11 osumaa on löytynyt haulle 0

2021/12/22 - 1 - Joulubuffet

Silmät tiukasti edessä olevaan jouluruuan täyttämään lautaseen sidottuina, tunsin samaan aikaan järkyttävää nälkää ja yltäkylläisyydestä johtuvaa, ällöttävän täysinäistä oloa. Ensimmäinen kierros jouluruokaa oli jo takana ja jostakin ihmeestä johtuen silmät olivat tahtoneet lisää, vaikkakin vatsa oli huutanut armoa jo edellisen lautasellisen puolesta välistä lähtien.

- Eikö maistu, Catu?

Lämpöä loimuavan takan vieressä olevasta joulukuusesta heijastui kynttilöistä valoa viistosti edessäni istuskelevan Matiaksen kasvoille. Mies tunki jo kolmatta lautasellista ruokaa suuhunsa ja oli aivan valmiina hakemaan lisää ilmaista ruokaa.

- Maistuu, maistuu… Kunhan saadaan ensimmäistä annosta vähä sulatettua, naurahdin vastaukseksi.

Ruokahalun palautumista ei kuitenkaan helpottanut yhtään Matiaksen vieressä istuva, upeaan juhlamekkoonsa pukeutunut platinablondi ja sen haaveileva katse suoraan edessään olevaan mieheen. Ruokahaluttomuus muuttui ahdistavaksi paineen tunteeksi rinnan päällä ja olisin halunnut juosta suoraan vessaan vapauttamaan kaiken sisälleni ahtaamani tungoksen. Käänsin nopeasti katseeni takaisin lautaselle.

Pöydän reunasta pilkotti tummanvihreän samettisen mekon v-linjainen kaula-aukko ja huomasin ensimmäistä kertaa, miten aivan liian syvälle kaula-aukko ylsikään. Huomasin myös, miten hiilihydraattitäytteiset laatikot olivat saaneet vatsani pullottamaan täysinäisyyden merkistä. Tunnistin täysinäisen olon muuttuvan kateudeksi ja itseinhoksi.

Olin kuin automaattisesti toimiva sekä kävelevä, hitaasti tikittävä aikapommi, valmiina räjähtämään minä hetkenä hyvänsä. Kuluneen vuoden aikana oli tapahtunut liikaa ja aivan liian paljon olin padonnut sisälleni odottamaan. Aivan liikaa Ella-Amalieta. Kaikki asiat Svolværissa tuntuivat nykyään jotenkin sitoutuvan suoraan tuohon naiseen. Vaikka kohtelimme toisiamme kuin näkymättömiä hahmoja en silti voinut väittää, ettenkö seurannut aina salaa naisen olemusta sekä kadehtinut jokaista hänen viileää yksityiskohtaansa.

”Olisipa Ronja ja viin…”

- Hei Catu, ootko sä vielä siellä? Janni heilautti vierestäni kättään katseeni ja lautaseni välissä.

- Valitettavasti, hymähdin, yrittäen samalla tuoda huumorin sävyttämää kaikua vastaukseen.

Sivusilmästä näin Sonian ja Jannin vaihtavan huolestuneita katseita pöydän ylitse.

- Kaikki hyvin, nostin vihdoin katseeni ja yritin hymyillä niin aidosti kuin pystyin, niin leveästi kuin pystyin. Mutta hymy ei tavoittanut silmiäni, vaikka miten olisin yrittänyt.


Oli ollut suorastaan itsetuhoisen tyhmää järjestää ohjelmaa Shelyesissä ja olettaa, etten joutuisi muka kärsimään. Vuosipäivä lähestyi aivan liian nopeasti, eikä tässä ajassa olleet ehtineet korjautua haavat, joiden korjausprosessi ei ollut edes käynnistynyt. Kävelin päivästä toiseen ympyrään, jonka silmukka ei päättynyt. Se vain tiukentui kaulani ympärillä ja se olin minä itse, joka sitä yhä vain kireämmälle kiristi.


Janni vastasi hymyyn omallaan. Tummiksi meikatuista silmistä ei kuitenkaan ollut enää pitkä matka ja en malttanut hillitä itseäni. Kapeat kasvonpiirteet kääntyivät jatkamaan keskustelua Sonian, Jassun ja Viivin kanssa, samalla kun omani siirtyivät hiljalleen eteenpäin pöytää pitkin. Kuin etsien jotain, silmät jatkoivat matkaansa, muutaman tutun kasvon ohitse, laskeutuen jälleen pöydän äärellä istuvaan pariskuntaan, tällä kertaa niistä siihen toiseen. Näkökenttäni tarkentui vaaleaan, huolitellusti laitettuun hiuspehkoon ja teräviin leukalinjoihin. Sisällä leimahti tunneryöppy, jota eivät sanat riittäneet kuvailemaan.

En edes muista, koska olisin sallinut itseäni katsomasta häntä suoraan. Koko kehoni jännittyi, seuratessani miehen liikkeitä. Silmäni suorastaan imaisivat jokaisen yksityiskohdan. Jopa painovoimaa raskaampi vetovoima pakotti silmiäni jatkamaan niillä syömistä. Antaessani pikkusormen, huomasin koko kehoni olevan jo vedettynä mukaan. Oli liian myöhäistä.

Katseeni reunat hämärtyivät ja tuntui kuin ajautuisin kauemmas todellisuudesta. Ympärillä oleva puheensorina muuttui kuin seinän toiselle puolelle käytäväksi keskusteluksi ja kuulin enää vain pehmeää muminaa. Näkökenttäni mustat reunat lähestyivät yhä kiivaammin toisiaan, samalla yksityiskohtien terävöityessä ainoastaan yhdessä ihmisessä ja sen vaaleissa piirteissä sekä hymyssä, joka puolestaan ylsi silmiin asti. Naurua pöydän ääressä, niin aitoa, että se huokui lämpöä ihmisten ylitse jopa minuun.

Sisälläni kävi kipinä, joka oli valmiina roihahtamaan ilmiliekkeihin ja viimeinkin sytyttämään lyhyen sytytyslankani tuleen. Olin liian lähellä äärirajojani ja yritin hillitä itseäni kaikilla mahdollisilla tavoilla. Aivoni käskivät siirtämään katsetta pois, mutta yksikään lihas ei totellut komentoja. Olin täysin voimaton. Tunsin, miten itsehillintäni alkoi valua sormieni välistä. Raja oli lähes jo ylitetty. Sisältäni kumpusivat tunteet täysin sanattomina; käteni puristuivat yhä lujemmin nyrkkiin pöydän alla ja katseeni kävi yhä kuumemmaksi. Poltin hiljalleen reikää Svenin kasvoihin.

Se oli virhe, sillä Sven luultavasti tunsi leimuavat silmäni hänen poskellaan ja siniset silmät kääntyivät suoraan omiini.

---

Katsekontakti kesti ehkä muutaman sekunnin, mutta jokainen niistä sekunneista oli liikaa ja olin taas aivan liian täynnä.

#svetu

Figaron päiväkirja

“Er det sant?”

Matiaksen kysymys rikkoi hiljaisuuden, jota oli kestänyt tallin pihasta jopa Mellavatnetille asti. Hiljaisuuden, johon olisin voinut jäädä iäksi. Kaikkien niiden solvauksien, kaiken sen huudon ja etenkin kahvikuppien särkymisen jälkeen tuulen humina ja ohuen lumikerroksen narina Usvan ja Figaron kavioiden alla olisi ollut mulle juuri sopiva, aivan riittävä äänimaailma.

“Hva mener du?”

Pelasin aikaa. En halunnut puhua siitä, ja kaikkein vähiten Matiakselle. Sen paikalle ilmaantuminen oli tapahtunut maailman huonoimmalla hetkellä. Musta oli tuntunut, että mun elämäni oli yhtäkkiä paljastunut kulissiksi; teatteriksi; olinkin Ison ja Pehmeän päätähti. Voi kunpa olisikin. Silloin mä en olisi menettänyt yhden yhtä ystävää, eikä sitä yhtä olisi oikeasti ollut edes olemassa. Kaikki olisi ollut käsikirjoitettua, lavastettua ja ulkopuolella mua odottaisi tavallinen, rauhallinen elämä.

“No sua ja Sveniä tietenkin”, Matias huoahti pyöräyttäen silmiään. “Ääliö.”

“Ravataanko?”

“Ella”, poika ei luovuttanut, “siis panet--”

“Nei!” mä inahdin terävästi ja tunsin poskieni hehkuvan. Pakkasta olisi saanut olla enemmän, mutta talvi Lofooteilla oli aina leuto.

“No mitä se Catu sitten selitti? Keksikö se kaiken muka päästään?”

Olisipa keksinyt, mä ajattelin, olisipa tosiaankin keksinyt. Mutta todellisuudessa mä olin tehnyt väärin. Me oltiin tehty väärin. Olisi pitänyt sanoa Svenille, että lopettaisi; olisi pitänyt lopettaa itse. Mutta mä en ollut pystynyt, mä olin ollut heikko. Se oli jotain liikaa; jotain, mitä mä en voinut käsitellä. Jotain, josta en voinut pitää itseäni erossa, kun olin kerran päästänyt lähelle. Mä tarvitsin sitä, mun joka soluni janosi sitä. Eivätkä ne tienneet, että ne janosivat myrkkyä. Sen kosketus myrkytti mut niin, että tuhosin heikkoudellani itseäni ja läheisiäni haluamattani. Kaikki ihmissuhteet lakastuivat kuin rikkaruohot, sillä mä olin ollut moraaliton; unohtanut, mikä oli hyväksyttävää.

