Kellonaika on nyt Ma 18 Tammi 2021, 17:55

194 osumaa on löytynyt haulle 0

Nitan päiväkirja

25.10. - Perhe on pahin paras

”Moi! Me laskeuduttiin juuri.”
”Moi! Mä oon siellä ihan pian. Tuu sinne etuoville.”
”Okei.”

Eilen satanut lumi oli jo ehtinyt sulaa sunnuntaihin mennessä, ja kaikkialla tuntui olevan märkää. Yritin seurata puhelimen navigaattorin ohjeita lentokentälle, jossa Annu odotti. Sisko oli saanut halvat liput vielä sunnuntai-illalle, ja hän lähtisi jo perjantaina takaisin kotiin. Meillä oli siis vajaa viikko aikaa tutustuttaa nuori nainen uuteen kotikaupunkiini ja Danten uuteen talliin.

”Moiii!” sanoi Annu ja halasi minua, kun nousin autosta ulos. Lentokenttä oli melko hiljainen. Halasin naista takaisin ja tervehdin häntä.
”Multa tuli äsken yksi norjalainen kysymään jotain. Mä en ymmärtänyt sanaakaan, mutta kai ne täällä normaalisti englantia puhuu?” kysyi Annu mietteliäänä. Naurahdin.
”Joo, kyllä ne puhuu. Vanhempi väki ehkä huonommin, mutta hyvin täällä pärjää”, vastasin Annulle ja avasin tälle peräkontin, jotta hän saisi laukkunsa sinne.
”Äiti lähetti terveisiä ja käski soittaa heti, kun pääsen perille. Emmä tiedä, luuleeko se oikeasti, etten muka yhtä lentoa pärjäisi?” Annu manasi ja hyppäsi sitten apukuskin paikalle.
”Niin mitä sä vasta täytitkään? Kaksitoista?” kysyin siskolta kiusoitellen.
”No he he”, hän vastasi tylysti ja kaivoi puhelimensa esiin soittaakseen äidille automatkalla.

Kotiin oli helppoa ajaa, sillä tie oli tuttu. Jätin auton parkkiin, ja lähdimme kävelemään etuovelle. Sattumalta huomasin kadun toisella puolella kävelevän Jannin, joka näytti olevan iltalenkillä Hugon kanssa. Yritin tervehtiä naista, mutta hän käveli niin ajatuksissaan, ettei huomannut mitään.
”Niin ja hei, on siellä tallilla suomeakin puhuvia ihmisiä. Ei tarvitse ihan pelkällä englannilla pärjätä”, sanoin Annulle.
”Okei.”

Olin siivonnut asuntoni viimeisen päälle, ja ilmeisesti vasta remontoitu asunto teki vaikutuksen myös Annuun.
”Oho! En olisi ulkoapäin uskonut, että täällä on näin kivan näköistä”, hän sanoi katsoen keittiön kaappeja.
”Haluatko nukkua sohvalla vai ilmapatjalla?” kysyin naiselta.
”Sohva käy.”

Ilta meni melko nopeasti, kun vaihdoimme kuulumisia puolin ja toisin.
”Ja oon mä omaa kämppääkin etsinyt. Ei porukoilla mitään sitä vastaan ole, että asun kotona, mutta onhan se nyt rankkaa liikkua bussilla Äänekosken ja Jyväskylän väliä melkein päivittäin”, hän kertoi. Oli hyvä kuulla, että Annulla oli fiksun kuuloisia suunnitelmia tulevaisuudelle. Aina niin ei ole ollut, ja naisen rahankäyttö on toisinaan ollut aika huolimatonta.
”Mutta hei, mun lento takaisin lähtee perjantaina. Onko täällä viikolla mitään baareja auki?” siinä paha missä mainitaan… Yritin selittää, että Norjassa ei samalla tavalla tunneta termiä sikatiistai kuin Suomessa, mutta varmasti keskellä viikkoa jotain tekemistä löytyisi. Vähintään bingoa lähipubissa.

Ennen nukkumaanmenoa katsoimme vielä Annun kanssa Lofootien nähtävyyksiä netistä, sillä omat päiväni menisivät jossain määrin myös töiden tekemiseen tallilla olemisen lisäksi. Annu oli kuitenkin sitä mieltä, että voisi käydä päivällä shoppailemassa (nauroin mielessäni. Nainen tulisi pettymään Svolværin kauppavalikoimaan, mikäli hän odotti suuria ostoskeskuksia) ja illalla tulla seuraksi tallille. Ehkä käydä vaeltamassa lähivuorilla tai kävellä satamaan ihmettelemään.
”Niin ja jos kovin pitkäksi käy aika, niin kyllä sä voit Danten kanssa lähteä maastoon. Voin kysyä tallilta jotain kaveriksi, joka osaisi vähän neuvoa reittejä”, sanoin Annulle.
”Oi, hei kivaa! Pitää katsoa, en ole nyt lukion ekan jälkeen istahtanut kertaakaan hevosen selkään, mutta harkitaan”, hän sanoi. Annu jos kuka tiesi, että ei se sisäinen hevostyttö sieltä mihinkään kadonnut, vaikka välillä hevosten kanssa pitäisikin taukoa.
”Mut nyt mä menen nukkumaan. Herätän huomenna sitten seiskalta, kun aloitan työt”, sanoin hymyillen leveästi. Tosin Annuhan todennäköisesti vain kääntäisi kylkeä, vaikka alkaisin imuroida hänen korvan vieressä.
”Öitä.”

---------

Merkintä 23, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 01.10.2020
kirjoittaja Nita
lähetetty Su 25 Loka 2020, 17:21
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Nitan päiväkirja
Vastaukset: 27
Luettu: 969

Robinin päiväkirja

25.10.2020
Maasto


Robinin jalka alkoi olla jo paremmassa kunnossa, ja olimme onneksi selvinneet pelkällä säikähdyksellä. Birgit oli ehtiessään vilkaissut jalkaa ja todennut, että Robinia voisi pikkuhiljaa ruveta ratsastamaan. Olin nyt kävelyttänyt sitä vain maasta käsin, mutta tänään olin ajatellut heittää pienen maastolenkin, ja jopa itseni yllättäen, ilman satulaa.


Harjasin iloisena ympäriinsä hyörivän Robinin, nakkasin vastikään klipatun puoliveriseni selkään fleeceloimen ja pujotin kankisuitset sen siroon päähän. Olin mennyt viime aikoina entistä enemmän kangilla: Robin rakasti niitä, ja se oli kankikuolaimella kevyempi ja herkempi kuin kolmipaloilla, joita sillä normaalisti käytettiin.


Vesisade oli huuhdellut maahan sataneen lumen mennessään, ja suunnatessamme maastoreiteille ripsi vielä hieman vettä. Lehdet olivat lähteneet puista jo aikaa sitten, mutta sänkipellot hohtivat yhä keltaisina. Jykevät, majesteettisen suuret kuuset heiluttivat oksiaan tuulessa humisten ja kuiskaillen. Harmaat syyspilvet kerääntyivät taivaalle uhkaavina, ja toivoin, että ehtisimme takaisin talliin kastumatta läpimäriksi. Robin kiristi tahtia, katseli valppaana ja iloisena tietä reunustavissa koivuissa lenteleviä pikkulintuja ja pärskähti välillä iloisesti.


Yhtäkkiä viereisestä pusikosta kuului rapinaa, ja seuraavassa hetkessä tien yli, suoraan Robinin nenän alta vilisti rusakko niin hirmuista kyytiä, että ehdimme nähdä vain kiitävän, ruskean, karvaisen möykyn ennen kuin se oli jo kadonnut metsän syövereihin. Vilkuilin rusakon tulosuuntaan ja olin näkeväni jonkin oranssin vilahtavan pensaikon taa. Kenties nälkäinen kettu oli saanut rusakon koipiin niin paljon vauhtia. Robin tuijotti metsään hievahtamatta, paikallaan kuin muuri, sieraimet ja silmät suurina. Taputin oriani kaulalle. Siitä oli kasvanut harvinaisen fiksu kaveri, en halunnut edes ajatella, kuinka kauas vaikkapa Theo olisi ehtinyt jo juosta, jos sen varpaiden yli yhtäkkiä kipittäisi metsäneläin. Kenties kuuhun asti. Hymähdin ajatukselle ja jatkoin matkaa.


Hyytävä, pohjoisesta puhaltava tuuli kieli talven tulevan. Pian olisi marraskuu.


Topics tagged under tarinatempaus2020 on Shelyesin Foorumi - Sivu 4 Syssyrobin

________________________
Merkintä 5, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020
kirjoittaja Janni
lähetetty Su 25 Loka 2020, 11:48
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Robinin päiväkirja
Vastaukset: 10
Luettu: 878

# Tallikirja 2017 -->

24.10.2020
Syystalkoot


Vesisaavin vesi muuttui kerta kerralta harmaammaksi, kun Joona huuhteli riepuna käyttämäänsä vanhaa pyyhettä ja puristi ylimääräisen veden pois.

”Enää on jäljellä noi vihreet puomit.”


Joonan kuuratessa puomeja minä kannoin ja nostelin niitä pesuun ja takaisin paikalleen. Estemiehenä Joona halusi tietenkin osallistua puomien pesuun, joten olimme ottaneet kontollemme kentän puomien puhtaudesta vastaamisen. Koska Joona ei selkänsä vuoksi voinut vielä kantaa mitään painavaa (vaikka mies kuinka vänkäsi vastaan, olin topakasti kieltänyt häneltä kaiken liian kuormittavan: muutossa oli ollut jo aivan tarpeeksi), olimme tehneet selkeän työnjaon. Joona toimi pesijänä, minä roudasin puomeja pesuun ja taas takaisin paikoilleen.


Olin salaa toivonut, että olisin päässyt tekemään halloween-koristeita, rakastinhan niin juhlien valmistelua kuin itse juhlimistakin, mutta Joona tuntui olevan niin innoissaan vastuutehtävästään esteiden parissa, että hellyin ja päätin myöntyä hänen apurikseen. Kai se toivoi pääsevänsä pian taas hyppäämään kuuratessaan puomeja niin antaumuksella: ainakin esteet kiiltäisivät puhtauttaan, kun se päivä koittaisi.
Joonan pestessä vielä viimeisiä puomeja pohdin hajamielisesti, olisiko lähikaupassamme kurpitsoja. Kenties voisin kaivertaa yhden irvinaaman yhteisen kotimme portaita koristamaan.

”Valmis!”

Joona heitti likavedet kentän kupeelle aidan taa ja viskasi rievun sankoon.

Kannoin viimeisetkin puomit paikoilleen, ja suuntasimme lunta kengistämme kopistellen yhdessä katsomaan, olisiko kahvi tallin yläkerrassa jo valmista. Tallituvan pöydällä kökötti herkullisen näköinen kakku, takanaan suuret numeroilmapallot, jotka muodostivat luvun 12 sen merkiksi, että tämä meille kaikille niin rakas paikka oli ollut olemassa jo niin pitkään. ”Onnea, toinen kotini”, lausuin ääneti mielessäni kahvinkeittimen poristessa kotoisasti ja huoneeseen vähitellen virtaavien ihmisten puheensorinan täyttäessä tilan. Sillä se Shelyesistä oli näiden kolmen vuoden aikana tullut: toinen koti.


________________________
Merkintä 4, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020
kirjoittaja Janni
lähetetty La 24 Loka 2020, 20:47
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

Nitan päiväkirja

24.10. - Syystalkoot

Kun aamupäivän maasto oli ohi, oli aika siirtyä syystalkoisiin. Talutin Danten talliin ja huomasin, kuinka nuori tyttö tuli perässämme. Hän seisoi hetken aikaa hiljaa, joten hymyilin tälle ystävällisesti. En muistanut tytön nimeä, mutta muistin, että hän oli yksi niistä, jotka tallilla puhuivat suomea.
”Joo, mä voin tulla auttamaan mieluusti. Mä vaan riisun nopeasti Danten”, vastasin tytön esittämään kysymykseen kuppien pesuavusta ja nostin satulan pois tamman selästä. Kohta sillä olisikin jo vakiotunti.

Seurasin tyttöä Hillan karsinaan ja autoin häntä putsaamaan kupin pohjaa myöten.
"Noin, nyt se on puhdas. Kentällä on niitä pieniä jakkaroita, joita voi käyttää apuna kun nousee hevosen selkään. Auttaisko sellainen?" ehdotin tytölle.

Jassu oli taukotuvassa kynän ja paperin kanssa, kun pääsimme aloittamaan omat talkoohommamme Auroran kanssa.
"Aurora ja Nita, voitte vaikka aloittaa maneesin puomien pesusta. Muistatte varmaan, mistä ne löytyy?" hän jakeli ohjeita. Niinpä me Auroran kanssa lähdimme vesiämpäreiden ja pesusienien kanssa kohti maneesia.

* * *

"Olit missä?" kysyin Auroralta.
"Treffeillä Steenin kanssa", hän toisti pitäen äänenvoimakkuuden kuitenkin varovaisen maltillisena.
"No? Mitä te teitte? Oliko ihanaa?" kysyin ja hinkkasin pinttynyttä kuratahraa puomista keskittyen kuitenkin enemmän kuuntelemaan Auroran deittailukokemusta. Aurora alkoi kertoa, kuinka he Steenin kanssa kävelivät satamassa, mutta tarinan keskeytti maneesin ovelle ilmaantunut Sonia. Aurora hiljeni äkisti ja muuttui hetkellisesti hieman vaikeaksi.
"Moi. Jassu laittoi mutkin pesuhommiin", sanoi nainen hymyillen ja istahti kyykkyyn vierellemme. Hän kastoi mukanaan tuoman pesusienen ämpäriin ja alkoi hinkata Auroran pitämän puomin toista päätä. Sonia voi jo selvästi paremmin ja oli jälleen oma, pirteä itsensä. Heti valmiina työn touhuun.
"Tervetuloa", vastasin hänelle. Auroran reaktiosta päätellen hän ei tiennyt, oliko Steen puhunut treffeistä vielä siskolleen. Onneksi Sonia kuitenkin suulaana ihmisenä keksi nopeasti uuden puheenaiheen.
"Nähdään muuten iltapäivällä vakkaritunnillakin, sain Liljan paikan", kertoi Sonia innoissaan.
"Hei kivaa!" vastasin naiselle. Nyt meillä oli myös Sonian kanssa hyvää aikaa tutustua paremmin.
"Ratsastatko Raffella?" kysyi Aurora, joka tuntui rentoutuneen heti, kun keskustelunaihe siirrettiin ratsastukseen.
"Silläkin varmasti. Ei mulla varmaan mitään vakiohevosta ole. Viimeksi oli ihan kiva kokeilla Hillaa", vastasi Sonia ja jatkoi sitten keskustelua ratsastuksesta.

* * *

Kun maneesin puomit oli putsattu, oli kello jo sen verran, että oli aika siirtyä koristelemaan sisätiloja. Suuri osa porukasta olikin jo saanut hommansa valmiiksi, ja aitoja oli maalattu, lumet kolattu ja laitumet putsattu. Talli näytti hyvältä, koristenauhoja roikkui katosta ja ovenpieleen oli laitettu kaiverrettuja kurpitsalyhtyjä. Ja kun pääsimme tallitupaan, siellä vasta nättiä oli! Halloweenkoristeiden lisäksi huoneessa oli kaksitoistavuotisilmapallot ja pöydällä odotti kakku. Vielä piti malttaa, että vakiotunnit olisivat ohi, mutta sen jälkeen pääsisi herkullisen näköisen kakun kimppuun!

