Oton päiväkirja

1. Sydäntenpäivä – 14.2.2022

Pakko myöntää, että olin jokseenkin yllättynyt nähdessäni Tobiaksen tallilla tähän aikaan aamusta. Rehuhuoneen seinällä raksuttava kello oli juuri hetki sitten näyttänyt olevan jossain 8:40 paikkeilla, mutta hei haloo, nyt oli maanantai?
Mä olin tottunut olemaan enemmän yksin tallilla näin viikolla, kun kaikki muut tallilaiset olivat joko töissä tai koulussa (Viiviä, Saraa tai Sølvia lukuunottamatta), niitä nyt näkikin täällä miltei joka päivä.

Mutta niinkin vain kanadalaismies pyyhälsi nyt pitkin käytäviä – kuulokkeet visusti korvissa niin, että hän näytti olevan jossain omassa pikku maailmassaan. Mä en viitsinyt sitä nyt häiritä, vaikka ihan hyvin juttuunkin tultiin. Tosin ainoa yhteinen asia meillä oli hevoset, sekä englanti (joissakin määrin). Mutta ei mulla mitään asiaa edes sille ollutkaan, joten aivan yksi ja sama.

Otto päästi heti matalan hörähdyksen, kun se kuuli minun avaavan karsinan oven. Sen kuuleminen nostatti väkisinkin hymyn huulille.
Se oli aina niin puhelias, mutta tuota sen tervehtimistä se oli alkanut harrastaa jo viime viikolla. Ja lämmittihän se sydäntä, joka kerta kun ori otti katsekontaktia ja moikkasi iloisesti päristellen. Parin ähkäisyn ja puhahduksen saattelemana laskin painavan "puurovelli"-sangon orin eteen, jonka päällisen olin kuorruttanut sydänpipareilla ja porkkanan paloilla. Näyttävä aamupala näyttävälle miekkoselleni.
"Hyvää ystävänpäivää.", sössötin, ja katsoin lievän kauhun vallassa kuinka Otto upotti naamansa sangon syöväreihin. Kiva, tuo täytyisi sitten viruttaa.

Metallikiskot kirskuivat kun suljin lopulta oven ja lukitsin salvan. Kaivoin puhelimeni esiin takin taskustani, ja nostin kättäni ottaakseni kuvan nyt päänsä nostaneesta Otosta, jonka turvasta ropisi maahan mashin jäänteitä. "My valentine"- kirjoitin ja postasin Instagramin stooriin sydänemojin kera.

"Aika uljas."
"Luoja-, Tobias!", kerkesin älähtää niin, että näin sivusilmälläni Otonkin nostavan päänsä sangosta. "Älä hiiviskele tuolleen.", puhahdin ja höllensin sormieni otetta puhelimestani, jonka kovia laitoja olin sekunti sitten puristanut.

Kääntyessäni ympäri hoksasin, että ruskeasilmäisellä miehellä oli vielä nappikuulokkeet korvissaan. Ja se tuskin oli äksyilyjäni kuullut. Elehdin hänelle ottamaan ne pois.

"Musiikki on pausella.", Tobias informoi, mutta nappasi silti yhden kuulokkeen pois korvastaan. Yritti se hymyilläkin mahdollisimman lämpimästi, mutta jotenkin se sai sen näyttämään väkinäiseltä.
"Mun pitäis heilauttaa sua mun veskalla, jos mulla olis mukana.", jupisin takaisin.
"Sun millä?"
"Käsilaukulla, Tobias."
"Ahaa. No hyvä juttu et sulla ei sitä ole.", Tobias yritti hymähtää hiljaa, mutta mä kyllä kuulin. Päätin kuitenkin nyt silmien pyöräytyksen sijaan hymähtää kepeästi takaisin. Nyt Heini hymyä huuleen. Tobias ei kuulunut niiden ihmisten listalle, joille tarvitsi olla ihan bitch.

"Hassua. Mut jos saan kysyä, kerranku siinä oot. Niin mitä ihmettä sä teet täällä tähän aikaan?", vaihdoin puheenaihetta, sillä oikeasti mua pikkasen kiinnosti - miksen mä saanut olla tallilla tänäkään aamuna yksin.

"Vapaapäivä.", mies vastasi kovin yksiselitteisesti. "Mitä? Enkö mä saisi olla täällä tähän aikaan?"
"No en mä niinkään sanonut! Kunhan vaan oon yllättynyt.", tirskahdin.
"Heh heh, mut anyway. Tulin sanomaan et keitin kahvia taukohuoneessa, jos haluut ottaa kupin.", Tobias sanoi ja haroi ruskeita hiuksiaan.

