176 osumaa on löytynyt haulle 0

Danten päiväkirja

23.10. - Estetreeniä

Joona ja Bumin omistaja Anie olivat järjestäneet pienelle porukalle estetreenit perjantaiksi. Jokaisella osallistujalla oli hieman erilaiset tavoitteet: Anie ja Bumi hyppäisivät yhdessä ensimmäistä kertaa, Matias puolestaan oli ilmeisesti luvannut liikuttaa Theon tänään Joonan valvovan silmän alla ja me Danten kanssa harjoittelimme tulevia kisoja varten.

"Me mennään jo. Ei tästä tule mitään, jos jätän tän karsinaan varusteissa", ähisi Anie hevosensa kanssa. Bumin käytöstä oli huvittava seurata vierestä: toisina päivinä se käyttäytyi todella mallikkaasti, toisina taas, no, vähemmän mallikkaasti.
”Joo, ei se mitään. Me tullaan kohta", vastasin naiselle ja kiristin Danten satulavyötä. Danten kanssa oli ilo työskennellä, se seisoi niin nätisti paikoillaan, eikä sitä tarvinnut edes sitoa hoitamisen ajaksi. Silitin tamman kirjavaa kaulaa ja lähdin hakemaan ovenpielessä roikkuvia suitsia.

Maneesissa oli jo porukkaa, kun saavuimme sovittuun aikaan paikalle. Myös Sonia oli houkuteltu mukaan auttamaan puomien kanssa.
"Moikka! Alkakaa vaan lämmitellä Danten kanssa, odotellaan Matiasta vielä", sanoi Joona. Anie ja Bumi kulkivat jo pitkin ohjin, ja Matiaskin saapui paikalle sillä hetkellä, kun olin nousemassa Danten selkään.

Aloitimme alkuverryttelyt tuttuun tapaan sileällä. Dantella tuntui olevan todella hyvä päivä, ja se kulki eteenpäin reippaasti. Alkutunnin puomitehtävät sujuivat hyvin, olimmehan Jassun tunnilla viimeksi keskittyneet pitkästä aikaa niiden hyvään ylittämiseen, ja pian pääsimmekin jo hyppäämään matalia ristikoita.

"Tulkaa Danten kanssa ihan rauhassa. Suorat lähestymiset ja säädä vähän askelia lyhyemmäksi. Noin juuri", Joona opasti, kun hyppäsimme ensimmäisiä esteitä.
"Ja mitä ollaan puhuttu siitä liiasta myötäämisestä?" hän jatkoi hyppyjen jälkeen. Oli vaikea muuttaa jotain, mitä oli viime vuosina tehnyt niin tottuneesti, mutta tälläkin kertaa riitti, kun Joona mainitsi yhden kerran heti alkutunnilla asiasta.

"Sitten lähdetään hyppäämään rataa. Keskittykää Danten kanssa nyt vaan mahdollisimman hyviin lähestymisiin. Esteet eivät ole sille liian korkeita, joten hiotaan nyt tekniikkaa kuntoon", Joona sanoi ja seurasi sivusta, kun ylitin viiden esteen radan ensimmäisen kerran. Oli ihan totta, että Dante hyppäsi esteet todella kevyesti, joten eniten keskityimme siihen, että askelista löytyi tarvittaessa pituutta ja tahti pysyisi hyvänä myös silloin, kun askelia lyhennettäisi.
"Hypyt Dantelta sujuu todella hyvin. Dante on sen verran kiltti, että se antaa paljon virheitä anteeksi. Siksi ratsastajalla on se isoin rooli pitää hyvää liikkumista yllä ja tehdä hevoselle hyppy mielekkääksi, eli tukea sopivasti ja rohkaista eteenpäin. Hyvä. Sitten Bumi", sanoi Joona samalla kun me Danten kanssa siirryimme hetkeksi pitkin ohjin käyntiin ennen loppuverryttelyjä.

Ratsastuksen jälkeen puimme tuntia läpi vielä Anien kanssa hevosia hoitaessa. Anie vaikutti mukavalta, vaikka olin saanut hänestä alkuun hieman etäisen vaikutelman. Hän kertoi ensimmäistä kertaa hieman enemmän Bumista ja muutenkin hevosharrastuksestaan.  
"Mut nyt mä lähden käymään röökillä", hän lopetti keskustelun, kun olimme saaneet kirjavat hevoset kuntoon, ja lähti sitten kävelemään ulos. Itse jäin silittämään Dantea ja miettimään, kuinka kisoihin oli enää kaksikymmentäkaksi päivää.


----------

Merkintä 21, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 01.10.2020

#NVRK2020

24.10. Ensilumen maasto

Koska Theon liikuttaminen oli nakitettu mun harteille selkävaivaisen Joonan toimesta, oli Usva jäänyt vähän vähemmälle huomiolle, vaikka meidän olisi pitänyt ehtiä treenata tulevia kisoja varten. Mutta siitäkin huolimatta olin päättänyt jo aamulla herätessäni, että tänään lähtisin tamman kanssa maastoon ennen kuin käärisin hihat ja osallistuisin tallitalkoisiin.
Tyytyväinen virne oli noussut kasvoille kun lähtiessäni vilkaisin puhelinta ja Shelyn whatsapp-ryhmässä Aurora oli huudellut kavereita maastoon. Seura kelpasi aina ja jos se vielä oli sinitukkaisen kuviksen maikan (ja muutaman muun tytön) seura, niin vielä parempi.

Aurora olikin jo Ronjaa laittamassa valmiiksi, kun kolistelin Usvan kanssa pihattotalliin ja huikkasin iloisen tervehdykseni naiselle, joka vähän väkinäisesti moikkasi takaisin.
Ehkei Aurora ollut ihan yhtä mielissään "meidän" yhteisestä maastoretkestä, mutta sehän ei minua häirinnyt tippaakaan. Tai sitten se vain esitti, ettei minusta pahemmin pitänyt. Niin tai näin, kyllä mä sen vielä pehmittäisin.

"Et tullut Beatan babyshowereihin", huutelin pyöritellessäni kumisualla Usvan kaulaa. Sain vähän syljeskellä irtokarvoja suustani, sillä tammasta todellakin lähti karvaa.
"En valitettavasti ehtinyt", kuului vastaus.
"Varmasti harmittaa. Hyvät bileet oli. Steen oli siellä myös", totesin ilkikurisesti. Mielikuvitukseni oli kyllä lähtenyt laukalle, kun olin törmännyt Auroraan kuntosalilla, sillä en ollut aikaisemmin naista siellä nähnyt. Olikohan se tullut sinne juurikin sen kuntosalin omistajan vuoksi? Todennäköisesti.
"Tiedän."
"Ai, oletteko te pitäneet paljonkin yhteyttä?" utelin. Ei vastausta.
"Hiljaisuus on myöntymisen merkki", ilmoitin. "Kuumia treffejä ja kiihkeitä puheluita?"
"Se ei taida kuulua sinulle", Aurora äyskähti.
"Ei kuulu ei, mutta kiinnostaa", huikkasin takaisin. "Pelaako se edes jalkapalloa? Etkös sinä niistä futiksen pelaajista tykkää?"
Ei vastausta taaskaan.
"Oonko muuten kertonut, että olin siellä Auburnissa paras pelaaja?" jatkoin kiusoitteluani. Meidän joukkue oli kyllä pessyt suomalaiset luuserit ihan 100-0. Se yks tampiokin oli mennyt tekemään oman maalin. Huvittavan säälittävää.
"Noin tuhat kertaa", Aurora vastasi ja voin vaikka vannoa, että sen äänestä kuulsi pieni hymy. Tai sitten kuvittelin omiani, mutten voinut asiaa tarkistaakaan, sillä en omistanut röntgenkatsetta.


Merkintä 8 / #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 2.10.

# Tallikirja 2017 -->

Mulla oli tänään hyvä syy olla koko päivä Shelyesissä. Ensin olisi tallin syystalkoot ja sitten iltapäivällä vielä vakkaritunti ja sen jälkeen tallin synttärikahvit. Me oltiin tapeltu tosi paljon iskän kanssa menneellä viikolla ja mä en tajunnut miten se ei voinut nähdä mun näkökulmaa asioissa vaan miksi sen piti vaa luulla että se on aina oikeassa vaikka se ei oo todellakaan oikeassa monessakaan asiassa mikä tulee muhun ja Norjaan. Enhän mä edes halunnut lähteä tänne.

Shelyesin rakennusten tullessa esiin mun fiilis parani vähän ja jättäessäni pyöräni parkkiin ja lähtiessäni kävelemään reppu selässä kohti tallipihaa Catu tuli juuri Jassun talolta.
”Moikka! Jassu on tuolla sisällä, käy siellä niin se kertoo sulle mitä sä voit tehdä.” Catu viittoi taloa kohden ja jatkoi matkaansa. Mä käännyin kohti Jassun taloa ja hieman epäröiden nousin portaat ylös ja pienen epäröinnin jälkeen avasin oven ja jätin mun lenkkarit eteiseen, ennen kuin jatkoin sisälle.

”Moikka?” huikkasin hieman epävarmasti.
”Mooi, täälä keittiössä!” Jassun vastaus kuului jostain ja yritin lähteä etsimään äänen lähdettä, ennen kuin löysin Jassun keittiöstään.
”Talkoisiin tulossa?”
”Joo…”
”Mahtavaa. Sä voisit mennä peseen ruoka ja juomakuppeja. Siellä on ainakin Christian tallissa, niin se voi varmasti neuvoa sulle hommat alkuun ja eiköhän sinne jotain kavereitakin sulle ilmaannu” Jassu puheli katsoessaan paperiaan.
”Okei”

Päästessäni isoon talliin mä kävin viemässä ekana mun repun taukotupaan ja lähdin sitten etsimään Christiania. Mä olin nähnyt sen vain muutaman kerran ja siinä oli jotain minkä takia mun fiilis oli jotenkin tosi jännittynyt sen lähellä. Pienen etsinnän jälkeen mä löysin sen rehuhuoneesta.

