Figaron päiväkirja

Kielletty
25.8.2020

Kesän pyörityksen jälkeen mulla oli ollut hieman hankaluuksia palata arkeen. Oli ollut juhlia, kisoja ja uusi ponikin. Työt Amfissa olivat loppuneet ja koulu alkanut, mikä tarkoitti myös mun elämäni toistaiseksi tärkeimmän ajanjakson alkamista, enkä mä voinut väittää, ettei se olisi ollut stressaavaa. Olo oli samaan aikaan jännittynyt ja toiveikas. Tiesin pärjääväni kirjoituksissa hyvin, mutta pelkkä hyvin ei vain ollut tarpeeksi hyvä. Ei mulle eikä oikikselle.

Ja voi, kuinka mielelläni olisinkaan keskittänyt kaiken mun energiani täysillä abivuodesta nauttimiseen ja opiskeluun. Mutta mitä enemmän mä yritin, sitä hankalampaa se oli. Haitalliset ajatukset tulivat mun yöuniin ja veivät kaiken muun pois päivisin. Itseään vastaan taistelu oli niin hermoja raastavaa, että äitikin, joka oli harvoin kotona, oli yhtenä päivänä ihmetellyt, miksi mä olin niin kireä.

Puhelimen näytöllä mun sormet kävivät koko ajan lähempänä nimeä Älä soita.

Sommersolvervistä oli jo aikaa, mutten vieläkään ollut saanut pois mielestäni Inkerin omahyväistä ilmettä, jonka se oli tehnyt Svenin käyttäytyessä kuin mä olisin ollut joku maailman mitättömin olio. Enkä sitä, kuinka Sven ei koko loppuiltana ollut tullut edes pyytämään anteeksi. Puhumattakaan siitä, kuinka olin nähnyt Svenin juttelevan Catun kanssa mukavia. Ihan niin kuin kenen tahansa vanhan kaverin kanssa, mä yritin järkeillä, mutta mieli oli ehtinyt piirrellä omat värikynäjälkensä siihenkin. Olisin voinut vetää typeriä johtopäätöksiä mistä tahansa pienestä eleestä miehen käytöksessä, eikä se ollut lainkaan mun tapaistani.

Toinen murheenkryynini oli Figaro, jolla oli ilmeisesti hieman sopeutumisvaikeuksia uuteen kotiinsa. Se kyhjötti sekä tarhassa että karsinassa niin apaattisena, että ruunaa oli hankala tunnistaa samaksi poniksi kuin koeratsastuspäivänä. Ponin silmistä oli kadonnut kaikki pilke, eikä sille maistunut edes ruoka kunnolla. Olin jo konsultoinut eläinlääkäriäkin, jonka mielestä mun piti vain olla kärsivällinen, ja huolehtia että Figaro söisi edes jotain, vaikka mä olin jo hermoillut, stressaisiko se itsensä hengiltä.

Christian oli ollut mun poninvaihdoksesta onnensa kukkuloilla, ja toivoin, että mäkin olisin pystynyt iloitsemaan niin kuin olisi kuulunut. Joka päivä mulla oli vähän enemmän ikävä Blondia ja sitä, kuinka se oli ollut omalla tavallaan maailman helpoin, tutuin ja turvallisin.

Onneksi tallilla pääpuheenaihe oli tätä nykyä kuitenkin Beatan kasvava raskausvatsa, arvuuttelut lapsen nimestä ja kauhistelut, kuinka tyttö ei enää voinut ratsastaa. Mä olin hankkinut sen puolesta Usvalle vuokraajankin, kun Matias oli koulussa ilmoittanut ensin ratsastavansa, sitten kertonut olevansa siinä vielä ihan hyväkin, ja lopulta etsivänsä uutta hevosta. Se oli tullut niin tilauksesta, että olin seuraavana päivänä melkein raahannut sen korvasta Shelyesiin ja esitellyt Beatalle. Nykyään poika sitten ramppasi tallilla harva se päivä puunaamassa uutta poniaan Beatan haukankatseen alla ja ilmankin.

Usein puhuttiin, kuinka äideistä tuli odotusaikana ärsyttäviä, kun yhtäkkiä niiden elämässä ei ollut muuta sisältöä tai puhuttavaa. Mua hieman huvitti, sillä Beatan tapauksessa sen tallikaverit tekivät tämän sen puolesta. Aina tytön yrittäessä vaihtaa puheenaihetta joku käänsi puheen takaisin vauvaan, jota seurasi kysymystulva toisen perään kaikkien nojautuessa tiiviisti eteenpäin pöydän ääressä. Vasta oven käydessä melko kovaäänisesti lauma hiljeni. Beata näytti silmin nähden helpottuneelta.

“Hei joko kuulitte!” Catu huikkasi tavalliseen tapaansa hymyillen, kun se viipotti sisään astuttuaan suorinta tietä taukohuoneen jääkaapille. “Sven palaa meille hommiin!”

Yhtäkkiä mun sisuskalut muljahtivat täyden kierroksen ympäri, vaikka yritin parhaani mukaan pitää kasvoni peruslukemilla. Muiden ilakoidessa mä liityin kerhoon, vaikka samaan aikaan teki mieli oksentaa. Voin pahoin pelkästä ajatuksesta, että joutuisin tallilla varomaan ja välttelemään jonkun kohtaamista konfliktin pelossa. Mä vielä romahtaisin -- ja juuri silloin, kun en missään tapauksessa saanut.

Pakenin tekosyyn varjolla pihalle, kaivoin puhelimen esiin ja hipaisin sitä kiellettyä nimeä peukalollani.

Meidän oli pakko jutella.

Silloin, kun me oltiin Svenin kanssa käyty kesällä Miloussa, mulla oli ollut suunnitelma. Suunnitelma, jonka olin tehnyt, jotta voisin käydä tallilla jatkossa normaalisti, kuten ennenkin. Tuulettamassa päätä liialta menneen tai tulevan miettimiseltä, mikä oli hevosten kanssa parasta: niiden seurassa oli pakko keskittyä täysin nykyhetkeen, koska niin nekin tekivät. Sellaisena paikkana olin halunnut tallin pitää. Hengähdystaukona.

No, mun suunnitelma oli pettänyt täysin.

Nykyään kirjoituksiin lukeminen oli mulle hengähdystauko -- tallilla käymisestä nimittäin. Oli suorastaan ihanaa kerrata kotona norjalaista oikeuslaitosjärjestelmää ja hallintoelimiä siihen verrattuna, että tallilla joutui tätä nykyä hiipimään pitkin seiniä maastoutuen niihin kameleontin lailla, jotta ei tarvinnut käydä läpi kiusallisia kohtaamisia eräiden tallityöntekijöiden kanssa. Muutaman päivän takaisen, Catun kanssa vietetyn keskusteluhetken jälkeen mä olin valvonut koko seuraavan yön miettien, olinko mä viestittänyt ilmein ja elein jotain, mitä sen ei tarvinnut tietää, tai olinko mä ollut vahingossa liian tyly ajatusten mentyä lukkoon. Catuhan oli mun kaveri. Se halusi aina kaikille vain vilpittömästi hyvää, ja mäkin kyllä sille. Silti mä en voinut olla miettimättä sen ja Svenin välejä, vaikka ne eivät mulle kuuluneet millään tavalla.

Ja koska se oli mun kaveri, mun oli tehnyt monta kertaa mieli kysyä siltä suoraan, oliko Inkerin väitteissä kerrankin perää. Toistaiseksi olin aina tullut järkiini.

Syksyn piti olla innostavaa aikaa abibussijärjestelyineen ja muine tavoitteineen, mutta kun mä marssin vesisateessa punaiset kumisaappaat jalassa hakemaan masentunutta poniani tarhasta, musta ei oikeastaan tuntunut kovin innostavalta. Figaro nökötti korvat lerpallaan mustassa loimessaan tarhan perällä, eikä edes räpsäyttänyt silmäänsä, kun napsautin narun kiinni sen riimuun ja pyysin liikkeelle. Se liikutti jalkojaan laiskasti hädin tuskin nostaen niitä ylös maasta, eikä siitä olisi kovin helposti uskonut sen olevan nuori, vaativan tason kilpaponi Shelyesin vanhimman ja kyllästyneimmän tuntipuksun sijaan. Jopa Aage alkeistunnilla näytti innokkaammalta kuin Figaro oli näyttänyt missään tilanteessa sen jälkeen, kun se oli muuttanut mun omistukseen.

Miriam Meisfjordin kouluvalmennus oli viikon päässä. Jos Figaro olisi sielläkin yhtä flegmaattinen, mä en tiennyt, mitä tekisin. Siis sen lisäksi, että häpeäisin silmät päästäni. Olin varma, että tein ponin kanssa jotain väärin, mutta mua raasti, kun en tiennyt mitä.

Tallin ovella Figaron korvat kääntyivät hetkellisesti eteenpäin, kun sisältä kuului kovaäänistä kikatusta, kikatuksensekaista kiljuntaa ja lisää kikatusta. Mä pyöräytin silmiäni ja olin jo valmiina läksyttämään junnutuntilaiset koteihinsa iltapalalle talli on hevosen koti-saarnallani, kunnes mun katse nauliutuikin lettipäiden ja värikkäiden kuravaatteiden sijaan Catuun ja Sveniin, jotka hymyilivät toisiinsa tiukasti kietoutuneina kuin mitkäkin iilimadot. Kuullessaan kavioiden kolinan tallin kivilattiaa vasten ne irtaantuivat nopeasti ja näyttivät lähestulkoon rikospaikalta yllätetyiltä. Sain sitten sen kiusallisen kohtaamisen tuplana. Loistavaa.

