Kuikan päiväkirja

1: Uusia alkuja

“I said fa-la-la-la, motherfucker, I'm not listening”, muodostin Ryan Guldemondin laulamat sanat ääneti huulillani, kun Spotify pyöritti soittolistaani autossa. En kehdannut laulaa mukana ääneen, vaikka kukaan ei ollut kuulemassa ja rengasmelun pauhu peittäisi äänen kyllä kätevästi alleen ainakin osittain. Onneksi Pohjois-Norjassa ilmastointia ei tarvinnut huudattaa täysillä kuten helleaallosta kärsivässä Kanadassa tai Suomessa, josta olin lähtenyt eron jälkeen mahdollisimman nopeasti. Totta puhuen en olisi kestänyt siellä enää päivääkään, joten tallipaikan saaminen Norjasta oli kaipaamani pelastus.

Veljeni Caleb oli raportoinut kotoa joka ikisen risauksen WhatsAppin välityksellä ja kertonut, miten isovanhemmillamme oli viittäkymppiä hipovilla keleillä ollut tosi vaikeaa. Uskoin sen täysin ja toivoin, etten saisi siltä suunnalta ikäviä uutisia. Tavallaan kaipasin tuttua ja turvallista Kanadaa, mutta samalla en halunnut palata. Nolotti liikaa. Etenkin äiti oli ollut skeptinen, kun ilmoitin muuttavani Suomeen Pilvin luo vähän reilu puoli vuotta sitten. Sen jälkeen kaikki olikin mennyt hiljalleen alamäkeen ja johtanut tähän. Je ne peux que m'en vouloir , mitä muutakaan tästä koko sotkusta olisi voinut ajatella?

Sommersolvervin “päätä huimaavan menestyksen” jäljiltä Kuikka oli jätetty Norjaan siksi aikaa, kun minä palasin Vantaalle hakemaan sitä vähää omaisuutta, jonka olin ottanut Kanadasta mukaani. Pilvi oli auliisti heittänyt kaiken pihamaalle jätesäkeissä ja pahvilaatikoissa, joista yhden päällä olevassa paperilapussa käskettiin pudottaa avain postiluukusta ja painua sitten helvettiin. Ja minähän painuin - en tosin sinne, mihin Pilvi toivoi minun päätyvän. Että sillä lailla mahtavasti ja kunnollisten aikuisten tapaan hoidettu ero. Nyt Kuikka kuitenkin seisoskeli vuokraamassani trailerissa ja navigaattori näytti, että olisimme kohta perillä Brynhildissä. Matka tamman kanssa oli sujunut suhteellisen hyvin, vaikka se olikin kopissaan vähän levoton ja jännittänyt lähtiessä lastausta.

“C'est un nouveau départ” , lupasin itselleni huokaisten, kun käänsin auton vähän vaivalloisesti tallin pihapiiriin. Trailerin kanssa ajaminen oli minulle edelleen vierasta, mutta olimme suoriutuneet Kuikan kanssa navigaattorin ohjeilla ihan kätevästi ja ehjin nahoin perille. Pysäköin, sammutin moottorin ja nousin autosta katsoakseni ensin vähän ympärilleni. Kuikka kolisteli trailerissa kuitenkin siihen malliin, että päätin jättää haaveilut sikseen ja irrottaa sen etuoven kautta puomista. Olin juuri avaamassa lastaussiltaa, kun Brynhildin omistaja Viivi tervehti minua.
“Velkommen Tobias! Mitt navn er Viivi Vågsvær. Hvordan gikk turen?” hän sanoi norjaksi ja menin hetkeksi lukkoon.
“Takk”, vastasin ja järjestelin loppuja sanoja päässäni järkeväksi lauseeksi, “Jag er Tobias Vallieres… og det gikk bra.” Kyllä tämä tästä vielä lähtisi kielenkin kanssa, vaikka puhuminen oli nyt vähän kankeaa ja ruosteessa.

Otimme Kuikan ulos trailerista yhdessä Viivin kanssa ja se seistä jökötti pihamaalla korvat tötteröllään. Silitin sen kaulaa, kun punapäinen Viivi kertoi tallistaan ja naurahti muutamaan otteeseen tamman hölmölle nimelle. Nimi oli alun perin ollut Pilvin huvin vuoksi heittämä ehdotus, mutta minä olin alkanut viljellä sitä ympäriinsä ihan vain kiusatakseni. Ei kukaan muu osannut sanoa Kuikkaa Silviaksi kuin Pilvi itse, ja nyt tamma ei ollut enää edes puoliksi hänen. Viivi kehotti meitä siirtymään sisälle, joten talutin muita hevosia töllistelevää Kuikkaa naisen perässä tallin käytävää pitkin.