“Se sanoi mulle”, mä nielaisin, “että ne ovat vain ystäviä. Kirjaimellisesti vertasi Catua suhun.”

“Muhun?” Matiaksen kasvot vääntyivät.

“Niin. Sven sanoi, että Catu on sille ihan yhtä kaveri kuin sä mulle.”

“Ei jumalauta”, Matias naurahti päätään pudistaen.

“Ja mä tiedän”, ääni oli katkonaista ja juuttui kurkkuun, “mä tiedän, ettei ne ole näyttäneet siltä. Mutta niin se sanoi, ja mä halusin uskoa sitä.”

Kerrankin. Tuijotin Figaron kapeaa kaulaa, siistittyä harjaa ja rennosti sivuilla lepuuttaneita korvia, jotta rauhoittuisin. Mä sain taas olla vihainen ja pettynyt, mun olisi pitänyt olla vihainen ja pettynyt, mutta mä en voinut. Olin vihainen ja pettynyt vain itseäni kohtaan. Se oli se myrkky, se teki musta sellaisen.

“Ei jumalauta”, Matias toisti naurahtaen uudelleen. “Siksi se siis oli sellainen!”

“Ai millainen?” mä kysyin kohottaen kulmiani.

“Se jätkä oli, hitto vie, mustasukkainen!” Matias älähti voitonriemuisena, ja kääntyi sitten mua kohti. “Silloin pikkujouluissa, kun se kyseli musta ja susta. Se oli ihan vitun mustasukkainen!”

“Niin”, vastasin hiljaa, lähes äänettömästi. Niin, että se varmaan katosi tuulen mukana Atlantille ja haihtui siellä pois.

“On sullakin kyllä maku”, Matias virnuili sitten. “Vaikka tää onkin pieni kylä, olisi täällä varmaan silti muitakin miehiä kuin joku itseään täynnä oleva Steinbakk. Ja kolme vuotta jo! Sähän olit jotain viistoista silloin! Ihan sakko--”

“Ei me olla tehty mitään”, keskeytin kiusaantuneena. “Ei oikeasti olla.”

“Aivan varmasti”, poika vieressäni myhäili tyytyväisenä. “Voin kertoa, että kukaan itseään kunnioittava mies ei jaksa odottaa noin kauaa. Siksiköhän se vehtasi sitten Catun kanssa? Jestas, mikä kolmiodraama.”

Lopeta, mä halusin sanoa taas, mutten pystynyt, en Matiaksellekaan. Purin hammasta niin, että se oli lohjeta, sillä poika puhui tietämättään täyttä totta. Me oltiin tehty väärin, se oli valehdellut mulle ja mä olin toiminut huolimattomasti. Nyt Svenillä oli taas välinsä Catun kanssa selvitettävänä, eikä mulla olisi niiden kahdeksan vuoden historian jälkeen enää osaa eikä arpaa kummankaan elämässä. Siksi se ei ollut vieläkään laittanut viestiä. Se oli tajunnut, että mä en ollut sille sittenkään niin tärkeä, että se olisi valmis uhraamaan kaiken. Että sen oli parempi pitää Catu, sillä mä en edes --

Ja mä ymmärsin. Se halusi olla itseään kunnioittava mies. Se halusi elää elämäänsä sotkeentumatta enää yhteenkään ihmissuhteeseen, joka ei antanut sille, mitä se halusi. Niinhän me kaikki. Sille ystävät olivat tärkeämpiä niin kuin pitikin. Se oli tervettä. Piti vain jatkaa elämää. Piti taas jatkaa elämää.

Koska me oltiin olemassa aina vain pari tuntia kerrallaan.

“Kuule”, mä totesin sitten. “Kun sä sanoit, että olisi täällä varmaan muitakin, niin tunnetko sä ketään, sellaista?”

“Siis haluatko sä, että mä paritan sut jollekin?” Matias nauroi. “Okei!”

“Mä kysyin, että tunnetko sä ketään?”

“Onko Ella-Amalie Johansen Storvik puutteessa? Ja ne puhuu, että sä oot neitsyt. Kaikkea kanssa, uutta putkeen vain saman tien”, Matias jatkoi virnuiluaan.

“Unohda”, vastasin huokaisten.

"No, itseni lisäksi", Matias istui poninsa selässä ryhdikkäämmin, "Adrianilla ja Linnillä meni kai poikki taas”, poika vakavoitui sitten hetkeksi. “Pari viikkoa sitten jo, varmaan ennätysaika. Mä voin sanoa sille, jos sitä kiinnostaisi.

“Adrian Bjørnvikille?” irvistin. “Se on ollut mun kanssa samalla luokalla aina.”

“Jep. Mä laitan sille heti viestiä”, Matias totesi kaivaen puhelimen taskustaan.

“Joopa joo”, pyöräytin silmiäni. “Sehän on joku Astlyrin paras kaveri. Varmasti oikein hyppii riemusta.”

“Se nähdään kohta”, myhäili Matias, näpytteli näyttöään hetken ja tunki puhelimen takaisin paikalleen. Kiusasi vain, kyllä mä sen tunsin.

“Idiootti”, hymyilin sille ja ravistin päätäni. “Joko ravataan?”

Ja mä toivoin, että tuulenvire Atlantilta palaisi kiihtyneiden askelten mukana; haihduttaisi myrkyn; kaiken, mitä siitä oli jäljellä.

2020/11/28 - 1 - Amazing Race

- Mennäänkö samaa matkaa? Sven kysyi, kun olimme pukemassa talvivaatteita päärakennuksen eteisessä. Hymyilin miehelle.
- Mennään vaan

Sven oli jäämässä leirimökeille, Mellavatnetin rantaan ja itse olin jatkamassa vielä pidemmälle maastoreittiä, Bryndhildin tallipihalle. Yhteistä matkaahan meille kahdelle ei siis juurikaan muodostunut, mutta olimme silti menossa alkumatkasta samaan suuntaan. Lähinnä siis maneesin takaiselle risteykselle asti, kuitenkin pois muiden katseiden alta.

Minun ja Svenin kiihkeästä yhteisestä yöstä tuli tänään kolme viikkoa täyteen. Kolme ihanaa viikkoa.

Lisäksi siitäkin tuli nyt kolmisen viikkoa, kun Sven oli seuraavana aamuna halunnut meidän ottavan muutaman askeleen taaksepäin sekä etenevän huomattavasti hitaammin, mitä sinä edeltävänä viinan huurteisena yönä oli edetty. Me ei kuitenkaan oltu jätetty meidän yhteydenpitoa siihen. Mä en yksinkertaisesti halunnut menettää Sveniä ja siitä johtuen olin jaksanut rohkeasti jatkaa viestittelyä Svenin kanssa - tai oikeastaan en tiedä vaatiko se enemmän mun rohkeuttani vai Ingan suostutellua. Sekä ehkä muutaman viinilasillisen alkuun.

Mä en juurikaan ollut sitä persoonaa, joka pyytelee miehiä ulos tai lähettää flirttailevia viestejä. Jotenkin Sven sai silti mut vaipumaan jonkinlaiseen epätoivoon - tiesin nimittäin, ettei Svenin luonteeseen juurikaan istunut ulospäin suuntautuminen tai edes sellainen muiden silmien alla tehtävät hellyyden osoitukset tai mitä edes ihastuneet toisilleen ikinä tekivätkään. Sitä me kai nimittäin oltiin? Ihastuneita?

Svenin luonteesta johtuen, hänelle yhteydenpidon vastuun jättäminen ei ollut vaihtoehto, joten mun oli pitänyt olla se, ketä piti aluksi awkwardia yhteydenpitoa sen tietyn yön jälkeen. Sven oli kuitenkin lopulta ehkä itsekin päässyt jonkunlaisen esteen yli ja laittanut enemmän oma-aloitteisesti viestiä. Ja lopulta Sven oli jopa pyytänyt mua treffeille.

Taino - ota nyt siitä miehestä selvää olivatko ne treffit vai ei.

Sven oli tosiaan pyytänyt NVRK -kisaviikonloppuna minut mukaansa valloittamaan Hellostindenin huippu, ennen varsinaista talven tuloa. Vuoren huiput kerryttivät jo huimaa tahtia lumihattujaan, eikä vuorille ollut enää muutaman viikon kuluttua turvallista lähteä. Turisteilta retkeilyt vuorten päälle kiellettiin jo lokakuusta eteenpäin, mutta paikalliset tunsivat vuoret jo kuin omat pohjattomat taskunsa ja uskalsivat vetää vaelluskautta hieman pidemmälle.