Mua ei tarvinnut pyytää kahdesti! Missä kahvi, siellä minä. Sitäpaitsi, tässä välissä Otolle jäisi rutkasti aikaa syödä omat mössönsä loppuun.
Hetken miettimiseni, sekä myöntymiseni jälkeen Tobias oli kääntynyt 180 astetta, ja alkanut suunnata kohti taukohuonetta. Miestä seuratessani, siitä jäi jälkeen tuju hajuvana, joka koostui lähinnä deodorantista ja jostain suihkusaippuasta, jonka nimi oli varmasti joku 'Fresh Icy Mountain-man', tai jotain sitä luokkaa.

Heilautimme käsiämme tervehdykseksi Viiville, joka istui toimistossaan, kun vaapuimme hänen ohitse viereiseen huoneeseen – tallin taukotiloihin.
Mä suuntasin vaistomaisesti heti puiselle astiakaapille, ja avatessani sen, kirkkaanpunainen heppamuki pisti ensimmäisenä silmään. Se saisi tällä kertaa kelvata. Tobias puolestaan oli jo istahtanut pöytään, ja siemaili jo hiljakseen kahviansa, jonka luultavasti oli jättänyt pöydälle jäähtymään ennenkuin oli saavuttanut minut.

Siirtyessäni kahvipannun äärelle, se nokutti vielä viimeisiä kahvinrippeitänsä pannuun. Lasisen astian nostaessani, yksi pisara putosi sen koneistosta ja sihahti osuessaan kuumalle alustalle. Kaadoin kuitenkin kuppini puoleenväliin, ja heilautin itseni jääkaapille. Kaikki tämä vain kokeakseni suuren pettymyksen:

"Eikä... täällä ei oo maitoa.", huokaisin pettyneenä.
"Juo mustana.", Tobias totesi. Oliko se hullu? Kuka psykopaatti joi kahvinsa mustana? Toisaalta, kyseinen psyko istui kuitenkin just samassa huoneessa. Joten ehkä mulla oli tähän kysymykseen jo vastaus.
"Vaan mielipuolet juo kahvinsa mustana.", naurahdin, kuin Tobias olisi juuri heittänyt vitsin.
"Kiitti.", se vastasi neutraalisti, ja otti toisen hörppäyksen kahvia.

Tarrasin kuitenkin mukini kahvasta kiinni, ja istuuduin sen kanssa pöydän ääreen. Otto ei olisi valmis vielä hetkeen, joten ehkä nyt olisi parasta vain keskittyä johonkin muuhun. Kaivoin puhelimeni jälleen taskustani, ja avasin Instagramin.

2. Irtohypytystä maneesissa – 1.3.2022

3. "Ei tästä koulupollea tule." – 9.3.2022
#OTsuoritus

Maaliskuun alku oli kevään alkamisen merkki, ja mulle se meinasi sitä, että nyt ottaisin itseäni niskasta kiinni ja alkaisin hioa Otosta mulle täydellistä ratsua.


Olin siis hyväksynyt tämän seuraavan missioni ja ryöminyt netin syöväreissä pari päivää. Lofootit oli pieni paikka Lontoon ympäröimiin talleihin verrattuina, mutta kyllä täältäkin jotain silti löytyi: Google oli heti tarjonnut raskaansarjan este- ja kenttävalmennuksia, mutta niistä mikään ei tuntunut olevan meille sopivia. Don't get me wrong, mä olisin kyllä tykännyt suunnata heti korkealle, mutta Oton kannalta se ei olisi ollut reilua, eikä meidän molempien kannalta kovin järkevääkään – ellei mulla oikeasti ollut joku kuolemantoivomus.

Oli tehnyt mieli tirauttaa pari kyyneltä, kun lopulta oli pitänyt varata viereisen tallin HeC-B tunneille paikka mulle ja Otolle. Mä kuuluin kansainvälisille areenoille, enkä jonnekin helppo-C:n tunneille. Mutta, se oli Oton kannalta kaikista paras ratkaisu. Vain sen takia mä olinkin sen tehnyt.

Ori pärski allani, ja huiskutteli vaaleaa häntäänsä rennosti puolelta toiselle, kun se tallusteli verkkaasti eteenpäin. Matkaa tälle toiselle tuppukylän tallille ei ollut matka eikä mikään: sinne taittoi hyvin puolessa tunnissa, tai no... Oton selässä noin vartissa.
Shelyesistä olin kuullut pelkkää hyvää, mutta kenelläpä oli varaa haukkua Svolværin ainoaa ratsastuskoulua? Ei yhtään kellään. Tai ei ainakaan paikallisilla. Mä olisin voinut sanoa vaikka ja mitä, mutta- mä olin kuitenkin valmis antamaan tälle paikalle mahdollisuuden. En mä nyt sentään niin nirso ollut.