“Hei Ella”, Catu hymyili heti kuin mitään ei olisi tapahtunut. Molempien hiukset näyttivät siltä, kuin ne olisivat käyneet kierimässä pihan pahimmassa mutalammikossa. Mä seisoin ovella pöllämystyneenä litimärässä, keltaisessa sadetakissani.

Yritin olla kuin Catu. Silti mun otsa rypistyi tahtomattani. Silti mun sykkeeni nousi, ja sormet puristuivat riimunnarun ympärille tiukemmin. Mä en ollut kuin Catu. Sven rykäisi ja paineli tiehensä niin kuin se aina teki, pakeni. Helvetin pelkuri, mun teki mieli huutaa sille, mutten huutanut. Mitä hittoa te nuoleskelette täällä keskellä tallia, mun teki mieli raivota Catulle, mutten raivonnut.

Olin kuin Sven. Pakenin.

Vetäisin Figaron mukaani jatkaen matkaani sen karsinalle, päästin ponin sisään ja otin sen läpimärän loimen pois rutiininomaisesti, vaikka kurkkua kuristi. Kuristi, vaikka mulla ei ollut mitään oikeutta tuntea niin. Catu ja Sven saivat lääppiä toisiaan, jos halusivat, ja sitä mun olisi pitänyt hokea itselleni mantran lailla ennen kuin alitajuntani pimeimmät solutkin olisivat uskoneet. Käytävältä kuului tiheitä askeleita, ja kihara punapää ilmestyi kurkkimaan varovasti Figaron karsinan kaltereiden raoista.

“Hei, onko sulla taas huono päivä? Mitä, jos mentäisiin juomaan vaikka kupit kaakaota ja..”, Catu yritti vielä, vaikka varmasti tiesi itsekin sen olevan turhaa.

“En mä nyt jaksa”, huokaisin mahdollisimman neutraalisti kuitenkaan katsomatta sitä silmiin. Mä en pystynyt.

Sen ainoan kerran, kun Inkeri oli puhunut totta, kuinka hartaasti olinkaan toivonut, että se olisi valehdellut.

Figaron käytös ei ollut edelleenkään liikahtanut suuntaan tai toiseen. Koko poni oli ollut mulle tähän asti yksi iso suru ja murhe, vaikka kaiken olisi pitänyt olla ihan toisin, eikä tämänpäiväinen tuntikaan ollut mennyt sen kaksisemmin. Mä en ymmärtänyt. Aina kun vilkaisin rautiaaseen ruunaan päin, mun mahassa muljahti ja mielessä alkoi mantran lailla kaikua Miriam Meisfjordin tiukka tokaisu viikon takaisen valmennuksen loppukaneetiksi:

“Sinuna en kyllä starttaisi NVRK:n ratsastuskoulumestaruuksissa ollenkaan. Jos nyt välttämättä tahdot sinne mennä, suosittelisin kokeilemaan korkeintaan helppoa C:tä.”

Pahinta oli, että mä olin jo ilmoittautunut sinne. Heti, kun Figaro oli saapunut; innoissani siitä, että nyt mulla oli vihdoin Blondille seuraaja. Huokaisin ja katsoin poniani jälleen. Sen silmät eivät enää olleet kärsivälliset ja toiveikkaat kuin koeratsastuksessa. Sen silmät olivat surulliset, väsyneet. Se kertoi, että se ei ollut valmis kilpailemaan.

“Ihan kuin se olisi rikki jostain”, kuin tyhjästä mun taakse ilmaantunut Katya tuumasi arvioiden. Mun maha muljahti ympäri uudemman kerran, kun rekisteröin kiharatukkaisen tytön kasvot, enkä tiennyt, johtuiko se siitä, miten paljon mua sattui ajatus mahdollisesti rikkinäisellä ponilla treenaamisesta vai siitä, että mä olin viimeiset kolme päivää miettinyt kuumeisesti Hannen kanssa käytyä keskustelua ja sitä, kertoisinko Katyalle vai en.

“Niin”, totesin. “Mä kyllä varasin ajan Birgitille heti, kun se Meisfjord käski. Se on ylihuomenna.”

“Hyvä”, Katya vastasi pää kallellaan nojaillen karsinan oveen. “Mites ne kisat? Niihin on kuitenkin enää kuukausi.”

“Pakko kai ne on perua. Ellen sitten taas tuu jollain Hillalla”, irvistin muistellen Seppele Cupia, joka oli ollut ihan täydellinen floppi. Mä olin ratsastanut kuin muissa maailmoissa ja Hilla toiminut sen mukaisesti. Epäonnistumisista oppi, mutta mä olisin kyllä kaivannut tähän väliin niitä onnistumisiakin.

“Jep. Vaan eipä meillä Jätkänkään kanssa odotukset ole kovin korkealla. Se Kalla Cup ei mennyt ihan nappiin”, Katya naurahti sitten. “Syytän Christiania. Se ei ollut varsinaisesti kovin hyvä kisahoitaja.”

Mulla oli vaikeuksia pitää naamani peruslukemilla. En voinut sietää epärehellisyyttä, ja Christianin touhut olivat olleet suorastaan oksettavia. Kaiken kruunasi tämä kisahoitajakeissi ja se, että Jätkän sijaan poika oli päätynyt lopulta hoitelemaan jotain aivan muuta. Olin alusta asti tiennyt Christianin olevan lipevä naistennaurattaja, johon kenenkään ei olisi pitänyt sekaantua kuin kaverina, mutta tämä tempaus oli mennyt yli.

Ja se tästä tekikin niin vaikeaa. Kaverina se oli mahtava tyyppi, joka osasi piristää päivää typerillä jutuillaan. Kyllä mua jossain kaiken muun alla sattui Christianin menettäminen, mutta toisaalta, tarvitsinko mä sellaista ihmistä elämääni? Ihmistä, joka käytti muita häikäilemättömästi hyväkseen leikkien niiden tunteilla ja kantamatta lopulta vastuutaan.

Vilkaisin Katyaa, joka silitti Figaron turpaa leperellen sille hiljaa. Se oli upea nainen niin sisältä kuin ulkoakin ja todella ansaitsi elämässään kaikkea muuta kuin paikan Christianin pelinappulana.

“Kuule”, köhäisin lopulta kohteliaasti. “Mikä se sun ja Christianin juttu on tällä hetkellä?”

Katya naurahti kuivasti.

“En mä oikein tiedä. Me sovittiin, että edetään rauhassa ja matalalla profiililla”, kiharatukkainen tyttö sanoi sitten, ja mun teki mieli ravistella sitä hartioista huutaen, että Christianille sellainen todennäköisesti tarkoitti käytännössä villiä sinkkuelämää. Olisin voinut pistää vaikka pääni pantiksi siitä, että matalalla profiililla ja rauhassa oli suora lainaus sen pojan suusta sitoutumiskammon nostettua päätään.

“Okei”, kohautin olkiani. “Mä vaan ajattelin, kun…”

Sanat juuttuivat kurkkuun ja Hannen kasvot ilmestyivät mun ajatuksiin. Hannen, joka oli ehdottomasti mun hyvä ystäväni, jonka en halunnut joutuvan pulaan. Mutta kun Katyan otsa rypistyi, ja se veti kätensä puuskaan, mä tiesin, etten enää voinut juosta pakoon. Olin umpikujassa, ja Katya oli mua jahtaava leijona.

“Kun mitä?” se tivasi tiukasti.

“Mä juttelin Hannen kanssa yksi päivä”, nielaisin. Sydän tuntui hyppivän jossain kurkussa asti, kun Katyan tiivis tuijotus lävisti mun sielua.

“Ja?” Katya odotti, kun mä rukoilin ylempiä voimia armahtamaan viestintuojaa tällä kertaa.

“Ja se kertoi olleensa Christianin kanssa silloin Kallassa”, henkäisin vähän turhan dramaattisesti.

“Olleensa sen kanssa?” Katya vaati tarkennusta painokkaasti.

“Enkä mä nyt puhu mistään ihan viattomasta hengailusta”, vilkuilin ympärilleni lähes kuiskaten.

Katya näytti lievästi ilmaistuna tyrmistyneeltä. Sen silmät salamoivat ja olemus liekehti rovion lailla. Sen koko vartalo liikehti hermostuneena, ja olin aika varma, että se olisi voinut tappaa jonkun.

“Ei jumalauta”, siltä pääsi ennen kuin se marssi päättäväisesti tiehensä tennareiden kopistessa vasten tallin kivilattiaa kuin aikapommin tikitys.

Merkintä 6, #tarinatempaus2020, 2.10.2020

Mulla oli huono päivä. Se ei ollut epätavallista, vaan tuntui olevan nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus. Joka aamu heräsin ajatellen, että ehkä tänään kaikki mun ongelmani olisivat kadonneet kuin tuhka tuuleen, Figarolla olisi taas elämäniloa, mä olisin ylioppilas ja Svenin lämpimät käsivarret olisivat kietoutuneet tiukasti mun ympärille.