”Christian?” Mä kysyin hiljaisella äänellä. Jouduin toistamaan kysymykseni vielä kerran, ennen kuin tuo kääntyi ympäri.
”Jassu… Jassu käski tulla ettiin sut. Sä… Sä kuulemma voisit neuvoa ruoka- ja vesikuppien pesussa?” Christian näytti hetken siltä että se ei tiennyt mitä ajatella, mutta lopulta se viittilöi mut matkaansa ja kohta mun toisessa kädessä oli vesisanko ja toisessa pesusieni, sekä tiskiharja. Me suunnattiin Hillan karsinalle, jossa Christian selitti mulle mitä mun pitäisi tehdä ja seurasi hetken mun suorittamista ja varmistuttuaan siitä, että mä pärjäisin, se katosi paikalta ja mä jäin yksin pesemään Hillan ruokakuppia loppuun.

Mulla oli parin kohdan kanssa vähän ongelmia ja pian mä kuulinkin joidenkin ääniä käytävältä. Katsoessani käytävälle mä näin sen kirjavan hevosen omistajan, joka ratsasti myös vakiotunneilla. Mä kävelin hieman epävarmasti sen ja sen hevosen perässä sen karsinalle ja onnekseni sain luntattua karsinan nimikyltistä niin hepan kuin omistajankin nimen. Nitan nähdessä mut se hymyili ja mulla meni hetki ennen kuin mä uskalsin puhua.
”öö… mä… mä… mä tarttisin vähän apua. Mä yritin pestä Christianin neuvoilla Hillan ruokakuppia, mutta mä en yllä oikein sinne pohjalle... Vois… voisiksä tulla kattoon onko se hyvä tai tiedäksä olisiko täälä jotain jakkaraa mitä mä voisin käyttää?” kysyin brunetelta ääni väristen ja pohdin, olisiko sittenkin pitänyt käydä etsimässä Christian.
”Joo, mä voin tulla auttamaan mieluusti. Mä vaan riisun nopeasti Danten.” Nitaksi epäilemäni nainen sanoi ja mä käännyin kannoillani ja suuntasin takaisin Hillan karsinaan yrittämään saada hankalia paikkoja vielä putsattua.

Pian Nita tulikin karsinaan ja se auttoi mua saamaan hankalat paikat lopunkin, ennen kuin se lähti takaisin hoitamaan Dantea ja mä jatkoin vielä putsaamalla Hillan vesiastian ennen kuin mä siirryin seuraavaan karsinaan. Ollessani juuri aloittamassa seuraavaa ruokakuppia talliin tuli myös lisää porukkaa pesemään kuppeja ja oli kiva kuunnella muiden juttelua sekä vastata satunaisiin kysymyksiin, vaikka mä en vieläkään, kolmen kuukauden jälkeen ollut yhtään varma edes helpoimpien norjan kielisten sanojen lausumisesta.

#Tarinatempaus2020 / Merkintä 8 / 1.10.2020

Bumin päiväkirja

23.10.2020
xoxo Anie #OTsuoritus 4HM

Tunsin sen luissani, että tänään olisi täydellinen päivä hypätä Bumilla ensimmäistä kertaa. Saamarin lehmä oli koko ajan nyrpistänyt mulle nokkaansa. Se ei tykännyt, kun hain sen tarhasta. Se ei tykännyt, kun harjasin sen oikein kiiltäväksi. Eikä se varsinkaan tykännyt, kun laitoin sille satulavyön kiinni. Bumi ei ollut mitenkään ylipainoinen hevonen, mutta ai juma miten pahasti se sai vatsansa pulleaksi halutessaan.

”Me mennään jo. Ei tästä tule mitään, jos jätän tän karsinaan varusteissa”, mä sanoin Nitalle, joka vielä varusti omaa hevostaan.
”Joo, ei se mitään. Me tullaan kohta.”
Tartuin Bumin ohjista ja vedin sen perässäni ulos karsinasta. Ulkona oli vain vajaa viisi astetta lämmintä ja pieni usvainen sade tipahteli niskaan. Onneksi maneesi ei ollut kovinkaan kaukana. Maneesin ovi oli raollaan, kun saavuimme sinne ja näin Joonan opastavan Sonialle, mihin puomit laitettaisiin. Päivän valmentaja oli kuulemma loukannut selkänsä ja siksi suostutellut (kyseenalaisin keinoin?) Sonian puomitytöksi.

”Moi!” mä tervehdin molempia.
”Aa, hei Anie”, Joona tervehti.
”Hei!” Soniakin huikkasi ähkäisten, kun heitti yhden puomeista maneesin hiekkaan.

Heidän jatkaessa radan rakentamista, mä kiristin vielä Bumin satulavyötä sen verran mitä sain maasta. Se jäi vieläkin kaksi reikää löysemmälle kuin mitä sen kuului olla. Suoristin myös martingaalia, jonka olin pukenut varotoimena. En tiennyt yhtään minkälainen Bumi olisi hypätessä. Me ei oltu hypätty pientä kuudenkympin estettä suurempaa koeratsastuksessa ja silloinkin vain kerran. Mä en kuitenkaan ollut etsinyt mitään tietyn lajin edustajaa, joten en ollut ajatellut sen olevan tarpeellista. Bumi hyppäisi sen mitä hyppäisi ja entinen omistaja oli vakuuttanut sen osaavan mennä yli metristä rataa.

Työnsin ruskean saappaani hopeiseen jalustimeen, keräsin ohjat käteeni ja pompautin itseni hiekalta satulaan. Bumi yritti lähteä liikkeelle, mutta tein puolipidätteen. Jouduin lyhentämään jalustimia pari reikää, ne olivat koulupituudessa. Sen jälkeen päästin tamman alkukäynneille. Bumi käveli reippaasti eteenpäin ja nähtyään mörön nurkassa, tiesin ettei tämä valmennus välttämättä sujuisi kovin riemukkaasti.

Maneesiin saapui Nitan ja Danten lisäksi Matias, joka ratsasti Joonan hevosta, Theota. Theo oli aivan komea mustan värinen ruuna. Niin ja miten olin päätynyt näiden tyyppien kanssa samaan valmennukseen? No, ensin olin huudellut mahdollisia valmennuskavereita, ajatuksena oikeastaan pyytää Jassua valmentamaan (sori, Joona). Sitten Joona oli tavallaan luvannut pitää valmennuksen ja ilmoitti Matiaksen tulevan Theolla (Matias itse ei kyllä lupautunut). Nita oli taas luvannut tulla, jos taso pidettäisiin matalana. Tietenkin! Mä en todellakaan uskaltaisi hypätä vielä Bumilla mitään isoja.

Joten silleen mä olin koonnut meidän pienvalmennusryhmä kasaan.

Kuten alusta alkaen mulle oli ollut selvää, en voinut sanoa valmennuksen olevan helpoimmasta päästä. Alkuun me aloitettiin ihan puomitehtävillä. Me oltiin keskusteltu Joonan kanssa, miten toivoin valmennuksen kulun menevän (totta kai otettiin huomioon myös Nitan toiveet, mutta Matiaksen jutut määräsi Joona). Ennen kaikkea halusin puhdasta ratsastusta, ei mitään haastavaa, vaan perusasioita ja ennen kaikkea sisäänratsastusta.

”Ota Anie rauhallisesti. Selvät avut, eikä turhaa turhautumista, vaikka sillä miten olisi mörköpäivä tänään.”
Yleensä mä olinkin rauhallinen ties minkälaisten hevosten kanssa. Nyt vain kyseessä oli mun oma ja aikaa aktiivisesta ratsastamisesta kyllä löytyi. Siksi mä päästin turhautuneen parahduksen, kun me jäätiin pomppimaan johonkin typerään kulmaan. Hyvä, että päästiin edes puomeille saakka.

Eilen Bumi oli ollut oikein mukava, kun me tehtiin perusasioita kentällä. Mä olin saanut ihan hyvin jo tuntumaa Bumiin ja sen jekkuihin. Enkä nyt väittänyt, että mä olisin parissa viikossa saanut meidän yhteistyön täydelliselle tasolle. Se oli korkeintaan ”kehnolla” tasolla, mutta Bumi ei ollut enää niin jäykkä tai väsynyt, mitä se ekoilla kerroilla oli.

”Pärjäätkö sen kanssa?” Matias vitsaili, kun ratsasti Theolla käynnissä meidän ohitse (eipä tosin yhtään sen rauhallisemmin).
”Yritä mennä ohi, niin ehkä sitten”, murahdin.
Totta tosiaan se auttoi, että säpäkkä Theo meni meidän ohi, joten Bumi lähti ruunan perässä. Taputin Bumia kaulalle ja siirsin sen raviin. Me lähestyttiin yksinkertaista suoraa puomijonoa Matiaksen ja Theon perässä tehden ties mitä siksakkikuvioita ennen puomeja.
”Okei, lähestyminen surkea, mutta puomit sentään menivät samassa linjassa.”

Jotain positiivista.
”Tulkaa tämä este ihan vain uran viertä pitkin mahdollisimman suorassa linjassa”, Joona ohjeisti. “Haetaan tarkkaa ratsastusta, ei mitään huippusuoritusta.”
Joo, huippusuoritus tuskin onnistuisi meiltä tänään. Kummasti sitä vain turhautui, kun kaikki ei mennyt kuten oli olettanut. Mä olin vielä aamulla ollut kovinkin innoissani tulevasta valmennuksesta, mutta Bumin käytös oli nopeasti syönyt kaiken sen pois.

Me päästiin esteen ylitse. Vaivalloisesti ja mutkitellen, mutta Bumi hyppäsi sen kuusikymmentä senttiä korkean okserin. Mä ähkäisin, kun en päässyt mukaan hyppyyn.
“Okei, tule heti uudestaan. Tällä kertaa kerrot sille, että nyt mennään eikä meinata.”
Juu, niin mä tekisin. Mä olin tottunut ratsastamaan haastavillakin hevosilla, eikä Bumi eronnut niistä oikeastaan mitenkään. Mä nyt vain satuin olemaan hieman ruosteessa. Lähestyin estettä uudestaan varmana siitä, että nyt mentäisiin ylitse tyylipuhtaasti. Mä olin jo valmis hyppyyn, Bumi lähestyi estettä korvat höröllä ja tunsin miten se valmistautui myös loikkaamaan, mutta sitten… se pisti liinat kiinni ja mä horjahdin alas.

