# Tallikirja 2017 -->

Ah ‒ iltatalli. Ihan kuin minulla ei olisikaan ollut parempaa tekemistä tänä pimeänä tiistaina. Eikä varsinkaan siksi, että olin jo puurtanut Amfissa aamuvuoron. Työmiehen elämä oli rankkaa.
Jos jotain ymmärsin, niin sen, ettei ruokkivaa kättä saanut purra. Talliduunin ansiosta mun kuukausisäästöni olivat parikymppiselle äijälle oikein hyvät, mitenkään asialla kerskailematta. Työhommat hoidin aina sööristi, vaikka pääni sisällä saatoinkin marista itsekseni kenellekään siitä kertomatta. Loppupeleissä Shelyes kuitenkin jatkuvasti antoi mulle enemmän kuin otti.

Jassu oli viime aikoina ollut epäilyttävän sosiaalinen, tänäänkin se paineli jonnekin menoilleen jo puolenpäivän jälkeen, eikä sen hopeaista Skodaa näkynyt vieläkään missään. Päivällä oli kuulemma ollut hässäkkää, minkä vuoksi parin yksärin karsinat oli vielä siivoamatta. Janni ei ollut ehtinyt putsaamaan Robininsa boksia, kun Jassu oli jättänyt tallin yksin hänen kontolleen. Ja Jassu tietystikään ei ollut aamulla siivonnut Jurin karsinaa, koska ‒ noh ‒ niin. Lisäksi Jurin hoitaja, jota en tuntenut enkä ollut moikannut kuin ohimennen, ei tänään ollut käynyt tallilla.

Kyykistelin Robinin karsinassa, kun tiukka, korkea naisääni keskeytti tekemiseni.
- Väistä vähän.
Mollotin tyhmän näköisenä talikko kädessä yrittäen tunnistaa talliin tulijan.
- Voitko siirtää noita kottareita? Naisääni sanoi jo vähän ärtyneen kuuloisena.

Puhuja oli hämmentävän lyhyt, ehkä mua hieman nuorempi muija. Habituksestaan mulla tuli kovasti mieleen Ella-Amalie, paitsi että hän oli tumma eikä vaikuttanut pitävän musta ollenkaan. Tarkemmin muistellen olin ehkä nähnyt tytön ja ponin joskus maneesissa, mutta mieleeni oli jäänyt vain ponin kuriton meno, enkä ollut sen tarkemmin katsonut, kuka sillä ratsasti.

- Öh, joo voin, sori, mutisin kiireesti.
Huomasin jääneeni tuijottamaan tyttöä kiusallisen pitkään, sillä jostain syystä tämä erottui joukosta tavalla, josta saatoin ehkä vähän pitää. Tytön olemuksessa oli jotain kiehtovaa. Hän töksäytti vain koruttomasti ”Tänks” ja talutti pienen kirjavan ponin pesupaikalle. Jäin siivoilemaan karsinoita.


Hetken kuluttua tyttö lähti. Sen askeleet kopisi, vaikka sillä oli jalassaan vain tennarit. Livahdin tekemään tuttavuutta pesupaikalle jääneen ponin kanssa. Olinhan mä pari kertaa sen vienyt tarhoille ja talliin, mutten yleensä kiinnostunut hevosista tai halunnut olla niiden kanssa tekemisissä yhtään enempää, kuin oli pakko.
Poni näytti erikoiselta. Sen toinen kylki oli lähes valkea ja toinen mustankirjava, ja sen vasen silmä oli jäänsininen, kuten Beatan nuorella hevosella. Se katseli minua uteliaana ja alkoi möhnätä takkiani turvallaan. Rapsutin sitä etäisesti. Sentään tämän kiinnostavan neidin poni piti minusta. Eikö se ollut jo puoli voittoa..?

Kuulin oven aukeavan naristen, joten siirryin kasuaalisti nojailemaan seinää vasten. Tyttö käveli ohitseni mulkaisten minua mitäänsanomattomasti ikään kuin kiinnittämättä minuun mitään huomiota. En pitänyt siitä. En ollut tottunut olemaan kenellekään ilmaa, sillä yleensä olin aina kaikkien (erityisesti naisten) huomion keskipisteenä. Tyttö vei poninsa satulan pesarin seinässä olevaan, avattavaan telineeseen ja laski suitset naulakkoon. Harjalaatikon hän laski maahan ja penkoi sitä keskittyneesti, edelleen kuin en seisoisi metrin päässä hänen takanaan.

- Ootko uus täälläpäin? Minun oli pakko aloittaa keskustelu. Hiljaisuus alkoi raastaa hermojani ja huomionkipeys ottaa vallan.
- No en ny tiiä, on täs jonku aikaa tullu pyörittyy, mut ei hirvee kauaa, tyttö vastasi suoraviivaisesti vilkaisematta minuun. Hän suki poninsa selkää huolellisesti.
- Okei, vastasin. Neidistä ei saanut näköjään paljoakaan irti. – Oon Christian, esittäydyin toivoen, että saisin edes hänen nimensä.
- Amira, tyttö lausahti ja siirtyi saman tien poninsa toiselle puolelle edelleen luomatta minuun katsekontaktia. Aloin epäillä, oliko hänellä jotain minua vastaan.

- Ja sä taidat omistaa tän villikön? Jatkoin yrittäen keventää tunnelmaa. Taputin ponia takapuolelle, ja se käänsi toisen korvansa minuun päin. Ei tainnut tykätä.
- Joo… Amiraksi esittäytynyt tyttö vastasi. Uskomatonta! Ei vieläkään mitään reaktiota mihinkään suuntaan. Tyttö alkoi näyttää lähinnä vaivaantuneelta pitäen katseensa edelleen tiukasti alhaalla.
- Näin sut ratsastamassa yks päivä. Näytti villiltä teidän meno, yritin epätoivoisesti jatkaa keskustelua. Ignoraus oli suorastaan ärsyttävää, mutta jollain oudolla tavalla kutkuttavaa. Halusin edes katseen. Mun oli voitettava tämä peli.
- Joo, kyl se välillä pitää sellaista showta, Amira mumisi kyykkien harjapakillaan. – Lisäksi hoidan vielä Brellaa, se jatkoi. Lauseen jatkaminen oli hyvä merkki.
- Ketä sä hoidat, vai omistatko jonkun yksärin? Tyttö kysyi noustessaan harjapakiltaan ja kohdisti katseeni silmiini. Vihdoin!

Uppouduin tytön silmiin yrittäen lukea häntä. Amira oli kiehtova, vaikka sen vaikeasti tavoiteltavan esittäminen pänni minua suunnattomasti. Tyttö oli kauniskin vielä. Siroja kasvoja reunustivat tummat, olkapäitä hipovat hiukset. Silmät olivat ilmeikkäät ja eripariset. Vaikka yleensä olin huono muistamaan yksityiskohtia, olin varma, että tämä neiti jäisi mieleeni. Nyt minun oli vastattava, ettei tauko venyisi jälleen kiusallisen pitkäksi.

- En mä. Oon vannonut, etten nouse noiden eläimien selkään, vaikka mikä ois, naurahdin hymyillen vinoa hymyäni. – Ties mitä tekevät.
- Aa, tyttö mutisi ja kääntyi hakemaan poninsa satulaa. Katsoin paremmaksi mennä jatkamaan iltatalliani, sillä minusta alkoi tuntua siltä, kuin tytöllä olisi joku kiire.


Illan viimeinen ratsastustunti oli juuri päättynyt. Painelin heinälään hakemaan kärryjä. Jaoin oritalliin pikaisesti heinät, siitä suuntasin isoon talliin, pihattotalliin ja pihattoon. Rehut kävin noutamassa ison tallin rehuhuoneesta, jossa odottaviin rehukärryihin olin annostellut ne jo valmiiksi. Jakaminen oli suhteellisen helppoa ja sujui jo rutiinilla, vaikken hevosista mitään tiennytkään. Tuntilaiset liukenivat pian paikalta, ja kävin vaihtamassa tallien ilmastoinnit yöasentoon. Vielä maneesi, ja sitten alkoikin olla piakkoin valmista.

Amira ja hänen poninsa treenasivat keskittyneesti maneesin toisessa päässä ympyrällä hiippaillessani katsomoon. Yritin olla säikäyttämättä ratsukkoa kulkiessani katsomon läpi metallikaapille, josta ilmastointi ja valot säädettiin. Ehkä Amira pärjäisi, vaikka lämpöpumppu alkoikin puhaltaa pikkuhiljaa viileämpää. Seurasin treeniä hetken vaivihkaa. Kaksikko työskenteli hyvin, tai sen verran mitä nyt maallikko hyvästä työskentelystä ymmärsi. Tällä kertaa poni ei vikuroinut, ja näytti nöyrältä siron neidin alla. Päätin liueta paikalta ennen kuin he huomaisivat minut.

Käytävät oli lakaistu, pihattotalli lukossa ja hevoset sisällä, loimitettuna ja ruokittuna. Ja vieläpä ihan tehokkaalla aikataululla. Kello oli hieman yli yhdeksän, ja kaikki Amiraa lukuun ottamatta olivat jo painelleet kotiin. Lötkötin taukohuoneen sohvalla radion soittaessa hiljaa joululauluja. Olin juuri availemassa Instagramia, kun kuulin portaikosta ääntä. Vihdoin. Amira lipui huoneen läpi ja istui rennosti vierelleni sohvalle.

- Mä jo ajattelin, että olit lähtenyt kotiin, jerrytin Amiraa.
Todellisuudessa tiesin tasan tarkkaan hänen olleen oritallissa. Hänen saapumistaanhan mä olin odotellutkin, että pääsisin lukitsemaan maneesin ja oritallin.  
- En mä ny viel, Amira naurahti hieman. Hänen olemuksensa oli jo paljon rennompi, kuin paria tuntia aiemmin.
- Teilhä näytti menevän tänään iha hyvin Kimin kaa? Jatkoin yrittäen luoda kontaktia. Olin luntannut ponin nimen karsinan ovesta heiniä jakaessani. Amira käänsi katseensa minuun ja kurtisti kulmiaan.
- Ai häh? Olitsä kattoo ku mä ratsastin sil?
- Joo, ihan sattumalta eksyin maneesiin, virnuilin.
- Jaa-a, Amira kuittasi, enkä oikein saanut selvää, millaisella äänensävyllä. – Mut kyl meil ny iha jees meni.
- Eks oikeesti huomannu mua? Kolistelin siel iha huolella, jatkoin yrittäen kuulostaa yllättyneeltä.
- No enpä tainnu, brunette mutisi hymyillen.

Sisintäni kutkutti hieman, sillä pidin projekteista. Tallilla ei ollut hetkeen pyörinyt ketään minua kiinnostavaa. Päätin, että Amirasta tahdoin ottaa selvää, vaatipa se sitten kuinka paljon hevosten keskellä pyörimistä hyvänsä.

Merkintä 1, #tarinatempaus2019 (aloitettu 17.12.2019)

- Onkohan tuo nyt ihan viisasta? Kyseenalaistin. – Jos mä saisin noin paljon pätäkkää tosta noin vaan, pistäisin kyllä sen osakkeisiin tai laittaisin sen muilla keinoin poikimaan.
- Totta kai ylijäävät varat menevät sijoitukseen, Jassu virkkoi ja tasasi paperinivaskoja pöytää vasten. – Musta vaan tuntuu, että tämä on mun velvollisuuteni. Niin siinä testamentissa luki.
Kohautin olkiani. Mitäpä tällainen nuori pojankloppi oli siihen sanomaan. Omasta mielestäni hoitaisin kyllä tallin raha-asiat paljon paremmin kuin Jassu, mutten tohtisi koskaan sanoa sitä ääneen. Jassulta puuttui tiettyä voitontahtoa ja suuruudentavoittelua ‒ riskienotto on ainoa tapa tehdä suuria voittoja.