Vielä yhtenäkään aamuna mun toiveet eivät olleet toteutuneet. Silmien avaamisesta lähtien mua masensi, ahdisti ja stressasi niin, että päänsärkyä helpottavasta Panadolista oli tullut jo vakiokaveri aamupalalle kahvin ja appelsiinin kanssa. Kävelin kuin zombi, selasin historiankirjoja ajatukset jossain aivan muualla ja menin nukkumaan yhdeksältä illalla. Astlyr Myhrvold, joka oli meidän abibussin johtaja, oli alinomaan pommittanut mua viesteillä, joissa se tivasi, miksi mä en ollut osallistunut niiden kokouksiinkaan sovitusti.

“Oletko sä edes mukana enää?” se oli tekstannut pistävästi tänäkin aamuna. “Ainahan sä oot ollut tollanen hikipinko, mutta milloin susta tuli noin helvetin tylsä? Luojan kiitos mä olen meidän bussipomo sun sijaan.”

Enkä mä ollut edes vaivautunut vastaamaan sille mitään. Kevät ja russefeiring oli mun mielessä niin kaukaisia, etten ollut siunannut sille vielä ajatustakaan. Tuntui, että ylipäätään tästä syksystä ja koko ajan lähestyvästä kaamoksesta hengissä selviäminen olisi mun kohdalla suoranainen ihme.

Jossain satunnaisessa mielenhäiriötilassa olin mennyt ilmoittautumaan vielä uudelle vakiotunnillekin, mikä tarkoitti sitä, että mulla oli nyt ratsastustunteja kolmesti viikossa ja sen lisäksi Figaron liikutus muinakin päivinä, vaikka kaiken järjen mukaan mun olisi pitänyt vältellä koko tallia ja hankkia ponillenikin joku mua osaavampi ratsastaja. Halusin kuitenkin uskoa siihen, että vielä jonain päivänä meidän yhteistyö sen rautiaan kanssa toimisi, ja se vaati sitä, että mä kehittyisin. Niin ratsastajana kuin hevosenkäsittelijänäkin.

Tänään ei silti ollut se päivä.

Figaro liikkui kuin täi tervassa ja mä purin hammasta. Olin hiestä aivan läpimärkä, vaikka kolkko syystuuli puhalsi viileää ilmaa läpi maneesin paperinohuiden seinien. Muut ryhmäläiset saivat ratsastuksen näyttämään niin helpolta, että niiden hevoset tuntuivat liitelevän ilmassa koskettamatta kavioilla ollenkaan maahan.

“Milloin teillä olikaan se eläinlääkäri?” Jassu kysyi silitellen Figaron kaulaa huolestuneena tunnin jälkeen.

“Huomenna”, vastasin ja laskeuduin alas ponini selästä. “Toivottavasti tällä kertaa löytyy jotain konkreettista. Mulla alkaa olla huumorintaju lopussa.”

“Ymmärrän”, Jassu totesi empaattisesti. Eihän kukaan hevosenomistaja toivonut tällaista tilannetta itselleen.

Osaisitpa sä puhua, huomasin ajattelevani, kun talutin kaulaansa pitkänä ja matalana lepuuttanutta Figaroa maneesista takaisin talliin. Poni huokaisi raskaasti kuin olisi itse toivonut samaa. Kaikki olisi ollut niin paljon helpompaa, jos se olisi voinut itse kertoa, mikä sitä vaivasi, ja mitä mä tein sen kanssa väärin. Jatkuva arvailu tuntui täysin hyödyttömältä spekuloinnilta ja siltä kuin olisin yrittänyt etsiä neulaa heinäsuovasta. Käytännössä ruunan oireilu saattoi johtua mistä vain hiekansyönnistä huonoon satulaan ja jalkakipuihin, ja voi, miten mä toivoinkaan, että tästä lopulta selvittäisiin vain jollain lyhyellä psylliumkuurilla.

Riisuin apaattiselta poniltani varusteet, jotka nakkasin sen karsinan eteen odottamaan loppusijoitustaan satulahuoneeseen. Raahasin pölyharjaa kiiltävän rautiaalla turkilla ja rapsutin Figaroa paikoista, joista tiesin sen pitävän, mistä sen ilme kirkastui edes hetkeksi. Se sai mutkin hymyilemään. Pienet asiat, jotka tein oikein, olivat kasvattaneet viime aikoina merkitystään valtavasti koko elämän ollessa muuten pelkkää vuoristorataa.

Hymy hyytyi silti nopeasti, kun viereisestä karsinasta alkoi kuulua Amiran ja Catun iloinen kaakatus. Olin toivonut pääseväni pakoon ennen kuin iltatallia alettaisiin tehdä, mutta Catu tuntui olevan tallilla aina. Totta kai se oli, ja kaikki pitivät siitä. Ne juttelivat viime viikonlopun bileistä, joista mä en ollut selvinnyt edes jatkoille. Matias oli yllättäen lähtenyt mun mukaan, ja mä olin melkein sammunut sen kainaloon Beatan auton keskipenkillä. Toivoin, etten ollut möläyttänyt sille mitään typerää siitä, kenen olisin halunnut sen paikalla olevan.

Puhe viereisessä karsinassa vaimeni, mutta mä en silti voinut olla kuulematta. Kunpa olisin.

“Mä päädyin Svenin luokse yöksi”, Catu kihersi innoissaan kuin pieni lapsi, ja kaikki mun sisälläni muuttui nestemäiseksi typeksi. Lopetin Figaron harjaamisen kuin seinään, tempaisin karsinan oven auki ja iskin sen kiinni vähän liian suurella voimalla. Marssin ulos tallista valtavan ahdistuksen vallatessa taas mun kehon jokaisen solun.

Totta kai Catu päätyi Svenin luokse yöksi. Ne olivat pari, kaikkihan sen näki, ja parit tekivät niin. Kuva niistä kahdesta suutelemassa ilmestyi mun eteen eikä kadonnut, vaikka mä ummistin silmäni tiukasti kiinni. Valuin tallin seinää pitkin kyykkyyn ja huomasin taas unohtaneeni, kuinka hengitettiin. Sen muisteleminen muuttui aina vain vaikeammaksi, mitä enemmän kiharoita hiuksia ja sinisiä silmiä ilmestyi mun aivoihini. Lämpimät käsivarret kietoutuivat varmaan tänäkin yönä jonkun toisen ympärille. Mun teki mieli huutaa, mutta en huutanut.

Mä itkin.

Merkintä 7, #tarinatempaus2020, 2.10.2020

Henningsvær
11.10.2020

Isä oli käärmeissään.

“Ostin sulle yli sadantuhannen kruunun ponin”, se aloitti paasauksensa, jolloin mä tiesin, ettei mitään hyvää ollut luvassa, “ja kahden kuukauden päästä se pitää viedä tähystettäväksi klinikalle! Sen piti olla hyvä ja terve elukka!”

Ja mä ymmärsin sitä. Oston yhteydessä läpi luettujen eläinlääkärin lausuntojen mukaan Figaron piti olla terve kuin pukki. Se ei ollut ollut halvin mahdollinen vaihtoehto, mutta mä olin halunnut sen, sillä se oli taitavampi kuin olisin ikinä osannut kuvitella, melko nuori ja opettavainen. Juuri sellainen, jonka kanssa mulla olisi voinut olla kivaa. Vaan kahden kuukauden aikana en ollut päässyt tekemään sillä vielä ensimmäistäkään onnistunutta treeniä, ja sekös suututti Figaron maksajaa. Kaiken lisäksi isä joutui tämän reissun takia olemaan töistä vapaalla, mikä ei ollut sille ominaista. Se oli kirjaimellisesti kellon ympäri töissä ja stressaantui aina, kun joutui kahta metriä kauemmas tietokoneestaan.

Joten mä olin hiljaa. Katsoin pelkääjänpaikan ikkunasta ohikiitäviä maisemia, kun radiossa pauhasi joku turhanpäiväinen listahitti. Isä jupisi itsekseen jotain siitä, kuinka raahaisi koko otuksen makkaraksi, mikäli sillä olisi joku jatkuvaa hoitoa vaativa vaiva. Vilkasin surusilmäistä poniani trailerikameran näytöltä ja toivoin parasta.

Onneksi Henningsværiin ei ollut kuin reilun puolen tunnin ajomatka ja lisäksi Birgit Gundersen oli varmaan maailman mukavin ihminen. Suunnilleen muakin lyhyempi nainen käski topakasti kilometrin päähän kiukkuaan levittäneen isän juomaan kahvit kalastajamiehensä kanssa ja juttelemaan mukavia.

Sitten se keskittyi Figaroon.

“Vai että ei se ollutkaan vaan sopeutumisvaikeutta”, nainen huokaisi mietteliäänä silitellen ruunan kaulaa. “Mulla on epäily, että se voisi olla mahahaava, mutta pitää katsoa vielä tarkemmin. Onhan se ollut vaaditun ajan syömättä ja juomatta?”

“On”, nielaisin. Mahahaava kuulosti sanana pahalta, vaikka tiesin, että se oli hyvin yleinen etenkin aktiivisessa kilpailukäytössä olevilla hevosilla. Lisäksi mahahaavasta toipui melko nopeasti.

“Hyvä”, Birgit totesi lämpimästi. “Sitten voidaan aloittaa rauhoittamalla se.”