Olin kuitenkin enemmän kuin mielissäni Svenin vaelluskutsusta ja päätimme lähteä yhteisenä vapaapäivänämme, sunnuntaina, valoisaan aikaan kohti vuoria. Tutun reitin alkupäähän meiltä meni Svenin Carinalla vain reilun puolisen tuntia. Saavuimme Grundstadiin jo kymmenen aikoihin ja aurinko oli noussut meren pinnan paremmalle puolelle. Aurinko nousi nopeampaa tahtia yhä korkeammalle, mitä me nousimme reittiämme ylemmäs. Yhteensä nousimme noin 630 metrin korkeuteen.

Huipulle päästyämme, pystyimme näkemään kaikki Vestvågøyin taivasta kohtin kurottelevat huiput sekä meren tavoittelevan meitä kolmesta eri suunnasta. Näky oli uskomaton. Nauteimme tuulen suojassa kupilliset kahvia suoraan termarista ja katselimme kaukaisuuteen.

Vajaan yhdeksän kilometrin ja viiden tunnin jälkeen, olimme suorastaan aivan poikki. Mutta tunne oli ollut mitä mahtavin - meillä oli ollut äärettömän upea reissu. Takaisin autolle päästyämme, pimeys oli silloin laskeutunut jo tunti takaperin sekä lisäksi nälkä oli päässyt yllättämään meidät. Niimpä päädyimme poikkeamaan vielä aivan vuoren lähistöllä olevaan Gamle Skolaan, tienvarsiravintolaan syömään.

Sen jälkeen me oltiin puolestaan edetty meidän en-tiedä-mikä-suhteessa siihen pisteeseen, että me oltiin vietetty enemmän aikaa yhdessä myös tallin ulkopuolella. Sven oli pyytänyt mua kahville ja mä olin pyytänyt Sveniä mun luo katsomaan Isoa ja Pehmeää. Siinäpä se oikeastaan. Muutaman kerran Sven oli jopa ottanut mut halaukseen hyvästien yhteydessä. Vau. Todella romanttista. Not. Mutta me edettiin Svenin tahdissa, enkä mä valittanut.


Aloimme lähestyä maneesin takana olevaa risteystä, jossa tiemme erkanisivat. Eihän me oltu kuin vasta ehditty kävelemään tallipihan poikki vierekkäin.

- Meinaatko tulla Havikseen joulubuffaan? Avasin lopulta keskustelun, vaikka toisaalta tiesin jo Svenin vastauksen.
- Joo kyllä mä ajattelin, Sven kohautti hieman harteitaan, pitäen käsiään visusti takkinsa taskuissa.
- Ja kenties after parteille myös?
- Kyllä ilmanen terästetty glögi aina maistuu, Sven virnuili katsellen samalla sivusilmällä mun liikkeitäni. Lunta tiputteli hiljalleen taivaalta, mutta suurin osa hiutaleista suli heti niiden osuessa tummaan maahan.

Lopulta me astuttiin siihen risteykseen ja mä avasin suuni: - No tästä sitten jatketaankin eri suuntiin
- Niin, Sven aloitti hieman mietteliään kuuloisena. Mies oli jännittynyt. Kädet pysyttelivät edelleen takin taskuissa ja hartiat olivat nousseet lähemmäs korvia. Sven vältteli mun katsettani.
- Onks kaikki ok?
- Joo siis, Sven aloitti jotenkin hätääntyneenä ja yritti muuttaa olemustaan rennommaksi ottamalla käsiään pois taskuista ja heiluttelemalla niitä edestakaisin vartalonsa edessä.

Naurahdin rennosti: - Jos sä et muista sun vihjettäs, niin mä kyllä laitan sen sulle yksityisviestillä
- Äh Catu, en mä nyt sitä...

- Mä vaan... Sven aloitti, mutta ei jatkanut lausettaan loppuun.

Seisoskelin vain vajaa metrin päästä miehestä ja seurasin sen jokaista liikettä. Odotin miehen jatkavan sanojaan, mutta niin ei koskaan tapahtunut. Puolestaan teot alkoivat puhumaan sanojen puolesta. Ei vaatinut paljonkaan eleitä rikkomaan se ilmarako meidän väliltämme. Sven nappasi kevyesti mun alaselästäni kiinni ja kurottautui terävillä leukalinjoillaan lähemmäs mun kasvojani. Miehen huulet pysähtyivät aivan mun huulieni edessä. Hengitin raskaasti ja tunsin kutittelevaa tunnetta vatsassani.

Meidän silmät olivat kiinni, mutta huulet koskettivat kevyesti toisiaan. Tunsin jokaisen hellän hipaisun, jotka Svenin huulet muhun osuivat. Jokainen hipaisu tuntui tuhat kertaa enemmän kuin tavallinen kosketus sormenpäässä.

Pidättäytyminen siitä suutelusta tuntui upealta, mutta vielä upeammalta tuntui lopulta antautua Svenin huulten vietäväksi.

Amorin nuoli oli taas iskenyt muhun - ja siitä johtuen mä leijuin taas pilvien korkeudella.

2020/10/31 - 1 - Palautumista yövaellukselta

Sven oli ollut ihan äärettömän ihana (yllätys). Mun kaikki sekoamispisteessä olleet ajatukset olivat hävinneet sen keskustelun myötä. Sven oli oikeasti osannut hoitaa tilanteen niin aikuismaisesti, että mun piti ihan kadehtia miehen kypsyysastetta. En mä olisi ikinä pystynyt samaan.

Sven oli eniten huolissaan meidän ystävyyssuhteestamme, minkä ymmärsin täysin. Olinhan mäkin – koska kuka nyt ei olisi nähnyt niitä kaikkia elokuvia ja sarjoja, joissa parhaat ystävät pilasivat suhteensa romanttisuuksilla. Esimerkiksi Iso ja pehmeä -suosikkisarjani Anton ja Kelly. Ihan dramaattisen itkettävä esimerkki. Kyyneleet kipusivat silmäkulmiini jo pelkästä ajatuksesta – voi Anton ja Kelly…

Niimpä me jatkettaisiin siitä, mihin me viimeksi jäätiin. Se oli hyvä suunnitelma. Mä voisin palata takaisin olemaan se järkevä tyyppi, joka ei paljasta tunteitaan ja pitää vaan kaiken omana tietonaan. En tiedä missä viinan sekoittamissa ajatuksissa, tunteiden paljastaminen oli edes ollut hyvä idea. Olin samana iltana saanut tietää Svenin ja Ellan jo-menneestä-suhteesta, joten se oli oikeasti ollut todella idioottimainen veto. Mehän oltiin Ellan kanssa loppujen lopuksi melko erilaisia, vähintään ulkonäöltään, joten miten mä voisin edes osua Svenin naismakuun?

Olisimpa mä niinkuin Ella…

Mä nimittäin tiesin, että mun tunteet ei häviäisi minnekään. Pelkästään Svenin kanssa samassa huoneessa oleminen, tulisi varmasti aina siinä hetkessä olemaan elämäni parhaimpia hetkiä, mutta aina iltaisin tulisin kaatumaan sänkyyn puukko rinnassani.

Mutta mä olin valmis olemaan vaan ystäviä Svenin kanssa – se mies oli oikeasti mun paras ystäväni (ja suurin ihastukseni). Mä kärsisin mielummin yksin, kuin menettäisin sen.

Me saavuttiin Svenin kanssa samalla oven avauksella taukotuvan puolelle. Svenin lämpimät sanat pyörivät yhä mielessäni ja olin täyttä hymyä. Kaikki olivat jo hyvin asettautuneet nukkumapaikoilleen ja möhisivät nyt yhdessä kasassa. Taukotupa oli nimittäin sen verran pieni, että vajaa kahdenkymmenen hengen majoittaminen siellä oli suoranainen ihme. Happi meiltä loppuisi viimeistään aamuyöstä. Ilmapiiri kuitenkin leijaili keveänä ja hyväntuulisena kaikkien ympärillä.

Himmeässä kynttilän valaistuksessa ja ulkoa kuuluvan tuulen ulinassa oli oivallinen hetki kertoa kauhutarinoita. Nita kertoi selkäpiitä karmivan tarinan ja jotkut nuoremmista tytöistä näyttivät melko pelästyneiltä.

- Hyi mikä tarina! Totesin ääneen, Nitan tarinan jälkeen. Nita virnuili tyytyväisenä. Itsehän olin sitä kummitustarinaa pyytänyt.
- Siinä meni ne yöunet, Ylva totesi.
- Ja tässä välissä onkin hyvä poistua, Sven nousi lopulta patjani reunalta seisomaan. – Katotkin sitten Catu, että täällä on kaikki vielä huomen aamulla hengissä
- Teen parhaani, nostin kättä otsalle ja tein kunniaa. Sven poistui paikalta hyvästejä heilutellen ja katsoin vain kaihoisasti miehen perään. Sven olisi voinut aivan mainiosti jäädä viereeni nukkumaan – ihan ystävinä siis.

Taukotuvassa valvottiin melko myöhään. Osa silti nukahti jo melkein heti saatuaan päänsä tyynyyn. Lopulta kuitenkin sanottiin hyvät yöt ja kaikki alkoivat asettautua mukavaan asentoon. Sammutin sohvapöydällä olevat kynttilät ja katselin hetken pimeyteen. Kaiken illan tapahtumien ja niistä johtuvin ajatuksien myötä ajattelin, etten nukahtaisi koskaan. Kun asettauduin, jo tutulle ilmatäytteiselle makuualustelle makaamaan ja vedin makuupussin vetoketjua lähemmäksi leukaani, luulin todella, että saisin pyöriä kuin toukka sen pussin sisällä koko yön.