“Sattuiko?” Sonia kysyi huolestuneena.
“Ei”, mä vain murahdin ja nousin ylös.
Miten noloa pudota omalta hevoseltaan, kun sillä hyppäsi ensimmäistä kertaa ja vielä toisella lähestymis kerralla? Mä tartuin Bumin ohjista närkästyneenä kiinni, kampesin itseni takaisin selkään ja ilmoitin Joonalle tulevani uudestaan. Nyt mä näyttäisin Bumille, että mä en ollut mikään heitukka, jota ei kuunneltu. Ratsastin sen kohti estettä, tunsin miten se yrittäisi taas kieltää ja melkeinpä karjaisin tammalle jotain sen tyylistä kuin “nyt yli senkin kanttura” ja mehän hypättiin.

“Ihan hyvä, jos huutoa ei lasketa”, Joona kommentoi huvittuneena. “Ota hetkeksi sen kanssa käyntiin.”
Parin kevyen raviaskeleen jälkeen siirsin Bumin käyntiin ja taputin sitä suopeasti kaulalle. Me oltiin tehty sopu.

Merkintä 8, #Tarinatempaus2020 / aloituspäivä 8.10.2020

# Tallikirja 2017 -->

Liittyy https://shelyes.palstani.com/t100-wildan-paivakirja#2983 Bean tarinaan. (iPadininei suostu laittamaan sitä oikein )

Istuskelin Lennin kanssa taukotuvan sohvalle, se oli tullut tavaksi. Ovi aukesi, ja Bea astui sisään.
”Moi Lilja.” Tyttö sanoi.
”Moi Bea!” Sanoin iloisesti. Olin iloinen ja pirteä, olisin voinnut juosta vaikka koko Norjan ympäri. Jaloissa oli tarmoa.
”Sullahan on nykyään kaks koiraa.”
”Joo, Sara on Mallan pentu. Mä ajattelin että jos se olis kiinnostunut jäljittämisestä ja aksusta, koska Malla ei innostunu jäljityksessä. Agility koira Mallakin on, mutta kivaa se on, jos on kaksi koiraa.” Bea rapsutti mietteliäänä Lenni, joka makasi välissämme.
”Sä voisit joku päivä tulla meille kattomaan Saraa ja Mallaakin, vaikka sä oot ehkä nähnytkin joskus Mallan.”
”Joo, voisihan sitä joku päivä tulla kattomaan.”
”Mun isä on allerginen koirille, ja mä toivoisin joskus saavani sellaisen.”  Bea jatkoi juttujaan.
”Voi harmi. Äiti ja iskä lupas mulle koiran, jos hoidan sen, eikä koulu kärsi. Sain sen, ja tota.. kyllähän se koulu sitten vähän kärsi, mutta mennyttä se oli jo siinä vaiheessa. Äiti ja iskä autto, eikä ne nyt sitten enää pysty luopumaan Mallasta, perheenjäsen sekin on.” Naurahdin kertomalleni.


Jätimme Lennin sohvalle nukkumaan ja kiipesimme portaita pitkin tallin puolelle. Bea kävi hakemassa Wildan tunnilta, ja lähtiessään sinne, lupasi esitellä ponin.
”Hyvä minunkin on oppia muita hevosia,” hymähdin.


Pian kaviot kopisten parivaljakko tuli ovelta kohti Wildan karsinaa, jonka ovessa minä roikuin.
”Tässä on Wilda...” tyttö selitteli.


Vaihdoimme puhelinnumerot, kenties niitä joskus tarvitaan. Ja ainakin tulkintani perustella olin saanut uuden ystävän, joka ehkä tulisi joku päivä meille. Ei se haittaisi, vaikka Bea onkin minua kaksi vuotta vanhempi!

#Tarinatempaus2020 / merkintä 16 / aloitettu 2.10.

23.7.2020 Kokeneiden maastoestetunti

Taivas roikkui painavana vuorien yllä, kun suuntasimme kohti maastoesteitä. Ilma oli kuitenkin vielä lämmin, joten olin varustautunut tunnille kevyellä hupparilla. Olin asennoitunut siihen, että tulisin kastumaan retken aikana, joten tallilla mua odotteli kuivat vaihtovaatteet. Jätkä oli erityisen energisenä lähdössä maastoon. Se luultavasti aisti mun jännittyneestä olemuksesta, että jotain erikoista olisi tapahtumassa. Löysimme pian perille ja aloitimme hyppimään pieniä esteitä yksi kerrallaan ja sen jälkeen sarjoissa. Välillä unohduin vain nauttimaan menosta ja itse ratsastaminen jäi toissijaiseksi. Se näkyi hieman holtittomana vauhtina ja kokemattomampi hevonen olisi siitä rankaissut. Jätkä onneksi oli kokenut maastoesteillä, ja osasi itse hieman varoa menoaan, vaikka ottikin ilon irti kun annoin sen lipsua kovempaan vauhtiin. Muillakin vaikutti olevan vähintään yhtä hauskaa.

Pienen väliverryttelyn saimme, kun ravasimme Brynhildiin rauhallista tahtia, jotta Jassu pysyi kintuillaan perässä. Brynhildissä pohja oli huomattavasti parempi näin kostealla kelilla ja esteitä oli hieman enemmän ja ne oli korkeampia. Mun hymy kasvoilla senkun levisi.
”Katya”, Jassu halusi huomioni. ”Vaik nää vaativat esteet houkutteleekin, nii nyt täytyy myös ratsastaa matkustamisen lisäksi.” se letkautti viitaten äskeiseen menoon.
”Joo, ehkä sitä aletaan nyt tekemään oikeasti töitä.” naurahdin ja annoin kevyet laukka-avut ensimmäiselle esteelle. Jätkä ei paljoa kannustusta tarvinnut ja sain pidätellä sitä aika reippaasti isoimmille esteille. Etenkin alaspäin pudottavat esteet oli meille hankalia, ja jouduin nojaamaan ehkä hieman liioitellusti taakse. Niin sanotut perus maastoesteet, kuten tukit ja muut yli hypättävät oli meille helppoja ja niistä nautimmekin täysin siemauksin, kun kummankaan ei hirveästi tarvinnut tehdä ylimääräistä työtä. Lopputuntia kohden Jätkä alkoi rauhoittumaan, eikä mun tarvinnut enään vängätä vauhtia vastaan niin voimakkaasti. Viimeisten esteiden kohdalla taivaskin repesi satamaan, joten siihen oli hyvä lopettaa. Olin juuri kiittämässä Jätkää upeasta suorituksesta, kun Jassu pyysi mua hymyilemään kameralle.


//Merkintä 3, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 22.10.2020.

3.10.2020 (HAP #2) Lauantain yleisvakkari

”Voi perkele”, kirosin suomeksi kun yritin saada mun ratsastussaappaan vetoketjua kiinni. Lauantain yleisvakkarin oli määrä alkaa kymmenen minuutin päästä, eikä mun vasemman saappaan vetoketju liikahtanu milliäkään. Liv oli halunnut käydä kävelyttämässä Jätkää ennen tuntia ja oli onneksi lupautunut varustamaan sen mulle valmiiksi. Hevosen hoitajana se oli pelastanut mun päivän monesti, enkä todellakaan katunut hänen pestaamistaan. Me tultiin muutenkin hyvin toimeen sen kaa. Se oli fiksu ikäisekseen, jonka vuoksi myönnyin ottamaan alaikäisen Jätkän hoitajaksi.
”Tarviitsä apuu?” Sonia kyseli multa. Katsoin blondia kohti joka oli jo nousemassa sohvalta ja tuli mun luo. Se kokeili liikuttaa vetoketjua tuloksetta. ”Ei se kyllä mihinkää liikahda.”
Mä nielin tappioni ja nyhdin saappaat pois jalasta. Viisi minuuttia aikaa tunnin alkuun, eikä mulla ollut kenkiä. Toki mulla oli tennarit, mut Jassu ei varmaan kauheesti innostuis ajatuksesta.
”Minkä kokonen jalka sulla on?” Sonia kysyi.
”38”.
”Mulla on sulle saappaat!” Sonia hihkaisi ja riensi hakemaan omat saappaansa. Sain sujautettua ne jalkaan ja ne sopi lähes täydellisesti. Mun päivän toinen sankari.
”Kiitos, pelastit mun päivän!” kiittelin.
”Ratsastustunnin oikeestaan, mut hyvä et kelpaa.” nainen vinoili mulle takasin.
Mun olisi vietävä saappaat suutarille, mutta nyt mulla oli kiire tunnille.

Kävelylenkin ansiosta Jätkä tuntui hyvätä ja vetreältä heti alkuun. Sillä oli myös menohaluja normaalia enemmän. Liekö maahan satanut ensilumi vaikuttanut senkin mielialaan. Ratsastettiin Joonan kanssa alkuverkat peräkkäin ja välillä vierekkäin ja juteltiin tulevista mestaruuskisoista. Meille oli kehkeytynyt välillemme leikkimielinen sota kilpailuiden suhteen ja keskustelumme koostui kevyestä kenttävittuilusta.
”Noniin höpinät sikseen ja aletaan hommiin”, Jassu huikkasi kentän laidalta. ”Ravailkaa kenttää ympäri, päätyihin ympyrät ja keskittykää myötä- ja vasta-asetuksiin.”
Ei ollut Jätkä enään niin vetreää poikaa, kun yritin asettaa vasten. Jassun mielestä se kaipasi enemmän jumppailua ja mä olin täysin samaa mieltä. Kahdeksikolla Jätkä taisi saada vähän paremmin kiinni ideasta ja tuntui hieman kevyemmältä asettaa ja taivuttaa.

Laukkatyöskentelystä Jassu antoi paljon kehuja, ja huomasin itsekin meidän kehityksen. Sonian saappaat alkoivat pikkuhiljaa hiertämään kantapäissä, jonka vuoksi jalan liikuttaminen ees taas laukka-apuja antaessa tuotti hieman vaikeuksia. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että Jätkä meinasi koko ajan vaihtaa laukan, kun tultiin kahdeksikon toiselle ympyrälle. Hetken aikaa jankattua sieltä kuitenkin löytyi ihan siedettäviä muutaman askeleen vastalaukkapätkiä. Vastalaukka-laukanvaihtotehtävä oli Jätkälle ihan utopiaa, joten muutaman(kymmenen) yrityksen jälkeen totesin, ettei tästä tule tänään yhtään mitään. Olin kuitenkin yleisesti ottaen tyytyväinen tämän päivän tuntiin, joten talutin ruunan hymyissä suin talliin.