Figaro vaikutti päiväkänneissään ihan tyytyväiseltä ja no, rauhalliselta samalla, kun mä meinasin kuolla epätietoisuuteen. Sen pää roikkui kaulan jatkeena, silmät olivat puoliksi kiinni ja korvat lerputtivat harjan molemmin puolin kuin luppakorvaisella kanilla. Se vähät välitti letkusta, joka tungettiin sen sieraimen kautta mahalaukkuun, vaikka mun teki välillä pahaa katsoa. Keskityinkin parhaani mukaan tuijottamaan intensiivisesti tietokoneen näyttöä yhdessä Birgitin kanssa. Heiluvassa, hämärässä videokuvassa näkyi mun silmään vain paljon limakalvoa sekä erilaisia nesteitä, ja ehdin hetken jo miettiä, oltiinko me tultu tänne turhaan.

“No niin”, Birgit myhäili lopulta. “Näetkös?”

En nähnyt. Nyökkäsin silti vaisusti.

“Figarolla on täällä selviä haavaumia”, eläinlääkäri ilmoitti hymyillen lämpimästi. “Se selittää sen viimeaikaisen käytöksen hyvinkin loogisesti. Jotkut hevoset oireilevat voimakkaammin ja jotkut ovat sitten kuin tämä poni, eivätkä ilmoita kivuista muuten kuin mököttämällä.”

“Miksi se sitten alkoi oireilla heti, kun se muutti meille?” mä pohdin mietteliäänä. “Sitä vain, että pitääkö jatkossa tehdä jotain toisin?”

Birgit naurahti hyväntahtoisesti.

“Stressi on yksi syy mahahaavan syntymiselle. Uusi ympäristö ja lauma, kaikki vaikuttavat. Älä tyttö hyvä itseäsi syytä”, nainen totesi rauhallisena. “Toki voit seurata sen syömistä ja ruokintavälejä, että säilyvät tarpeeksi tiheinä, mutta en epäile hetkeäkään, etteikö Jasminen tallissa hevosista huolehdittaisi hyvin.”

Nyökkäsin taas ja valtava helpotuksen tunne valtasi mut sisältä ja ulkoa. Pitkästä aikaa elämä näytti edes vähän valoa tunnelin päässä. Figarosta ehkä tulisikin mun kilpaponi vielä joku päivä, eikä sen vaiva ollut kuolemanvakava. Birgit määräsi meille lääkkeet, painotti ruokavalion merkitystä ja väkirehun määrää sekä lisäsi, että ponilla oli myös hieman hiekkaa mahassa, joten siitä psylliumkuuristakin saattaisi olla apua.

Enää oli jäljellä pahin.

Lasku.

“ViisiTUHATTA kruunua?!” isä parkaisi niin, että se kuultiin varmaan Oslossakin.

Merkintä 8, #tarinatempaus2020, 2.10.2020

Elossa
29.10.2020

Mä odotin halloweenia mielettömästi. Se ei juhlapyhänä kuulunut mun suosikkeihin, mutta Shelyesin perinteikäs halloweenvaellus oli ollut viime vuonnakin upea kokemus. Oli hauska nähdä jälleen kerran tallilaiset toinen toistaan hienommissa asuissa ja maastoilla kylmässä, lokakuisessa yössä parhaimmillaan kirkkaan tähtitaivaan ja revontulien alla. Siinä oli jotain taianomaista.

Tänä vuonna Catu oli keksinyt reissun päälle vielä ekstralisäyksen, ja kehottanut kaikkia ottamaan makuupussit mukaan tallilla yöpymistä varten. Olin hetken empinyt, sillä tiesin sen yhden olevan tulossa vaellukselle pitämään perää, enkä todellakaan halunnut väkisin katsella niiden kahden nukkumista yhdessä, mutta sitten järjen ääni oli soitellut kellojaan. Miksi ihmeessä se olisi väkisin halunnut yöpyä työpaikallaan? Tuskin Jassukaan oli niin julma, että olisi pakottanut koko köörinsä yövuoroon. Olin siis lisännyt nimeni listaan kaikesta huolimatta.

Ehkä siihen oltiin vaadittu myös yksi Matias Berg ja hieman suostuttelua.

Onneksi Figaro oli alkanut lähes heti klinikkakäynnin jälkeen osoittaa toipumisen merkkejä, sillä muuten osallistumiseni koko vaellukselle olisi ollut vaakalaudalla. Poni oli paljon pirteämpi kuin ennen lääkäriä, ja mä olin jo lähes huokaissut helpotuksesta. Tiedostin, että mahahaava saattoi uusiutua, ja olinkin tarkkaillut aina pystyessäni, saiko poni varmasti riittävästi heinää. Catuun luotin tallityöntekijöistä eniten. Svenistä en ollut ihan varma; ehkä sekin kaikessa pikkumaisuudessaan olisi voinut tehdä mulle kiusaa Figaron kautta, mutta toivoin ja oletin sen silti pitävän eläinten hyvinvointia työssään ykkösprioriteettina.

Christian ja se uusi, Liam, eivät nauttineet mun luottamustani ollenkaan -- viimeksi mainittu vielä vähemmän. Siitä rujon näköisestä pojasta liikkui tallilla ja kylällä niin paljon huhuja niin lyhyen ajan jälkeen, että mäkin suhtauduin siihen jokseenkin epäluuloisesti. En halunnut osoitella ketään syyttävällä sormella, mutta oli kieltämättä outoa, että Soniaa oli alettu vainota lähes samaan aikaan, kun Jassu oli Liamin palkannut. Varsinkin, kun otti pojan menneisyyden huomioon, vaikka mä en suoraan sen perusteella ketään halunnutkaan tuomita.

“Sehän on joku kunnon linnakundi”, oli Matiaskin vouhkannut heti, kun mä olin puoliääneen varovasti kysynyt, tiesikö se siitä jotain enemmän, ja vähät välitti länsimaisen oikeuslaitoksen perustasta: syytön, kunnes toisin todistetaan. “Kannattaa pysyä kaukana. Aivan varmasti puhkoi ne Sonian renkaatkin.”

Ja nyt, kun Sonian koirakin oli kuollut, tapettu, en mä voinut olla miettimättä, tekisikö se vielä saman jollekin hevosellekin. Aina Liamin kävellessä ohi mä vedin vaistomaisesti karsinan ovea kiinni kuin Figaroa suojellakseni. Se mulkaisi mua niin kuin se tuntui mulkoilevan kaikkia, eikä sanonut mitään.

Mutta Figaro ei pelännyt eikä ujostellut. Jos mä olin siitä jotain oppinut, niin sen, että se oli hienohelma, mutta hyvin rohkea sellainen. Olimme käyneet monella maastoretkellä maasta käsin ponin ollessa kevyemmällä liikutuksella, ja vaikka se varoi astumasta vesilätäköihin, se ei pelännyt metelöiviä moottorisahoja tai lenteleviä muovipusseja. Se vain oli. Oli, kuin ei mitään olisi ollut olemassakaan. Korkeintaan jännittyi paikalleen tuijottamaan hetkeksi, mutta ei ampaissut tiehensä niin kuin Blondi olisi tehnyt. Mä saatoin luottaa siihen, ja se oli hyvä. Kaipasin elämääni tasaisuutta sen kaikilla osa-alueilla viimeaikaisen pyörityksen jälkeen.

Lisäksi olin ostanut halloweenia varten Vårsetøyan Rytterhusista pois pestävää, sinistä spray-maalia. Eikä Figaro pelännyt sitäkään, mikä sai mut suorastaan hihkumaan ilosta.

Silitin rautiaan ponin turpaa kevyesti. Se puhalsi mun kämmenelle, ja mä hymyilin. Kaikista onnellisin olin silti siitä, että se oli elossa.

Upotin paljaat sormeni tallin käytävälle kahlitun Figaron ruskeaan karvaan. Suunnilleen viikossa ruuna oli muuttunut ylväästä kisaponista yhtä pörröiseksi kuin se Shelyesin uusi, kirjava shetlanninponi. Sillä kasvoi jopa partakarva, jota sivelin nenääni nyrpistäen. Siis partakarva, ratsuponilla?!

“Niin”, Hanne totesi käsi suun edessä nauruaan pidätellen. “Onhan siinä vähän sellaista  islanninhevosen näköä.”

“Eikä”, älähdin dramaattisen järkyttyneenä vilkaisten nopeasti vieressäni seissyttä tyttöä, mutta kääntäen katseeni nopeasti takaisin Figaroon. “Mitä, jos mulle on myytykin sillä törkyhinnalla joku pelkkä risteytysponi? Tilasto?”

“Niin varmaan”, Hanne kohautti olkiaan virnistäen. “Sua on huijattu. Takuuvarmasti.”

Yritin kuumeisesti muistella, miltä se Auroran issikkaristeytys, Ronja, näyttikään, mutta sitten muistin siinä olevan myös vuonohevosta, joten se ei ehkä ollut vertailukohteista paras kahden alkuperäisrodun kantajana. Shelyesin vuoniksista ainakin Flamme oli jo tässä vaiheessa vuotta sen verran karvainen, ettei sieltä erottanut alta ponia enää juurikaan.

“Etkä nyt ala miettimään, voisiko se oikeasti olla mahdollista”, harmaahiuksinen ystäväni keskeytti naurahtaen holtittomana virtaamaan lähteneet ajatukseni. “Missä on se realisti-Ella, jonka mä tunnen? Ihan normaalilta tää oikeasti vielä näyttää.”

“Niinpä kai”, mutisin, “vaikka ihan järkyttävältä silti. Pakko pyytää joku klippaamaan se.”

