Blondin päiväkirja

Siirry alas

Blondin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Ella-Amalie lähetetty Su 03 Joulu 2017, 21:45

Teimlo Blodeufain Siân

8-vuotias welsh mountain-tamma
omistaa Ella-Amalie Johansen Storvik


Viimeinen muokkaaja, Ella-Amalie pvm Su 03 Joulu 2017, 21:50, muokattu 1 kertaa
avatar
Ella-Amalie

Viestien lukumäärä : 14
Join date : 02.12.2017
Karma : 7

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Blondin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Ella-Amalie lähetetty Su 03 Joulu 2017, 21:49

Ikioma | 3.12.2017 | #1



Kello oli jotain kaksi iltapäivällä, kun Blondi peruutti ulos trailerista kiireesti pitkän matkan jälkeen ja melkein potkaisi huomaamattaan tulilinjalle joutunutta faijaa seisoessaan turvallisesti maan kamaralla Shelyesin pihassa. Poni oli kuljetettu tänään Suomesta Norjaan autolla, mikä oli kuskin paikalle joutuneen setäni sanoin ”hullujen hommaa”, varsinkin Blondin kanssa, eikä se kuulemma kuljettelisi yhtäkään ponia minnekään hetkeen. Faija nauroi, mutta mä vain pitelin kiinni uteliaana ympärilleen tuijottelevasta perlinonpäistäriköstä, ja ihailin. Se oli mun nyt.

Inkeri ei ollut tullut isänsä mukaan sanomaan ponilleen hyvästejä. Me ei oltu serkun kanssa kovin läheisiä, mutta kyllä mä sen tunsin: Inkeri olisi mulle katkera loppuelämänsä. Eikä se mua sinänsä edes kiinnostanut, asuttiinhan me eri maissa ja nähtiin suunnilleen kerran kolmessa vuodessa, jos joku sukulainen sattui kuolla kupsahtamaan tai menemään naimisiin.

Blondi oli melko kärsimättömän oloinen joutuessaan seisomaan edelleen vain paikallaan pihalla, joten lähdin taluttamaan sitä tallia kohti. Faija veljineen tuli perässä varustekasan kanssa. Shelyes oli mulle tuttu talli ja tiesin tasan tarkkaan, mihin karsinaan poni menisi, milloin se pääsisi ulos ja kenen kanssa se tarhaisi, mutta ilmassa oli silti uutuuden viehätystä. Oli ihan eri asia kulkea tuttuja reittejä, kun narun päässä oli OMA hevonen, eikä vaikka Wilda, joka oli tuntsareista mun vakkari. Meinasin haljeta ylpeydestä. Etenkin, kun paikalle pölähti lauma mun tallikavereita, jotka ratsastivat samalla tunnilla.

”Voi ei, se on kauheen söpö”, paras ystäväni Inge taivasteli tunkien samalla sormiaan karsinan kaltereiden välistä rapsuttaakseen vaalean ponin turpaa. Blondi irvisti sille korvat luimussa – ja onneksi tytöllä oli nopeat refleksit. Muuten sillä saattaisi olla pari sormea vähemmän.

”Joo, mutta vähän tollanen kipakka. Kannattaa pitää hajurako”, mä nauroin harjatessani puhtaaksi ponin pinkkejä kuljetussuojia. Oli muuten varma, etten tulisi ostamaan sille ensimmäistäkään pinkkiä varustetta.

”Nytkö sä sitten lopetat meidän tunnilla ja alat hengaamaan vaan hoitajien ja yksärin omistajien kanssa?” toinen kaverini Ida tivasi pilke silmäkulmassaan. Se yritti näyttää ivallisella äänensävyllä, ettei oikeasti ollut huolissaan, että jättäisin vanhan talliporukkani, mutta epäonnistui. Tai ainakin mä näin siitä läpi. Näin vihertävän kateuden, mutta tyydyin vain virnistämään. Salaa olin aika tyytyväinen. Idan mielestä mä olin nyt jotain ylempää kastia ratsastuskoulun arvojärjestyksessä.

”No en tietenkään! Ihan kuin musta tulisi oman ponin myötä automaattisesti hyvä ratsastaja – tottakai mä tarviin tunteja edelleen”, vastasin huvittuneena. ”Blondi saattaa osata helpon A:n, mutta mä en – vielä.”

”Muuten vaan oot meidän ryhmästä paras”, Ida mutisi, ja mä pyöräytin sille silmiäni. Paskaakos sillä oli väliä; kehittyä piti joka päivä ja kaikilla tavoilla, enkä mä voinut ymmärtää Idan ajatusmaailmaa sillä hetkellä. Onneksi Inge pelasti kipinöivän tilanteen ehdottamalla, että porukka lähtisi ihailemaan toista tullutta yksäriä, jotta Blondi saisi rauhassa aloittaa kotiutumisen. Mä kannustin ideaa täysillä, ja raotin itse karsinan ovea sen verran, että sain tyrkättyä heinät aukosta sisään. Jäin aukkoon nojailemaan ja katselemaan ponin syömistä.

Blondi oli kaunis siron runkonsa ja sinisten silmiensä kanssa. Sen vaalea karva kiiltäisi kesällä auringonpaisteessa, kun me treenattaisiin helpon A:n starttaamista varten.

En mä kenellekään halunnut myöntää, että mua jopa vähän pelotti.
avatar
Ella-Amalie

Viestien lukumäärä : 14
Join date : 02.12.2017
Karma : 7

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Blondin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Ella-Amalie lähetetty To 14 Joulu 2017, 20:29

Primadonnasta ja sen palvelijasta | 14.12.2017 | #2



Jos mä olin oppinut Shelyesistä jotain uutta päästessäni pois pelkistä tuntiratsastajaympyröistä niin sen, että siellä kävi ihan järkyttävästi suomalaisia. Siis Norjassa, Lofooteilla, tässä pikkukylässä, joka oli talvisin pimeämpi kuin mummon maakellari, ja sen ratsastuskoulussa varmaan puolet oli tullut jostain Ruotsin takaa tänne. Koska mä en puhunut sanaakaan suomea, oli niiden nimetkin ihan kummallisia lausua eikä kielimuuriltakaan välillä voinut välttyä, mutta onneksi suurin osa tyypeistä puhui norjaa vähintään välttävästi. Loput paikattiin tyyliin englannilla.

Ja olihan niitä kunnon norjalaisiakin paljon. Inga-Stina oli kiva, samoin se vähän erikoisemman näköinen Sølvi, sekä Anton, joka oli mun kanssa ainut saman ikäinen, ja joka oli nytkin tullut katsomaan kentälle, että Blondi liikkui kivasti ja mä kannoin kädet sun muuta. Kentän pohja ei ollut missään parhaassa kunnossa, mutta helpon C:n junnut olivat vallanneet maneesin samaan aikaan kuin mulla olisi ollut poni liikutettavana. Sen olin Blondin kanssa oppinut, että turhat vapaapäivät tekivät sille ja meidän yhteistyölle pelkkää hallaa.