//Merkintä 2, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 22.10.2020

10.10.2020 (HBA #3) Lauantain yleisvakkari

"Ratsasta eteen. Ihan reippaasti. Älä anna sen laiskistua", tuntui olevan päivän teema. Yhdistelmä, jossa Dante oli laiskalla tuulella ja minä puolestani aivan uppoutuneena ajatuksiini, ei ollut paras mahdollinen. Dante jäi mielellään matkustamaan ja laahaamaan jalkojaan maata pitkin, ja jos totta puhutaan, oli tänään sellainen päivä, että olisin todella mielelläni jäänyt Danten selkään matkustamaan yhtä rennosti. Mutta muutaman huomautuksen jälkeen oli aika myös minunkin ottaa ohjia vähän paremmin käteen ja alkaa käyttää apuja napakammin. Huonoa treeniähän se vain Dantelle olisi, jos se ymmärtäisi, että laiskottelu olisi ookoo.

Muutaman kerran ylitimme puomit niin, että jalat kolahtelivat lähes jokaiseen maassa lojuvaan puomiin, mutta hiljalleen askeliin alkoi löytyä myös sitä kaivattua ilmavuutta. Askelia tuntui olevan hieman haastava säätää - mikä oli täysin oma vikani, kun annoin Danten alkutunnista valita tahdin - mutta kilttinä tyttönä se lopulta alkoi pysyä paremmin kuulolla ja liikkua eteenpäin hieman tahdikkaammin. Jopa omaa moottoria alkoi löytyä, kun lähdimme tekemään laukannostoja, mistä olin todella tyytyväinen. Parempaa ratsua en voinut itselleni toivoa.

Tunti eteni ja Dante rentoutui. Se jaksoi aina hetken aikaa kannatella itseään hyvin, mutta ryhti kuitenkin tuntui vaihtelevasti katoavan.
"Älä pyydä siltä liikoja, kun se liikkuu kauniisti niin kehu paljon", Jassu yritti selventää. Norjaan muuttaessani olin jättänyt taakseni myös vakiovalmentajani, jotka olivat erikoistuneet nuorten hevosten koulutukseen. Myös täällä Danten ikä osattiin onneksi huomioida todella hyvin, mutta toisinaan mietin, olisiko paikallaan satunnaisesti käydä myös muiden valmentajien luona hakemassa neuvoja Danten kanssa työskentelyyn.
"Niiitaaa, ajatusta siihen ratsastamiseen", Jassu joutui huomauttamaan, kun ylitimme laukkapuomit jälleen turhan letkeästi.

Loppukäynnit sujuivatkin aivan toisenlaisissa ajatuksissa. Illalla minulla olisi treffit, ja ajatus tuntui samaan aikaan jännittävältä ja ihanalta. Mitähän tästä illasta tulisikaan!

---------

Merkintä 19, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 01.10.2020

24.10. Ensilumen maasto

Oli lauantai. Edellinen ilta oli mennyt yksin viltin alla siemaillessa viiniä ja katsoessa hömppäelokuvaa. Annoin itselleni luvan nukkua tänään hieman pidempään ja lähteä tallille vasta, kun olisin kunnolla herännyt.

Niinpä nukuin kuin tukki ja heräsin vasta aamupäivällä, kun puhelimeni ilmoitti uudesta viestistä.
"Lunta! Kuka lähtee nyt aamupäivällä mukaan maastoon?" Nousin ylös sängystäni ja katsoin ikkunasta ulos. Totta, talvi oli tullut Norjaan yhdessä yössä, ja lunta satoi vieläkin lisää.
"Hep! " vastasin Auroran WhatsApp-viestiin. Ehkä sittenkin voisin pukea päälleni hieman ripeämmin ja lähteä jo ajoissa tallille?

Laitoin tallivaatteet ylleni, pesin hampaani ja nappasin aamupalaleipäni mukaan. Söin sitä auton ratissa samalla kun ajoin kohti Shelyesiä. Tienpinta oli liukas, ja olin todella tyytyväinen, että olin saanut vaihdettua talvirenkaat alkuviikosta. Välillä mietin, olisiko pitänyt myydä auto ja käyttää nekin rahat hevoseen, mutta olihan se kätevä tapa matkustaa - varsinkin jos yhtään pidemmälle halusi lähteä.

Ajoin autolla Auroran ohi, joka pyöräili tietä pitkin tallille. Jäin parkkipaikalle odottamaan, että nainen pääsisi myös paikalle. Pian tuttu sinihiuksinen nainen ilmestyi näköpiiriini.
"Mooi", tervehdin naista jo kaukaa. Hän polki viereeni ja laski jalan maahan.
"Moi! Aivan ihana keli!" hän hihkaisi hymyillen posket hieman punertavana pakkasesta.
"No on! Toivottavasti lumi pysyisi nyt edes hetken aikaa maassa", sanoin naurahtaen ja muistellen Suomen syksyjä, kuinka loskakelit jatkuivat toisinaan jouluun saakka.
"Niinpä. Ronjakin on hyvin valmistautunut tulevaan talveen. Tai ainakin sen karvan määrä on ihan mahdoton!" Aurora naurahti. Totta, mitä ponia olin nähnyt, oli se muuttunut syksyn aikana käveleväksi kasaksi karvaa. Varsin suloiseksi sellaiseksi. Myös Dante oli alkanut kasvattaa itselleen paksumpaa karvaa kuin aiempina talvina, ja ainakin tähän aikaan vuodesta se tuntui vielä viihtyvän viilenevissä keleissä.

Lähdimme Auroran kanssa laittamaan ratsujamme kuntoon. Jassu oli jättänyt Danten pyynnöstäni aamulla sisälle, ja siellä se odotti jo malttamattomana ulkoilua.

----------

Merkintä 18, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 01.10.2020

# Tallikirja 2017 -->

Mä kävelin odottavalla mielellä ilmoitustaululle katsomaan kenellä mä menisin tänään tunnilla. Hevosjako paperia tutki jo Elisa, joka ratsasti samalla tunnilla kanssani.

”Hej, kellä sä meet?”
”Hej, Dimonalla. Sulla on näköjään Venni” Elisa vastasi ja nuoremman äänestä kuuli että toinen oli hieman säikähtänyt mun tuloa.
”Oi, kiva. Pääsee treenaamaan kisoja ajatellen” sanoin samalla kun laskin katseeni paperista ja käänsin sen kohti Elisaa.
”Saanko mä auttaa sua Dimonan hoitamisessa?” kysyin toiselta.
”Joo! Alotetaanko vaikka siitä että käytäisiin hakemassa sen varusteet?”

Saatuamme Dimonan varusteet tamman karsinan eteen harjasimme Elisan kanssa yhdessä tuumin Dimonan ja juttelimme samalla tulevasta tunnista ja sen odotuksista ja tulevista kisoista. Lopulta Feitli oli valmis ja Catun johdattamana Elisa ja muutama muu tuntilainen lähtivät taluttamaan ratsujaan maneesiin ja itse kävelin porukan edessä odottaen että pääsimme maneesiin ja sain kävellä Vennin luokse ja mitata tamman jalustimet sopivaksi itselleni, ennen kuin tamman edellinen ratsastaja auttoi minut tamman selkään ja pääsin painamaan pohkeeni vuonohevosen kylkiin ja siirtämään sen pitkin ohjin käyntiin.

Janni laski puomeja alemmaksi estetolpissa niin että esteet jäivät lopuksi ristikoiksi. Olin kuullut joidenkin supattavan jotain Jannista ja jostain Joonasta ja joistain bryllupeista. Kaikki olivat olleet kuitenkin jotenkin tosi innostuneita niin kai se on joku hyvä juttu? Muutenkin kaikki on ollut jotenkin tosi iloisia, vaikka tallilla on tapahtunut kaikkia tyhmiäkin juttuja. Kuitenkin ajatukseni keskeytti Jannin ohjeistus kerätä ohjat käteen ja alkaa verryttelemään ratsuja.

Venni oli tosi reippaalla päällä, mutta se oli kuitenkin tehnyt jo yhden tunnin joten sen kanssa oli helppoa verkata, vaikka se vissiin keräsi vähän kierroksia esteistä, joita maneesin hiekalla oli kasattuna. Mulla oli välillä tosi hankalaa saada Venniä hidastamaan sen askellusta, mutta Jannin ohjeiden avulla mä sain sen hidastamaan lopulta ja pian Janni kertoikin mistä aloitettiin hypyt.

Venni lähti ensimmäiselle lähestymiselle hyvin, mutta jostain syystä se löi jarrut pohjaan just ennen estettä ja mä tömähdin sen kaulalle.
”Okei, ota Linnea uudestaan. Nyt vain muista pitää jalat paremmin kiinni sen kyljissä. Ja jos haluat, niin pyydä sitä vaikka vähän vielä eteenpäin kun ootte lähestymässä estettä” Jannin ohjeet kuuluivat katsomosta. Seuraava kierros meni paljon paremmin ja nyt Venni ”hyppäsi” pienen ristikon ylitse ja saimme samalla jatkettua laukassa eteenpäin. Tehtävä otettiin vielä pariin kertaan, ennen kuin Janni kävi nostamassa esteitä vähän ja nyt hypättiin ensin sama ristikko ja sitten sen jälkeen käännyttiin vähän oikealle ja sitten hypättiin vielä yksi pieni pysty.

Uutta tehtävää Venni hyppäsi paljon paremmin, ja mäkin olin jotenkin paremmin hereillä. Lopulta me saatiin hypätä pieni rata, ennen kuin Janni alkoi antamaan loppukommentteja.
”Teillä alkoi mennä Linnea paljon paremmin loppua kohden. Muistat vain pitää jalat kiinni kun lähestyt estettä niin sillä tavalla saat tuettua Venniä paljon paremmin hypyissä”.

Lopulta me laskeuduttiin alas satuloista ja mä nostin Vennin jalustimet ylös ja löysäsin vähän sen satulavyötä, ennen kuin odotimme että Christian oli tuonut viimeisen tunnin ratsastajat maneesiin ja me lähdimme Jannin perässä kohti tallia. Elisa puolestaan auttoi minua hoitamaan Vennin pois ja me juteltiin samalla tunnista, ja siitä miten se oli mennyt. Lopulta Vennikin oli yöpuulla ja me lähdettiin Elisan kanssa palauttamaan tamman varusteita paikoilleen ennen kuin meitä alettiinkin jo hoputella kotiin.

