2020/11/28 - 1 - Amazing Race

- Okei onko kaikilla hommat selvät?

Istuskelimme Jassun olohuoneessa, lähes kaikkien tallin työntekijöiden voimin. Nautiskelimme yhteistä aamukahvihetkeä ja kävimme läpi tämän päiväistä suunnitelmaa. Muutama kasvo tietysti uupui, heidän osallistuessa itse pikkujoulujen ohjelmaan, kisailun merkeissä.

- Eli mitä tässä oikein tapahtuu? Christian väänsi naamaansa kysymyksen jälkeen. Mies selvästi pilaili kustannuksellani, ainakin toivottavasti. Olin jankuttanut tästä päivästä sekä jokaisen tehtävästä jo liian moneen kertaan. Istuin sohvaa vastapäätä olevassa nojatuolissa ja nojasin käsiäni polvien varaan. Suustani pääsi pitkä, syvä ja ankea huokaisu.
- Ootko sä kuunnellut edes? Sain lopulta sanottua puhalteluiltani. Stressasin ehkä hieman pikkujoulujen onnistumista, sillä olihan Jassu antanut minulle täysin vapaat kädet juhlien järjestelyssä.
- Tottakai, Christian hymähti tyytyväisenä ja otti kulauksen kuumasta kahvimukista. Nuorukainen jatkoi pointtiaan, vasta nielaistuaan suunsa tyhjäksi: - Illalla juodaan

Kiristelin hampaitani Christianin heitolle, mutta päädyin jatkamaan huomioimatta hänen kommenttiaan: - Eli kaikki menee omille pisteilleen ja sitten aina kun sinne ilmestyy joku kilpailijakaksikko, niin te kerrotte niille sen vihjeen minkä oon jokaiselle kertonu jo

- Eli missä kukakin oli?

Katsahdin kysyjään eli vastapäätäni istuvaan naapuritallin omistajaan, Viiviin.

- Siis onko kukaan lukenut sitä viestiä, minkä laitoin teille? Kärjistelin tilannetta. Olin jopa vähän huolissani. Tiesikö kukaan edes mistä oli kyse?

- Noooh... Hieman kulahtaneen oranssiset, pitkät hiukset kiemurtelivat naisen kylkiä pitkin. Viivi hymyili anteeksiantavaisen näköisenä. Katseeni kiersi nyt muissa kollegoissani, kysymys oli nimittäin osoitettuna kaikille.

- No hei Catu, vähän löysää nyt, Christian innostui jatkamaan. Miesmalli selvästi nautti stressaamisestani. - Kerrataan vielä kaikki läpi ni eiköhän tästä hyvä tuu

Toisessa kädessäni oleva kahvimuki läikkyi, kun lämäytin vapaana olevan käteni otsaan.

- Okei, aloitin toinen käsi yhä pääni edessä. Päätin ryhdistäytyä, nyt hommat hanskoihin ja hanskat hukkaan. Laskin käteni ja suoristin selän.

- Alotetaan nyt tästä vaativimmasta hommasta, aloitin puhumisen ylikorostaen sanaa vaativa. Vaativa tarkoitti sitä, että jokaisen tuli tietää mitä tekee, sillä kaikki jäisivät yksin omille pisteilleen.

- Viivi jää tänne päärakennukseen antamaan kaikille ensimmäiset ohjeet, katsahdin lyhyeen naiseen ja jatkoin: - Samalla sun Viivi pitää aina laittaa mulle viestiä, kun laitan kellon käytiin jokaisen parin kohdalla

- Eikös ne kilpailijat sitten nää mihin suuntaan kaikki lähtee? Tai eikö toiset saa enemmän aikaa miettiä ensimmäistä vihjettä? Christian kritisoi.

- Ei kun kaikki parit pidetään täällä päärakennuksen sisällä, kunnes tulee se oma vuoro lähteä ja vasta sillon Viivi kertoo sen ensimmäisen vihjeen sille parille, puolustauduin ja jatkoin samaan hengenvetoon: - Kaikkien parien lähdöt on porrastettu 20 minuutin välein niin ne ei pääse päättelemään, että mihin suuntaan pitää aina seuraavaksi lähteä, ainakaan toivottavasti...

