21.6.2020 Villit estekilpailut (Sommersolverv 2020)

Shelyesin kentän portti avautui ja ratsasastin Stellan radalta ulos. Joka puolella oli ihmisiä ja hevosia. En ollut tottunut näin suureen väkijoukkoon ja tungos tuntui jo hieman ahdistavalta. Stellakaan ei ollut ihan elementissään kaiken keskipisteenä, vaan tuijotteli korvat tötteröllä kaikkea liikkuvaa ja paikallaan pysyvää.
- Se meni hyvin! Cathy taputti Stellaa hymyillen, kun laskeuduin nopeasti keltahallakon selästä alas takaisin maankamaralle.
- Hmm, kiitti, mutisin ujosti hymyillen takaisin.
Toden totta, 40 cm luokka oli mennyt mainiosti, mutta oli vain aivan surkea ottamaan kehuja vastaan. Toki radassa oli omat ongelmansa ja iso yleisö oli jotakin, jota en ollut ikinä ennen kokenut. Vaikka se loi paineita, jotenkin omituisesti silti nautin siitä, että se huomio on kiinnittynyt juuri minuun. Stella tuuppasi minut söpöllä päällään hereille ajatuksistani.
- Joko mennään? se tuntui kysyvän.

Nostin tamman satulan sen karsinan viereen viileässä tallissa. Kisapaikan hälinä ei juuri yltänyt tallirakennukseen, ja sain hetken nauttia rauhasta. Stellan mustat suitset, jotka olin kiillottanut viimeistä otsapannan blingblingiä myöten, löysi tiensä satulan viereen. Vilkaisin kelloa. Vielä olisi reilu tunti aikaa kiillottaa Stella uuteen uskoon ja huuhdella hiet vuonohevostamman tyntäiltä sekä satulansijalta. Kesäpäivä oli kuuma, ja olin joutunut luovuttamaan tätä tilaisuutta varten ostetun tumman kisatakkini äidilleni. Talliin onneksi pääsi pakoon hellettä edes hetkeksi. Stellakin läträsi tyytyväisenä vettä suuhunsa huiskien samalla kärpäsiä pois iholtaan. Piti muistaa juoda. Suuni oli kuiva kuin Saharan autiomaa.

Puolen metrin luokan alku lähestyi uhkaavasti. Hermostuneena nostin Stellan yleissatulan takaisin tamman selkään. Bea oli tullut minun henkiseksi tueksi talliin. Hän ei hyppäisi viittäkymppiä tänään, mutta oli uskaltautunut osallistumaan jo kahteen aikaisempaan luokkaan.
- Annatko ne suitset, pyysi tytöltä tintaten jaloillani hermostuneena Stellan karsinan pohjaa.
- Joo, hetkonen, ei ne oo täällä, Bea kummasteli.
- Miten mä muistan, että laitoin ne siihen, ihmettelin.
Aloin jo hätääntyä pikkuhiljaa, kun muistelin, mihin olin ne ripustanut.
- Joo, kyllä mä ne siihen pistin, yritin vakuutella itseäni.
- Mihin ne sit on voinut kadota? Bea mietti. - Mä käyn kattomassa.
Stella jäi karsinaan ihmettelemään puolittaista varustustaan, kun Bean kanssa käänsimme viidessä minuutissa koko tallin ylösalaisin. Missään ei näkynyt vilaustakaan tammani mustista suitsista. Itku kurkussa kävelin takaisin Stellan luo.
- En mä uskalla mennä sulla riimulla, kuiskasin vedet silmissä tamman pörröiseen korvaan.
Tämä puhisi rauhoittavasti ja tökkäsi minua jalkaan.
- Ehkä mun pitää vaan perua tää luokka, kerroin Stellalle. - Vaikka mä kyllä kovasti haluisin osallistua.
Halasin Stellaa pitkään ja hengitin sen ihanaa tuoksua. Kun kaiuttimista ilmoitettiin luokkani alkaneeksi, oli pakko tehdä jotakin.