- Ajattelin aloittaa isosta tallista siipi kerrallaan. Mitä sä olet mieltä? Jassu jatkoi pohdiskeluaan.
- Rehu- ja varustehuoneet olisi ehkä hyvä saada ensin alta pois, tuumin ääneen. ‒ Sua alkaa kuitenkin ahdistaa se epäjärjestys, jos kaikkien hevosten varusteet joudutaan säilyttämään kovin pitkään niiden karsinoiden edessä.
- Hyvä pointti! Jassu totesi. – Ja rehuja voi olla tympeää annostella kylmässä heinälässä joskus alkuvuoden paukkupakkasten aikaan.
- Nimenomaan, hymähdin. ‒ Milloin ajattelit kilpailuttaa?
- Jos mä tänään jo soittelisin vähän yrityksiä läpi. Voi olla, että täällä ramppaa lähiaikoina työmiehiä arvioimassa työn laajuutta.
- Nonni, vastasin rennosti. ‒ Mäpä painelen viemään nuo loput kop… siis hevoset pihalle.
- Sano kopukat vaan, Jassu nauroi. ‒ Mitäpä sitä kaunistelemaan tällaisessa paikassa.

Tänään oli työputken ensimmäinen päivä. Olin saanut nauttia parista täydestä vapaapäivästä, mutta seuraavien seitsemän päivän aikana tekisin joka päivä joko tallia tai Amfia. Onneksi olin sentään saanut jouluaaton vapaaksi, ja vuodenvaihteen jälkeen mua odotti viikon loma, jona suuntaisin vanhempieni luokse Narvikiin. Mutta se niistä haaveista, sillä käsissäni olevan narun päässä mulla oli erittäin kiireinen vuonohevosori ja allani erittäin liukas tallipiha, joten tämä hetki oli kaikkea muuta kuin sopiva haaveiluun. Tranen jälkeen vein tarhaan Kimin, enkä voinut olla miettimättä, tulisikohan Amira tänään sitä katsomaan. Viime aikoina hän oli horjuttanut Ella-Amalien paikkaa mun suosikkihärnättävänäni. Jospa mä tänäänkin saisin sitä jollain tavalla hätyytettyä.

Hevoset oli äkkiä viety, vaikka omakehu haiseekin. Musta oli vuorojen kuluessa tullut oikeastaan aika tehokas, ja Joona oli nimittänyt mua ”tulevaksi Mo i Ranan lahjaksi hevosurheilulle”, sillä se oli kovasti sitä mieltä, että mun oli kiivettävä ensi vuonna hevosen selkään. ”Camoon, eikö se olisi aivan huikea uudenvuodenlupaus?” Phah, ei minusta.

Heittelin talikolla purua seinää vasten ja nostelin vierivät kikkareet kottareihin. Ohitseni käveli näpäkkä brunette. Mut huomattuaan sen askel hidastui lähes slow motion -henkiseksi. Hän osoitti sormillaan ensin omia silmiään ja sitten minun, ja siristi silmiään tuimasti, mikä sai mun kasvoilleni kohoamaan ilkikurisen, vinon hymyn. Katse kertoi: "mä vahdin sua". Tänään mä en ilmeisesti saisi Amiraa säikäytettyä. Jatkoin hommiani askeleiden kaikotessa yläkertaan. Mitähän mä tällä kertaa Amiran pään menoksi keksisin?

Merkintä 2, #tarinatempaus2019 (aloitettu 17.12.2019)

Tänään, perjantaina, osallistuisin ratsastunnille. Olin saanut joululahjaksi ratsastustunteja Shelyesiin, niitä kun olin halunnut Lofooteille muutostamme saakka. Nyt olisi kuitenkin aika ratsastaa ensimmäinen tunti. Jännittynein askelein etenin kohti ilmoitustaulua, josta sain selville ratsastavani Flammella. Sen verran ponista tiesin, että se oli yksityishevonen, ja Cathy oli ratsastanut tammalla Joulumaastossa. Niinpä tivasin jo tuhannetta kertaa Cathylta lisätietoja Flammesta, tytön vakuutellessa ponia todella mukavaksi ja hauskaksi.
“Ootko nyt ihan varma, että Flamme on oikeesti kiva?” varmistin vielä hermostuneesti harjatessani  ruunihallakkoa tammaa puhtaaksi.
“Joo, joo,” Cathy huokaisi kyllästyneenä. Hän oli tarjoutunut auttamaan Flammen kuntoon laitossa, joka oli hyvä asia. En tiennyt olisinko pärjännyt ihan itse.

“Hyvin se menee,” Cathy rohkaisi, kun olimme saaneet Flammelle varusteet päälle ja, kun kädet täristen kiristin kypäräni leukahihnan sopivaksi. Tartuin tamman ohjista kiinni ja vilkaisin kelloa, joka osoitti miltei viittä.
“Sit mennään,” huokasin mielessäni. Ohjasin hermostuneena Flammen muun ponijonon perään, joka täyttyi rupattelevista ratsastajista ja pärskivistä hevosista. Jännitykseltäni en saanut sanaakaan suustani, ja pysyttelinkin vaiti koko matkan maneesille. Maneesin sisällä käänsin Flammen kaartoon maneesin keskelle rivin jatkoksi, ja säädin kylmästä kankeilla käsilläni jalustinhihnat sopiviksi. Mielessäni kieppui monia ajatuksia, mukavia tai sitten ei niin mukavia. Osaisinko ratsastaa tällä tunnilla, tai olisinko edes tarpeeksi kokenut? Olisivatko kaikki muut parempia ja minä huonoin? Nämä asiat pyörivät päässäni, kun Jannin kehotuksesta pyysin Flammea liikkeelle. Tamma kiihdytti heti pyynnöstä reippaaseen käyntiin, joten tein tietoisesti pari pidätettä hidastaakseni käynnin tempoa. Flamme ei paljoa Dimonasta eronnut, ja jännityskin kaikkosi savuna ilmaan. Ehkä tämä menisikin hyvin?

“Ohjat tuntumalle!” kuului Jannin ääni maneesissa. Käskystä lyhensin Flammen ohjia, ja tein pari pidätettä, ettei poni lähtisi pikajunan lailla kiitämään maneesissa.
“No, miltä tuntuu?” Janni kysyi kahvikuppi kädessä, kun ohitin hänen penkkinsä. Nainen oli ilmeisesti vaistonnut alkutunnin jännityksen, joka oli nyt jo helpottanut.
“Kivalta,” myönsin pieni hymy kasvoillani. Janni kehotti pyöräyttämään hartiat taakse ja kiinnittämään erityishuomiota käsieni asentoon. Imin jokaisen tiedon rippeen sisääni, oli se sitten minulle tarkoitettu, tai ei. Halusin oppia!

Käyntitehtävät sujuivat minulta ja Flammelta kuin vettä vain, eikä pysähdyksissäkään ollut moitittavaa, vaikka olisin niin olettanut. Ratsastimme keskihalkaisijalle, sen keskellä pysähdykseen ja uralla voltteja. Kun oli aika siirtyä raviin, keskityin keventämiseen ja reitteihin. Flamme puskutti menemään kuin vanha tekijä, eikä minua enää ihme kyllä pelottanut yhtään. Kun jossain pamahti, säpsähdin vain, vaikka Flamme ei edes korvaansa lotkauttanut.
“No, haluatteko vielä laukata?” Janni kysyi, kun tunti alkoi päättyä, ja seuraavan tunnin ratsastajat rupesivat vyöryä sisään maneesin ovista. Iloiset kiljahdukset täyttivät maneesin, ja vaikka itse en vielä kuukausi sitten olisi ikimaailmassa tahtonut, nyökkäsin myönteisesti hetken mielijohteesta.

Kun oli aika nostaa laukka, painoin sisäpohkeeni eteen, ja jo siitä reipas Flamme pyörähti keinuvaan laukkaan. En unohtanut ylläpitää askellajia, ja onnistuin jopa keskittymää käsieni asentoon! Ratsastin laukassa suuren ympyrän, ettei Flamme laukkaisi hitaamman Wildan yli, ja yllätyin, kun reipas vuonotamma ylläpiti laukan ympyrällä. Iloisesti siirsin Flammen ravin kautta käyntiin. Hymy levisi kasvoilleni, kun liu’utin ohjat pois käsistäni.
“Hyvin ratsastettu, Freya!” Janni kehui ja taputti minua polvelle.

~ Freya

2.1.2020 — Haitoilla
#svetu

Mulkoilin Jassua kulmieni alta tämän hymyillessä vähän liian tyytyväisen oloisena. Tänään oli erikoinen päivä, sillä minä ja Christian työskentelimme samassa vuorossa. Aagen ja Dellan karsinoista kuului ryminää. Aamupäivä oli kulunut iänikuisten varusteiden raahaamisessa hevosten karsinoiden edustoille. Kaikista kamalinta oli yrittää kuljettaa järkyttävän kokoinen kuivauskaappi Jassun kylpyhuoneeseen onnettomilla nokkakärryillä. Siihenkin mitättömään matkaan olimme saaneet kulumaan varmaan puoli tuntia.

Neonkeltaiset työvaatteet viuhuivat ympäri tallipihaa. Onneksi rakennusmiesten työpäivä päättyisi ennen ensimmäisen ratsastustunnin alkamista, sillä näky oli hämmentävä kenen tahansa mielestä. Ison tallin pohjoispuolelle oli raahattu järkyttävän ruma, ruosteinen roskalava, jonne lenteli vuoron perään vanerilevyjä, ikkunoiden karmeja, karsinoiden vahvikerautoja kuin vanhoja kaapinoviakin. Edes varustehuoneen puiset satulatelineet eivät välttyneet karulta kohtalolta.

Olihan täällä jo aikakin tehdä remonttia, mutta tämä kammottava siivo ja paikkojen levällään oleminen ärsytti minua hieman. Tallitöissä oli jo tarpeeksi hommaa ilman jaloissa pyöriviä raksaukkeleita.


Uusista karsinoista tulisi käteviä, kuulemma. Liukuovet jättäisivät käytäville enemmän kulkutilaa kuin nykyiset ison tallin saranaovet. Pihattotalliinhan tällainen älykäs ratkaisu tehtiin jo seitsemän vuotta sitten. Jassu oli kehunut uusien karsinoiden täyttävän kokovaatimukset myös alle 160-senttisten hevosten varsomiskarsinoiksikin, joten niistä olisi suuri hyöty myös tallin uinuvan vuonohevoskasvatuksen kannalta. Karsinoihin haluttiin jättää silti samanlaiset, avoimet oviratkaisut, eikä rakentaa turhaan rumia ja tarpeettomia kaltereita. Käytösongelmaisia hevosia tallissa ei nyt muutenkaan ollut, sillä laumatarhaus pakotti hevoset tulemaan toimeen keskenään ja jopa vaatimaan lajitoverin läsnäoloa ja läheisyyttä. Oritalliin taas haluttiin rakentaa välikalterit, sillä siellä kahinoita esiintyi useammin.

