän toiseen laitaan nakellen pukkeja milloin mihinkin suuntaan. Sieltä se kurvasi takaisin ja kiihdytti korvat luimussa ja kaula pitkällä toista pitkääsivua laukaten. Sitten Arne ravasi kierroksen ympärilläni häntä ja pää korkealla, korvat hörössä ja sinkosi taas toiseen päätyyn. Sieltä se ravasi pitkin, lennokkain askelin takaisin. Tällaisina hetkinä se vaikutti jälleen olevan ori, sillä tietyt hieman orimaiset piirteet siitä eivät olleet häipyneet, olihan se kuitenkin ruunattu sen verran myöhään. Kävelin kentän laitaan Tulikon luokse ja nostin sen syliini. Arne rallitteli koko kentän pituudella ja riekkui mielensä mukaan. Kymmenisen minuuttia se jaksoi kunnes lopulta se asteli luokseni ilmoittaakseen olevansa valmis. Otin Arnen kiinni ja lähdimme kohti metsää. Ajattelin kiertää vielä pienen lenkin jäähdytelläkseni Arnen. Tulikko kulki edellämme polulla ja Arne käveli vierelläni kuuliaisesti. Kiertelimme pikkupolkuja, sillä metsän suojassa tuuli oli vähäisempää. Tallille saapuessamme pihaan oli ilmestynyt jo useampia kulkuneuvoja. Vein Arnen suoraan takaisin tarhaan ja jäin rapsuttelemaan sitä vielä hetkeksi. Lopulta se kyllästyi seuraani ja lähti kiusaamaan tarhakavereitaan. Kutsuin Tulikon seuraamaan minua ja talliin päästyämme annoin sille namin palkinnoksi. Oritallissa ei vielä ollut ketään, joten siivosin rauhassa jälkeni ja sitten suuntasin Tulikon kanssa autolleni. Tänään en jaksanut olla sosiaalinen ihmisten kanssa, joten päätin lähteä vähin äänin kotiin vaikka luultavasti yläkerrassa olisikin ollut hyvät keskustelut meneillään.