Pålin päiväkirja

2.9.2019
Mia Holgersen istui keittiön pöydän ääressä ja söi näykkien aamupalaansa. Häntä tympi ja sen huomasi teini-ikäisen tytön isä. Harald Holgersen taitteli tyynesti aamulehden ja laski sen aamukahvinsa viereen.
”Onko kaikki hyvin, kulta?” hän uskaltautui kysymään tyttäreltään.
Teini-ikäiset olivat aina hieman arvaamattomia. Toisinaan heiltä pystyi kysymään koska tahansa mitä tahansa. Sitten taas oli niitä päiviä, kun teinit tiuskivat takaisin ihan yksinkertaisiin kysymyksiin ja pyyntöihin. Yleensä Mia oli ensimmäinen versio, eikä harvemmin tiuskinut vanhemmilleen. Isoveljelleen kyllä sitäkin enemmän.

”Ei”, Mia vastasi ja hänen teki mieli lyödä nyrkkiä pöytään. ”Te lupasitte, että muuton takia voitaisiin etsiä mulle viimein hevonen. Ihan oikeesti lupasitte.”
”Niinhän me taidettiin”, Harald vastasi ja tarttui kahvimukistaan. ”Nyt on vain Mia hieman huono hetki rahallisesti.”
”Minähän sen maksan! Olen säästänyt siihen yhdeksänvuotiaasta lähtien. En jaksa enää ratsastaa vain jotain pulleita ratsastuskoulunponeja.”

Mia risti kätensä kiukkuisena puuskaan. Miten muka hevosen hankkiminen osui juuri nyt huonoon kohtaan? He olivat muuttaneet Lofooteille jo kesä- ja heinäkuun vaihteessa, ja keskustelu Mian omasta hevosesta käytiin keväällä. Mia oli todella saanut odottaa jo tarpeekseen.
”Sinulla on lukio kesken ja kyllä meidänkin täytyy äidin kanssa panostaa rahojamme.”
”Niin, no, minun lukioni on kesken vielä kolme vuotta. Ette te voi odottaa siihen asti, että saan kirjoitukseni tehtyä.”
”Niinpä kai, mutta ehkä sinun pitäisi vielä hetki kotiutua uuteen kouluun ja-”
”Olen oikein hyvin kotiutunut jo! Kiitti vaan..”

Harald hörppi viimeiset pisarat kahvistaan ja laski tyhjän mukin puiselle pöydälle.
”Minun tarvitsee puhua äitisi kanssa. Meillä on töissä kiireinen syksy. Ehkä voisit katsoa, mitä hevosia on myynnissä Lofooteilla. Tässähän lähellä on se Brynhild.”
”En minä halua mitään laiskanpulskeaa vuonista”, Mia pyöräytti silmiään. ”Aion panostaa heti kunnon hevoseen.”
”Minkälainen on kunnon hevonen? Ei meillä, eikä sinulla, ole varaa monen kymmenentuhannen hevoseen.”

Tuoli kitisi ikävän kuuloisesti, kun Mia työnsi tuolin pois pöydän ääreltä ja nousi seisomaan.
”En minä nyt mitään kilpahevosta halua! Vaan jonkun… ääh, turha sinulle on selittää, kun et ymmärrä niistä kuitenkaan mitään”, Mia kivahti ja nappasi leipänsä lautaselta. ”Minun pitää mennä, etten myöhästy.”
”Muuta tapaasi keskustella, niin jutellaan illalla äidin kanssa asiasta”, isä huikkasi tyttärensä perään, joka vain tuhahti.

Ulko-ovi pamahti äänekkäästi kiinni, kun kuusitoistavuotias teini lähti kiukkuisena kouluun.
#1 #tarinatempaus2019

19.10.2019
Mia kiristeli hampaitaan, kun jälleen kerran nyki puolipidätteitä turhankin ronskisti, jotta sai ratsunsa siirrettyä käyntiin. Tämä ratsu oli yksitoistavuotias ruunikon värinen ruotsalainen tamma, ja se sai ensiratsuaan hakevan tytön mietteliääksi. Tätäkö hänelle oli nyt tarjolla vastineeksi varsin pienelle budjetille? Tamma – jonka nimi oli niin monimutkainen, ettei Mia edes muistanut sitä enää – oli jo viides hevonen, jota hän kokeili. Kaikki sitä edelliset olivat olleet joko yhtä kamalia tai sitten niin jäykkiä, etteivät ne suoriutuneet edes maapuomeista.