Piirtelin haisaappaillani kuvioita suojalumen peittämään maahan. Suuri, valkoinen pakettiauto karautti keskelle tallipihaa, ja joutui oitis remonttiukkojen saartamaksi. Ilmeisesti he toivat jo uusia pintamateriaaleja. Kylläpä firma vaikutti tehokkaalta! Vilkaisin pakettiauton kylkeä. Brødrene Steinbakk AS.

Steinbakk...

Steinbakk?

Raksamiehiä ja tallityttöjä

Perustuu 2.1 @Catun tarinaan "Haitoilla"

Tapahtunut 2-3.1.2020

Istuin Feitlin selässä hämmentyneenä. Tallin pihassa oli ruma roskalava ja pakettiauto, jonka ympärillä neonkeltaiseen pukeutuneita tyyppejä. Lavalle lenteli milloin mitäkin. Näin Catun kauenpana hämmentyneenä piirtelemässä lumeen. Päätin ratsastaa lähemmäs. Siirryin raviin. Pujottelin taitavasti työmiehet ja lentelevät vanerit sun muut.
"Moi" sanoin ei niin pirteästi kun yleensä, jarruttaessani Feitliä.
"Moi" Catu hymähti.
"Aika kaaos" sanoin.
"Niin" Catu huokaisi.
"Tätä samaa oli viimeksi seitsemän vuotta sitten, muttei näin, no kaaosta, ollut sillon" Catu kertoi.
"Ymmärrän" huokaisin.
"Tarviitteko iltatalli apuu? Vai teetkö tänään iltatallia?" päätin pian kysyä.
"Teen, mut Christian tekee kans, huomenna ehkä enemmänkin tarviin apua" Catu sanoi hieman pirteämmin.
"No nähdään viimeistään sillon!" huudahdin lähtiessäni vielä hetkeksi kentälle pitkän maastolenkin jälkeen.

Olin lopettanut ratsastamisen siltä erää, ja saanut Feitlin hoitopuomilla. Kannoin tamman harjakoria, ympäri tallia kysellessäni minne se pitää viedä, kun remonttikin oli. Pian sain sen tietää.

Seuraavana päivänä:

Olin köröttänyt tallilla jo monta tuntia. Olin ratsastanut koulua, ja tehnyt, mitä nyt teinkään. Nyt olisi kuitenkin iltatallin vuoro. Aloitin hakemalla hevosia sisään. Catu haki niitä kanssani. Haimme vain muutaman hevosen, joiden piti päästä yöksi sisälle. Remontin vuoksi emme voineet hakea kaikkia. Seuraavaksi veimme heiniä ja ruokia. Catu vei heinät ja ruuat ulos, minä taas sisään. Heittelin heiniä karsinasta toiseen, saman oritallissa. Sitten ruuat. Sisällä ei ollut paljon tehtävää, joten jatkoin etsimällä Catun, ja auttamalla häntä. Heinien jaon ohessa, tarkistin hevosten kunnot.
"Oliko kaikki kunnossa?" Catu tiedosteli.
"Joo. Ei mitään erikoista, ihan normaalia" kerroin.
Tämän jälkeen jatkoimme loimittamalla hevosia. Haimme ulkoolta hevosia puomille, ja loimitimme siellä, sisällä loimitimme normaalisti.
Jatkoin lakaisemalla käytävät. Lakaisin myös purut, jotka olivat jääneet työmiehiltä lakaisematta. Tällä aikaa Catu tarkisti, onko tallilla vielä ylimääräistä porukkaa. Lakaistua ni myös oritallin, päätin lähteä auttamaan Catua, ja tarkistin oliko maneesissa enää kukaan. Avasin oven hitaasti ja viheltelin. Astuin sisään, ja näin, siellä Amiran ja Kimin.
"Moi! Ootte ilmeisesti vielä ratsastamassa, ilmeisesti, vaikka iltatalli on jo alotettu" sanoin.
"Mm" Amira mutisi. Kohautin olkiani ja tarkistin, onko kukaan muu vielä maneesilla. Ei ollut.
"Nooo, mä tästä meen" kerroin.

Lähdin kävelemään kohti maneesin toista päätä. Ovelle Saavuttuani viheltelin tottuneesti.
Hiekka narskui kenkien alla, kävellessäni tiuhaa tahtia kohti tallia. Näin Catun avaavan tallin ovea, lähdin kävelemään nopeammin. Avasin jo suljetun oven hiljaa, ja kerroin uutiset Catulle:
"Sain lakaistua, joten kävin maneesilla tarkistamassa onko siellä kukaan, vain Amira" kerroin.
"Okei, mä en nähnyt ketään ylimäärästä. Tuntilaisetkin oli lähtenyt tällä kertaa jo kakki koteihinsa" Catu ilmoitti.
Viimeiseksi, meidän piti kytkeä maneesin, kentän, ja tallin valot pois.
Lähdimme molemmat ulos, jätimme vielä talliin valot, sillä Amira, oli juuri tulossa sinne, kävisimme siellä vielä. Catu jäi kentälle, ja minä lähdin maneesille.
Maneesille päästyäni, kytkin valot näppärästi pois, ja ilmastoinnin samoin. Suljin oven, ja huomasin Catun olevan valmis, kentällä. Kävimme kytkemässä tallin valot yöasentoon, ja hälytyksen päälle. Suuntasimme tämän jälkeen oritallille.
"Tuolla on kylmä, vaik olis vaan vähän aikaa!" Catu sanoi.
"Niinpä!" myöntelin.
"Ja vaikka tuolla on vaan vähän lunta!" Catu huudahti.
"Mm" hymähdin.
Näimme Amiran olevan jo pian valmis. Hän loimitti Kimiä.
Pian saimmekin kytkeä valot yöasentoon, ja hälyttimen päälle.

Merkintä 10.
~ 3.1.2020 ~

Kävelin korkeassa hangessa kohti Shelyesin punaisia rakennuksia. Jo kaukaa erotin tallin pihassa olevan pakettiauton, sekä sen ympärillä hyöriviä heijastinpukuisia miehiä. Kun varovaisesti astelin näiden ohitse sisälle päätalliin, tajusin mistä oli kyse. Koko iso talli oli täysin yhtä sekasortoa. Varsinkin satulahuoneen puoli oli yhtä lautapätkää ja purua.
“Täällä tehdään remonttia,” Jassu valaisi, kun huomasi katselevani hämmästyneenä tallia.
“Aa, okei,” nyökkäsin. Se selittikin tämän sotkun. En antanut remontin haitata, sillä tänään olisi toinen vakiotuntini.

Listoista huomasin ratsastavani tänään Dimonalla.
“Jes,” hihkaisin mielessäni. Dimonalla oli aina kivaa mennä. Hyppelehtien taivalsin matkani Dimonan luo. En kuitenkaan pystynyt jättämään väliin Stellan moikkaamista, joten ennen kuin saapastelin pihattotallille, kävin vielä rapsuttelemassa Stellaa. Poni seisoi rauhallisesti rapsutuksistani nauttien toisella puolella aitausta. Pihattotallissa ei mikään ollut muuttunut. Eikä se ollut ihme, sillä Jassu olikin sanonut, että vain pää- sekä oritalli rempattaisiin. Ihanaa, kun kotoisa pihattotalli pysyisi samanlaisena.

Kun Flammen, Wildan sekä Stellan ratsastajat ilmoittivat olevansa valmiita, näpräsin vielä hermostuneena Dimonan leukahihnaa kiinni. Vatsassani lenteli miljoonittain perhosia, kun viimein käskin jännittyneesti Dimonan liikkeelle jonon hännille. Ratsastustunnit olivat aina yhtä jännittäviä ja kivoja, oli ne sitten ensimmäisiä tai sadansia.

Maneesissa odotti yllätys. Sinne oli koottu kolme pientä estettä sekä laitettu paljon ravipuomeja. Sydämeni hypähti kurkkuun, kun huomasin esteet sisällä. Hypättäisiinkö me tänään? En pystynyt rentoutumaan, vaikka Dimonan käynti olikin ihanan keinuttavaa. Vastaus kysymykseeni tuli kuitenkin äkkiä, kun joku innokas tuntilainen rohkeni kysymään sitä Jannilta.
“Siis hypätäänkö me tänään?!” hän riemuitsi.
“No, ehkä me jotain pientä,” Janni myönsi salaperäisesti. Hypätään? Enhän minä ollut ikinä hypännyt mitää maapuomia korkeampaa. Kun kuitenkin Janni vielä varmisti, sopisiko se varmasti kaikille, suu viivana nyökkäsin muiden mukana. Seuraavaksi Janni uteli meidän hyppykokemuksestamme.
“Joskus jotain ihan pientä,” sanoin, kun oli minun vuoroni kertoa.

“Sitten ravipuomit uran sisäpuolelta, käännätte hieman enne lyhyen sivun loppua!” Jannin ääni kajahti maneesissa, kun olimme ravanneet verryttelyssä ensin monta kierrosta. Möykky sisälläni ei ollut kadonnut, vaikka minua helpottikin se, että Janni tietäisi, etten olisi mikään konkari. Kun käänsin Dimonan puomeille, tämä lennokkaasti ravasi niistä yli, vaikka rystyset valkoisina puristinkin ponin harjaa. Janni kehotti rentoutumaan ja luottamaan Dimonaan. Minua hieman pelotti. Seuraavalla kerralla en pitänyt tamman harjasta kiinni, vaan Jannin ohjeiden mukaan laskin käteni satulan päälle. Sitten sujui jo paljon paremmin, ja kun vielä viimeisen kerran tulimme jo kevyessä istunnassa puomit, luulin, ettei mitään parempaa olisi.

Kun Janni ilmoitti, että seuraavaksi tultaisiin ristikko ravissa, sydämeni rupesi hakkaamaan entistä tiheämmin. Ohjasin vielä hermostuneemmin Dimonan kohti estettä, vaikka jo tiesin, ettei siitä tulisi mitään. Tamma kuitenkin vastoin odotuksiani loikkasi kevyesti pienen esteen yli, johon en ollut varautunut, vaan mätkähdin tämän kaulalle.
“Sitten vain työnnät ittes takaisin satulaan,” Janni kehotti hymyssä suin. Jokin päättäväisyyden puuska tuulahti lävitse, ja yhtäkkiä päätinkin, että en luovuttaisi. Möngersin takaisin satulaan totesin, että tällä kertaa pääsisinkin hyppyyn mukaan. Dimona ravasi reipasta ravia kohti estettä, joka läheni joka askeleella. Nousin kevyeeseen istuntaan, Janni kun oli niin kehottanut, ja laskin metrejä esteeseen. Kun Dimona ponnisti hyppyyn. Tarrasin tamman pieneen harjaan, ja ihme kyllä, pysyin helposti mukana hypyssä.
“Tähän on hyvä lopettaa,” kuulin Jannin ilmoittavan.

~ Freya

7.1.2020 — Vauvakuumetta

Koko remontti oli mun mielestäni ihan mieletön suksee. Firma hoiti hommansa ripeästi ja huolellisesti. Uudet tilat olivat toteutettu moderneilla ratkaisuilla, mutta kuitenkin sointuivat tallin miljööhön ja tekivät kunniaa vanhoille puurakennuksille.

Isosta tallista oli valmiina vasta kaksi siipeä, ja karsinoiden lukumäärä oli silti sama, kuin ennen remonttia. Tämä olisi pitänyt tehdä niin kauan sitten! Tallin kapasiteetti kasvoi huimasti.