Koska mun silmääni Figaro todella oli aivan kamala -- olkoonkin kuinka normaali hyvänsä. Sen karvankasvu oli ihan naurettavaa. Keväällä saisin todennäköisesti kutoa tumput sen pudottamasta turkista niin kuin olin kuullut joidenkin tekevän koiriensa villoista. Poniparka oli ollut lyhyen, kevyeksi tarkoitetun treenin jälkeen hiestä läpimärkä, joten senkin puolesta oli korkea aika klipata koko ruuna läpikotaisin. Ja ensi vuonna, kaikesta viisastuneena, se saisi niskaansa loimia jo elokuussa, jotta karva pysyisi ohuempana ja siistinä läpi talven.

Hanne ilmoitti menevänsä vessaan, kun mä jäin pohtimaan, kenet nakittaisin heilumaan klippauskoneen varteen. Joona ainakin oli hommassa epävirallinen mestari, sillä Theo tuntui olevan täysin ajeltu ympäri vuoden. Beatakin oli sanonut, että tulisi tallille minkä tahansa tekosyyn varjolla, kunhan vain saisi muuta ajateltavaa jatkuvasti lähestyvän synnytyksen päälle. Ymmärsin sitä täysin.

Heitin tummansinisen, kaulakappaleellisen sadeloimen Figaron ylle ja kiinnitin soljet. Olin juuri irrottamassa ponia käytävän ketjuista ja viemässä takaisin ulos, kun Matias käveli rennosti virnuillen vastaan. Nyökkäsin sille nopean tervehdyksen ja toivoin, että kohtaaminen olisi ollut sillä kuitattu, mutta ei se ollut. Matias halusi jutella. Tietenkin.

“Mitäs Ella?” se hymyili ensitöikseen ja asettui nojaamaan karsinan seinää vasten kädet taskuissa.

“Olin juuri viemässä tätä pihalle”, vastasin lyhyesti ja napakasti Figaroa kohti nyökäten.

“Vau, kello on kaksi ja Ella-Amalie Johansen Storvik EI ole nenä kiinni koulukirjassa! Maailmankirjat sekaisin ja niin edelleen”, poika jatkoi virnuiluaan.

“Tekisi hyvää sullekin”, pyöräytin silmiäni.

“Se oli vitsi, Ella.”

“Niin kuin varmaan sekin, mitä puhuitte Isakin, Eivindin ja Adrianin kanssa koulussa pari viikkoa sitten”, mä oksensin sanat sen eteen, ja kaduin sitä välittömästi. Vilkaisin säikähtäneenä Matiaksen kasvoja, jotka olivat rypistyneet mietteliääseen kurttuun. Poika veti kätensä puuskaan ja otti tukevamman asennon ennen kuin avasi suunsa:

“Ja mistäköhän me ollaan mahdettu puhua?”

Sanat  tuntuivat tuskallisen pitkiltä ja hitailta. Mä en halunnut puhua tästä Matiakselle. Tai halusin, mutta en juuri nyt. En ollut ehtinyt varautua, miettiä sanojani yhtään, kun kohtalokas lause oli jo vierinyt suustani ulos. Enää ei ollut paluuta.

“Kuinka mä olen niin raskas ihminen, että ihme, että oot jaksanut mua näinkin pitkään”, lauseet pulppusivat ulos jälleen hallitsemattomasti, “ja kuinka mä oon pelkkä kiero… Sellainen.. Pihtari, jolta et saisi vaikka haluaisitkin.”

Matiaksen kulmat kohosivat kiinnostuneina.
“Yritätkö sä siis sanoa, että kyllä saisin?”

Ja mun teki mieli lyödä sitä. Hetken yritin katsoa sen silmiin vakavana, mutta kun näin pojan oikeanpuoleisen suupielen nykivän, en voinut muuta kuin purskahtaa nauruun. Figaro katsoi mua kuin sekopäistä, ja mun aivot huusivat, ettei tämän näin pitänyt mennä.

“Ei, mutta ihan tosissaan”, Matias vakavoitui lopulta henkäisten syvään. “Mä en tiedä, mitä sä oot kuullut, mutta sanoin kyllä niille, ettet sä ole sellainen. Että oot mukava, ja niin.”

“Mukava?”

“Niin. Oothan sä.”

“Ai”, hymähdin huvittuneena, mutta samalla hieman epäuskoisena. Olisiko todella voinut olla, että Matias oli puolustanut mua niiden Astlyr-fanien keskellä? Se ei ollut varsinaisesti sellainen, joka olisi valinnut kenenkään puolta, mutta jostain syystä musta tuntui silti hyvältä. Matias oli mulle tärkeä.

“Mutta”, sanoin sitten painokkaasti. “Jos sä oikeasti vain yrität.. No, sitä, mun kanssa, niin ei onnistu.”

“No, mä tästä lähdenkin”, Matias kohautti olkiaan ja otti jo pari askelta takaisin tulosuuntaansa, kunnes kääntyi virnistäen ympäri: “Oikeesti Ella, enköhän mä olis jo painellut menemään aika kauan sitten, jos asia olis niin.”

“Ei susta tiedä”, tuhahdin, mutta hymyilin kuitenkin. Matias pörrötti mun hiuksia ja heilautti kättään ennen kuin katosi yläkertaan.

Oli kaikesta huolimatta helpottavaa, että olin saanut välini taas selviksi pojan kanssa. Ei mulla ollut mitään syytä olla uskomatta Matiaksen sanoja; ei se ollut koskaan mulle valehdellut. Eikä valehdellut nytkään, niin halusin uskoa. Mulla ei ollut varaa menettää yhtäkään tärkeää ihmistä, ystävää, elämästäni. Tarvitsin niitä kaikkia.

Silloin mulle tuli mieleen eilisiltainen viesti, johon en ollut edelleenkään vastannut. Kaivoin puhelimen taskusta ja avasin Emilien kanssa käydyn, kovin kireäksi menneen keskustelun, joka nosti palan kurkkuun. ”Oot ollut ihan outo viime aikoina” ja  ”Pitäis varmaan puhua” peräkkäin ei varsinaisesti koskaan luvannut mitään hyvää.

Mutta mä halusin puhua. Halusin sanoa sille, että sekin oli mulle tärkeä, vaikka se toivottavasti sen tiesikin.

Astuin Figaron kanssa ulos vesisateeseen. Terveyskeskuksen vierailuaika alkaisi parin tunnin päästä.

Puukoista
20.12.2020

Juuri, kun pikkujoulut olivat menneet mun mielestäni niin hyvin. Juuri, kun mä olin tanssinut Emilien kanssa pilkkuun asti sopivan kevyessä hiprakassa Haviksen tanssilattialla välittämättä muista. Olin uppoutunut musiikin vietäväksi, enkä pelännyt, miltä näytin. Kun en ollut edes nähnyt niitä koko iltana. Kun mä olin huomannut päivä päivältä ajattelevani sitä aina vain vähemmän, ja uskaltanut käydä tallillakin välittämättä siitä, olivatko ne töissä. Kun mä olin pikkuhiljaa unohtanut, miltä sen kädet tuntuivat mun vartalolla silloin, ja miltä sen huulet olivat maistuneet, ja kun mun alitajunta oli viimeinkin lakannut muistuttamasta siitä jatkuvasti. Kun muistot eivät enää olleet kipeitä.

Kun mä olin lukenut historiankirjat kannesta kanteen niin monesti, että mä olin päässyt yli. Mä en enää muistanut sen kasvonpiirteitä ja luomien paikkoja niin selvästi.

”Me kuulemma seurustellaan.”

“Nitan sisko Annu, sitten Aurora, ja nyt viimeisimpänä Sven.”

“Että pusipusi vain, tyttöystäväiseni!”

”Ai että meillä oli Eirikin kanssa hauskaa sen jälkeen, kun Sven oli aukonu mulle päätään ja uteli sinusta ja minusta.”

Ja niin maailmankaikkeus oli pudottanut mun niskaani seuraavan pommin. Mä olin Hiroshima ja Nagasaki. Mä olin Lähi-Itä, jossa käytiin jatkuvaa sotaa. Rauhan aika oli valetta, kulissia. Sen jälkeen tehtiin yllätysisku, jossa kuoli mahdollisimman monta viatonta siviiliä.

Enkä mä ymmärtänyt enää mitään.

Ja edelleen, kolmea viikkoa myöhemmin, tuijotin ilmeettömänä tyhjyyteen rekan ikkunasta, kun Shelyesin karavaani oli kotiutumassa pitkältä kisareissulta Suomesta. Se matka oli tullut tarpeeseen, sillä ilmeisesti enää kouluaitojen sisällä pystyin ajattelemaan järkevästi, rationaalisesti, niin kuin entinen Ella aina teki. Vaikka Seppeleestä ei sijoitusta ollut tullutkaan luokkien huimasta tasosta johtuen, mä olin voittanut Inkerin, ja se oli tuonut ihan tarpeeksi mielihyvää. Kallassa sen sijaan olin sijoittunut helpossa B:ssä kolmanneksi, ja A:ssakin kahdenneksitoista jättäen monet kokeneemmat taakseni, mikä tuntui hyvältä.

Kouluaitojen sisällä olin elementissäni. Harmi, ettei radan suorittaminen vienyt ikinä muutamaa minuuttia kauempaa.

