Sonan ja Nuivan (kiusa)päiväkirja

27.7. Tiistai aamu, Brynhild
#hobias #hella #powerjump2021

Tiistainen aamu Svolværissa sarasti hyvinkin aurinkoisena. Kesä oli kuuma ja siitä kertoi lämpömittarin 16°c lukema vasta seitsemältä aamulla. Hannelle oli noussut jo hiki, kun hän tuuppasi isoa varustekaappia trailerin ramppia pitkin. Hän oli lainannut traileria Viiviltä, koska ei naisen omaan yhden hepan traikkuun saisi kaikkea tätä tavaramäärän ja hevosta. Kahden hepan trailerista voisi toisen puolen hyvittää Sonan tarvikkeille sekä heinällä ja rehuille. Tietenkin trailerissa oli oma varustekaappinsa, johon satulan sai hyvin. Silti monen päivän reissuun piti varautua hyvin.

Tosiaan edessä oli kahdeksantoista tunnin ajomatkan lisäksi, vuoden odotutetuin kisatapahtuma, Power Jump. Hanne osallistuisi niihin kisoihin ensimmäistä kertaa ja onneksi paikkana oli tuttu Auburn Estate. Siellä Hanne oli kisannut useasti ja voittanutkin Sonan kanssa heidän ensimmäiset yhteiset kisat. Kisapaikka olisi siis tuttu myös itse mustalle hevoselle.

"Ai sä saitkin sen yksin", Ella tuli paikalle juuri minuutin myöhässä.
"Joo", Hanne puhisi hengästyneenä. "Ei se ollut vaikeaa, kunhan sai ton rampin kynnyksen yli."
"Laitoin Sonalle jo suojat jalkaan. Eikös me olla jo sen verran valmiita?"
"Mun puolesta, mutta Tobias taitaa olla Kuikan kanssa maneesissa."
"Lähtikö se ratsastaa juuri ennen kuin lähdetään?" Ella ihmetteli.

Hanne kohautti olkiaan, eikä hänelle sillä oikeastaan ollut väliä. Tobias Vallieres oli uusin kasvo näiden seutujen hevospiireissä. Kun tulit uutena pienelle seudulle, ja vielä hevospiireihin, sinut huomattiin varmasti. Jokainen tiesi jo ennen kuin edes oli tavannut 21-vuotiasta miestä, kuka hän oli. Hannekin osasi ensimmäisellä varsinaisella kasvotusten kohtaamisella kertoa Tobiaksen nimen, vaikkei sitä suoraa sanonutkaan. Kiltisti vain nyökytteli ja esitteli itsensä.

Olivat he myös jutelleet keskenään sen jälkeen. Lähinnä hevosjuttuja, hevosten esittelyjä ja sen sellaista. Sitten viime viikolla Hanne kysyi aikoiko Tobias osallistua Kuikalla Power Jumpeille, josta puhe siirtyi häneen omaan osallistumiseensa. Siitä taas siihen, että Hanne lupasi Tobiakselle autokyydin Kallaan, jotta mies pääsisi kisaturistiksi. Urhoollisesti Tobias lupasi kyllä maksaa osan bensoista, eikä Hanne siitäkään kieltäytynyt.

"Ei se oikeastaan haittaa", Hanne mietti. "Sonaa pitää varmaan kävellyttää ennen pitkää matkaa."
"Käynkö mä vai haluatko itse?"
"Käy vain, jos viitsit. Mun pitää vielä tarkistaa, että kaikki on hyvin kiinni."

Suurin piirtein tunnin kuluttua kaikki olivat valmiina. Tobias hyvästellyt Kuikan, kaikki tavarat autossa, kahvia termarissa ja koko sakki käynyt vessassa.

"Menenkö takapenkille?" Tobias kysyi.
"Ei, ei, mä meen", Ella ilmoitti. "Sulla on niin pitkät jalat muutenkin."

Hanne naurahti lähinnä itselleen, koska ei Ellan kommentin jälkeen voinut olla katsomatta Tobiaksen jalkoja. Shortsien kanssa ne erottuivat oikein hyvin. Ei jäänyt epäselväksi, että Tobias oli urheilija. Hanne selvitti kurkkuaan ja laski aurinkolasit silmilleen. Sen jälkeen hän istahti kuskin paikalle. Ella tökkäsi ystäväänsä olkapäähän ja he vaihtoivat tietävät virnuilut, ennen kuin Tobias kerkesi myös istumaan autoon.

Hanne viritti kännykkänsä kiinni radioon, jotta sai hänen ja Ellan kasaaman matkasoittolistan soimaan. Hän ojensi puhelintaan Tobiakselle.

"Saat lisätä omia, mutta yhtäkään ei poisteta tai kuuluessa skipata."
"Selvä", Tobias naurahti ja otti mustan puhelimen käsiinsä. "Ihan mitä tahansa?"
"Ihan mitä tahansa", Hanne lupasi.
"Selvä.. katsotaan löytyykö mun suosikeista mitään yhteistä."

Hanne vilkaisi vielä kerran kojelaudalla olevaa kuvaa, joka kuvasi trailerin tapahtumia. Sona seisoi yllättävän rauhallisena kopissa ja kiskoi heiniä heinäverkosta. Kaikki oli kunnossa, joten Hanne laittoi ykkösvaihteen päälle ja lähti liikkeelle. Edessä oli pitkä ajomatka Kanta-Hämeeseen, mutta onneksi heitä oli nyt Tobiaksen myötä kaksi kuskia. Tauot kaiken päälle, matkaan menisi reippaasti yli kaksikymmentä tuntia.

Mutta mikäs siinä, kun löytyi seuraa.

30.7. Auburn Estate, kisatuotos
#powerjump2021

Mahanpohjassa kipristeli, kun katsoin vielä maasta Grand Prixin osallistujien suorituksia. Hitsi, että esteet näyttivät isoilta. 120cm, joka minun oli tarkoitus aivan pian hypätä näytti näihin nähden ristikoilta. Tämä oli Pariisin SIM Jumping Weekin jälkeen isoin tapahtuma, johon koskaan olin osallistunut.

Tunnelma oli niin erilainen. Vaikka Auburn Estate oli itsessään itselleni jo tuttu paikka, olihan vanha ponini asunut naapuritallissa Kaajapuroilla. Silti jokaisen tällaisen suuren tapahtuman myötä koko paikka tuntui vieraalta. Kaikkialla oli niin juhlallista, eikä Sokan siskokset tehneet koskaan mitään huolimattomasti. Jokainen yksityiskohta oli mietitty huolella.

En varmaan koskaan tottuisi tähän. Onneksi olin yrittänyt laittaa realiteetit ja faktat pöytään. Meillä Sonan kanssa oli hyvin vähän yhteistä kokemusta. Minä en osannut vielä kovin hyvin hallita tammani näppäimiä. Olinkin varmaan täysi seinähullu, kun olin ilmoittanut meidät väkisin Power Jumpeihin. Aivan seinähullua. Varsinkin, kun Sona oli sellainen tamma, joka ei pelännyt näyttää luonnettaan. Siksi olin sitonut punaisen nauhan sen häntään.

Ratsukko kentällä teki puhtaan suorituksen ja taputin muiden mukana. Olisikohan minulla koskaan taitoa tai kanttia hypätä noin vaativia esteitä? Kauhistelin jo itsekseni radan kolmoisrataa. Sona oli tuntunut valtavan vahvalta tänään jo aikaisemmin. Me oltiin käyty aamusta pienellä verryttelyllä, jolloin meno oli ollut hirvittävää. Sona oli tosiaan erilainen kuin entinen ponini Dino. Päivistä ei koskaan tiennyt.

Luotin kuitenkin itseeni, että saisin tammani radalle riittävästi kuulolle. Viimeksi toukokuussa kisasimme Auburnissa ensimmäisissä kisoissamme. Silloin jollain ihmeen ilveellä me voitimme luokkamme. Muistan miten sain siitä lisäbuustia yhteistyöllemme, mutta pian Sona pamautti minut takaisin maanpinnalle.

"Hanne, nousetko jo selkään?" ystäväni Ella tuli paikalle.

Käännyin katsomaan blondia ystävääni, joka piteli Sonaa riimunnarussa. He olivat käyneet hieman kävelemässä ennen kuin nousisin verkkaa varten selkään. Olin todella iloinen, että ystäväni oli lähtenyt kanssani Norjasta saakka mukaan auttamaan. Myös sen takia, että hänen oma elämänsä oli hieman sekaisin, niin irtiotto arjesta oli kohdillaan. Ella saisi muuta ajateltavaa ja minä saisin apua Sonan kanssa.

Ella oli myös letittänyt Sonan harjan, jossa nyt oli huomattavasti siistimmät nystyrät. Jos minä olisin ne tehnyt, niin joka toinen olisi ollut isompi.

"Mm, joo", vastasin ajatuksissani ja siirryin kiristämään mustan estesatulan vyötä.
"Älä hermoile", Ella sanoi kannustavasti. "Hyvin se menee ja ainakin saatte lisää kokemusta."
"Väkisinkin vähän jännittää", naurahdin.
"Haha, se kuuluu asiaan."

Vedin pari reikää vyötä kireämmälle ja pyyhkäisin vielä mustasta estehuovasta olemattoman pölyhiukkasen pois. Ella piteli Sonaa sen aikaa, että pääsin kiipeämään selkään. Ponkaisin maasta satulaan, joka narahti vielä hieman uutuuden kankeutta. Pujotettuani toisen jalustimen jalkaani, kokosin ohjat ja tarkistin vielä selästä kaiken näyttävän hyvältä. Mustan tamman karvapeite kiilteli kivasti auringossa. Kisanumeromme 156 oli kiinnitetty huopaan ja suitsissa roikkui pieni onnenkoru, jonka Ella oli väkisin halunnut meille ostaa.

Ellakin suoristi vielä maasta käsin korvahuppua ja seurasi meitä sitten verryttelyalueelle kentälle. Siellä oli jo muutama ratsastaja. Muun muassa minulle tuttu Matilda Tammilehto tammallaan Zelialla, joka suorittaisi myös 120cm radan. Matildalla oli keskittynyt ilme, eikä hän edes huomannut tervehtivää nyökkäystäni.

Tilavalla kentällä sai hyvin tilaa ratsastaa. Eilisen paahteen jälkeen päivän pilvisyys oli hieman virkistävää. Sonakin oli sen myötä paljon vireämpi, joka toi verryttelyyn omat jännityksen hetkensä. Päätin ottaa pari ylimääräistä hyppyä, kun ensimmäiset hypyt menivät hieman penkin alle. En päässyt mukaan, pidätin liikaa tai olin muuten turhan epävarmana selässä.

"Nyt näytti kivalta", Ellakin kehui viimeisen hypyn jälkeen.
"Ja tuntui", sanoin pysäyttäesäni Sonan naisen viereen. "Taidan jättää tähän, että jää hyvä fiilis."
"Hyvä idea. Starttasitteko toisina?"
"Kyllä, hitsit, olisin ollut kiva katsoa enemmänkin muiden suorituksia."
"Höh, keskity vain omaasi", Ella torui.
"Mm, joo", naurahdin.

Ei mennyt kauaa, kun esteet oli laskettu oikeaan tasoon ja tauko luokkien välissä oli ohi. Siirryimme Sonan kanssa kentälle kävelemään, kun Matilda ratsasti suorituksensa Zelian kanssa. Kauhistelin yhä kolmoissarjaa, joka ei näyttänyt olevan helppo edes edellä mainitulle ratsukolle. Taputin vireää Sonaa kaulalle, kun meidät kuulutettiin.

"No, niin syteen tai saveen, nyt mentiin", yritin rohkaistua.

Tervehdin tuomaria ja nostin laukan. Ensimmäinen este läheni. Punavalkoiset puomit tulivat lähemmäksi ja lähemmäksi. Sona nosti korvansa ylös, nosti päätään ja innostui. Se oli valmis.

sijoitus: 12/26 0/5vp

29.7. Varsa
Helteisenä päivänä Hannesta tuli toisen kerran kasvattaja. Sen sanominen äänen kuulosti turhan isolta tekijältä. Oikeastihan Hanne oli vihannut hommaa jo Dinon kohdalla. Kaikki se stressi tammasta, että kaikki varmasti menee hyvin. Onneksi myös silloin ympärillä oli osaavia ihmisiä. Nyt Sonan kohdalla stressitasot olivat asteen verran suurempia. Kesken hyvän kisakauden oli ollut järjetöntä varsottaa tamma, mutta jokin typerä päähänpistos sekin oli taas ollut.

Ella oli saanut kuunnella kämppiksensä turhaa vouhotusta ja paljon. Varmasti myös Tobias olisi saanut osansa, mutta mies se jaksoi vältellä Hannea, eikä naista kiinnostanut tässä kohtaa miettiä useampaa turhauttavaa juttua. No, kyllähän hän oikeasti mietti.

Tälläkin kertaa kaikki meni varsomisen suhteen hyvin. Kauheasti Hannen stressiä ei ollut lieventänyt, että Nitan tamma oli menehtynyt varsomiseen. Se oli vain nostanut pelkokäyriä ja useita soittoja eläinlääkärille, joka yritti rauhoitella. Sona varsoi aikaisin aamulla kauniin tammavarsan ja ensimmäisen syötön jälkeen Hanne viimein uskalsi hengähtää.

Vielä olisi yksi tärkeä päätös. Kirjottaisiko nimen Agua Nueva yhteen vai erikseen?