Viivi oli saanut mut viikonloppuna ylipuhuttua herättelemään tallin uinuvan kasvatustoiminnan henkiin. Idea lähti siitä, kun mietimme Dimonan tulevaisuutta: harvinaista rotua edustava ponitamma alkoi olla siinä iässä, että nyt olisi viimeinen mahdollisuus toimia. Tuumasta toimeen ja nettiin, oriasemien sivuja selailemaan ja siementä tilaamaan. Sopiva isäehdokas löytyikin Dimonan kotimaasta Iso-Britanniasta.

Koska eläinlääkäri oli joka tapauksessa tulossa keinosiementämään, päätettiin sitten tehdä siitä vähän isomman mittaluokan operaatio. Siinä lauantaiyön pimeinä tunteina pohtiessamme löysimme isäehdokkaat Flammelle, Vennille, Hillalle ja Stellalle, ja Viivi lupasi hoitaa purkit Brynhildistä mitä pikimmiten.


Tänään Birgit Gundersen kävi Shelyesissä ihmettelemässä keskeneräistä remonttia. Iso-Britanniasta saapunut tilaus oli mennyt suoraan Birgitille, ja Brynhildin oreilta otetut purkit saimme tuoreena naapuritallilta. Neljä vuonotammaa, sekä pilkullinen Dimona keinosiemennettiin.

Nyt vain jännittämään, moniko niistä lopulta todetaan kantaviksi!

12.1.2020 – Tiineystarkastuksia

– Oikein hyvältä näyttää, Birgit tuumi katsellessaan ultraäänilaitteen näyttöä. – Yksi varsa täällä on. Sukupuolesta on liian varhaista sanoa mitään.
– Niinkö! Hihkaisin hillitysti. – Flämpystäkin tulee mamma, hehkutin Viiville, joka myhäili tyytyväisesti.
– Tiesinhän minä, Viivi myhäili ja taputti pientä, pyöreää tammaansa kaulalle.
– Kukas seuraavaksi? Birgit kysyi hymyillen.

Viivi talutti Flammensa takaisin pihattotarhaan, ja toi pian mukanaan Dimonan.

– Tiineenä tämäkin, Birgit totesi nopeasti. – Hyvin on sujunut tähän asti!
– Kiitä itseäsi, sinähän ne kiimatutkimukset teit ja keinosiemennyksen hoidit, totesin hymyillen. – Ihan mahtavaa. Hienoa saada varsoja harvinaisemmistakin roduista.
– Totta. En ole tainnut tällaista muualla Norjassa nähdäkään, Birgit jatkoi.

Seuraavana oli vuorossa Hilla, joka todettiin pian kantavaksi. Samoin Venni.

– Ei varsaa, Birgit mutisi, kun pesupaikalla tutkittavana seisoi vuorostaan Stella.
– Harmi, vastasin. – Kaikki viisi tammaa tiineenä olisikin ollut liian hyvää ollakseen totta.
– Niin, valkotukkainen nainen jatkoi. – Kohdussa näkyy jonkin verran kystia. Se on voinut vaikeuttaa tiinehtymistä, Birgit jatkoi.
– Voiko niistä olla haittaa? Kysyin hieman huolestuneesti.
– Todennäköisesti niistä ei ole vaivaa. Hyvin tyypillinen löydös tämänikäisitä tammoilta. Ne voidaan poistaa tähystyksessä, mutta jos ette aio Stellasta enää varsaa saada, niin ehkä jättäisin toimenpiteen tekemättä, vanha eläinlääkäri neuvoi.
– Alkaahan sillä olla jo ikääkin, Viivi lisäsi. – Ehkä Tranen saaminen riittää Stellasta.
– Totta, mutisin.
– Seuraillaan tilannetta, Birgit sanoi. – Mutta tuskin se koskaan tulee kystiansa huomaamaan.


Päivän saldo oli siis melkein täydellinen. Neljä viidestä siemennetystä tammasta odotti varsaa. Meille tulisi varsin touhukas alkukevät.

Parkkipaikalla oli vieras BMW. Poljin auraamattoman parkkipaikan läpi jättäen pyöräni nojaamaan päärakennuksen seinää vasten. Heti päärakennuksen kulman takana tupakalla seisoi tuntematon, punatukkainen mies ‒ pitkänhuiskea, solakka ja piirteiltään ylväs. Miehen kiharat, pitkät hiukset oli solmittu koristenauhalla, ja yllään sillä oli kirkkaanpunainen villakangastakki. En voinut olla pohtimatta, kuka hän oli ja mitä hänenkaltaisensa ratsastaja teki Shelyesissä. Oikeastaan en edes tiennyt, oliko hän ratsastaja, mutta niin olin päätellyt hänen yllään olevista puhtaanvalkoisista ratsastushousuista ja kalliin oloisista, kiiltävistä saappaista. Yhtä hyvin hän toki olisi voinut olla vaikka paikallisen ratsastustarvikeliikkeen mainoskuvausten malli.

Mies mulkaisi minua sivusilmällä kävellessäni hänen ohitseen kohti isoa tallia. En ollut varma, vastasiko hän nopeaan tervehdykseeni vai ei. Kohensin ryhtiäni hieman siltä varalta, että hän olisikin joku tärkeä persoona.
Kello oli vasta päälle kolmen, mutta alkoi olla jo hyvin pimeää. Kaamoksen loppumisesta oli vasta viikko, ja aurinko paistoi tähän aikaan vuodesta horisontin yläpuolelta vain parin tunnin ajan. Ne pari tuntia olivat jo kaukana takanapäin. Astuessani isoon talliin teollisuusimurin meteli raastoi korvia. Remonttimiehet repivät muoveja pois tallin käytävältä. Ilmeisesti ison tallin remontti alkoi olla valmiina. Sen enempää aikailematta pakenin imurin melua yläkertaan.

Jassu jynssäsi keittiön tasoja tiskiharjalla. Tämä ei voinut tarkoittaa mitään hyvää.
- Mikä nyt stressaa, kysyin tervehdittyäni työnantajaani.
- Miksi niin? Jassu naurahti käännähtäen minuun. – Ei mua mikään stressaa. Kunhan tulin hetkeksi tänne odottelemaan, että imurointi loppuu. Toimistossa ei meinannut kuulla omia ajatuksiakaan.
- Päätit sitten vapaaehtoisesti tulla tänne siivoamaan? Tokaisin epäuskoisena.
- Niin? Ei tekisi pahaa sullekaan. Oli muuten aika ryötteinen tiskiallas, nainen virkkoi.

Tuhahdin itsekseni ja painelin kaapilleni kaivamaan sieltä vuorilliset kumisaappaat ja vaihtamaan ylleni huonommat collegehousut. Radiosta kuului kammottava hömppäiskelmä, jonka vaihtaisin pois saman tien, kun Jassu poistuisi taukotuvasta.

- Kuka tuo mies muuten on? Kysyin viitaten ikkunasta näkyvää hahmoa kohti palatessani oleskelutilaan. Mies näkyi sauhuttelevan edelleen päärakennuksen nurkalla. Mahtoi olla hyvänmakuinen sikari.
- Ai niin, Jassu hätkähti. – Icarus Kristiansen. Hän asui ‒ tai siis hänen hevosensa asui meillä vuosia, mutta he muuttivat viime kesänä Latviaan. Hän palasi nyt takaisin.
- Jaa, mutisin laskiessani kumisaappaani ovenpieleen. – Ihan tavallinen yksityisenomistaja?
- Niin, ainakin toistaiseksi. Icarus on kenttäratsastaja. Ja on kai opettanut ja valmentanutkin, Jassu vastasi. ‒ Sillä on iso puoliverinen, Sirius. Siitä mun pitikin sulle sanoa, että et saa koskea siihen millään tavalla.
- Syystä, että? Kummeksuin. – Ei kai mikään hevonen ole niin hieno, että minä sen onnistuisin rikkomaan tarhastahakureissulla.
- Christian, kun sää et vielä ymmärrä, Jassu pudisteli päätään hymyillen ärsyttävän äidillisesti. – Se on oikeasti ongelmahevonen. Ainakin näin vieraiden näkökulmasta. Icarus hoitaa sen itse, ja se on asia, mistä ei jousteta.
- Jaaha, mumisin hieman närkästyneenä.

Mulla oli sellainen olo, ettei mun osaamiseeni luotettu. Enhän mä mikään hevoskuiskaaja ollut, mutta kuitenkin jo jonkin aikaa täällä työskennelleenä, ei mua kädettömäksikään voinut sanoa. Pistin korvani taakse, että voisin tänään käydä kurkistamassa, millainen ”ongelmahevonen” tämä Sirius oli.


Lötkötin sohvalla selaten puhelintani. Imurin hurina oli loppunut hetki sitten, ja Jassu häipynyt takaisin toimistoonsa. Remontti oli kuulemma heinälää vaille valmis. Mitenköhän mä iltaheiniksi muuttuisin, jos oritallin pääty oli työmaa-aluetta?
Ovi kolahti auki, ja mun suuni vääntyi vinoon hymyyn tunnistaessani vaaleatukkaisen tervehtijän.
- Joko oot lämmennyt Irmelille? Kysyin Ella-Amalielta, jonka kasvot valuivat saman tien hyvin kyllästyneeseen irvistykseen.
- No en ehkä ihan vielä, se tokaisi hypäten sohvan toiseen nurkkaan. – Joko tuo remontti on valmis? Alakerrassa ei ainakaan ollut enää muoveja.
- Joo, niin se Jassu taisi sanoa, mutisin. – En oo pahemmin katsellut. Pitää tässä vähän venailla, että pääsen tekemään iltatallia. Ella mutristi suutaan ja löi kädet polvillensa noustakseen ylös.
- Mun on pakko mennä ratsastamaan Blondi. Yritän ehtiä ennen tuntien alkua.
- Höh, tokaisin. – No, mäpä etsin sulle sillä aikaa uuden hevosen, jos Irmeli ei kerran vieläkään kelpaa.
Ella-Amalie naurahti ja lähti kaapillensa.
- Teepä se.


Tallilaisia viuhui oleskelutilan läpi jatkuvasti. Näytin varmaan helvetin reippaalta työntekijältä maatessani sohvalla näyttöä tuijottaen. Puoli viiden jälkeen Ella kipusi takaisin yläkertaan.

- Luojan kiitos, että pihattotalliin ei kosketa, se nurisi. – Heinälästä kuului ihan järkyttävä sirkkelöinti. Blondi oli lähteä käsistä.
- No siinä nyt ei sinänsä ole mitään yllättävää, vinoilin. – Irmeli olisi varmasti lauhkeampi.
- Haista sinä… Ella nauroi ja yritti huitaista mua ratsastushanskallaan, mutta onnistuin väistämään sitä viime hetkellä.
- Tiedätkö sä mitään Icarus Kristiansenista? Kysyin vaivihkaa. Ella hiljeni ja kohotti toista kulmakarvaansa.
- Kuka se on?
- Joku entinen yksityisenomistaja, joka on nyt palannut takaisin.
- Ai on, Ella henkäisi. – En ole ikinä kuullutkaan. Ei kun hetkinen? Omistiko se Siriuksen? Sillähän oli täältä tallipaikka, mutta en mä sitä koskaan ehtinyt nähdä, kun se oli kiertämässä kai kisakenttiä Euroopassa.
- Joo, sama mies, totesin. – Mua vähän kiinnostaa, kun en kuulemma saa koskeakaan siihen sen hevoseen, jatkoin. Ella naurahti.
- Pitäisiköhän mun asettaa Blondin kohdalle sama kielto, se ilkkui. Väänsin naamaani mutrulle vastineeksi.
- Olisi varmaan tehnyt silloin aikoinaan ihan hyvää, vastasin ivallisesti. – Mulla olisi varmaan muutama sormi vähemmän, ellei mulla olisi niin ylivertaiset refleksit.
- Just joo.
- Lähde mukaan, ajattelin lähteä jakamaan jo heiniä, lausahdin. – Jos sitä kävisi samalla oritallissa katsomassa, mikä tämä Sirius on hevosiaan.