- Okei eli mä vaan pysyn täällä, vahdin etteivät ne kurki ikkunoista ulos ja kerron jokaiselle ensimmäisen vihjeen, laitan sulle Catu viestiä koska kello käyntiin ja päästän ne ulos, Viivi kertasi kaiken sanomani.
- Just näin

- Sitten se seuraava vihje johdattaakin Jassun luo, laitumille, joka on niin sanotusti se ensimmäinen rasti

Katsahdin nyt vanhempaan naiseen, joka kuunteli hieman sivummalla, keittiön oviaukon karmeihin nojautuen. Jassu nyökkäsi kuuntelun merkiksi.

- Sitten toisella rastilla Sven on leirimökissä, kolmantena Christian taukotuvassa ja Liam neljäntenä maneesin katsomassa sekä mä loppuviimitteeksi...

- Brynhildillä... Sven naurahti. - Eikö oo vähän julmaa laittamaan ne raukat juoksemaan niin kauas?

- Pyh, sinne ees oo niin pitkä matka, heilautin kättä välinpitämättömästi. - Mitä Viivi sinne on, joku pari kilsaa?

- Ihan liikaa, Viivi tuhahti vitsaillen. Nainen sahasi tuota väliä tarpeeksi usein.

- Entäs ne vihjeet? Liam keskeytti alkavan kinastelun. Katsahdin tuoreimman tallityöntekijämme suuntaan. Liam istuskeli hieman kauempana muista, olohuoneeseen raahatun, kovan, keittiötuolin päällä.

- Mikä vihje oli kenelläkin? Liam jatkoi kysymystään.

- Mä laitan ne teidän omat vihjeet, teille kullekin yksityisviestillä...

Vedin suuni viivaksi. Tulisiko tästä mitään. Siirsin katseeni vaistonomaisesti seinällä olevaan kelloon.
- Okei, kaikki muistaa paikkansa? Varmistelin kaikilta ja sain vastaukseksi vaisuja pään nyökyttelyjä.

- Hyvä, lähdetääs sitten niin ne kisaajat ei nää meidän siirtymistä paikoillemme, nousin seisomaan samalla kun selostin. - Ja muistakaa pukeutua lämpimästi ettette jäädy siellä seisoskellessanne vajaa pari tuntia ulkona, lumisateessa



Kuva Amazing Race URL -kilpailun rasteista. Vihjeet URL-kilpailuun löydät Pikkujoulujen tapahtuma -topicista...

Kello oli vähän vaille yksi kun iskä ajoi mut Shelyesiin. Se ei tuonut mua kovinkaan usein tallille joten tää oli ihan kivaa vaihtelua. Olisinhan mä selvinnyt tänäänkin pyörällä tallille kuten aina, varsinkin kun mä olin tuonut jo torstaina mukanani pikkujouluissa jaettavan lahjan, jonka mä olin antanut Catulle, joka hoiti niiden keräämistä. Iskä oli kuitenkin meinannut että koska meillä olisi tänään rankka päivä tiedossa mä tarvitsisin kaikki mun voimat joten sen mielestä järkevämpää oli että se heitti mut tallille.

Noustessani ulos iskän autosta mua jännitti suuresti mitä oli tulossa ja tallin pihalla olikin pari pientä porukkaa, jotka jutteli tulevasta tai jostain muusta, mä en ihan ymmärtänyt kaikkia sanoja, ennen kuin me siirryttiin yhdessä tuumin sisälle Jassun taloon. Talossa oli jännittynyt tunnelma kun kaikki odottivat tarkempaa ohjeistusta siitä mitä olisi tiedossa. Kaikki olivat kokoontuneina olohuoneeseen, kun Viivi kertoi miten homma etenisi, ennen kuin nappasi Nitan ja Sonian matkaansa ja nuo suuntasivat keittiöön.

Keittiöstä kuului vaimeaa kuiskuttelua, ennen kuin Viivi palasi meidän muiden luokse ja Nita ja Sonia suuntasivat ulos. Mua alkoi jännittämään, sillä mä tiesin että mun ja Hillan vuoro oli kolmantena joten varsinkin siinä kohtaa kun Viivi, Aurora ja Matias katosivat keittiöön, perhoset mun vatsassa tuntuivat vain lisääntyvän. Pian olisi meidän vuoro saada selville miten homma oikeasti toimisi.