-----

Merkintä 22, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 01.10.2020
kirjoittaja Nita
lähetetty La 24 Loka 2020, 20:23
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Nitan päiväkirja
Vastaukset: 27
Luettu: 969

Danten päiväkirja

23.10. - Estetreeniä

Joona ja Bumin omistaja Anie olivat järjestäneet pienelle porukalle estetreenit perjantaiksi. Jokaisella osallistujalla oli hieman erilaiset tavoitteet: Anie ja Bumi hyppäisivät yhdessä ensimmäistä kertaa, Matias puolestaan oli ilmeisesti luvannut liikuttaa Theon tänään Joonan valvovan silmän alla ja me Danten kanssa harjoittelimme tulevia kisoja varten.

"Me mennään jo. Ei tästä tule mitään, jos jätän tän karsinaan varusteissa", ähisi Anie hevosensa kanssa. Bumin käytöstä oli huvittava seurata vierestä: toisina päivinä se käyttäytyi todella mallikkaasti, toisina taas, no, vähemmän mallikkaasti.
”Joo, ei se mitään. Me tullaan kohta", vastasin naiselle ja kiristin Danten satulavyötä. Danten kanssa oli ilo työskennellä, se seisoi niin nätisti paikoillaan, eikä sitä tarvinnut edes sitoa hoitamisen ajaksi. Silitin tamman kirjavaa kaulaa ja lähdin hakemaan ovenpielessä roikkuvia suitsia.

Maneesissa oli jo porukkaa, kun saavuimme sovittuun aikaan paikalle. Myös Sonia oli houkuteltu mukaan auttamaan puomien kanssa.
"Moikka! Alkakaa vaan lämmitellä Danten kanssa, odotellaan Matiasta vielä", sanoi Joona. Anie ja Bumi kulkivat jo pitkin ohjin, ja Matiaskin saapui paikalle sillä hetkellä, kun olin nousemassa Danten selkään.

Aloitimme alkuverryttelyt tuttuun tapaan sileällä. Dantella tuntui olevan todella hyvä päivä, ja se kulki eteenpäin reippaasti. Alkutunnin puomitehtävät sujuivat hyvin, olimmehan Jassun tunnilla viimeksi keskittyneet pitkästä aikaa niiden hyvään ylittämiseen, ja pian pääsimmekin jo hyppäämään matalia ristikoita.

"Tulkaa Danten kanssa ihan rauhassa. Suorat lähestymiset ja säädä vähän askelia lyhyemmäksi. Noin juuri", Joona opasti, kun hyppäsimme ensimmäisiä esteitä.
"Ja mitä ollaan puhuttu siitä liiasta myötäämisestä?" hän jatkoi hyppyjen jälkeen. Oli vaikea muuttaa jotain, mitä oli viime vuosina tehnyt niin tottuneesti, mutta tälläkin kertaa riitti, kun Joona mainitsi yhden kerran heti alkutunnilla asiasta.

"Sitten lähdetään hyppäämään rataa. Keskittykää Danten kanssa nyt vaan mahdollisimman hyviin lähestymisiin. Esteet eivät ole sille liian korkeita, joten hiotaan nyt tekniikkaa kuntoon", Joona sanoi ja seurasi sivusta, kun ylitin viiden esteen radan ensimmäisen kerran. Oli ihan totta, että Dante hyppäsi esteet todella kevyesti, joten eniten keskityimme siihen, että askelista löytyi tarvittaessa pituutta ja tahti pysyisi hyvänä myös silloin, kun askelia lyhennettäisi.
"Hypyt Dantelta sujuu todella hyvin. Dante on sen verran kiltti, että se antaa paljon virheitä anteeksi. Siksi ratsastajalla on se isoin rooli pitää hyvää liikkumista yllä ja tehdä hevoselle hyppy mielekkääksi, eli tukea sopivasti ja rohkaista eteenpäin. Hyvä. Sitten Bumi", sanoi Joona samalla kun me Danten kanssa siirryimme hetkeksi pitkin ohjin käyntiin ennen loppuverryttelyjä.

Ratsastuksen jälkeen puimme tuntia läpi vielä Anien kanssa hevosia hoitaessa. Anie vaikutti mukavalta, vaikka olin saanut hänestä alkuun hieman etäisen vaikutelman. Hän kertoi ensimmäistä kertaa hieman enemmän Bumista ja muutenkin hevosharrastuksestaan.  
"Mut nyt mä lähden käymään röökillä", hän lopetti keskustelun, kun olimme saaneet kirjavat hevoset kuntoon, ja lähti sitten kävelemään ulos. Itse jäin silittämään Dantea ja miettimään, kuinka kisoihin oli enää kaksikymmentäkaksi päivää.

Topics tagged under tarinatempaus2020 on Shelyesin Foorumi - Sivu 4 Dante_hyppy

----------

Merkintä 21, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 01.10.2020

#NVRK2020
kirjoittaja Nita
lähetetty La 24 Loka 2020, 18:31
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Danten päiväkirja
Vastaukset: 21
Luettu: 811

24.10. Ensilumen maasto

Koska Theon liikuttaminen oli nakitettu mun harteille selkävaivaisen Joonan toimesta, oli Usva jäänyt vähän vähemmälle huomiolle, vaikka meidän olisi pitänyt ehtiä treenata tulevia kisoja varten. Mutta siitäkin huolimatta olin päättänyt jo aamulla herätessäni, että tänään lähtisin tamman kanssa maastoon ennen kuin käärisin hihat ja osallistuisin tallitalkoisiin.
Tyytyväinen virne oli noussut kasvoille kun lähtiessäni vilkaisin puhelinta ja Shelyn whatsapp-ryhmässä Aurora oli huudellut kavereita maastoon. Seura kelpasi aina ja jos se vielä oli sinitukkaisen kuviksen maikan (ja muutaman muun tytön) seura, niin vielä parempi.

Aurora olikin jo Ronjaa laittamassa valmiiksi, kun kolistelin Usvan kanssa pihattotalliin ja huikkasin iloisen tervehdykseni naiselle, joka vähän väkinäisesti moikkasi takaisin.
Ehkei Aurora ollut ihan yhtä mielissään "meidän" yhteisestä maastoretkestä, mutta sehän ei minua häirinnyt tippaakaan. Tai sitten se vain esitti, ettei minusta pahemmin pitänyt. Niin tai näin, kyllä mä sen vielä pehmittäisin.

"Et tullut Beatan babyshowereihin", huutelin pyöritellessäni kumisualla Usvan kaulaa. Sain vähän syljeskellä irtokarvoja suustani, sillä tammasta todellakin lähti karvaa.
"En valitettavasti ehtinyt", kuului vastaus.
"Varmasti harmittaa. Hyvät bileet oli. Steen oli siellä myös", totesin ilkikurisesti. Mielikuvitukseni oli kyllä lähtenyt laukalle, kun olin törmännyt Auroraan kuntosalilla, sillä en ollut aikaisemmin naista siellä nähnyt. Olikohan se tullut sinne juurikin sen kuntosalin omistajan vuoksi? Todennäköisesti.
"Tiedän."
"Ai, oletteko te pitäneet paljonkin yhteyttä?" utelin. Ei vastausta.
"Hiljaisuus on myöntymisen merkki", ilmoitin. "Kuumia treffejä ja kiihkeitä puheluita?"
"Se ei taida kuulua sinulle", Aurora äyskähti.
"Ei kuulu ei, mutta kiinnostaa", huikkasin takaisin. "Pelaako se edes jalkapalloa? Etkös sinä niistä futiksen pelaajista tykkää?"
Ei vastausta taaskaan.
"Oonko muuten kertonut, että olin siellä Auburnissa paras pelaaja?" jatkoin kiusoitteluani. Meidän joukkue oli kyllä pessyt suomalaiset luuserit ihan 100-0. Se yks tampiokin oli mennyt tekemään oman maalin. Huvittavan säälittävää.
"Noin tuhat kertaa", Aurora vastasi ja voin vaikka vannoa, että sen äänestä kuulsi pieni hymy. Tai sitten kuvittelin omiani, mutten voinut asiaa tarkistaakaan, sillä en omistanut röntgenkatsetta.


Merkintä 8 / #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 2.10.
kirjoittaja Matias B.
lähetetty La 24 Loka 2020, 17:53
 
Etsi: Ratsastustunnit 2020
Aihe: 24.10. Ensilumen maasto
Vastaukset: 8
Luettu: 424

# Tallikirja 2017 -->

Mulla oli tänään hyvä syy olla koko päivä Shelyesissä. Ensin olisi tallin syystalkoot ja sitten iltapäivällä vielä vakkaritunti ja sen jälkeen tallin synttärikahvit. Me oltiin tapeltu tosi paljon iskän kanssa menneellä viikolla ja mä en tajunnut miten se ei voinut nähdä mun näkökulmaa asioissa vaan miksi sen piti vaa luulla että se on aina oikeassa vaikka se ei oo todellakaan oikeassa monessakaan asiassa mikä tulee muhun ja Norjaan. Enhän mä edes halunnut lähteä tänne.

Shelyesin rakennusten tullessa esiin mun fiilis parani vähän ja jättäessäni pyöräni parkkiin ja lähtiessäni kävelemään reppu selässä kohti tallipihaa Catu tuli juuri Jassun talolta.
”Moikka! Jassu on tuolla sisällä, käy siellä niin se kertoo sulle mitä sä voit tehdä.” Catu viittoi taloa kohden ja jatkoi matkaansa. Mä käännyin kohti Jassun taloa ja hieman epäröiden nousin portaat ylös ja pienen epäröinnin jälkeen avasin oven ja jätin mun lenkkarit eteiseen, ennen kuin jatkoin sisälle.

”Moikka?” huikkasin hieman epävarmasti.
”Mooi, täälä keittiössä!” Jassun vastaus kuului jostain ja yritin lähteä etsimään äänen lähdettä, ennen kuin löysin Jassun keittiöstään.
”Talkoisiin tulossa?”
”Joo…”
”Mahtavaa. Sä voisit mennä peseen ruoka ja juomakuppeja. Siellä on ainakin Christian tallissa, niin se voi varmasti neuvoa sulle hommat alkuun ja eiköhän sinne jotain kavereitakin sulle ilmaannu” Jassu puheli katsoessaan paperiaan.
”Okei”

Päästessäni isoon talliin mä kävin viemässä ekana mun repun taukotupaan ja lähdin sitten etsimään Christiania. Mä olin nähnyt sen vain muutaman kerran ja siinä oli jotain minkä takia mun fiilis oli jotenkin tosi jännittynyt sen lähellä. Pienen etsinnän jälkeen mä löysin sen rehuhuoneesta.

”Christian?” Mä kysyin hiljaisella äänellä. Jouduin toistamaan kysymykseni vielä kerran, ennen kuin tuo kääntyi ympäri.
”Jassu… Jassu käski tulla ettiin sut. Sä… Sä kuulemma voisit neuvoa ruoka- ja vesikuppien pesussa?” Christian näytti hetken siltä että se ei tiennyt mitä ajatella, mutta lopulta se viittilöi mut matkaansa ja kohta mun toisessa kädessä oli vesisanko ja toisessa pesusieni, sekä tiskiharja. Me suunnattiin Hillan karsinalle, jossa Christian selitti mulle mitä mun pitäisi tehdä ja seurasi hetken mun suorittamista ja varmistuttuaan siitä, että mä pärjäisin, se katosi paikalta ja mä jäin yksin pesemään Hillan ruokakuppia loppuun.

Mulla oli parin kohdan kanssa vähän ongelmia ja pian mä kuulinkin joidenkin ääniä käytävältä. Katsoessani käytävälle mä näin sen kirjavan hevosen omistajan, joka ratsasti myös vakiotunneilla. Mä kävelin hieman epävarmasti sen ja sen hevosen perässä sen karsinalle ja onnekseni sain luntattua karsinan nimikyltistä niin hepan kuin omistajankin nimen. Nitan nähdessä mut se hymyili ja mulla meni hetki ennen kuin mä uskalsin puhua.
”öö… mä… mä… mä tarttisin vähän apua. Mä yritin pestä Christianin neuvoilla Hillan ruokakuppia, mutta mä en yllä oikein sinne pohjalle... Vois… voisiksä tulla kattoon onko se hyvä tai tiedäksä olisiko täälä jotain jakkaraa mitä mä voisin käyttää?” kysyin brunetelta ääni väristen ja pohdin, olisiko sittenkin pitänyt käydä etsimässä Christian.
”Joo, mä voin tulla auttamaan mieluusti. Mä vaan riisun nopeasti Danten.” Nitaksi epäilemäni nainen sanoi ja mä käännyin kannoillani ja suuntasin takaisin Hillan karsinaan yrittämään saada hankalia paikkoja vielä putsattua.

Pian Nita tulikin karsinaan ja se auttoi mua saamaan hankalat paikat lopunkin, ennen kuin se lähti takaisin hoitamaan Dantea ja mä jatkoin vielä putsaamalla Hillan vesiastian ennen kuin mä siirryin seuraavaan karsinaan. Ollessani juuri aloittamassa seuraavaa ruokakuppia talliin tuli myös lisää porukkaa pesemään kuppeja ja oli kiva kuunnella muiden juttelua sekä vastata satunaisiin kysymyksiin, vaikka mä en vieläkään, kolmen kuukauden jälkeen ollut yhtään varma edes helpoimpien norjan kielisten sanojen lausumisesta.

#Tarinatempaus2020 / Merkintä 8 / 1.10.2020
kirjoittaja Linnea
lähetetty La 24 Loka 2020, 13:38
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

Bumin päiväkirja

23.10.2020
xoxo Anie #OTsuoritus 4HM


Tunsin sen luissani, että tänään olisi täydellinen päivä hypätä Bumilla ensimmäistä kertaa. Saamarin lehmä oli koko ajan nyrpistänyt mulle nokkaansa. Se ei tykännyt, kun hain sen tarhasta. Se ei tykännyt, kun harjasin sen oikein kiiltäväksi. Eikä se varsinkaan tykännyt, kun laitoin sille satulavyön kiinni. Bumi ei ollut mitenkään ylipainoinen hevonen, mutta ai juma miten pahasti se sai vatsansa pulleaksi halutessaan.

”Me mennään jo. Ei tästä tule mitään, jos jätän tän karsinaan varusteissa”, mä sanoin Nitalle, joka vielä varusti omaa hevostaan.
”Joo, ei se mitään. Me tullaan kohta.”
Tartuin Bumin ohjista ja vedin sen perässäni ulos karsinasta. Ulkona oli vain vajaa viisi astetta lämmintä ja pieni usvainen sade tipahteli niskaan. Onneksi maneesi ei ollut kovinkaan kaukana. Maneesin ovi oli raollaan, kun saavuimme sinne ja näin Joonan opastavan Sonialle, mihin puomit laitettaisiin. Päivän valmentaja oli kuulemma loukannut selkänsä ja siksi suostutellut (kyseenalaisin keinoin?) Sonian puomitytöksi.

”Moi!” mä tervehdin molempia.
”Aa, hei Anie”, Joona tervehti.
”Hei!” Soniakin huikkasi ähkäisten, kun heitti yhden puomeista maneesin hiekkaan.

Heidän jatkaessa radan rakentamista, mä kiristin vielä Bumin satulavyötä sen verran mitä sain maasta. Se jäi vieläkin kaksi reikää löysemmälle kuin mitä sen kuului olla. Suoristin myös martingaalia, jonka olin pukenut varotoimena. En tiennyt yhtään minkälainen Bumi olisi hypätessä. Me ei oltu hypätty pientä kuudenkympin estettä suurempaa koeratsastuksessa ja silloinkin vain kerran. Mä en kuitenkaan ollut etsinyt mitään tietyn lajin edustajaa, joten en ollut ajatellut sen olevan tarpeellista. Bumi hyppäisi sen mitä hyppäisi ja entinen omistaja oli vakuuttanut sen osaavan mennä yli metristä rataa.

