1 osuma on löytynyt haulle 10

Blondin päiväkirja

Blondi oli ihan hermoheikkona Shelyesin rempasta. Sen kanssa ei uskaltanut liikkua kentällä eikä maneesissa, eikä varsinkaan isossa tallissa, koska joka paikassa kuului jonkun hemmetin katuporan ärsyttävä mekkala. Luojan kiitos ne remppamiehet olivat ilmeisesti aika nopeita liikkeissään, joten koko kamaluus olisi toivottavasti pian ohitse.

Vähän mua ärsytti ehkä myös se, että Blondin säntäillessä maneesin nurkasta toiseen kuin päätön kana, oli se Pål ollut Mian käsittelyssä lauhkea kuin lammas. Olin aika varma, että sille syötettiin jotain rauhoittavia iltamössöjen seassa -- eiväthän kilpahevoset vain käyttäytyneet niin. Ne olivat hypelleet taustametelin kanssa taas niitä fiilishyppyjänsä. Blondi hyppi vain sivuloikkia.

Nyreänä talutin Blondin takaisin talliin, jossa riisuin siltä varusteet ja vein ponin sitten pihalle. Olin tullut tallille jo aamupäivästä, koska viimeisenä lomapäivänä siihen oli mahdollisuus ja mussa oli vähän aamuvirkun vikaa. Mun päivän parhaat tunnit olivat ehdottomasti aamuisin, ja vähän toivoin myös, että remppamiehet olisivat ehkä olleet sopivasti ruokatauolla mun ratsastuksen aikaan.

Päätallissa työmaan äänet olivat ihan sietämättömät. Freya-parka piti käsiä korvillaan, kun se haki satulahuoneesta Stellan kamppeita, ja Mer, joka touhusi Jurin kanssa, sadatteli menemään melkein yhtä kovalla volyymilla.

“Hullu sä olet, kun tulit tänne vapaaehtoisesti”, Ylvakin nauroi mulle, kun törmäsin siihen matkalla taukohuoneeseen.

“Mä tarvin kahvia. Blondi oli ihan kamala tänään”, totesin kohauttaen olkiani, vaikka Ylva oli kyllä ihan oikeassa. Olisin mä kotiinkin voinut mennä kahvittelemaan.

“No, toivottavasti ne lopettaa kohta”, toinen sanoi sitten.

“Jep, että pääsis kunnolla treenaamaankin ilman, että hevonen yrittää koko ajan sännätä alta pois”, huokaisin, ja vilkaisin työmaalle päin. Remppamiehiä oli paikalla kaksi, ja mä mietin hetken, että voisivatko ne palkata vaikka viisi työntekijää lisää. Työ näytti etenevän mun silmissä tuskallisen hitaasti, ja välillä ne vain keskittyivät kinastelemiseen.

Seuraavat hetket olisivat voineet jäädä tapahtumatta.

Hyvin se oli naamioitunut. Sillä oli hengitysmaski kasvoilla ja pipo päässä, mutta ne silmät olisin tunnistanut milloin tahansa. Myös suojalasien takaa. Ne katsoivat mua sen kamalan hetken takaisin aivan kuin silloin viimeksi.

“Ella?” Ylva ihmetteli, kun mä jäädyin seisomaan niille sijoilleni.


”Varmaan parempi, että otetaan vielä vähän etäisyyttä”, tokaisin sille sitten niin jäisesti kuin vain osasin, etten vahingossakaan olisi päästänyt mun heikkoa puolta näkyville. Se puoli ei edes ollut mua.

Svenin ilmettä oli vaikea tulkita, sillä sen silmistä paistoi samaan aikaan pettymys, suru, ja helpotus.

”Joo”, se vain kohautti olkiaan ja lähti kävelemään poispäin.

“Sven??” multa pääsi vahingossa henkäys seuraavassa hetkessä, ja teki mieli vajota viisi kilometriä maan alle. Mä en ollut nähnyt sitä pariin vuoteen enkä oikeastaan ollut edes halunnut. Tuskin Svenkään kaiken sen vanhan ja tyhmän tapahtuneen jälkeen -- niinhän me oltiin sovittu, ja nyt mä olin sen sopimuksen mennyt rikkomaan.

Kaikki rakennustyömaat olin kiertänyt kaukaa ihan tarkoituksella. Tätä en ollut osannut odottaa, vaikka olisi kai pitänyt arvata, että Jassu oli hankkinut tutut tyypit hoitamaan tallinsa kunnostuksen.

Sven ei sanonut mitään. Se kääntyi ympäri ja alkoi paukuttaa vasaralla niin, että pelkäsin sen menevän lattiasta läpi kohta. Mä juoksin portaat ylös enkä uskaltanut poistua sieltä ennen iltaa.