“Tässä on Kuikan karsina”, hän esitteli ja minä laitoin tamman sinne. Se päästi ilmoille kimakan hirnahduksen, johon kuului muutama vastaus vähän kauempaa tallista. Ilmeisesti ajomatka oli saanut Kuikan pään hieman vinksalleen ja täyttymään ylimääräisestä energiasta.
“Tarviitko apua tavaroiden roudaamisessa?” Viivi kysyi hymähdettyään tamman pienelle showlle karsinassa.
“Enköhän mä saa ne sieltä. Kiitos kuitenkin”, vastasin.
“Selvä juttu. Varustehuone on tässä ja väkkärit voit viedä tuonne rehuhuoneeseen. Nykäise vaan hihasta, jos tarvitset jotakin tai tulee kysyttävää. Näytän nyt vielä samalla Kuikan tarhan.”

Tästä se lähtee, ajattelin ja suuntasin Viivin perässä takaisin ulos.

2: Myrskypilviä #pilias

Hermoni olivat riekaleina ja ajatukset pyörivät päässäni kuin lottopallot. Ajattelin ja yritin analysoida tilannetta etu- ja takaperin, sivuttain ja viistoon täysin tuloksetta. Kaiken pyöritteleminen teki oloni ainoastaan vaikeammaksi. Kuin salama kirkkaalta taivaalta Pilvi oli tullut taas pilaamaan päiväni.

Minun teki mieli heittää kirottu kännykkäni lähimpään ojaan, kun siihen kilahti vielä yksi viesti. Yritin olla välittämättä siitä ja tyhjentää koko keskustelun, mutta en pystynyt tekemään niin. Sen sijaan luin Pilvin lähettämät viestit uudelleen sydän hakaten.

10.32
Hey I really have to talk to you

12.55
Tobias please I miss you
You didn’t delete my number, right ??

13.01
I still love you
Can’t we try this again?

13.05
Please Tobias I love you
I promise it will be different this time

13.24
Just trust me, okay?

“Ostie! Quelle salope manipulatrice. Argh”, minun teki mieli hakata päätäni rattiin ja olisin varmaan tehnytkin niin, jos Shelyesin piha olisi ollut tyhjillään. Vedin syvään henkeä, olin julkisella paikalla. Miten se akka kehtasi käyttäytyä noin? Pilvillä ei ollut mitään oikeutta pyytää luottamustani. Ei minkäänlaista. Ihan niin kuin hän ei olisi koskaan dumpannut kamojani ulos. Ihan niin kuin hän ei olisi ikinä pettänyt. Ihan niin kuin hänelle ei olisi tullut mieleenkään valehdella kaikesta suoraan päin naamaa. Lista oli loputon.
“Va te faire foutre. ” Jätin hänet luetulle ja nousin autosta paukauttaen oven kiinni.

Hermostunut Kuikka tarjosi minulle kuitenkin muuta ajateltavaa. Lastaus ei missään nimessä ollut sen suosikkijuttu, vaikka yleensä onnistuinkin lahjomaan sen sisään koppiin herkuilla. Olin saanut Jannilta ohjeeksi viedä Kuikan tallin käytävälle varustettavaksi, joten talutin sen sisään muina miehinä ja palasin sitten hakemaan tavaroita autosta. Se vaati muutaman reissun, eikä tietenkään onnistunut huomiota herättämättä.

“Kukas se tämä on?” kiharatukkainen nainen kysyi norjaksi leveästi hymyillen, kun olin laittamassa Kuikkaa kuntoon käytävällä. Hänellä oli toisessa kädessä talikko ja toisessa lapio, jotka hän joutui laittamaan hetkeksi sivuun tammaa silittääkseen.
“Tässä on Kuikka ja mä olen Tobias. Me asutaan Brynissä, mutta tultiin käymään täällä valmennuksessa”, vastasin hetken lausetta rakenneltuani.
“Ah totta! Joku mainitsikin uudesta tulokkaasta, näin pienellä paikkakunnalla uutiset leviää nopeasti. Mun nimi on Catu ja oon täällä tallityöntekijänä, tervetuloa vaan. Mistä olet kotoisin?”
Catu puhui norjaa sen verran nopeasti, että pinnistelin saadakseni kaikesta kiinni.
“Kanadasta, Quebecistä”, vastasin, “en puhu norjaa vielä erityisen hyvin.”
“Ei se mitään! Kyllä puheestasi saa hyvin selvää, rohkeasti vaan. Huikkaa, jos tarvitset apua, olen näissä hommissa tässä jossain lähellä”, Catu sanoi virnistäen napatessaan talikon ja lapion taas käsiinsä.
“Joo”, sanoin Catulle, joka meni jo menojaan.