Työnsin ruskean saappaani hopeiseen jalustimeen, keräsin ohjat käteeni ja pompautin itseni hiekalta satulaan. Bumi yritti lähteä liikkeelle, mutta tein puolipidätteen. Jouduin lyhentämään jalustimia pari reikää, ne olivat koulupituudessa. Sen jälkeen päästin tamman alkukäynneille. Bumi käveli reippaasti eteenpäin ja nähtyään mörön nurkassa, tiesin ettei tämä valmennus välttämättä sujuisi kovin riemukkaasti.

Maneesiin saapui Nitan ja Danten lisäksi Matias, joka ratsasti Joonan hevosta, Theota. Theo oli aivan komea mustan värinen ruuna. Niin ja miten olin päätynyt näiden tyyppien kanssa samaan valmennukseen? No, ensin olin huudellut mahdollisia valmennuskavereita, ajatuksena oikeastaan pyytää Jassua valmentamaan (sori, Joona). Sitten Joona oli tavallaan luvannut pitää valmennuksen ja ilmoitti Matiaksen tulevan Theolla (Matias itse ei kyllä lupautunut). Nita oli taas luvannut tulla, jos taso pidettäisiin matalana. Tietenkin! Mä en todellakaan uskaltaisi hypätä vielä Bumilla mitään isoja.

Joten silleen mä olin koonnut meidän pienvalmennusryhmä kasaan.

Kuten alusta alkaen mulle oli ollut selvää, en voinut sanoa valmennuksen olevan helpoimmasta päästä. Alkuun me aloitettiin ihan puomitehtävillä. Me oltiin keskusteltu Joonan kanssa, miten toivoin valmennuksen kulun menevän (totta kai otettiin huomioon myös Nitan toiveet, mutta Matiaksen jutut määräsi Joona). Ennen kaikkea halusin puhdasta ratsastusta, ei mitään haastavaa, vaan perusasioita ja ennen kaikkea sisäänratsastusta.

”Ota Anie rauhallisesti. Selvät avut, eikä turhaa turhautumista, vaikka sillä miten olisi mörköpäivä tänään.”
Yleensä mä olinkin rauhallinen ties minkälaisten hevosten kanssa. Nyt vain kyseessä oli mun oma ja aikaa aktiivisesta ratsastamisesta kyllä löytyi. Siksi mä päästin turhautuneen parahduksen, kun me jäätiin pomppimaan johonkin typerään kulmaan. Hyvä, että päästiin edes puomeille saakka.

Eilen Bumi oli ollut oikein mukava, kun me tehtiin perusasioita kentällä. Mä olin saanut ihan hyvin jo tuntumaa Bumiin ja sen jekkuihin. Enkä nyt väittänyt, että mä olisin parissa viikossa saanut meidän yhteistyön täydelliselle tasolle. Se oli korkeintaan ”kehnolla” tasolla, mutta Bumi ei ollut enää niin jäykkä tai väsynyt, mitä se ekoilla kerroilla oli.

”Pärjäätkö sen kanssa?” Matias vitsaili, kun ratsasti Theolla käynnissä meidän ohitse (eipä tosin yhtään sen rauhallisemmin).
”Yritä mennä ohi, niin ehkä sitten”, murahdin.
Totta tosiaan se auttoi, että säpäkkä Theo meni meidän ohi, joten Bumi lähti ruunan perässä. Taputin Bumia kaulalle ja siirsin sen raviin. Me lähestyttiin yksinkertaista suoraa puomijonoa Matiaksen ja Theon perässä tehden ties mitä siksakkikuvioita ennen puomeja.
”Okei, lähestyminen surkea, mutta puomit sentään menivät samassa linjassa.”

Jotain positiivista.
”Tulkaa tämä este ihan vain uran viertä pitkin mahdollisimman suorassa linjassa”, Joona ohjeisti. “Haetaan tarkkaa ratsastusta, ei mitään huippusuoritusta.”
Joo, huippusuoritus tuskin onnistuisi meiltä tänään. Kummasti sitä vain turhautui, kun kaikki ei mennyt kuten oli olettanut. Mä olin vielä aamulla ollut kovinkin innoissani tulevasta valmennuksesta, mutta Bumin käytös oli nopeasti syönyt kaiken sen pois.

Me päästiin esteen ylitse. Vaivalloisesti ja mutkitellen, mutta Bumi hyppäsi sen kuusikymmentä senttiä korkean okserin. Mä ähkäisin, kun en päässyt mukaan hyppyyn.
“Okei, tule heti uudestaan. Tällä kertaa kerrot sille, että nyt mennään eikä meinata.”
Juu, niin mä tekisin. Mä olin tottunut ratsastamaan haastavillakin hevosilla, eikä Bumi eronnut niistä oikeastaan mitenkään. Mä nyt vain satuin olemaan hieman ruosteessa. Lähestyin estettä uudestaan varmana siitä, että nyt mentäisiin ylitse tyylipuhtaasti. Mä olin jo valmis hyppyyn, Bumi lähestyi estettä korvat höröllä ja tunsin miten se valmistautui myös loikkaamaan, mutta sitten… se pisti liinat kiinni ja mä horjahdin alas.

“Sattuiko?” Sonia kysyi huolestuneena.
“Ei”, mä vain murahdin ja nousin ylös.
Miten noloa pudota omalta hevoseltaan, kun sillä hyppäsi ensimmäistä kertaa ja vielä toisella lähestymis kerralla? Mä tartuin Bumin ohjista närkästyneenä kiinni, kampesin itseni takaisin selkään ja ilmoitin Joonalle tulevani uudestaan. Nyt mä näyttäisin Bumille, että mä en ollut mikään heitukka, jota ei kuunneltu. Ratsastin sen kohti estettä, tunsin miten se yrittäisi taas kieltää ja melkeinpä karjaisin tammalle jotain sen tyylistä kuin “nyt yli senkin kanttura” ja mehän hypättiin.

“Ihan hyvä, jos huutoa ei lasketa”, Joona kommentoi huvittuneena. “Ota hetkeksi sen kanssa käyntiin.”
Parin kevyen raviaskeleen jälkeen siirsin Bumin käyntiin ja taputin sitä suopeasti kaulalle. Me oltiin tehty sopu.

Merkintä 8, #Tarinatempaus2020 / aloituspäivä 8.10.2020
kirjoittaja Løken
lähetetty Pe 23 Loka 2020, 16:58
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Bumin päiväkirja
Vastaukset: 6
Luettu: 246

# Tallikirja 2017 -->

Uusia tuttavuuksia
23.10.2020


Liittyy https://shelyes.palstani.com/t100-wildan-paivakirja#2983 Bean tarinaan. (iPadininei suostu laittamaan sitä oikein Shocked )

Istuskelin Lennin kanssa taukotuvan sohvalle, se oli tullut tavaksi. Ovi aukesi, ja Bea astui sisään.
”Moi Lilja.” Tyttö sanoi.
”Moi Bea!” Sanoin iloisesti. Olin iloinen ja pirteä, olisin voinnut juosta vaikka koko Norjan ympäri. Jaloissa oli tarmoa.
”Sullahan on nykyään kaks koiraa.”
”Joo, Sara on Mallan pentu. Mä ajattelin että jos se olis kiinnostunut jäljittämisestä ja aksusta, koska Malla ei innostunu jäljityksessä. Agility koira Mallakin on, mutta kivaa se on, jos on kaksi koiraa.” Bea rapsutti mietteliäänä Lenni, joka makasi välissämme.
”Sä voisit joku päivä tulla meille kattomaan Saraa ja Mallaakin, vaikka sä oot ehkä nähnytkin joskus Mallan.”
”Joo, voisihan sitä joku päivä tulla kattomaan.”
”Mun isä on allerginen koirille, ja mä toivoisin joskus saavani sellaisen.”  Bea jatkoi juttujaan.
”Voi harmi. Äiti ja iskä lupas mulle koiran, jos hoidan sen, eikä koulu kärsi. Sain sen, ja tota.. kyllähän se koulu sitten vähän kärsi, mutta mennyttä se oli jo siinä vaiheessa. Äiti ja iskä autto, eikä ne nyt sitten enää pysty luopumaan Mallasta, perheenjäsen sekin on.” Naurahdin kertomalleni.


Jätimme Lennin sohvalle nukkumaan ja kiipesimme portaita pitkin tallin puolelle. Bea kävi hakemassa Wildan tunnilta, ja lähtiessään sinne, lupasi esitellä ponin.
”Hyvä minunkin on oppia muita hevosia,” hymähdin.


Pian kaviot kopisten parivaljakko tuli ovelta kohti Wildan karsinaa, jonka ovessa minä roikuin.
”Tässä on Wilda...” tyttö selitteli.


Vaihdoimme puhelinnumerot, kenties niitä joskus tarvitaan. Ja ainakin tulkintani perustella olin saanut uuden ystävän, joka ehkä tulisi joku päivä meille. Ei se haittaisi, vaikka Bea onkin minua kaksi vuotta vanhempi!

#Tarinatempaus2020 / merkintä 16 / aloitettu 2.10.
kirjoittaja Lilja
lähetetty Pe 23 Loka 2020, 15:06
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

Wildan päiväkirja

KOIRAJUTTUJA
perjantaina 23.10.2020

Olin kuullut tapahtumasta puhuttavan tallin käytävillä. Siis siitä, kuinka Sonia oli saanut outoja puheluita ja sitten sen autosta oli puhkottu renkaat. Oli karmivaa ajatella, että Shelyesissä pyöri joku outo hiippari, jolla ei selvästi ollut hyväntahtoiset aikeet. En ollut uskaltanut kertoa mitään äidille, se olisi varmaan kieltänyt mua käymästä tallilla enää. En mä halunnut hylätä Wildaa ja kavereita silläkään uhalla, että Shelyesissä ei nyt ollut enää sataprosenttisen turvallista.

Jätin pyöräni tuttuun tapaan tallin seinustalle ja kipitin ilmoitustaululle tutkimaan tuntilistoja. Wilda menisi tänään yhdellä tunnilla, joten olisi parempi hakea se sisälle ja katoa, ettei se ollut täysin kuran peitossa. Nappasin pikkutallista riimunnarun sekä varmuuden vuoksi muutaman leipäpalan ja lähdin tarhalle, jonka perimmäisessä nurkassa Wilda nuokkui. Lähestyin tammaa tuttuun tapaan, mutta se päätti, ettei lähtisi tänään tunnille. Poni suorastaan heräsi eloon juuri, kun olin saamassa sen kiinni, ja lähti sitten kipittämään vastakkaiseen suuntaan. Eihän tästä tulisi yhtään mitään.

”Sä menet pian tunnille, ala tulla jo sieltä”, puuskahdin ravisutellessani leipäpussia. Se sai Wildan kääntämään uteliaasti korviaan suuntaani ja ottamaan muutaman askeleen.
”Hyvä tyttö, tule vain”, maanittelin lähestyessäni ponia hitaasti. Vihdoin se ilmeisesti päätti, ettei jaksaisi juosta enää karkuun, vaan antoi kiinnittää riimunnarun riimuunsa. Palkitsin ponin leipäpalalla pyöräyttäen silmiäni. Että se jaksoi olla välillä rasittava.

Huuhtelin ponin kuraiset jalat ja harjasin enimmät mudat sen karvapeitteestä. Sitten jäin rapsuttelemaan sitä, kunnes ratsastaja saapuisi paikalle. Jouduin kuitenkin odottelemaan sen verran pitkään, että totesin parhaaksi alkaa varustamaan jo tammaa. Ehkä tuntilainen olisi myöhässä, ja arvostaisi varmasti sitä, että ratsu olisi jo valmiina.

Olin juuri kiinnittänyt satulavyön, kun tallin pölähti nuori tyttö vanhempineen.
”Anteeksi, me ollaan vähän myöhässä”, nainen pahoitteli ja ojensi kypärän ratsastajalle.
”Ei se mitään, mä ehdinkin jo aloittaa”, nyökkäsin hymyillen. ”Sä voit laittaa suitset, jos haluat.”

Ojensin Wildan suitset tytölle ja seurasin, kun hän puki ne ponille. Sitten he olivatkin valmiit lähtemään tunnille, ja kellokin oli muutamaa minuuttia vaille tasan.
”Kivaa tuntia”, toivotin ratsastajalle.

Wildan ollessa tunnilla, ehdin siivota sen karsinan ja puhdistaa ruokakupin, joka näytti siltä, että tosiaan kaipasi hieman kiillotusta. Sitten lähdin käymään oleskeluhuoneessa, toivoen, että sieltä löytyisi juttuseuraa. Sohvalla istui Lilja, joka silitteli sylissään makoilevaa koiranpentua. Lenni oli vasta tullut Shelyesiin, ja se oli mun mielestä ihan valtavan söpö. Toivoin, että minullakin olisi oma koira, mutta isä oli allerginen – ainakin niin se väitti.

”Moikka Lilja”, tervehdin tyttöä ja istahdin viereiselle paikalle sohvalle. ”Miten menee?”

Liljalla kertoi omiaan ja koiriensa kuulumisia. Pidin koirista lähes yhtä paljon kuin poneistakin, joten keskustelu siirtyi koiriin hyvin luonnollisesti. Vaikka minulla ei ollut omaa koiraa, tiesin niistä aika paljon. Silittelin samalla Lenniä, joka vaikutti rauhalliselta. Ehkä se oli jo riehunut aiemmin päivällä.

”Ehkä sä saat joku päivä oman koiran”, Lilja sanoi. ”Suosittelen shelttiä.”
”Toivotaan”, nyökkäsin. ”Mutta nyt mun pitää mennä, Wilda tulee ihan kohta tunnilta.”


21. HOITOMERKINTÄ
Merkintä 05, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020
kirjoittaja Bea
lähetetty Pe 23 Loka 2020, 13:19
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Wildan päiväkirja
Vastaukset: 23
Luettu: 870

3.10.2020 (JHC #2) Lauantain yleisvakkari

YLEISVAKKARI 2
lauantaina 03.10.2020

Stellalla oli aina kiva mennä. Se oli kiltti ja ystävällinen, eikä sitä tarvinnut älyttömästi patistella liikkumaan eteenpäin. Siksi se olikin yksi suosikeistani. Ohitin nopeasti tuntilistaa tutkailevat Elisan ja Mathilden ja siirryin varustamaan Stellaa ratsastuskuntoon. Hain Stellan pihatosta päätalliin, jossa oli muutama vapaa karsina. Stella ei onneksi ollut kierinyt ympäri tarhaa ja olin oikeastaan aika yllättynyt, miten siistinä se oli pysynyt kuraisista keleistä huolimatta. Harjaus ja jalkojen nopea huuhtelu riitti siihen, että tamma oli edustavassa kunnossa tuntia varten.

Jassu ilmoitti heti alkuun, että tunnilla harjoiteltaisiin vastalaukkoja. Ilmeisesti tunti tulisi olemaan aika laukkapainotteinen, mikä tarkoitti kovaa treeniä keskivartalon lihaksille. Yritin henkisesti valmistautua tuntiin jo alkukäynneissä ja miettiä, miten se poni nyt parhaiten valmisteltiinkaan laukannostoa varten. Laukannostot eivät olleet vahvuuteni, joten joutuisin keskittymään aika paljon.