Rekassa kävi iloinen puheensorina, johon otin välillä osaa, jotta muut eivät ehtisi ihmetellä mitään. Matkalla ehti miettiä ihan liikaa, ja matka kesti ihan liian kauan. Ulkona vallitsi ahdistava pimeys tunnista, päivästä toiseen. Entisen Ellan mielestä se ei ollut tuntunut ahdistavalta, mutta tällä hetkellä mä en keksinyt asiaa, joka ei olisi ollut sitä. Entinen Ella oli ollut talven lapsi; nykyään toivoin, että viime toukokuu olisi ollut aina. Sellaista lämpöä en ollut kokenut ennen enkä enää tulisi kokemaan. Se tuntui erilaiselta kuin aurinko; se säteili sisältä.

Ja yhtäkkiä muistot olivat taas teräviä kuin kymmenen puukkoa.

Miten Matias oli päätynyt juttelemaan Svenin kanssa seurustelusta? Miksi Sveniä oli kiinnostanut? Vai oliko Matias vain lipsauttanut jotain typerää? Miten minä olin päätynyt koko Nordlandin silmissä Matias Bergin tyttöystäväksi? Miksei kukaan ollut kysynyt multa mitään?

miten
miksi

miten
miksi
miten
miksi

Ajatukset kiersivät loputonta kehää kahden kysymyksen välillä.

Uteli, sanoi Matias. Sven oli udellut minusta. Miksi Sven olisi udellut minusta; miksei se ollut pitämässä hauskaa Catun kanssa? Halusiko se varmistaa, että sillä meni paljon paremmin kuin mulla?

Taas miksi. Kahdesti.

“Ella”, mua groomannut Emilie sihahti niin nopeasti ja terävästi, että säpsähdin penkilläni kuin sähköiskun saanut. Vaaleatukkainen tyttö kikatti mun reaktiolle, ja minäkin väänsin kasvoilleni jonkin hymyn tapaisen.
“Me ollaan pian perillä”, se sanoi. “Sä oot kai nukkunut aika pitkälti koko matkan.”

“Ai”, haukottelin, ja päässä jyskytti itsepintainen särky. “Ehkä korkeintaan torkkunut.”

“Sä muuten kuorsaat”, Emi totesi tietäväisenä virnuillen, ja muut paikalla olleet yhtyivät siihen kilpaa nyökkien. “Jäi Bertin moottorisahakin kakkoseksi.”

“Enkä!” älähdin heti vastaan. “Tai sitten oon kyllä nukkunut jotenkin huonossa asennossa, kun niskakin on näin kipeä.”

“Rauhoitu”, Emilie nauroi, “kunhan kiusaan.”

Ja kun me käännyttiin kymppitieltä Svolværiin ja Svolværista Shelyesiin päin; kun hevosia alettiin lastata pois autosta ja tavaroita purkaa, en olisi voinut olla onnellisempi siitä, että sain vihdoin, pitkän ajomatkan jälkeen jotain muuta ajateltavaa kuin loputtoman kysymysten kehän. Figaro oli hieno matkustaja, eikä sen trailerikäyttäytymisessä ollut ollut mitään ongelmaa. Se meni koppiin ja tuli sieltä pois tottuneesti, niin kuin paljon kilpailleen ponin kuuluikin. Karsinassa riisuin tyytyväiseltä ponilta villaloimen sekä kuljetussuojat.

“Hei Ella!” ilmestyi Catu yhtäkkiä paikalle kottikärryjen kanssa pirteänä kuin mitään kaamosta ei olisi koskaan ollutkaan. Se heitti Figarolle heinää lausahtaen sitten huolettomasti: “Miten teidän kisat meni?”

“Ai hei”, vastasin sille hieman yllättyneenä, “ihan hyvin. Kallan helpossa B:ssä oltiin kolmansia.”

Mä en ollut juurikaan jutellut Catulle sen jälkeen, kun se oli viimeksi halunnut puhua mun kanssa kahden keskellä Beatan baby showereita. Olin ehkä hieman vältellyt sitä, nätisti sanottuna. Catu oli ihana, mutta en yksinkertaisesti pysynyt kasassa sen ollessa lähettyvillä. Sen jokainen sana, ele ja hymy kielivät mulle siitä, kuinka olin mokannut. Joka ikinen sen kanssa vietetty hetki iski kaikki ne kymmenen puukkoa mun rintakehään kertoen mulle mahdollisimman kivuliaasti, kuinka toisin kaikki olisikaan voinut olla. Jos.

“Mahtavaa, onnea! Nehän on aika isot kisat, eikö?” Catu intoili kärryihin nojaten, ja mä vain toivoin, että se olisi jo lähtenyt.

“On joo”, hymähdin lyhyesti silitellen Figaroa, joka oli tyytyväisenä uppoutunut saamaansa ruoka-annokseen.

“Miten sulla muuten menee? Ei olla nähty johonkin ikuisuuteen, vaikka mä suunnilleen asun täällä”, Catu jatkoi keskustelua nauraen. Eikö sillä todella ollut parempaa tekemistä?

“Ihan hyvin”, totesin nopeasti, “kun vain koulu olisi jo ohi.”

“Ai niin, voi abiaikoja”, Catu huokaisi haaveillen, ja iski tietämättään mun rintaani vielä yhdennenkintoista puukon. Vaikka Sven ikinä enää olisikaan ollut vapaa, oli meillä vieläkin kuusi vuotta ikäeroa. Se oli liikaa, vaikka mä olinkin jo täysi-ikäinen. Eikä Sven ikinä tosissaan kuvittelisi meidän välille mitään, sillä se varmasti tiedosti sen karun faktan. Mitä sen perhekin ajattelisi?

Entinen Ella ei olisi ikinä ollut jumissa näin typerässä tilanteessa ja voi, miten mä toivoinkaan, että se olisi ollut täällä nyt puhumassa mulle järkeä.

“Niin. Miten sulla menee?” katsoin kohteliaaksi kysyä vastakysymyksen, kun unelmiinsa uppoutunut Catu ei vieläkään hievahtanut. En mä halunnut kuulla. Totta kai sillä meni hyvin. Se oli päivänselvää.

“Ihan hyvin”, Catu virnisti mua selvästi matkien, “kai.”

“Kai?” äännähdin kysyvästi.

“Niin. Koulu sujuu ja töitä riittää”, kiharatukkainen naurahti, “mutta Sven on ollut vähän outo.”

“Ai”, yskäisin, ja mun alitajuntani käski juosta pois ja lujaa, “millä tavalla?”

“Äh, en mä tiedä, mä varmaan kuvittelen vain”, Catu naurahti hieman kiusaantuneen oloisena. “Ja mitä mä nyt sulle, sehän on sun eksä.”

Ja niin meinasin tukehtua omaan kuolaani; ajatusten vyöry jyräsi mun yli; hautasi mut alleen; liiskasi nurkkaan kuin säälittävän hyttysen. Eksä?? Siis entinen tyttöystävä? Missä universumissa? Oliko Ylva nimittänyt mua Svenin entiseksi tyttöystäväksi kertoessaan Catulle kaiken?? Vai Sven itse?? Kai ne olivat keskustelleet asiasta? Mutta miksi ihmeessä se olisi ollut niin typerä? Sehän oli valetta. Miksi se olisi valehdellut Catulle?

“Niin”, köhäisin hiljaa korjaamatta sanaakaan. Ei selityksiä, ei ylimääräistä puhetta. Niin oli parempi.

“Ei, äh, anteeksi, ei mun ollut tarkoitus. Oikeasti”, Catu kiemurteli vaikeana, eikä mun tahattoman tyhjä olemus helpottanut asiaa. Pudistin päätäni nopeasti ja nostin suupieliäni hieman ylöspäin.

“Mä auttaisin kyllä, jos voisin”, mä vastasin kevyesti naurahtaen, “mutta eksät on eksiä syystä, niinhän sitä sanotaan.”

Hitto, miten typerältä mä kuulostin. Entinen Ella olisi hoitanut tämänkin turhanpäiväisen länkytyksen pois päiväjärjestyksestä paljon sulavammin.

“Hah, niin kai”, Catu hymähti. “Ja ihan hyvin tässä menee. Se on vain vähän sellainen, Sven.”

Nyökkäsin.

Sellainen Sven, tosiaan. Sellainen Sven, jonka ympärille olin tahtomattani, vahingossa kietoutunut kuin köynnöskasvi. Sellainen Sven, jota en saanut mielestäni, vaikka kuinka yritin, ja vaikka kuinka lähellä olin, tönäisi joku mut aina takaisin lähtöruutuun, kuten Catu nyt. Kuten Matias, kuten joka ikinen, ikinä.

Kahdestoista puukko oli kivulias. Se lävisti sydämen.

“Er det sant?”

Matiaksen kysymys rikkoi hiljaisuuden, jota oli kestänyt tallin pihasta jopa Mellavatnetille asti. Hiljaisuuden, johon olisin voinut jäädä iäksi. Kaikkien niiden solvauksien, kaiken sen huudon ja etenkin kahvikuppien särkymisen jälkeen tuulen humina ja ohuen lumikerroksen narina Usvan ja Figaron kavioiden alla olisi ollut mulle juuri sopiva, aivan riittävä äänimaailma.

“Hva mener du?”

Pelasin aikaa. En halunnut puhua siitä, ja kaikkein vähiten Matiakselle. Sen paikalle ilmaantuminen oli tapahtunut maailman huonoimmalla hetkellä. Musta oli tuntunut, että mun elämäni oli yhtäkkiä paljastunut kulissiksi; teatteriksi; olinkin Ison ja Pehmeän päätähti. Voi kunpa olisikin. Silloin mä en olisi menettänyt yhden yhtä ystävää, eikä sitä yhtä olisi oikeasti ollut edes olemassa. Kaikki olisi ollut käsikirjoitettua, lavastettua ja ulkopuolella mua odottaisi tavallinen, rauhallinen elämä.