Kävelin tallin käytävillä edestakas miettien, mitä sanoisin Jassulle. Hän varmaan haukkuisi minut maanrakoon, mutta omapa oli ongelmani, olinhan itse ne suitset hukannut. Kun sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta mennä esittämään asiani Jassulle, nainen kuin taikaiskusta käveli tallin ovista sisään. Purin huulta ja katse maassa suuntasin kulkuni kohti Jassua, joka itsekin täysissä kisatamineissaan näytti hieman hermostuneelta. Ei varmasti näyttänyt. Kunhan ajattelin vain.
- Jassu, mä varmaan kadotin Stellan suitset, mutisin. - Mun pitää varmaan perua luokka tai jotain. En mä uskalla hypätä riimulla.
- Et varmana peru, Jassu hymyili lohduttavasti. - Sitäpaitsi, täällä katoilee tavarat aina vähän väliä. Kerran Dimonan suitset löytyi mun kukkapenkistä, sellasseesta kukkakepistä.
Pikkuhiljaa hymy nousi takaisin huulilleni ja tajusin, ettei koko maailma ollut kaatunut.
- Lainaa vaikka Vennin suitsia. Niillä on kai samankokoinen pää.

Tuumasta toimeen ja nopeasti Vennin suitset Stellalle päähän. Bean avustuksella saimme ennätysajassa tamman verryttelyyn.
Tsemppiä! Bea hihkaisi ja suoristi pienen sykerön Stellan otsatukassa ennen, kun hävisi ihmismereen.
Kaiken tohinan keskellä olin hukannun jännitykseni kokonaan ja iloisin mielin kannustin Stellan käyntiin. Tamma pyöräytti kuolaimen suussaan, mutta lähti tomerasti liikkeelle. Täysi auringonpaiste oli onnistunut pehmentämään Stellan kokonaan, eikä verkkaesteet tahtoneet pysyä kannattimillaan.
- Käytä raippaa, Freya, käytä raippaa. mutisin mielessäni itselleni.
Napautin tammaan vauhtia pienellä esteraipallani. Nyt täytyisi ratsastaa päättäväisesti.

Kun kovaäänisistä kuulutettiin nimi Freya ja hevonen Stella, ratsastin kentän porteista sisään. Jännitys oli ehtinyt kasvaa verryttelyn aikana ja miltei täristen kertasin vielä radan ennen kuin nostin käteni pystyyn. Kuului vihellys. Painoin pohkeet kiinni tamman kylkeen. Tuntui, että kaikki äänet olisivat kadonneet jonnekin. Oli vain minä, Stella ja ensimmäinen este, joka tuli kohti turhan kovaa vauhtia. Tunsin, kuinka tamma allani ponnisti ja tarrasin tämän nysäharjaan kiinni. Liitovaihe ja olimme taas maassa. Etsin silmiini seuraavaa pystyä. Stella oli ottanut kierroksia ensimmäisestä esteestä ja laukkasi nyt reippaasti kohti toista. Kuolain oli erilainen, johon tamma oli tottunut mutta vaikutti silti samalta itseltään. Hyppy, ja toinenkin este oli puhtaasti yli.

Vauhti hiipui merkittävästi, kun sarja lähestyi. Napautin raipalla pohkeen taakse kerran, jos toisenkin, mutta mitään ei tapahtunut. Kolaus. Vilkaisin olkani yli. Puomi pysyi kannattimillaan. Huokasin, mutta tajusin sarjan toisen esteen olevan jo lähellä. Maiskutin ja nostin takapuoleni irti satulasta. Toinen este ylittyi hitaassa ravissa, melkein käynnissä. Ihmeen kaupalla puomi ei pudonnut, vaikka niin lähellä se oli. Maiskutin, annoin pohkeita ja käytin raippaa. Keltahallakko liikkui kuin täi tervassa, ja alkuradan vauhdikkuus oli tiessään, kun lähestyimme tahmeassa laukassa kohti viimeistä estettä. Vasta kolme askelta ennen hyppyä tamma äkkäsi pystyn alla piileskelevän vesimaton. Pää nousi pystyyn ja sieraimet suurenivat. Voisiko tuo syödä pienen ponin?