Kävelimme ja ravasimme hieman verryttelyksi ennen laukkaamista. Laukkaa lähdettiin nostamaan keskihalkaisijalla, mikä oli mielestäni jo vaikeampaa, kuin nostaa laukka ympyrällä tai kulman jälkeen. Siksi minut yllättikin se, miten vaivattomasti tamma nosti laukan heti ensimmäisellä yrityksellä. Tunnistin myös joka kerta sen, kumpi laukka nousi, yleensä siksi, että sain sen laukan nousemaan, jota pyysinkin. Vastalaukan nostaminen oli vähän haastavampaa ja poni tuntui lähtevän kiemurtelemaan, mutta laukat kuitenkin nousivat.

Mitä enemmän laukattiin, sitä reippaammaksi Stella tuntui tulevan. Välillä laukannostot eivät olleet ihan niin teräviä, kuin olisi pitänyt, vaan ravi tuntui ensin kiihtyvän ennen kuin oikeaan askellajiin päästiin. Pääasia varmaan oli, että laukka nousi. Jassu kehui meidän vastalaukkatyöskentelyämme, ja tunsin oloni ihan kouluratsastajaksi. Pyytäessäni Stellan takaisin raviin, me mentiin välillä hetken aikaa aika reippaasti, ennen kuin sain tamman takaisin rauhalliseen raviin. Minulla oli kuitenkin kivaa, eivätkä pienet erheet haitanneet.

Kun me lopuksi ravattiin loppuraveja, mä hymyilin leveästi. Stella oli ollut ihan mahtava, enkä mä voinut uskoa, miten hienosti laukat olivat menneet. Ehkä mä olin tosissani kehittynyt hevosen valmistelemisessa laukannostoa varten. Kaikki tunteihin käytetyt roposet eivät olleet menneet hukkaan. Mun pitäisi pyytää äitiä joskus katsomaan tunteja, niin se tietäisi mihin niiden rahat oikein menivät.


Merkintä 04, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020
kirjoittaja Bea
lähetetty Pe 23 Loka 2020, 11:04
 
Etsi: Jatko—heC » Lauantain yleisvakkari
Aihe: 3.10.2020 (JHC #2) Lauantain yleisvakkari
Vastaukset: 3
Luettu: 155

23.7.2020 Kokeneiden maastoestetunti

Taivas roikkui painavana vuorien yllä, kun suuntasimme kohti maastoesteitä. Ilma oli kuitenkin vielä lämmin, joten olin varustautunut tunnille kevyellä hupparilla. Olin asennoitunut siihen, että tulisin kastumaan retken aikana, joten tallilla mua odotteli kuivat vaihtovaatteet. Jätkä oli erityisen energisenä lähdössä maastoon. Se luultavasti aisti mun jännittyneestä olemuksesta, että jotain erikoista olisi tapahtumassa. Löysimme pian perille ja aloitimme hyppimään pieniä esteitä yksi kerrallaan ja sen jälkeen sarjoissa. Välillä unohduin vain nauttimaan menosta ja itse ratsastaminen jäi toissijaiseksi. Se näkyi hieman holtittomana vauhtina ja kokemattomampi hevonen olisi siitä rankaissut. Jätkä onneksi oli kokenut maastoesteillä, ja osasi itse hieman varoa menoaan, vaikka ottikin ilon irti kun annoin sen lipsua kovempaan vauhtiin. Muillakin vaikutti olevan vähintään yhtä hauskaa.

Pienen väliverryttelyn saimme, kun ravasimme Brynhildiin rauhallista tahtia, jotta Jassu pysyi kintuillaan perässä. Brynhildissä pohja oli huomattavasti parempi näin kostealla kelilla ja esteitä oli hieman enemmän ja ne oli korkeampia. Mun hymy kasvoilla senkun levisi.
”Katya”, Jassu halusi huomioni. ”Vaik nää vaativat esteet houkutteleekin, nii nyt täytyy myös ratsastaa matkustamisen lisäksi.” se letkautti viitaten äskeiseen menoon.
”Joo, ehkä sitä aletaan nyt tekemään oikeasti töitä.” naurahdin ja annoin kevyet laukka-avut ensimmäiselle esteelle. Jätkä ei paljoa kannustusta tarvinnut ja sain pidätellä sitä aika reippaasti isoimmille esteille. Etenkin alaspäin pudottavat esteet oli meille hankalia, ja jouduin nojaamaan ehkä hieman liioitellusti taakse. Niin sanotut perus maastoesteet, kuten tukit ja muut yli hypättävät oli meille helppoja ja niistä nautimmekin täysin siemauksin, kun kummankaan ei hirveästi tarvinnut tehdä ylimääräistä työtä. Lopputuntia kohden Jätkä alkoi rauhoittumaan, eikä mun tarvinnut enään vängätä vauhtia vastaan niin voimakkaasti. Viimeisten esteiden kohdalla taivaskin repesi satamaan, joten siihen oli hyvä lopettaa. Olin juuri kiittämässä Jätkää upeasta suorituksesta, kun Jassu pyysi mua hymyilemään kameralle.


//Merkintä 3, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 22.10.2020.
kirjoittaja Katya
lähetetty Pe 23 Loka 2020, 06:18
 
Etsi: Ratsastustunnit 2020
Aihe: 23.7.2020 Kokeneiden maastoestetunti
Vastaukset: 6
Luettu: 326

Jätkän päiväkirja

@Katya kirjoitti:
Voihan Saapas
03.10.2020 - lauantain yleisvakkari

”Voi perkele”, kirosin suomeksi kun yritin saada mun ratsastussaappaan vetoketjua kiinni. Lauantain yleisvakkarin oli määrä alkaa kymmenen minuutin päästä, eikä mun vasemman saappaan vetoketju liikahtanu milliäkään. Liv oli halunnut käydä kävelyttämässä Jätkää ennen tuntia ja oli onneksi lupautunut varustamaan sen mulle valmiiksi. Hevosen hoitajana se oli pelastanut mun päivän monesti, enkä todellakaan katunut hänen pestaamistaan. Me tultiin muutenkin hyvin toimeen sen kaa. Se oli fiksu ikäisekseen, jonka vuoksi myönnyin ottamaan alaikäisen Jätkän hoitajaksi.
”Tarviitsä apuu?” Sonia kyseli multa. Katsoin blondia kohti joka oli jo nousemassa sohvalta ja tuli mun luo. Se kokeili liikuttaa vetoketjua tuloksetta. ”Ei se kyllä mihinkää liikahda.”
Mä nielin tappioni ja nyhdin saappaat pois jalasta. Viisi minuuttia aikaa tunnin alkuun, eikä mulla ollut kenkiä. Toki mulla oli tennarit, mut Jassu ei varmaan kauheesti innostuis ajatuksesta.
”Minkä kokonen jalka sulla on?” Sonia kysyi.
”38”.
”Mulla on sulle saappaat!” Sonia hihkaisi ja riensi hakemaan omat saappaansa. Sain sujautettua ne jalkaan ja ne sopi lähes täydellisesti. Mun päivän toinen sankari.
”Kiitos, pelastit mun päivän!” kiittelin.
”Ratsastustunnin oikeestaan, mut hyvä et kelpaa.” nainen vinoili mulle takasin.
Mun olisi vietävä saappaat suutarille, mutta nyt mulla oli kiire tunnille.

Kävelylenkin ansiosta Jätkä tuntui hyvätä ja vetreältä heti alkuun. Sillä oli myös menohaluja normaalia enemmän. Liekö maahan satanut ensilumi vaikuttanut senkin mielialaan. Ratsastettiin Joonan kanssa alkuverkat peräkkäin ja välillä vierekkäin ja juteltiin tulevista mestaruuskisoista. Meille oli kehkeytynyt välillemme leikkimielinen sota kilpailuiden suhteen ja keskustelumme koostui kevyestä kenttävittuilusta.
”Noniin höpinät sikseen ja aletaan hommiin”, Jassu huikkasi kentän laidalta. ”Ravailkaa kenttää ympäri, päätyihin ympyrät ja keskittykää myötä- ja vasta-asetuksiin.”
Ei ollut Jätkä enään niin vetreää poikaa, kun yritin asettaa vasten. Jassun mielestä se kaipasi enemmän jumppailua ja mä olin täysin samaa mieltä. Kahdeksikolla Jätkä taisi saada vähän paremmin kiinni ideasta ja tuntui hieman kevyemmältä asettaa ja taivuttaa.

Laukkatyöskentelystä Jassu antoi paljon kehuja, ja huomasin itsekin meidän kehityksen. Sonian saappaat alkoivat pikkuhiljaa hiertämään kantapäissä, jonka vuoksi jalan liikuttaminen ees taas laukka-apuja antaessa tuotti hieman vaikeuksia. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että Jätkä meinasi koko ajan vaihtaa laukan, kun tultiin kahdeksikon toiselle ympyrälle. Hetken aikaa jankattua sieltä kuitenkin löytyi ihan siedettäviä muutaman askeleen vastalaukkapätkiä. Vastalaukka-laukanvaihtotehtävä oli Jätkälle ihan utopiaa, joten muutaman(kymmenen) yrityksen jälkeen totesin, ettei tästä tule tänään yhtään mitään. Olin kuitenkin yleisesti ottaen tyytyväinen tämän päivän tuntiin, joten talutin ruunan hymyissä suin talliin.

//Merkintä 2, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 22.10.2020
kirjoittaja Katya
lähetetty To 22 Loka 2020, 21:31
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Jätkän päiväkirja
Vastaukset: 9
Luettu: 379

3.10.2020 (HAP #2) Lauantain yleisvakkari

Voihan Saapas
03.10.2020 - lauantain yleisvakkari

”Voi perkele”, kirosin suomeksi kun yritin saada mun ratsastussaappaan vetoketjua kiinni. Lauantain yleisvakkarin oli määrä alkaa kymmenen minuutin päästä, eikä mun vasemman saappaan vetoketju liikahtanu milliäkään. Liv oli halunnut käydä kävelyttämässä Jätkää ennen tuntia ja oli onneksi lupautunut varustamaan sen mulle valmiiksi. Hevosen hoitajana se oli pelastanut mun päivän monesti, enkä todellakaan katunut hänen pestaamistaan. Me tultiin muutenkin hyvin toimeen sen kaa. Se oli fiksu ikäisekseen, jonka vuoksi myönnyin ottamaan alaikäisen Jätkän hoitajaksi.
”Tarviitsä apuu?” Sonia kyseli multa. Katsoin blondia kohti joka oli jo nousemassa sohvalta ja tuli mun luo. Se kokeili liikuttaa vetoketjua tuloksetta. ”Ei se kyllä mihinkää liikahda.”
Mä nielin tappioni ja nyhdin saappaat pois jalasta. Viisi minuuttia aikaa tunnin alkuun, eikä mulla ollut kenkiä. Toki mulla oli tennarit, mut Jassu ei varmaan kauheesti innostuis ajatuksesta.
”Minkä kokonen jalka sulla on?” Sonia kysyi.
”38”.
”Mulla on sulle saappaat!” Sonia hihkaisi ja riensi hakemaan omat saappaansa. Sain sujautettua ne jalkaan ja ne sopi lähes täydellisesti. Mun päivän toinen sankari.
”Kiitos, pelastit mun päivän!” kiittelin.
”Ratsastustunnin oikeestaan, mut hyvä et kelpaa.” nainen vinoili mulle takasin.
Mun olisi vietävä saappaat suutarille, mutta nyt mulla oli kiire tunnille.

Kävelylenkin ansiosta Jätkä tuntui hyvätä ja vetreältä heti alkuun. Sillä oli myös menohaluja normaalia enemmän. Liekö maahan satanut ensilumi vaikuttanut senkin mielialaan. Ratsastettiin Joonan kanssa alkuverkat peräkkäin ja välillä vierekkäin ja juteltiin tulevista mestaruuskisoista. Meille oli kehkeytynyt välillemme leikkimielinen sota kilpailuiden suhteen ja keskustelumme koostui kevyestä kenttävittuilusta.
”Noniin höpinät sikseen ja aletaan hommiin”, Jassu huikkasi kentän laidalta. ”Ravailkaa kenttää ympäri, päätyihin ympyrät ja keskittykää myötä- ja vasta-asetuksiin.”
Ei ollut Jätkä enään niin vetreää poikaa, kun yritin asettaa vasten. Jassun mielestä se kaipasi enemmän jumppailua ja mä olin täysin samaa mieltä. Kahdeksikolla Jätkä taisi saada vähän paremmin kiinni ideasta ja tuntui hieman kevyemmältä asettaa ja taivuttaa.

Laukkatyöskentelystä Jassu antoi paljon kehuja, ja huomasin itsekin meidän kehityksen. Sonian saappaat alkoivat pikkuhiljaa hiertämään kantapäissä, jonka vuoksi jalan liikuttaminen ees taas laukka-apuja antaessa tuotti hieman vaikeuksia. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että Jätkä meinasi koko ajan vaihtaa laukan, kun tultiin kahdeksikon toiselle ympyrälle. Hetken aikaa jankattua sieltä kuitenkin löytyi ihan siedettäviä muutaman askeleen vastalaukkapätkiä. Vastalaukka-laukanvaihtotehtävä oli Jätkälle ihan utopiaa, joten muutaman(kymmenen) yrityksen jälkeen totesin, ettei tästä tule tänään yhtään mitään. Olin kuitenkin yleisesti ottaen tyytyväinen tämän päivän tuntiin, joten talutin ruunan hymyissä suin talliin.

//Merkintä 2, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 22.10.2020
kirjoittaja Katya
lähetetty To 22 Loka 2020, 21:26
 
Etsi: HeA+ » Lauantain yleisvakkari
Aihe: 3.10.2020 (HAP #2) Lauantain yleisvakkari
Vastaukset: 2
Luettu: 113

Nitan päiväkirja

22.10. - Nimipäivät

"Hyvää nimipäivää!" kuului puhelimen toisesta päästä. Äiti, isä ja Annu olivat soittaneet WhatsAppin videopuhelun, ja perhe istui kotisohvallaan Äänekoskella.
"No kiitos", naurahdin. Itselleni nimipäivät eivät olleet suuri juttu, mutta äiti jaksoi aina onnitella ja leipoa nimipäivän kunniaksi jotain hyvää. Tai ehkä nimipäivät olivatkin vain hyvä tekosyy leipomiselle.
"Meillä on täällä vastaleivottuja korvapuusteja", sanoi Annu ja käänsi kameran kohti pöydällä olevaa korvapuustikasaa. Melkein tunsin niiden tuoksun nenässäni.
"Ai että, näyttääpä hyvältä", kehuin. Olihan nyt äidin pulla maailman parasta pullaa.

"Mitä sä teet ensi viikolla?" kysyi Annu yhtäkkiä.
"Eeen varmaan mitään ihmeellistä. Miten niin?"
"Majoitatko, jos tulisin käymään Norjassa?" Annu kysyi varovasti. Hymyilin.
"Totta kai!"

Puhelu jatkui hyvin normaaleissa merkeissä. Äiti kyseli, tarvitseeko kotoa pakata jotain mukaan, Annu mietti vaatteita ja kyseli, onko näin pienessä kaupungissa hyviä biletyspaikkoja, isä taas, no, hän haki pullaa ja lasin maitoa ja keskittyi syömiseen.

Puhelun jälkeen katsoin ensi viikon kalenteria. Tiistaina olisi Miriamin kouluvalmennus ja lauantaina halloweenvaellus. Annu oli aiemminkin jaksanut viettää hyvin päivät tallilla, ja olihan hän monesti kiivennyt myös Danten selkään maastoilemaan. Ehkä voisin yllättää hänet ja varata ratsastustunnin jollakin Shelyesin hevosella?