- Mennäänkö samaa matkaa? Sven kysyi, kun olimme pukemassa talvivaatteita päärakennuksen eteisessä. Hymyilin miehelle.
- Mennään vaan

Sven oli jäämässä leirimökeille, Mellavatnetin rantaan ja itse olin jatkamassa vielä pidemmälle maastoreittiä, Bryndhildin tallipihalle. Yhteistä matkaahan meille kahdelle ei siis juurikaan muodostunut, mutta olimme silti menossa alkumatkasta samaan suuntaan. Lähinnä siis maneesin takaiselle risteykselle asti, kuitenkin pois muiden katseiden alta.

Minun ja Svenin kiihkeästä yhteisestä yöstä tuli tänään kolme viikkoa täyteen. Kolme ihanaa viikkoa.

Lisäksi siitäkin tuli nyt kolmisen viikkoa, kun Sven oli seuraavana aamuna halunnut meidän ottavan muutaman askeleen taaksepäin sekä etenevän huomattavasti hitaammin, mitä sinä edeltävänä viinan huurteisena yönä oli edetty. Me ei kuitenkaan oltu jätetty meidän yhteydenpitoa siihen. Mä en yksinkertaisesti halunnut menettää Sveniä ja siitä johtuen olin jaksanut rohkeasti jatkaa viestittelyä Svenin kanssa - tai oikeastaan en tiedä vaatiko se enemmän mun rohkeuttani vai Ingan suostutellua. Sekä ehkä muutaman viinilasillisen alkuun.

Mä en juurikaan ollut sitä persoonaa, joka pyytelee miehiä ulos tai lähettää flirttailevia viestejä. Jotenkin Sven sai silti mut vaipumaan jonkinlaiseen epätoivoon - tiesin nimittäin, ettei Svenin luonteeseen juurikaan istunut ulospäin suuntautuminen tai edes sellainen muiden silmien alla tehtävät hellyyden osoitukset tai mitä edes ihastuneet toisilleen ikinä tekivätkään. Sitä me kai nimittäin oltiin? Ihastuneita?

Svenin luonteesta johtuen, hänelle yhteydenpidon vastuun jättäminen ei ollut vaihtoehto, joten mun oli pitänyt olla se, ketä piti aluksi awkwardia yhteydenpitoa sen tietyn yön jälkeen. Sven oli kuitenkin lopulta ehkä itsekin päässyt jonkunlaisen esteen yli ja laittanut enemmän oma-aloitteisesti viestiä. Ja lopulta Sven oli jopa pyytänyt mua treffeille.

Taino - ota nyt siitä miehestä selvää olivatko ne treffit vai ei.

Sven oli tosiaan pyytänyt NVRK -kisaviikonloppuna minut mukaansa valloittamaan Hellostindenin huippu, ennen varsinaista talven tuloa. Vuoren huiput kerryttivät jo huimaa tahtia lumihattujaan, eikä vuorille ollut enää muutaman viikon kuluttua turvallista lähteä. Turisteilta retkeilyt vuorten päälle kiellettiin jo lokakuusta eteenpäin, mutta paikalliset tunsivat vuoret jo kuin omat pohjattomat taskunsa ja uskalsivat vetää vaelluskautta hieman pidemmälle.

Olin kuitenkin enemmän kuin mielissäni Svenin vaelluskutsusta ja päätimme lähteä yhteisenä vapaapäivänämme, sunnuntaina, valoisaan aikaan kohti vuoria. Tutun reitin alkupäähän meiltä meni Svenin Carinalla vain reilun puolisen tuntia. Saavuimme Grundstadiin jo kymmenen aikoihin ja aurinko oli noussut meren pinnan paremmalle puolelle. Aurinko nousi nopeampaa tahtia yhä korkeammalle, mitä me nousimme reittiämme ylemmäs. Yhteensä nousimme noin 630 metrin korkeuteen.

Huipulle päästyämme, pystyimme näkemään kaikki Vestvågøyin taivasta kohtin kurottelevat huiput sekä meren tavoittelevan meitä kolmesta eri suunnasta. Näky oli uskomaton. Nauteimme tuulen suojassa kupilliset kahvia suoraan termarista ja katselimme kaukaisuuteen.