Huomasin ratsuni jännittyvän. Purin huulta, vaikka minuakin pelotti. Kannustin viimeiseen asti Stellaa esteelle. Ajatukseni olivat yhtä sekamelskaa, kun tamma pysähtyi, ponnisti, lensi esteen yli, laskeutui maahan ja pysähtyi äkisti heti esteen jälkeen. Tajusin maakaavani Stellan kaulalla. Puristin silmät kiinni ja pelonsekaisin tuntein odotin tulevaa. Stella kuitenkin seisoi paikoillaan kuin tatti ja tökkäsi turvallaan jalkaani.
Tuu nyt alas, ei se oo niin vaarallista, se tuntui kuiskaavan lempeällä äänellään.
Niimpä liu’uin tamman kylkeä pitkin maahan, ja viimeisenä vasta irrotin käteni halausotteesta. Tipuin ensimmäinen kerran elämäni aikana, mutta jaloilleni ja Cathyn sanoin; Onneksi vasta maalilinjan jälkeen.

Saavuin kisapaikalle, matka oli ollut pitkä ja oli hieman väsynyt. Otin Lunan kopista, se katseli ihmeissään ympärilleen, se ei ollut koskaan ennen nähnyt näin paljon vieraita hevosia ja ihmisiä. Luokkaani ja starttiini oli vielä yli kaksi tuntia aikaa, joten kerkeäisin hyvin tutustumaan Lunan kanssa ympäristöön, ettei se sitten suorituksen aikana jännittäisi niin paljon kuin nyt. Oli kerennyt jo hyvän aikaa kiertelemään ympäriinsä Lunan kanssa, ja se alkoikin jo rentoutua, joten päätin mennä varustamaan sen hyvissä ajoin, ettei tulisi kiire. Kun olin saanut Lunalle suitset ja suojat puettua, lähdin hakemaan satulaa ja martingaalia.

Avasin kopin varustekaapin oven ja huomasin, että martingaali ei ollut siellä. Etsin sitä kaikkialta, harjojen seasta, kopin sisältä ja autosta, mutta tajusin että aamulla kiireessä ja väsymyksessä olin ilmeisesti jättänyt sen vahingossa Lunan karsinan ovessa olevaan koukkuun roikkumaan. Kirosin hetken huonoa muistiani, kun äiti tuli ja ilmoitti, että en kerkeä lämmittelemään kunnolla jos en nyt nopeasti tule varustamaan Lunaa loppuun. Otin satulan ja menin Lunan luo. Olin turhautunut, koska tiesin että Luna kuumuu pienimmilläkin esteillä ja kulkisi pää taivasta kohden jos sillä ei ole martingaalia. En kumminkaan ollut luovuttamassa, ja päätin että kisaan sitten ilman martingaalia, kokemushan on tärkeintä eikä voitto.

Lämmittelyssä Luna oli levoton ja jännittynyt, se vilkuili koko ajan hermostuneesti ympärilleen. Hetken kerkesin jo katumaan päätöstäni lähteä kisaamaan Lunalla ilman martingaalia, mutta ajatukseni katkaisi kuulutus siitä, että starttiani ennen olisi enää pari ratsukkoa. Menin kentän viereen ja kertasin rataa päässäni, sekä rauhoittelin Lunaa. Sitten olikin enää yksi ratsukko ennen minua, ja Luna jännittyi entisestään, koitin puhua sille rauhoittavasti, mutta se ei tuottanut tulosta, koska olin itsekin jännittynyt.

Vuoroni koitti, nostin käteni merkiksi ja sain lähtöluvan. Luna ampaisi radalle kuin raketti, pää kohti taivasta nostettuna. Ensimmäinen este meni puhtaasti, mutta sen jälkeen Luna lähti käsistä, sain sen juuri ja juuri ohjattua seuraavalle esteelle. Kuulin kun puomit kolisivat perässämme, Luna oli hypännyt aivan liian aikaisin ja rysähtänyt esteen keskelle, mutta edelleen se laukkasi kohti kolmatta estettä. Sitten se pysähtyi kuin seinään, valuin kaulalle, mutten pudonnut. Halusin silti jatkaa loppuun, tein ympyrän ja sain Lunan menemään yli. Hetken jo luulin että Luna olisi rauhoittunut, mutta ei. Neljännen ja viidennen esteen välissä Luna teki todella korkean ja ilmavan pukin, pysyin juuri ja juuri kyydissä. Loppu radan Luna paineli kaasu pohjassa, silmät pelokkaasti muljahdellen, mutta nyt sain sen sentään jotenkin kuulolle. Onnekseni sain paahtaa menemään tyhjällä kentällä, koska seuraava ratsukko oli jäänyt ulkopuolelle odottamaan.