Kävin illalla tallilla liikuttamassa Danten ja tapaamassa talliporukkaa. Aurora ei ollut paikalla, eikä myöskään Ronja. Kaksikko oli todennäköisesti maastossa, jollen aivan väärässä ollut. Sen sijaan Sonia oli jälleen tallilla, ja minusta oli todella mukava nähdä nainen jälleen jaloillaan. Ei hän vieläkään aivan oma itsensä ollut, hieman vaisun oloinen, mutta kuitenkin hän harjasi tyytyväisenä Raffea tulevaa tuntia varten.

Tallin kentällä Jassu piti koulutuntia, joten kävin kysymässä häneltä, jos irtotunnin varaaminen toiselle olisi mahdollista.
"Joo, totta kai!" hän vastasi, ja sovimme, että tulisimme Annun kanssa molemmat keskiviikon aikuisten alkeistunnille, minä lähinnä henkiseksi tueksi.



Illalla, kun pääsin kotiin, kävin tuttuun tapaan suihkussa ja vaihdoin kotivaatteet. Asetuin sängylleni makaamaan ja otin puhelimeni käteeni. 1 uusi viesti.

Miika [19:28]
Hyvää nimipäivää <3


Hymyilin.

------------

Merkintä 20, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 01.10.2020
kirjoittaja Nita
lähetetty To 22 Loka 2020, 17:58
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Nitan päiväkirja
Vastaukset: 27
Luettu: 969

10.10.2020 (HBA #3) Lauantain yleisvakkari

"Ratsasta eteen. Ihan reippaasti. Älä anna sen laiskistua", tuntui olevan päivän teema. Yhdistelmä, jossa Dante oli laiskalla tuulella ja minä puolestani aivan uppoutuneena ajatuksiini, ei ollut paras mahdollinen. Dante jäi mielellään matkustamaan ja laahaamaan jalkojaan maata pitkin, ja jos totta puhutaan, oli tänään sellainen päivä, että olisin todella mielelläni jäänyt Danten selkään matkustamaan yhtä rennosti. Mutta muutaman huomautuksen jälkeen oli aika myös minunkin ottaa ohjia vähän paremmin käteen ja alkaa käyttää apuja napakammin. Huonoa treeniähän se vain Dantelle olisi, jos se ymmärtäisi, että laiskottelu olisi ookoo.

Muutaman kerran ylitimme puomit niin, että jalat kolahtelivat lähes jokaiseen maassa lojuvaan puomiin, mutta hiljalleen askeliin alkoi löytyä myös sitä kaivattua ilmavuutta. Askelia tuntui olevan hieman haastava säätää - mikä oli täysin oma vikani, kun annoin Danten alkutunnista valita tahdin - mutta kilttinä tyttönä se lopulta alkoi pysyä paremmin kuulolla ja liikkua eteenpäin hieman tahdikkaammin. Jopa omaa moottoria alkoi löytyä, kun lähdimme tekemään laukannostoja, mistä olin todella tyytyväinen. Parempaa ratsua en voinut itselleni toivoa.

Tunti eteni ja Dante rentoutui. Se jaksoi aina hetken aikaa kannatella itseään hyvin, mutta ryhti kuitenkin tuntui vaihtelevasti katoavan.
"Älä pyydä siltä liikoja, kun se liikkuu kauniisti niin kehu paljon", Jassu yritti selventää. Norjaan muuttaessani olin jättänyt taakseni myös vakiovalmentajani, jotka olivat erikoistuneet nuorten hevosten koulutukseen. Myös täällä Danten ikä osattiin onneksi huomioida todella hyvin, mutta toisinaan mietin, olisiko paikallaan satunnaisesti käydä myös muiden valmentajien luona hakemassa neuvoja Danten kanssa työskentelyyn.
"Niiitaaa, ajatusta siihen ratsastamiseen", Jassu joutui huomauttamaan, kun ylitimme laukkapuomit jälleen turhan letkeästi.

Loppukäynnit sujuivatkin aivan toisenlaisissa ajatuksissa. Illalla minulla olisi treffit, ja ajatus tuntui samaan aikaan jännittävältä ja ihanalta. Mitähän tästä illasta tulisikaan!

---------

Merkintä 19, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 01.10.2020
kirjoittaja Nita
lähetetty To 22 Loka 2020, 17:09
 
Etsi: >heB—heA » Lauantain yleisvakkari
Aihe: 10.10.2020 (HBA #3) Lauantain yleisvakkari
Vastaukset: 4
Luettu: 145

24.10. Ensilumen maasto

Oli lauantai. Edellinen ilta oli mennyt yksin viltin alla siemaillessa viiniä ja katsoessa hömppäelokuvaa. Annoin itselleni luvan nukkua tänään hieman pidempään ja lähteä tallille vasta, kun olisin kunnolla herännyt.

Niinpä nukuin kuin tukki ja heräsin vasta aamupäivällä, kun puhelimeni ilmoitti uudesta viestistä.
"Lunta! Kuka lähtee nyt aamupäivällä mukaan maastoon?" Nousin ylös sängystäni ja katsoin ikkunasta ulos. Totta, talvi oli tullut Norjaan yhdessä yössä, ja lunta satoi vieläkin lisää.
"Hep! 👋" vastasin Auroran WhatsApp-viestiin. Ehkä sittenkin voisin pukea päälleni hieman ripeämmin ja lähteä jo ajoissa tallille?

Laitoin tallivaatteet ylleni, pesin hampaani ja nappasin aamupalaleipäni mukaan. Söin sitä auton ratissa samalla kun ajoin kohti Shelyesiä. Tienpinta oli liukas, ja olin todella tyytyväinen, että olin saanut vaihdettua talvirenkaat alkuviikosta. Välillä mietin, olisiko pitänyt myydä auto ja käyttää nekin rahat hevoseen, mutta olihan se kätevä tapa matkustaa - varsinkin jos yhtään pidemmälle halusi lähteä.

Ajoin autolla Auroran ohi, joka pyöräili tietä pitkin tallille. Jäin parkkipaikalle odottamaan, että nainen pääsisi myös paikalle. Pian tuttu sinihiuksinen nainen ilmestyi näköpiiriini.
"Mooi", tervehdin naista jo kaukaa. Hän polki viereeni ja laski jalan maahan.
"Moi! Aivan ihana keli!" hän hihkaisi hymyillen posket hieman punertavana pakkasesta.
"No on! Toivottavasti lumi pysyisi nyt edes hetken aikaa maassa", sanoin naurahtaen ja muistellen Suomen syksyjä, kuinka loskakelit jatkuivat toisinaan jouluun saakka.
"Niinpä. Ronjakin on hyvin valmistautunut tulevaan talveen. Tai ainakin sen karvan määrä on ihan mahdoton!" Aurora naurahti. Totta, mitä ponia olin nähnyt, oli se muuttunut syksyn aikana käveleväksi kasaksi karvaa. Varsin suloiseksi sellaiseksi. Myös Dante oli alkanut kasvattaa itselleen paksumpaa karvaa kuin aiempina talvina, ja ainakin tähän aikaan vuodesta se tuntui vielä viihtyvän viilenevissä keleissä.

Lähdimme Auroran kanssa laittamaan ratsujamme kuntoon. Jassu oli jättänyt Danten pyynnöstäni aamulla sisälle, ja siellä se odotti jo malttamattomana ulkoilua.

----------

Merkintä 18, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 01.10.2020
kirjoittaja Nita
lähetetty To 22 Loka 2020, 16:50
 
Etsi: Ratsastustunnit 2020
Aihe: 24.10. Ensilumen maasto
Vastaukset: 8
Luettu: 424

# Tallikirja 2017 -->

Mä kävelin odottavalla mielellä ilmoitustaululle katsomaan kenellä mä menisin tänään tunnilla. Hevosjako paperia tutki jo Elisa, joka ratsasti samalla tunnilla kanssani.

”Hej, kellä sä meet?”
”Hej, Dimonalla. Sulla on näköjään Venni” Elisa vastasi ja nuoremman äänestä kuuli että toinen oli hieman säikähtänyt mun tuloa.
”Oi, kiva. Pääsee treenaamaan kisoja ajatellen” sanoin samalla kun laskin katseeni paperista ja käänsin sen kohti Elisaa.
”Saanko mä auttaa sua Dimonan hoitamisessa?” kysyin toiselta.
”Joo! Alotetaanko vaikka siitä että käytäisiin hakemassa sen varusteet?”

Saatuamme Dimonan varusteet tamman karsinan eteen harjasimme Elisan kanssa yhdessä tuumin Dimonan ja juttelimme samalla tulevasta tunnista ja sen odotuksista ja tulevista kisoista. Lopulta Feitli oli valmis ja Catun johdattamana Elisa ja muutama muu tuntilainen lähtivät taluttamaan ratsujaan maneesiin ja itse kävelin porukan edessä odottaen että pääsimme maneesiin ja sain kävellä Vennin luokse ja mitata tamman jalustimet sopivaksi itselleni, ennen kuin tamman edellinen ratsastaja auttoi minut tamman selkään ja pääsin painamaan pohkeeni vuonohevosen kylkiin ja siirtämään sen pitkin ohjin käyntiin.

Janni laski puomeja alemmaksi estetolpissa niin että esteet jäivät lopuksi ristikoiksi. Olin kuullut joidenkin supattavan jotain Jannista ja jostain Joonasta ja joistain bryllupeista. Kaikki olivat olleet kuitenkin jotenkin tosi innostuneita niin kai se on joku hyvä juttu? Muutenkin kaikki on ollut jotenkin tosi iloisia, vaikka tallilla on tapahtunut kaikkia tyhmiäkin juttuja. Kuitenkin ajatukseni keskeytti Jannin ohjeistus kerätä ohjat käteen ja alkaa verryttelemään ratsuja.

Venni oli tosi reippaalla päällä, mutta se oli kuitenkin tehnyt jo yhden tunnin joten sen kanssa oli helppoa verkata, vaikka se vissiin keräsi vähän kierroksia esteistä, joita maneesin hiekalla oli kasattuna. Mulla oli välillä tosi hankalaa saada Venniä hidastamaan sen askellusta, mutta Jannin ohjeiden avulla mä sain sen hidastamaan lopulta ja pian Janni kertoikin mistä aloitettiin hypyt.

Venni lähti ensimmäiselle lähestymiselle hyvin, mutta jostain syystä se löi jarrut pohjaan just ennen estettä ja mä tömähdin sen kaulalle.
”Okei, ota Linnea uudestaan. Nyt vain muista pitää jalat paremmin kiinni sen kyljissä. Ja jos haluat, niin pyydä sitä vaikka vähän vielä eteenpäin kun ootte lähestymässä estettä” Jannin ohjeet kuuluivat katsomosta. Seuraava kierros meni paljon paremmin ja nyt Venni ”hyppäsi” pienen ristikon ylitse ja saimme samalla jatkettua laukassa eteenpäin. Tehtävä otettiin vielä pariin kertaan, ennen kuin Janni kävi nostamassa esteitä vähän ja nyt hypättiin ensin sama ristikko ja sitten sen jälkeen käännyttiin vähän oikealle ja sitten hypättiin vielä yksi pieni pysty.

Uutta tehtävää Venni hyppäsi paljon paremmin, ja mäkin olin jotenkin paremmin hereillä. Lopulta me saatiin hypätä pieni rata, ennen kuin Janni alkoi antamaan loppukommentteja.
”Teillä alkoi mennä Linnea paljon paremmin loppua kohden. Muistat vain pitää jalat kiinni kun lähestyt estettä niin sillä tavalla saat tuettua Venniä paljon paremmin hypyissä”.

Lopulta me laskeuduttiin alas satuloista ja mä nostin Vennin jalustimet ylös ja löysäsin vähän sen satulavyötä, ennen kuin odotimme että Christian oli tuonut viimeisen tunnin ratsastajat maneesiin ja me lähdimme Jannin perässä kohti tallia. Elisa puolestaan auttoi minua hoitamaan Vennin pois ja me juteltiin samalla tunnista, ja siitä miten se oli mennyt. Lopulta Vennikin oli yöpuulla ja me lähdettiin Elisan kanssa palauttamaan tamman varusteita paikoilleen ennen kuin meitä alettiinkin jo hoputella kotiin.

#OTsuoritus / #Tarinatempaus2020 / Merkintä 7 / 01.10.2020
kirjoittaja Linnea
lähetetty To 22 Loka 2020, 15:48
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

10.10.2020 (HBA #3) Lauantain yleisvakkari

Mulla ei ollut ensimmäisen lauantaivakiotuntini suhteen yhtään minkäänlaisia odotuksia. Figaro olisi joko aivan järkyttävä ratsastettava niin kuin aiemminkin, tai sitten se yllättäisi minut, Jassun ja koko Lofootit olemalla yhtäkkiä ihmeparantumisen kokenut, maailman hienoin poni. Sellainen, jonka takia olin sen ostanutkin.

Itse asiassa olin ollut tuntilistaa tiiratessani jopa hieman pettynyt. Olin sanonut Jassulle, että se voisi kyllä laittaa muille muitakin hevosia. Silloin olin jopa toivonut, että se olisi laittanut mulle jonkun muun hevosen. Vaikka Aagen, josta se yksi pieni tuntilaistyttö oli tallin käytävällä eräänä päivänä parkaissut, että ei ikimaailmassa halunnut ratsastaa sillä. Olin kuunnellut sen kovaäänistä vaikerrusta Figaron karsinassa ja miettinyt, että mä olisin voinut vaihtaa sen kanssa hevosia päikseen koska tahansa.

Niin paljon kuin mä pelkäsinkin, ettei Figaron käytökselle löytyisi mitään terveydellistä syytä, kalvoi mua alkukäynneistä alkaen huono omatuntokin. Mitä, jos sillä olisi joku parantumaton vamma? Mitä, jos se olikin vain ihan järkyttävän kipeä koko ajan, ja täällä mä tyytyväisenä keikuin sen selässä odottelemassa puomitunnin alkua? Jos mä rikkoisin sitä vain enemmän? Hitto, että mä olin huono hevosenomistaja.

No, Figarokaan ei yllättänyt. Se kulki nätisti muodossa niin kuin sillä oli tapana ja kuulemma astui takajaloillaankin, mutta ei esittänyt varmasti osaamiaan lisäyksiä missään askellajissa. Se puksutti menemään tasaista mummokäyntiä, mummoravia ja jopa mummolaukkaa, vaikka kuinka ratsastin. Se oli kuin auto, jossa ei ollut vaihteita. Alamäkeen Figarokin olisi ehkä kiihdyttänyt.

Kun askeleen lyhennyksissä poni rikkoi jatkuvasti hitaampaan askellajiin, mä olin vähällä menettää malttini ihan toden teolla -- ja jos se oli mulle erittäin harvinaista muutenkin, niin hevosten kanssa vielä sitäkin harvinaisempaa. Mun teki mieli sen pikkutytön tapaan paiskata kypärä maahan ja todeta, että mä en ratsastaisi enää ikinä, vaikka Jassukin koetti parhaansa mukaan toitottaa, että mun ratsastuksessa ei varsinaisesti ollut mitään vikaa. Harvoin syy oli ponissa, mutta tällä kertaa se oli niin. En mä voinut Jassulta vaatia, että se olisi kertonut, mikä Figaroa vaivasi, kun siihen ei pystynyt Miriam Meisfjordkaan. Purin hammasta.

Loppukäynneissä rautiaan ponin selässä istui hikinen, pettynyt ja äkäinen Ella-Amalie, joka toivoi todella, että vastaus löytyisi Birgit Gundersenilta.