#OTsuoritus / #Tarinatempaus2020 / Merkintä 7 / 01.10.2020

10.10.2020 (HBA #3) Lauantain yleisvakkari

Mulla ei ollut ensimmäisen lauantaivakiotuntini suhteen yhtään minkäänlaisia odotuksia. Figaro olisi joko aivan järkyttävä ratsastettava niin kuin aiemminkin, tai sitten se yllättäisi minut, Jassun ja koko Lofootit olemalla yhtäkkiä ihmeparantumisen kokenut, maailman hienoin poni. Sellainen, jonka takia olin sen ostanutkin.

Itse asiassa olin ollut tuntilistaa tiiratessani jopa hieman pettynyt. Olin sanonut Jassulle, että se voisi kyllä laittaa muille muitakin hevosia. Silloin olin jopa toivonut, että se olisi laittanut mulle jonkun muun hevosen. Vaikka Aagen, josta se yksi pieni tuntilaistyttö oli tallin käytävällä eräänä päivänä parkaissut, että ei ikimaailmassa halunnut ratsastaa sillä. Olin kuunnellut sen kovaäänistä vaikerrusta Figaron karsinassa ja miettinyt, että mä olisin voinut vaihtaa sen kanssa hevosia päikseen koska tahansa.

Niin paljon kuin mä pelkäsinkin, ettei Figaron käytökselle löytyisi mitään terveydellistä syytä, kalvoi mua alkukäynneistä alkaen huono omatuntokin. Mitä, jos sillä olisi joku parantumaton vamma? Mitä, jos se olikin vain ihan järkyttävän kipeä koko ajan, ja täällä mä tyytyväisenä keikuin sen selässä odottelemassa puomitunnin alkua? Jos mä rikkoisin sitä vain enemmän? Hitto, että mä olin huono hevosenomistaja.

No, Figarokaan ei yllättänyt. Se kulki nätisti muodossa niin kuin sillä oli tapana ja kuulemma astui takajaloillaankin, mutta ei esittänyt varmasti osaamiaan lisäyksiä missään askellajissa. Se puksutti menemään tasaista mummokäyntiä, mummoravia ja jopa mummolaukkaa, vaikka kuinka ratsastin. Se oli kuin auto, jossa ei ollut vaihteita. Alamäkeen Figarokin olisi ehkä kiihdyttänyt.

Kun askeleen lyhennyksissä poni rikkoi jatkuvasti hitaampaan askellajiin, mä olin vähällä menettää malttini ihan toden teolla -- ja jos se oli mulle erittäin harvinaista muutenkin, niin hevosten kanssa vielä sitäkin harvinaisempaa. Mun teki mieli sen pikkutytön tapaan paiskata kypärä maahan ja todeta, että mä en ratsastaisi enää ikinä, vaikka Jassukin koetti parhaansa mukaan toitottaa, että mun ratsastuksessa ei varsinaisesti ollut mitään vikaa. Harvoin syy oli ponissa, mutta tällä kertaa se oli niin. En mä voinut Jassulta vaatia, että se olisi kertonut, mikä Figaroa vaivasi, kun siihen ei pystynyt Miriam Meisfjordkaan. Purin hammasta.

Loppukäynneissä rautiaan ponin selässä istui hikinen, pettynyt ja äkäinen Ella-Amalie, joka toivoi todella, että vastaus löytyisi Birgit Gundersenilta.

Merkintä 11, #tarinatempaus2020, 2.10.2020

Jannin päiväkirja

”Mihin mä tän laitan?” huuteli Joona suuri, musta jätesäkki sylissään.
”Siel on mun vaatteita, vie makkariin vaikka.”
”Entä tää laatikko? Mihin mä tän laitan?”
”Jätä siihen vaan.”

Joonan kodikas paritalonpääty oli kuin pommin jäljiltä. Ruskeita pahvilaatikkoja oli ympäriinsä, pinottuina uhkaavasti huojuviin torneihin.

Päätös muuttaa virallisesti yhteen oli käynyt melko kivuttomasti. Olimme nuohonneet toistemme nurkissa jo hyvän tovin, joten päätös, jonka me molemmat olimme jo pitkään tienneet olevan ajankohtainen, oli helppo. Niinpä olin katkaissut vuokrasopimuksen kaksiostani, pakannut koko omaisuuteni laatikoihin ja myynyt Joonan kanssa ylimääräiset huonekalumme (ja ostaneet tilalle myös uusia, vaikkei se Joonasta tarpeellista ollutkaan). Aamulla olimme vieneet Hugon Jassun vahdittavaksi, hakeneet läheiseltä vuokrausfirmalta pienen pakettiauton (jonka sivuovi oli rikki eikä toiminut) ja lastanneet tavarani sen kyytiin.


”Entä nää?” Joona huusi jälleen, sylissään kaksi päällekkäin pinottua laatikkoa.
”Toisessa on kirjoja ja toisess…”

Kesken lauseeni Joona, joka ei kantamiensa laatikoiden takaa nähnyt juuri eteensä, oli kompastunut keskellä lattiaa poikittain lojuvaan rullattuun mattoon ja kaatunut rymähtäen kaikkien niiden lukuisten muuttolaatikoiden sekaan.
Kuului ryminää, sadattelua ja posliinin helinää.

”Sattuko sua?” riensin auttamaan kiroavaa miestä pystyyn. ”Mähän sanoin, että meidän olis pitänyt pyytää Petter avuksi, sun selkä on rikki jo valmiiksi.”
”Ei mulle käynyt kuinkaan, mutta laatikoiden sisällöstä en oo varma.”


Kirjoille ei arvatenkaan ollut käynyt kuinkaan, mutta toisen, komeassa kaaressa päin sohvapöytää lentäneen laatikon laita ei ollut yhtä onnekas. Laatikkoon sanomalehtien ja kuplamuovin sekaan pakattu pieni posliininorsu oli säpäleinä.

”Anteeksi, oikeesti, mä oon hirmu pahoillani”, Joona pahoitteli allapäin, ”Mä voin kyllä ostaa sulle uuden, mikä ikinä ton onkaan tarkotus olla.”
”Ei niitä saa mistään, äiti toi sen mulle joskus Intiasta", huokaisin. "Se on, tai siis oli, norsu.”
Joonan hartiat lysähtivät, niin kuin ne aina tekivät miehen ollessa pettynyt tai surullinen.
”Ei se haittaa, oikeesti. En mä edes tykännyt siitä hirveästi”, tokaisin nopeasti, lakaisin sirpaleet ja annoin murjottavalle miehelleni suukon.  ”Tuu, eiköhän haeta muuttopitsat!”


Valtavaa quattro stagionia ja puolta litraa cokista myöhemmin olin niin ääriäni myöten täynnä, että päätin oikaista hetkeksi makuuhuoneeseen pitkäkseni. Ateria vatsassani painaen nukahdin, ja tuntia myöhemmin heräsin hiljaisesta talosta.

”Joona?”

Haparoin yöpöydältä puhelintani ja luin lukitusnäytöltä kymmenisen minuuttia sitten saapuneen viestin. Se oli Joona.
”Lähdin hakemaan Hugoa Jassulta, tuun kohta takaisin!”

Haukotellen nousin, tallustelin olohuoneeseen muuttokaaoksen keskelle ja nappasin summanmutikassa vain jonkin eteeni osuvan laatikon purkaakseni sen sisällön. Olin jo nostelemassa sanomalehtiin käärittyjä lautasia paikoilleen, kun katseeni osui keittiön pöydälle.

Siinä tyhjien pitsalaatikoiden ja muun muutosta aiheutuneiden roskien vieressä nökötti pieni, posliininen norsu, vieressään purkillinen pikaliimaa.


Hymynkare hiipi kasvoilleni.

________________________
Merkintä 3, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020

Liljan päiväkirja

Avasin ulko-oven. Jäätävä pakkaa ilma puhalsi vastaan. Olin kuullut huhuja siitä, eeeettä Sonialle oli tullut turhia puheluita, sekä lähi päivinä sen renkaat oli puhkottu. En tiedä minkä kulkuneuvon, auton, polkupyörän tai skootterin, jonkun, ei huhujen mukana kuitenkaan aina kaikkea kuulla. Ja voisihan Raffen jalkoja puhkottu, kuka tietää miksi on sanottu renkaat. Ajattelin huvittuneena. Naurahdin. Tulin toiseen päätökseeen. Raffe oli näyttänyt ehjältä pari päivää sitten. Sonia varmaan nylkisi minut, jos kuulisi ajatukseni.


Avasin ulko-oven mennäkseni sisään koirien kanssa. Malla etunenässä vaati ruokaa raapimalla siivouskomeron ovea. Myös Sara tiesi, missä ruoka säilytetään. Oli tullut kalliiksi ostaa laadukasta pentu ruokaa ja myös aikuisten ruokaa. Olin joutunut käydä tonkimassa kukkaroani, maksaakseni äidille vähän hyvitystä ruuan ostamisesta. Se oli jo pidemmän aikaa ollut töissä aina kauemmin ja kauemmin. Ehkä olisi minunkin aika itsenäistyä, ja ottaa töitä, jotta voisin itse maksaa ruuat. Myös ratsastustunteihini menee paljon rahaa. Ennen ei ollut raha pulaa, sitä tuli, kuin puusta otettuna. Sen jälkeen kun olimme muuttaneet Svolværiin, oli säästöni huvennut nopeasti ratsastustunteihin.

#Tarinatempaus2020 / merkintä 15 / aloitettu 2.10.

# Tallikirja 2017 -->

Steen oli sunnuntaista asti ollut mun luona. Mä olin nukkunut sohvalla ja Steen oli levittänyt patjan sen vierelle. Se oli valvonut mun unta ja tehnyt ruokaa, kuskannut mua töihin ja takaisin ja katsonut, että mulla on kaikki hyvin.

Mä olin vihdoin kertonut Steenille niistä oudoista puheluista. Steen ei sanonut mitään, mutta mä tiesin että se oli vihainen, etten ollut kertonut heti. Yhdessä me oltiin tehty rikosilmoitus ja käyty poliisiasemalla antamassa lausunto tapahtuneesta. Se oli helpottanut mun oloa ja poliisit sanoivat, että he alkavat selvittämään puheluiden alkuperää ja renkaiden puhkojan henkilöllisyyttä. Koska soitot tulivat tuntemattomasta, poliisit sanoivat, että selvittäminen olisi hankalampaa kuin normaalisti – he joutuisivat tilaamaan kaikki teletiedot suoraan operaattorilta ja käymään yksitellen läpi joka ikisen vastaanotetun puhelun, ja sen takia olinkin kirjannut puheluiden kellonajat ylös ja toimittanut ne poliisille.