Pääsin loppuun asti ilman muuta erikoista sähellystä. Viimeisen esteen jälkeen Luna oli aivan hiestä märkä, se puuskutti ja oli todellakin levon tarpeessa. Hiljensin sen raviin, ja sitten käyntiin. Itkin. Oli niin helpottunut että se oli nyt ohi, ja olin pysynyt selässä, sekä ylipäätänsä loppuun asti. Äitini juoksi minun ja Lunan luo, hän halasi minua, ja kertoi että Luna oli mennyt kaikki ainakin 50cm ilmavaralla. Äidin mukaan Lunan kieltäytyminen johtui katsomosta kuuluneesta kolahduksesta, mitä se oli säikähtänyt. Ajattelin että kokemushan se oli tämäkin, ehkä jatkossa muistan ottaa martingaalin mukaan.

Verkassa Kimi oli tuntunut vähän kummalliselta. Se oli ollut tosi vahva kädelle, eikä ollut kuunnellut juurikaan mitään apuja mitä yritin kädellä antaa. Ei pidätteitä, ei puomipidätteitä, ei mitään. Mua alkoi vähän jännittämään, kun oli meidän vuoro valmistautua, jolloin Kimikin mun alla jännittyi viulun kieleksi. Mustankirjava alkoi steppailla mun alla siihen malliin, että kohta se pistäisi ranttaliksi, joten käänsin sen pienelle voltille, jossa pyöräytin sitä muutaman kerran ja pysäytin taas uudelleen. Keskityin muistelemaan rataa vielä, kun Kimi katteli ympäröivää yleisöä kiinnostuneena. Siinä samassa mun silmään pisti jokin kummallisuus orin naamassa. Ekana en meinannut tajuta, että mikä siinä oli vialla, mutta sitten tajusin. Kimiltä puuttui turparemmi! Ei ihmekään miksi se oli tuntunut tosi oudolta, kun sehän oli päässyt avaamaan suutaan ja väistämään kuolaimen painetta siirtämällä kielen kuolaimen päälle. Miten mä en ollut huomannut?

Loin tuiman vilkaisun katsomossa istuvaan, tosi "mahtavaan" kisahoitajaani Eleaan, joka sattui näpräämään puhelintaan keskittyneesti, ei tullut yllätyksenä. Samassa havahduin kun kajareista kajahti, että olisi mun vuoro. Kimin korvat ponnahtivat eteen, kun kokosin ohjia paremmin käsiin ja lähdin ohjaamaan sitä kohti rataa. Nyt ei auttanut muu kun ratsastaa huonolla tuntumalla. Ehkä mä selviäisin.

Rata ei kyllä ihan mennyt putkeen. En saanut Kimiin kunnon tuntumaa, enkä kunnolla kontrollia sen vauhtiin, kun kirjava pakeni kuolaintuntumaa, vaikka mulla oli ihan tasaiset kädet. En tajua. Pohjeavut sentään meni läpi, ja selvittiin rata loppuun asti ehjin nahoin, vaikka välillä meno näyttikin aika hurjalta ja siltä, että nyt ei kyllä tultais selviimään. Välillä hypättiinkin huonoista paikoista, kun en saanut hyviä teitä, mutta Kimi hoiti homman varsin hyvin, vaikka kuolaintuntuma oli mitä oli. En sitten tiiä kuinka puhtaasti suoritettiin.

Voin sanoa, että sillon tilanne oli aika SOS, mutta ehkä seuraava luokka menee sitten vähän paremmin.