Kannoin viimein ovenpielessä odottaneet kumisaappaat alakertaan ja potkaisin ne jalkaani. Tallissa oli hiljaista, kun ratsastustunti oli meneillään. Jannin ääni kuului vaimeasti maneesista tarpoessamme kohti heinälää, jonka ovessa oli pääsy kielletty -lappu.

- Onkohan Sven täällä, jerrytin Ellaa, jonka ilme muuttui hankalasti tulkittavaksi.
- No ei ole, se vastasi ykskantaan. – Mistä ihmeestä sä tollaista sait päähäsi?
- Eikös tuo ole Steinbakkien firma? Siellähän se nykyään koko ajan työskentelee, jatkoin hassuttelua.
- Jaa, Ella vastasi hieman närkästyneeseen sävyyn. – No ei tuolla ketään tähän aikaan ole.
- Älä ole niin tosikko, nauroin lyhyelle blondille ja tökkäsin tätä kevyesti kyynärpäällä kylkeen.
- Ääliö.
- Se oli vitsi, toistin loksauttaessani lukon auki. – Ei mut ihan tosi, musta on ihan hyvä, ettei se ole enää täällä sua holhoamassa.
- Anteeksi, mutta mua ei ole kyllä missään vaiheessa kukaan holhonnut, Ella puuskahti astuessaan edelläni heinälään. – En mä edes tuntenut sitä kovin hyvin. Mitä nyt tallilla oltiin joskus tekemisissä.
- Joo joo, myönnyin ja aloin täyttää heinäkärryjä. – Ella, v i t s i. Chill. En mä sitä oikeasti ole nähnyt. Kunhan kuulin fudistutuilta, että se on niissä hommissa nykyään.
- Ai jaa.

Tuttavallinen hörinä kaikui oritallissa avatessamme sen pääoven. Juri kurkotteli kaulaansa uuden pesupaikan viereisessä nurkkakarsinassa. Mer oli kai tuonut sen jo sisään. Jurin lisäksi talli oli tyhjä uutta hevosta lukuunottamatta, sillä muut olivat vielä pihalla.
Sirius seisoi karsinassaan takapuoli ovelle päin, eikä kiinnittänyt heinäkärryjen tuloon oikeastaan mitään huomiota. Sen karsinan edessä oleva talliloimi oli täydellisesti viikattu. Mustassa nimitaulussa luki norjaksi vanhanaikaisilla kalligrafiakirjaimilla ensin: ”Vaarallinen. Käsittely ehdottomasti kielletty.” ja vasta sen alla: ”Sirius”.

- Semmoinen heppa, Ella tuumi.
- Juuh, mutisin.
Sirius oli suurikokoinen, ja näytti maallikon silmään hyvinkin lihaksikkaalta. Kiersin karsinan toiselle seinustalle kurkistelemaan oria lähemmin. Sen pään oikealla puolella oli suuri, valkoinen merkki, ja sen silmä oli vaaleansininen, kuten Amiran ponilla. Ainakin näin kaukaa katsottuna se vaikutti hyvinkin harmittomalta, vaikka sen korvat olivatkin kääntyneinä taaksepäin.

- No, ei kun tuumasta toimeen, tokaisin kauhaistessani kärryjen etuosassa olevaan verkkoon sylillisen heinää. Yksityishevosten ruoat punnittiin. Annos oli sopiva.
Ella avasi mulle karsinan oven. Sirius kääntyi kannoillaan korvat luimussa. Sen silmien valkuaiset paistoivat ja hampaat näkyivät irvistyksen seasta.
- Varo!
Peräännyin, ja Ella sai liu’utettua oven takaisin säppiin.
- Hui saatana, tokaisin sydän pamppaillen.
- Ehkä sä vaan pudotat ne tuosta kurkistusaukosta, Ella ehdotti kuulostaen säikähtäneeltä.
- Jestas, mitä tyyppejä.

Merkintä 3, #tarinatempaus2019 (aloitettu 17.12.2019)

Dimonan lavat tekivät edestakaista liikettä allani. En ollut aikoihin tuntenut itseäni näin pitkäksi ja kömpelöksi.
”Hyvin, Catu! Ulko-ohja tuella. Just noin”, Jassu papatti keskellä ympyrää.

Mut oli laitettu pilkkuponin selkään testaamaan, olisiko siitä vielä tuntihevoseksi. Dimona tuntui siltä, kuin se ei olisi koskaan varsonutkaan. Lihasta se oli ehkä menettänyt jokusen kilon, mutta se ei juurikaan näkynyt muutenkin kaitarunkoisessa ponissa. Olin mää sitä männäviikkoina jo juoksuttanut useampaan otteeseen, jotta varsa sai tottua yksin tallissa olemiseen. Tänään varsa sai jäädä yksin karsinaansa, ja Dimona siirrettiin takaisin pihattotalliin. Siitä tulisi taas tuntsari.

”Kanna käsi, pää valuu liian alas”, kuului taas ohjeistus. ”Hyvä! Eiköhän se riitä tältä päivää. Sen saa varmaan ensi viikolla jo jokuselle tunnille.”
”Hieno Dimppa!” Kehuin ja rapsutin pilkkuponin kaulaa siirtäessäni sen käyntiin. Hyppäsin selästä alas ja taluttelin tammaa loppukäyntien ajan.
”Palkkasin muuten sen naisen, joka laittoi meille silloin sähköpostiin sen avoimen työhakemuksen”, Jassu kertoi nojaillen kentän aitaan.
”Ai jaa? Pysyvästi?”
”Kesätyö se alustavasti taitaisi olla”, hän jatkoi. ”Sen oli puhe aloittaa jo kesäkuun ensimmäinen päivä. Pääset sinäkin välillä lomailemaan!”
Naurahdin vastaukseksi. ”Ei täs ny viel henkihieverissä olla, justhan mä palasin sielt Espanjastakin.”
”No joo, totta”, Jassu virkkoi. ”Mutta toisaalta lisäkädet ei tee yhtään huonoa. Se kisatapahtumakin on tulossa ja kaikkea.”
”Joko sä sait sielt liitolta vahvistuksen?”
”En vielä, mutta eiköhän se kisa-anomus läpi mene”, tallin omistajatar jatkoi ja piirteli kentän märkään hiekkaan kuvia saappaidensa kärjellä. ”Jos sitä vaikka kävisi itsekin jonkun luokan hyppäämässä.”
”140? Eiköhän se teilt jo onnistuis.”
”Jurilta ehkä, minulta ei!”
”Nössö”, nauroin ja näpersin kentän portinnarua auki.

Osa Karlan matkapäiväkirjaa

Olin ajanut illalla Kittilästä ruotsin puolelle Kiirunaan ja jäänyt sinne yöksi. Olin löytänyt yöllä pienen hotellin, josta olin vuokrannut huoneen ja kerkesinkin nukkumaan reilut kuusi tuntia, ennen kuin kelloni herätti kolmen jälkeen aamulla ja vähän ennen neljää olin jo tien päällä. Onnekseni minulla oli jäljellä vähän jotain eilen ostamiani eväitä, joten sain hieman aamupalaa, ennen kuin pysähdyin rajan ylitettyäni kauppaan ja ostin hieman ruokatarvikkeita, jotta pärjäisin tämän illan ja pari seuraavaa päivää, jotta saisin vain keskittyä kotiutumiseen vuokra-asuntooni.

Olin mukamas paikalla Shelyesissä hyvissä ajoin, mutta kymmentä vaille kymmenen puhelimeni soi ja linjan toisessa päässä oli tuleva vuokranantajani, tai oikeastaan heti kättelyssä jo entinen sellainen, sillä mies ilmoitti, että oli ollut tarkistamassa asuntoa vielä varmuudeksi ja huomannut siellä vallitsevan vesivahingon, joten en pystyisikään vuokraamaan kyseistä asuntoa. Huokaisin raskaasti, ennen kuin kiitin tiedosta ja nousin viimein autostani. Kello näytti 10:02 ja olisin auttamatta myöhässä ensimmäisenä päivänäni, joten en todellakaan loisi hyvää kuvaa itsestäni. Noustessani autostani näin suoraan edessäni ison ratsastuskentän ja oikealle puolelleni jäi valkoinen omakotitalo, sekä kentän ja talon väliin hieman etuoikealle, tallirakennus.

Lukitsin autoni ovet ja lähdin suuntaamaan kohti tallirakennusta, jonka pihalta löysinkin ruskeahiuksisen naisen, joka vastasi Jassun kuvausta.

"Jasmine Lundén?" kiinnitin naisen huomion itseeni.
"Jep." toinen vahvisti ajatukseni oikeaksi kääntyessään katsomaan minua.
"Karla Rosenqvist. Sori että oon vähän myöhässä, sain vaan huonoja uutisia just, kun ajoin pihaan." Esittelin itseni kätellessäni naista.
"Voi ei, toivottavasti ei mitään kovin pahaa. Tässä on Catarina Sarén, mutta kaikki tuntee hänet Catuna. Ja mua voi ihan sanoa Jasuksi." Nainen esitteli vieressään seisovan nuoremman naisen. Kättelin myös Catuksi esitellyn naisen ennen kuin palasin ääneen.
"Ei onneksi, oon vaan toistaiseksi koditon, kun asuntoon, joka mun oli tarkoitus vuokrata oli iskenyt vesivahinko viime metreillä." kohautin olkiani, ennen kuin lisäsin että näitä sattuu ja mitäpä matkaaminen toiseen maahan olisi ilman pieniä takapakkeja.
"Hei, meillä on kyllä päätalolla vapaa huone, jos se helpottaa? Ei oo ainakaan työmatkakaan rasitteena aamuissa." Jassu ehdotti yllättäen.
"Siis kuulostaa kyllä mahtavalta, jos tuollainen mahdollisuus on. Mä en totta puhuen yhtään tiedä olisinko edes saanut mistään enää uutta asuntoa, kun ne tuntui olevan vähän kiven alla ulkomaalaisille." vastasin raapien samalla niskaani.
"No mutta hei, sitten tehdään niin, että saat huoneen päätalolta. Mutta mä esittelen sulle paikat niin näät vähän millaista täälä on, ennen kuin aletaan hommiin." Jassu kertoi, ennen kuin selvitti jotain vielä Catulle, joka lähti omille teilleen nyökättyään vastaukseksi.

Jassu antoi minulle varmaan perusteellisemman esittelyn mitä olin ikinä saanut missään työpaikassani ja kierrettyämme kaikki tilat lävitse jatkoimmekin tallintekoa, joka oli hieman vaiheessa edelleen ja samalla nainen perehdytti minua paremmin tallin rutiineihin. Oli mukava päästä tekemään hommia uudessa paikassa, vaikka minusta tuntuikin todella kömpelöltä ja hieman hassultakin olla koko ajan kyselemässä kaikkea, mutta tiesin kokemuksesta, että sitä se olisi aina uudessa paikassa ja että varmasti kuun loppuun mennessä alkaisin tuntemaan oloani hieman kotoisammaksi tallilla, varsinkin kun ohitse vilahtelevat kasvot saisivat nimiä ja oppisin muutenkin paikat ja hevoset paremmin.