Nyt piti vain toivoa, ettei kyseessä ollut prepaid, sillä silloin selvittäminen kävisi entistä mutkikkaammaksi.

“Siinäkään tapauksessa ei ole mahdotonta saada selville soittajan henkilöllisyyttä”, oli ystävällinen rikoskomisario Jensen tokaissut, “mutta toivokaamme silti, ettei homma mene niin mutkikkaaksi.”



Steen oli hommannut uudet renkaat ja olimme saapuneet Shelyesiin. Steen lupasi hoitaa renkaiden vaihdon ja mä menin sillä välin käymään tallilla. En ollut sunnuntain jälkeen vielä käynyt siellä.

Aikuisten alkeistunti oli alkamassa ja tallissa kävi kuhina. Iloinen puheensorina kajahteli tallin käytävillä ja ihmisiä ravasi varustehuoneeseen ja karsinoille, kun tuntilaiset ja hoitajat valmistelivat hevosia tuntia varten.

Raffen karsinalla seisoi kolmikymppiseltä vaikuttava silmälasipäinen nainen, joka jutteli Matiaksen kanssa. Pojalla oli kasvoillaan tuttu hurmaava hymy, kun se opasti naista varusteiden kanssa. Virnistin. Hiton Matias. Jätkä oli varmasti tullut joko liikuttamaan Usvaa tai treenaamaan Theolla, mutta tapansa mukaan nuorukainen ei voinut olla käyttämättä hyväkseen tilaisuutta pelastaa neitosia pulasta.

“Tarvitaanko täällä apua?” kysyin päästyäni lähemmäs. Matias kääntyi katsomaan ja näytti yllättyvän nähdessään mut.

“Ai, moi Sonia! Täällä on kaikki hyvin, saatiin just Elinin kanssa Raffe tuntikuntoon”, Matias sanoi ja virnisti. “Vaikka neito onkin näköjään suorastaan syntynyt hevosnaiseksi, mun apua hädin tuskin tarvittiin.”

Nainen kikatti kovaan ääneen ja mä kohotin virnuillen kulmiani Matiakselle. Just.

Ihmiset alkoivat valua ratsuineen ulos tallista ja Elinkin nappasi Raffen ohjat käsiinsä ja talutti ruunan karsinasta käytävälle. Katsottuani hetken kaksikon perään käännyin Matiaksen puoleen. Pojan kasvoilla oli edelleen pieni hymy, mutta silmiin oli ilmestynyt huolestunut katse.

“Mä aattelin, ettet ehkä käy tällä viikolla, niin sillä mä sitten auttelin”, se sanoi ja vakavoitui. “Christian kertoi mulle siitä, mitä kävi. Ootko kunnossa?”

Mä nyökkäsin. Kyllähän asia mua painoi vielä, mutta Steenin tuen ja talliporukan tsemppiviestien myötä mun olo oli jo parempi ja sunnuntain tapahtumat tuntuivat jo paljon kaukaisemmilta.  

“Oon mä. Asia on poliisin hoidossa”, sanoin ja hymyilin vähäsen. Matias nyökkäsi ja irvisti sitten.

“Toivottavasti tutkivat sen hiipparin joka täällä on harjoittelussa”, Matias sanoi vaimeammalla äänellä. Mä olin hiljaa. Christiankin oli ollut sitä mieltä, että syypää oli Liam, tallilla yhdyskuntapalvelua suorittava nuori mies. Mä olin nähnyt sen ohimennen ja se vaikutti hiljaiselta, mutta ei mun silmissä mitenkään pahansuovalta. Se oli aina keskittynyt milloin mihinkin työtehtävään eikä juurikaan jutellut kävijöiden kanssa. En mä oikein tiennyt, osasinko mä kuvitella sitä syylliseksi – mutta mistä sitä ikinä tiesi...

“Haluutko tulla kattoo, kun treenaan Theolla?” Matias kysyi sitten ja mun silmät kirkastuivat. Treenien katselu oli mukavaa puuhaa ja saisin ajatuksia vähän muualle.

“Toki! Meettekö maneesiin?” kysyin ja Matias nyökkäsi. “Mä käyn hakemassa kahvia ja tuun sinne!”



Taukotuvassa oli autiota, kun menin sinne. Kahvia ei ollut tuoreeltaan ja aloin penkomaan kaapeista kahvinpuruja ja suodatinpusseja. Piirinmestaruuskisat lähestyivät ja munkin pitäisi alkaa pian tosissaan treenaamaan, jos aioin sijoittua kisoissa. Kisasin Raffen kanssa sekä esteillä että koulussa, mutta esteratsastuksen metriluokassa kisaratsuni olisi Lidia, ja etenkin tamman kanssa tarvitsin vielä rutkasti harjoitusta.

Napsautin kahvinkeittimen päälle ja olin istuutumassa pöydän ääreen odottamaan, kun ovi kävi ja sisään astui Joonan kanssa jutteleva Nita. Kaksikko huomasi mut pöydän ääressä ja kummatkin sulivat hymyyn. Hyppäsin samantien takaisin seisomaan ja riensin halaamaan ensin Joonaa ja sitten Nitaa.

“Ihana nähdä sua tallilla taas!” Nita henkäisi, kun irroitin otteeni.

“Ihana olla täällä taas”, vastasin ja hymyilin pahoittelevasti. “Anteeksi, etten ole hirveästi vastaillut viesteihin. Olin ihan jossain sumussa pari päivää.”

“Älä pyytele anteeksi, se on enemmän kuin ymmärrettävää!” Nita henkäisi. “Toivottavasti asiat selviää.”

“Niinpä”, sanoin ja käännyin katsomaan Joonaa. “Tuhannet kiitokset, kun veit mut kotiin sillon sunnuntaina. Steenkin on käskenyt kiittää joku sata kertaa..” sanoin ja Joona laski kätensä rauhoittavasti mun olkapäälle.

“Älä suotta. Ja Steenin näinkin äsken pihalla, kiitteli ihan henkilökohtaisesti, vaikkei mitään kiiteltävää olekaan. Pääasia että oot kunnossa ja että tiedät, ettei sun tarvitse olla tän asian kanssa yksin.”



Seisoin pihalla ja odottelin, että Matias ja Theo saapuisivat maneesille. Joonakin oli sanonut tulevansa pian ja odotellessa hörpin höyryävää kahvia. Nauttiessani loppusyksyn kirpeästä säästä ja auringonsäteistä kuulin kun joku lähestyi. Käännyin ympäri ja tunnistin tulijan. Liam.

Poika oli vetänyt pipon hiekanväristen hiustensa suojaksi ja kävellessään poika veti taskustaan tupakan. Se oli kai tulossa maneesin kulmalle tupakoimaan, sillä olin nähnyt siellä porukkaa aiemminkin samoissa puuhissa. Tunsin tahattomasti jännittyväni, kun pojan vihreät silmät nauliutuivat muhun ja puristin kahvimukia vähän kovempaa.

“Moi”, sanoin vähän turhan kovalla äänellä. Liam mittaili mua katseellaan ja seisahtui. Se näytti miettivän jotain tuijottaessa mua suoraan silmiin. Mun teki mieli väistää sen katsetta, mutta tuijotin uhmakkaasti takaisin.

“Moi”, se sanoi ja tuntui, että se harkitsi sanojaan ennen kuin puhui.

“Sä oot varmaan Sonia.”

Mä nyökkäsin. Liam näytti jollain tapaa vähän hermostuneelta. Sen ruskea takki oli auki ja harmaa, vähän nuhjuinen huppari oli vedetty sen alla kiinni. Mustat tennarit olivat melkein puhki kuluneet ja pojan koko olemus oli omalla tavallaan aika surullinen. Yhtäkkiä aloin säälimään Liamia.

“Mä oon pahoillani siitä mitä sulle kävi”, se sanoi sitten yhtäkkiä. Mä katsoin sen silmiin, enkä nähnyt niissä vilpillisyyttä. Muutoin pojan ilme oli tutkimaton.

Olin vastaamassa, kun lähestyvä kavioiden ääni havahdutti mut ja heti sen perään kuulin Matiaksen äänen.

“Jätä Sonia rauhaan!”

Käännyimme Liamin kanssa kummatkin katsomaan Matiasta. Pojan kasvoilla oli uhmakas ilme, kun se harppoi Theo vierellään meidän luoksemme. Liam katsoi sitä ilmeettömästi eikä sanonut mitään.

“Kehtaatkin vielä jutella Sonialle”, Matias sihahti ja seisahtui suojelevasti mun lähelle. Liam ei vastannut mitään. “Ala painua.”

Liam pysyi vaiti, painoi vain röökin huulilleen ja käveli ohitsemme kohti maneesin kulmaa. Matiaksen silmät kipinöivät kun se katsoi Liamin loittonevaa selkää ja sitten mua.

“Mitä se oikein kuvitteli? Mähän sanoin, että se on sairas hiippari. Tuu, mennään”, Matias sanoi ja lähti kohti maneesin ovea ja mä seurasin sen vanavedessä. Ennen sisälle menoa vilkaisin vielä kulmaukselle, jonka luona Liam seisoi seinään nojaten.

Pojan hartiat olivat painuneet kumaraan ja katsoessani sitä tunsin piston mun rinnassa.


Merkintä 12. #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 1.10.2020

# Tallikirja 2017 -->

Jasmine näytti tavanomaista väsyneemmältä istuessaan mua ja Hildeä vastapäätä toimistonsa pöydän ääressä. Naisen ilme oli kireä ja silmien alla olevat tummat rannut kielivät viimeöisestä valvomisesta. Myös Hilde oli vaitonainen – nainen kaiveli pienestä nahkasalkustaan paperia ja kynän ja rykäisi.

“Ensiksi, olen hyvin pahoillani tapahtuneesta. Tilanne on varmasti ollut hyvin järkyttävä kaikille osapuolille.”

Jasmine nyökkäsi ja käänsi katseensa muhun. Katsoin takaisin kasvot ilmeettöminä ja nainen päästi huokaisun ristien samalla kätensä pöydälle.

