Lianan päiväkirja

☾ 1 - uusi koti
16.12.2020

Pääni lepäsi auton kylmää ikkunaa vasten ja silmäni olivat nauliutuneet mustaan maahan, joka vilisi edessämme. Radiosta kuului vaimealla volyymilla uutisia ja äiti kumartui vaihtamaan kanavaa.

“Ei rasiteta mieltämme huonoilla uutisilla”, se tokaisi ja hymyilin. Olin samaa mieltä. Mielessäni ei ollut sijaa huonoille uutisille – ei nyt, kun se oli täynnä puhdasta, värähtelevää iloa.

Auto keinahteli hiekkaisella tiellä, äiti oli hiljentänyt vauhdin minimiin, sillä tie oli kuoppainen. Suoristauduin istumaan paremmin pelkääjän paikalla ja vilkaisin taustapeiliin, mistä näkyi hevostrailerin heijastus. Sen kyydissä oli kallein aarteeni. Minun oma Lianani.

Äiti oli aina sanonut, että unelmista kannatti pitää kiinni, sillä jonakin päivänä ne saattoivat käydä toteen. Minun unelmani oli toteutunut 22. päivä marraskuuta, kun olin kirjoittanut nimeni kauppakirjaan. Sen myötä minusta tuli Fame’s Lianan omistaja. Ruunikonpäistärikön tähtipään, jonka tummissa silmissä oli tietynlaista viisautta ja paloa, joka veti minua puoleensa. Ne kertoivat tarinaa seikkailunhaluisesta, vapaasta sielusta, ja se tuntui yhdistävän minua ja sitä - me kuuluimme toisillemme. Olin tuntenut sen heti.


Brynhild oli kaunis, hieno siittola. Katselin avaraa tallipihaa ja siistiä päärakennusta, jonka ikkunoista huokui lämpöistä valoa ulospäin. Pihavalot valaisivat hiekkaista, märkää maata, joka rahisi äidin kaartaessa pihalle ja pysäköidessään auton tallirakennuksen vierelle.

Äiti oli ilmoittanut tulostamme, ja pihalla oli vastassa nuori nainen, joka hymyili meille aurinkoisesti. Minuakin hymyilytti. Tarttuessani naisen käteen hyvä tunne levisi kehossani – naisen ilo vilpitöntä ja lämpöistä. Minunkin iloni oli samanlaista.

“Tervetuloa, me jo odotettiin teitä”, nainen sanoi ja nyökkäsi niin, että vaaleat letit heilahtivat. “Olen Sara, tallityöntekijä.”

“Autumn MacKenzie, sano vain Birdie”, vastasin ja hymyilin naiselle, joka pysähtyi hetkeksi ennen kuin nyökkäsi uudelleen. Ehkä se mietti, mistä Birdie oikein tuli, sillä sitä ihmiset usein ihmettelivät. Se oli epätavallinen nimi, vaikka se oli minulle maailman tavallisin. Yhtä tavallinen kuin taivaan tähdet, puhaltava tuuli tai meren keinuvat aallotkin.

Sara kätteli myös äitiäni, joka esittäytyi. Kääntyessämme kohti traileria sieltä kuului vaativa kolina. Hymy piirtyi kasvoilleni – Liana oli vapaa sielu. Sellaiset eivät malttaneet olla aloillaan tai joutua kahlituksi pitkäksi aikaa. Minäkään en malttanut, ja siksi ymmärsin sitä täysin.

“Siellä ollaan selvästi jo kyllästytty matkustamaan”, äiti nauroi ja minä ja Sara nauroimme mukana.


Kun Liana peruutti alas trailerista tallipihaan ja katsoi ympärilleen, sen olemus oli valpas mutta rauhallinen. Puristin sen violetinsinistä riimunnarua ja katsoin sen kaunista, kohotettua päätä. Tunsin pakahtuvani onnesta, niin uskomattoman kaunis se oli. Sen huulilta pääsi pitkä, väräjävä hörähdys sen katsoessa tarhan portilla seisovia pystyharjaisia vuonohevosia, uusia tovereitaan.

“Jos puran tavaroita, niin haluatko taluttaa sitä hieman, kulta? Se varmasti kaipaa jaloittelua”, äiti sanoi ja nyökkäsin. Aivan varmasti kaipasikin. Lähdimme kävelemään tallipihan hietikolla ja annoin Lianan rauhassa katsella ympärilleen.

“Tässä se nyt on. Uusi koti”, sanoin hiljaa. “Meidän kummankin.”