Ollessamme valmiita iltatallista ja hakiessani matkalaukkujani autosta, tunsin todellakin aamuyöstä olleen herätyksen ja näytinkin varmaan ihan hirveältä suunnatessani sisälle. Jassu esitteli minulle huoneeni ja ennen kuin toinen jätti minut purkamaan laukkujani, kysyin koordinaatit kylpyhuoneeseen sillä olisin todellakin suihkun tarpeessa. Jassu antoi ohjeet ovenraosta, ennen kuin sulki oven lopunkin ja pian olikin yksin matkalaukkujeni kanssa. Vasta tässä vaiheessa muistin, että en ollut ilmoittanut äidilleni päässeeni turvallisesti perille, joten lähetin hänelle pikaisesti viestin, ennen kuin purkasin matkalaukkuni ja suuntasin suihkuun. Palatessani huoneeseeni en jaksanut lähteä edes iltapalalle, vaan pujahdin suoraan peiton alle ja vielä ennen nukahtamistani yritin painaa mieleeni muistutuksen siitä, että veisin aamulla keittiöön aikaisemmin ostamani ruokatarvikkeet, joille minulla ei ollutkaan käyttöä koska asuntosuunnitelmani olivat muuttuneet.

”Karla tuutko auttamaan?” Jassun ääni kuului jostain käytävältä. Laskin käsissäni olleen talikon nojaamaan Dellan karsinan etuseinää ja pujottelin itseni kottareiden ohitse käytävälle ja suuntasin pihalle selvittämään missä Jassu kaipasi apuani. Astuessani ulos tallista näin että pihalle oli juuri saapumassa auto ja traileri.
”Uus yksäri?” kysyin pysähtyessäni pomoni viereen.
”Tuntihevonen. Torihevos ruuna Tegur.” Jassu vastasi jättäen lauseensa kesken, auton juuri pysähtyessä ja kuljettajan noustessa ulos. Seurasin naista pari askelta jäljessä vetäen uudelleen ruskeita roecklereitani käsiini ja kunhan Jassu ja kuljettaja olivat saaneet paperiasiat selvitettyä, autoin salpojen avaamisessa, ennen kuin kiersin trailerin pikkuovelle ja pujahdin sisään.

Kopissa minua odotti ruunikko tähtipää, joka näytti todella isolta.
”Onko Karla valmista?” kuulin jostain ruunan takaa.
”Joo, avaa vaan!” huikkasin samalla kun pujotin narun kulkemaan puomin alitse.
”Okei, tulkaa vaan.” Jassu ilmoitti ja annoin ruunalle merkin lähteä peruuttamaan. Ruunan peruutettua sen verran että mahduin itsekkin puomin alitse, pujahdin samalle puolelle hevosen kanssa ja peruutin sen lopunkin pois kopista. Kääntäessäni ruunan pihamaalle, se nosti päänsä ylös ja katseli korvat hörössä ympärilleen tutkien uteliaana maisemia. Jassu irrotteli kuljetussuojat ruunan jaloista tutkittuaan ensin hieman kauempaa uusinta ostostaan.

”Mikä tän nimi muutes on?” kysyin olkani ylitse takanani seisovalta Jassulta.
”Tegur 2784, mutta sen lempinimi on Tegur. Ootas mä nappaan siitä vielä kuvan Shelyn sivuille ja someen niin viedään se sitten tarhaan.”
Tegurista oli helppo saada edustava kuva sen ollessa tutkimassa uteliaana ympäristöään. Lopulta lähdimme viemään hevosta tarhaan ja koko matkan ruuna tutki uutta ympäristöään korvat hörössä, välillä höristen muille hevosille vastaukseksi. Kaikki tallin vanhoista hevosista ihmettelivät uutta tulijaa ja olihan ruuna kuitenkin suurinta osaa tallin hevosista isompi ja vain muutama hevonen oli samassa kokoluokassa ruunan kanssa.

Kääntäessäni Tegurin tarhaansa antoi se minun rauhassa irrottaa narun riimusta, ennen kuin kääntyi ympäri ja lähti turpa melkein maata viistäen tutkimaan uusia hajuja. Seurasimme Jassun kanssa ruunan menoa jonkin aikaa, ja paikalle saapui myös muutamia muita tallilaisia ihmettelemään uutta ruunaa. Vaikka Teguria ja sen kotiutumista olisi voinut katsella vaikka miten pitkään, odotti tallissa edelleen siivottavia karsinoita joten pahoitellen lähdin jatkamaan siivoamista ja muita aamutallin töitä.

En tiedä meniks tää nyt väärään osastoon, mut saa kyl siirtää Tegurin hoitokirjaankin jos ois ollu ennemminkin sinne soveltuva.

Wau, olipa kiva saada tarina piirroksen tilanteesta! Aivan oikeassa paikassa on tarina, hoitokirjaan tulee vaan hoitajien/omistajien merkinnät
- Jassu

✎ Nimettöminä pysyvät salaihailijat
tiistaina 7. heinäkuuta 2020

"En mene."
"Menetpä!"
"EN MENE!"
"Okei ei mennä, se just puri tota sen kaveria."

Koska aurinko ei tähän aikaan vuodesta laskenut laisinkaan, eikä kouluakaan ollut näin kesälomalla, unirytmi oli heittänyt totaalisesti kuperkeikkaa. Välillä herättiin aamuviideltä, välillä puolilta päivin ja joskus ei menty nukkumaan ollenkaan. Äiti ja isä olivat päivät töissä (ja illalla kiireisiä omissa puuhissaan), että kukaan ei ollut valvomassa lasten touhuja päiväsaikaan. Pääasia että hereillä oltiin kun äiti tuli ensimmäisenä töistä. Silloin oli myös parempi olla kotosalla, ettei äiti saanut hepuleita.

Aamuseitsemältä oli tullut Sandralta viesti [07:12 Sandra: Mennäänkö fillaroimaan?] ja pakattuani mukaan paahtoleivät olin jo laskettelemassa Ørnveieniä pitkin punaisella polkupyörälläni. Sandra odotteli oman tiensä risteyksessä hiukset tiukasti letitettyinä. Hän oli samanikäinen kuin minä, nykyään samalla luokallakin. Koronakevään aikana olimme tehneet koulutehtäviä yhdessä vuorotellen meidän ja Sandran kotona, riippuen siitä, kumman vanhemmat olivat paikalla auttamassa. Ja jos meillä oltiin, niin äidistä ja isästä ei ollut kyllä alkuunkaan apua kertolaskuissa. Kumpikin kuunteli vain puolikorvalla ja samalla luki aikakauslehteä tai näpytteli osakesalkkuja tietokoneella. Sandran luona taas hänen äiti oli jatkuvasti kireällä päällä, kun Sandran isä oli keväällä lähtenyt perheestä ja jättänyt kaiken Sandran äidin harteille.

Jos me ei pyöräilty päiväkodin pihalle keinumaan ja hengailemaan, niin me aina pyöräiltiin tallille. No, ei oikeastaan edes tallille, sillä me ei uskallettu mennä sinne asti. Aikuisia ihmisiä ja niin edelleen. Pelottavaa, iik. Me jätettiin fillarit tien laitaan ja rämmittiin sankan sekapuumetsän läpi hevosten aitauksille ja ihasteltiin niitä sieltä käsin.

Näin toimittiin tänäänkin. Kesätennarit olivat täynnä havunneulasia ja hiukset pieniä oksia, kun nähtiin ensimmäinen vilaus hevosista. Teki mieli kiljua kun pitkäjalkainen varsa kirmasi näkökentän poikki. Varsa. Toinen. Kolmas! Mitä, oliko niitä neljä?
Asettelin juuri pyykkinarulta repimäni hupparin alleni ja istuin Sandran viereen mättäälle.
"Vitsi, kun pääsis silittämään tollasta" haaveilin.

Sandra tuumi hetken ja totesi kylmänrauhallisesti: "No senkus meet. Kävele tohon aidalle ja ojenna käsi."

"En mene, joku voi nähä mut", vastasin varautuneesti. "Ne vielä luulee, että me ollaan tekemässä jotain pahaa ja sitten ne aikuiset tulee ja alkaa huutaa, vaik oikeesti me ei olla tehty mitään pahaa, ja sitten-..."
"Älä oo nössö."

Eipäs-juupas-väittelyn aikana yksi pystyharjaisista hevosista tulistui äänekkäästi, potkaisi villisti toista samannäköistä päin ja lopuksi vielä puri sitä kaulaan. Sandran silmät laajenivat.
"En tienny että ne tekee tommmostakin."
"En mäkään" sanoin yhtälailla järkyttyneenä ja lamaantuneena haavekuvieni pirskoutumisesta. Hevoset eivät siis olleetkaan lempeitä otuksia, joilla pystyi laukkaamaan harja hulmuten pitkin hiekkarantoja, ilman käsiä, silmät kiinni, toinen jalka ilmassa ja takaperin... Olikohan yksisarvisiakaan oikeasti olemassa?

"Okei ei mennä tonne, se just puri tota kaveria. Ja jos se puree kaveria jonka se tuntee, niin mitä se mahtaa tehdä henkilölle, jota se ei tunne? Mennään. Sanon äidille etten haluakaan sinne typerälle alkeiskurssille" Sandra sanoi ja nousi topakasti pystyyn. Hän oli johtajatyyppiä, joka määräsi leikin tahdin ja jakoi lelut. Ja Sandra sanoi nyt, että tämä leikki loppui tähän.

Ja ehkä myös koko harrastus, ennen kuin se ehti edes alkaakaan.

Tänään oli todella tavallinen tiistai. Sää oli pilvinen, kuten kovin usein viime aikoina. Kuuroittain oli satanutkin. Aamu oli mennyt Ardia ja Vinkaa irtohypyttäessä, Monaa suitsilla taluttaessa, karsinoita siivotessa ja yksityishevosia liikuttaessa. Tavallisesti mun työvuoroni olisi päättynyt jo aikoja sitten. Tänään mä olin kuitenkin luvannut Jassulle jäädä ylitöihin ja perehdyttää Raffen uuden hoitajan tehtäväänsä tuntien aikana. Rehukuormakin oli tulossa, mutta onneksi Christian oli tulossa iltavuoroon ja lupautui ottamaan sen vastaan.

Nopea vilkaisu urheilukellooni paljasti kellon olevan jo muutaman minuutin yli neljä. Lompsin oitis rehuhuoneeseen ja aloin valmistella illan ja seuraavan aamun ruokia, kun ei se Christianin vätys kuitenkaan saisi mitään aikaiseksi sen rehukuorman purkamiseltaan. Jos se edes suvaitsi saapua tänään töihin, koska siitä nyt ei ikinä tiennyt.


”Hei!”

Hyvän tovin koomassa rehuhuoneessa muovipurnukoiden parissa viettäneenä mä havahduin ovelta kuuluneeseen hengästyneeseen tervehdykseen. ”Anteeksi, mä olen tänään tulossa irtotunnille, enkä ole ennen käynyt teillä. Kukahan on Trane, ja mistähän mä sen löytäisin?”

Jälleen nopea vilkaisu urheilukelloon, joka oli vasta kaksikymmentä yli neljä. Onneksi oli hyvin aikaa.