“No sua ja Sveniä tietenkin”, Matias huoahti pyöräyttäen silmiään. “Ääliö.”

“Ravataanko?”

“Ella”, poika ei luovuttanut, “siis panet--”

“Nei!” mä inahdin terävästi ja tunsin poskieni hehkuvan. Pakkasta olisi saanut olla enemmän, mutta talvi Lofooteilla oli aina leuto.

“No mitä se Catu sitten selitti? Keksikö se kaiken muka päästään?”

Olisipa keksinyt, mä ajattelin, olisipa tosiaankin keksinyt. Mutta todellisuudessa mä olin tehnyt väärin. Me oltiin tehty väärin. Olisi pitänyt sanoa Svenille, että lopettaisi; olisi pitänyt lopettaa itse. Mutta mä en ollut pystynyt, mä olin ollut heikko. Se oli jotain liikaa; jotain, mitä mä en voinut käsitellä. Jotain, josta en voinut pitää itseäni erossa, kun olin kerran päästänyt lähelle. Mä tarvitsin sitä, mun joka soluni janosi sitä. Eivätkä ne tienneet, että ne janosivat myrkkyä. Sen kosketus myrkytti mut niin, että tuhosin heikkoudellani itseäni ja läheisiäni haluamattani. Kaikki ihmissuhteet lakastuivat kuin rikkaruohot, sillä mä olin ollut moraaliton; unohtanut, mikä oli hyväksyttävää.

“Se sanoi mulle”, mä nielaisin, “että ne ovat vain ystäviä. Kirjaimellisesti vertasi Catua suhun.”

“Muhun?” Matiaksen kasvot vääntyivät.

“Niin. Sven sanoi, että Catu on sille ihan yhtä kaveri kuin sä mulle.”

“Ei jumalauta”, Matias naurahti päätään pudistaen.

“Ja mä tiedän”, ääni oli katkonaista ja juuttui kurkkuun, “mä tiedän, ettei ne ole näyttäneet siltä. Mutta niin se sanoi, ja mä halusin uskoa sitä.”

Kerrankin. Tuijotin Figaron kapeaa kaulaa, siistittyä harjaa ja rennosti sivuilla lepuuttaneita korvia, jotta rauhoittuisin. Mä sain taas olla vihainen ja pettynyt, mun olisi pitänyt olla vihainen ja pettynyt, mutta mä en voinut. Olin vihainen ja pettynyt vain itseäni kohtaan. Se oli se myrkky, se teki musta sellaisen.

“Ei jumalauta”, Matias toisti naurahtaen uudelleen. “Siksi se siis oli sellainen!”

“Ai millainen?” mä kysyin kohottaen kulmiani.

“Se jätkä oli, hitto vie, mustasukkainen!” Matias älähti voitonriemuisena, ja kääntyi sitten mua kohti. “Silloin pikkujouluissa, kun se kyseli musta ja susta. Se oli ihan vitun mustasukkainen!”

“Niin”, vastasin hiljaa, lähes äänettömästi. Niin, että se varmaan katosi tuulen mukana Atlantille ja haihtui siellä pois.

“On sullakin kyllä maku”, Matias virnuili sitten. “Vaikka tää onkin pieni kylä, olisi täällä varmaan silti muitakin miehiä kuin joku itseään täynnä oleva Steinbakk. Ja kolme vuotta jo! Sähän olit jotain viistoista silloin! Ihan sakko--”

“Ei me olla tehty mitään”, keskeytin kiusaantuneena. “Ei oikeasti olla.”

“Aivan varmasti”, poika vieressäni myhäili tyytyväisenä. “Voin kertoa, että kukaan itseään kunnioittava mies ei jaksa odottaa noin kauaa. Siksiköhän se vehtasi sitten Catun kanssa? Jestas, mikä kolmiodraama.”

Lopeta, mä halusin sanoa taas, mutten pystynyt, en Matiaksellekaan. Purin hammasta niin, että se oli lohjeta, sillä poika puhui tietämättään täyttä totta. Me oltiin tehty väärin, se oli valehdellut mulle ja mä olin toiminut huolimattomasti. Nyt Svenillä oli taas välinsä Catun kanssa selvitettävänä, eikä mulla olisi niiden kahdeksan vuoden historian jälkeen enää osaa eikä arpaa kummankaan elämässä. Siksi se ei ollut vieläkään laittanut viestiä. Se oli tajunnut, että mä en ollut sille sittenkään niin tärkeä, että se olisi valmis uhraamaan kaiken. Että sen oli parempi pitää Catu, sillä mä en edes --

Ja mä ymmärsin. Se halusi olla itseään kunnioittava mies. Se halusi elää elämäänsä sotkeentumatta enää yhteenkään ihmissuhteeseen, joka ei antanut sille, mitä se halusi. Niinhän me kaikki. Sille ystävät olivat tärkeämpiä niin kuin pitikin. Se oli tervettä. Piti vain jatkaa elämää. Piti taas jatkaa elämää.

Koska me oltiin olemassa aina vain pari tuntia kerrallaan.

“Kuule”, mä totesin sitten. “Kun sä sanoit, että olisi täällä varmaan muitakin, niin tunnetko sä ketään, sellaista?”

“Siis haluatko sä, että mä paritan sut jollekin?” Matias nauroi. “Okei!”

“Mä kysyin, että tunnetko sä ketään?”

“Onko Ella-Amalie Johansen Storvik puutteessa? Ja ne puhuu, että sä oot neitsyt. Kaikkea kanssa, uutta putkeen vain saman tien”, Matias jatkoi virnuiluaan.

“Unohda”, vastasin huokaisten.

"No, itseni lisäksi", Matias istui poninsa selässä ryhdikkäämmin, "Adrianilla ja Linnillä meni kai poikki taas”, poika vakavoitui sitten hetkeksi. “Pari viikkoa sitten jo, varmaan ennätysaika. Mä voin sanoa sille, jos sitä kiinnostaisi.

“Adrian Bjørnvikille?” irvistin. “Se on ollut mun kanssa samalla luokalla aina.”

“Jep. Mä laitan sille heti viestiä”, Matias totesi kaivaen puhelimen taskustaan.

“Joopa joo”, pyöräytin silmiäni. “Sehän on joku Astlyrin paras kaveri. Varmasti oikein hyppii riemusta.”

“Se nähdään kohta”, myhäili Matias, näpytteli näyttöään hetken ja tunki puhelimen takaisin paikalleen. Kiusasi vain, kyllä mä sen tunsin.

“Idiootti”, hymyilin sille ja ravistin päätäni. “Joko ravataan?”

Ja mä toivoin, että tuulenvire Atlantilta palaisi kiihtyneiden askelten mukana; haihduttaisi myrkyn; kaiken, mitä siitä oli jäljellä.

”Me myydään se poni.”

Ella-Amalie puri hammasta ratsastaessaan verryttelyalueelta aitojen sisään, keskihalkaisijalle, tehdessään alkutervehdyksen tuomarille. Se istui syvälle satulaan, antoi jälleen pohkeita, käänsi uralle. Se istui myyntihevosen selässä, se huomasi ajattelevansa jatkuvasti, ja sana jäi kaikumaan tytön mieleen. Sen oli tarkoitus esitellä poniaan, ei ratsastaa itseään varten. Ella tunsi selässään pistävinä, polttavina piikkeinä koppavalle, latvialaiselle Silvijalle ja tämän vanhemmille kuuluvat katseet, jotka seurasivat suoritusta herkeämättä kentän laidalta. Sen lisäksi, että Ellan tuli näyttää heille, mihin Figaro pystyi, oli tämä nenäkäs teinityttö halunnut myös startata itse. Figaro-paralla olisi neljä starttia, vaikka kaksikin oli sille välillä liikaa. Mutta Ellalla ei ollut siihen mitään sananvaltaa. Silvija Gailis kilpailisi, piste.

”Se on sun omaksi parhaaksesi.”

Ella inhosi sitä lausetta. Kaikki oli äidin mielestä aina hänen omaksi parhaakseen. Kaikki, paitsi voimistelun lopettaminen -- se kismitti Karen Storvikia edelleen. Hän ei pitänyt hevosista, mutta oli taipunut harrastukseen tyttärensä takia. Nyt se oli viemässä sen ja väitti, että teki senkin tyttärensä takia.  Jotta opiskelut lähtisivät käyntiin, eikä tarvitsisi kantaa huolta muusta kuin koulunkäynnistä. Jotta Ellasta valmistuisi tavoiteaikaa aiemmin oikeustieteiden maisteri. Jotta tuleva muutto Tromssaan sujuisi ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä.

”Ja sano sille poikaystävällesikin, mikä lienee, että te ette voi olla yhdessä. Et kai halua, että opinnot kärsivät jonkin niin tyhjänpäiväisen takia?”