Mutta kenties se oli se tuttu tuoksu, joka lemahti niistä mun retkeilytavaroista ja veivät mut takaisin vuosia taaksepäin. Ne veivät mut keskelle maailmaa, jossa ei ollut muuta kuin ihmettelemisen ja ihailun tunteita. Ihmetteleminen maailman suurimmista yllätyksistä ja ihailu luonnon voimasta. Jokainen paikka, joissa nämä varusteet olin levittänyt niin paljaalle maalle, tähtitaivaskannen alle kuin heikosti valaistun hostellihuoneen kerrossängylle – jokainen niistä paikoista oli aina jaksanut hämmästyttää kauneudellaan. Mulla oli ikävä maailmaa.

Mutta mä olin juuri muutama tunti taaksepäin luvannut Svenille – etten lähtisi. Vaikka juuri nyt mun sisimpäni olisi ehkä kaivannut lähtemistä.

Niimpä ehkä pelkäästän jo ne muistot maailmasta saivat mut nukahtamaan. Ja pitkästä aikaa – mä nukuin pirun sikeästi.

2020/10/31 - 1 - Palautumista yövaellukselta

Juri oli ollut ihan mahtava. Ylipäätään hevosen selkään kapuaminen melkein kolmen vuoden tauon jälkeen oli ollut ihan mielettömän nostalgista, ja musta tuntui ihan tyhmältä, että mä olin ylipäätään pitänyt siitä taukoa. Mun olisi kyllä ehkä pakko vinkua Jassulta, saisinko alkaa taas vaikka yksäreiden liikutusavuksi, sillä nälkä ratsastuksen uudelleen aloittamiseen oli herännyt. Vaikka maastoretki ei ollut mikään teknisesti vaativa ratsastussuoritus, mulla oli ihan mielettömän hyvä fiilis, ja olin selvinnyt peränpitäjän roolista loistavasti. Luojan kiitos olin saanut roolini ansiosta myös suosiolla skipata kaikki tyhjänpäiväiset pukuhömpötykset, ja varustautua kunnon neonkeltaiseen heijastinliiviin, pukea Jurille heijastavan loimen ja jalkaheijastimet, sekä pistää vielä omaan kypärääni otsalampun, jonka toisella puolella oli taakse osoittava punainen valo. Komeita luomuksia tallilaiset olivat reissua varten silti tehneet, enkä mäkään voinut olla niitä ihastelematta.

Ja vittu, miten hyvältä Ella näytti platinanvaaleissa pitkissä kutreissaan esittäessään jotain Disney-prinsessaa. Siis -- vittu -- huonolla tavalla. Koska se ei tukenut taaskaan yhtään mun ikuisuusprojektiani unohtaa se täydellinen olento, ja jatkaa elämässäni eteenpäin. Onnistuisinkohan mä siinä ikinä?

Mun ja Steenin juonima säikäytysspektaakkelikin oli mennyt aivan nappiin. Tai alun perin mä olin juoninut sitä Petterin kanssa, mutta koska se osallistui itsekin vaellukselle, ei siitä ollut meille säikyttelijäksi. Sen sijaan se oli kekannut kysyä hommaan Sonian isoveljeä, Catun tupareissa tapaamaani Steeniä. Mä en itse tuntenut sitä juurikaan, kun en treenannut StorFitissä, mutta se oli ollut siitä huolimatta aivan messissä ja suorittanut säikyttäjän roolinsa erinomaisen hyvin. Mä vähän mietin, olisiko pitänyt perua koko säikyttely, kun mun ja Catun välit olivat ehkä lievästi ilmaistuna jännitteiset juuri nyt, mutta koska me oltiin sovittu se juttu aikoja sitten, ei sitä kehdannut sitten enää lähteä muuttamaan. Parin viikon takainen avautuminen Catun suunnalta oli tullut mulle ihan puun takaa, enkä mä ollut juuri muuta ehtinyt näiden viime päivien aikana miettimäänkään kuin sitä, kuinka mä sille oikein vastaisin.

Ai niin, ja Ellaa tietysti, mutta se nyt oli niin itsestään selvää, että sitä tuskin tarvitsi edes mainita, kun listasi mun pääni sisältöä. Mun teki mieli lyödä itseäni paistinpannulla päähän, sillä millainen vitun idiootti taikinoi mahdollisesti sulkeutuvia ovia sellaiseen ihmiseen, joka ei ollut koskaan, eikä tulisi koskaan olemaankaan sun? Ilmeisesti mun kaltaiseni idiootti. Ellalla oli Matias nyt. Ja jos Matias joskus häviäisi sen viereltä, sillä oli varmasti muita abijätkiä jonossa ottajina, ja kaikki niistä menisivät mun edelleni. Ellaa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa tällainen kuusi vuotta vanhempi hännystelijä, joka oli jo moneen otteeseen näyttänyt olevansa niin epävakaa ääliö, ettei sen kanssa kannattaisi koskaan kenenkään ruveta yhtään millekään.

Mä olin todella yllättynyt siitä, ettei Ella suolannut mua silloin kun ne juttelivat Catun kanssa Beatan babyshowereissa, mutta sekin oli varmasti vain osoitus siitä, kuinka vähän mä sille merkitsin. Se oli varmaankin vain täysin varma siitä, että mä onnistuisin pilaamaan suhteeni Catuun ilmankin sen apua. Mikä ei siis varmaankaan ollut kovin kaukana totuudesta, sillä sitähän mä nimenomaan pelkäsin itsekin.

Juri pärskähti heinien rouskuttamiseltaan, kun mä ähersin talliloimen viimeisiä solkia kiinni. Sitten vielä estesatula tellingille, huopa pesuun, harjatut suojat varustekoriin ja suitset kuolainten pesun jälkeen pakettiin. Olin saanut olla tallissa jo tovin ihan keskenäni hevosten kanssa, sillä porukka oli liuennut paikalta ennätysvauhtia. Kaikilla oli varmaan kova kiire yötalleilemaan yläkertaan, sillä ne olivat purkaneet ratsunsa varmaan kymmenessä minuutissa ja hipsineet juoksuaskelin ovesta ulos. Lukuunottamatta Jannia ja Joonaa, jotka olivat päättäneet kiusata mua vielä jollain oksettavan romanttiselta kuulostavalla lässytyksellä ja varmaan viisi minuuttia kestäneellä pusuttelulla. Söpö parihan ne olivat, mutta mä en jaksanut juuri nyt katsoa kenenkään onnea tai halunnut kenenkään hierovan onnellisia parisuhteita mun naamaani. Luojan kiitos, mä en ymmärtänyt niiden puheesta mitään, kun ne olivat sentään hoitaneet sen suomeksi. Nekin olivat tosin jo aikaa sitten lähteneet.

Mä rapsutin Juria vaivihkaa, ennen kuin suljin sen karsinan oven. Lakaisin vielä oritallin käytävän pikaisesti, ennen kuin lähdin taivaltamaan kohti taukotupaa liiketunnistimella toimivien pihavalojen valaistessa tietäni.

”Sven? Mitä ihmettä sä täällä hiivit?” kuului heti talliin astuttuani ääni, joka sai mut hätkähtämään. En nimittäin odottanut törmääväni kehenkään suoraan ison tallin oven takana, sillä mä odotin kaikkien maleksivan taukotuvassa.

Tunnistettuani puhujan mä kuitenkin sulin kömpelöön hymyyn, mutta toinen puoli mun aivoistani täyttyi pakokauhusta. Kuinka tyypillistä.

”Ai moi”, mä vastasin Catulle, jonka poskia koristivat vielä Pikachu-asusta jääneet punaiset maalausjäljet. ”Samaa vois kysyä sulta. Eikö taukotuvassa olekaan hyvä meno, kun sä täällä noin hiiviskelet?”

”Ha ha haa”, se lässytti. ”Jonkun täytyy hoitaa talli yökuntoon.”

”Ja jonkun täytyy käydä viemässä ratsastuskamansa kaappiin”, mä vinoilin hymyillen ja vedin pitkään henkeä. ”Kuule?”

Mua alkoi jännittää sen sanan kuuleminen omasta suustani, mutta pakkohan meidän oli ennemmin tai myöhemmin puhua. En mä voinut jättää sitä roikkumaan ja pohtimaan, mitähän mä siitä oikein ajattelin. Mä en voinut esittää, kuin koko keskustelua ei koskaan olisi käyty. Mä en voinut ruveta kohtelemaan Catua kuin ilmaa sen jälkeen, mitä se oli mulle tunnustanut. Mä en ollut kuten Ella.

”Mä oon miettinyt”, jatkoin, ja Catun kulmat painuivat varovaiseen kurttuun. Se tarkkaili mua silmät tuikkien tallin porraskäytävää valaisevan keltaisen lampun valossa. ”Sitä mitä sä sanoit.”

”Niin…?”