”Ota rauhallisesti, älä nyi, ratsasta vain eteen”, Sonja Årud neuvoi.
Mia katsahti Bergenin aikaista valmentajaansa, joka seisoi hänen vanhempiensa vieressä. Hänen teki mieli ladella viisikymppiselle naiselle paljon asioita, mitä koki olevan väärin koeratsastettavassa puokissa. Onneksi Mia tiesi, ettei siitä olisi hyötyä, vaan vain siitä että viitsi kuunnella taitavampia. Tyttö veti muutaman kerran happea keuhkoihinsa, yritti rauhoittaa kätensä ja kehotti tamman raviin. Hetken ajan Mia oli varma, että nyt tästä tulisi jotain ja hän pääsisi ohjaamaan muka-kokeneen-estehyppyrin kohti ensimmäistä hyppyä. Mutta ei… tamma jäi pomppiin seuraavaan nurkkaan.

”En usko, että tästä tulee mitään”, hän kertoi mielipiteensä Sonjalle. ”Tuskin saan sitä eteen.”
”Ulma on usein kyllä hieman haastava”, kommentoi maneesissa viidentenä tyyppinä oleva Brita Hansen, joka tallinomistaja.
Brita Hansen pyöritti Vossevagenissa sijaitsevaa isoa tallia. Tallilla järjestettiin suuria kisoja, pyöritettiin ratsastuskoulutoimintaa ja heidän kauttaan myös välitettiin hevosia. Mia oli joskus pari vuotta sitten käynyt tallilla estekisoissa sen aikaisella vuokrahevosellaan.

”Tule vain alas, niin voit kokeilla seuraavaa”, Brita jatkoi. ”Se on tilasto. Angloarabia ja lewitzeriä.”
”Ponia?” Mia ihmetteli.
”Siltä löytyy kyllä korkeutta ihan riittävästi hevosmittoihin.”
Mia lupasi itselleen katsoa avoimin mielin tilastoa, mutta ei innostunut siitä vielä yhtään. Eikä innostunut myöskään nähdessään sitä. Ruuna aivan varmasti oli hädin tuskin yli sataviisikymmentä korkea ja erittäin siro. Ruunikonkirjava väritys oli kyllä kiva. Mia nousi mustaan satulaan ja kokosi ohjat käsiin. Ruuna nosti heti pyynnöstä ravin ja tuntui hyvältä selästä käsin. Se oli notkea, eikä yhtään kankea. Ikää löytyi Mian mielestä sopivasti eli kymmenen vuotta. Hän ei halunnut kovin vanhaa, mutta ei ihan nuortakaan.

”Mikä tän nimi on?” Mia kysyi, koska ei muistanut oliko Brita kertonut sitä.
”Quickstep. Kutsumme sitä Kingiksi”, Brita kertoi. ”Sen omistaja vaihtoi nuorempaan ja puhdassukuiseen angloon.”
”Ravi on rikkonaista”, Sonja kommentoi. ”Kokeile Mia nostaa laukka ja tule tuo okseri.”

Mia oli huomannut himpun verran selästä saman kuin Sonja. Kingi tuntui hyvältä ratsastaa ja laukkakin nousi pienellä hipaisulla. Esteille sillä ei tuntunut olevan kovin hyvää silmää ja Mia joutui olemaan se, joka määräsi sataprosenttisesti hyppypaikan.
”Hyvä, siirrä vain käyntiin”, Sonja sanoi. ”Laukkakaan ei ollut puhdasta. Milloin eläinlääkäri on tarkistanut sen?”
”Onko se huono asia?” Eda kysyi, koska hän ei ollut erottanut mitään huonoa Kingin ravista ja laukasta.
”Se voi olla pidemmällä ajalla suurikin rahareikä, jos ei tiedetä mikä siellä on”, Sonja kertoi Mian äidille.
”Emme voi ottaa sellaista riskiä”, Eda pudisteli päätään.
”Olen samaa mieltä”, Harald myönteli.
”Ei se ole ennen oireillut”, Brita lupasi. ”Pysäytäpä se siihen, niin katsotaan onko sillä kivi kengässä.”

Pettyneenä Mia pysäytti Kingin joukon eteen. Brita nosteli sen kaikki jalat ja ilmoitti, ettei siellä ole kiveä tai irtonaista kenkää.
”Se kävi eläinlääkärin tarkistuksessa ennen meille tuloa, mutta ei sitä kuvattu. Mikäli olette kiinnostuneita, niin voimme sopia kuvauksen maksusta puoliksi.”
”En usko, että haluamme ottaa sellaista riskiä”, Eda kertoi.
Mia huokaisi ja laskeutui alas selästä. Viimein hänellä oli ollut lupaavan tuntuinen hevonen käsissä, mutta sitten siinä olikin ollut turhan paljon huonoja juttuja.
”Haluatko vielä kokeilla paria?” Brita kysyi Mialta. ”Meiltä löytyy vielä yksi teidän budjettiin sopiva ja toinen, joka ylittää sen vain parilla tonnilla.”
”Lähdemme huomenna takaisin Lofooteille, joten kokeile nyt Mia, jos aiot vielä. Emme tiedä koska kerkeämme seuraavan kerran”, Eda sanoi tyttärelleen, joka kuitenkin oli jo hieman kyllästynyt turhiin koeratsastuksiin.
"Niin, hmm, voisin minä kokeilla", Mia vastasi pohdiskelevasti.
#2 #tarinatempaus2019

01.11.2019
Siinä se nyt oli: Mian oma hevonen. Ei vielä elävänä hänen edessään jo varatussa tallipaikassa Shelyesin ratsastuskoululla, vaan sen entisen omistajan Facebook sivulla. Mia katseli kimon ruunan esittelykuvaa hymyillen. Pocaroo löytyi epäonnisen koeratsastuspäivän jälkeisenä päivänä, kun Sonja oli soittanut hänelle vielä yhdestä potentiaalisesta hevosesta. Eda ja Harald suostuivat tiukalla aikataululla palata Brita Hansenin tallille ennen lähtöä takaisin Lofooteille.

”Mukava, hyvätahtoinen yhdeksänvuotias norjanpuoliverinen. Ruunalla on hyvä luontainen hyppysilmä, tällä hetkellä menee 120cm rataa. Lahjoja löytyy varmasti myös korkeampiin luokkiin.”

Ensin Mia ajatteli Pocaroon olevan tylsä, mutta huomasi jo selästä, että se oli aivan kaikkea muuta. Ruuna oli todella hyvätuulinen, kulki reippaasti ja haki myös itse turvallisia hyppypaikkoja. Miasta ei kuitenkaan uskaltanut innostua ennen kuin Sonja kertoi mielipiteensä ja vanhemmat siihen olisiko budjetin ylittäminen muutamalla tonnilla mahdollista. Mialla ei ollut säästössä kaikkia riittäviä rahoja.

Kaikki näyttivät vihreää valoa, joten enää ainoa mahdollinen este oli eläinlääkärin ostotarkastus. Se jouduttiin jättää Sonjan huoleksi, koska Holgersenin perheen oli aivan pakko palata Lofooteille. Seuraavat päivät Mia oli kärsimätön. Tarkasteli koko ajan sähköpostiaan, viestejä ja melkein soitti Sonjalle. Kunnes viimein Sonja soitti ja ilmoitti kaiken olevan kunnossa. Paperit lähetettiin Mian vanhempien sähköpostiin, he allekirjoittivat ja lähettivät ne takaisin. Raha vaihtoi omistajaa ja enää Mian piti odottaa, että Pocaroo saapuisi.

Eda ja Harald olivat sopineet Sonjan huolehtivan myös ruunan lähettämisestä, koska heillä ei ollut mitään kuljetuskalustoa tai kokemusta hevosten siirtämisestä. Sonja lupasi hoitaa asian.
”20.11. siinä sinulle päivämäärä, kun Pocaroo saapuu”, Sonja ilmoitti puhelimitse Mialle tänään.
Yhdeksäntoista päivää oli aivan liian pitkä aika kuusitoistavuotiaalle odottaa jotain, mitä oli odottanut jo monta vuotta. Onneksi Mia oli päättäväinen ja sen myötä teki itselleen paljon taustatöitä. Hän hoiti muun muassa ruunalle tallipaikan paikallisesta ratsastuskoulusta, jossa oli käynyt muutamalla irtotunnilla. Shelyes ei ollut kaukana heiltä, joten tallimatkasta ei tulisi pitkä edes pyörällä.

Lisäksi hän kirjoitti muistiin kaikki tarpeelliset hoitojutut. Linimenttejä, sprayta, kimoshampoota ja ties mitä muuta, minkä luki olevan hyödyllistä hevoselle. Loppupeleissä Mia ei välittänyt tulisiko niille käyttöä, pääasia oli valmistautua kaikkeen. Britan kautta oli sovittu, että Pocaroon mukana tulisi suitset ja satula.

Joten yhdeksäntoista päivän aikana Mialla oli muistivihon verran erilaisia vinkkejä hevosihmisten blogeista noukittuna. Mia oli aivan varma olevansa valmis hevosen omistajuuteen!
#3 #tarinatempaus2019

01.05.2020
Shelyesin varustehuoneessa oli käynyt tornado nimeltä Mia Holgersen. Viisitoistavuotias teini oli pistänyt pakaten, kun lähtö Ruotsiin koittaisi huomenna. Eikä Mia voinut vieläkään uskoa, että oli suostunut melkeinpä mukisematta Sonja Årudin ehdotukseen.
”Starttaa siellä, se on varmasti hyvää kokemusta.”

Jep, niille, jotka olivat kilpailleet jo vähän enemmän kuin kahdessa pikkuluokassa oman tallin harjoituskisoissa. No, kaippa siitä oli helppo loikata kansainvälisiin kisoihin. Mia pakkasi varusteita miljoonaan eri laukkuun. Yhdessä oli loimia – säätiedotus oli erittäin vaihteleva – toisessa kaikki nahkavarusteet ja varakuolaimet. Sitten oli oma laukku tytön omille kisavarusteille ja Pålin huoville – kaksi kisoihin (valkoinen ja hiilen värinen) sekä myös välipäiville omansa. Puhumattakaan hoitolaukusta, jossa oli harjoja, linimenttiä ja ties mitä tököttiä vain varmuuden vuoksi.

Mia oli tehnyt useiden tuntien ajan tutkimusta mitä kannatti muistaa, kun hevosen kanssa lähti rajan tosielle puolelle. Passi nyt oli yksi tärkeimmistä, ilman sitä ei olisi mitään asiaa Norjasta Ruotsiin. Ja no… tutkimuksen myötä saatu info oli huomattavasti vähäisempi kuin toteutus.

Onneksi Mia ei lähtenyt Shelyesistä yksin. Myös Jassu ja Juri lähtivät, joten Mialla olisi matkassa mukana myös kokeneempaa seuraa. Lisäksi entinen valmentaja, Sonja, oli luvannut olla paikalla apuna ja neuvomassa. Häntä Mia oli myös pommittanut tsiljoonin viestein. Ensin Mia ei ollut meinannut saada lupaa vanhemmiltaan lähteä, koska oli alaikäinen, eikä kumpikaan voinut töiden puolesta lähteä mukaan. Loppupeleissä Sonjan läsnäolo Ruotsissa oli tuonut vanhemmilta luvan lähteä. Olisihan se aikamoinen kokemus nuorelle tytölle, jolla oli vasta ensimmäinen oma hevonen.

Vaikka tulevat kisat jännittivät ja Mia toivoi hartaasti myös ruusuketta kotiinvietäväksi, ei hän loppupeleissä odottanut suurta menestystä. Olisi aivan varmaa, että kisoissa oli häntä taidokkaampia ratsastajia, joten edes puhdas rata olisi hyvä tavoite. Tai ainakin top 10.

”Huh, valmista”, Mia viimein kolmen tunnin pakkaamisen jälkeen huokaisi.
He pakkaisivat Jassun kanssa auton vielä tänään, jotta aamulla lähtö tapahtuisi mahdollisimman mutkattomasti. Mukaan lähtisi myös Jurin hoitaja, Mer, mutta Mia ei ollut varma olisiko muita tallilaisia lähdössä. Ehkä?

Mia vilkaisi kelloa. Se oli jo sen verran, että Pålin voisi pestä ilman takaisin ulos viemistä. Kimot hevoset olivat siitä todella ihastuttavia, että ne piti oikeasti pestä, ellei halunnut hevosen näyttävän keltaiselta. Mia siirsi hieman kasseja sivummalle, ettei kukaan kompastuisi niihin ja lähti hakemaan Pålia tarhasta.

17.5.2020
Mia hipelöi sinikeltaista ruusuketta Pålin karsinan ovessa tyytyväisenä. Sen vieressä oli myös valkoinen ruusuke, ne olivat tuliaisia Hanami Weekiltä. Mialla oli ollut aivan uskomaton reissu, vaikkei heidän punainen kyytinsä ollut mikään huipputason hevosrekka, kuten useat muut kisapaikalla. Voi luoja sitä jännitystä Mian mahan pohjassa ensimmäisenä kisapäivänä maanantaina. Jännitystä oli lisännyt vesikuurot, joka osui myös Mian radan kohdalle.

Päivän toinen luokka, Mian ensimmäinen kansallinenkilpailu, kymmenes starttaaja, kaksikymmentäkuusi hänen jälkeensä, yhteensä kolmekymmentäkuusi. Mia oli halunnut auttavista tallikavereista huolimatta, hoitaa Pålin sinä päivänä itse. Kaiken piti olla priimaa. Sateen takia Mia ei halunnut laittaa valkoista huopaa, vaikka se olisikin ollut hienompi kuin hiilen värinen. Mialla oli uskomattoman huono tunne verryttelyssä, Pål oli raskas, se tiputti puomin kaksi kertaa. Edes paikalla olevan Sonjan neuvot eivät tehonneet.

”Jännitys laukeaa heti, kun pääsette radalle”, Sonja oli vakuuttanut Mialle.
Ja niinhän oli käynyt. Mia oli tervehtinyt tuomaria, ottanut ohjat käteensä kunnolla, nostanut laukan ja ratsastanut täysin puhtaan radan. Vielä hyvin nopean. Hymy nousi teinin huulille, kun viimeinenkin este uusinnassa ylitettiin puhtaasti ja Mia sai antaa Pålin venyttää laukkaansa. Mia kuvailisi ehdottomasti luokan loppua kamalan jännittäväksi. Puhtaita ratoja, mutta ei yhtään tarpeeksi nopeaa, jonka ansiosta Ruotsin kisat aloitettiin palkintojenjaossa sijalla 1. Uskomatonta!

Pålia kävi luokan jälkeen taluttamassa Vicky, jotta Mia sai hetken aikaa sulatella luokkavoittoa. Mian oli ollut tarkoitus syödä jotain, mutta hän ei vain pystynyt. Toinen päivän luokka oli tasolla 120cm, jota he olivat tähän asti harjoitelleet paljonkin kotikoloissa. Pålilta se taso sujui hyvin, joten tässä vielä mentiin suhteellisen paljon hevosten taidoilla. Hän starttasi kahdentenakymmenenäkolmantena, ratsasti jälleen hyvän perusradan, mutta kolautti huonon lähestymisen takia uusinnassa puomin. Pelko sijoituksen menetyksestä oli loppuajan, sijoitus myös tippui, mutta lopulta hän oli kahdeksas, eikä yhtään pettynyt.

Mia huokaisi ja pujahti karsinaan, jossa Pål oli jo harjattuna. Hän heitti ruskean estesatulan keltaisen huovan päälle ja pisti vyön kiinni. Hän oli siitä lahtien antanut Pålin olla rennolla liikutuksella. Maastoillut paljon, tehnyt sileän töitä ja pyrkinyt rentoon palautteluun. Oli hetken ajan outoa tulla takaisin Shelyesin vaatimattomiin maisemiin, kun vertasi niitä Markarydissä olevaan Hannaby Slottiin sekä Stall Falkencreutziin. Shelyes oli silti hyvinkin kotoisa.

Loppiviikon kisasuorituksia oli kahden sijoituksen ajan kaksi, eikä Mia ollut varma missä meni seuraavaksi pieleen. Kokeneemmissa ratsastajissa vai keskittymisen menettämisessä. Totuuden nimissä viimeisenä kisapäivänä lauantaina kumpainenkin, hevonen ja ratsastaja, olivat jo aika väsyneitä. Pålilla oli ollut välipäiviä kolme, mutta ei ruunakaan rentoutunut samalla tavalla kuin kotona. Miakin oli jo uupunut kaikkeen kisatohinaan, siksi he olivat luokan pohjalla.

”Mennään sitten köntys”, Mia tarttui Pålia ohjista ja talutti sen varustettuna tallipihalle.
Hän nousi kimon selkään ja ohjasi sen rennosti pitkillä ohjilla kohti maastoja. Pål nautti maastoilusta, se kulki aina reippaasti, korvat pystyssä, vaikkei kuitenkaan ylireagoinut mihinkään. Miakin oli jo oppinut kuukausien aikana, että pystyi luottamaan ruunaan. Käsi kurotti taputtamaan ruunaa kaulalle.
”Meidän kisat eivät varmasti olleet vielä tässä.”

Kunhan hän täyttäisi vuoden päästä kahdeksantoista, eivät Harald ja Elsa voisi rajoittaa Mian menemisiä. Vuosi olisi kuitenkin vielä pitkä aika, kun oli täyttänyt vasta toissapäivänä seitsemäntoista.

Sijoitukset Hanami Weekillä:

#seppelecup
Jævla faen! HVORFOR?!
En saanut siihen kysymykseen vastausta. Ongelmani siis oli se, että hevoseni Pocaroo matkusti Suomeen hevosrekalla ja MINÄ LENTOKONEELLA! Siinä missä minun hevoseni matkusti rekalla, minä tosiaan istuin lentokoneessa. Kuka olisi vastuussa, kun en hevosenomistajana ollut mukana rekassa? Entä jos Pål ontuisi, kun pääsisi perille? Tai sillä olisi ähky? KUKA OLISI VASTUUSSA?

Mikäli itse olisin rekan mukana, kuten hevosenomistajana minun olisi kuulunut, olisin itse myös vastuussa. Minun ei tarvitsisi silloin murehtia huolehtiko MUUT MINUN hevosestani tarpeeksi hyvin vai eivät. Hermoni olivat hyvästä syystä piukalla koko matkan. Pidin tarpeellisena pitää kuulokkeet korvilla koko matkan. Pyysin tietenkin tunnin välein myös tilannetiedotuksia rekasta. Tähän asti matka oli mennyt kuulemma hyvin.

Luultavasti koko tämä juttu oli jotenkin sovittu vanhempieni ja Jassun välillä. Totta kai vanhempani olivat TAAS keskustelleet Jassun kanssa siitä, että lähtisin Lofoottien ulkopuolelle kilpailemaan ilman heitä. Eikä tällä kertaa mukaan kerennyt entinen valmentajani. Odotin vielä enemmän sitä päivää, kun täyttäisin 18, eikä minun enää tarvitsisi pyydellä lupia kilpailemiseen ulkomailla.

Keväisen Ruotsin jälkeen Suomi tuntui ankealta. Seppele ei ollut mitään Stall Falkencreutziin verrattuna. Hannaby Hanami Week oli ollut aivan uskomaton kokemus. Tämä tuntui lastenleikiltä siihen verrattuna, vaikkakin minua jännitti aivan samalla tavalla.
Muut tallilaiset pitivät minua varmasti kusipäänä. En kauheasti sosialisoitunut heidän kanssaan, mutta se johtui ihan siitä, että tulin tallille huolehtimaan aina Pålista. Nytkin heti, kun näin Pålin uudelleen, tein sille tarkan tarkistuksen. Ihan siltä varalta, että joutuisin syyttämään jotain hevoseni loukkaantumisesta. Ei se ollut kusipäisyyttä. Se oli tarkkuutta.

Kaikkien onneksi Pålissa ei ollut naarmuakaan. Se ei ontunut eikä sillä ollut ähkyä. Väsynyt se oli, mutta se johtui vain pitkästä matkasta.
Men noe kunne ha skjedd.
syvästi pahoittelen kääntäjän käyttöä, jag talar inte norska eller svenska