Ikimuistoinen

Rella steppasi allani. Huomasin ponin olevan jännittynyt, sillä nyt koittaisivat viimein ensimmäiset kissamme yhdessä!
Katsoin aiemman ratsukon suoritusta. Rella oli jo täysin valmiina lähtöön, ja niin minäkin.
Viimeinkin koitti meidän vuoromme astua näyttämölle. Silitin Rellaa kaulalle, juuri ennen, kuin oli aika aloittaa.
Puristin pohkeet Rellan kylkiä vasten, ja vain ratsastin. Ensimmäisissä kisoissa, ainakaan Rellan ja minun yhteisissä ensimmäisissä kisoissa, ei välttämättä edes tarvitse voittaa, kunhan ne ovat ikimuistoiset! No, nämä olivat.
Ensimmäisen esteen päällä, huomasin, Rellalta puuttuvan korvahupun. Katsoin Iitua, vaikkakin kesken suorituksen, ilmeellä ”kiitos paras Iitu, kivasti sitten unohdit korvahupun Rellalta kun varustit tammaa koska ehdit, vaikka sulle selvästi sanoin että laita korvahuppu” Iitu vain näytti peukkuja, mutta sitten tajusi mitä tarkoitin. Huomasin Iitun sanovan äänettämästi ”sori” hymyillen silti. Iitu ei näköjään tajunnut, että etenkin kisoissa, Rella tarvitsee korvahupun.
Juuri kuin ehdin ajattelemaan mitä tästä voi seurata, ensimmäisien kisojen hylkäys, ehkä pahasti tippuminen, kieltoja, pystyyn hyppyjä, pukituksia, radalta ulos rynnimistä, jossain raksahti jotain, ja yllättäen pieni tuulenpuuskakin alkoi vinkua.
Rella hirnui kovaa ja pukitteli. Pystyynnousukin siinä taisi tulla. Ohjat irtosivat käsistäni, ja lensivät pukissa kaulan yli. Lopulta ne katkesivat Rellan astuessa niiden päälle.
Nappasin nopeasti katkenneet ohjat käsiini. Yritin rauhoittaa Rellaa parhaani mukaan. Lopulta onnistuin, ja Rella jatkoi rataa lähes itsestään. En tiedä diskattiinko meidät, sillä en edes ehtinyt, tai ajatellut kuunnella mitään mitä kaijuttimista kuului, mutta jatkoin silti radan loppuun asti, vaikka Rella pelästyi kaiuttimiakin.
Pukkirodeo oli tuntunut kestävän vaikka kuinka kauan, vaikka Iitun mukaan se oli vain muutamia sekunteja.
Lopullisesta sijasta viis, ensimmäiset kisani Rellan kanssa, olivat olleet silti ikimuistoiset!

Heilurikello. Sellainen oli ollut isän edellisessä asunnossa Cambridgessa. Siinä vanhassa idyllisessä talossa, jonka pihalle omenapuun katveeseen saattoi helposti kuvitella jonkun menneiden vuosien brittikirjailijan kirjoittamaan tulevaa mestariteostaan. Kello oli talon edellisen omistajan itse nikkaroima, mutta jäänyt olohuoneeseen asukkaiden vaihtuessa. Sen tumma puu oli kauniisti kaiverrettu ja lakattu, ja kullattu heiluri heilahteli puolelta toiselle tasaiseen tahtiin.

Musta tuntui ihan heilurikellolta. Eikä pelkästään sen takia, että Danan ja mun varusteiden kultaiset yksityiskohdat välkehti auringossa. Mun olotila heilahteli kurkkua kuristavasta jännityksestä suureen innostukseen aivan heilurin tavoin. Dana käveli vieressäni pyydetyn reippaasti, mutta vähän virittyneen oloisesti. Ehkä sitäkin jännitti ympärillä kuuluva kielien iloinen sekamelska. Joku huhuili pihan toisella puolella kaveriaan suomeksi hakemaan kahvia. Kaunista vaaleanpunarautiasta tammaa taluttava kiharahiuksinen nainen pysähtyi vaihtamaan muutaman sanan norjaksi jonkun toisen kanssa ja jostain tallikäytävältä kuului selvä ruotsin murre. Se loi vahvan isojen kisojen tunnelman. Toivoin etten joutuisi käymään kovin montaa keskustelua vieraalla kielellä. Ainakaan norjaksi. Ruotsiksi osasin vielä kertoa 150 sanalla perheestäni ja muuttaa substantiivit määräiseen muotoon, mutta norjaa en osannut sanaakaan.