Kun lopulta Shelyesin tallipihassa tuikkivat katuvalot alkoivat siintämään näköetäisyydellä, sammutin kypärään kiinnittämäni kypärälampun, ja tiukensin ohjia hieman, johon Otto reagoi nostamalla päätään valppaana. Höyryveturin lailla se tarpoi eteenpäin, maneesin ohi ja tallin pihaan, sitten se pysähtyi kuin seinään.
Orin koko keho värähti allani, kun sen keuhkoista kajahti kova hirnunta. Sitä seurasi parin sekunnin hiljaisuus (joka tuntui ikuisuudelta), sai sen jälkeen vastauksen jostain läheltä, ja pärskähti lopuksi tyytyväisen oloisena. Heilautin jalkani pois jalustimista, ja luisuin alas maahan.


Heti ensitöikseni huomasin monen uteliaan silmäparin tapittavan niiden ratsastuskoulun pihaan ilmestynyttä ratsukkoa - ne olivat lähinnä peräisin paikallisilta kakaroilta. Skannailin silmilläni paikkaa hetken: liikaa esiteinejä, tätiratsu-tyylisiä hevosia, vähän pieni paikka, ja... vampyyripoika? Siis Gjemmestedin vampyyripoika?

Jouduin aivan hieraisemaan silmiäni, josko ne olisivat minut pettäneet. Mutta ei, silmäni eivät valehdelleet: siellä se kalkinvalkoinen, paksuun huppariin sonnustautunut mies joka kulki nimellä Liam Malmin (kyllä, Instagramista löytää kaikki) haravoi jotain heinää...? What the fuck?
Tämän näkeminen muistutti jotain surkeaa cross-over jaksoa jostain sarjasta, sillä se ei selvästikään yrittänyt sulautua tallityttöjen ja -poikien massaan. Enemmänkin päinvastoin.

Olin tahattomasti nyt lukinnut katseeni Liamiin, pelkästä puhtaasta järkytyksestä. Se kippasi kaikessa rauhassa lisää heinää kottikärryyn, asetti heinähangon seinää vasten ja hiippaili sitten kärryjen taakse vain nostaakseen katseensa ylös ja- ...katsekontakti. Voi v#@$% !
Suupieleni taittuivat väkisinkin lievään irvistykseen, kun käänsin kasvoni pois säästääkseni itseni vampyyripojan tuimalta katseelta. Viimesin paikka jossa mä oletin sen näkeväni, oli Shelyes. Mitä hittoa se teki täällä??

Olisi tehnyt mieli loikata takaisin Oton selkään, ja nelistää täältä äkkiä pakoon. Sayonara ja adios, mua ette näkisi täällä enää koskaan.

"Moikka! Sä oot varmaan se meidän uusi tuntilainen?", pirteä, korkea ääni palautti minut takaisin maan kamaralle. Näkökenttääni ilmestynyt ruskeatukkainen nainen harppoi luokseni ja ojensi kätensä minulle: "Jassu, paikan omistaja."

"Moi, kyllä vaan oon! Heini, ilo olla täällä.", vaihdoin asenteeni pirteäksi kuin auton vaihdetta, ja vastasin Jassun tarjoamaan kädenpuristukseen empimättä. Se siitä livistämisestä sitten.

"Kiva! Suuntaa vaan maneesiin muiden mukaan, mä tuun sinne ihan pian.", Jassu tokaisi lämpimästi hymyillen, ja viiletti sitten takaisin tallirakennuksiin.

Vilkaistessani takaisin tallirakennuksille päin, oli vampyyripoika kadonnut.

***

Shelyesin maneesi muistutti paljon ulkonäöltään Brynin maneesia: suuri, puinen hökkeli ilmalämpöpumpuilla. Sellainen tosi "viehättävä", mutta asiansa ajava paikka. Sipsutin Oton kanssa muiden ratsukoiden ohitse, jotka kaikki kerkesin nähdä vilaukselta; oranssitukkainen norjalaisnainen (tyypillinen sellainen), sekä kaksi teinityttöä, jotka kuikuilivat kiinnostuneesti kypäriensä lippojen alta maailmaa.