Ei se ole tyhjänpäiväistä, oli tytön tehnyt mieli huutaa, mutta se oli ollut vaiti, kuten se oli kasvatettu. Vanhempia tuli kunnioittaa, ja siksi Ella tunsi olevansa kahden tulen välissä. Se vilkaisi vaivihkaa vihreää Avantia, jonka kylkeen vaalea mies nojaili kentän toisessa päädyssä. Hetkeä aiemmin se sama mies oli toivottanut Ellalle onnea ja hymyillyt lämpimästi -- se ei tiennyt vielä. Se ei tiennyt, mitä mieltä Karen Storvik siitä oli -- tuskin tiesi edes Karen Storvikin tietävän hänen olemassaoloaan. Pala nousi Ella-Amalien kurkkuun pelkästä ajatuksesta, että se kamala hetki läheni päivä päivältä nopeammin: hetki, jolloin olisi pakko sanoa se, mitä pahiten pelättiin -- det var det. Viimeisestä kerrasta oltiin vasta päästy yli -- se ei ollut vielä valmis uusintaan.

Tyttö käänsi katseen äkkiä takaisin hevoseensa. Lopputervehdys. Aplodit ja kuulutukset olivat korvissa pelkkää sumua.

“Not your best day, huh? He seemed a little slow to me” lausui nenäkäs Silvija, kun Ella oli hädin tuskin päässyt radan ulkopuolelle. Vaaleaverikkö nyökkäsi, kun tuomari kuulutti prosenteiksi vain 57 ja vähän päälle. Se ei ollut Ellan, saati Figaron tyypillinen tulos, ja se pudotti ratsukon luokan häntäpäähän.

“Guess we’re just both a bit tired, I don’t know”, Ella-Amalie kohautti olkiaan ja yritti hymyillä puoliksi. Silvija ja tämän äiti, Ausma Gailis, eivät edes yrittäneet. “But he’s still a nice pony. Too bad I have to sell it.”

“He will become a great, well, at least good riding school pony”, tokaisi Ausma monotonisesti ja näytti siltä, ettei ollut nukkunut viikkoon. Ella nieleskeli ärsytystään. Kaikista mahdollisista paikoista oli Figaro, hänen Figaronsa, myyty juuri ratsastuskouluun. Se joutuisi revittäväksi ja potkittavaksi aivan liian äänekkääseen ympäristöön. Vaihtuvat ratsastajat ja ratsastustyylit saisivat ruunan vielä stressaamaan itsensä hengiltä. Ella oli huolissaan, mutta ei sanonut mitään. Ausma vaikutti jo tehneensä päätöksen, ja se, jos mikä, tekisi Karen Storvikin onnelliseksi.

Huokaisten Ella jätti poninsa latvialaisten hoitoon valmistautumaan rauhassa helppo A-luokkaan. Salaa se toivoi, että poni tekisi jotain kamalaa, jotta Silvija ja Ausma eivät suostuisikaan ostamaan sitä, mutta tiesi, ettei Figaro ollut sellainen. Poni oli aivan liian halukas miellyttämään ihmistä ja tekemään parhaansa ollakseen esimerkiksi samanlainen kuin Blondi osasi olla. Figaro yrittäisi ymmärtää ratsastuskouluoppilaiden mielenliikkeitäkin viimeiseen asti. Se ei ollut laittanut vastaan edes silloin, kun sillä oli ollut mahahaava.

Se käveli kohti viileää tallirakennusta etsiäkseen muita Shelyesläisiä, mutta pysäytti matkansa kuullessaan narisevan, selvästi kärttyisen äänen sättimässä koko maailmaa huonoista kouluradan prosenteista. Inkeri Johansen olisi saanut Ella-Amalien tavallisesti kääntymään kannoillaan täysin vastakkaiseen suuntaan, mutta tällä kertaa se otti askeleen sitä kohti, toisenkin. Inkeri oli ainoa, joka saattoi ymmärtää, mikä kuulosti jo Ellan itsensä päässä niin absurdilta, että se lähes alkoi katua.

“Hey, Inkeri!” tyttö silti hihkaisi serkulleen, jonka pitkä poninhäntä heilahti sen kääntyessä katsomaan tulijan suuntaan. “Do you have a moment?”

Inkerin kulmat olivat kääntyneet arvioivaan kurttuun.
“Avhenger”, se vastasi norjaksi hetken mietittyään. “Hva skjer?”

Ella vilkaisi nopeasti blondin seurassa ollutta miestä, jonka nimeä se ei kuollakseenkaan muistanut. Mies veti kätensä puuskaan kiusaantuneena, mutta sen onneksi joku toinen, isoa, rautiasta hevosta taluttava nainen pyysi sitä mukaansa hymyillen.

“Sanoiko se selostaja, että sun ponisi on myynnissä?” Inkeri aloitti naljailun heti, ja Ella nyökkäsi. “Menikö isin firma konkkaan vai tarviitko taas isomman ja paremman? Teillä ei kyllä kovin kaksisesti sujunut, mutta ei se uusi heppa mitään pelasta, jos ei osaa ratsastaa.”

“Ei”, Ella totesi rauhallisena näyttämättä lainkaan, kuinka toisen ilkeily pääsi sen ihon alle. “Mutta siihen liittyen mulla oli kysyttävää.”

“No, kakista ulos sitten”, kohautti Inkeri olkiaan sivellen samalla kirjavan ponitammansa turpaa. “Vaikka mitäpä minä mistään hienostoponeista tiedän; mullahan on vain tämä puskasta revitty raakile ja yksi shettis.”

“Tai ei se varsinaisesti liity hevosiin”, Ella totesi sitten Inkerin odotellessa kärsimättömänä. “Vaan siihen, kun sähän silloin lopetit sen lukion, eikö niin?”

“Voi hyvää päivää”, Inkeri pyöräytti silmiään. Se ei halunnut puhua serkkunsa kanssa mistään kouluun liittyvästä, sillä tiesi jäävänsä aina alakynteen. Se oli ollut suvun musta lammas keskeyttäessään toisen asteen opinnot samalla, kun tiesi varsin hyvin Ella-Amalien juuri valmistuneen omistaan huippuarvosanoin. Ellan todistus sitä ja menestys tätä -- siihen Inkeri oli ollut kyllästynyt jo lapsena. Se katsoi tiukasti itseään hieman pidemmän tytön pitkien ripsien kehystämiin silmiin:
“Niin lopetin. Enkä kadu.”

Ella nyökkäsi hitaasti. Se ymmärsi. Se oli aina pitänyt korkeaa koulutusta arvossa, mutta Inkerillä näytti pyyhkivän ihan hyvin ilmankin. Sillä oli itselleen sopiva työpaikka, ja olisi voinut ehkä sanoa, että se eli unelmaansa.

“Miten sun vanhemmat reagoi siihen?” Ella kysyi lopulta jatkokysymyksen, kun Inkerin kasvoilta paistoi hämmennys.

“No arvaa”, se kohautti kuitenkin olkiaan. “Mun kaksoisveli pääsi heti opiskelemaan jotain avaruusteknologiaa ja meitsi päätti jäädä lappaamaan paskaa. Faijahan katkaisi välit kokonaan.”

“Entä äiti?”

“Mutsi on kuollut, ääliö.”

“Sori.”

“Mitä sä ylipäätään kyselet siinä?” Inkeri tivasi hermostuneena. Ei ollut Ellan tapaista jutella sille omasta aloitteestaan niin pitkään -- saati lykätä riidan haastamista näin pitkälle. Ella vaikutti asialliselta, viileältä, rauhalliselta, ja se ärsytti Inkeriä. Ellan olemus oli aina kuin se olisi joka kerta askeleen kaikkia muita edellä. Ehkä olikin.

“Mä.. Mä pääsin kouluun”, se totesi viimein hitaasti.

“Aha.”

“Mutta mä en tiedä, haluanko mä lähteä.”

Ai että halusiko Ella-Amalie Johansen Storvik lähteä yliopistoon? Inkerin otsa oli jo niin tuhannen kurtussa, että mitkään anti age-voiteet eivät sitä enää korjaisi. Tietenkin Ella halusi, sitähän se oli halunnut koko pienen ikänsä. Kun muut leikkivät kesäisin mummolan pihalla poliisia ja rosvoa, halusi pieni Ella-Amalie olla lakimies. Käräjätuomari. Notaari. Jotain sellaista, minkä toimenkuvasta Inkeri ei tiennyt mitään vielä kaksikymmentäkaksivuotiaanakaan.

“Mitä sä sitten tekisit?” se kysyi kummastuneena. Ella vain kohautti olkiaan. Ei se ollut vielä miettinyt asiaa niin pitkälle.

“Äiti ei kyllä tykkäisi siitä.”

“No ei varmasti”, Inkeri tyrskähti. Karen Storvik olisi ollut ilmiömäinen diktaattori, jonka rinnalla Hitlerkin olisi kalvennut. Inkerin silmissä nainen oli hirviö. Polkkatukkainen monsteri.

Yhtäkkiä se katsoi Ellaa, eikä tuntenut enää mahanpohjassa pistävää kateutta, katkeruutta. Se näki edessään tytön, joka oli jo lähes aikuinen, mutta joutui silti tanssimaan vanhempiensa pillin mukaan viimeiseen asti. Tytön, joka ei ollut varmaankaan tehnyt elämänsä aikana ensimmäistäkään itsenäistä päätöstä. Tytön, joka oli saanut kaiken, mutta jolta oli otettu ainakin kaksin verroin enemmän. Ensimmäistä kertaa elämässään Inkeri tunsi olevansa pahoillaan Ellan puolesta. Oliko sen annettu haaveilla? Oliko sille syötetty ajatus oikeustieteellisestä jo vauvana -- päätetty sen puolesta? Eikö se oikeasti halunnutkaan?

Ella näki edessään tytön, joka se oli salaa halunnut olla koko elämänsä. Ella näki vapauden.