Shelyes ei ollut niin korea kun mitä olin odottanut. Eikä se todellakaan ollut huono asia. Tallikäytävässä oli jotain samaa rauhallista henkeä kuin Lehtovaarassa. Oli huojentavaa todeta ettei pihatiellä tarvinnut sipsutella pelätessään jättävän siihen vaikka kuoppia. Eivätkä kaikki estepuomit haisseet tuliterälle maalille. Tallialue oli iso, mutta se ei täysin niellyt hälinää ja kisahulinaa. Tuntui kun tavalliselle hienolle tallille olisi ripoteltu kourallinen ulkomaalaisia ja toinen kourallinen ylimääräisiä kisahevosia. Niinhän se taisi oikeasti ollakin.

Siinä missä mua jännitti toinen maa, vieras kieli, yhdeksänkympin luokka ja väenpaljous, mä olin kuitenkin innoissani siitä, että tuttuja naamoja vilahteli joka puolella. Mun teki mieli hihkaista ääneen kun näin kentän ohi astelevan kimon ponin takamuksen. Se oli Bonnie, jonka ohjia piteli käsissään Salma Stjärndahl. Bonnie oli yksi Suomen ykkösesteponeja ja olin seurannut innolla sen nopeita ratoja kevään kilpailuissa. Epäilin ratsukon starttaavan vasta illemmalla, kun luvassa oli isompia luokkia ja lisää kansainvälisiä ratsastajia. Hallavan hevosrekan luota tunnistin myös useamman ratsastajan. Suomenhevosia ratsastavat tytöt nojailivat rekan seinään rennosti jutellen ja Tie Tähtiin kilpailuissa samalla tasolla kanssani kilpaillut koulurankingin voittaja Nio Luosujärvi pujahti sisään autoon. Hetken ajan saatoin kuvitella olevani suurissa Keski-Euroopan huippukisoissa joissa kaikki tiesivät vastustajansa ja kilistelivät päivän päätteeksi kuohuviinilaseja katsomoissa.

Danaa eivät pahemmin mun kuvitelmat kuohuviinilaseista ja kilistelyistä kiinnostaneet. Se kuikuili ympärilleen ja meinasi talloa mun varpailleni väistäessään epäilyttävää kukka-asetelmaa. Se ei ollut niin rauhallinen ja rento kuin suurimpana osina päivistä, joka vähän huoletti mua. Toisaalta toivoin Danalta reippautta radalla, mutta en halunnut menettää ohjauskykyä. Dana oli niin kiltti ja yhteistyöhaluinen, että pysyi yleensä loistavasti kontrollissa, mutta silläkään ei aina ollut hyvä päivä. Sitäpaitsi me ei oltu ikinä ennen kisattu 90 sentin luokkia. Totta. Me ei oltu ikinä ennen kisattu 90 cm luokkia. Mä toistin sen mielessäni ja tunsin kuinka epäilykset alkoivat hiipiä mun mieleen. Mun sisäinen heilurikello heilahti välittömästi sen lamaannuttavan pelon puolelle. Kenen idea? Minkä takia ulkopuolisissa kisoissa? Miksi hitossa? Järkevien ajatuksien tilalle pulpahti turhanpäiväiset kysymykset, jotka kiristivät aivoja entistä enemmän siihen solmuun ettei me selvittäisi.

Mä en tiennyt montako kertaa olin harpponut pihaa ympäri Dana käsipuolessani, kun havahduin siihen etteivät sen askeleet edes näyttäneet kovin jännittyneiltä. Mun oli oikeasti rentouduttava itse. Dana ei ollut tyhmä hevonen. Niin kuin muutkin, se peilasi ihmisten tunnetiloja. Mun oli turha ihmetellä tamman kireää käytöstä jos istuin itse kauhusta kangistuneena sen selässä. Oli pakko yrittää työntää turha pelko pois ja keskittyä niihin asioihin mistä olisi jotain hyötyä. Päätin visusti lukita heilurin sille puolelle joka kertoi vatsanpohjassa kutkuttavasta innostuksesta.