“Kiitos Hilde, tämä on kieltämättä poikkeuksellista ja erittäin ikävää. Ikävää on myös joutua käymään tällainen keskustelu”, Jasmine sanoi. Mä pidin käsiä taskuissa ja puristin siellä olevia roskia ryttyyn. Turhautti ja vitutti.

Hilde oli soittanut mulle aiemmin ja kertonut, että mun työpaikalla oli sattunut jotakin ja meidän olisi syytä lähteä käymään paikan päällä. Nainen oli ollut vaitonainen yksityiskohdista, mutta jo pelkästään sen puhumattomuus ja kiristyneet suupielet kielivät siitä, että kyseessä ei ollut mikään mun kannalta hyvä juttu. Viimeistään tallipihassa parkissa oleva poliisiauto oli vahvistanut mun aavistukset oikeiksi – oli tapahtunut joku rikos. Ja mua epäiltiin siitä.

Toimiston ovi kävi ja vanhempi mies astui sisään. Se oli varmasti viisissäkymmenissä ja harmaantumaan päin, mutta neliskanttisten silmälasien takana siniset silmät näyttivät teräviltä ja tarkkaavaisilta. Rinnassa olevassa nimikyltissä luki “Rikoskomisario Jensen”.

Jensen nyökkäsi ja Jasmine teki tilaa pöydän ääressä, jonne Jensenkin istuutui. Mies tervehti Hildeä, joka tervehti takaisin ja levitettyään lisää papereita pöydälle rikoskomisario rykäisi ja siirtyi itse asiaan.

“Olemme nyt kuulleet paikalla olleita ja tutkineet auton mahdollisten todistusaineistojen varalta. Malmin oletettavasti ymmärtää, miksi käymme nyt tätä keskustelua?”

Tuijotin Jenseniä kuin miehen paikalla olisi istunut läjä teurasjätettä. Mies katsoi takaisin silmälasiensa ylitse ja pyöritteli kynää kädessään. Sika pitää mua syyllisenä.

“Kahdeksastoista päivä lokakuuta, kello neljäntoista ja kahdeksantoista välillä Sonia Stordahlin Mazda 3:n  kummatkin eturenkaat on puhkaistu jonkinlaista teräasetta käyttäen. Asiasta on kirjattu rikosilmoitus maanantaina yhdeksästoista lokakuuta, jonka yhteydessä asianomistaja on ilmoittanut myös luonteeltaan toistuvista häirikköpuheluista”, mies luetteli sitten papereistaan. Jasmine katsoi hiljaa pöydän pintaan otsa rypistyneenä, Hilde kirjoitti rikoskomisarion sanoja ylös muistivihkoonsa. Mä naksauttelin mun rystysiä taskujeni sisällä.

“Koska Liam Malmin on tuomittu useista vahingonteoista ja omaisuusrikoksista ja aloittanut hiljattain työsuhteensa tapahtumapaikalla, on syytä selvittää myöskin Liam Malminin osuus tapahtumiin.” Jensen nosti katseensa muhun. “Malmin voisi omin sanoin nyt kertoa, missä hän oli tuohon tapahtuma-aikaan."

Syntyi hiljaisuus. Hilde lopetti kirjoittamisen ja kääntyi katsomaan mua. Jasmine oli ottanut kynän, jolla piirteli nyt hajamielisesti pöydällä lojuvan paperin reunaan samalla kun odotti mun vastausta. Jensen naputteli kynällä kämmenselkäänsä.

“Mä olin ulkona”, vastasin välinpitämättömällä äänellä. “Satamassa.”

“Missä satamassa?” Jensen kysyi.

“Storøyan satamassa.”

“Ja mitä teit siellä?”

“En mitään.”

Jensen katsoi mua sen näköisenä, ettei uskonut sanaakaan. Jasmine nojasi toisella kädellä leukaansa ja vilkaisi mua kulmiensa alta, mutta vei katseensa pian takaisin paperiin.

“Et mitään? Muuten vain kuljeskelit satamassa?”

“Niin minä juuri taisin sanoa, komisario”, vastasin ivallisesti. Hilde päästi oudon äänen, joka oli jonkinlainen sekoitus rykäisyä ja vinkaisua, ja tiesin että se oli olevinaan varoitus mulle.

Oikeasti en mä ihan “muuten vain” siellä satamassa ollut ollut. Olin kuljeskellut siellä etsimässä hyviä maalausspotteja ja löytänytkin niitä pilvin pimein – satamakontteja ja alikulkutunneleita, sähkömuuntajia ja betonipylväitä. Olisin toki voinut sen Jensenille sanoa, mutta päätin että oli parempi pitää turpa tukossa, varsinkin kun en ollut missään kusessa – ainakaan vielä.

“Ettekä missään vaiheessa poikennut Shelyesin suunnalla, vaan vietitte koko päivän satamassa ihan muuten vain?”

“En poikennut”, sanoin ja vedin päätäni taaksepäin. ”Katso vaikka teletiedoista.”

Jensenin suupielet venyivät huvittuneeseen hymyntapaiseen, kun mies katseli mua lasiensa takaa. Mäkin loihdin kasvoilleni ilottoman hymyn.

“Malminpa on näppärä poika”, Jensen myhäili ja ryhtyi taas naputtamaan pöytää kynällä. “Aivan varmasti tarkistamme. Teletiedoissa on vain se pieni sivuseikka, että mikäänhän ei varmasti puhu sen puolesta, että puhelimen omistaja olisi jatkuvasti samassa paikassa puhelimensa kanssa.”

Mun teki hirveästi mieli pyöräyttää mun silmiä, mutta hillitsin itseni, lähinnä koska Jasmine oli taas kääntänyt katseensa muhun. Vedin kädet pois taskuista puristaen yhä roskia nyrkissäni, ja Jensenin katse osui mun oikean käden rystysiin, joihin oli tatuoitu A.C.A.B. Mies näytti jälleen huvittuvan ja nojasi taaksepäin tuolissaan ennen kuin vilkaisi Hildeen, joka rykäisi.

“Mielestäni asiakkaani osuus tapahtumiin on melko huteralla pohjalla”, Hilde sanoi ja joutui rykimään lisää, koska naisen ääni kuulosti hyvin heiveröiseltä. “Ei ole käynyt ilmi seikkoja, joiden vuoksi olisi syytä kyseenalaistaa Liamin kertomus olinpaikastaan.”

Jensen hymähti. “Tällaisissa tilanteissa on syytä tutkia kaikki mahdolliset vaihtoehdot tarkasti, Magnussen hyvä. Meillä ei ole epäiltynä ketään, mutta Malminin taustan huomioon ottaen haluamme olla ehdottoman varmoja yksityiskohtien paikkansapitävyydestä, mitä Malmin meille kertoo. Uskoakseni myös Lundén on samaa mieltä.”

Jasmine nyökkäsi yhä vaitonaisena ja mä painoin hetkeksi katseeni pöydällä lojuviin papereihin. En mä varsinaisesti vieläkään välittänyt täällä olosta, mutta olin alkanut pääsemään jotenkuten kiinni rutiineihin ja täällä oloon. Se oli sentään jotain vaihtelua yksiön seinien tuijottelulle ja pitkille illoille yksinään, ilman ketään, kenelle puhua. En mä halunnut menettää tätä duunia. Puristin mun kädessä olevaa paperia kovempaa.

Paperia.

Mä nostin katseeni Jenseniin.

“Mä kävin syömässä”, sanoin yhtäkkiä. Jensen kääntyi katsomaan mua ja kohotti kulmiaan.

“Anteeksi?”

“Mä kävin syömässä sunnuntaina.”

Nakkasin palloksi rypistyneen kuitin Jensenin papereiden päälle. Rikoskomisario tuijotti mua lasiensa takaa pitkään vaiti, ennen kuin käänsi katseensa alas kuittiin ja poimi sen hitaasti käsistään. Avatessaan kuittia miehen kasvoille ilmestyivät syvät uurteet.

“Siinä lukee päivämäärä ja kellonaika. Ja on mulla täällä myös toinen”, sanoin ja kaivoin mun taskua ja ongin siltä taittuneet ja rypistyneen kuitin. “Se on tuntia myöhemmin. Kahvista”, jatkoin ja nakkasin senkin Jensenin pöydälle, ennen kuin nojauduin jälleen taaksepäin. Jensen silmäili kuitteja pitkään, ikään kuin etsien jälkiä siitä, että ne olivat väärennettyjä. Hilde kuitenkin näytti saavan uusista todisteista taas optimistisuutensa takaisin.

“Mielestäni Liamilla on hyvin näyttöä siitä, ettei hän ole ollut tapahtuma-aikaan paikalla”, Hilde sanoi ja samaan aikaan Jasmine näytti rentoutuvan. Naisen kasvot olivat edelleen vakavat, mutta silmiin syttyi helpottunut katse, kun nainen kääntyi vilkaisemaan mua. Jensen laski kuitit pöydälle ja risti kätensä yhteen.

“Kieltämättä”, mies virkkoi hitaasti. Siniset silmät porautuivat jälleen muhun. “Mikäli Malminilla ei ole muuta, mitä hän nyt haluaisi tässä meille kertoa, mielestäni tässä oli riittävästi tältä erää. Olemme kuitenkin tarvittaessa yhteyksissä sekä teihin -”, mies jatkoi ja nyökkäsi mulle ja Hildelle, “- sekä teidän suuntaanne, mikäli jotakin ilmenee. Sikäli mikäli Lundén vielä haluaa työsuhdetta jatkaa ennen tutkinnan valmistumista, Malmin on vapaa poistumaan töihin.”

Jensen katsoi Jasminea, joka avasi suunsa pitkän vaitonaisuuden jälkeen.

“Onhan tässä toki paljon asiaa tapahtunut”, Jasmine aloitti ja mä painoin katseeni syliini.

“Mutta haluan uskoa, mitä Liam meille kertoi. Mun puolesta hän voi jatkaa töitä.”

Mun sydämeltä vierähti pois iso kivi.


Merkintä 1. #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 21.10.2020

# Tallikirja 2017 -->

Miten iskä saattoi olla noin jästipää… Miksei se tajunnut että mä en ollut niin onnellisessa asemassa kuin se. Sillä sentää oli jokin verkosto olemassa jo Norjassa ennen kuin se halus raahata mut tänne kauas kaikesta ja kaikista. Sitten se ei voi edes antaa yhtään saumaa, vaan se yrittää esittää jotain superisää vaikka ei sitä oikeasti kiinnosta. Ei se varmaan edes huomaa mun olemassaoloa silloin kun se on kotona.