Merkintä 11, #tarinatempaus2020, 2.10.2020
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty To 22 Loka 2020, 14:44
 
Etsi: >heB—heA » Lauantain yleisvakkari
Aihe: 10.10.2020 (HBA #3) Lauantain yleisvakkari
Vastaukset: 4
Luettu: 145

Joonan päiväkirja

Kaksitoista tuntia
21.10.2020 - #janna

Perustuu Jannin ja Sonian tarinoihin Sirpaleet sekä Takaisin tallille


Kello oli vasta vähän yli seitsemän aamulla, kun olimme jo Jannin kanssa huhuilemassa Jassua tallin tyhjillä käytävillä. Jannilla oli tänään vapaapäivä ja minun sairaslomani sen kuin jatkui edelleen, joten tämä keskiviikko piti aloittaa jo aikaisin saadaksemme kaiken tälle päivälle suunnitellun ohjelman purkkiin iltaan mennessä.

"Onko täällä ketään?" huikkasin astuessani tallin ovesta sisään Janni ja labradorinnoutaja Hugo vanavedessäni, "Jassuuu?"

"Täällä", kuului vaimea vastaus jostain päin tallia, "Rehuhuoneessa!"

Kohta nainen ilmestyikin esiin rehukärryjä työntäen. Vaalea koira juoksi innoissaan sitä vastaan ja melkein työnsi naisen kumoon törmätessään siihen turhan kovalla voimalla.

"Jaahas, sieltäkö se mun lemppari hoitolapsi tulikin", se naurahti ja kumartui rapsuttamaan koiraa, joka kiehnäsi naisen jaloissa ja heilutti häntäänsä niin riemuissaan, että koko sen ruumis heilui mukana. "Sun uus leikkikaveri on vielä sisällä nukkumassa."

"Pärjäätköhän sä ihan varmasti sen kaksikon kans?"

"Hugosta ja Lennistä on niin paljon seuraa toisilleen, että niistä ei paljoa vaivaa ole", Jassu vastasi kysymykseeni. "Sitä paitsi onhan Hugo jo tottunut tallikoira. Kiva vaan, että pysyn edes jotenkin auttamaan muutossa."

"Selviättekö te varmasti kahdestaan, kun Joonalla on tuo selkä rikki?" se vielä jatkoi osoittaen sanansa enemmän Jannille, kuin minulle.

"Kyllä mä ehdotin, että kysytään Petteriä apuun mutta...", Janni tuhahti ja tökkäsi mua kyynärpäällään kylkeen, luoden samalla merkitsevän katseen Jassuun.

"Miehet. Joo, ymmärrän", se nauroi päätään puistellen ja nakkeli samalla rehuja nälkäisten hevosten ruokakuppeihin. "No mutta soittakaa jos tarviitte sittenkin apua, eiköhän Sven tai Chrisukin tule avuksi, jos oikein kauniisti pyytää."

Naiset jatkoivat jutteluaan alkuun päästyään ja Janni ryhtyi vielä auttamaan hevosten loimituksessakin, joten mä tallustelin taukohuoneen portaat ylös ja keitin kahvit saadakseni itseni kunnolla hereille. Ei meillä kovin kiire ollut, kun pakunvuokrausfirmakin aukeaisi vasta kahdeksalta. Kahvin juomisen lomassa nappasin naamaan muutaman tulehduskipulääkkeen selvitäkseni päivän askareista. Aluksi syömäni kolmiolääkkeet olin onneksi pystynyt jo jättämään pois kuvioista muutamaa päivää aikaisemmin, joten autoa sain jälleen ajaa.



"Hei meidän pitää nyt kyllä lähtä että ehditään vuokraamaan se paku", ilmoitin naisille kävellessäni taukohuoneen portaat takaisin alas kellon ollessa pian jo kahdeksan. Kaksikko ilmestyi juuri tallin pesukarsinan viereisestä ovesta sisään saatuaan vietyä viimeisetkin karvakorvat tarhailemaan.

"No sehän sattui sopivasti, kiitos avusta Janni", Jassu hymyili työparilleen ja halasi sitä nopeasti.

"Eipä kestä. Heippa Hugo, yritähän sit käyttäytyä kunnolla", Janni hymyili takaisin ja rapsutti koiraansa vielä hyvästiksi.

"Noniin aletaas lähtä", yritin hoputtaa naista ja lopulta sain melkein raahata sen tallista ulos ja autoon sen jäätyä taas suusta kiinni Jassun kanssa. "Se pakunvuokrausfirma aukeaa kolmen minuutin päästä."


***


"Voi helvetti... Tietty just meille piti sattua tää rikkinäinen auto", kirosin yrittäessäni saada valkoisen, jo suhteellisen paljon elämää nähneen valkoisen pakettiauton sivuovea auki Jannin kodin edustalla. "Ihan kuin tää muuttaminen ei jo valmiiksi ois niin ihanaa puuhaa."

"Noniin…" Janni yritti rauhoitella ja nappasi käsivarrastani kiinni vetäen minut kauemmas pakettiautosta. "Mennään nyt vaan sisälle ja pakataan loput tavarat, mietitään myöhemmin mitä tuon oven kanssa tehdään."

"Just joo", tuhahdin närkästyneenä, mutta päädyin sitten kuitenkin lopulta jättämään sivuoven rauhaan ja kävelin Jannin perässä sisään kerrostalon portaikkoon ja muutaman kerroksen ylöspäin sen asunnon ovelle. Se avasi oven avaimiaan kilistellen ja leväytti asunnossa vallitsevan muuttokaaoksen silmiemme eteen. Joka paikka oli täynnä ruskeita pahvilaatikoita ja jätesäkkejä, ja lattialla lojui kerroksittain ylimääräistä sanomalehtiä ja kuplamuovia. Sillä hetkellä kaaos rajoittui sentään vain siihen asuntoon, mutta kohta se valtaisi myös meidän kotimme. Perfektionismiin taipuvaisena luonteena mua alkoi vähän ahdistamaan se kaaos, kuten ilmeisesti myös Jannia, joten sanaakaan sanomatta marssimme molemmat ensimmäisen huonekalun luokse ja ryhdyimme kantamaan sitä ulos asunnosta. Mitä pikemmin olisimme valmiita, sen parempi.

Se hemmetin sivuovi ei vaan suostunut aukeamaan, ei sitten millään. Ei vaikka miten nätisti tai rajusti yritti sitä saada aukeamaan, joten lopulta me luovutettiin (tai minä luovutin, Janni luovutti jo kahden minuutin päästä) ja rahdattiin pakettiauto ensimmäisen kerran täyteen tavaraa. Sen ollessa lattiasta kattoon asti täyteen tungettu Janni lähti hakemaan vielä huonekasvin kaveriksemme etupenkin puolelle, sillä välin mä kiipesin kuskin paikalle ja käynnistin auton. Yritin saada sen radion viritettyä jollekin järkevälle taajuudelle, mutta kun en saanut kuulumaan muuta kuin korvia raastavaa rätinää suljin sen turhautuneena.

"Nonni, sit mennään!" Janni huikkasi iloisesti kiivettyään auton kyytiin peikonlehti sylissään ja pamautettuaan oven perässään kiinni, "Let’s get this shit done."

"Shit. Sitä tää todellakin on", mutisin iskiessäni ykkösen silmään ja painaessani kaasua saadakseni auton liikkeelle. Janni laski kätensä mun vaihdekepin ympäri puristuneen käden päälle ja silitti sitä rauhassa. Mä olin niin onnellinen, että Janni oli just silloin just siinä. Muuttaminen oli mun mielestä erittäin syvältä, mutta sen naisen takia mä tekisin mitä vain. Varsinkin silloin, kun kyseessä oli meidän virallinen yhteenmuutto.


***


"Mä en muuta enää ikinä", mutisin kellon ollessa jo ties miten paljon, kun raahasin viimeistä laatikkoa autosta sisälle, "En ikinä."

"No äläs nyt, mähän tässä oon muuttamassa etkä sinä", Janni naurahti ja laski kantamansa mustan jätesäkin olohuoneen nurkkaan.

"Totta", murahdin. "No sitä suuremmalla syyllä mä en muuta enää ikinä, ainakaan ilman sua."

"Sä oot niin ihana", mustahiuksinen nainen hymyili ja pyyhkäisi korkealta ponnariltaan irronneet hiuksensa pois naamalta.

"Tää on nyt meidän koti", totesin sille ja laskettuani laatikon lattialle otin naisen syleilyyni ja silitin sen pehmeitä hiuksia. "Ei mun, vaan meidän."

"Pitää alkaa purkamaan nää tavarat", Janni huokaisi lopulta ja mä päästin siitä irti, vaikka olisin voinut jäädä siihen syleilyyn vaikka koko loppupäiväksi, "Mä alotan vaikka tästä laatikosta."


***


Me käytiin palauttamassa paku ja hakemassa meille muuttopitsat, mitkä me oltiin niin ansaittu. Mä peittelin Jannin viltillä sen nukahdettua ruokalevolle ja kaivoin keittiön kaapista esiin pikaliimapurkin. Pitikin mennä rikkomaan se posliininorsu, jonka Janni oli aikoinaan saanut äidiltään tuliaiseksi Intian reissultaan. Janni oli vakuutellut, että se ei oikeastaan edes tykännyt siitä, mutta mä olin varma, että sillä oli jotain tunnearvoakin, koska joskushan se norsu oli rahdattu Suomesta tännekin. Niinpä mä istahdin pöydän ääreen norsun palasten ja pikaliimapurkin kanssa ja aloin kasaamaan norsua takaisin kokoon.

Vartin päästä mä olin jo valmis, ja norsu lähes uudenveroinen. Se oli onneksi särkynyt suhteellisen suuriksi paloiksi, joten olin vain muutaman hiljaisen kirosanan siivittämänä saanut lopulta pääteltyä palojen paikan ja norsun kasaan. Ihan söpö siitä tuli, kärsästä puuttui pieni pala mutta mä en antanut sen haitata. Eikö se ajatus ollut tärkein? Mä laskin norsun käsistäni keittiön pöydälle ja hiippailin makuuhuoneen puolelle vaihtamaan vaatteeni. Janni nukkui edelleen, joten mä ehtisin ihan hyvin hakemaan Hugon vielä kotiin kihlattuni levätessä rankan päivän jälkeen. Mä naputtelin sille viestin whatsappiin, että se ei ihmettelisi minne olin kadonnut.


***


"Kato moro, mitä äijä", Steen morotti pysäköityäni Volvoni tallin parkkipaikalle ja noustuani uupuneena sen kyydistä. "Rankka päivä takana?"

"Muuttohommia aamusta asti", hymähdin ja tervehdin miestä nyrkin kopautuksella, "Janni muutti mun luokse asumaan."

"Mä kuulinkin jo Sonialta teidän kihlautumisesta. Mun piti soittaa ja onnitella, mutta unohdin sen ihan kokonaan kiireiden takia, joten onnea nyt molemmille! Hieno homma, hieno homma..."

"Kiitos kiitos", hymyilin miehelle, joka ahersi polvillaan Sonian puhkottujen renkaiden parissa, "Mä oon itseasiassa vähän miettinyt, että jos sä alkaisit mun bestmaniksi? Petterin kans?"

"Eikä! No todellakin alan!" se virnisti ja nosti katseensa Mazdan renkaista, "Vitsi mikä kunnia. Mä en oo koskaan ollut bestman."

"Loistavaa, en mäkään", mä virnuilin takaisin, "Kerta se kai on ensimmäinenkin. Pitää vielä puhua Petterille, mutta eiköhän sekin suostu."

"No varmasti."

"Miten se Sonia jakselee?" kysyin huolestuneena vilkaistessani puukolla viillettyä rengasta, jonka Steen juuri nosti pois paikaltaan. "Se ei ollut kovin hyvävointinen sunnuntaina."

"Paremmin, se on itseasiassa tuolla tallissa nyt. Kiitos vielä kun huolehdit siitä ja toit sen silloin kotiin, se oli ihan sumussa pari seuraavaa päivää", mies totesi kiitollisena. Sille Sonia oli kaikki kaikessa. Ja ymmärsinhän mä, että miksi.

"Eipä kestä. Ja hyvä kuulla, mä meenkin tästä omin silmin kattomaan missä se viilettää. Koita selvitä niiden renkaiden kans", virnistin ja suuntasin askeleeni parkkipaikalta kohti tallirakennuksia.



Tallipihalla vastaan tuli Matias, jonka oli tarkoitus liikuttaa Theo tänään ratsain.

"Theoa treeniin hakemassa?"

"Joo", se virnisti ja heilautti ruunan riimunnarua kädessään. "Tuu kattomaan?"

"Ehdottomasti. Mä voisin laittaa vaikka muutaman puominkin teidän ylitettäväksi", ehdotin hetken mielijohteesta ja nuoren miehen silmiin syttyi innostunut kiilto.

"Tiiätkö muuten, että missä Sonia on? Steenin mukaan sen pitäisi olla täällä jossain."

"Isossa tallissa se oli ainakin vielä äsken", Matias totesi ja jatkoi sitten matkaansa Theon tarhaa kohti, hieman äskeistä reippaammin askelin ja mä hymyilin sen menoa katsellessani. Se oli ihan samanlainen kuin minä olin itse ollut nuorempana. Mä kaivoin mun puhelimen taskusta ja laitoin Jannille uudelleen viestiä, että se tietäisi mulla menevänkin koiranhakureissulla kauemmin kuin ajattelin.



Matkalla Soniaa etsimään vastaan tuli vielä Nita, joka myös lähti innoissaan mukaan kuullessaan Sonian olevan jossain päin tallia. Lopulta se löytyi taukohuoneesta kahvia keittämästä, enkä mä voinut olla hymyilemättä nähdessäni sen. Meidät huomatessaan se pomppasi äkkiä pystyyn tuolistaan ja se antoi mulle erittäin lämpimän halauksen.

"Ihana nähdä sut pirteämpänä", totesin sille sen irroitettua otteensa. "Mä olin, ja oon oikeasti huolissani susta."

Se hymyili anteeksipyytävän näköisesti ja mä kiiruhdin halaamaan sitä vielä uudestaan.

"Ihana nähdä sua tallilla taas!" Nita henkäisi Sonian halattua myös ystäväänsä.

Se selosti Nitalle jotain viesteistä ja sen jälkeen kiitteli mua vielä siitä, että olin vienyt sen kotiinsa sunnuntaina. Eihän sen todellakaan olisi mua tarvinnut kiitellä. Tärkeintä oli, että se oli turvassa ja kunnossa ja tiesi, että sen ei tarvitsisi asian kanssa olla yksin. Se lähti pian tallipihaa ja maneesia kohti kahvikuppinsa kanssa, sekin olisi kuulemma menossa katsomaan Matiaksen treenejä, ja sehän sopi mulle. Ehkä se voisi kantaa puomit mun puolesta paikalleen. Tämänpäiväinen muuttolaatikoiden ja huonekalujen roudaaminen oli ollut ehkä hieman turhan suuri pala välilevyn pullistumasta toipumassa olevalle selälleni ja sitä särki jälleen erittäin kipeästi särkylääkkeiden vaikutuksen alkaessa loppumaan.


***


Matias ja Sonia olivat jo maneesissa mun saapuessa paikalle oman kahvikuppini kanssa. Ne näyttivät jokseenkin jännittyneiltä, mutta pistin sen vain kylmyyden piikkiin. Kyllä mäkin näyttäisin kohta erittäin jännittyneeltä hengaillessani kylmässä maneesissa liian vähissä vaatteissa, koska tähän mä en ollut varautunut. Mä pyysin Soniaa laittamaan muutamia puomeja maneesin yksityisratsukoille varatulle puolikkaalle ja nuori nainen kantoi ne mielellään mun osoittamille paikoille sillä aikaa, kun Matias käveli alkukäyntejä Theon kanssa. Mä katselin niiden menoa ja totesin, että musta ruuna alkoi todellakin olla klippauksen tarpeessa. Ehkä mä ensi viikolla voisin varovaisesti kokeilla, mitä mun selkä siitä tuumaisi. Jos Janni vain antaisi luvan. Luultavasti ei. Se oli kauhean huolissaan mun selän kuntoutumisesta, ja kyllähän mä sen ymmärsin. Se oli itse aikanaan murtanut omansa muutamasta kohdasta ratsastusonnettomuudessa, eikä se koskaan palautunut ihan täysin ennalleen.