”Älä kato sitä ponin niskaa, ei se sillä lailla paremmaks muutu. Ja kädet, taas”, Anton nauroi ja mä irvistin sille.

”Ihan tasapuolisuuden nimissä mäkin tuun kyllä joskus etsimään virheitä, kun sä meet Vennillä”, tuhahdin. Anton kohautti olkiaan.

”Neiti ihan itse pyysi mut tänne”, se hymähti.

”Silti.”

En ollut oikeastaan kertaakaan kunnolla ratsastanut Blondilla, ennen kuin se tuli meille, sillä se asui Suomessa. Olin nähnyt ennen ostopäätöstä muutaman videon Inkeristä ponin selässä, ja ehkä niiden kautta asettanut odotukseni vähän turhan korkealle. Oli rasittavaa, että mun kanssa Blondi ei esittänyt hienoimpia askeleenpidennyksiään tai kulkenut edes pohkeenväistöä kunnolla, mutta mä en onneksi ollut niitä tyttöjä, jotka vajosivat masennukseen epäonnistumisesta, kuten Inge, joka viime tunnin jälkeen paiskasi kypäränsä tallin lattiaan ja vannoi lopettavansa koko harrastuksen – vain siksi että Aage oli tiputtanut sen alas selästä. Ei, mä sain epäonnistumisista pelkästään motivaatiota ja lisää halua oppia asiat täysin.

Puoliksi sulanut lumisohjo litisi vaalean ponin kavioiden alla, kun käänsin tamman ravissa pääty-ympyrälle.

”On kyllä sen verran liukasta, että ei varmaan oo järkevää laukata”, tuumin Antonin nyökytellessä.

”Nössö”, se virnisti sitten.

”Realisti”, mä hymähdin. Anton lähti kohti päätallia laittamaan Venniä kuntoon seuraavaa tuntia varten mun jäädessä loppuverkkailemaan Blondia. Taivaalta satoi nyrkin kokoisia, inhottavan märkiä lumihiutaleita.

Loppuravit oli mun lempiasia ratsastamisessa, sillä niistä näki aina viimeistään, oliko tehnyt mitään oikein. Kyllä Blondikin mielellään venytti kaulaansa rennossa eteen alas-muodossa, kun taivuttelin sitä ympyröillä pyrkien matkaavoittavaan, mutta letkeään raviaskellukseen. Kävelytin tammaa vielä pari kierrosta ennen kuin hyppäsin alas selästä ja talutin sen talliin. Blondi asui pihattotallissa, mihin mä olin tosi tyytyväinen: rauhallisempi ympäristö sopi sen kaltaiselle ponille hyvin eikä ilmeisesti karsinanaapureidenkaan kanssa ollut tullut mitään ihmeellistä kränää. Se oli siis kotiutunut kaikin puolin loistavasti.

Shelyesin kuuluisin talliorja, Sven, oli jakamassa poneille iltaruokia just meidän kolistellessa sisään. Moikkasin sille, ja päästin Blondin karsinaansa.

”Ai, moi”, Sven vastasi hymyillen jotenkin ihan oudosti. ”Mitäs sulle?”

”Moi, mitäs sä, käytsä usein täällä?” mä virnuilin ja riisuin litimärän kypärän päästä. ”Ei kai tässä mitään, just tulin ratsastamasta.”

”Kai sä tiesit, että maneesissakin voi mennä tuntien seassa? Ei siellä niin paljon porukkaa oo”, Sven huomautti nyökäten mun suunnilleen vettä valuvia vaatteita kohti.

”Joo, mutta Blondin kanssa en välttämättä ota riskiä, että se on hampaat kiinni Arnen ahterissa vielä joku kaunis päivä. Janni varmaan tappais mut”, pyöräytin silmiäni kaivellen ponini harjojen seasta jotain, joka irrottaisi töhnät sen vuohiskarvoista. Pieni primadonna alkoi kolistella karsinansa ovea semisti loukkaantuneen oloisena siitä, ettei Hänen Korkeutensa ollut vieläkään saanut ruokaa, vaikka talliin saapumisesta oli kulunut jo noin kaksi minuuttia. Vilkaisin kulmaani kohottaen Sveniä, joka oli jäänyt jäpittämään paikalleen nojailemaan rehukärryyn tuijottamaan mun tekemisiä kuin transsissa olisi ollut, jolloin se hätkähti, ja huomasi vihaisesti luimivan ponin.

”Toikin varmaan tappaa sut, jos noin kauan viivyttelet sen ruokien kanssa jatkossa”, hymyilin sitten, ja toinen ehkä punastui vähän.

”Ehkä pitää antaa sen syödä ne alkeistuntien kakarat aina jatkossa, niin ei oo näin kova nälkä iltaisin”, Sven kohautti harteitaan kaataessaan ponin kippoon kivennäiset ja pellavarouheet.

Nauroin vastaukseksi, ja vähän huvittuneena jäin ehkä hymyilemään vielä silloinkin, kun vaaleat hiukset rehukärryineen katosivat tallista ulos pimeään. Ratsastuskoulun arki ei ilmeisesti Sveniä napannut ihan täysillä.
avatar
Ella-Amalie

Viestien lukumäärä : 14
Join date : 02.12.2017
Karma : 7

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Blondin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Ella-Amalie lähetetty Pe 15 Joulu 2017, 21:50

Shelyesin Justin Bieber | 15.12.2017 | #3



Hanne oli kiinnittänyt Raffen käytävälle harjattavaksi ja vilkuili vähän väliä tallin toiseen päähän. Se Shelyesin uusi tummaverikkö palkollinen nojaili harjanvarteen ja lirkutteli innoissaan joillekin astetta vanhemmille tuntilaistytöille, jotka kikattivat kaikki sen jutuille kuorossa kuin pikkulapset. Desibelitasot rikkoivat ihan varmasti jo jotain lakeja. Mä rapsutin voikkoa hevosta otsatukan alta ja vilkaisin Hannea, jonka harjausliike oli jo melkein kokonaan vaihtunut entistä intensiivisempään vilkuiluun.

”No? Mikä siinä nyt noin kiehtoo?” ihmettelin sitten, jolloin toinen säpsähti.

”Täh, ei mikään”, se vastasi ja rupesi pyörittelemään kumisukaa kuraantuneella kaulalla kuin huomista ei olisi. ”Tai no, onhan se nyt ihan saakelin hyvän näköinen. Huomaa, että se on urheillut. Ja pitää itsestään huolta.”

Just joo, mä kerkesin ajatella, ennen kuin Hanne tarttui mun käsivarteen äkisti vetäen mut lähemmäs.