”Trane on oikein hurmaava ja lupsakka vuonohevosherra. Taitaa olla vielä tarhassa”, sanoin pohdiskellen ja könysin ylös jakkaraltani. ”Mä voin lähteä näyttämään.”


Trane möllötti oritarhan portilla kuin tilauksesta, ja päällisin puolin se oli melko hyvässäkin kunnossa. Hymyni kuitenkin hyytyi, kun näin vuonisorin toisen kyljen.

”Eiiih! Trane!” parahdin. Ori oli varmaan maannut lantakasan päällä, sillä kauniin hallakkoa kuvetta koristi vihreänrusehtava läntti. Voi kuinka hienoa!

”No, ei se mitään, ehditään hyvin käväistä vielä pesupaikalla”, naureskelin naisen avatessa mulle portin, ja lähdin lompsimaan orin kanssa kohti tallia. Janni tuli matkalla vastaan, ja moikkasin sitä kiireessä irvistäen.

”Jaha! Trane hankkinut sitten vähän parempaa päälle tuntia varten”, mustatukkainen opettaja nauroi ja jatkoi matkaansa ison tallin suuntaan.


No, ei siinä mitään. Ori pesupaikalle, nopea harjaus ja lantaläntin kastelu, hinkutus pesuaineella ja sienellä. Läntti lähti ihan mukavasti, vaikkakin ori näytti silti typerältä. Harmaa iho kuulsi märän läntin läpi hevosen kupeesta, mikä erottui vaaleasta karvasta todella selvästi. Onneksi kyse ei ollut kilpailuista. Otin pahimmat vedet pois hikiviilalla. Tuntilaisnainen talutti Tranen karsinaansa, ja sanoi pärjäävänsä loppujen varustamisten kanssa hyvin itsekin.


Icarus Kristiansen pelmahti Sirius-orinsa kanssa paikalle, kuten sillä päivittäin oli tapana. Sirius ei varsinaisesti ollut kovin yhteistyökykyinen hevonen kenenkään muun kanssa, ja minä ja Chrisu pidettiin siitä visusti näppimme erossa. Tervehdin Icarusta kainosti hymyillen, ja mies murahti tervehdyksen takaisin.

”Onpa siivotonta”, mies mutisi ja vilkaisi tallin lakaisematonta käytävää kuin halpaa makkaraa. Irvistin vaivihkaa, kunnes kännykkääni kilahti viesti.

Jassu [16:42]:
Sonia er oppe nå

”Mulle tuli juuri kiireellinen työtehtävä, mutta voin käskeä Christianin pyöräyttää vähän luutaa täällä”, mumisin ja lähdin lompsimaan kohti päärakennusta. Oli pakko käydä välissä juomassa.

Näpyttelin Jassulle pikaisen vastauksen, kun huomasin samalla puhelimessani ilmoituksen saapuneesta sähköpostista.

Hyvä Catarina Sarén,
Opiskelijavalintojen tulos on kohdallasi muuttunut. Näet toteutuneen tuloksen tästä linkistä. Muistathan, että opiskelupaikka on otettava vastaan keskiviikkoon 5.8.2020 klo. 15 mennessä…

Painoin linkkiä. Pulssini nousi nousemistaan, ja mun vasen käteni alkoi täristä niin, että oli tartuttava puhelimesta kiinni kaksin käsin. Mä vedin keuhkoni täyteen ilmaa sen minkä tärinältäni pystyin. Kasvoni olivat vääntyneet niin leveään kestoirveeseen, että tuntui kuin olisin jäykkäkouristuksen kourissa. Olisi tehnyt mieli kiljua, jos lähistöllä olisi ollut joku, jolle hehkuttaa! Päätin tekstata Ylvalle.

Du [16:44]:
YLVA!!!!!!!!!!
VI SKAL BLI MEDSTUDENTER!!!!!!!!!

Ihan mieletöntä! En ikinä olisi uskonut, että olisin päässyt matkailualalle joltain miljoonannelta varasijalta. Olin kerta kaikkiaan luopunut jo toivosta. Join keittiössä lasista niin, että puolet vedestä valui paidan rinnuksille. Nyt kiireen vilkkaa taukotupaan!

Perjantai 7.8. 2020


”Lilja!” äitini ärähti olohuoneen sohvalta, ”Et lähde mihinkään, ennenkuin olet siivonnut keittiön.” Lampsin keittiöön Malla perässäni. Koira katsoi minuun toiveikkaana ja sanoin sitten:
”Siivoan keittiön. Lähdetään sitten tallille.” Olin opettanut Mallalle astioiden kuivaamisen. Nyt se sitten kuivasi niitä.


Napsautin hihnan Mallan pantaan, työnsin tennarit jalkaan ja menoksi. Malla hyppelehti auringonpaisteessa, joka ihme ja kumma työntyi vuorien takaa.
”Istu.” Koira istui. Kävelin eteenpäin ja sanoin:
”Tule!” Päästin Mallan vapaaksi ja se hyppelehti pellolla. Kohta se tärvelisi viljat. Kunhan ei mene pissimään, kaikki on hyvin. Malla katosi mutkan taakse. Tiesin, ettei se karkaa, mutta ei kai vaan siellä ole jäniksiä, tai muita eläimiä? Ei, rakas koirani tuli nyt keppi suussaan takaisin, ja vaati heittämään. Heittelin vähän aikaa, ja pian se kyllästyi siihen.


Pian talli jo häämöttikin edessäpäin ja otin Mallan kiinni. Tallin pihassa oli aika moinen vilske. Catu vei lantakuoriaisia lantalaan, Jassu jutteli Hillan kanssa. Ilmeisesti töistä, Beata oli nousemassa Notkelman Usvan selkään. Uskalla on ihana nimi, ajattelin. Vastaani tuli Freya toimettomana.
”Viittisitkö katsoa Mallan perään?” kysyin tytöltä.
”Öhm. Onko se lapsi?”
”Ei, ihan kiltti pikkuinen koira.” Mallan pää kurkisti takaani. Se riensi Freyan luokse ja teki tuttavuutta.
”Joo, voin mä tälläisen ihanan koiran perään katsoa.” Menin Tranen karsinalle. Siellä oripoika mässytti heinää. Olin ihastunut oripoikaan, kun menin sillä maastotunnille. Valitettavasti sillä oli jo hoitaja. Menin hakemaan koirani ja lähdin kotiin. Lähtiessäni vilkaisin vielä taakseni, jolloin talli näkyi vielä vähän.

”Joko sulla on uusi poni kuvioissa?” kysyin. ”Tai siis ratsu. Jotenkin mä vain oletan, että aiot pitäytyä poneissa.”

”Se on vielä vähän työn alla”, Ella-Amalie vastasi ja kirjoitti nimensä alle karsinapaikan vuokrasopimuksen irtisanomiseksi. ”On mulla joitain ihan lupaavia mielessä, mutta täytyy katsoa, miten mä pääsisin niitä koeratsastamaan ja millä aikataululla.”

Platinablondin ilme kääntyi varovaisen haikeaan hymyyn. Blondi oli ihan hauska poni, mutta ei Ella sillä enää pidemmälle olisi voinut päästä. Kilparatsastajan näkökulmasta myyminen tässä vaiheessa oli enemmän kuin järkevä päätös. Printteri sylki ulos vanhan karsinapaikkoja vuokrattavissa -ilmoituslapun.

”Vinkkaa ihmeessä, kun osaat kertoa jotain enemmän. Jännityksellä odotan, mikä on sun seuraava kisapeli”, hymyilin ja saksin vielä printterin jäljiltä lämpöisen lapun alalaidassa olevat puhelinnumerot irti revittäviksi hapsuiksi. ”Äläkä huoli. En mä Blondin vanhaa karsinaa myy. Vinkakin lähti eilen, niin nyt vaan on hyvä hetki avata haku.”

”Huh”, blondi puhalsi ja nousi jakkaralta. ”Hyvä, jos uudellekin on sitten paikka tiedossa. Yksi stressin aihe vähemmän.”

”Herregud, totta kai on”, vakuutin ja könysin itsekin ylös työtuoliltani. ”Kunhan nyt et mitään ravuria hanki.”

Tyrkkäsin toisen kappaleen allekirjoitetuista sopimuksista kohti Ellaa, ja hän nappasi sen taitellen sen neljään osaan.

”Ei ole tarkoituksena”, se naurahti ja avasi toimiston liukuoven. Mä seurasin perässä tallipaikkalappuineni. ”Vaikka mistäpä sitä ikinä tietää.”

Rankutusta
11.8. 2020


”Äiti. Osta mulle hevonen!” Tokaisin istuessani takapenkillä Malla sylissäni. Olimme matkalla eläinlääkäriin, sillä se saa luultavasti pentuja.
”Hei kuules. Kaksi vuotta sitten sait koiran, ja siihen menee jo tarpeeksi kuluja. Mieti jos ostaisimme hevosen!” Puhahdin tyytymättömänä.
”Mutta kun Shelyssä on paikkoja vapaana. Ei niitä uusia paikkoja ihan heti tule.”
”Usko jo. En osta sulle hevosta, vaikka kirveellä uhkaisit.”
”En usko! Mä haluun friisiläisen!” Auto kurvasi jo eläinlääkärin pihaan ja nousimme autosta.


”Juu, kyllä tämä odottaa pentuja.” Eläinlääkäri totesi lopulta.
”Montako?” Hihkaisin innoissani.
”Kolmisen kappaletta siellä näkyy.” Rakkaasta Mallastani tulisi nyt mamma.
”Milloinka niiden on määrä syntyä?” Äitini kysyi.
”Noin kahden kuukauden kuluttua.” Kiitimme eläinlääkäriä, ja pakkasin Mallan autoon. Kahden kuukauden kuluttua Mallan vatsan suojissa lepää koiranpentuja!


(Psst, Shelyesissä tapahtumattomat tarinat olisi hyvä laittaa mieluummin My Dear Diaryyn! Voit tehdä itsellesi sellaisen täällä, klikkaa "uusi topic"-nappia ja nimeä päiväkirjasi haluamallasi tavalla!
- Jassu)

Usvan kanssa kävelyretkellä. 
PS. Ajattelin, että piirrän etujalat mukaan, mutta kavioista tulikin korkokenkien näköiset, niin ne jäi pois 

Vaihtoehtoja
14.8.2020

Janni hörppi kahviaan kiivaaseen tahtiin tuijottaessaan tiukasti videota mun puhelimen näytöltä. Seuraan oli liittynyt myös Joona, joka roikkui ratsastuksenopettajan kintereillä tätä nykyä kuin iilimato, eikä kenellekään jäänyt takuulla epäselväksi, että ne olivat pari. Nytkin tummatukkainen mies vilkuili daamiaan muka vaivihkaa tasaisin väliajoin, ja olin aika varma, ettei se edes tajunnut, mitä videolla tapahtui.

“Ihan okei”, tokaisi Janni lopulta olkiaan kohauttaen. “Onko toi nyt sun ykkösvaihtoehto?”

“Niin kai”, hymähdin jääden katsomaan pysähtynyttä kuvaa ruunikonkirjavasta tammasta. “Sillä on kuulemma täydet edellytykset olla hyvä kouluponi, vaikka onkin estesuvusta.”

“Ettet nyt vaan olisi ostamassa niin sanotusti sikaa säkissä”, Joonakin liittyi keskusteluun yskäisten. “Vaikka enhän mä näistä kouluhevosista niinkään tiedä. Mun mielestä se vain vaikutti aika keskinkertaiselta. Että onko se sitten tarpeeksi kyvykäs kuitenkaan?”