Näennäisten pölyhiukkasten pyyhkäisy pois Danan kaulalta ja heilautin itseni selkään. Ei ollut enää aikaa ajatella vanhaa heilurikelloa. Tänään ratsastettaisiin vain ja ainoastaan ajanottajan sekuntikelloa vastaan.

Sunnuntai valkeni Lofooteilla kuulaana ja sumuisena. Aamuauringon kuitenkin kiivetessä korkeammalle, sumu väistyi ja paljasti upeat vuoristomaisemat. Yön olin nukkunut hyvin ja toivoin, että Chicokin olisi. Tallissa minua odotti uteliaalla katseella paikkaa ihmettelevä hevonen, joka hörisi kun tulin lähemmäs.
“Hei poju, miten nukuit?” höpöttelin ruunalle ja tarjosin sille taskustani pari porkkanaa.
Chico rouskutteli porkkanat tyytyväisenä ja jatkoi uudenlaisen ympäristön ihmettelyä. Sen ilme oli kirkas ja puhtaan utelias.

Minulla oli aamupäivästä aikaa seurata muutama ensimmäinen luokka estekisoista, ennen kuin minun tarvitsi lähteä laittamaan Chicoa valmiiksi. Meidän porukalla oli useampi groomi mukana, joten sain apuja Chicon puunaamiseen. Rai taikoi siistit sykeröt Chicon harjaan ja nätin letin sen häntään. Itse keskityin puunaamaan ruunan vaalean karvan niin puhtaaksi kuin kykenin. Chico tuntui tyytyväiseltä pitkään hoitohetken, kunhan sen sai samalla kurkistella käytävälle ja seurata tapahtumia.

Lopulta Chicolla oli kaikki varusteet päällä ja minulla kisavaatteet niskassa, joten suuntasimme hevosen kanssa ulos kisa-alueelle. Ulkona tunnelma vilkas ja paikalla oli paljon väkeä. Chicon korvat pyörivät kuin väkkärä sen koittaessa kuunnella jokaista asiaa ympärillään. Etäällä hirnahti hevonen ja Chico vastasi siihen kimeällä huudahduksella. Ruuna steppaili hetken paikallaan, kun se ei hieman hermostuksissaan tiennyt miten päin olisi. Utelias tutkaileva mieli oli vaihtunut aavistuksen hermostuneeseen hevoseen. Silitin ruunana kaulaa ja puhuin sille matalalla äänellä. Lähdimme Rain kanssa etsimään verkka-aluetta.

Verkka-alueen löydettyämme nousin Chicon selkään. Ruunan hermostuneisuus oli kasvanut sen verran, että Rain piti pitää Chicoa kiinni, että pääsin nousemaan selkään. Selkään päästyäni ruuna hypähteli paikallaan etujalat ilmassa. Istuin rauhassa selässä ja yritin rauhoitella Chcioa. En ollut tottunut sen puolesta tällaiseen käytökseen. Yleensä se oli itse viilipytty, mutta selkeästi uusi paikka, pitkä matka ja levoton ympäristö sekä paljon hevosia ympärillä, saivat sen hieman hermostumaan.

Lopulta Chico rauhoittui sen verran, että pääsimme aloittamaan verryttelyn. Kun sain hevosen työntouhuun, se rauhoittui selkeästi ja keskittyi apuihini. Hetken verryttelyn jälkeen, Chico tuntui jo omalta itseltään ja pääsimme ottamaan muutaman hypynkin. Chico hyppäsi hyvin, vähän liioitellun korkealta, mutta hyvin. Aloin itsekin rentoutua selässä.

Chico ponnahteli taas paikallaan kun odotimme pääsyä kisaradalle valmistautumaan. Mietin hetken, että mitähän tästäkin tulee. Kisakentälle päästyään se rauhoittui ja itsekin totesin mielessäni, että ehkä me päästään ehjänä koko rata läpi. Ehkä.