”Se tulee tänne!” tyttö sihahti. Käännyin ympäri, ja totta tosiaan, tyyppi asteli virnuillen, turhankin itsevarman oloisena meitä kohti ja heilautti kättään. Hanne päästi suustaan jotain itselleen epätavallisen ujon tervehdyksen tapaista, johon mä pyöräytin silmiäni. Nojailin karsinan seinää vasten kädet puuskassa ja annoin katseen vaeltaa arvioivasti pitkin pojan toistaiseksi semihintelää, mutta kuitenkin treenatun näköistä vartaloa. Ihan selvä futari.

”Ja ketäs te ootte?” se väläytti meille kestovirneensä valkoisine hampaineen jääden odottamaan vastauksia.

”Hanne”, harmaahiuksinen tyttö kiirehti sanomaan ja ojensi kätensä. Kaiken kliseen olisi kruunannut tän Shelyesin Justin Bieberin antama käsisuudelma, mutta mun onneksi sille riitti vain kevyt kädenpuristus. Se käänsi katseensa muhun, jolloin kohotin toista kulmaani huvittuneena.

”Parempi kysymys olis kai, että kuka sä oot ja miten sä tänne päädyit”, mä sanoin sitten. ”Et ilmeisesti oo mikään suuren luokan hevosmies.”

”En tosiaan”, se naurahti ja aloitti taas harjanvarteen nojailun. ”Oon Christian, täällä vaan olosuhteiden pakosta. Kyllä mä häivyn, kun joku paikka oman alan hommiin aukeaa.”

”Mitä oma ala meinaa noin tarkalleen ottaen?” tivasin huvikseni. Piti ottaa selvää, mikä tää Christian oli miehiään. Siis muuten kuin että mulle se metroseksuaali olisi varmaan ikuisesti Justin Bieber, koska siltä se näytti. Ja vaikutti.

”Vartijanhommia”, Bieber kohautti olkiaan.

”Kuulostaa jännältä!” Hanne huikkasi väliin vähintäänkin haltioituneen oloisena, ja siitäkös Christian vasta riemastuikin, ihan silmin nähden. Se ilmeisesti eli naispuoleisten henkilöiden huomiosta ja rakastuneista katseista. Oman katseeni pidin kuitenkin enemmän epäilevänä ja huvittuneena: aidosti sinä reaktiona, joka ensimmäisenä oli syntynyt.

”No, toivotaan, että se duuni sopii sulle sitten paremmin”, kohautin olkiani, ”Blondilla oli liian vähän puruja aamulla, että jos viittisit vaikka lisätä? Ja vähemmän heinää kuin mitä se oli saanut, ettei liho ihan muodottomaks. Mut ihan kolme kautta viis sä muuten oot suoriutunut.”

Taputin sitä olkapäälle ja virnistin kannustavasti ohimennen ennen kuin häivyin paikalta ja jätin sen kahdestaan Hannen kanssa, koska mua ei varsinaisesti Christianin seura kiinnostanut millään tasolla. Sitä paitsi oli ehdittävä vielä ratsastaa ennen tuntien alkamista, koska (kerrasta oppineena) toistamiseen mä en loskassa vääntelehtisi. Svolværin sää talvisin ei kuulunut mun lemppareihin mitenkään päin, mutta kesästä saattoi joulukuussa vain haaveilla. Astelin kumisaappaat ja villasukat jalassa kohti pihattotallia, ja synkältä taivaalta tuli lumensekaista vettä kuin Esterin perseestä. Taas. Pisarat iskeytyivät kohtisuorana naamalle tuulen mukana, eikä kuoritakin huppu paljoa suojannut.

Pihattotallista kuului kahden matalan miesäänen välinen tasainen puheensorina, joka lakkasi kuitenkin välittömästi mun astuessa sisään ja kopistellessani lumenrippeet kumppareistani pois. Sven moikkasi, ja se sen blondi kaveri, Petter, joka hoiti Lidiaa, ynähti jotain epämääräistä tyrkäten ensiksi mainittua kyynärpäällä kylkeen.

”Keskeytinkö mä jotain?” ihmettelin niiden outoa käytöstä ja avasin Blondin karsinan oven samalla. Mua vastassa oli welsh ponin häntä, ja pian myös vasen kavio näyttäytyi ilmaa haparoiden. Jes.

”Eeei me tässä mitään ihmeitä”, Sven ilmoitti sitten ja raapi niskaansa. ”Toin sun ponis vaan just sisään.”

”Aijaa, kiitti”, vastasin ja silläkin uhalla, että kuolisin, astuin askeleen edemmäs työntäen vastahakoisen tammani takapuolen sivuun ja kiinnitin Blondin riimunnarulla karsinan kaltereihin. Potku ehti onneksi tulla vasta myöhemmin ja kohdistua seinään: muuten olisin saattanut olla yhtä ehkää sääriluuta köyhempi. Tulin sitten jälleen ulos ja aloin penkoa ponin harjoja. ”Ootteko maanpaossa? Christian näyttää vallanneen päätallin.”

Tällä kertaa sekä Sven että Petter ynähtivät, kuorossa.

”Vallatkoon”, Sven sanoi sitten halveksuva sävy äänessään ja vilkaisi toisen miehen suuntaan, jolla oli edelleen kasvoillaan hieman kummallinen ilme. ”Vähemmän hommaa mulle. Eikö sunkin pitäis olla kärkkymässä paikkaa sen haaremin top kolmoseen?”

”Hei!” mä nauroin ja heitin sitä Blondin pinkillä pääharjalla, josta Sven tosin sai kopin, ja jonka se heitti takaisin. ”Vähän turhan snobi se on, sellanen tiiätkö –”

”Joo, tiedän. Älä jatka enää tai saatan puklata suuhun.”

”Mutta kyllähän sitä nyt kattelee”, kohautin olkiani.

”Jaha, eiköhän meillä, Sven, olis pikkuhiljaa kahvitauko!” Petter tokaisi sitten pienen virkayskän kera ja työnsi toisen päättäväisesti selästä ovelle päin. Molemmat huikkasivat mulle nopeat heipat, ja oven painuttua kiinni ulkopuolelta kuului jälleen kiivas, mutta hiljainen puheensorina.

Hymähdin itsekseni ja jäin hetkeksi katsomaan niiden perään, kunnes Blondi alkoi koristella karsinan seinää muistuttaakseen mua, että oli edelleen paikalla, ja vielä – mikä järkyttävintä – sidottuna kiinni. Yltynyt tuuli ujelsi tallin seinissä ja kolisutti kattoa, mikä sai ponini korvat kääntymään harvinaislaatuisesti eteenpäin ja sen koko kehon jännittymään aloilleen.