Mun hengitykseni kiihtyi. Mua ahdisti, sillä mä olin unohtanut keksiä repliikit tätä hetkeä varten. Miten mä oikein asettelisin sanani ilman, että puhuisin itseäni pussiin tai loukkaisin Catua? Miten sanoa kyllä ja ei yhtä aikaa sanomatta kuitenkaan kumpaakaan, koska en mä oikeastaan edes halunnut sanoa kyllä enkä toisaalta halunnut myöskään sanoa ei? Helvetin helvetti.

”Mä… tai siis… äh”, takeltelin katseen painuessa maahan. Mä hymyilin. Älä mieti liikaa, mä neuvoin itseäni. Sanot vaan, miten asiat ovat. Ei, ei sittenkään. Älä todellakaan sano, miten asiat ovat.

Catu tuijotti mua edelleen odottaen, enkä mä ollut varma, hengittikö se ollenkaan. Mä tiesin tasan tarkkaan, miltä siitä tuntui. Sen onneksi mä en kuitenkaan ollut kuten se yksi, joten huutonauruun mä en tässä tilanteessa kykenisi repeämään.

”Mä en näe sitä mahdottomuutena”, mä aloitin ja nostin katseeni hitaasti Catuun. ”Meitä, siis.”

”Ai et?” se henkäisi, enkä oikein ollut varma sen sävystä.

”En”, vastasin pehmeästi. ”Mua vaan vähän pelottaa, että mitä meidän ystävyydelle käy, jos jokin menee pieleen.”

”En mäkään halua, että mikään menee pieleen”, se mutisi hennosti ja katseli mua silmääkään räpäyttämättä. ”Mulla on vain susta niin hyvä fiilis”, kiharatukkainen jatkoi.

Mä hymähdin. Hyvä fiilis – minusta? Miten joku edes pystyi ajattelemaan musta noin. Mä en todellakaan ansainnut Catun kaltaisen ihmisen tunteita. Mitä jos mä rikkoisin sen typeryydelläni?

”Että ei yhtään paineita, niinkö?” mä naurahdin hymyillen hermostuneesti.

”En mä sillä…”

”Tiedän.”

Me katsottiin toisiamme hetki silmiin tallin hiljaisuudessa. Vaelluksella olleet hevoset hamusivat viimeisiä heinänkorsiaan, ja tallissa kaikui tyytyväinen rouske. Yläkerrasta kantautui iloinen puheensorina.

”Mites nyt sitten?” se kysyi ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen. Mun pulssini tykytti kaulalla raskaasti.

”Mitä tällaisissa tilanteissa kuuluu tehdä tai sanoa?” mä ynähdin, ja me molemmat naurahdettiin.

”Mä vähän toivoin, että sä tietäisit. Mulla ei ole hajuakaan.”

”No voi helvetti.”

Mä en voinut tunnustaa Catulle tunteitani, koska niitä ei ollut. Tai siis oli, mutta ne olivat ainakin toistaiseksi aivan täysin platonisia, vaikka mä olin miten yrittänyt myydä sitä asiaa itselleni pääni sisällä. Ehkä mä vain tarvitsin vähän enemmän aikaa?

”Mitä jos… Mitä jos me vain jatketaan, kuten ennenkin, ja katsotaan mitä käy?” mä lausuin varovasti venkoillen portailla seisovan Catun edessä huonossa ryhdissä.

Catu hymähti ja sen kasvoille piirtyi varovainen hymy. ”Sopii mulle.”

”Yhdellä ehdolla”, mä jatkoin, ja Catun ilme terävöityi, ja sen silmät laajenivat kauhunsekaisesti, kun mä pidin pienen tauon ennen kuin avasin suuni uudelleen.

”Lupaat, ettet enää lähde mihinkään Espanjaan ilmoittamatta.”

”Ääliö”, se ärähti ja yritti potkaista mua horjahtaen portaiden askelmalta alemmas. Se repesi nauramaan. ”Mä odotin jo jotain kamalaa. En tietenkään.”

”Etkä Vietnamiin.”

”En sinnekään. Entäs Australiaan?”

”Älä kuvittelekaan”, mä naureskelin ja kävelin muutaman askelman Catun vierelle portaisiin. Mä kiedoin toisen käteni sen ympärille. ”Etkä Argentiinaan.”

”No voi hitto, mulla oli jo liput varattuna huomiselle.”

Portaiden yläpäässä mä jättäydyin alemmalle portaalle ja me vilkaistiin toisiamme silmiin hymyillen.

”Jutellaan huomenna lisää”, mä kuiskasin juuri ennen kuin Catu avasi taukotuvan oven, ja me astuttiin eläväisesti porisevaan ihmispaljouteen.

2020/10/31 - 1 - Palautumista yövaellukselta

Halloweenvaellus oli onnistunut erityisenkin hyvin ja kiitin Lidiaa upeasta johtajasuorituksesta. Kello oli jo lähemmäs keskiyötä, kun saavuimme vaellukselta Shelyesin valaistuun pihapiiriin. Beata, Lilja ja Mathilde saapuivat hieman perästämme. Tyttökaksikko jaksoi puhua pälpättää jännittävästä yöreissustaan sekä siitä, miten he olivatkaan onnistuneet valvomaan näin myöhään vieläpä vanhempien suostumuksella.

Vaellusporukka oli hiljalleen hajautunut eri talleihin riisumaan hevosilta varusteita sekä valmistelemaan niin hevosia kuin itseään yöpuulle. Lähes kaikki jäisivät vielä yöksi ison tallin yläkerrassa olevaan, lämpimään taukotupaan, jossa odottivat Jassun valmistelemat lämpimät kaakaot sekä rikkaat ritarit. Liamin oli ollut tarkoitus toimia Jassun apukäsinä tallilla sekä tarvittaessa lähteä pelastusoperaatioon, jos jotain olisi sattunut. En silti tiennyt, miten Steenin puolestaan kävisi öisen retkeilynsä jälkeen. Olisikohan miehen tarkoitus myös jäädä yöksi?

Häärätessäni Lidian karsinassa, kuulin Raffen karsinasta lässytyksiä. Olin yllättynyt, miten Sonia jaksoi olla tähänkin aikaan yöstä omanlaisensa hyväntuulinen ilopilleri, puhumattakaan alkuviikon tapahtumista.
- Hei Catu, Sonia huhuili karsinoiden välisistä kaltereista.
- No hei, vastasin hymyillen.
- Mitä siellä maastossa oikein tapahtui? Sonia kyseli viekkaana ja jatkoi: - Hakiko Sven sut mukaan romanttiselle suutelutauolle?

Nielaisin ison palan kurkustani alas ja vastasin: - Ääh, ei sentäs… Sven ja, itseasiassa sun rakas veljesi, Steen olivat keksineet aiheuttaa mulle sydänkohtauksen pelottelemalla joillain ruumiilla, selitin lyhyesti tapahtunutta.
Sonia naurahti: - Siis anteeksi mitä?
- Joo, virnistin tytölle ja siirryin käytävälle. Nappasin tamman varusteet mukaan ja suljin karsinan liukuoven, Sonia toimi samoin perässä.
- Tiesitkö, että sun veljes olis tulossa? Kysähdin tytöltä.
- No en! Sonia naureskeli. - Missäköhän se edes nyt on?
- Sen mäkin haluaisin tietää, varmaan joko matkan päällä tai jo kenties jossain taukotuvan puolella

Kävelimme vierekkäin varustehuoneelle.

- Eikö yhtäkään suukkoa vaihdettu? Tyttö jaksoi jatkaa vielä kiusoitteluani.
- No ei! Vastasin ja tunsin, miten puna levisi kasvoihini.
- Jääkö Sven tänään yöksi? Sonia jatkoi. Luojan kiitos Sven oli tällä hetkellä oritallissa, Jurin kanssa eikä kuulemassa tätä keskustelua.
- Nukutteko te vierekkäin? Nita puolestaan kysyi nyt Danten karsinan edessä seisoskellen.
- Ai kauhee, no ei! Vastain nopeasti.

Tyttöjen kiusottelu toi mieleeni kuluneet viikot. Siitä oli nyt tasan kaksi viikkoa, kun olin paljastanut Svenille tunteistani. Ja olinko saanut vastakaikua? No - en? Sanat ”Mutta siis älä ota tätä einä. Sä olet aivan ihana, mutta” kaikuivat päässäni. Erityisesti se sana mutta pyöri ympyrää kalloni sisällä

Se hetki, kun olin uskaltanut lopulta paljastaa itseni täysin Svenille - oli ollut täysi katastrofi. Ainakin mun mielestä. Ensinnäkin Sven oli jäätynyt varmaan viideksi minuutiksi vain paikoilleen ja ne olivat olleet elämäni tuskallisimmat viisi minuuttiset. Tai oikeastaan en edes tiedä kauan siihen Svenin vastaamiseen meni, mutta kauan. Sen jälkeiset "okei" ja "vau" -sanat eivät olleet juurikaan lämmittäneet sisuskalujani. Sven oli lyönyt mut maahan ja potkaissut vielä ilmat pihalle. Näin vertauskuvallisesti.

Mutta en mä tietenkään voinut asialle mitään - jos Sven ei tuntenut samoin kuin mä, niin... Ei sille voi mitään, olin hokenut itselleni jokaisena päivänä, aamuna ja iltana.