“Niin”, Janni totesi painokkaasti, “mun mielestä se näytti siltä, että se räjähtäisi tuon ratsastajan alla hetkenä minä hyvänsä.”

“Ai?” äännähdin kysyvästi. Laitoin videon uudelleen pyörimään yrittäen tiirata sitä tarkemmin.

“Näätkö? Se liikkuu tosi jännittyneesti, vaikka toi sen tapa askeltaa vähän hämääkin”, opettajani tuumasi. “Ja tuo ratsastajakin joutuu tehdä aika rumia ratkaisuja välillä, jotta saa sen kulkemaan edes noin. Katso nyt.”

Nyökkäsin ja kallistin päätäni arvioiden. Uudemman kerran katsottuna, vaaleanpunaiset lasit päästä pois otettuna ponin korvat pyörivät äänieristetyn korvahupun alla kuin väkkärät ja liike toden totta näytti melko jännittyneeltä. Se otti välillä pieniä, lähes huomaamattomia sivuaskeleita ja kyttäsi kulmia jokaisessa välissä kuin ei olisi ollut koskaan nähnyt maneesia. Ratsastaja kiskoi ohjasta minkä kerkesi aina siinä kohtaa, kun ei ollut lähimpänä kameraa.

“Olethan sä tollasiin ruutitynnyreihin toki Blondin kanssa tottunut, mutta et sä silti varmaan halua uutta samanlaista”, Janni hymähti. “Koska toi on nimittäin juuri sellainen. Kouluradalla ei sitä katsota hyvällä. Eri asia, jos haluat vaihtaa kenttäratsastukseen, mutta se onkin sitten sekopäiden hommaa.”

“Hei”, Joona älähti virnuillen, kun Janni iski sille silmää.

“En aio”, hymähdin huvittuneena. “Tässä ilmoituksessa kyllä lukeekin, että vähän on säikky.”

Janni kohotti huoliteltuja kulmakarvojaan ja naurahti.
“Noita kannattaa kyllä lukea todella kriittisesti. ‘Vähän säikky’ tarkoittaa, että se saa slaagit jokaisesta rasahduksesta, vesilätäköstä ja postilaatikosta. Jos se olisi oikeasti vähän säikky, sitä ei mainittaisi ilmoituksessa ollenkaan.”

“Allekirjoitan tuon”, Joona komppasi vieressä. “Theostakin sai kaivamalla kaivaa kaikki huonot puolet esiin omistajan kertomana. Hevoskauppiaat on vielä paljon kierompia kuin automyyjät.”

“Mutta älä lannistu!” Janni tsemppasi, ja mä pyyhin äkkiä kaiken pettymyksen pois naamaltani hymyillen.

“En tietenkään”, pudistin päätäni. “Kyllä mulla on muitakin vaihtoehtoja. Tai yksi. Kaikki muut tarjokkaat on olleet jotain hirven kokoisia.”

“Näytä!” kehottivat sekä Janni että Joona kuin yhdestä suusta, ja mä kaivoin niille videon rautiaasta poniruunasta, joka läseineen ja sukkajalkoineen oli kyllä ulkoisesti vähintään yhtä sievä kuin edellisen videon tamma. Sen väitettiin suoriutuvan jopa vaativasta A:sta, mikä olisi mulle lottovoitto.

“Oho”, älähti Janni melkein heti Joonan nyökytellessä vakuuttuneena. “No nyt on. Heti paljon paremman ja oikeasti laadukkaan näköinen.”

“Niin”, huokaisin. “Se on kai tullut tuolle välittäjälle suoraan kasvattajalta Saksasta.”

“No mutta loistavaa! Ei tarvitse lähteä sinne asti.”

“Lähteä?”

“Herregud, kai sä nyt menet tuon koeratsastamaan? Mä voin kyllä lähteä mukaan, jos tarvitset apua siellä”, Janni tarjoutui hymyillen, ja mut valtasi epäusko. Myytävien ponien selailu netissä oli aivan eri asia kuin lähteä oikeasti koeratsastamaan jotakin. Koko ajatus tuntui kaukaiselta, vaikka sitähän mä olin halunnut.

“Okei”, naurahdin pöllämystyneenä. “Jos mä sitten kysyn, koska se sopisi.”

“Mahtavaa”, Janni vastasi. “Kyllä me kuule sulle vielä poni löydetään.”

Figaro

Siellä se nyt oli, trailerissa. Mun elämäni toinen oma hevonen, jolla oli kissan nimi. Koko pitkän kesän jälkeen oli vaikea uskoa, että heti ensimmäisellä kerralla oli tärpännyt. En uskonut kohtaloon, mutta en edes tiennyt, miksi me oltiin otettu koko traileri mukaan, kun Janni oli koko päivän puhunut, ettei ikinä kannattanut ottaa ensimmäistä vaihtoehtoa, oli sitten kyseessä autot, talot, hevoset tai miehet. Se oli pitänyt palopuheen siitä, kuinka en sitten saanut kiintyä heti liikaa, ja että oli arvioitava edelleen kriittisesti. Isä, joka oli tullut mukaan lähinnä arvioimaan sen hintatasoa, mietti, olisiko olemassa yhtään halvempaa vaihtoehtoa.

Enkä mä ollutkaan kiintynyt. Se oli vain ollut hyvä. Sen satulassa oli tuntunut siltä kuin olisin istunut siellä aina. Sen askeleet olivat olleet erilaiset ja paljon isommat kuin Blondin tikittävät, mutta tarpeeksi pehmeät silti. Se ei ollut klisee, joka kulki täydellisesti ensimmäisestä liikkeestä lähtien. Se vaati ihan erilaista kättä ja erilaista jalkaa kuin Blondi, ja musta melkein tuntui, etten mä osannut enää mitään. Se oli haaste, mutta mä tykkäsin haasteista.

Silti sillä oli maailman kärsivällisin katse, joka oli kertonut, että kyllä se odottaisi, että mä oppisin.

Isä oli kai kiintynyt enemmän kuin minä. Niillä oli sen ruunan kanssa heti jotain sielujen sympatiaa. Isä, joka ei ollut koskaan välittänyt hevosista sen kummemmin, oli taluttanut sen traileriin mun ohjeistamana. Olisi varmaan taluttanut, vaikka mä en olisi halunnut koko ponia. Se olisi ottanut sen meidän takapihalle asumaan.

Oliko se mun elämäni poni? En ollut varma. Mutta sen kanssa oli hyvä.

Syyssade ropisi hiljalleen maneesin peltikattoon ilmalämpöpumpun huristessa taustalla niin, että merinovillainen pitkähihainen oli juuri sopiva vaate perjantai-illan ratsastustunnille. Taivas maneesin pienten ikkunoiden takana alkoi tummua auringon juuri laskiessa, kun Lidia vihdoin oli tullut kunnolla avuille. Mieluummin mä sillä ratsastin kuin noilla pienillä pyöreillä, joiden selässä mäkin olin joutunut muutamasti olemaan. Osaavia hevosia ei ollut liikaa tarjolla, mutta Lidiakin oli omanlaisensa työmaa ja 60 minuutin tunnista meni helposti yli puolet siihen, että tamma oli kunnolla avuilla.

”Hyvä Astlyr, se liikkuu siinä tosi hyvin nyt. Älä silti jännitä että se menee pilalle vaikka jatkaisit vaikuttamista, vaan ratsastat rohkeesti sinne avotaivutukseen etkä keskity liikaa sen muotoon”, Janni huuteli ohjeita maneesin laidalta. ”Kato nyt, se pysyi oikein hyvässä temmossa ja avuilla läpi sen taivutuksen, vaikka sä ratsastitkin sen sinne.”

Vähän harmitti, että seuraava ohje oli keventää löysällä ohjalla, koska mä olisin voinut jatkaa mielellään vaikka toisenkin tunnin nyt, kun tamma vihdoin liikkui hyvin. Toisaalta mua ei kauheasti huvittanut jäädä ihan loputtoman pitkään tallillekaan, ettei ulos lähteminen taas venyisi yömyöhälle. Ella-Amalie, se luokan prinsessa, taputti tyytyväisenä uuden poninsa kaulaa. Siitäkin oli tullut ihme hikipinko ja heppanörtti viime aikoina, ei nykyään muuta tehnytkään kun opiskellut tai pyörinyt tallilla tai tallilaisten bileissä. Sen synttäreilläkin oli ollut ties mitä keski-ikäisiä tallikavereita. Mutta ihan kuinka vaan, kyllä me pärjättiin ilman sitäkin – paitsi, että nyt se oli raahannut Matiaksenkin vielä talliporukoihin. Toisaalta, kaikki muut heppapojat varmaan oli homoja. Tai ainakin se blondi työntekijä kai oli.

Mä katselin vähän kateellisena sitä yhtä tätiratsastajaa, joka keventeli Tegurin selässä ihan miten sattuu. Se varmaan maksoi jotakin ekstraa, että sai ratsastaa Tegurilla. Mä olin päässyt ruunan selkään vasta pari kertaa, ja jos ihan rehellisiä oltiin, mä olisin kyllä ratsastanut sillä paljon paremmin kuin se täti. Mutta kaikkea ei voi saada.

Havahduin Jannin ohjeeseen siirtää hevoset käyntiin ja antaa niille pitkät ohjat. Lidia totteli yllättäen pelkkää istuntaa, ja mua ihan oikeasti harmitti, että tunnilla oli aina vain tosi pieni hetki, jolloin se kulki hyvin.
”Miten meni?” Janni kysyi käveltyään meidän viereen.
”No, ainahan siinä kestää, että sen saa hyväksi, mutta kyllä tossa lopussa oli ihan ok pätkää”, mä vastasin, vaikka tiesin varsin hyvin, että se oli lopussa liikkunut paljon paremmin kuin ”ihan ok”:sti.
”Mun mielestä se näytti tosi hyvältä jo viimesissä pätkissä, ja onhan se totta, että sillä kestää aika kauan vertyä. Mutta harvan ratsastajan kanssa se kuitenkaan tulee noin hyväksi”, Janni selosti. ”Ootko sä miettinyt että lähtisit sinne Kalla Cupiin?”
”Ai mä?” mä kysyin aidosti hämmentyneenä.
”Niin. Meillä ei montaa tuntiratsastajaa oo, jolla riittäis rahkeet, kun A on kuitenkin helpoin kaikille avoin luokka, mutta sä varmasti voisit ihan pärjätäkin.”
”En mä kyllä, ei Lidia aina liiku näin hyvin, en mä viittisi lähteä niin kauas ratsastamaan huonosti yhdessä luokassa.”
”Ota Tegur.”

Tegur. Mulla kisaratsuna. Se vasta olisikin. Voisikohan sillä mennä vaativan B:n myös? Eihän siinä oikein muuta vaikeampaa ollut kuin vaihdot, ja ne sujuisivat Tegurilta vaikka silmät kiinni ja takaperin. En mä kyllä mikään kilparatsastaja ollut. Vaikka olisihan se kiva lähteä viemään rusetit Ellan nenän edestä. Ja ehkä Matias myös. Olikohan se lähdössä? Pitäisi kysyä.
”Mun pitää vähän miettiä ja ehkä konsultoida mun vanhempia”, mä vastasin Jannille.
”Niin olitko sä vielä alaikäinen?”
”Vielä kaks päivää”, mä vastasin hymyillen. Maanantaina mä niin kurvaisin kouluun mun uudella Mersulla.

#OTsuoritus