Tarkemmin ajatellen kesää odotellessa tästä talvestakin saattoi tulla vielä varsin mielenkiintoinen.
avatar
Ella-Amalie

Viestien lukumäärä : 14
Join date : 02.12.2017
Karma : 7

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Blondin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Ella-Amalie lähetetty Ti 19 Joulu 2017, 15:11

Myrskypilviä ja hattaraa | 19.12.2017 | #4



Pyörittelin lusikkaa kahvikupissa sinihiuksisen Siobhanin nojaillessa mua vastapäätä laiskasti käteensä ja selaillessa toisella kädellään puhelinta. Sen timantein koristellut tekoripset räpsyivät niin kiivaaseen tahtiin, että musta tuntui, ettei se ehtinyt välissä edes nähdä, mitä sovellusta oli tutkimassa. Siobhan oli tallin uusin hoitaja, käynyt Shelyesissä suunnilleen pari viikkoa, mutta mä olin kyllä nähnyt ne hattaraa muistuttavat hiukset aiemminkin. Oltiin nimittäin oltu samassa koulussa vielä keväällä ennen sen tytön siirtymistä korkeammille asteille.

Siobhan oli ärsyttävä. Inhosin sen kaltaisia, itsekeskeisiä, tyhmiä ja kerta kaikkiaan superpinnallisia ihmisiä, joita ei kiinnostanut mikään muu kuin yleisen ihailun tavoittelu. Inhosin sitä, kuinka se naputteli maailman epäkäytännöllisimmillä rakennekynsillään puupöydän pintaa, ja sitä, kuinka se pyöritteli lettejään sormiensa ympäri. Inhosin sitä, miten erilaiseksi se muuttui kenen tahansa miespuoleisen henkilön astuessa huoneeseen ja sen tapaa kihertää niiden jutuille. Ja sitä, että se puhui norjaa ja englantia sekaisin ihan vain korostaakseen ulkomaisia sukujuuriaan.

Onneksi mulla oli pitkä pinna, ja yleensä onnistuin jättämään huomiotta asiat ja ihmiset, joista en niinkään pitänyt, mutta Siobhanin kanssa se oli ollut harvinaisen hankalaa. Ensinnäkin, sitä näki tallilla lähes päivittäin ja toisekseen, se oli jostain syystä päättänyt haluavansa kaveerata mun kanssa, vaikka viime vuonna olin ollut vain yksi niistä ”supernoloista” kasiluokkalaisista. Mun mielestä oli supernoloa puhua ihmisistä siihen sävyyn.

”Ella, mikä sun insta on?” Siobhan kysyi sitten ja hymyili. Hymyn takana lymyili käärme, ja se sai mut kiehumaan.

”Ihan vaan ellajohansen, kaikki yhteen”, vastasin sille kumminkin, ja noin sekunnin sadasosassa sainkin jo kuulla läjän kehuja mun kivoista kuvista, upeista selfieistä ja kertoa, miten piirsin mun kulmakarvat. Puhelimeen kilahti ilmoituksia uusista tykkäyksistä siihen tahtiin, että pelkäsin sen tilttaavan.

”Mä lisäsin sut snäpissäkin”, hattarapää ilmoitti. ”Lähetäänkö muuten maastoon tänään? Siellä on kerrankin niin kiva keli, että tulis varmaan kivaa!”

”Ei Blondilla voi maastoilla, se on liian vilkas”, kerroin valkoisena valheena. Mua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa maastoilu, etenkään Siobhanin kanssa. ”Kysy vaikka Sølvia tai Beataa.”

”Oliko Sølvi se, jolla oli ne oudot, oranssit hiukset?”

Ainakaan sillä ei ollut kilometrin mittaista juurikasvua toisin kuin joillakin, mä ajattelin, mutta tyydyin vain toteamaan, etteivät ne mun mielestä olleet oudot, ja että hiuksistaan huolimatta Sølvi oli kyllä tosi mukava. Siobhan nyrpisti nenäänsä. Mä join viimeiset kahvitilkat pois, vein mukin tiskipöydälle ja huikkasin meneväni tekemään Blondille illan ja huomisen mössöjä valmiiksi. Todellisuudessa halusin vain nopean syyn poistua paikalta ja toivoin, että sinihiuksinen teiniprinsessa löytäisi itselleen loppupäiväksi seuraa vaikka Antonista, joka yleensä suostui kaikkeen.

Tömistelin portaita alas tallin puolelle ja bongasin Svenin tuomassa toisella Venniä ja Stellaa samanaikaisesti sisälle. Se näytti mut nähdessään suunnilleen säikähtäneeltä pupujussilta, päästi vuonohevoset äkkiä omiin karsinoihinsa ja riisui niiltä riimut päästä.

”Hei Sven!” mä huikkasin sille ja kävelin Stellan karsinan ovelle kummempia miettimättä. ”Mulla olis yks juttu –”

”Sori, nyt ei ehdi”, se mutisi totisen oloisena ja tönäisi oven sen verran enemmän auki, että mä lähes kaaduin ja Sven pääsi livahtavaan syntyneestä aukosta ulos nopein askelin. Jäin seisomaan paikoilleni hieman pöllämystyneenä aiemmin ihan mukavan tyypin käytöksestä mua kohtaan. Toisaalta mä ymmärsin: kai sillä oli kiire saada ponit sisään ennen tuntien alkamista.

Sven oli yksi niistä, joihin olin tutustunut ehkä eniten koko Shelyesin vakioporukasta, mikä oli vähän ihmeellistä ottaen huomioon, että meillä oli kuitenkin muutama vuosi ikäeroa. Lisäksi, mitä mä nyt siitä olin aiemmin kuullut, se harvemmin jakoi huomiotaan kenellekään muulle kuin Jassulle ja Petterille, ja yksi tallityttö toisensa jälkeen oli luopunut toivosta sen suhteen – ja nyttemmin siirtynyt ihailemaan uutta tulokasta, Christiania. Ilman sen kummempia taka-ajatuksia mä taas olin tullut mielestäni Svenin kanssa ihan hyvin toimeen, ja meillä oli ollut hauskaakin keskenämme.

Ei onneksi mennyt kauaakaan, kun löysin käsiini Christianin, jolle pystyin esittämään asiani ihan yhtä hyvin, vaikkei meidän kemiat niin hyvin kohdanneetkaan. Poika virnisteli kuin viimeistä päivää ja mä mietin, pystyikö se ottamaan mitään ikinä tosissaan.

”Joten, Blondin loimi oli mennyt selkäpuolelta rikki eilisen aikana”, mä aloitin. ”Miten se on tullut toimeen sen tarhakavereiden kanssa?”

”Siis väitätkö sä, että sen ihmissyöjän kanssa voi joku tulla toimeen?” Christian nauroi. ”Multakin se meinas haukata palan perseestä yks päivä, ihme riiviö.”

”Vissiin se on tajunnut, ettet sä tiedä mistään muusta mitään kuin pallon potkimisesta”, huokaisin.

”Voi olla”, Christian kohautti olkiaan. ”Mutta en minä tiiä sen loimesta yhtään mitään, kysy Jassulta.”