Sven oli luvannut "sulatella" asiaa - tottakai. Sen, jos minkä halusin suoda miehelle, mutta silloin olin luullut "sulattelun" tarkoittavan maksimissaan ehkä kolmea päivää? Nyt neljäntenätoista päivänä - mä olin sekoamispisteessä. Enkä mä ollut halunnut olla se, joka toisi asian taas pöydälle. Halusin todella osoittaa, että Sven saisi "sulatella" just niin kauan kuin hän halusikin - mutta sisimmissäni olisin halunnut vaan soittaa ja haistattaa sille miehelle sen "sulattelut".

Okei - kuten sanoin; sekoamispisteessä.

Oltiin me Svenin kanssa jotain juteltu ja vaihdettu kuulumisia, kun oltiin törmätty tallilla. Mutta that's it.

Ja nyt näin kahden viikkoisen juhlapäivän kunniaksi mies oli vielä löytänyt huumoria pelästyttää mut puolikuoliaaksi, mun omalla vaelluksellani.

Kumpa vain tietäisin, mitä se mies ajatteli.

Vaikka se mies oli ajanut mut tähän sekoamispisteeseen, mä silti olin edelleen palvomassa maata sen jalkojen alapuolella. Veressäni kohonneet dopamiini -tasot olivat saaneet mun aivoni ihan mössöksi. "Huoh..."

Odotellessani tallin tyhjenevän ihmisistä, varmistin kaikkien nelijalkaisten olevan paikallaan sekä valmiina rentoutumaan yötä vasten. Jassu oli ottanut vastuulleen tarkistaa tallipihan olevan tyhjillään sekä hälyttimien ottamisen pois päältä täksi yöksi. Olisi noloa, jos joku unissaan kävelijä saisi paikalle Svolværenin ainoan poliisipartion. Tuskin kukaan juuri tänä yönä saisi päähänsä varastaa mitään ponitallilta. Vaikkakin mielessä kyllä pyörivät vielä kaikki ne Sonialle tapahtuneet asiat, niin meitä olisi täällä isompi porukka suojelemassa tyttöä sekä myös toisiamme. Kaikki sujuisi varmasti hyvin.

Suuntasin tieni kohti taukotuvan rappusia ja sammutin valot perässäni tallin puolelta. Ottaessani kiinni portaiden kaiteesta, kuulin tallin oven kahvaa työnnettävän alaspäin. Hämmennyin, sillä olin tietääkseni varmistanut kaikkien yöksi jäävien olevan jo yläkerrassa. Oviaukosta asteli sisälle tuttu vaalea hahmo.

- Sven? Mitä ihmettä sä täällä hiivit?

Figaron päiväkirja

Silloin, kun me oltiin Svenin kanssa käyty kesällä Miloussa, mulla oli ollut suunnitelma. Suunnitelma, jonka olin tehnyt, jotta voisin käydä tallilla jatkossa normaalisti, kuten ennenkin. Tuulettamassa päätä liialta menneen tai tulevan miettimiseltä, mikä oli hevosten kanssa parasta: niiden seurassa oli pakko keskittyä täysin nykyhetkeen, koska niin nekin tekivät. Sellaisena paikkana olin halunnut tallin pitää. Hengähdystaukona.

No, mun suunnitelma oli pettänyt täysin.

Nykyään kirjoituksiin lukeminen oli mulle hengähdystauko -- tallilla käymisestä nimittäin. Oli suorastaan ihanaa kerrata kotona norjalaista oikeuslaitosjärjestelmää ja hallintoelimiä siihen verrattuna, että tallilla joutui tätä nykyä hiipimään pitkin seiniä maastoutuen niihin kameleontin lailla, jotta ei tarvinnut käydä läpi kiusallisia kohtaamisia eräiden tallityöntekijöiden kanssa. Muutaman päivän takaisen, Catun kanssa vietetyn keskusteluhetken jälkeen mä olin valvonut koko seuraavan yön miettien, olinko mä viestittänyt ilmein ja elein jotain, mitä sen ei tarvinnut tietää, tai olinko mä ollut vahingossa liian tyly ajatusten mentyä lukkoon. Catuhan oli mun kaveri. Se halusi aina kaikille vain vilpittömästi hyvää, ja mäkin kyllä sille. Silti mä en voinut olla miettimättä sen ja Svenin välejä, vaikka ne eivät mulle kuuluneet millään tavalla.

Ja koska se oli mun kaveri, mun oli tehnyt monta kertaa mieli kysyä siltä suoraan, oliko Inkerin väitteissä kerrankin perää. Toistaiseksi olin aina tullut järkiini.

Syksyn piti olla innostavaa aikaa abibussijärjestelyineen ja muine tavoitteineen, mutta kun mä marssin vesisateessa punaiset kumisaappaat jalassa hakemaan masentunutta poniani tarhasta, musta ei oikeastaan tuntunut kovin innostavalta. Figaro nökötti korvat lerpallaan mustassa loimessaan tarhan perällä, eikä edes räpsäyttänyt silmäänsä, kun napsautin narun kiinni sen riimuun ja pyysin liikkeelle. Se liikutti jalkojaan laiskasti hädin tuskin nostaen niitä ylös maasta, eikä siitä olisi kovin helposti uskonut sen olevan nuori, vaativan tason kilpaponi Shelyesin vanhimman ja kyllästyneimmän tuntipuksun sijaan. Jopa Aage alkeistunnilla näytti innokkaammalta kuin Figaro oli näyttänyt missään tilanteessa sen jälkeen, kun se oli muuttanut mun omistukseen.

Miriam Meisfjordin kouluvalmennus oli viikon päässä. Jos Figaro olisi sielläkin yhtä flegmaattinen, mä en tiennyt, mitä tekisin. Siis sen lisäksi, että häpeäisin silmät päästäni. Olin varma, että tein ponin kanssa jotain väärin, mutta mua raasti, kun en tiennyt mitä.

Tallin ovella Figaron korvat kääntyivät hetkellisesti eteenpäin, kun sisältä kuului kovaäänistä kikatusta, kikatuksensekaista kiljuntaa ja lisää kikatusta. Mä pyöräytin silmiäni ja olin jo valmiina läksyttämään junnutuntilaiset koteihinsa iltapalalle talli on hevosen koti-saarnallani, kunnes mun katse nauliutuikin lettipäiden ja värikkäiden kuravaatteiden sijaan Catuun ja Sveniin, jotka hymyilivät toisiinsa tiukasti kietoutuneina kuin mitkäkin iilimadot. Kuullessaan kavioiden kolinan tallin kivilattiaa vasten ne irtaantuivat nopeasti ja näyttivät lähestulkoon rikospaikalta yllätetyiltä. Sain sitten sen kiusallisen kohtaamisen tuplana. Loistavaa.

“Hei Ella”, Catu hymyili heti kuin mitään ei olisi tapahtunut. Molempien hiukset näyttivät siltä, kuin ne olisivat käyneet kierimässä pihan pahimmassa mutalammikossa. Mä seisoin ovella pöllämystyneenä litimärässä, keltaisessa sadetakissani.

Yritin olla kuin Catu. Silti mun otsa rypistyi tahtomattani. Silti mun sykkeeni nousi, ja sormet puristuivat riimunnarun ympärille tiukemmin. Mä en ollut kuin Catu. Sven rykäisi ja paineli tiehensä niin kuin se aina teki, pakeni. Helvetin pelkuri, mun teki mieli huutaa sille, mutten huutanut. Mitä hittoa te nuoleskelette täällä keskellä tallia, mun teki mieli raivota Catulle, mutten raivonnut.

Olin kuin Sven. Pakenin.

Vetäisin Figaron mukaani jatkaen matkaani sen karsinalle, päästin ponin sisään ja otin sen läpimärän loimen pois rutiininomaisesti, vaikka kurkkua kuristi. Kuristi, vaikka mulla ei ollut mitään oikeutta tuntea niin. Catu ja Sven saivat lääppiä toisiaan, jos halusivat, ja sitä mun olisi pitänyt hokea itselleni mantran lailla ennen kuin alitajuntani pimeimmät solutkin olisivat uskoneet. Käytävältä kuului tiheitä askeleita, ja kihara punapää ilmestyi kurkkimaan varovasti Figaron karsinan kaltereiden raoista.

“Hei, onko sulla taas huono päivä? Mitä, jos mentäisiin juomaan vaikka kupit kaakaota ja..”, Catu yritti vielä, vaikka varmasti tiesi itsekin sen olevan turhaa.

“En mä nyt jaksa”, huokaisin mahdollisimman neutraalisti kuitenkaan katsomatta sitä silmiin. Mä en pystynyt.

Sen ainoan kerran, kun Inkeri oli puhunut totta, kuinka hartaasti olinkaan toivonut, että se olisi valehdellut.

2020/08/28 - 2 - Perjantai-ilta

Katselin arvioiden jabakarsinassaan möllöttänyttä valkohallakkoa vuonohevosta. Hilla, sen Jassu oli mulle valinnut kilpaponiksi.

“Se on oikein taitava, ja etkös sä sillä ole pari kertaa mennytkin!” nainen oli vouhottanut, kun se vain halusi haalia Seppele Cupin täyteen shelyesläisiä osallistujia. Olin nyökännyt hyväksyvästi. Nappisilmäinen Hilla oli ihan kiva. Ja Figaron oli parempi tottua uuteen kotiinsa -- mikä tuntui olevan sille harvinaisen vaikeaa -- ennen kuin oli sen aika lähteä mukaan kilpailemaan jonnekin ulkomaille.