Nostin satulan Kuikan selkään ja suoristin vaaleanruskean satulahuovan vaaleanpunaisella yksityiskohdalla kummaltakin puolelta. Pilvi oli ostellut tammalle hempeitä tavaroita, joista en ollut juuri välittänyt aikaisemmin. Nyt epäilys kuitenkin hiipi päähäni ja vilkuilin pikaisesti ympärilleni. Ehkä pitäisi säästää vähän rahaa ja ostaa Kuikalle muutama musta huopa lisää. Suitsittuani tamman painoin kypärän päähäni ja vaihdoin tallikäytössä olevat kulahtaneet lenkkarit kiiltäviin nahkaisiin ratsastussaappaisiin. Vedettyäni hanskat käsiini suuntasin Kuikan kanssa ratsastuskentälle, missä Janni odotteli meitä kahvikuppi kädessään. Sää näytti vähän epävakaalta, joten vedin tummanvihreän tuulitakkini vetoketjua vaistomaisesti ylemmäs.

“Salut!” tervehdin ranskaksi taluttaessani Kuikan keskelle kenttää.
“Hallo! Er du og Kuikka klar?” hän vastasi hymyillen ja siemaili kahviaan.
“Oui”, sanoin virnistäen, kun ponnistin tamman selkään. Se tuntui olevan vähän pörheällä päällä, joten en uskaltanut päästää ohjaa pitkäksi kävellessämme uralla. Janni selosti samalla norjaksi ensimmäistä tehtävää, jonka ymmärsin kiitos opettelemani hevossanaston.
“Otetaan se tähän alkuun lämmittelyksi. Tulee hyvää ravityöskentelyä teille molemmille”, hän totesi nojaillessaan valkoisiin aitoihin. Nyökkäsin, otin ohjat tuntumalle ja siirsin Kuikan raviin.

Jannin valvovan silmän alla työskennellessä oli pakko myöntää, ettei kouluratsastus ollut ihan meidän heiniä. Tai ainakaan Kuikan. Se sähläsi vähän turhan paljon omiaan ja huitoi hopeista häntäänsä, kun ohjasin sitä kieli keskellä suuta pyydettyyn suuntaan. Kummankaan keskittymiskyvyssä ei juuri ollut kehumista - varsinkaan minun. Kuikalla sentään oli yritystä, mutta minun teki jatkuvasti mieli vilkuilla kentän laidalle kerääntyneitä ihmisiä. Kaikista vähiten tarvitsin yleisöä tuijottamaan, miten väänsin ylienergisellä estehevosella koulua. Laskin pikaisesti päässäni, että taidonnäytteeni oli onnistunut keräämään kuusi katsojaa. Fais chier.

“Ota Tobias välikäynnit. Menkääs te nyt siitä-”, Janni sanoi minulle ja alkoi hätistelemään yleisöä paikalta, kun hidastin ja annoin Kuikalle ohjaa.
“Eikä muuten mennä, tää on jännittävintä mitä on tapahtunu pitkään aikaan”, punapäinen nainen väitti vastaan.
“Niinpä, ei tänne koskaan muuta ketään uusia”, hobitinlyhyt blondi komppasi hänen vierestään.
"Varsinkaan jätkiä", vaaleanruskeilla hiuksilla varustettu mies huomautti ja olin näkevinäni silmäniskun. Kenelle joukosta se nyt olikaan suunnattu, en osannut sanoa. Muut nyökyttelivät hyväksyvästi, joten Janni kääntyi minun puoleeni kysyvä ilme kasvoillaan.
“Ööh…”, aloitin epävarmasti ja katsoin aitaan nojailevia tallilaisia, “no antaa olla vaan."
“Jes! Mä oon Anie, tossa on Ella-Amalie eli siis Ella vaan, Ylva, Matias, Sonia ja Anton”, punapää esitteli ja yritin parhaani mukaan painaa nimet mieleeni. Viimeiseksi mainittu kaksikko seisoi liimaantuneina toisiinsa, joten oletin heidän seurustelevan. Sekin muistutti Pilvin viesteistä. Hitto sitä akkaa ei päässyt karkuun edes lähtemällä Norjaan.

Tavanomainen rupattelu loppui kuitenkin yhtäkkiä, kun pitkätukkainen blondi harppoi parkkipaikalta kohti tallia ja loi murhaavan katseen kenttää kohti. Minua hän mittaili tylsistyneen näköisenä muutaman kerran päästä varpaisiin, pyöräytti silmiään ja jatkoi sitten matkaansa.
“Ongelmia?” kysyin kiusaantuneena.
“Jotakuinkin. Se on Astlyr Myhrvold.”