”Voisin samalla valittaa sille ammattitaidottomasta henkilökunnasta, joka sen palkkalistoilla pyörii.”

”Kiitos Jeesus, tee se, että mä pääsen vihdoin pois täältä. Vaikka kyllä mä teidän höpönassujen heppatytyjen seurassa pyörisin mielellään enemmänkin!” Christian tokaisi esitellen helmenvalkoisena vilkkuvaa hammasrivistöään ja kirkkaina tuikkivia nappisilmiään. Kyllä mä jo aloin ymmärtää, mistä muut sen olemuksessa viehättyivät, mutta sanavalinta ”höpönassut heppatytöt” sai mut harkitsemaan, ansaitsiko Christian lyönnin vai kaksi. Tyydyin yhteen kevyeen läpsäisyyn käsivarren seudulle, jolloin poika tarttui mua ranteesta ja laski käteni sitten nätisti paikalleen.

”Ella hei, älä viitti, mä oon ihan mukava oikeesti. Älä anna sun ennakkoluulojen ottaa valtaa”, Christian sanoi päätään pudistellen, enkä mä voinut enää olla nauramatta. Lupasin antaa sille toisen mahdollisuuden, mikäli se parhaansa mukaan seuraisi intensiivisesti pihattotarhan tilannetta ja raportoisi mulle, mikäli havaitsisi jotain merkkejä siitä, ettei Blondi, syystä tai toisesta, viihtynyt uuden laumansa kanssa. Koska mulla ei ollut varaa ostella sille uusia loimia viikon välein. Onneksi nyt syntynyt vekki oli niin pieni, että se oli helposti korjattavissa.

Christian laittoi käden lippaan ja (ihme kyllä) lupasi pitää silmänsä auki. Ehkei se ollutkaan ihan niin toivoton tapaus.

Sivummalla Sven paiskasi varustehuoneen oven perässään kiinni niin, että se melkein lähti saranoiltaan.
avatar
Ella-Amalie

Viestien lukumäärä : 14
Join date : 02.12.2017
Karma : 7

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Blondin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Ella-Amalie lähetetty Su 07 Tammi 2018, 12:49

Suunnitelmien muutos | 31.12.2017 |#5


Oli uuden vuoden aatto. Mä olisin voinut olla pyörimässä kylällä kaveriporukan ympäröimänä miettien yhdessä, mitä puettaisiin illalla päälle, mutta olin tallilla. Oman ponin saaminen oli ollut täydellisin piristysruiske mun harrastukselle, jonka olisin uskaltanut kuvitella, ja halusin käydä ainakin lähes päivittäin varmistamassa, että kaikki oli hyvin. Tiedostin Blondin olevan sen verran pieni, ettei mulla olisi mahkuja kehittyä sen kanssa ihan loputtomiin asti, mutta toistaiseksi sillä oli vielä paljon opetettavaa.

Blondin loimen mysteeri ei päivittäisestä tarkkailusta huolimatta ollut vieläkään selvinnyt. Christian vannoi seuranneensa mun ponin tarhaelämää silmä kovana joka kerta ulkona käydessään, mitä mä henkilökohtaisesti kyllä epäilin hiukan, mutta en itsekään ollut toistaiseksi havainnut mitään erikoista. Olin sanonut asiasta Jassullekin, joten käytännössä vahtivia silmäpareja oli nyt kolme. Sveniä en ollut edes nähnyt sen jälkeen, kun se oli sivuuttanut mut kysymyksineni ja paiskonut ovia. Hetken aikaa mä olin jaksanut ihmetellä sen poissaoloa, ja miettinyt asiaa ääneen Ylvallekin, mutta saanut vastaukseksi vain nopean olan kohautuksen.

Hetken mua oli jopa jaksanut harmittaa, ettei Sveniä ollut näkynyt. Sitten olin tajunnut, että Shelyssä oli muitakin ihmisiä, ja huomannut, että Christiankin oli oikeasti ihan jees.

Käänsin Blondin maneesin keskihalkaisijalle. Tunnit olivat jääneet pienelle joululomalle, joten oltiin saatu olla vain kahdestaan, vaikka kello oli jotain kolme. Tamma oli ihmeellisen rennon oloinen, eikä häslännyt turhia vaan siirtyi helposti letkeästä ravista käyntiin ja muutaman kierroksen kävelyn jälkeen pysähdykseen. Vuoden viimeinen ratsastus oli ollut paras tähänastisista paras, mikä pisti väkisinkin hymyilyttämään. Oli syytä olla ylpeä itsestä sekä ponista.

Sveniä ei tänäänkään näkynyt missään, mutta Christian oli kärräämässä pihattolaisille lisää sapuskaa painavat kottikärryt täynnä heinää. Blondi olisi mielellään napannut osansa, eikä näyttänyt mitenkään iloiselta mun vetäessä sen pään sivuun ja taluttaessa karsinaansa.

”Possu”, mä mutisin ja otin ponilta suitset pois. Christian jäi juttelemaan mun kanssa niitä näitä, virnuilemaan tapansa mukaan ja ärsyttämään mut kuoliaaksi tyhmillä jutuillaan, mutta silti pidin sitä nykyään ihan hauskana tapauksena, ja kyllä mä jo tajusin, miksi Hanne ja Katya ja muut sitä jumaloivat – vaikkei kukaan ihan niin vahvasti kiinnostustaan ollutkaan ilmaissut. Mun mielestä siitä kuitenkin puuttui jotain. Ehkä se oli Christianin taipumus luontaiseen esittämiseen, aitous puuttui. Sen takia mua kaiketi vähän harmitti Svenin katoaminen maailmasta. Svenin tarvitsi vain olla oma kyyninen itsensä, jotta meillä oli hauskaa keskenämme.

Päästin Blondin takaisin tarhaan: se ehtisi olla siellä vielä muutaman tunnin ajan. Poni marssi päättäväisenä Christianin viemien heinien luo ja tökkäsi Wildaa turvallaan merkiksi siitä, että kuningatar oli saapunut takaisin hoviin, mikä tarkoitti palvelusväen ruokatauon päättymistä.

”Kato nyt, ihan nätisti se siellä on”, Christian tokaisi ja tökkäsi puolestaan mua kyynärpäällä hellästi kylkeen. Vilkaisin ensin vieressäni seisovaa poikaa ja siirsin sitten katseeni taas arvioivasti takaisin tarhaan. Blondi söi, edelleen, ja Wildakin tyytyi vain mulkoilemaan sitä vähän matkan päästä.

”Jostain ne vekit on tullut kumminkin”, mä vastasin. Pitäisi kai hankkia pihattotallin katonrajaan asennettavaksi vuorokauden ympäri tarkkaileva valvontakamera.