Vajaan yhdeksän kilometrin ja viiden tunnin jälkeen, olimme suorastaan aivan poikki. Mutta tunne oli ollut mitä mahtavin - meillä oli ollut äärettömän upea reissu. Takaisin autolle päästyämme, pimeys oli silloin laskeutunut jo tunti takaperin sekä lisäksi nälkä oli päässyt yllättämään meidät. Niimpä päädyimme poikkeamaan vielä aivan vuoren lähistöllä olevaan Gamle Skolaan, tienvarsiravintolaan syömään.

Sen jälkeen me oltiin puolestaan edetty meidän en-tiedä-mikä-suhteessa siihen pisteeseen, että me oltiin vietetty enemmän aikaa yhdessä myös tallin ulkopuolella. Sven oli pyytänyt mua kahville ja mä olin pyytänyt Sveniä mun luo katsomaan Isoa ja Pehmeää. Siinäpä se oikeastaan. Muutaman kerran Sven oli jopa ottanut mut halaukseen hyvästien yhteydessä. Vau. Todella romanttista. Not. Mutta me edettiin Svenin tahdissa, enkä mä valittanut.


Aloimme lähestyä maneesin takana olevaa risteystä, jossa tiemme erkanisivat. Eihän me oltu kuin vasta ehditty kävelemään tallipihan poikki vierekkäin.

- Meinaatko tulla Havikseen joulubuffaan? Avasin lopulta keskustelun, vaikka toisaalta tiesin jo Svenin vastauksen.
- Joo kyllä mä ajattelin, Sven kohautti hieman harteitaan, pitäen käsiään visusti takkinsa taskuissa.
- Ja kenties after parteille myös?
- Kyllä ilmanen terästetty glögi aina maistuu, Sven virnuili katsellen samalla sivusilmällä mun liikkeitäni. Lunta tiputteli hiljalleen taivaalta, mutta suurin osa hiutaleista suli heti niiden osuessa tummaan maahan.

Lopulta me astuttiin siihen risteykseen ja mä avasin suuni: - No tästä sitten jatketaankin eri suuntiin
- Niin, Sven aloitti hieman mietteliään kuuloisena. Mies oli jännittynyt. Kädet pysyttelivät edelleen takin taskuissa ja hartiat olivat nousseet lähemmäs korvia. Sven vältteli mun katsettani.
- Onks kaikki ok?
- Joo siis, Sven aloitti jotenkin hätääntyneenä ja yritti muuttaa olemustaan rennommaksi ottamalla käsiään pois taskuista ja heiluttelemalla niitä edestakaisin vartalonsa edessä.

Naurahdin rennosti: - Jos sä et muista sun vihjettäs, niin mä kyllä laitan sen sulle yksityisviestillä
- Äh Catu, en mä nyt sitä...

- Mä vaan... Sven aloitti, mutta ei jatkanut lausettaan loppuun.

Seisoskelin vain vajaa metrin päästä miehestä ja seurasin sen jokaista liikettä. Odotin miehen jatkavan sanojaan, mutta niin ei koskaan tapahtunut. Puolestaan teot alkoivat puhumaan sanojen puolesta. Ei vaatinut paljonkaan eleitä rikkomaan se ilmarako meidän väliltämme. Sven nappasi kevyesti mun alaselästäni kiinni ja kurottautui terävillä leukalinjoillaan lähemmäs mun kasvojani. Miehen huulet pysähtyivät aivan mun huulieni edessä. Hengitin raskaasti ja tunsin kutittelevaa tunnetta vatsassani.

Meidän silmät olivat kiinni, mutta huulet koskettivat kevyesti toisiaan. Tunsin jokaisen hellän hipaisun, jotka Svenin huulet muhun osuivat. Jokainen hipaisu tuntui tuhat kertaa enemmän kuin tavallinen kosketus sormenpäässä.

Pidättäytyminen siitä suutelusta tuntui upealta, mutta vielä upeammalta tuntui lopulta antautua Svenin huulten vietäväksi.

Amorin nuoli oli taas iskenyt muhun - ja siitä johtuen mä leijuin taas pilvien korkeudella.