1 osuma on löytynyt haulle 6

Blondin päiväkirja

Olin Christianin puheista sen ehkä jo vähän arvannutkin: rakettien ammunta oli illan ohjelmanumeroista vähäisin. Porukan nuorimmainen, Iitu, oli ollut ehkä eniten haltioissaan show’sta, mutta etenkin Janni oli näyttänyt lähinnä kärsivältä hytisten pakkasessa ja lumihangessa pikkuinen mekko päällään, ja lähtenyt viimeisen paukahduksen jälkeen ensimmäisenä takaisin tallia kohti. Mä olin katsellut sitä huvittuneena ja vaihtanut merkitsevät katseet Beatan kanssa. Talvi se oli tässäkin osassa maailmaa, vaikka se Jannille ehkä järkytyksenä oli tullutkin.

Jo ennen kahdeksaa tunnelma oli Janninkin osalta melkoisen hilpeä. Äänekäs puheensorina sai tuntemaan, että huoneessa olisi ollut paljonkin porukkaa, vaikka meitä oli vain jotain kymmenen suurimman osan ollessa Suomessa leirillä. Muakin olisi houkuttanut lähteä reissuun, mutta sitten olin ajatellut Blondia, ja sitä, etten tosiaan uskaltanut jättää sitä Christianin hoidettavaksi kokonaiseksi viikoksi. Ja tarkemmin ajateltuna mä vietin kyllä uuden vuoden aattoa mieluummin näin. Eikä kukaan edes oikeasti jaksanut vahdata mun juomisia Christianin piikittelyä lukuun ottamatta.

”Omalla vastuulla”, oli Viivi vain tokaissut sormeaan heristäen mun kaivaessa jääkaapista skumppapulloa. Koska faktahan oli se, että vaikka Antonin ja Iitun lasit täyttyivät lähinnä cokiksella, mä en näissäkään pippaloissa ajatellut selvin päin pysyä. Tunsin kuitenkin omat rajani, enkä koskaan juonut itseäni pahaan kuntoon. Tykkäsin silti nousuhumalan tunteesta. Se sai ajatukset tyhjenemään ja maailman näyttämään paljon valoisammalta ja kirkkaammalta. Nousuhumalassa teki mieli vain nauraa ja tanssia. Nousuhumalassa kukaan ei muistanut stressata ponin täydellisestä hyvinvoinnista, eikä siitä, missä Sven sattui harhailemaan juuri sillä hetkellä.

Nousuhumalassa jokainen eli täydellisesti siinä hetkessä, eikä mitään muuta ollut edes olemassa. Joskus toivoin elämän olevan ikuisesti sellaista.

Ei mennyt kauaakaan, kun ihana tunne tyssäsi kuin seinään oven avautuessa, Petterin ilmeen kirkastuessa ja vaalean hiuspehkon pilkistäessä oven suusta. Innokkaat riemun kiljahdukset ja iloiset tervehdykset täyttivät tilan, ja vähitellen koko porukka oli kiinnittänyt huomionsa Svenin ympärille.

”Miten menee?”

”Missä sä oot ollut?!”

”Kiva kun pääsit!”

”Kiirettä raksalla”, Sven totesi ympäripyöreästi. Mä istuin edelleen paikallani pöydän ääressä, tyhjensin puolillaan olleen skumppalasin ja tiesin kuulleeni juuri valkoisen valheen. Ristiriitaiset tunteet saivat vallan mun pään sisällä, ja vaikka kuinka teki mieli mennä mukaan juttelemaan, jokin piti mua tiukasti penkkiin kiinni liimattuna. Ei kai mun ollut ennenkään tarvinnut tyrkyttää itseäni ihmisille, jotka olivat selvästi ilmaisseet, etteivät kaivanneet mun seuraa.