”Älä nyt jaksa stressata. Kai oot muuten tulossa illalla? Ammutaan raketteja. Villit huhut kertoo jotain tequilapulloistakin”, Christian virnisti. ”Ai mut niin, alaikäsille ei tarjoilla.”

”Voi harmi”, huokaisin teennäisen suurieleisesti pyöräyttäen silmiäni. Mut oli kyllä kutsuttu koulukavereiden toimesta myös eräisiin kotibileisiin, ja tavallaan olin jo lupautunut menemään, mutta Christianin ehdotus oli kieltämättä houkutteleva ja sai jälleen unohtamaan Svenin miettimisen ja sen, että mulla oli muutakin elämää kuin Shelyes. Vastausta ei tarvinnut pohtia kauaa.

”Tottakai mä tuun.”
avatar
Ella-Amalie

Viestien lukumäärä : 14
Join date : 02.12.2017
Karma : 7

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Blondin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Ella-Amalie lähetetty Ke 10 Tammi 2018, 15:04

23:59 | 31.12.2017 |#6



Olin Christianin puheista sen ehkä jo vähän arvannutkin: rakettien ammunta oli illan ohjelmanumeroista vähäisin. Porukan nuorimmainen, Iitu, oli ollut ehkä eniten haltioissaan show’sta, mutta etenkin Janni oli näyttänyt lähinnä kärsivältä hytisten pakkasessa ja lumihangessa pikkuinen mekko päällään, ja lähtenyt viimeisen paukahduksen jälkeen ensimmäisenä takaisin tallia kohti. Mä olin katsellut sitä huvittuneena ja vaihtanut merkitsevät katseet Beatan kanssa. Talvi se oli tässäkin osassa maailmaa, vaikka se Jannille ehkä järkytyksenä oli tullutkin.

Jo ennen kahdeksaa tunnelma oli Janninkin osalta melkoisen hilpeä. Äänekäs puheensorina sai tuntemaan, että huoneessa olisi ollut paljonkin porukkaa, vaikka meitä oli vain jotain kymmenen suurimman osan ollessa Suomessa leirillä. Muakin olisi houkuttanut lähteä reissuun, mutta sitten olin ajatellut Blondia, ja sitä, etten tosiaan uskaltanut jättää sitä Christianin hoidettavaksi kokonaiseksi viikoksi. Ja tarkemmin ajateltuna mä vietin kyllä uuden vuoden aattoa mieluummin näin. Eikä kukaan edes oikeasti jaksanut vahdata mun juomisia Christianin piikittelyä lukuun ottamatta.

”Omalla vastuulla”, oli Viivi vain tokaissut sormeaan heristäen mun kaivaessa jääkaapista skumppapulloa. Koska faktahan oli se, että vaikka Antonin ja Iitun lasit täyttyivät lähinnä cokiksella, mä en näissäkään pippaloissa ajatellut selvin päin pysyä. Tunsin kuitenkin omat rajani, enkä koskaan juonut itseäni pahaan kuntoon. Tykkäsin silti nousuhumalan tunteesta. Se sai ajatukset tyhjenemään ja maailman näyttämään paljon valoisammalta ja kirkkaammalta. Nousuhumalassa teki mieli vain nauraa ja tanssia. Nousuhumalassa kukaan ei muistanut stressata ponin täydellisestä hyvinvoinnista, eikä siitä, missä Sven sattui harhailemaan juuri sillä hetkellä.

Nousuhumalassa jokainen eli täydellisesti siinä hetkessä, eikä mitään muuta ollut edes olemassa. Joskus toivoin elämän olevan ikuisesti sellaista.

Ei mennyt kauaakaan, kun ihana tunne tyssäsi kuin seinään oven avautuessa, Petterin ilmeen kirkastuessa ja vaalean hiuspehkon pilkistäessä oven suusta. Innokkaat riemun kiljahdukset ja iloiset tervehdykset täyttivät tilan, ja vähitellen koko porukka oli kiinnittänyt huomionsa Svenin ympärille.

”Miten menee?”

”Missä sä oot ollut?!”

”Kiva kun pääsit!”

”Kiirettä raksalla”, Sven totesi ympäripyöreästi. Mä istuin edelleen paikallani pöydän ääressä, tyhjensin puolillaan olleen skumppalasin ja tiesin kuulleeni juuri valkoisen valheen. Ristiriitaiset tunteet saivat vallan mun pään sisällä, ja vaikka kuinka teki mieli mennä mukaan juttelemaan, jokin piti mua tiukasti penkkiin kiinni liimattuna. Ei kai mun ollut ennenkään tarvinnut tyrkyttää itseäni ihmisille, jotka olivat selvästi ilmaisseet, etteivät kaivanneet mun seuraa.

”Mä haen lisää skumppaa”, totesin Ylvalle, joka vähän hiljaisempana oli mielellään jättäytynyt myös takavasemmalle. Nousin lasin kanssa pöydästä, kävelin jääkaapille ja kuulin Jannin hihkuvan jotain Aliaksesta. Musta tuntui kuin olisin ollut ajatusteni kanssa vähän sumussa, ja huolestuin, koska se ei johtunut humalasta.

Palatessani pöytä oli täynnä innokkaita pelaajia, ja lautaa pystytettiin paikalleen neljän ihmisen voimin. Vilkaisin korttipakkaa sekoittavan Svenin reaktiota mun vallatessa takaisin oma reunapaikkani, mutta sen ilmekään ei värähtänyt. Se ei sanonut mitään, ei vilkaissutkaan muhun päin: kortit pyörivät sen sormissa kuin pesukoneen linkousvaiheessa ja jäänsiniset silmät olivat keskittäneet katseensa niihin.

Eikä siinä mitään, keskittäköön katseensa vaikka Antoniin, mua ei kiinnostanut.

Jouduin Aliakseen mukaan vähän vahingossa, kun Ylva vaatimalla vaati mut parikseen, ja koko komeuden kruunannut Christian päätti vielä ängetä meidän tiimiin mukaan tunkemalla istumaan väliimme ja sujauttamalla kätensä molempien hartioille. Hauskaa meillä oli silti, vaikka olinkin kuvitellut, että varsinkin Christianin kanssa olisimme olleet vähintäänkin lyömättömiä, mutta Janni ja Joona murskasivat ne haaveet tuosta vain. Voiton kunniaksi tequilaa kului. Sitä oli kai ihan syystä hankittu kolme pulloa.

Vilkuilin vaivihkaa Sveniä, josta alkoholin vaikutuksen näki selvästi. Sen askeleet hoipertelivat siihen malliin, että lopulta sen oli pakko istua alas. Muut pelasivat juomapelejä, mutta mua ei enää huvittanut mennä mukaan. Laskuhumala kolkutti ovella, kun nappasin sohvalla Oslon uuden vuoden juhlista näytettävää televisiokuvaa möllöttävän Antonin kädestä lasin ja istuin sen ja Iitun seuraksi sohvan käsinojalle. 23:31:08, näytti yläkulman kello.