Tai no, enhän mä oikeastaan paljoa edes oo kotona. Mitä mä tekisin sielä kun ei sielä edes oo ketään ikinä. Iskä tekee pitkää päivää toimistolla, joten ei mua huvita olla kotona. Paljon mielummin mä oon sitten vaikka tallilla ja olis kiva jos olisi vain jotain muuta kuin tuntilainen. Mä haluaisin olla hoitaja, mutta iskä ei jostain syystä anna mun kysyä Jassulta olisiko tallilla joku hevonen, jota mä voisin alkaa hoitamaan. En mä tiedä suuttuiko se mulle siitä kun mä ilmoittauduin niihin kisoihin ilman sen lupaa vai mistä.

Mä olin koulun jälkeen käynyt tekemässä läksyt pienessä kahvilassa, josta oli alkanut tulemaan mun kantapaikka. Sielä oli pari kivaa työntekijää, jotka jaksoivat puhua mulle huonoa englantia, ja mä en tuntenut itseäni ihan niin noloksi ja tyhmäksi. Sieltä mä jatkoin sitten Shelyesiin. Kello oli siinä vaiheessa niin paljon, että eka tunti oli jo alkanut, joten mä vain hengailin tallipihalla, ennen kuin seuraavan tunnin ratsastajat saapuivat paikalle ja alkoivat laittamaan ratsujaan kuntoon. Mä kiertelin tallissa vielä hetken, ennen kuin siirryin maneesiin seuraamaan toisen ja osan kolmannesta tunnista.

Kuitenkin kylmyys ajoi minut takaisin liikkeelle ja näin sen vaaleatukkaisen tallityöntekijän, Svenin (?) astelevan juuri talliin. Mä seurasin sitä ja kun mä luulin et se näki mun saapumisen mä kävelin sen työ.

”Kan jeg hjelpe?” kysyin ja näin miten Sven vähän hätkähti. Se kääntyi kattomaan mua ja tyytyi vain nyökkäämään, ennen kuin se sanoi muutamalla sanalla mitä mä voisin tehdä, tai välillä se vaan pääty viittomaan jos mä en ymmärtänyt sitä. Ei se oikein edes tuntunut välittävän siitä että mä olin tunkenut sen vaivoiksi ja mä yritin vain parhaani mukaan pysyä sen jättimäisten askeleiden perässä ja tajuta parhaani mukaan sen vähistä sanoista jotain.

Lopulta me oltiin saatu kaikki hevoset sisälle ja Sven viittoi mut ottamaan luudan käteen ja lakaisemaan käytävää sen perästä, kun se jakoi hevosille heiniä. Lopuksi oli aika vielä väkirehuille ja mä sain kaataa parille rehut kuppiin, Svenin ensin mitatessa oikeat määrät muoviseen kauhaan. Ihan liian nopeasti iltatalli oli tehty ja viimeisiä alettiin ajamaan pois tallilta, joten mäkin jouduin vastahakoisesti hakemaan koulureppuni ja lähtemään pyöräilemään kotiin. Kotimatkalla mun kiukku iskää kohtaan nosti taas päätään, ja mä toivoin että mä voisin vain palata takaisin Suomeen ja muuttaa vaikka mummon ja papan luokse. Norjassa kun mun koti ei olisi ikinä.

#Tarinatempaus2020 / Merkintä 6 / 1.10.2020

# Tallikirja 2017 -->

Musta tuntui siltä, että olisin leijaillut unessa, kun kävelin Christianin vanavedessä talliin. Mutta tämä ei ollut mikään kukkien ja hattarapilvien kyllästämä haaveuni, vaan hämmennyksen, epätietoisuuden ja orastavan ahdistuksen täyteinen, alkava painajainen.

Vaikka oli sunnuntai ja päivä oli jo taittumassa iltaan, tallin taukotuvassa kuului elämisen ääniä. Christian harppoi kaksi askelta kerrallaan portaita ylöspäin ja kipitin perässä niin kovaa kuin pystyin. Kahvin ja mikrossa lämmitetyn ruuan tuoksu leijaili vastaan, kun Christian painoi taukotuvan oven auki.

Tila oli yllättävän täynnä. Catu ja Aurora juttelivat pöydän ääressä Jannin kanssa, joka siemaili kahvia ja vastaili hymyillen naisten kyselyihin tuoreen kihlaparin tulevaisuuden suunnitelmista. Katya ja Ella seisoivat lähempänä ovea, Ella juomapulloa kädessään roikottaen ja selvästi sen näköisenä, että halusi vain nopeasti pois tilanteesta, sillä keskustelu jota he kävivät ei Katyan ilmeestä päätellen vaikuttanut aivan yhtä iloiselta kuin pöytäkolmikon. Kaikkien puheet kuitenkin keskeytyivät kun astelimme sisään. Luikin Christianin vierelle kalpeana kuin lakana ja mies tuntui kasvavan kokoa ainakin kaksi metriä, kun se veti keuhkonsa täyteen ilmaa.

“Catu!” Christian mylväisi ja Catu säpsähti paikallaan. Katyan silmät leiskahtivat ja Janni kurtisti kulmiaan äkillisestä äänenkorotuksesta.

“Mitä?” Catu ärähti takaisin närkästyneenä ja Christianin naama vääntyi outoon irveeseen.

“Tiedoksi, että Sonian auton renkaat on puhkottu.”

Kaikki pysyivät vaiti. Hypistelin fleecetakkini hihaa ja tuijotin taukotilan lattiaa, jolle oli kulkeutunut ulkoa rutkasti hiekkaa ja muutama kuiva lehti. Tunsin ihmisten katseet, jotka olivat nyt kääntyneet suoraan muhun.

“Siis.. Mitä?” Catu vingahti sen kuuloisena, ettei ymmärtänyt yhtään. “Kuka nyt --”

“Kuka nyt, kuka nyt”, Christian keskeytti ääni täynnä ivaa. “Oisko vaikka se sun ja Jassun uusi kultapoika?”

Nostin katseeni ensin Christianiin ja sitten Catuun, joka vuorostaan loi oudon ja pikaisen katseen Ellaan. Blondi oli kivettynyt paikalleen ja tuntui, että koko taukotilan lämpötila laski sekunneissa pakkasen puolelle. Nyt mäkään en enää ymmärtänyt mistään mitään. Siis... Svenistäkö nyt puhuttiin? Miksi Sven puhkoisi mun auton renkaat? Ja miksi --

“Se Liam, vitun tollo!”

Väri palasi nopeasti Catun kasvoille ja nainen näytti saavan äänensä takaisin.

“Eihän Liamilla edes ole sunnuntaisin töitä!”

Christian naurahti niin halveksuvasti, että olisi voinut kuvitella ettei miehen mielestä Catulla puolestaan ollut enää aivoja tallella. Kaikkien katseet poukkoilivat sen, mun ja Catun välillä.

“Mitä sitten? Sehän on tuomittu rikollinen, mikä sitä estää tänne tulemasta ja tekemästä tällaista?”

“Älä ole naurettava! Liam on ollut tosi mukava ja ahkera --”

“ÄLÄ ITSE OLE NOIN NAIIVI! SUN JA JASSUN VITUN SINISILMÄISYYDEN TAKIA SONIA VOIS OLLA HELVETTI VIE SAIRAALASSA --”

“FAEN TA DEG! MILLÄ VITUN OIKEUDELLA SÄ SYYTÄT --”

“Mitä helvettiä täällä huudetaan???”

Säpsähdin ja käännyin ympäri. Ovella seisoivat Joona ja Jassu, jotka katsoivat meitä kaikkia kuin kaksi vihaista yläasteen opettajaa luokassa mellastavia oppilaita. Christianin rinta kohoili mielipuolisesti ja Catun kasvoille oli noussut helakka puna, samalla kun nainen oli kohottautunut jo puoliksi seisaalteen. Kaikki muut taukotuvassa olijat olivat edelleen jähmettyneenä aloilleen, niin kuin joku kirous olisi langennut ihmisten ylle ja kivettänyt kaikki kalkkiveistoksiksi.

“Aikuiset ihmiset! Aivan järkyttävä huuto kuului talliin asti!” Jassu hengähti ja loi purevan katseen Christianiin, joka katsoi uhmakkaasti takaisin. Mies kokosi ryhtinsä ja tarttui mua olkapäästä.

“Haluutko kuulla? Anna, niin Sonia kertoo!”

Hiljaisuus laskeutui taukotupaan. Mun kasvoja kuumotti ja pala tuntui nousevan mun kurkkuun. Hävetti. En mä halunnut tästä tällaista episodia. Vilkaisin Joonaa, jonka kasvoilla oli tiukka, mutta huolestunut ilme. Avasin suuni ja osoitin sanani Joonalle.

“No... Mun auton renkaat oli puhkottu. Christian sen huomasi.”

Pidin tauon ja nielaisin. Vein katseeni mun lenkkareihini.

“Ja mä mietin, että onko sen takana...”

“Liam”, Christian sanoi ja veti kätensä puuskaan. Joona loi varoittavan katseen Christianiin.

“Anna Sonian sanoa sanottavansa loppuun.”

Mun kurkkua kuristi ja suu tuntui kuivalta kuin Sahara. Kootessani itseäni tunsin kun kyyneleet nousivat mun silmiini ja jouduin tosissani taistelemaan, etten olisi alkanut itkemään.

“Ne puhelut..”, mä henkäisin ja mun ääni särkyi. Painoin silmäni kiinni ja samalla mun patoni murtui. Mun olkapäät hytkyivät äänettömien nyyhkäysten tahdissa ja kuulin raapivan äänen, kun tuoli raahautui lattiaa vasten. Kädet kiertyivät olkapäideni ympärille ja päästin tukahtuneen nyyhkäyksen.

“Joona..”, mua halaava Janni sanoi merkitsevällä äänellä. Aistin, kun ihmiset mun ympärillä alkoivat liikahdella levottomasti, mutta ahdistus painoi mun rintaa niin valtavana möykkynä, etten osannut kuin nojata lämmintä Jannia vasten.

“Tämä asia täytyy nyt selvittää. Soittakaa joku Steenille, mä voin viedä Sonian kotiin”, Joona sanoi, ja mä rutistin Jannia kiitollisena, että mun ympärillä oli sellainen talliporukka.


Merkintä 11. #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 01.10.2020