“Ella-Amalie?” mua kutsuttiin takanani juuri ennen verryttelyalueelle siirtymistä. Kyllä mä tiesin katsomattakin, kuka se oli. Vaaleatukkainen tyttö hymyili mulle maireasti asettuen rennosti nojailemaan Hillan jaban oveen.
“How great to see you again!” se sanoi, ja mä vain huokaisin. En tiennyt, miksi se tällä kertaa halusi kiusata mua, mutta halusin siitä vain nopeasti eroon.

“Look, I should go--”, yritin, vaikka Inkeri ei koskaan olisi päästänyt mua niin helpolla.

“Well, don’t you have a minute or two to share with your favorite cousin, huh?” tyttö myhäili hunajaisesti kyräillen samalla ympärilleen.

“Actually--”

“I’m here to warn you”, Inkeri virnisti keskeyttäen mut täysin ja veti kädet puuskaansa. “About Sven.”

Että se kehtasi, vaikka aivan varmasti näki, että mulla oli luokka alkamassa. Inkerin naama olisi voinut olla sanakirjassa kohdassa “kuinka pilata Ella-Amalien kilpailusuoritus, päivä ja koko elämä”. Mun kasvot kääntyivät epäluuloiseen kurttuun, kun toinen kulmani nousi uteliaisuudesta ylös.

“After you left that after ride-party in Norway”, Inkeri aloitti, jonka jälkeen se huokaisi suorastaan liioitellun raskaasti, “I saw him with the girl with curly hair, you know, what was her name, Catu? Something like that.”

“What do you mean ’with her’”, mä ennemmin totesin tiukasti kuin kysyin. Pulssi oli kiihtynyt jo niin, että pelkäsin mun sydämen räjähtävän ulos rinnasta ellei se rauhoittuisi pian. Kyllähän mäkin olin nähnyt Svenin ja Catun yhdessä, mutta silloin ne olivat vain jutelleet, vaikka mielikuvitukseni oli yrittänyt keksiä paljon muutakin. Oliko siellä käynyt jotain muutakin?

“They had a thing back then, years ago, and based on what I saw I’m pretty sure it’s not over yet”, Inkeri kohautti olkiaan kallistaen päätään pahoittelevasti. “I know you’re in love with him, and I’m terribly sorry I’m the one to tell you this but I thought it’s my duty. He’s not the one for you.”

“Fuck off”, mä sanoin hiljaa, lähes kuiskaten.

“Even such princesses like you do not always get what they want”, toinen mussutti tyytyväisenä, kun sen suupielet kääntyivät taas makeaan virneeseen.

“Fuck off!” ärähdin kovempaa, jolloin Inkeri nosti kätensä ilmaan ja käveli vihdoin pois. Se oli tehnyt sen taas. Se oli saanut mut raivon partaalle, mun kädet vapisemaan ja mun mielen horjumaan. Catu ja Sven. Miksi Sven ei ollut kertonut mulle itse? Toisaalta, miksi olisi? Eihän sen tarvinnut. Koulurata, mä sitten vielä kasasin itseni, muistele rataa.

Kaikki muut olivat lähteneet verryttelemään jo aikaa sitten, kun mä vain edelleen seisoin paikallani pöllämystyneenä, eivätkä mun jalat olisi halunneet liikkua. Siinä mielentilassa mun olisi pitänyt unohtaa koko kilpailut, perua luokkaosallistuminen ja matkata ensimmäisellä lennolla takaisin kotiin.

Mutta mä en ollut luovuttaja, ja siksi mä en tehnyt niin. Pakotin itseni liikkeelle, vaikka jokainen askel tuntui raskaalta. Ennen radalle menoa ehdin verrytellä Hillaa ehkä kaksi minuuttia, jonka aikana en pystynyt miettimään mitään muuta kuin Inkerin sanoja. Puhuiko se edes totta? Vaikka oliko sillä väliä? Itsehän sä annoit sille Steinbakkille pakit, alitajuntani yritti muistuttaa, ja kyllähän mä nyt sen tiesin. Ei se ollut mulle tilivelvollinen, sitähän se itsekin aina sanoi. Se sai olla kenen kanssa halusi, etenkin Catun. Ihan sama. Se oli sitten jatkanut elämäänsä ja hyvä niin. Mulla ei ollut oikeutta siihen puuttua.

Ratsastin radan rutiinilla. Hilla hörähti. Olin kolmastoista.

Epäonnenluku, vaikken sellaisiin uskonutkaan.

Munkin piti vain jatkaa elämääni.

Dear diary: tallilaisten päiväkirja

Hengityssuojain oli toiminut loistavasti. Kun siihen oli yhdistänyt vielä mustan, raksafirman logolla varustetun pipon, ei kukaan ollut kiinnittänyt minuun lainkaan huomiota, vaikken edes ollut yrittänyt vauhdittaa askeliani luikkiessani ison tallin eteläovelta parkkipaikalle muiden mukana. Minusta ei näkynyt kuin silmät ja neonkeltaiset työvaatteet, eikä kukaan haluaisi lähennellä raksamiehiä siihen malliin, että minun olisi vaara tulla tunnistetuksi.

Kello löi kuusi aamulla, ja kolmas työpäivä starttasi. Työskentelin lähes yksinomaan entisen toimistohuoneen parissa. Uusi kivilaattalattia, uudet maalit seinään, ja hieman kapeampi yleisilme asiakasvessojen takia. Jassu oli valinnut tyylikkäät, modernit hanatkin. Tuhahtelin itsekseni niitä asentaessani. Itse toimiston osalta tänään oli luvassa enää viimeistelyhommia. Lampun asennusta, kaappien kokoamista ja muuta.

- Jassu soitti ja kysyi, voidaanko me koota työpöytäkin nyt tässä samalla vaivalla. Hoitaisitsä, Sven? Mathias kysyi nopeasti.

Nielaisin itsekseni, kun mua kutsuttiin nimellä. Toivoin, ettei ohuen rakennusmuovin toisella puolella tallissa ollut ketään, joka epäilisi mun olevan täällä. Olihan maailmassa muitakin Svenejä, mutta kissankokoinen "STEINBAKK"-teksti pakettiautojen kyljissä ei nyt varsinaisesti auttanut mun matalan profiilini pitämistä. Onneksi kello oli vasta näin vähän. Miten ihmeessä Jassu oli jo hereillä, vai olikohan se edes mennyt vielä nukkumaan..?

- Joo, voin mä. Missä se on?
- Kuljetusfirma oli kuulemma eilen illalla tuonut sen päärakennuksen eteiseen.

Fuck. No, ehkä Jassuun törmääminen oli pienin paha tässä tilanteessa. Mulla oli entiseen työnantajaani ihan hyvät välit, ja se oli sanonut mun olevan tervetullut takaisin Shelyesiin heti kun mieleni muuttuisi. Vedin hengityssuojaimeni kasvoilleni ja luikin tallipihan poikki kohti valkoista puutaloa. Oli pimeää, ja päärakennus näytti hiljaiselta. Hiippailuni onnistui ihan hyvin siihen asti, kun kirjaimellisesti törmäsin hankaluuksiin heti eteisessä.

- Apua! Sori! Eihän suhun sattunut? Heleä naisääni varmisteli ennen kuin ehdin itse edes reagoida tilanteeseen. Tuuheiden irtoripsien ja huolitellun lookin omistaja oli helppo tunnistaa. Yritin hilata itseni vaivihkaa sisälle, sillä en halunnut jäädä tuulikaappiin rymyämään. Jos joku sattuisi vaikka kävelemään ohi.
- Ei hätää, sori munkin puolesta. Olisi pitänyt koputtaa, vastasin pikaisesti Jannille, joka käänsi katseensa tutkivasti mun silmiini.
- Sven?

No voi hemmetti...

- Joo, terve vaan sullekin, mutisin yrittäen olla kuulostamatta kiusaantuneelta. Laskin hengityssuojaimen alas.
- Mikset oo tullut moikkaamaan? Oltais kai me keitetty sulle kahvit, Janni päivitteli ihmeissään. Nyt nopeasti, äkkiä joku hätävale.
- Een mä oo oikein kerennyt. Kauhea kiire noiden töiden kanssa. Nytkin mun pitäis olla jo työpöytäpaketin kanssa tuolla työmaalla.
- Aa. Sori! Mä varmaan viivytän sua turhaan, Janni pahoitteli. – Munkin pitää itseasiassa mennä jatkamaan. Catu on kipeänä, niin mun pitäisi poikkeuksellisesti tehdä aamutalli.

Catu...? Catu? Mun piti hillitä itseni, etten olisi alkanut tykittää kysymyksiä konekiväärin lailla. Oliko Catu palannut?