Alkuverkkojen jälkeen Matias pysäytti Theon katsomon eteen, mun ja Sonian kohdalle ja nakkasi Theon villaloimen meille.

"…ettette ihan palellu sinne katsomoon", se virnisti ja nosti laukan meidän kääriytyessä loimeen.

Pojalla ei kyllä takuulla tullut kylmä Theon selässä, sen verran näytti suurella ruunallani olevan menohaluja. Theo oli aivan innoissaan puomeista ja Matiaksella oli kova työ saada hevonen pysymään pöksyissään edes sileällä. Pikkuhiljaa meno alkoi kuitenkin näyttää järkevämmältä ja välikäyntien jälkeen annoin Matiakselle luvan alkaa ylittää puomeja ensin ravissa, sitten laukassa ja siitäkös vasta riemu repesi.

"Istu vielä tiiviimmin", ohjeisin turhautuneen oloista ratsastajaa sen siirryttyä hetkeksi käyntiin. "Älä anna sen repiä sua irti satulasta."

Matias huokaisi syvään ja siirsi hevosen takaisin harjoitusraviin.

"Ne vatsalihakset kunnolla käyttöön, tunne niiden polte!" huikkasin sille sen lähestyessä neljää pääty-ympyrällä olevaa puomia. "Älä jää kuitenkaan liikaa pitämään Theoa tai se vetää siitä herneet nenäänsä, ja syvälle."

"Kokemusta on", lisäsin vielä perään ja sain vieressäni istuvan Sonian purskahtamaan nauruun. Olin näkevinäni jonkin hymyn kaltaisen myös Matiaksen kasvoilla sen ratsastaessa Theon puomien ylitse. Tämä kerta meni jo paremmin, Theo malttoi paremmin ja Matias sai istuntansa pidettyä tiiviimpänä kuitenkaan puristamatta.


"Hyvä, tuohon on hyvä lopetella", totesin Matiakselle mustan ruunan suorittaessa viimeisen laukkapuomitehtävän erittäinkin hyvin ei-niin-hyvään alkutilanteeseen nähden. Se siirsi ruunan raviin ja antoi sille enemmän ohjaa eteen-alas -tyyppisiä loppuverryttelyjä varten. Sonia hilpaisi katsomon puolelta maneesin hiekalle ja ryhtyi kantamaan puomeja takaisin paikoilleen.

"Onko sulla mitä suunnitelmissa perjantaina?" kysäisin Matiakselta sen siirrettyä Theon käyntiin ja sitten pysähdyksiin. Se hyppäsi ruunan selästä alas ja alkoi sitten nostamaan jalustimia Sonian kantaessa vielä viimeisetkin puomit paikoilleen.

"Ei ihmeempiä."

"Huvittaisko sua hypätä Theolla?"

"Mikä ettei", se virnisti hetken mietittyään ja nakkasi sitten Theon loimen sen selkään.

"Mä voisin pitää valmennuksen sulle ja muutamalle muulle innokkaalle ratsukoille", myhäilin nähdessäni pojan yllättyneen ilmeen. Se ei varmaan ollut uskonut pääsevänsä hyppäämään Theolla.

"Mä voin tulla kantamaan puomeja!" Sonia huikkasi kävellessään luoksemme, "Koska tuo selkä tuskin kokee ihmeparantumista."

"No eipä kyllä", hymähdin selän vihloessa kipeästi. "Ens viikolla ois se halloweenvaellus, saa nähdä mitä siitäkin tulee."

"Ai sä aiot kuitenkin osallistua siihen?" Sonia kysyi hieman yllättyneenä. "Ethän sä vielä sais ratsastaa?"

"Joo en, mutta sitä mä en jätä väliin mistään hinnasta. Oon vaikka sit kävelemättä viikon sen jälkeen."

Sonia nyökkäsi ja hymyili hieman levottomasti meidän lähtiessä maneeista. Se meni oritalliin, auttamaan Matiasta Theon purkamisessa ja mä koputtelemaan Shelyesin päärakennuksen oveen, missä Jassu asusteli. Oli aika hakea Hugo hoidosta lähes kaksitoista tuntia sen sinne viemisen jälkeen ja lähteä kotiin.


***


"Olipahan päivä", mä huokaisin sulkiessani kodin ulko-oven minun ja Hugon perässä. Koira heilutti häntäänsä ja riisuttuani siltä valjaat päältä se lähti innoissaan tutkimaan kotia, mikä oli täynnä pahvilaatikoita ja jätesäkkejä.

"No sieltähän te mun rakkaat tulitte, mulla oli jo ikävä", Janni hymyili ja kiiruhti halaamaan. "Tervetuloa kotiin."

Musta ei ollut koskaan tuntunut yhtä hyvältä tulla kotiin.

_________________________
Merkintä 19, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 1.10.2020
kirjoittaja Joona
lähetetty To 22 Loka 2020, 02:30
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Joonan päiväkirja
Vastaukset: 7
Luettu: 596

Ronjas dagbok

16 – Nyt
22. lokakuuta 2020

#aureen

Istuin Ronjan vieressä Vestre Nøkkvatnetin rannalla kiven päällä. Ronja hamusi milloin minua ja milloin rannassa kasvavaa ruohikkoa. Se oli juonut järvestä, kun pääsimme ylös asti. Maastoreitiltä poikkeava polku oli ollut ihan hyvässä kunnossa, mutta ennusteet lupasivat pakkasta viikonlopulle. Yöpakkaset olivat saaneet maan kuihtumaan ja lehdet olivat enenevässä määrin tippuneet. Pian ei kiipeiltäisi enää vuorten huipuilla kulkevia polkuja, mutta toivottavasti hevosten jalkoja voisi jumpata lumihangessa. Edes vähän kauempana merenrannasta vuorten rinteillä.

Järveä ihaillessani ajatukseni harhailivat Steeniin. Miksi olin niin nössö, etten ollut kirjoittanut hänelle viestiä? Sen lähettäminen muuttui päivä päivältä kiusallisemmaksi. Nuorukaisen katse ja suklaanruskeat silmät eivät olleet haihtuneet mielestäni, vaikka emme olleet tavanneet yli viikkoon. Näin Sonian hymyssä samoja piirteitä, mutta nainen ei ollut ollut kovin hymyilevällä tuulella, ja nyt hän oli ollut monta päivää pois tallilta. Steenin luona. Sillä en ollut viime päivinä kehdannut häiritä, ainakin pidin sitä hyvänä tekosyynä. Mutta nyt Sonia oli käynyt taas tallilla.

Nyt Steen varmaan ehtisi viestitellä.

Nyt laittaisin hänelle viestiä.
Du [17:25]
Hei! Beklager når jeg ikke har skrevet noe. Hvordan har du det?


Huh, nyt se oli kirjoitettu! Nyt Steenillä oli mun numero. Nyt kaikki ei olisi vain minusta kiinni. Nousin ylös, laitoin puhelimen takin taskuun ja vedin vetoketjun kiinni. Kiivetessä oli tullut lämmin, pidinhän villapaitaa myös tuulitakin alla. Nyt olimme kuitenkin huilanneet tarpeeksi, ja lähtisimme kotia kohti. Alamäessä vauhti oli olematon, ja lokakuinen tuuli kylmäsi.

Jossain vaiheessa puhelin piippasi, mutta ehdin katsoa sitä vasta kun pääsimme takaisin leveämmälle maastoreitille.
Steen [17:32]
Hej, alt bra! Sonia er bedre. Jeg arbeider :) Du?


Hymy nousi kasvoilleni. Lähetin varovasti järven rannasta ottamani kuvan, ja kirjoitin, että olin vuorilla Ronjan kanssa.
Steen [17:35]
Vakker! Jeg jobber til sju, vil du gjøre noe da? :)


Uu! Oikein punastuin, kun luin viestin. Mietin, mitä vastaisin. Mitä ehdottaisin? Kävely olisi toki aika varma. Strandasta oli helppoa ainakin lähteä Kongstindanille, sitä pystyisi kävellä niin pitkälle kuin huvittaa, ja tulla samaa reittiä takaisin. Sehän voisi olla hyvä. Ehtisin varmasti seiskan jälkeen StorFitin eteen, jos nyt otettaisiin vähän laukkaa ja ravia hyvällä maastopolulla ennen loppukäyntejä, ja käväisisin vain kotona ehostautumassa.
Du [17:40]
La oss gå en tur? Ser du litt over sju der?


Sen kirjoitettuani laitoin vauhtia poniini, ja se laukkasi innoissaan, oltiinhan kotiin päin menossa. Hymyilin onnesta – oli ihanaa, kun oli oma poni, jonka kanssa kiitää pitkin metsiä, ja oli erityisen ihanaa nähdä Steen ihan kohta. Ihan tuota pikaa.

» Steenin tarina illasta

Merkintä 17, #Tarinatempaus2020
kirjoittaja Aurora
lähetetty To 22 Loka 2020, 00:18
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Ronjas dagbok
Vastaukset: 31
Luettu: 960

10.10.2020 (HBA #3) Lauantain yleisvakkari

Olimme tulleet Nitan kanssa eilen todella myöhään takaisin tallille, ja tänään olikin mennyt hetki kammeta itsensä ylös sängystä ja herätä siihen todellisuuteen, että nyt oli taas päivä ja aurinko paistaa ja velvollisuudet kutsuu. Eilen illalla olimme uppoutuneet taianomaiseen hetkeen meren rannalla revontulien loisteen alla, ja kaiken lisäksi Nitan vaaleanpunaisiin pilvilinnoihin hänen kertoessaan Miikasta. Olin onnellinen ystäväni puolesta, mutta ymmärsin hänen vaikeat tunnelmat, sillä mies kuulemma palaisi pian Suomeen ystäväporukkansa kanssa. Mutta ehkä se ei olisi heidän tarinansa loppu, ainakin toivoin niin.

Tapasin Nitan kanssa jälleen tallilla lauantaivakkarin merkeissä. Myös Luna osallistui Lola-hevosellaan tunnille, ja olimme iloisesti jutellen harjanneet ja varustaneet ratsumme pihattotallissa. Luna oli mukava, puhelias tyttö, ja näin häntä usein tallilla. Moni muu oli jäänyt tuntemattomaksi, sillä liikuin niin harvoin päätallissa.

Edellinen tunti oli loppumassa kentällä, kun talutin Ronjan tallin pihaan. Siellä oli jokin hämminki päällä ja ambulanssi kaartoi pihaan. Hetken Lunan kanssa tilannetta äimisteltyämme saimme selville, että hirvi oli säikäyttänyt loppukäyntien aikana hevoset, ja pieni Mathilde oli tippunut ja loukannut itsensä. Toivottavasti hänelle ei käynyt pahasti!
“Menkää jo edeltä maneesiin”, Jassu sanoi meille.

Olimme ehtineet kävellä jo alkukäynnit, kun Jassu ehti maneesiin. Hän järjesteli kiireellä puomeja maahan samalla, kun kertoi tunnin tavoitteista. Pian ryhdyimmekin ravaamaan, ja ensimmäisenä tehtävänä oli koota ravia ja ratsastaa tiuhaan aseteltuja ravipuomeja. Ronja ei meinannut jaksaa koota itseään hyvin, joten vauhti hidastui niin, että ravi rikkoutui. Välillä tamma meinasi vaihtaa tölttiin. Omassakin ratsastuksessa oli parantamisen varaa, sillä en ollut kovin hyvä kokoamaan hevosta tai saamaan sitä hyvin peräänantoon, kun tykkäsin humputella metsissä.

Laukkalisäykset sujuivatkin paremmin, sillä siinä vauhti korjasi virheet lihaksistossa ja kunnossa. Ronja otti oikein vauhtia ja innostui, eikä puomit kolisseet enää samalla tavalla. Vauhti hurmasi minutkin, ja olisin voinut jatkaa laukkatehtäviä loputtomiin. Ronjalla oli niin ihana laukka, ja siinä oli tasaista istua pelkän ratsastushuovan kanssa.

Tunnin jälkeen yritin houkutella Nitaa lähtemään kanssani maastoon illemmalla, ehkä revontulia näkyisi tänäänkin. Mutta niinkuin hänen ajatus oli haahuillut koko tunnin Miikassa, oli ajatus nytkin tuossa miehessä. Nita kertoi lähtevänsä hänen kanssa iltakävelylle Tjeldbergtindenille, ja pystyin vain kuvittelemaan, miten romanttista sieltä olisi katsella alas kaupunkiin ja ihailla sen valoloistoa illan hämärässä. Ehkä revontuletkin yllättäisivät heidät. Voi, olisipa minullakin joku, kenen kanssa kokea tuollaista, mietin. Vaikkei minun toisaalta käynyt kateeksi Nitaa, olihan Miika lähdössä ihan pian pois. Nitan ja minun kanssa keskustellut Catu oli nähnyt Nitan ja Miikan tallilta, ja vaikka Nita lähti jo tallia kohti, kertoi Catu minulle – olinhan utelias – että miltä tämä mies oli vaikuttanut.

“Oikeastaan, vaikkei Nita ehdi kanssasi maastoon, niin mie voin lähteä!” Catu keksi sitten. Hän lupasi, että saisin kokeilla jotain tallin hevosista, ja sovimme tapaavamme illemmalla tallilla, sitten kun olisi hämärämpää. Oli kirkas sää, niin kuu ja tähdet valaisisivat matkaamme, vaikkei revontulet tänään loimuaisikaan.

Merkintä 16, #Tarinatempaus2020 / #NVRK2020
kirjoittaja Aurora
lähetetty Ke 21 Loka 2020, 21:57
 
Etsi: >heB—heA » Lauantain yleisvakkari
Aihe: 10.10.2020 (HBA #3) Lauantain yleisvakkari
Vastaukset: 4
Luettu: 145

Jannin päiväkirja

21.10.2020
Sirpaleet


”Mihin mä tän laitan?” huuteli Joona suuri, musta jätesäkki sylissään.
”Siel on mun vaatteita, vie makkariin vaikka.”
”Entä tää laatikko? Mihin mä tän laitan?”
”Jätä siihen vaan.”

Joonan kodikas paritalonpääty oli kuin pommin jäljiltä. Ruskeita pahvilaatikkoja oli ympäriinsä, pinottuina uhkaavasti huojuviin torneihin.

Päätös muuttaa virallisesti yhteen oli käynyt melko kivuttomasti. Olimme nuohonneet toistemme nurkissa jo hyvän tovin, joten päätös, jonka me molemmat olimme jo pitkään tienneet olevan ajankohtainen, oli helppo. Niinpä olin katkaissut vuokrasopimuksen kaksiostani, pakannut koko omaisuuteni laatikoihin ja myynyt Joonan kanssa ylimääräiset huonekalumme (ja ostaneet tilalle myös uusia, vaikkei se Joonasta tarpeellista ollutkaan). Aamulla olimme vieneet Hugon Jassun vahdittavaksi, hakeneet läheiseltä vuokrausfirmalta pienen pakettiauton (jonka sivuovi oli rikki eikä toiminut) ja lastanneet tavarani sen kyytiin.