Kaarsin Oton kanssa kaartoon, rivin jatkoksi. Pujotin vielä sormeni satulavyön alle tarkistaakseni sen kireyden – se oli hyvä. Asetin jalkani jalustimelle, nappasin ohjista kiinni ja ponnistin orin selkään. Se alkoi automaattisesti liikkumaan eteenpäin, mikä ei sinäänsä haitannut, sillä se osasi kyllä käyttäytyä muiden hevosten kanssa. Enemmänkin mua huoletti, miten se suhtautuisi tunnilla työskentelemiseen.

"Noniin, josko aloiteltaisiin.", Jassun ääni kaikui hallin sisällä, kun nainen lopulta saapui, ja sulki tullessaan maneesin oven.


Alkutekijöiksi Jassu oli ilmoittanut, että tänään keskityttäisiin maapuomeihin sekä kontaktiin hevosen kanssa. Ja myös heti alkuun, mulla oli vaikeuksia Oton kanssa: se ei malttanut kuunnella, jyräsi puomien yli, viskoi päätään kun en antanut sen mennä kovaa.
Treenatessa tää oli ihan eri hevonen. Sillä oli liikaa energiaa ja tahtoa juosta, eikä minkään maneesin kapasiteetti olisi riittänyt tyydyttämään sitä halua. Ori sai mut näyttämään ihan joltain aloittelijalta, ja sellainen mä en todellakaan ollut. Olihan se toki vielä nuori, mutta piru vie nyt silti..

"Tee toinen voltti.", rajasin Ottoa naama happamana toiselle voltille. "Enemmän selkeää ulko-ohjaa, pistä se kunnolla pakettiin!", Jassu kiekui omalta paikaltaan, ja mähän tein työtä käskettyä. Tiukensin ulko-ohjaa, linjasin enemmän sisäpohjetta ja huomasin Oton silmäkulman ilmestyvän näkökenttääni. Ensimmäistä kertaa nyt tämän tunnin aikana, se taipui ja tunsin kontrollin palaavan hetkellisesti.

"Just noin! Nyt vie se rauhassa puomille!", Jassu ohjeisti. Suustani karkasi taisaisesti kevyitä hengästyneitä puhahduksia, kun Otto laukkasi keinuhevosen lailla eteenpäin – linjasin sen uudestaan laukkaympyrältä pois kohti puomia. Yks, kaks, kolme ja- ÄH! Viimemetreillä hevoseni viskaisi päätään, ja teki pienen sivuloikan melkein puomin ohi.

"Hyvä. Lopetellaas tämä tehtävä, ottakaa vain pitkät ohjat.", Jassu ilmoitti. Tappioni nielleenä, löysensin ohjia kun kierroksilla käynyt Otto alkoi vihdoin hieman rentoutua. Kävellä se kyllä osasi suhteellisen nätisti, mutta heti oli kuppi nurin kun piti pötkylöiden yli laukata. Miksi mä tämän edes hankin..


Sivusilmälläni huomasin Jassun rämpivän hiekassa kohti meitä. Voi Jeesus Kristus, tätä mä nyt vielä kaipasinkin.

"Ei tuosta koulupollea kyllä tule.", Jassu tokaisi, yrittäen kuitenkin kuulostaa lempeältä. Hymähdin kuivasti takaisin. "Mutta, tuo viimeinen lähestyminen oli kaikista paras tähän mennessä. Vai mitä?"

"No, joo olihan se.", myönsin lopulta. Ei Jassu väärässäkään ollut, se oli ollut meidän "tähtihetki" tällä tunnilla – asetukseen taipuminen ja sekunnin rauhallisuus.

"Hieno hevonenhan se on, vähän häslä, muttei mahdoton tapaus. Olisi kiva teidän kanssa vielä jatkaa, kun te molemmat voisitte hyötyä tästä todella valtavasti. Sinä kehittyisit ratsastajana, Otto tässä saisi lisää kokemusta, ja kirsikkana kakun päällä pääsisit tutustumaan enemmän hevoseesi.", loistavaa markkinointia, pakko myöntää.

Mutta Jassun rohkaisevat sanat tuntuivat uppoutuvan minuun kuin luodit. Mä tarvitsin jeesiä Oton kanssa, oikeasti tarvitsin. Vaikka näin alhaiseen paikkaan kuin ratsastuskoulu mä en ollut ikinä vajonnut. Mutta sille oli pakko opettaa enemmän alkeita, ennenkuin meistä voisi tulla yhtään mitään.

Vedin syvään henkeä, ja hengähdin: "Todellakin samaa mieltä, olisi mukava jatkaa."

4. Estetunnilla – 23.3.2022
#OTsuoritus

5. Sommersolverv 2022 – 10.7.2022