”Mä haen lisää skumppaa”, totesin Ylvalle, joka vähän hiljaisempana oli mielellään jättäytynyt myös takavasemmalle. Nousin lasin kanssa pöydästä, kävelin jääkaapille ja kuulin Jannin hihkuvan jotain Aliaksesta. Musta tuntui kuin olisin ollut ajatusteni kanssa vähän sumussa, ja huolestuin, koska se ei johtunut humalasta.

Palatessani pöytä oli täynnä innokkaita pelaajia, ja lautaa pystytettiin paikalleen neljän ihmisen voimin. Vilkaisin korttipakkaa sekoittavan Svenin reaktiota mun vallatessa takaisin oma reunapaikkani, mutta sen ilmekään ei värähtänyt. Se ei sanonut mitään, ei vilkaissutkaan muhun päin: kortit pyörivät sen sormissa kuin pesukoneen linkousvaiheessa ja jäänsiniset silmät olivat keskittäneet katseensa niihin.

Eikä siinä mitään, keskittäköön katseensa vaikka Antoniin, mua ei kiinnostanut.

Jouduin Aliakseen mukaan vähän vahingossa, kun Ylva vaatimalla vaati mut parikseen, ja koko komeuden kruunannut Christian päätti vielä ängetä meidän tiimiin mukaan tunkemalla istumaan väliimme ja sujauttamalla kätensä molempien hartioille. Hauskaa meillä oli silti, vaikka olinkin kuvitellut, että varsinkin Christianin kanssa olisimme olleet vähintäänkin lyömättömiä, mutta Janni ja Joona murskasivat ne haaveet tuosta vain. Voiton kunniaksi tequilaa kului. Sitä oli kai ihan syystä hankittu kolme pulloa.

Vilkuilin vaivihkaa Sveniä, josta alkoholin vaikutuksen näki selvästi. Sen askeleet hoipertelivat siihen malliin, että lopulta sen oli pakko istua alas. Muut pelasivat juomapelejä, mutta mua ei enää huvittanut mennä mukaan. Laskuhumala kolkutti ovella, kun nappasin sohvalla Oslon uuden vuoden juhlista näytettävää televisiokuvaa möllöttävän Antonin kädestä lasin ja istuin sen ja Iitun seuraksi sohvan käsinojalle. 23:31:08, näytti yläkulman kello.

”Se on sitten Ella pelkkää Cokista”, Anton virnisti, ”ihan vaan, että et pety.”

Mä irvistin sille ja Iitu kikatti. Juoma kupli mun kurkussa kuin skumppakin, mutta kyllä mä tiesin, ettei sillä selätetty tunnetta, joka velloi mun sisällä. Sitä epätietoisuuden tuomaa ahdistusta. Alkoholilla oli ihmeellinen vaikutus; se sai kokemaan jokaisen tunteen kymmenkertaisena. Joten vaikka mä kuinka olisin normaaleissa olosuhteissa osannut käsitellä Svenin läsnäoloa ja sitä, ettei sitä näyttänyt kiinnostavan mun olemassaolo enää millään tavalla, nyt se tuntui suorastaan raastavalta. Välillä se katsoi mua ja mä katsoin takaisin hymyillen, jolloin se käänsi päänsä pois, ja ajattelin, ettei se katsonutkaan mua. Kaipasin vastauksia miljooniin kysymyksiini.

Yhtäkkiä vähän matkan päässä seisonut Sven ei enää ollutkaan siellä. Yritin etsiä sitä huoneesta katseellani, mutta alkoholin hieman turruttamassa näkökentässä ei näkynyt vaaleista hiuksista vilaustakaan. Hyppäsin ylös sohvan käsinojalta epätietoisuuden muuttuessa pikkuhiljaa vihaksi. Mun elämästä ei kukaan kadonnut sanomatta sanaakaan. Ei edes Sven.

”Mihin se meni?” mä kysyin Petteriltä, joka naureskeli oven suussa jotain Viivin kanssa.

”Ai mikä?” se kysyi ihmeissään.

”No mikäköhän? Sven, missä se on?” tivasin kiivaalla äänensävyllä, mikä oli mulle niin epätyypillistä, että Petter näytti melkein säikähtäneeltä.