”Se on sitten Ella pelkkää Cokista”, Anton virnisti, ”ihan vaan, että et pety.”

Mä irvistin sille ja Iitu kikatti. Juoma kupli mun kurkussa kuin skumppakin, mutta kyllä mä tiesin, ettei sillä selätetty tunnetta, joka velloi mun sisällä. Sitä epätietoisuuden tuomaa ahdistusta. Alkoholilla oli ihmeellinen vaikutus; se sai kokemaan jokaisen tunteen kymmenkertaisena. Joten vaikka mä kuinka olisin normaaleissa olosuhteissa osannut käsitellä Svenin läsnäoloa ja sitä, ettei sitä näyttänyt kiinnostavan mun olemassaolo enää millään tavalla, nyt se tuntui suorastaan raastavalta. Välillä se katsoi mua ja mä katsoin takaisin hymyillen, jolloin se käänsi päänsä pois, ja ajattelin, ettei se katsonutkaan mua. Kaipasin vastauksia miljooniin kysymyksiini.

Yhtäkkiä vähän matkan päässä seisonut Sven ei enää ollutkaan siellä. Yritin etsiä sitä huoneesta katseellani, mutta alkoholin hieman turruttamassa näkökentässä ei näkynyt vaaleista hiuksista vilaustakaan. Hyppäsin ylös sohvan käsinojalta epätietoisuuden muuttuessa pikkuhiljaa vihaksi. Mun elämästä ei kukaan kadonnut sanomatta sanaakaan. Ei edes Sven.

”Mihin se meni?” mä kysyin Petteriltä, joka naureskeli oven suussa jotain Viivin kanssa.

”Ai mikä?” se kysyi ihmeissään.

”No mikäköhän? Sven, missä se on?” tivasin kiivaalla äänensävyllä, mikä oli mulle niin epätyypillistä, että Petter näytti melkein säikähtäneeltä.

”Lähti hakemaan skumppaa, tai kotiin, en mä tiedä”, vaaleaverikkö vastasi olkiaan kohautellen. ”Miks se sua kiin—”

”Kiitos!” ehdin huikata ennen kuin nappasin takin kainaloon, läimäisin oven kiinni ja lähdin juoksemaan. Mun onneksi spottasin edelläni tummanpuhuvan hahmon, joka ei ollut ehtinyt vielä kovin kauas.

”Sven!” rääkäisin niin, että se kuultiin varmasti toisella puolella Svolvaeria. Hahmo jähmettyi paikoilleen. Huusin uudestaan, jolloin se kääntyi ympäri, edelleen paikalleen jähmettyneenä. Mun sydän hakkasi noin kahtasataa ja kiihtyi jokaisella askeleella, kun olin lähempänä. Kenkiin oli mennyt lunta, ja naamaa sekä sormia kipristeli. Uskalsin lopettaa juoksemisen vasta, kun olin varma, ettei toisella ollut enää aikomusta liikkua mihinkään.

”Nyt saat selittää”, mä vaadin hengästyneenä, ja toinen näytti siltä, ettei se tiennyt, miten reagoida. Säikähdys kuitenkin paistoi sen kasvoilta eniten. Jäin katsomaan suoraan sen silmiin kysyvästi, ja Sven kohautti olkiaan.

”Selittää mitä?” se kysyi.

”Ai mitäkö”, naurahdin epäuskoisena. ”Alotetaanko vaikka siitä, miksi sä tönit mua pois tieltä ja paiskoit ovia silloin tallissa? Ja sen jälkeen katosit niin kuin maa olis niellyt?”

”Niin, sä et varmaan kuullutkaan. Meillä on ollut yks omakotitaloprojekti ja oon ollut siitä ihan hirveen stressaant—”

”Kuule, Sven Steinbakk, mä saatan olla nuorempi, mutta mä en ole niin hiton tyhmä kuin minä sä mua ja kaikkia muita ilmeisesti pidät”, tokaisin. Mun sisällä kiehui harvoin, mutta nyt sille oli annettu liikaa aihetta.

”Tietääkseni mä en ole sulle tai kenellekään muullekaan tilivelvollinen”, Sven vastasi painokkaasti humalan sävyttämällä äänellään. Me oltiin hetki hiljaa, katsottiin vain toisiamme suoraan silmiin. Tunnelma oli raskas, ja mä tiesin, että jotain Sven halusi salata. Lopulta nostin kädet ilmaan.

”Okei. Ihan sama mulle, mee sitten”, huokaisin ja lähdin kävelemään pois päin. ”Mutta katokin, että en nää sua enää ollenkaan, missään. Jos mä jotain en siedä niin sitä, että mulle valehdellaan kirkkain silmin päin naamaa, ja sä teit sen kahdesti.”

23:58, näytti puhelimen kello. Kohta laskettaisiin sekunteja.

”Ella odota!” kuului sitten. Oli mun vuoro jäätyä paikalleni kuuntelemaan juoksuaskeleita.

”No?” mä kysyin. ”Jäikö jotain kertomatta?”

Sven näytti siltä, ettei se osannut muotoilla ajatuksiaan sanoiksi. On ollut vähän vaikeeta, kyllä sä tajuut, en mä pidä sua tyhmänä, Sven selitti, enkä mä enää tiennyt, mitä uskoa.

Eikä sen tarvinnut lopulta sanoa mitään. Mä ymmärsin kaiken, kun huulet koskettivat toisiaan. Ensin varovasti, kuin miettien, oliko missään mitään järkeä, mutta oltiin kai molemmat tultu jo kauan sitten siihen tulokseen, ettei tosiaankaan ollut.

Kolme, kaksi ja yksi. Sisältä kuului huutoa ja mekastusta. Yhtäkkiä osasin taas elää hetkessä.
avatar
Ella-Amalie

Viestien lukumäärä : 14
Join date : 02.12.2017
Karma : 7

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Blondin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Ella-Amalie lähetetty Ma 15 Tammi 2018, 16:09

Miten paeta itseään? | 15.1.2018 | #7


Pohjoisessa kevään tulon huomasi jo tammikuussa siitä, että päivä piteni ihan silmissä. Olin aina ollut ehdottomasti kevään lapsia, jo senkin takia, että olin syntynyt maaliskuussa, mutta rakastin myös nähdä, miten luonto alkoi pikkuhiljaa herätä kaamosmasennuksesta. Miten linnut alkoivat laulaa ja mereltä puhalsi lämmin tuuli. En varsinaisesti ollut mikään tunteilija, mutta kevät pisti kenet tahansa hymyilemään.

Lisäksi koulussa oli ollut lyhyt päivä, ja tallille pääsy a) valoisaan aikaan ja b) ennen tunteja tuntui ihan lottovoitolta.