- Aivan, sain suustani ulos. – No, törmäillään!
- Joo, Janni nyökkäsi hymyillen. – Tuu joskus piipahtamaan ihan siviilinä, jos kerkeät. Kerronko tallilaisille terveisiä ex-rengiltä?
- No tota, oikeastaan älä, mutisin kuulostaen varmaan lähes hätäiseltä. – Kerron mieluummin itse. Mä tuun jossain vaiheessa vaikka käymään tai jotain. Katselemaan hevosia tai muuta, änkytin jatkoksi. Toivottavasti epävarma soperrukseni upposi Janniin.
- Sekin käy, nainen vastasi huolettomasti. – Ha det!
- Ha det, huikkasin heipoiksi.

Janni katosi tallipihan aamuiseen pimeyteen, ja mä naamioiduin jälleen valkoisen maskini taakse. Mitä ihmettä? Mitä mun pitikään edes tehdä? Ai niin, se pirun työpöytä. Paketti oli ollut jalkojemme juuressa koko keskustelun ajan. Mun kädet tutisivat nostaessani pakettia kainalooni. Sain todella keskittyä jalkoihini, etten lentänyt nenälleni kävellessäni jälleen työmaalle. Raajani tuntuivat spagetilta ja päässä jyskytti.

Oliko tämä kauhua vai innostusta?
Hyvää vai pahaa adrenaliinia?

Molempia?

Dear diary: tallilaisten päiväkirja

Tore soittaa.

Mathias soittaa. Mathias soittaa.

Tore soittaa. Tore soittaa. Tore soittaa. Whatsapp-viesti käyttäjältä Tore.

Mathias soittaa.

Yksiön seinät tuntuivat kaatuvan tänään päälle vielä normaaliakin enemmän. Miten mä en nähnyt tän tulevan? Miten mä en osannut edes kuvitella, että joku päivä joutuisin palaamaan Shelyesiin itsestäni riippumattomista syistä? Koko ajatus tuntui niin vastenmieliseltä, että oksetti.

Melkein pari vuotta mä olin onnistunut välttelemään kaikkia tallilaisia, vaikka se Svolværin kokoisessa pitäjässä vaikeaa olikin. Christianin mä olin nähnyt pönöttämässä koppavana kauppakeskuksen käytävillä vartijanasussaan, ja Strandalla joskus ohimennen. Olin mä nähnyt monta selkää ja sivuprofiiliakin, mutta olin pitänyt huolen siitä, etten itse tullut tunnistetuksi. ”Alkaakohan toi olla vähän liian kokonaisvaltaista?” oli Petter sanonut jo joskus toissakesänä. Olin vain kohauttanut hartioitani, sillä en itsekään tainnut tietää vastausta.

Ovelta kuului pauketta, ja meinasin hypätä ilmaan sohvalla maatessani.
- SVEN, JUMALAUTA, NYT SE OVI AUKI TAI TULLAAN SIITÄ ITSE LÄPI!

Tore…

- Mulle on aivan helvetin sama mitä sä teet vapaa-ajallasi, mutta jos sulla on työvuoro, niin silloin mennään töihin aivan tasan tarkkaan sinne, minne pomo käskee!

Ja Mathias.
Vatsaani kouristi.

- Nyt se ovi auki tai mä puran nämä pirun saranat, Tore uhkasi. Koko rapun asukkaat olivat jo varmaan pällistelemässä ulko-ovillaan, mistä täällä oikein meuhkattiin.
- No voi vittu… Mutisin.
Ei mulla ollut muita vaihtoehtoja, kuin avata ovi. Ovi riuhtaistiin auki saman tien, kun sain lukon avattua. Turvaketju jäi pitämään ovea raollaan, ja sen takana mua odotti isoveljeni silmät leiskuen. Kuin pitbull, joka oli lähdössä koiratappeluun. Olin aika varma, että se olisi saman tien kädet mun kurkussa kiinni, mikäli tuo onneton teräsketju jostain syystä antaisi periksi.
- Ymmärrätkö sä jätkä. Jos sä et ilmesty tänään töihin, Tore sanoi pitäen lauseiden välissä ahdistavan pitkiä taukoja. – Saat kenkää.

Nielaisin ehkä aavistuksen liian näkyvästi. Kello ei ollut edes kuutta aamulla. Työvuoron alkuun oli vartin verran aikaa. Tore ja Matte olivat tulleet suoraan varastolta hakemaan mua, kun olin jo eilen ilmoittanut, etten ole osallistumassa tähän projektiin. Muut äijät olivat aloittaneet jo eilen, kun mä vietin vapaapäivää yksiössäni ahdistuksen vallassa. Miksi helvetissä mun osallisuuteni olisi yhtäkkiä niin tarpeellista?
Huokaisin syvään. Ei mulla ollut varaa menettää työpaikkaani. Ehkä mä onnistuisin välttelemään kaikkia ihan kuten tähänkin asti.

- Hyvä on, ilmoitin ja suljin oven avaten turvaketjun. – Mutta.
- Anna tulla, Matte tokaisi ilmeettömästi.
- Mä lähden ennen kahtatoista.
- Ja millähän oikeudella? Tore tulistui ja otti uhkaavan askeleen kynnyksen yli. Matte tarttui tätä olkapäästä rauhoitellen.

- Mä en halua törmätä siellä kehenkään, ilmoitin topakasti. – Mä teen tän projektin aikana pelkkää varhaista aamua. Lähden, kun te muut painutte lounaalle.
- Puolikas työpäivä on sitten myös puolikas palkka, ettäs tiedät, Tore myöntyi, mutta tuijotti mua edelleen kuin halpaa makkaraa. Sille ei voinut mennä jakeluun mun haluttomuuteni astua lähellekään koko kirotun tallin tiluksia.
- Sovitaan sitten niin, mutisin hampaideni välistä ja paiskasin vanhemman veljeni kanssa kättä. Matte paiskasi mua olalle hyväksyvästi.

Mua oksetti jo valmiiksi pelkkä ajatuskin. Inhosin tällaisia tilanteita, joissa mut ajettiin nurkkaan. En ollut ihan varma, miten pääsisin luikkimaan alueelta aamupäivällä ilman, että kukaan huomaisi, mutta ehkä mä keksisin jotain. Ihan kuten tähänkin asti. Ehkä.
- Niin sitä pitää. Eiköhän lähdetä hommiin, Mathias totesi ja patisti mua hakemaan työvaatteeni.

Ei hemmetin hemmetti.

# Tallikirja 2017 -->

2.1.2020 — Haitoilla
#svetu

Mulkoilin Jassua kulmieni alta tämän hymyillessä vähän liian tyytyväisen oloisena. Tänään oli erikoinen päivä, sillä minä ja Christian työskentelimme samassa vuorossa. Aagen ja Dellan karsinoista kuului ryminää. Aamupäivä oli kulunut iänikuisten varusteiden raahaamisessa hevosten karsinoiden edustoille. Kaikista kamalinta oli yrittää kuljettaa järkyttävän kokoinen kuivauskaappi Jassun kylpyhuoneeseen onnettomilla nokkakärryillä. Siihenkin mitättömään matkaan olimme saaneet kulumaan varmaan puoli tuntia.

Neonkeltaiset työvaatteet viuhuivat ympäri tallipihaa. Onneksi rakennusmiesten työpäivä päättyisi ennen ensimmäisen ratsastustunnin alkamista, sillä näky oli hämmentävä kenen tahansa mielestä. Ison tallin pohjoispuolelle oli raahattu järkyttävän ruma, ruosteinen roskalava, jonne lenteli vuoron perään vanerilevyjä, ikkunoiden karmeja, karsinoiden vahvikerautoja kuin vanhoja kaapinoviakin. Edes varustehuoneen puiset satulatelineet eivät välttyneet karulta kohtalolta.

Olihan täällä jo aikakin tehdä remonttia, mutta tämä kammottava siivo ja paikkojen levällään oleminen ärsytti minua hieman. Tallitöissä oli jo tarpeeksi hommaa ilman jaloissa pyöriviä raksaukkeleita.


Uusista karsinoista tulisi käteviä, kuulemma. Liukuovet jättäisivät käytäville enemmän kulkutilaa kuin nykyiset ison tallin saranaovet. Pihattotalliinhan tällainen älykäs ratkaisu tehtiin jo seitsemän vuotta sitten. Jassu oli kehunut uusien karsinoiden täyttävän kokovaatimukset myös alle 160-senttisten hevosten varsomiskarsinoiksikin, joten niistä olisi suuri hyöty myös tallin uinuvan vuonohevoskasvatuksen kannalta. Karsinoihin haluttiin jättää silti samanlaiset, avoimet oviratkaisut, eikä rakentaa turhaan rumia ja tarpeettomia kaltereita. Käytösongelmaisia hevosia tallissa ei nyt muutenkaan ollut, sillä laumatarhaus pakotti hevoset tulemaan toimeen keskenään ja jopa vaatimaan lajitoverin läsnäoloa ja läheisyyttä. Oritalliin taas haluttiin rakentaa välikalterit, sillä siellä kahinoita esiintyi useammin.

Piirtelin haisaappaillani kuvioita suojalumen peittämään maahan. Suuri, valkoinen pakettiauto karautti keskelle tallipihaa, ja joutui oitis remonttiukkojen saartamaksi. Ilmeisesti he toivat jo uusia pintamateriaaleja. Kylläpä firma vaikutti tehokkaalta! Vilkaisin pakettiauton kylkeä. Brødrene Steinbakk AS.

Steinbakk...

Steinbakk?