”Lähti hakemaan skumppaa, tai kotiin, en mä tiedä”, vaaleaverikkö vastasi olkiaan kohautellen. ”Miks se sua kiin—”

”Kiitos!” ehdin huikata ennen kuin nappasin takin kainaloon, läimäisin oven kiinni ja lähdin juoksemaan. Mun onneksi spottasin edelläni tummanpuhuvan hahmon, joka ei ollut ehtinyt vielä kovin kauas.

”Sven!” rääkäisin niin, että se kuultiin varmasti toisella puolella Svolvaeria. Hahmo jähmettyi paikoilleen. Huusin uudestaan, jolloin se kääntyi ympäri, edelleen paikalleen jähmettyneenä. Mun sydän hakkasi noin kahtasataa ja kiihtyi jokaisella askeleella, kun olin lähempänä. Kenkiin oli mennyt lunta, ja naamaa sekä sormia kipristeli. Uskalsin lopettaa juoksemisen vasta, kun olin varma, ettei toisella ollut enää aikomusta liikkua mihinkään.

”Nyt saat selittää”, mä vaadin hengästyneenä, ja toinen näytti siltä, ettei se tiennyt, miten reagoida. Säikähdys kuitenkin paistoi sen kasvoilta eniten. Jäin katsomaan suoraan sen silmiin kysyvästi, ja Sven kohautti olkiaan.

”Selittää mitä?” se kysyi.

”Ai mitäkö”, naurahdin epäuskoisena. ”Alotetaanko vaikka siitä, miksi sä tönit mua pois tieltä ja paiskoit ovia silloin tallissa? Ja sen jälkeen katosit niin kuin maa olis niellyt?”

”Niin, sä et varmaan kuullutkaan. Meillä on ollut yks omakotitaloprojekti ja oon ollut siitä ihan hirveen stressaant—”

”Kuule, Sven Steinbakk, mä saatan olla nuorempi, mutta mä en ole niin hiton tyhmä kuin minä sä mua ja kaikkia muita ilmeisesti pidät”, tokaisin. Mun sisällä kiehui harvoin, mutta nyt sille oli annettu liikaa aihetta.

”Tietääkseni mä en ole sulle tai kenellekään muullekaan tilivelvollinen”, Sven vastasi painokkaasti humalan sävyttämällä äänellään. Me oltiin hetki hiljaa, katsottiin vain toisiamme suoraan silmiin. Tunnelma oli raskas, ja mä tiesin, että jotain Sven halusi salata. Lopulta nostin kädet ilmaan.

”Okei. Ihan sama mulle, mee sitten”, huokaisin ja lähdin kävelemään pois päin. ”Mutta katokin, että en nää sua enää ollenkaan, missään. Jos mä jotain en siedä niin sitä, että mulle valehdellaan kirkkain silmin päin naamaa, ja sä teit sen kahdesti.”

23:58, näytti puhelimen kello. Kohta laskettaisiin sekunteja.

”Ella odota!” kuului sitten. Oli mun vuoro jäätyä paikalleni kuuntelemaan juoksuaskeleita.

”No?” mä kysyin. ”Jäikö jotain kertomatta?”

Sven näytti siltä, ettei se osannut muotoilla ajatuksiaan sanoiksi. On ollut vähän vaikeeta, kyllä sä tajuut, en mä pidä sua tyhmänä, Sven selitti, enkä mä enää tiennyt, mitä uskoa.

Eikä sen tarvinnut lopulta sanoa mitään. Mä ymmärsin kaiken, kun huulet koskettivat toisiaan. Ensin varovasti, kuin miettien, oliko missään mitään järkeä, mutta oltiin kai molemmat tultu jo kauan sitten siihen tulokseen, ettei tosiaankaan ollut.

Kolme, kaksi ja yksi. Sisältä kuului huutoa ja mekastusta. Yhtäkkiä osasin taas elää hetkessä.