Blondikin tuntui olevan (Blondiksi) paljon paremmalla tuulella tanssahdellessaan pohkeenväistöä auringonsäteiden puskiessa itsepintaisesti sisään maneesin ikkunoista. Poni ei yrittänyt ihan niin paljon tehdä mun elämästä hankalaa. Se kuunteli apuja (jopa pidätteitä!) ja ensimmäistä kertaa ikinä mulla oli olo, että pystyin luottamaan siihen täydellisesti. Tuntui, että olin ratsastajana edistynyt Blondin kanssa puolessatoista kuukaudessa ihan huimasti, ja odotin innolla tulevaa kisakautta, mikä oli myös yksi parhaista asioista joka kevät.

Eikä mun usko meidän yhteistyön voimaan horjunut enää edes silloin, kun Blondi yritti haukata mun varpaat irti selästä laskeutuessa. Se oli jo jotain, se.

Pihattotallissa kävi kolina, kun lantakikkareet lensivät Dimonan karsinasta vastatyhjennettyihin kottikärryihin. Mun kurkkuun nousi pala, ja raahasin perlinonpäistärikön ponini jäätävällä vauhdilla karsinaansa kyykistyen saman tien irrottamaan sen jalkoihin käärittyjä harmaita pinteleitä. Vaikka toivoinkin, että tallivuorossa oli tänään Christian, olin päättänyt olla ottamatta riskiä herättämällä suurempaa huomiota. Blondi ei ollut kiinni, eikä sillä ollut edes heinää, joten ponin jaloissa kyykkiminen oli melkoisen itsetuhoista, mutta mä en halunnut, että mua nähtiin. Tai että Sven näki mua. Uskalsin poistua ulkopuolelle vasta, kun äänistä päätellen tallissa ei ollut mun lisäksi enää ketään.

Me ei oltu Svenin kanssa juteltu uuden vuoden jälkeen oikeastaan mitään, ja musta tuntui, että nyt kumpikin vältteli toista vähemmän tai enemmän tietoisesti. Ei mua pelottanut, että mitään tapahtuisi uudelleen. En mä syyttänyt Sveniä mistään, enkä kokenut oloani ahdistelluksi. Silti meidän välillä oli tapahtunut virhe. Se virhe oli ollut silloin maailman ihanin hetki, jolloin mitään muuta ei ollut ollut olemassakaan. Se oli tullut mulle täysin puskista, ja aamulla olin kuvitellut nähneeni unta, niin absurdilta se oli tuntunut. Sitten olin nähnyt Svenin tallilla ja tajunnut että helvetti, se oli ollut oikeasti ihan täyttä totta.

Svenin tunteille mä en mahtanut mitään, mutta omiani pystyin hallitsemaan. Ainakin tähän asti olin pystynyt. Olin kyennyt katsomaan sitä myöhemmin illalla silmiin ja hymyilemään. Seuraavana päivänä olin moikannut nopeasti ja ajatellut olevan sillekin parasta, jos en yrittäisi jutella. Suunnilleen viikon ajan oltiin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tänä aamuna olin joutunut hokemaan itselleni peilin edessä kymmenesti, että meistä ei ikinä tulisi mitään enkä mä sitä edes halunnut, mutta mun mahanpohjaan kasvanut möykky ei siitä huolimatta ollut kadonnut. Miten yksi pieni ja vähintäänkin viaton suudelma oli yhtäkkiä saanut mut näkemään toisen ihan eri valossa? Ei sellaisten kuulunut tarkoittaa yhtään mitään.

Pintelit yksi kerrallaan kääriytyivät täydellisille rullille mun käsissä. Blondi kolisteli karsinansa ovea närkästyneenä, sillä sen yhtäkkiä tyhmäksi romantikkotunteilijaksi heittäytynyt omistaja oli täysin unohtanut ottaa inhottavat varusteet pois, ja pihallekin olisi jo päästävä. Karistin haitallisiksi ja täysin turhiksi toteamani ajatukset vauhdilla pois mun mielestä. Eihän mulla ollut ponin kanssa edes aikaa poikaystäville.

Aurinko oli jo lähes laskenut, kun sain heitettyä Blondille loimen selkään ja lähdin taluttamaan sitä tarhaan. Meidän matka tyssäsi ovelle.

Sven seisoi mun edessä. Se puristi kottikärryjen kahvoja käsissään, ja mä tuijotin sen sinisiä silmiä lähinnä pakokauhun vallassa. Mitä hittoa se nyt enää täällä kuppasi?

”Moi”, Sven totesi neutraalisti. Mulla meni hetki kasata itseni.

”Moi”, sain lopulta sanotuksi ja yskäisin perään. Olisin voinut vaikka maksaa tiedosta, mitä Svenin päässä liikkui sillä hetkellä. Painiko se saman fiiliksen kanssa, inhottiko sitä vai oliko se pystynyt unohtamaan koko jutun? Jos vastaus olisi ollut viimeksi mainittu, olisin voinut maksaa toisen kerran siitä tiedosta, miten siinä onnistuttiin. Koska ilmeisesti mä olin nykyään liian heikko.

Hetken me taas tuijotettiin vain toisiamme ihan kuin sinäkin yönä, jona tämä painajainen oli saanut alkunsa. Silloin mä olin ollut ihan varma, että Sven yksinkertaisesti vihasi mua. Olin ollut jo valmis heittämään pyyhkeen kehään, mutta sitten se oli juossut mut kiinni, selittänyt jotain tyhjänpäiväistä, ottanut olkapäistä kiinni ja suudellut. Kylmät väreet kulkivat mun kehoa pitkin, kun ajattelinkin tilannetta. Sitten tajusin, että tämä ei todellakaan kuulunut mun välttelytaktiikkaan ja työnsin jälleen kaiken sivuun.

”Veisin mun ponin mielellään tarhaan, jos sopii”, ilmoitin. Sven hätkähti, nyökkäsi, ja peruutti kärryjensä kanssa pois meidän tieltä. Mä irrotin Blondilta riimunnarun, ja tamma lähti laiskasti löntystelemään eteenpäin. Kun käännyin ympäri, Sven seisoi siellä edelleen. Mua ärsytti, mutta kävelin silti määrätietoisesti takaisin sisälle talliin vaaleaverikön seuratessa perässä.

”Varmaan parempi, että otetaan vielä vähän etäisyyttä”, tokaisin sille sitten niin jäisesti kuin vain osasin, etten vahingossakaan olisi päästänyt mun heikkoa puolta näkyville. Se puoli ei edes ollut mua.

Svenin ilmettä oli vaikea tulkita, sillä sen silmistä paistoi samaan aikaan pettymys, suru, ja helpotus.

”Joo”, se vain kohautti olkiaan ja lähti kävelemään poispäin.

Möykky mahassa ei ollut kadonnut vieläkään.
avatar
Ella-Amalie

Viestien lukumäärä : 14
Join date : 02.12.2017
Karma : 7

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Blondin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa