Ingridin päiväkirja

Kohta kolmenkympin kriisiä lähestyvän Svolværilaisen naisen elämää...

Rakas päiväkirja,

Tämä oli sellainen päivä, että olisin ihan hyvin voinut skipata sen ja jäädä vaan nukkumaan. Päivä sinänsä alkoi ihan mukavasti: mulla oli kotikäynti Henningsvaerissa, jonka tiesin maisemiltaan tosi miellyttäväksi paikaksi ja sääkin oli aurinkoinen. Oikeastaan kaikkein eniten pidin juuri pienistä, syrjäisistä kylistä - niissä oli aivan oma tunnelmansa ja ihmiset olivat yleensä ystävällisiä ja vieraanvaraisia.

Kuitenkin juuri ennen kuin saavutin määränpääni, jokin sanoi poks ja autosta alkoi kuulumaan sellaista pärinää kuin pyssyllä olisi ammuttu. Pysähdyin tien viereen katsomaan - ihan kuin se olisi jotain auttanut - enkä uskaltanut ajaa edemmäs. Soitin tulevalle asiakkaalle, että joutuisin perumaan tämän päivän käynnin. Hän tarjoutui vetämään autoani traktorilla, mutta tästä kieltäydyin kohteliaasti, enkä halunnut miettiä sitä vaihtoehtoa enempää. Selvitin, että lähistöllä oli pieni autokorjaamo, ja ajoin auton sinne.

Tiedätte varmaan sen tunteen, kun auto on pakko viedä itse katsastukseen, ja toivotte, ettei kukaan vaan kysyisi sulta mitään autoihin liittyvää? Tää oli juuri sellainen tilanne, paitsi että kyseessä oli vielä hätätapaus. Selitin jotain, että auto sanoi riks ja poks ja nyt kolisee, ja sen jälkeen halusin vajota toimistopöydän alle, jonka takaa keski-ikäinen, kaljuuntuva mies katsoi minua yrmeä ilme kasvoillaan. Auto vietiin, minä menin kahville ja pystyin taas hengittämään. Chattailin ja soittelin äkkiä töihin: “Auto hajosi, joudutaan siirtää ajat.”

Noin tunnin odoteltuani sama, noin viisissä kymmenissä oleva mies käveli luokseni ja kertoi auton tilanteen. En valitettavasti pysty sitä toistamaan, mutta sen verran ymmärsin, että he eivät voi korjata vikaa nyt ja voin ajaa auton Svolvaerin korjaamoon hyvin V-A-R-O-V-A-I-S-E-S-T-I. Viesti meni perille ja ajelin kävelyvauhtia Svolvaeriin torvifanfaarien säestämänä. Matkalla oli nimittäin melko paljon melko kiireellisiä ihmisiä ja tie oli paikoin niin kapea ja mutkikas, että ohittaminen oli lähes mahdotonta.

Sain auton perille ja valmistauduin taas nolaamaan itseni. Sen sijaan nuorempi mekaanikko totesi vain, että kyllä he saavat auton kuntoon, ei tarvitse murehtia. Ylistin häntä mielessäni ja väläytin hänelle kauneimman hymyni, mitä nyt tähän päivään vielä irtosi. Sen jälkeen lähdin lompsimaan toimistolle. Onneksi sentään aurinko paistoi.

Pitkän, pimeän talven jälkeen Lofootit olivat jälleen heränneet henkiin: Lumihuippujen sijaan vuoret olivat peittyneet rehevän vihreään kerrokseen. Aurinko valaisi tienoon ja teki jyrkkiä varjoja kivisiin seinämiin. Nautin tästä erityisesti yläilmoista, nuuhkien kesän tuoksuja ja ihaillen, kuinka pieniltä talot näyttivät huipulta katsottuna. Meri avautui laajana ja kirkkaana. Pidin korkeista paikoista, koska sieltä asioita pystyi katsomaan kauempaa ja laajemmassa perspektiivissä, ihan kuin laajakulmaisen kameran linssin läpi.

Oman elämäni tutkailuun olisi tarvittu jotain paljon tiukempaa zoomausta, jotta siitä löytäisi jotain niin mielenkiintoista. Arki meni aika lailla omalla painollaan - puksutti tasaisesti eteenpäin kuin vanha höyryveturi, ja kyyti tuntui luotettavammalta kuin eräässä v:llä alkavassa junayhtiössä. Yhden kerran se kyllä poikkesi radaltaan.

Ensimmäinen työpäivä hurjan kahden viikon loman jälkeen on oletettavasti pitkästyttävä ja erittäin väsyttävä, suorastaan tuskainen. Niin se alkoikin. Puoleen päivään mennessä olin käynyt läpi kaikki uudet pyynnöt ja soitot ja sen jälkeen etsin epätoivoisesti hetken lohdutusta/piristystä suklaasta sekä törkeän isosta kahvikupillisesta. Tämän jälkeen oli tarkoitus keskustella erään työkaverin kanssa uudesta yhteisestä asiakkaasta.

Keskustelun edetessä huomasin, että ajatukseni harhaili pahasti. Puheen sisällön sijasta huomioni alkoi kiinnittyä työkaverini kasvoihin, kuinka hänen huulensa ja leveät leukaperänsä liikkuivat puheen tahtiin. Välillä kasvoilla kävi hymynkare, välillä tuimempi ilme. Yritin todella ryhdistäytyä ja olisin läpsäissyt itseäni, jos olisin kehdannut, mutta katseeni ajautui taas hänen tarkkailuunsa. Ruskeissa silmissä oli intensiivinen katse, mutta ne olivat miellyttävät ja lempeät. En tiedä, oliko pääni pehmentynyt kesähelteissä vai oliko hän tosiaan aiemminkin näyttänyt noin hyvältä? Nämä ajatukset saivat minut nolosti kääntämään tuijottavan katseeni muualle.  

“Eli menet hänelle huomenna ja kerrot sitten, tarvitaanko jotain apuvälineitä liikkumisen suhteen?” hän kysyi. Fysioterapeuttina hän oli siis näistä kiinnostunut.
“Joo…”, keräilin itseäni, “Tehdään näin.”
Mielestäni hän katsoi minua sellaisella “ootkohan ihan okei” -ilmeellä. Näytin varmaan aika pöllähtäneeltä, eivätkä hirveät silmäpussit varmasti auttaneet asiaa. Mietin kuumeisesti, muistinkohan edes laittaa ripsaria molempiin silmiin.. Hymyilin hänelle vaisusti vastaukseksi.

“Okei,  no nähdään taas, Ingrid.”
Sydämeni teki pienen voltin, kun hän sanoi nimeni. Mutta en tietenkään näyttänyt sitä. Vai oletteko joskus nähneet hyppiviä sydämiä? Nojoo, ehkä tämä on parempaa kuin tasaisen tappava tahti.