”Entä nää?” Joona huusi jälleen, sylissään kaksi päällekkäin pinottua laatikkoa.
”Toisessa on kirjoja ja toisess…”

Kesken lauseeni Joona, joka ei kantamiensa laatikoiden takaa nähnyt juuri eteensä, oli kompastunut keskellä lattiaa poikittain lojuvaan rullattuun mattoon ja kaatunut rymähtäen kaikkien niiden lukuisten muuttolaatikoiden sekaan.
Kuului ryminää, sadattelua ja posliinin helinää.

”Sattuko sua?” riensin auttamaan kiroavaa miestä pystyyn. ”Mähän sanoin, että meidän olis pitänyt pyytää Petter avuksi, sun selkä on rikki jo valmiiksi.”
”Ei mulle käynyt kuinkaan, mutta laatikoiden sisällöstä en oo varma.”


Kirjoille ei arvatenkaan ollut käynyt kuinkaan, mutta toisen, komeassa kaaressa päin sohvapöytää lentäneen laatikon laita ei ollut yhtä onnekas. Laatikkoon sanomalehtien ja kuplamuovin sekaan pakattu pieni posliininorsu oli säpäleinä.

”Anteeksi, oikeesti, mä oon hirmu pahoillani”, Joona pahoitteli allapäin, ”Mä voin kyllä ostaa sulle uuden, mikä ikinä ton onkaan tarkotus olla.”
”Ei niitä saa mistään, äiti toi sen mulle joskus Intiasta", huokaisin. "Se on, tai siis oli, norsu.”
Joonan hartiat lysähtivät, niin kuin ne aina tekivät miehen ollessa pettynyt tai surullinen.
”Ei se haittaa, oikeesti. En mä edes tykännyt siitä hirveästi”, tokaisin nopeasti, lakaisin sirpaleet ja annoin murjottavalle miehelleni suukon.  ”Tuu, eiköhän haeta muuttopitsat!”

***

Valtavaa quattro stagionia ja puolta litraa cokista myöhemmin olin niin ääriäni myöten täynnä, että päätin oikaista hetkeksi makuuhuoneeseen pitkäkseni. Ateria vatsassani painaen nukahdin, ja tuntia myöhemmin heräsin hiljaisesta talosta.

”Joona?”

Haparoin yöpöydältä puhelintani ja luin lukitusnäytöltä kymmenisen minuuttia sitten saapuneen viestin. Se oli Joona.
”Lähdin hakemaan Hugoa Jassulta, tuun kohta takaisin!”

Haukotellen nousin, tallustelin olohuoneeseen muuttokaaoksen keskelle ja nappasin summanmutikassa vain jonkin eteeni osuvan laatikon purkaakseni sen sisällön. Olin jo nostelemassa sanomalehtiin käärittyjä lautasia paikoilleen, kun katseeni osui keittiön pöydälle.

Siinä tyhjien pitsalaatikoiden ja muun muutosta aiheutuneiden roskien vieressä nökötti pieni, posliininen norsu, vieressään purkillinen pikaliimaa.


Hymynkare hiipi kasvoilleni.

________________________
Merkintä 3, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020
kirjoittaja Janni
lähetetty Ke 21 Loka 2020, 18:08
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Jannin päiväkirja
Vastaukset: 3
Luettu: 225

Liljan päiväkirja

Kieroa peliä
21.10.2020


Avasin ulko-oven. Jäätävä pakkaa ilma puhalsi vastaan. Olin kuullut huhuja siitä, eeeettä Sonialle oli tullut turhia puheluita, sekä lähi päivinä sen renkaat oli puhkottu. En tiedä minkä kulkuneuvon, auton, polkupyörän tai skootterin, jonkun, ei huhujen mukana kuitenkaan aina kaikkea kuulla. Ja voisihan Raffen jalkoja puhkottu, kuka tietää miksi on sanottu renkaat. Ajattelin huvittuneena. Naurahdin. Tulin toiseen päätökseeen. Raffe oli näyttänyt ehjältä pari päivää sitten. Sonia varmaan nylkisi minut, jos kuulisi ajatukseni.


Avasin ulko-oven mennäkseni sisään koirien kanssa. Malla etunenässä vaati ruokaa raapimalla siivouskomeron ovea. Myös Sara tiesi, missä ruoka säilytetään. Oli tullut kalliiksi ostaa laadukasta pentu ruokaa ja myös aikuisten ruokaa. Olin joutunut käydä tonkimassa kukkaroani, maksaakseni äidille vähän hyvitystä ruuan ostamisesta. Se oli jo pidemmän aikaa ollut töissä aina kauemmin ja kauemmin. Ehkä olisi minunkin aika itsenäistyä, ja ottaa töitä, jotta voisin itse maksaa ruuat. Myös ratsastustunteihini menee paljon rahaa. Ennen ei ollut raha pulaa, sitä tuli, kuin puusta otettuna. Sen jälkeen kun olimme muuttaneet Svolværiin, oli säästöni huvennut nopeasti ratsastustunteihin.

#Tarinatempaus2020 / merkintä 15 / aloitettu 2.10.
kirjoittaja Lilja
lähetetty Ke 21 Loka 2020, 16:35
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Liljan päiväkirja
Vastaukset: 18
Luettu: 592

# Tallikirja 2017 -->

Takaisin tallille
#vainoaja

Steen oli sunnuntaista asti ollut mun luona. Mä olin nukkunut sohvalla ja Steen oli levittänyt patjan sen vierelle. Se oli valvonut mun unta ja tehnyt ruokaa, kuskannut mua töihin ja takaisin ja katsonut, että mulla on kaikki hyvin.

Mä olin vihdoin kertonut Steenille niistä oudoista puheluista. Steen ei sanonut mitään, mutta mä tiesin että se oli vihainen, etten ollut kertonut heti. Yhdessä me oltiin tehty rikosilmoitus ja käyty poliisiasemalla antamassa lausunto tapahtuneesta. Se oli helpottanut mun oloa ja poliisit sanoivat, että he alkavat selvittämään puheluiden alkuperää ja renkaiden puhkojan henkilöllisyyttä. Koska soitot tulivat tuntemattomasta, poliisit sanoivat, että selvittäminen olisi hankalampaa kuin normaalisti – he joutuisivat tilaamaan kaikki teletiedot suoraan operaattorilta ja käymään yksitellen läpi joka ikisen vastaanotetun puhelun, ja sen takia olinkin kirjannut puheluiden kellonajat ylös ja toimittanut ne poliisille.

Nyt piti vain toivoa, ettei kyseessä ollut prepaid, sillä silloin selvittäminen kävisi entistä mutkikkaammaksi.

“Siinäkään tapauksessa ei ole mahdotonta saada selville soittajan henkilöllisyyttä”, oli ystävällinen rikoskomisario Jensen tokaissut, “mutta toivokaamme silti, ettei homma mene niin mutkikkaaksi.”



Steen oli hommannut uudet renkaat ja olimme saapuneet Shelyesiin. Steen lupasi hoitaa renkaiden vaihdon ja mä menin sillä välin käymään tallilla. En ollut sunnuntain jälkeen vielä käynyt siellä.

Aikuisten alkeistunti oli alkamassa ja tallissa kävi kuhina. Iloinen puheensorina kajahteli tallin käytävillä ja ihmisiä ravasi varustehuoneeseen ja karsinoille, kun tuntilaiset ja hoitajat valmistelivat hevosia tuntia varten.

Raffen karsinalla seisoi kolmikymppiseltä vaikuttava silmälasipäinen nainen, joka jutteli Matiaksen kanssa. Pojalla oli kasvoillaan tuttu hurmaava hymy, kun se opasti naista varusteiden kanssa. Virnistin. Hiton Matias. Jätkä oli varmasti tullut joko liikuttamaan Usvaa tai treenaamaan Theolla, mutta tapansa mukaan nuorukainen ei voinut olla käyttämättä hyväkseen tilaisuutta pelastaa neitosia pulasta.

“Tarvitaanko täällä apua?” kysyin päästyäni lähemmäs. Matias kääntyi katsomaan ja näytti yllättyvän nähdessään mut.

“Ai, moi Sonia! Täällä on kaikki hyvin, saatiin just Elinin kanssa Raffe tuntikuntoon”, Matias sanoi ja virnisti. “Vaikka neito onkin näköjään suorastaan syntynyt hevosnaiseksi, mun apua hädin tuskin tarvittiin.”

Nainen kikatti kovaan ääneen ja mä kohotin virnuillen kulmiani Matiakselle. Just.

Ihmiset alkoivat valua ratsuineen ulos tallista ja Elinkin nappasi Raffen ohjat käsiinsä ja talutti ruunan karsinasta käytävälle. Katsottuani hetken kaksikon perään käännyin Matiaksen puoleen. Pojan kasvoilla oli edelleen pieni hymy, mutta silmiin oli ilmestynyt huolestunut katse.

“Mä aattelin, ettet ehkä käy tällä viikolla, niin sillä mä sitten auttelin”, se sanoi ja vakavoitui. “Christian kertoi mulle siitä, mitä kävi. Ootko kunnossa?”

Mä nyökkäsin. Kyllähän asia mua painoi vielä, mutta Steenin tuen ja talliporukan tsemppiviestien myötä mun olo oli jo parempi ja sunnuntain tapahtumat tuntuivat jo paljon kaukaisemmilta.  

“Oon mä. Asia on poliisin hoidossa”, sanoin ja hymyilin vähäsen. Matias nyökkäsi ja irvisti sitten.

“Toivottavasti tutkivat sen hiipparin joka täällä on harjoittelussa”, Matias sanoi vaimeammalla äänellä. Mä olin hiljaa. Christiankin oli ollut sitä mieltä, että syypää oli Liam, tallilla yhdyskuntapalvelua suorittava nuori mies. Mä olin nähnyt sen ohimennen ja se vaikutti hiljaiselta, mutta ei mun silmissä mitenkään pahansuovalta. Se oli aina keskittynyt milloin mihinkin työtehtävään eikä juurikaan jutellut kävijöiden kanssa. En mä oikein tiennyt, osasinko mä kuvitella sitä syylliseksi – mutta mistä sitä ikinä tiesi...

“Haluutko tulla kattoo, kun treenaan Theolla?” Matias kysyi sitten ja mun silmät kirkastuivat. Treenien katselu oli mukavaa puuhaa ja saisin ajatuksia vähän muualle.

“Toki! Meettekö maneesiin?” kysyin ja Matias nyökkäsi. “Mä käyn hakemassa kahvia ja tuun sinne!”



Taukotuvassa oli autiota, kun menin sinne. Kahvia ei ollut tuoreeltaan ja aloin penkomaan kaapeista kahvinpuruja ja suodatinpusseja. Piirinmestaruuskisat lähestyivät ja munkin pitäisi alkaa pian tosissaan treenaamaan, jos aioin sijoittua kisoissa. Kisasin Raffen kanssa sekä esteillä että koulussa, mutta esteratsastuksen metriluokassa kisaratsuni olisi Lidia, ja etenkin tamman kanssa tarvitsin vielä rutkasti harjoitusta.

Napsautin kahvinkeittimen päälle ja olin istuutumassa pöydän ääreen odottamaan, kun ovi kävi ja sisään astui Joonan kanssa jutteleva Nita. Kaksikko huomasi mut pöydän ääressä ja kummatkin sulivat hymyyn. Hyppäsin samantien takaisin seisomaan ja riensin halaamaan ensin Joonaa ja sitten Nitaa.

“Ihana nähdä sua tallilla taas!” Nita henkäisi, kun irroitin otteeni.

“Ihana olla täällä taas”, vastasin ja hymyilin pahoittelevasti. “Anteeksi, etten ole hirveästi vastaillut viesteihin. Olin ihan jossain sumussa pari päivää.”

“Älä pyytele anteeksi, se on enemmän kuin ymmärrettävää!” Nita henkäisi. “Toivottavasti asiat selviää.”

“Niinpä”, sanoin ja käännyin katsomaan Joonaa. “Tuhannet kiitokset, kun veit mut kotiin sillon sunnuntaina. Steenkin on käskenyt kiittää joku sata kertaa..” sanoin ja Joona laski kätensä rauhoittavasti mun olkapäälle.

“Älä suotta. Ja Steenin näinkin äsken pihalla, kiitteli ihan henkilökohtaisesti, vaikkei mitään kiiteltävää olekaan. Pääasia että oot kunnossa ja että tiedät, ettei sun tarvitse olla tän asian kanssa yksin.”



Seisoin pihalla ja odottelin, että Matias ja Theo saapuisivat maneesille. Joonakin oli sanonut tulevansa pian ja odotellessa hörpin höyryävää kahvia. Nauttiessani loppusyksyn kirpeästä säästä ja auringonsäteistä kuulin kun joku lähestyi. Käännyin ympäri ja tunnistin tulijan. Liam.

Poika oli vetänyt pipon hiekanväristen hiustensa suojaksi ja kävellessään poika veti taskustaan tupakan. Se oli kai tulossa maneesin kulmalle tupakoimaan, sillä olin nähnyt siellä porukkaa aiemminkin samoissa puuhissa. Tunsin tahattomasti jännittyväni, kun pojan vihreät silmät nauliutuivat muhun ja puristin kahvimukia vähän kovempaa.

“Moi”, sanoin vähän turhan kovalla äänellä. Liam mittaili mua katseellaan ja seisahtui. Se näytti miettivän jotain tuijottaessa mua suoraan silmiin. Mun teki mieli väistää sen katsetta, mutta tuijotin uhmakkaasti takaisin.

“Moi”, se sanoi ja tuntui, että se harkitsi sanojaan ennen kuin puhui.

“Sä oot varmaan Sonia.”

Mä nyökkäsin. Liam näytti jollain tapaa vähän hermostuneelta. Sen ruskea takki oli auki ja harmaa, vähän nuhjuinen huppari oli vedetty sen alla kiinni. Mustat tennarit olivat melkein puhki kuluneet ja pojan koko olemus oli omalla tavallaan aika surullinen. Yhtäkkiä aloin säälimään Liamia.

“Mä oon pahoillani siitä mitä sulle kävi”, se sanoi sitten yhtäkkiä. Mä katsoin sen silmiin, enkä nähnyt niissä vilpillisyyttä. Muutoin pojan ilme oli tutkimaton.

Olin vastaamassa, kun lähestyvä kavioiden ääni havahdutti mut ja heti sen perään kuulin Matiaksen äänen.

Jätä Sonia rauhaan!

Käännyimme Liamin kanssa kummatkin katsomaan Matiasta. Pojan kasvoilla oli uhmakas ilme, kun se harppoi Theo vierellään meidän luoksemme. Liam katsoi sitä ilmeettömästi eikä sanonut mitään.

“Kehtaatkin vielä jutella Sonialle”, Matias sihahti ja seisahtui suojelevasti mun lähelle. Liam ei vastannut mitään. “Ala painua.”

Liam pysyi vaiti, painoi vain röökin huulilleen ja käveli ohitsemme kohti maneesin kulmaa. Matiaksen silmät kipinöivät kun se katsoi Liamin loittonevaa selkää ja sitten mua.

“Mitä se oikein kuvitteli? Mähän sanoin, että se on sairas hiippari. Tuu, mennään”, Matias sanoi ja lähti kohti maneesin ovea ja mä seurasin sen vanavedessä. Ennen sisälle menoa vilkaisin vielä kulmaukselle, jonka luona Liam seisoi seinään nojaten.

Pojan hartiat olivat painuneet kumaraan ja katsoessani sitä tunsin piston mun rinnassa.


Merkintä 12. #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 1.10.2020
kirjoittaja Sonia
lähetetty Ke 21 Loka 2020, 15:26
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

Takaisin alkuun

Sivu 4 / 8 Edellinen  1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8  Seuraava

Siirry: