# Tallikirja 2021 -->

ilmainen ratsastustunti (varustekollaasi) - #OTsuoritus - 22.10.2021

Kävelin tallihuoneeseen ja laitoin puhelimeni lataukseen.. jäin hetkeksi istuskelemaan ja juttelemaan tallikavereiden kanssa. Pääsin ensimmäistä kertaa hyppäämään Sheyleyssä, ja vielä uudella hevosella minulle. Päivän ratsuna toimikin siis eestiläinen Raffe-hevonen.

Noudin Raffen harjapakin, suitset, satulan ja suojat satulahuoneest ja laitoin ne valmiiks karsinanoven eteen. Nostin harjapakista oranssin kumisuan ja alan tehdä tällä pyörivää liikettä pitkin Raffen vaaleaa karvaa. Rapsutin tätä sualla sään kohdalta ja tämä selvästi tykkäsi siitä sillä irvisti iloisesti ja päristeli. Vaihdoin suan kaviokoukkuun ja puhdistin kavioista pikkukivet ja jo koventuneen mudan.

Kello olikin jo paljon ja oli enään 15minuuttia tunnin alkuun, joten oli aika nostaa satula Raffen selkään. Tämä oli hieman Vennin korkeampi ja minulla lyhyenä ihmisenä oli hieman hankaluuksia satula saada selkään nostettua vaikka loppujen lopuksi sen sinne sainkin. Kuolainten kanssa Raffe laski itse päätään ja avasi suutaan joten niiden kanssa minulla ei ollut ongelmia. Tässä välissä puin omat tavarani ja jätin toppatakkini talliin ja vaihdoin fleece liivin hupparini päälle. Ajattelin kuitenkin tarkenevani, sillä maneesissa oli lämmin.

Olin varustanut Raffen ja kävin nostelemassa viimeiset puomit esteisiin jonka jälkeen riensin takaisin talliin hakemaan eestiläisen tunnille. Muutama perhonen vatsanpohjassa talutin Raffen kohti maneesia, ruuna lompsi rauhallisesti vierelläni ja vaikutti selvästi tyyneltä ja kokeneelta esteratsulta.

Maneesissa kiristin vyön ja laskin jalustimet sekä nousin selkään. Alkukäyntejä kävellessä vilkuilin esteitä ja mietin minkälaisi tehtäviä meidät laitettaisiin hyppäämään.

Tunnin puolessa välissä esteitä nostettiin ja jännitys nousi. ”Raffe me pystytään tähän, yhdessä!” Nostin laukan ja siirsin katseeni kohti sinistä pystyä ”1,2,3 hyppy” Raffe hyppäsi korkeaan hyppyyn ja pysyin mukana. ”Hieno poika!” Kehuin esteen jälkeen ja vaihdoin laukan. Seuraavana olisi oranssi-harmaa okseri jolle tulisi hieman tiukempi tie. Käänsin tuunaa ulkopohkeellani ja tämä hieman kiemurteli. Sain kuitenkin tämän kääntymään ja lähestyimme okseria. ”1,2” kerkesin laskea, ennenkuin Raffe nousi korkeaan loikkaan okserille ”Woo” sanoin selässä mutta sain kuitenkin myödättyä tälle. Esteen jälkeen naurahdin ja taputin tätä. ”Me selvittiin!” sanoin. Kehuja tuli myöskin opettajalta että hienosti selviydyin korkeasta loikasta. Olin puhjeta ilosta!

Tunnin jälkeen purin Raffen ja vein omat kamani kassini josta nappasin ne mukaan ennen lähtöä. Kotona kerroin äidille tapahtumista ja nauroimme yhdessä hypylle josta saatiin kuva Aaronin ansiosta. Hauska tunti taas takana, seuraava tallikerta onkin Vennin hoitopäivä.

Ratsastustunti HeB 21.10.2021 #OTsuoritus

Olin tullut tänään tallille hieman tavallista aikaisemmin, sillä isä oli kyydinnyt minut tallille. Yleensä kuljin tallille pyörällä tai bussilla, mutta tänään oli näköjään poikkeus.
Kävelin parkkipaikalta kypärä toisessa kädessä talliin ja käväisin viemässä kantamukseni satulahuoneeseen ennen ilmoitustaulun luo menoa. Adele oli saapunut tallille minua ennen ja hän oli jo tarkistamassa listasta tämän päivän ratsuaan. Adelelle oli laitettu hänen hoitohevosensa Venni ja hän ilmoittikin siitä minulle iloisesti. Silmäilin seinässä olevaa listaa ja huomasin meneväni Tranella. En ollut mennyt sillä koskaan ennen, mutta se vaikutti kivalta hevoselta. Adele pani merkille, että meillä molemmilla oli tänään ratsuna vuonohevoset. Naurahdin Adelen kommentille, kun lähdimme yhdessä kohti hevostemme karsinoita.

Trane katsoi karsinastaan korvat höröllä minun lähestyessä sitä. "Meen sulla tänään" Sanoin sille ja silitin hellästi sen turpaa.
Tranella oli jo valmiiksi riimu päässä, joten minun tarvitsi vain sitoa se narulla kiinni. Kävin hakemassa Tranen harjapakin karsinan luo ja aloin sitten reippaasti harjaamaan hevosta. Tranea taisi hieman ärsyttää harjaaminen, sillä se yritti pyörähdellä pölyharjaa pakoon minkä kykeni. En kuitenkaan turhautunut, vaan harjasin sitä päättäväisin vedoin ja liikuin sen mukana, kun se yritti kääntyä. Harjaussähellyksen jälkeen puhdistin orin kaviot ja se sujui yllättävän helposti.

Kun olin saanut ratsuni puhdistettua, vein sen harjapakin takaisin paikalleen ja kävin hakemassa Tranen varusteet satulahuoneesta. Nappasin suitset toiseen käteeni ja otin sitten satulan telineeltä. Vein varusteet Tranen karsinan luo. Laskin satulan karsinan oven päälle ja laitoin suitset roikkumaan karsinan viereiseen koukkuun. Menin Tranen karsinaan ja otin satulan oven päältä. Kävelin orin vasemmalle puolelle ja nostin satulan sen kaulalle liu'uttaakseni sen oikealle kohdalleen. Otin satulavyön satulan päältä ja laitoin sen kiinni toiselta puolelta. Satulan laiton jälkeen otin Tranelta riimun pois ja nappasin suitset käteeni. Tarjosin hevoselle kuolainta ja niiden menneen suuhun laitoin loput suitsista sen päähän.

Kävin laittamassa itseni valmiiksi; kypärä päähän ja hanskat käteen. Tunti oli tänään maneesissa joten matka jatkui sinne hevoseni hakemisen jälkeen. Tiedustelin Adelelta hänen valmiudestaan, koska halusin että menemme samaa matkaa. Myötävän vastauksen jälkeen lähdimme yhtä matkaa tallista. Trane käveli tarmokkaasti vierelläni taluttaessani sitä. Se myös hirnahti, mikä oli minusta hauskan näköistä. Maneesiin päästyämme menimme kaartoon. Laskin jalustimet alas ja kristin satulavyötä. Mittailin jalustimia ja ne näyttivät hieman lyhyilta joten pidensin niitä alustavasti yhdellä reiällä. Nousin hevosen selkään, kun olin saanut jakkaran kohdalleni. laskeuduin selkään varovasti ja tunnustelin sitten jalustimieni pituutta. Ne olivat aika hyvät, mutta ehkä kuitenkin hieman lyhyet. Pidensin jalustimia ja nousin sitten ylös ja alas kuin keventäen kokeillakseni olisivatko ne nyt paremmat. Tranen korvat liikkuivat edestakaisin ja se varmaan ajatteli, mitä sen selässä sillähetkellä tapahtuu.

Trane tuntui jo tunnin alussa aika hyvältä, sillä sain sen kuulolle jo alkuverkan aikana. Se kuitenkin juoksi välillä vähän liiankin reippaasti ja olin jatkuvasti antamassa sille puolipidätteitä. Tunnilla harjoiteltiin avotaivutuksia ja tehtiin voltteja. Avotaivutukset olivat hankalia, sillä piti koko ajan olla perillä siitä, mitä apuja piti antaa. Ja se vaati kunnon keskittymistä. Tunti kului nopeasti ja kohta oltiinkiin jo loppukäynneissä. Otin jalkani jalustimista ja taputin Tranea. Se oli ollut kiva, vaikka osa tunnista olikin ollut hieman sähläystä.
Mutta mitäs pienistä!

28.10.2021 - #OTsuoritus - Ratsastustunti HeB

✦ 29.10.2021 - Tuulispää
#OTsuoritus

Tuijotin tuntilistaa yrittäen tajuta mitä siinä lukee. Olin aika varma että nimeni perässä luki Brella, paino sanalla aika, koska Janni oli ilmeisesti kirjoittanut tuntilistat kiireessä ja oman nimeni perässä oleva hevosen nimi oli aavistuksen epäselvä. Asiaa pahensi sekin, että Brella-nimi ei soittanut päässäni minkäänlaisia kelloja. Oliko täällä edes sen nimistä hevosta? Vai oliko Janni kenties yrittänyt kirjoittaa Fellan nimeä, enkä vain saanut selvää suttuisesta käsialasta? Se kuvitelma tosin kariutui aika nopeasti, kun huomasin Fellan nimen toisen ratsastajan perässä. Okei, ei siis Fellaa minulle tälle tunnille. Brella-mysteeri sen sijaan kaihersi edelleen mieltäni ja olin juuri lähdössä etsimään Jannia tai jotain muuta henkilöä jostain, joka osaisi auttaa mysteerin selvittämisessä, kunnes joku toinenkin tyttö tuli viereeni ihmettelemään tuntilistaa.
- Anteeks, tiedätkö sä mikä hevonen tää Brella on? kysyin häneltä. Samalla tuijotin listaa edelleen ja mietin, lukiko siinä edes Brella.
- Joo, sehän on se Jassun yksäri issikka, tyttö vastasi asiantuntevasti.
Ahaa. Olen minä tainnut siitä joskus kuulla, mutta en vaan sattunut muistamaan. Se tuskin asui päätallissa, koska ainakin luulin tuntevani päätallin asukkaat hyvin. Muissa talleissa eli pihattotallissa tai oritallissa ei niin usein tullut käytyä. Oritallissa en ollut käynyt kertaakaan ja pihatossakin vain pari kertaa, kun olin ratsastanut Stellalla ja Dimonalla.
- Asuuks se pihatossa vai? esitin toisen kysymyksen ennen kuin tyttö ehti lähteä oman ratsunsa luo.
- Joo mutta se on varmaan tuotu väliaikaisesti päätalliin tästä melusta päätellen, tyttö sanoi. Toden totta, tallikäytävää täytti kummallinen pauhu ja melko kovaääniset kielteiset huudahdukset: Ei, älä potki sitä seinää! Lupaavaa.

Noin puolivälissä käytävää, Lidian karsinassa seisoskeli pienehkö papurikkotäpläinen poni, Lidian ollessa ilmeisesti tunnilla. Tuijotin ponia ihmeissäni. Vai oliko se hevonen, islanninhevosethan olivat hevosia, vai? Olisi tosin outoa sanoa noin pientä eläintä hevoseksi, joten ehkä se oli sittenkin poni. Sen korvat olivat tiukasti luimuun painetut ja sen silmissä oli tyytymätön katse. Sen vieressä seisoskeli vaaleatukkainen tyttö kaviokoukun kanssa.
- Hei, vielä yksi jalka, nosta nyt se, hän puhui ponille, joka oli ilmeisesti sementoinut jalkansa kiinni tallin lattiaan. Tyttö repi ponin takakaviota ylös minkä pystyi, ja lopulta saikin sen ylös. Katselin touhua kummastellen karsinan ovelta. Minua ei huomattu, koska tyttö oli selin minuun päin kavioita puhdistaessaan. Poni, eli siis mitä todennäköisimmin Brella, ei tainnut pitää kavioiden puhdistuksesta.
- Hyvä Brella, tyttö sanoi kun oli vihdoin saanut kavion puhdistettua. - Tällä kertaa ilman puremista.
Brella olikin näyttänyt siltä että olisi voinut ihan hyvin puraista sen kavioiden kimpussa hääräävää ihmistä, mutta oliko se oikeasti purrut tyttöä aiemmin? Ei kuulostanut kovin kivalta.
- Moi, sanoin lopulta karsinan ovelta, vaikka olinkin seissyt siinä jo hetken.
- Ai moi, en huomannut sua! tyttö sanoi. - Meetkö sä Brellalla tunnilla? Mä oon Vappu, Brellan hoitaja.
- Joo, vastasin ja kerroin nimeni, sen jälkeen en enää keksinytkään muuta sanottavaa. Olin edelleen häkeltynyt ponin käytöksestä. En ollut ajatellut islanninhevosia ihan tuollaisiksi.
- Mä puhdistin siltä jo kaviot, se ei oikein tykkää siitä niin se on vähän vaikeaa, mutta harjaamisen pitäis sujua hyvin, Vappu selitti.

Brella ei enää näyttänyt niin tympääntyneeltä kuin vähän aikaa sitten, joten ajattelin että sitä uskaltaa harjata hyvin mielin. Vappu ojensi minulle pölyharjan, jolla aloin sukia ponin selkää. Joo, ihan hyvin se meni. Vappu lähti hakemaan Brellan ratsastusvarusteita, jättäen minut kaksin tamman kanssa. Brella ei kuitenkaan enää näyttänyt siltä, että haluaisi syödä hoitajatyttöjä välipalaksi, joten harjasin sitä rennosti. Ehkä poni olisi ratsastaessa ihan kiva, vaikka hoidettaessa ilmeisesti osasi pistää hanttiin.
- Laitatko sä suitset niin mä laitan satulan? Vappu ehdotti. Vastasin myöntävästi ja otin mustat suitset hänen kädestään, hänen nostaessa satulan ruskean satulahuovan kera Brellan selkään. Brella ei ensiksi meinannut avata suutaan, mutta sain pienen taistelun jälkeen sille kuolaimet suuhun ja muutenkin suitset laitettua tamman päähän. Tehtävä suoritettu.

Varustuksen jälkeen pääsin lähtemään tunnille. Kiitin Vappua avusta ja lähdin taluttamaan Brellaa maneesiin. Minua ei oikeastaan jännittänyt, vaikka olinkin nähnyt ponin aika ilkeän näköisenä karsinassa ja Vappu oli varoittanut, että Brella saattaisi temppuilla ratsastaessa. Maneesissa nousin kuitenkin sen selkään rohkeasti, en halunnut pelätä pahaista ponia. Lähdin ponin kanssa alkukäynteihin täynnä itsevarmuutta, mutta sain heti huomata, ettei Brella ollut mikään helppo ratsu. Se ei olisi millään halunnut mennä maneesin kulmiin asti ja kyttäili niitä koko ajan, ties minkälaisten olioiden pelossa. Janni käski heti alusta asti olla Brellan kanssa tarkkana sisäpohkeen kanssa ja ratsastaa se kunnolla läpi. Irvistellen yritin saada ponia menemään kulmiin asti, mutta aina kun se onnistui, jo seuraavassa kulmassa Brella kääntyi omia aikojaan ja puksutti itsepäisesti eteenpäin uralla, välittämättä juurikaan siitä mitä selässä tein. Ravissa kulmien ratsastaminen meni vielä huonommin, kun Brella ravasi jotain kiitoravin ja töltin sekaista ravia ja yritin vain saada sitä ravaamaan oikein enkä juurikaan ehtinyt keskittyä kulmien huolelliseen ratsastamiseen. Puhumattakaan volteista, joille Brella ei olisi millään halunnut kääntyä. Se vastusteli apujani koko ajan, ja kun vihdoin sain sen voltille, ei tamma taipunut juuri ollenkaan. Tuntui, kun olisi yrittänyt ratsastaa tiilenmurikalla, Brella oli ihan yhtä taipuisa. Välillä jopa tuntui, että se meinasi sotkeutua omiin jalkoihinsa, mikä kömpelys.

Janni yritti huudella ohjeita, mutta en vain saanut Brellaa toimimaan. Harjoittelimme jälleen pohkeenväistöä, tällä kertaa keskityimme siihen enemmän kuin edellisellä tunnilla. Ei ollut kovin vaikea arvata, että pohkeenväistö ei mennyt sen paremmin kuin verryttelytehtävätkään. Minulla kesti kauan, ennen kuin sain Brellan edes siirtymään johonkin suuntaan keskihalkaisijalta, josta olisi pitänyt tehdä kaunista pohkeenväistöä aina uralle asti. Sitten kun sain sen tekemään jonkinlaista sivuttaisliikettä poispäin keskihalkaisijlta (pohkeenväistöä se ei silti varmaan ollut), se päätti säikähtää taas jotain maneesin kulmassa olevaa asiaa ja teki upean täyskäännöksen, josta sitten lähti juoksemaan kohti maneesin vastakkaista päätyä. Sain sen jotenkin ratsastettua takaisin uralle, josta pääsin seuraamaan, kun muut saivat tehtyä ratsuillaan hienoja pohkeenväistöjä. Seuraavalla kerralla, kun minun piti taas yrittää ratsastaa Brellalla pohkeenväistöä, Janni otti minut “yksityisopetukseensa” ja neuvoi juurta jaksaen, mitä minun täytyy missäkin kohdassa tehdä - silloin kun ratsastan keskihalkaisijalle, silloin kun lähden tekemään väistöä, silloin kun Brella on väistöliikkeessä ja ennen kuin se alkaa taas kyttäilemään maneesin kulmia.
- Jos pidät sen koko ajan tehtävässä kiinni, sille ei jää aikaa muuhun. Mutta jos menetät kontrollin ja annat sen vain tehdä mitä sitä huvittaa, se kyllä varmasti tekee sen, Janni sanoi painokkaasti. - Kaikki lähtee lopulta ratsastajasta, vaikka saattaakin tuntua, että hevonen vain tahallaan tekee väärin. Mutta ei se ikinä ole niin, hevosen käytökselle on aina joku syy ja ratsastajan tehtävä on löytää siihen ratkaisu.

Jannin yksityiskohtaisella ohjauksella sain Brellan suorittamaan pohkeenväistön ihan ookoosti. Se ei kuitenkaan paljoa lohduttanut, koska minun olisi pitänyt osata ratsastaa pohkeenväistö itse, ei niin että opettaja on jatkuvasti neuvomassa miten se tehdään. Tosin, tämä oli vasta toinen tuntini, jossa harjoiteltiin pohkeenväistöä. Olisi silti ollut kiva jo osata se. Ja vaikka ratsastaa jollain kivemmalla hevosella, esimerkiksi Fellalla. Kokosin kuitenkin jälleen voimani ja lähdin yrittämään uudestaan väistöä. Brella meinasi taas lähteä lipsumaan ihan väärään suuntaan, mutta en luovuttanut vaan käänsin tamman määrätietoisesti ohjalla ja pohkeella takaisin oikeaan suuntaan. Sain siitä hyvän fiiliksen, mutta minun piti saada se väistökin vielä aikaiseksi. Janni huuteli jotain sisäpohkeesta ja sisäohjasta, ulkopohkeesta ja ulko-ohjasta, ja kuin ihmeen kaupalla Brella vihdoinkin suoritti väistön eikä edes yhtään kyttäillyt maneesin kulmia. Riemuitsin ääneen, kun palasin Brellan kanssa uralle. Ehkä se ei niin hirveä ollutkaan, mutta ei tämä toisaalta mikään paras ratsastustuntini ollut. Mutta olisi se voinut olla hirveämpikin, täytyi ajatella positiivisen kautta.

Tiukan pohkeenväistötreenin jälkeen oli vuorossa laukkatehtävät. Olin luullut laukan suoraan käynnistä nostamisen olevan vaikeaa Fellan kanssa, mutta Brellan kanssa se vasta vaikeaa olikin. Brellan kiitoravitölttimikälie tuli taas tutuksi, kun tamma vain kiisi omapäisesti pitkin uraa turpa kohti maneesin kattoa osoittaen. Sain tamman vauhtia jotenkin hiljennettyä ja laukan nostettua, mutta siitä vasta ne hommat alkoivatkin. Brella nosti laukan makean pukin saattelemana, joka aiheutti toisen jalustimen irtoamisen jalasta ja ohjien pitkiksi valumisen, ja tietysti tasapainoni horjumisen. Janni käski hidastamaan käyntiin, mutta siitä ei tietenkään tullut mitään edellä mainittujen seikkojen takia. Niinpä laukkasin hurjapäisen issikan kanssa ympäri maneesia siihen asti, kunnes sain ohjat takaisin käsiini, jalustimen jalkaani ja tasapainoni kuntoon. Kiitolaukkapätkä ei lopulta kovin pitkä ollut, mutta se oli tuntunut ikuisuudelta kaikkien muiden tunnin ratsastajien tuijottaessa minua. Kun olin saanut Brellan takaisin käyntiin, katsoin muita ratsastajia kuin mitään sen kummallisempaa ei olisi tapahtunut ja odotin, milloin olisi taas minun vuoroni yrittää laukannostoa. Äskeinen oli tavallaan ollut hauskaa, vaikka se olikin varmasti näyttänyt aika kauhealta eikä sellaisen saisi antaa tapahtua, olihan se aina vaarallista kun hevonen lähti käsistä. Ottaisin opikseni.

Seuraava nosto meni paremmin, ainakin ensimmäiseen verrattuna, mutta se ei tainnut olla kovin paljon. Brella nosti laukan käynnistä (jess!!), mutta ei se edelleenkään missään nätissä muodossa kulkenut. Se laukkasi pienin, tikittävin askelin ja oli varmaan jokaiselta mahdolliselta osaltaan vinossa, turpa edelleen kattoa kohti osoittaen ja päätään protestinomaisesti heiluttaen. Jos Brella olisi vetänyt päänsä alas, olisin varmasti tippunut, mutta onneksi se ei sentään tehnyt niin. Laukkasin, tai siis yritin laukata kulmiin asti, mutta Brella tuntui oikovan kulmia vielä pahemmin kuin aikaisemmin eikä se pääty-ympyröillekään sen paremmin taipunut kuin pienemmille volteillekaan. Jouduimme kuitenkin työstämään laukkaa melko kauan, joten tunsin, että Brella alkoi hieman väsyä, jolloin se laukkasi rauhallisemmin eikä enää kaahottanut pää viidentenä jalkana ympäri maneesia. Sain siis yhden hyvän laukkapätkän tunnin loppuun, jonka jälkeen aloimmekin ottamaan loppuraveja ja -käyntejä. Tunti oli ollut melkoisen ristiriitainen fiiliksiltään, mutta lopulta minulle jäi kuitenkin ihan hyvä fiilis. Olihan niitä hyviäkin hetkiä tuntiin mahtunut. Ei kovin montaa, mutta silti. Loppukäynneissä taputin Brellan hieman hikistä kaulaa, kai siitä kaikesta riehumisesta hiki tuleekin.
- Jos joskus vielä ratsastan sulla, toivottavasti ei mennä koulua silloin, mutisin tamman korviin, jotka se oli taas kääntänyt taaksepäin. Ehkä se luimisteli, ehkä kuunteli. Halusin uskoa, että Brella olisi kivempi ratsastaa joskus muulloin, varmaan ainakin silloin jos joku tunti menisimme vain täysiä laukkaamaan pellolle - se olisi varmasti tuulispään oma laji.

Ratsastustunti HeB estepainotteinen 12.11.2021 #OTsuoritus

Sain ratsuksi Dellan ja se oli oikein kiva!

#OTsuoritus
"Toinen tuntini vakkariryhmässä..."- pohdin kävellessäni kohti tuntilistoja. Pian pääsinkin niiden luo, ja luin tuntilistan:
Milla - Aage
Arvasin, etten menisi Stellalla uudestaan, mutta silti ratsu yllätti minut.  Kävelin kierreportaiden läheisyydessä olevaan karsinaan, jossa Aage katselikin korvat höröllä. Pieni poni tutki taskuni heti, kun tulin riimun kanssa karsinaan. Kun poni tajusi, ettei minulla ollut sille mitään, se yritti punkea karsinasta ulos. Sain vedettyä oven kiinni viimeisellä sekunnilla. Onneksi. Harjasin ponin kumisuan ja pölyharjan avulla, sekä putsasin kaviot. Heitin satulan selkään, mutta vyön kiristysvaiheessa poni alkoi pullistelemaan. Sain vyön juuri ja juuri ensimmäiseen reikään, kunnes aloitin kuolaimen lämmittämisen.
Kun suitset oli saatu Aagen päähän, lähdimme koko porukka kohti maneesia.

Nousin selkään, ja voi, miten pieneltä Aage tuntui! Se oli niitä tavanomaisia ratsastuskoulujen laiskoja pikkuponeja... Sen huomasin heti, kun pyysin Aagea eteenpäin. Poni lähti kuluttamaan uraa turpa hiekassa. Käynti ei ollut temmokasta, joten pyysin uudestaan pohkeilla. Aage lisäsi vauhtiaan, mutta hidasti samantien. Pyysin raipan avulla eteen, ja jatkoin noin joka kolmannella askeleella pyytämistä eteen pohkeilla. Poni aktivoitui, ja pystyin vähentämään pohkeiden käyttöä hetken päästä.
Keräsimme ohjat, ja siirryimme raviin. Teimme kolmikaarista kiemurauraa, ja Aage alkoi taipumaan kunnolla vasta kymmenen minuutin jälkeen, kun olimme vaihtaneet suunnan. Pidimme välikäynnit, ja nostimme laukan muutaman kolmikaarisen jälkeen. Ennen laukkojen Aage alkoi jo pyöristymään kivasti, mutta pakka levisi laukkoja nostaessa. Aage kyllä nosti laukan, mutta se oli niin erilainen, kuin Stellan, että omat avut olivat ihan hukassa. Vaohdoimme suunnan, ja laukkasimme oikeaankin kierrokseen, jossa sujui jo huomattavasti paremmin. Otimme loppuravit sekä -käynnit, ja veimme hevoset talliin. Aage oli oikein näppärä, kun itse tajusi, miten pitää ratsastaa.

Millan Tegur-ratsu ennen tuntia tarhassa

#OTsuoritus

Ratsastustunti HeB 24.2.2022 #OTsuoritus

"Aaron - Venni" Luin mielessäni vilkaistessani tuntilistaa. Venni oli mielestäni oikein mukava heppa ja olihan se myös Adelen hoitoponi! Eli ei haitannut yhtään mennä sillä tänään. Se oli ollut edellisellä tunnilla eli sitä ei tarvisi laittaa valmiiksi mikä tarkoitti, että olin ehkä hieman liian ajoissa tallilla. No mikäs siinä. Kulutin aikaani katsomalla muita tuntilaisia harjailemassa ratsujaan sekä kävin moikkaamassa muutamia hevosia. Menin silittämään ainakin Tranea, koska se oli varmaan lempparini tallin tuntihevosista vaikka olikin välillä vähän kaheli. Olin mennyt sillä tosi monta kertaa ja varmaan joka keralla tykästyin siihen aina vaan enemmän. Voisin toivoa sitä huomiselle estetunnille tai sitten Teguria.

Kävelin maneesille odottamaan oman tuntini alkua. Kun aiemman tunnin ratsastajia alkoi tulla hevosien kanssa maneesista, menin itse valmiiksi kentälle ottamaan Venniä vastaan. Otin ovelta jakkaran mukaan ja kävelin Vennin viereen. Toinen ratsastaja lähti ja jäin pitelemään Venniä kentän keskelle. Uudet hevoset ja ratsastajat tulivat myös maneesiin kaartoon kentän keskilinjalle. Aloin mittailemaan jalustimiani, kun kaikki olivat tulleet sisälle. Yllätykseksi jalustimet tuntuivat käsimittauksella sopivilta, mutta uskoin että niitä joutuisi kuitenkin säätämään hieman selästä käsin. Asetin jakkaran Vennin viereen ja nousin sen selkään. Olin oikeassa jalustimet tuntuivat hieman lyhyiltä, joten pidensin molempia yhdellä reiällä. Venni käänsi päätään minua kohti, kun nousin muutaman kerran ylös satulassa jalustimieni varaan. Ne tuntuivat hyviltä ja jäin odottamaan, että muutkin tunnin ratsastajat olisivat valmiita.

Opettaja antoi pian luvan lähteä ja kierrokseksi valikoitui oikea. Lähtiessäni kävelemään tajusin ettei minulla ollut raippaa. En uskonut sen kuitenkaan haittaavan. Venni käveli reippalla tahdilla, mutta alkuverkoissa sitä piti hieman kannustaa astetta reippaampaan raviin. Tunnin aiheena oli tahti ja tempo. Meidän piti mennä ravia kenttää ympäri. Lyhyillä sivuilla yritettiin mennä mahdollisimman hidasta ja pientä ravia ja pitkillä sivuilla sitten kovempaa. Samalla piti myös laskea hevosen etujalkojen tahtia mielessä ja miettiä miten se muuttui. Venni meni molemmillä pätkillä hienosti, vaikka sitä piti kyllä kannustaa pitämään ravia yllä siinä kun mentiin hitaasti. Lopputunnista päästiin vielä ottamaan vähän laukkaa molempiin suuntiin.

Tunti meni tänään kokonaisuudessaan mukavasti ja siitä jäi hyvä mieli!

Shelyesiin!

maanantai 9.1.2023

#OTsuoritus

Auto pompahteli soratiellä eteenpäin. Istuin pelkääjänpaikalla, puristin äidin puhelinta tiukasti kädessäni - äiti ei olisi varmaan arvostanut, jos se olisi tippunut jalkatilaan, jossa oli hiekkaa, mutaa ja viikon vanhat banaaninkuoret. Mulla oli Google Maps auki, sininen pallukka lähestyi hitaasti, mutta varmasti määränpäätään, Shelyesin tallia. Äiti ja iskä olivat viime viikolla varanneet mulle maanantain helppo C-tunnin, se olisi mun ensimmäinen tunti Shelyesissä, ensimmäinen tunti sen jälkeen, kun me oltiin marraskuussa muutettu Trondheimista tänne.

Vielä perjantaina oli tuntunut, että eihän se maanantai saavu ikinä. Olin tuijottanut matelevia viisareita, kahlannut netin ihmeellisen maailman läpi, etsinyt käsiini kaikki mahdolliset videot ja blogipostaukset, jotka edes liippasivat läheltä tätä tallia. Sillä tavalla pystyi edes vähän lievittämään sitä sietämätöntä odotusta, joka oli repiä mut riekaleiksi. Mutta tässä sitä oltiin, Mapsin sininen palkki lyheni lyhenemistään, jännitys voimisti otettaan musta. 1,8 kilometriä, 3 minuuttia! Herregud!

Painoin kasvoni huuruista ikkunalasia vasten ja seurasin katseellani tummaa järvenpintaa, joka vilisti ohitse. Yritin hengittää syvään. Sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Mun bilsanopettaja Irene oli sanonut, että sen pitäisi auttaa rauhoittumaan. Mä kyseenalaistin suuresti tuon arvoisan opettajan ammattitaidon, koska mä en rauhoittunut sitten yhtään. Päinvastoin mun syke kiihtyi!

“Mihin sitten? Leah?”
“Oikeelle…” puhahdin kuulostaen yllättäen kärsivältä siihen nähden, kuinka pitkään mä olin tätä ratsastustuntia kinunut. Äiti napsautti vilkun päälle ja kääntyi katsomaan muhun.
“Hyvin se menee!”

Hyvin se menee? Entä jos saisin jonkun Tranen? Tai Dellan? Kuolisin varmasti.

Sora rahisi, kun äiti kaarsi pienelle, puiden reunustamalle parkkipaikalle. Revin turvavyöni auki ja innostuksesta väristen hyppäsin ulos autosta. Vilkuilin ympärilleni ja odotin, että äiti saisi poimittua mukaansa huivinsa, käsilaukkunsa ja ne miljoonat muut tavarat, mitä se piti levällään pitkin meidän autoa. Ilman äitiä mä en kävelisi yhtään mihinkään, ties vaikka joku alkaisi puhua mulle!

“Voiks sä sit puhua?" pyysin vaadin, kun me kävelimme kohti punaista tallirakennusta.
“Mmm joo”, jotain sen tapaista äiti vastasi, ja tarttui ovenkahvaan.

Ovi aukesi, ja hälinä, melu ja ihmispaljous löivät vasten mun kasvoja kuin olisin astellut keskelle jotain vilkasta toria. Tällä pienellä tallikäytävällä oli varmasti pakkautuneena koko Norja, ainakin koko Svolvær. Tuntui kuin kaikkien katseet olisivat kiinnittyneet minuun ja painoin katseeni levottomana lattiaan. Eihän siellä tallissa ollut loppujen lopuksi viittäkään ihmistä, mutta aution tallipihan turvallisen hämärän jälkeen se tuntui liian paljolta.

“Moiii!” tummatukkainen tyttö tervehti meitä iloisesti mustan tähtipään karsinasta. Mä hyydyin niille sijoilleni kuin joku olisi iskenyt mua sillä Harry Potterin kangistusloitsulla. Niin kävi aina, kun joku tuntematon puhui mulle: aivot lamaantuivat täysin. Onneksi oli äiti, joka moikkasi kaikkia meidän molempien puolesta. Silti harmitti - tyttö oli vaikuttanut niin aidosti mukavalta, ja nyt se varmaan piti mua täysin idioottina.

Totuuden hetki. Ilmoitustaulu nökötti mun edessä, tuijotin listoja silmästä silmään. Laitoin mun sormet kintaiden sisällä ristiin ja lähetin viimeisimmän rukouksen matkaan: Ei Tranea. Ei Dellaa.

Mun katse löysi lopulta nimeni helppo C -tunnin kohdalta. En saanut ensin selvää koukeroisesta tekstistä, mutta joku ella-päätteinen hevonen siinä varmasti oli. Å nei. Tuokaa sitten kukkia mun haudalle.  
“Stella”, äiti sanoi hiljaa mun viereltä, ja katsoin listaa uudelleen. Stellahan siinä luki, ei Della. Mun kehon vallannut säikähdys valui välittömästi pois mun yltä ja mun suusta päästi helpottunut huokaus.

Äiti onneksi hoiti puhumisen, kuten me oltiin sovittu, ja pian joku mukava punahiuksinen nainen oli viemässä meitä kohti pihattoa, jossa Stella asui.

“Stella on tuo vuonis tuolla, ton katoksen vieressä”, nainen sanoi raottaessaan pihattoon johtavaa ulko-ovea.

Lits, läts, kuului mun saappaista, kun kävelin läpi mudan ja loskan käsissäni Stellan keltainen riimunnaru. Vuonis kääntyi katsomaan mua, mä näin sen veikeänä sojottavan pystyharjan ja uteliaat nappisilmät ja sulin, vaikka kahden asteen pakkasessa vähän liian ohuessa takissa sen ei pitänyt kai olla tieteellisesti mahdollista.

“Stella on ihana”.

Mä sanoin sen ehkä noin 67 kertaa kuntoonlaiton aikana. Halasin Stellan kaulaa ja unohdin kokonaan, että mulla oli toinen puoli vielä harjaamatta. Silitin tamman silkkisen pehmeää turpaa ja nauroin, kun se hamuili mun taskuista herkkuja. Joutui poni vielä pettymään. Ellei se sitten sattunut tykkäämään käytetyistä nenäliinoista tai kovettuneista koirannappuloista.

“Rupees jo laittaa satulaa, sul on seitsemän minuuttii aikaa”, äidin ääni oli melkein kireä.
“Joo joo mut kun Stella on vaan niin…”
“Ihana. Tiedetään”, äiti sanoi jo lempeämmin ja sen kasvoilla näkyi pieni hymy.

Maneesiin kävellessä jännitys hiippaili mun luokse uudelleen, mutta tällä kertaa se oli mukavaa jännitystä. Kuplin innosta niin, että olisin ihan hyvin voinut nousta ilmaan leijumaan.

“Moikka! Mun nimi on Janni. Mikä sun nimi on?” tummatukkainen, vahvasti meikattu nainen kysyi ja punttasi minut Stellan selkään.
“Leah”.
“Anteeks sanotko vielä?”
Tunsin, kuinka puna nousi poskille.
“Leah”, sanoin nimeni niin selkeästi ja kuuluvasti kuin kykenin.
“Leah, okei. Ja sä olitkin se uus?” Janni kysyi. Nyökkäsin ujosti. Janni vaikutti tiukalta, vähän pelottavalta. Mä en yleisestikään tykännyt haastaa riitaa kenenkään kanssa, mutta Jannille mun ei ainakaan kannattanut mennä ryttyilemään.
“Vyö on hyvä, sä voit mennä ottaa alkukäyntejä”, Janni sanoi ja ohjasin Stellan pilkullisen ponin (se oli varmaan se Dimona) taakse.

Mä osasin kyllä ratsastaa, Trondheimissa olin ratsastanut kolme vuotta.  Stellan selässä olo oli kuitenkin hatara. Tuntui kuin mun jokainen raaja olisi elänyt omaa elämäänsä, eivätkä ne kyenneet sen vertaa yhteistyöhön, että olisin saanut tamman ratsastettua kulmiin. En edes tiennyt, saisinko Stellan käännettyä voltille ennen kuin me törmättäisiin Dimonaan, jonka häntää me lähestyttiin hitaasti, mutta vääjäämättömän varmasti. Lisäksi Jannin haukankatse pelotti - ihan kuin ne jäisen harmaat silmät olisi porautuneet mun sieluun, huomaten jokaisen pienimmänkin istuntavirheen, joita mulla kröh… sattui olemaan monia.

Janni olikin odotettua ystävällisempi. Tarkka se oli, muttei ilkeä. Mä hätkähdin aluksi, kun se korjasi mun ratsastuksessa asioita, joista kukaan muu ei ollut koskaan edes huomauttanut.

Ai mun jalat on liian takana? Mahtavaa. Olisi nyt joku voinut vähän aikaisemminkin sanoa.

Mutta sitten Janni kehui mun laukannostoa tai sanoi, että “tossa on nyt hyvä taivutus”, ja mä olin taas se heliumpallo, joka olisi voinut leijailla maneesin kattoon.

Stella oli täydellinen. Se oli juuri sopivan rauhallinen. Mun ei tarvinnut potkia sitä eteenpäin, muttei myöskään pelätä, että se sinkoaisi luodin nopeudella maneesin seinästä läpi tai pukittaisi minut alas. Pystyin nauttimaan sen tasaisesta menosta, ja nauramaan, kun sen harja heilahteli söpösti raviaskelien tahtiin.

Huomenna koulussa voisin sanoa mun luokkakaverille Sofielle, ettei sen tarvinnut enää etsiä mulle poikaystävää. Oli ne Sofien ig:stä löytämät seiskaluokkalaiset sitten kuinka söpöjä tahansa, mun tosirakkaus olisi tästä lähtien Stella.

“Ettäs tiedät sitte”, kuiskasin Stellalle ennen kotiinlähtöä. Kun sain lopulta itseni raahattua pois pihaton aidalta, jonne mä olin vielä tunnin jälkeen jäänyt seisomaan, käännyin välittömästi äidin puoleen.
“Voinko mä tulla heti ens viikolla uudestaan? Pliiiiis!”
"Katotaan sitä sitten", äiti totesi. Eli "joo", tiesin. "Katotaan", "ehkä" ja "kysy isältä" tarkoittivat kaikki yhtä ja samaa: kyllä. Koska jos joku ei ollut äidin mieleen, sen kyllä kuuli.

Läpi harmaan kiven, sanoi Feitli ja rysäytti esteen kumoon

helppo C -tunti, lauantai 21.1.2023

#OTsuoritus


“Äiti, Leah kiusaa!”

Vaaleansininen kotitalo pilkotti vielä taustapeilistä, kun pikkusiskoni Lily venytteli jo äänihuuliaan tulevaa oopperauraansa varten. Äiti ilmeisesti laittoi merkille saman, sen verran raskas huokaus purkautui sen suusta.

Palattiinpa simppeleihin faktoihin. Mä en ollut kiusannut yhtään ketään. Mä olin saattanut kieltää sitä pelaamasta Candy Crush Sagaa mun puhelimella, mutta en ollut tehnyt mitään, mikä olisi sen vastannut sitä kiihkoa, minkä se latasi huutoitkuraivareihinsa.

Lily oli kahdeksanvuotias, mutta mä epäilin, että sen henkinen kasvu oli tyssänyt joskus vuonna 2018. Okei, mä rakastin Lilyä, mutta hän oli tänään jo katkonut mun Schleich-satulan vyön (80 % varmuudella tahallaan) ja kutsunut mun rakasta kepparia epämuodostuneeksi. Rajansa kaikella.

“Pitäiskö meidän Lilyn kanssa jäädä sittenkin kotiin?” isä kyseli silmää iskien. “Tiskikonekin pitäis tyhjentää. Ja vessat pestä”.
“Eiiiiii!” Lily kirkaisi teatraalisesti. Loppumatkan siskon suusta ei kuulunut pihaustakaan, mutta tunsin terävien sormien tökkivän mua aika ajoin.

Auto kiisi läpi pimeyden. Tienvarsilla saattoi näkyä siellä täällä lumikinoksia, mutta muuten maailma oli hukkunut synkkään, tukahduttavaan harmauteen. Sade ropisi tasaisesti tuulilasiin, ja silloin tällöin kuului pyyhkijän korviavihlova vingahdus.

Mä en kuitenkaan tänään jaksanut välittää Norjan talven ankeudesta - enkä melkein edes Lilystä, sillä mä pääsisin taas ratsastamaan! Pitkän ja piinallisen odotuksen jälkeen. Mun keskittymiskyky ei ollut ollut parhaimmillaan viime päivinä. Kun olisi pitänyt harjoitella ysin kertotauluja, mä hahmottelin Stellan päätä matikankirjaan. Kun Sofie paasasi mulle uuden ihastuksensa kulmakarvoista, mun ajatukset livahtivat ennen pitkää poneihin.

“...pitäisköhän munkin nyppii mun kulmat?"
“Mmm”, olin hätkähtänyt todellisuuteen.
“Kuunteleks sä ees?” Sofie oli kysynyt ja musta oli tuntunut, että se oli vältellyt mua loppupäivän.

Kun auto pysähtyi tallin pihaan, mä loikkasin hiekalle ja kiirehdin talliin. Perhoset lepattelivat mun vatsassa, kun saavuin ilmoitustaululle.

Feitli? Okei.
Esteitä? Okei!

Käteni hakeutuivat vaistomaisesti kypärän leukahihnalle. Vetäisin sitä varmuuden vuoksi vielä vähän kireämmälle. Leuka tuntui rusentuvan, mutta siinä oli ja pysyi!

“Onpas hauskan kirjava hevonen”, ajattelin, kun kävelin hakemaan Feitliä pihatosta. Mutta ei, Feitli ei ollut kirjava - nuo ruskeat läikät sen kyljissä ja jaloissa olivat mutaa sen kaikissa olomuodoissaan. Märkää mutaa. Kuivunutta, kovettunutta mutaa.

Eiiiiiiiiii!

Lilyn silmät säihkyivät ilosta, kun mä nöyrryin ja ojensin sille kumisuan. Turha mun oli kai jatkaa murjottamista, kun estetunti siinsi 20 minuutin päässä ja mun ratsu näytti ihan leopardin ja suomursun risteytykseltä.

“Suopursu”, iskä korjasi, kun kerroin hänelle havainnostani. “Ja se on sitä paitsi kasvi”.
“Ei ihan varmana oo”, intin.

“Tää ois varmaa tota… pitänyt pestä”, huokaisin epätoivoisena, kun olin hinkannut samaa takajalkaa kymmenen minuuttia.
“No se on sitten voi voi”, Lily tokaisi ja kolautti kumisukansa ämpärin pohjalle. Mun päässä kiehui - hätäännys, ärtymys ja epätoivo saivat mun sydämen hakkaamaan ja päässä kohisemaan. Lily oli är-syt-tä-vä, meillä oli aivan järkyttävä kiire ja mä en edes saanut happea, kun se hiivatin leukaremmi kuristi mun kurkkua.

Isä kävi hakemassa apuvoimia ja pian joku nahkatakkiin pukeutunut poika nappasi Feitlin mukaansa ja talutti sen pesupaikalle. Poika oli mua lyhyempi, mutta vaikutti samalla tavalla uhkaavalta kuin meidän puukässän opettaja. Yksikin väärä liike ja sitten - kaboom - räjähti. Mä vetäydyin kauemmas, kun se suihkutti nopeasti Feitlin satulansijan ja jalat läpi. En edes tiennyt, miksi se näytti niin kiukkuiselta - ihan kuin se olisi ottanut Feitlin mutatäplät jotenkin henkilökohtaisena loukkauksena.

“K-kiitos”, sopersin, kun Feitli alkoi pikkuhiljaa kuoriutua hiekkanaamionsa alta. Poika vain murahti jotain loimen käytöstä ja meni menojaan. Kello viiletti kohti tasaa, ja puin nopeasti varusteet Feitlin ylle.

Kun Jassu raahasi tolppia ja puomeja paikoilleen, jännitys tiivistyi. Ehkä shelyläiset olivat paljon kehittyneempiä kuin mun vanhan tallin ratsastajat. Ehkä mä pääsisin hyppäämään kuuttakymppiä - tai metriä! Innostus, jännitys ja melko puhdas kauhu repivät mun sisuskaluja eri suuntiin, ja sitten Jassu laski puomin maahan. Maahan. Ihan oikeesti.

Jassu vaikutti aluksi lepsummalta opettajalta kuin Janni. Aluksi. Sen jälkeen, kun olin sinnitellyt ainakin 15 (iskän ottaman videon mukaan kolme) ravikierrosta kevyessä istunnassa, minusta ei enää tuntunut siltä. Onneksi Feitlillä oli tasainen ravi. Ja onneksi Jassu ei huomannut, kuinka aina vähän väliä lysähdin takaisin satulaan.

Kun Jassu antoi meille luvan siirtyä käyntiin, puuskutin kuin maratonin jäljiltä ja nopeasti laskettuna mun kaikkia lihaksia särki - niitäkin, joiden en edes tiennyt olevan olemassa.  

“Tullaan nää puomit ravissa täältä pitkältä sivulta”, Jassu ilmoitti sitten. Punainen, punavalkoinen, vihreä ja pinkki puomi makasivat nätissä rivissä vähän uran sisäpuolella. Kun Feitli tajusi niiden olemassaolon, se tikitti tuhat askelta minuutissa (ainakin jos kysyttiin mun sisuskaluilta) ja puski kaikilla voimillaan mun sisäpohjetta vasten, kun yritin saada sitä kulmiin.

Jassu ohjeisti tekemään paljon puolipidätteitä. Puolipidäte, siinä oli taas yksi mysteeri. Mä olin saanut kyllä kehuja mun puolipidätteistä, “Just noin!” saattoi opettaja sanoa sen jälkeen, kun olin räpeltänyt selässä jotakin. Mutta jos joku olisi pyytänyt mua selittämään, miten puolipidäte tehtiin, mulla olisi tuota… jäänyt hella liedelle. Eikun liesi uuniin vai miten se meni?

Yritin siinä sitten säätää jotakin. En tiedä, auttoiko se vai ei - puomit kolisivat yhä entiseen malliin, kun me vyöryttiin halki pitkän sivun. Töltissä vai ravissa - siitäkään mä en ollut ihan varma. Koko tunti oli ollut melkoinen pohjanoteeraus, aloittaen nyt vaikkapa siitä, että Feitlillä oli vieläkin mutatäpliä kaulassa.

Lopulta me päästiin hyppäämään, kun Jassu teki toiselle pitkälle sivulle pienen pystyn. Sinivalkoinen puomi oli ehkä 30 senttiä irti maasta, mutta mun innostuslukemat hipoivat taivaita. Ja niin myös Feitlin. Kun meidän vuoro vihdoin tuli, Feitli sinkosi matkaan kuin karvainen tykinkuula.

Se oli mun kuoleman kielissä sinnittelevät vatsalihakset vs. Feitli, ja mun höyryjunan lailla kiitävä ratsu taisi voittaa tämän kisan. Este lähestyi ja mun hallinta Feitliin oli pyöreä nolla. Tarrauduin kiinni harjaan, kun tamma ponnisti ja liisi ilman halki. Hetken mä kuvittelin, että mä voisin jäädä siihen ilmaan leijailemaan painottomana. Sitten Jassun vaativa ääni palautti mut karuun todellisuuteen:
“Pidäte. Sisäpohje. Älä anna sen oikoa!”

No joo. Se kulma tuli ohitettua komeasti, mutta ei se haitannut! “Uudestaan uudestaan!” huusi ääni mun pään sisällä. Vielä Raffe ja Wilda, ja sitten olisi taas mun vuoro, vihiiii! Hyppääminen oli pa-ras-ta!

Parin hyppykerran jälkeen Jassu kokosi samalle pitkälle sivulle toisen esteen.
“Tää ois viiden laukan linja. Wildalla menee varmaan kuus”, se sanoi.

Feitlillä meni väliin kaksi laukkaa, pari raviaskelta ja jokunen kipitys tölttiäkin. Mutta tultiin me toiselle esteelle minkälaisessa epätahtisessa tikityksessä tahansa, joka ikinen kerta Feitli hyppäsi. Välillä puomit tulivat rymisten alas, mutta se ei tammaa näyttänyt hetkauttavan. Ja välillä musta tuntui, että Feitli sai siivet selkäänsä, eikä ilmava hyppy päättyisi milloinkaan.

Hehkutin Feitlin hyppyjä vielä tunnin jälkeenkin. Lily vain totesi kriittisesti:
“Teil tuli kyl aaaiiiika monta virhepistettä”.
“No eihän… kun ei nää edes ollut mitkään kisat!” puolustauduin, mutta Lily taisi olla oikeassa, vaikken sitä ikinä koskaan milloinkaan sille myöntäisikään. Harjoitusta vaadittiin, se oli selvää.

✦ 20.07.2023 - Kauheat koulukiemurat
#OTsuoritus

Harvoin tuli sanottua, että mikään ratsastustunti oli oikeasti kauhea, mutta tämä tunti oli ainakin aika lähellä sitä. Kyseessä oli ensimmäinen tuntini torstain HeB nuorten ryhmässä ja minusta tuntui että en osannut ratsastaa ollenkaan. Eilinen tavanomainen tuntini estepainotteisessa HeC-B ryhmässä oli kuitenkin mennyt hyvin, pystyikö päivässä unohtamaan miten ratsastettiin? Siltä minusta ainakin tuntui, kun yritin saada jättimäisestä Tegurista jotain liikettä irti. Janni sanoi että hevosella oli toisinaan taipumusta kulkea zombina kehää ympäri jos sitä ei osannut ratsastaa oikein, enkä minä ilmeisesti osannut koska se oli juuri sitä mitä Tegur teki. 176cm säkäinen puoliveriruuna ei tosiaankaan ollut mikään automaattiratsu ja tuntui, etten saanut siihen minkäänlaista otetta. Se vaan raahusti pitkänä maneesin uraa ympäri eikä reagoinut pohkeeseeni tai mihinkään muuhunkaan ruumiinosaani mitenkään.

Tunnin aihe ei ollut kovin vaikea, tai ainakaan sen ei olisi pitänyt olla sellainen. Keskityimme pääasiassa ravityöskentelyyn ja siinä erilaisiin temmonmuutoksiin, sekä teimme erikokoisia ympyröitä. Tietysti myös treenasimme istuntaa niin kuin varmaan jokaisella koulutunnilla. Tunti kuitenkin tuntui paljon vaikeammalta kuin miltä se kuulosti - Jannin tarkalta silmältä ei päässyt karkuun ja hän olikin usein kommentoimassa minun ja Tegurin menoa, joka varmasti näytti ihan hirveältä. Hän käski istua syvemmälle satulaan, pitää kädet rauhallisempina ja käyttää aktiivisesti pohjetta, vaikka niinhän minä olin omasta mielestäni koko tunnin tehnytkin. Tegurin suurissa askelissa istuminen ei ollut helppoa enkä vaan mitenkään päässyt enää istumaan paremmin sen satulaan, mutta Jannin mielestä pompin sen selässä ihan liikaa. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni olisi tehnyt mieli lähteä menemään tunnilta ja sanoa Jannille että ratsasta itse kun se kerran on niin helppoa, mutta onneksi sain pidettyä suuni kiinni. Yleensä ajattelin niin että vika oli lähes aina ratsastajassa eikä hevosessa jos jokin ei sattunut sujumaan, mutta tällä tunnilla aloin vakavasti epäillä oliko Tegurissa vaan jokin asetus pielessä eikä sitä sen takia ollut edes mahdollista ratsastaa paremmin.

Kiersimme menemään maneesissa kierros toisensa jälkeen. Satoi taas vettä, Lofooteilla kesä oli varsin sateinen eikä säätilaan näyttänyt olevan näköpiirissä muutosta pitkään aikaan. Olin kuitenkin tottunut siihen, joten se ei oikeastaan huonontanut mielialaani, se oli ihan tarpeeksi huono jo muutenkin. Olin menettänyt oikeastaan kaiken toivoni siitä että tunti voisi mennä vielä paremmin, mutta toisaalta, samalla tuntui ettei tunti voisi enää huonomminkaan mennä. Kai se oli jollakin tavalla positiivista.

Pitkän ravaamisen jälkeen kroppani tuntui ihan kaikkensa antaneelta, joten olin iloinen kun vihdoin saimme luvan siirtyä käyntiin. Tosin vain väliaikaisesti, mutta silti. Huokaisin syvään, se tuntui vatsalihaksissa asti. Tegur venytti kaulaansa pitkälle, kun annoin sille pidempää ohjaa. Kauaa emme kuitenkaan saaneet levätä, kun Janni käski taas ottamaan ohjat tuntumalle ja siirtymään raviin, eli sama rääkki jatkui. Tällä tunnilla ei ilmeisesti tunnettu armoa. Ratsastimme hevoset ravissa aktiivisiksi ennen laukkatehtävien aloittamista, tai niin oli tarkoitus mutta enhän minä tietenkään saanut Teguria liikkumaan sen paremmin kuin aikaisemminkaan. Sama laahustus jatkui, jonka takia myös laukannosto oli työn ja tuskan takana. Jotenkin sain sen kuitenkin onnistumaan, muutaman erittäin epäonnistuneen ja kiusallisen yrityksen jälkeen.

Laukassakin tarkoitus oli keskittyä istuntaan ja siihen että hevosen sai liikkumaan aktiivisesti, joten tehtävät pysyivät yksinkertaisina. Teimme taas erikokoisia ympyröitä, joka oli sekin yllättävän vaikeaa. Hevoset piti saada kulkemaan pyöreästi, ja ympyrän piti oikeasti olla ympyrä eikä mikään muu epämääräinen kuvio. Janni myös piti huolen, ettei hevosta asettanut liikaa - vaikka hevosen pitikin taipua ympyrälle, kaula ei saanut taipua vaan asetuksen piti olla hienovarainen. Sekin oli yllättävän vaikeaa, kääntää hevosta mutta kaula ei saanut taipua. Mutta koska Tegur tuntui yhtä taipuisalta kuin rautakanki, ei se tietenkään ollut mihinkään suuntaan taipuisa, pehmeydestä puhumattakaan.

Tunnin edetessä kiukkuni alkoi ehkä pikkuhiljaa laantua ja jonkinasteinen toivo tekemiseeni palautua. Tai ehkä oikeammin, en enää kiinnittänyt pahaan olooni ja hirveän tuntuiseen ratsastukseen enää huomiota - istuin vain satulassa ja toivoin että tunti olisi ohi mahdollisimman pian. Miten se pystyikään tuntumaan niin pitkältä, yleensä tunnit menivät ohi niin nopeasti että tunsi olleensa tunnilla vain muutaman minuutin.

Tegur laukkasi allani jättimäisillä askelillaan ja tunsin lentäväni pari metriä ilmaan jokaisella askeleella. Janni tuntui olevan räjähtämispisteessä, kun en edelleenkään istunut satulassa nätisti ja tasaisesti, vaikka hän oli huutanut aiheesta koko tunnin ajan. Ihan tunnin viimeisillä hetkillä koin jonkinlaisen valaistumisen, kun todellakin pääsin istumaan paremmin hevosen suuriin liikkeisiin eikä se enää tuntunut (eikä ehkä näyttänytkään) niin hirveältä. Ei se edelleenkään ihanalta tuntunut, mutta ihan pienen aavistuksen verran paremmalta. Janni syynäsi edelleen tarkasti istuntaa ja huuteli kaikille ohjeita sen kehittämiseen, mutta onnistuin saamaan häneltä yhden kehunkin.
“No niin, eihän se satulaan istuminen niin vaikeaa ollutkaan.”

Jos tuon siis kehuksi pystyi laskemaan. Kun saimme käskyn siirtyä loppuraveihin, huokaisin helpotuksesta niin että muutkin tuntilaiset varmasti kuulivat sen. En tiedä oliko muiden mielestä tunti tuntunut niin raskaalta, mutta minä ainakin olin ihan loppu. Kun vihdoin siirryimme käyntiin, lysähdin Tegurin satulaan ja istuin sen hitaissa askelissa niin kauhean näköisessä istunnassa, että Janni näytti järkyttyneeltä. Hän ei kuitenkaan onneksi sanonut asiasta mitään. Ehkä loppukäynneissä ei ollut niin väliä, miten siinä satulassa sattui istumaan.

Tämä oli ehkä ensimmäinen kerta ikinä, kun minulle ei jäänyt hyvää fiilistä tunnin jälkeen. En kuitenkaan liikaa syyttänyt Teguria siitä, en vain itse osannut ratsastaa. Meinasin heittää romukoppaan haaveeni menestyä joskus kouluratsastuksessa, mutta kun fiilikseni hieman tasaantuivat, ajattelin että ehkä ei pitäisi tehdä niin pitkälle vietyjä johtopäätöksiä yhden tunnin takia. Toivoin vain, että en ainakaan seuraavalle koulutunnille saisi Teguria - Fellan ihania, tasaisia ja Tegurin askeliin verrattuna todella pieniä askelia tuli kauhea ikävä. Pitäisikin varmaan pitää Fellan kanssa joku terapiakoulutreeni, että selviäisin tämän tunnin jättämistä traumoista.