"Tässä ratsusi", Petter sanoi ojentaessaan Dellan ohjat minulle. Mies oli hypännyt Dellan kanssa jo luokat 50cm ja 70cm, nyt olisi edessä minun ratani tammalla.
"Kiitos! Kätevää kun ei tartte itse verkata hevosta", naurahdan ja taputan Dellan kaulaa. Ysikympin alkuun on vielä hetki aikaa, joten suuntaamme Dellan kanssa kävelemään hieman rauhallisemmalle alueelle. Della vaikuttaa hieman väsyneeltä kahden radan jäljiltä, mutta vähitellen se alkaa taas piristyä. Shelyesissä ei ole totuttu näin suureen väenpaljouteen, en vuosieni aikana täällä ole varmaan ikinä nähnyt näin suurta tapahtumaa. Aamulla ensimmäiseksi kun olin saapunut tallille ekojen luokkien alkaessa, Della oli ollut todella vireä ja hämillään, se ei ole tottunut tällaiseen hälinään. Joka puolella on ihmisiä, täysin vieraita kasvoja ja hevosia. Itsellenikin tällaiset suuret kisat ovat jännittävät, en ole kilpaillut pitkiin aikoihin kunnolla, muutakuin Dellalla yhdet harjoituskisat ja työpaikkani ratsutettavilla jotain pikkukisoja.

Lopulta 90cm verryttely alkoi, joten napsautin kypäräni leukaremmin kiinni ja nousin jakkaralta ratsaille lyhennettyäni ensin jalustinhihnoja reilusti. Della alkoi taas kerätä energiaa, kun en ollut maassa sen vierellä. Tamma steppaili paikoillaan, kun ohitsemme ajoi taas yksi traileri. Ohjasinkin Dellan nopeasti sivummalle, jossa on enemmän tilaa siltä varalta, että tamma keksii jotain tyhmää. Shelyesin kisahenkilökunta on kyllä tehnyt upeaa työtä järjestelyissä. Tallipiha on koristeltu upeasti, paikat on siivottu ja kaikki on viimeisen päälle laitettua. Itse en töideni takia ehtinyt osallistumaan järjestelyihin, mutta saan kuitenkin nauttia muiden raskaan työn tuloksista. Tähän mennessä kaikki järjestelyt ovat myös tuntuneet toimivan todella sujuvasti, ollaan pysytty yllättävänkin hyvin aikataulussa ja kisaajat ovat näyttäneet olevan hyvällä mielellä. Ohjaan Dellan verryttelyyn, jossa pyörin lähinnä sen aikaa, että otan nopeasti askellajit läpi ja hyppään pari verkkahyppyä, lähinnä itseäni varten.

Lopulta saamme kutsun radalle ja jännitys alkaa kipristellä todenteolla vatsanpohjassani. Della ottaa kierroksia yleisöstä, vaikka on ollut kisaradalla jo kahteen kertaan, mutta ei herkkä tamma liian nopeasti uusiin asioihin voikaan tottua. Yleisöä on melko paljon ja yritän itse suunnata parhaani mukaan täyden keskittymiseni ratsastamiseen. Emme ole Dellan kanssa kovinkaan paljon hypänneet erikoisesteitä, joten tamma tuijottaa hieman esteiden vierellä olevia kukkapuskia, mutta alkaa hieman rentoutua, kun otan sen kanssa pari laukkaympyrää. Lopulta saamme lähtömerkin ja ohjaan Dellan ensimmäiselle esteelle. Jos Della tuntui aikaisemmin hieman väsyneeltä, on se kadonnut jo täysin ja tuntuu, kuin allani olisi räjähtämistä odottava ruutitynnyri. Tässä kohtaa jännitykseni vihdoin katoaa, ja pystyn siirtämään keskittymiseni täysillä edessämme olevaan rataan.

Luokkani alkuun oli reilusti yli kaksi tuntia aikaa, joten päätin mennä hetkeksi Lunan kanssa läheiseen metsään kävelemään, koska tallin piha oli täynnä hälinää, ja se hermostutti Lunaa tosi paljon. Metsässä ilma oli kesäinen ja raikas, se sai minut rauhoittumaan. Luna söi ruohoa hetken. Katsoin kelloa ja huomasin, että nyt olisi hyvä aika mennä varustamaan Lunaa.

Metsässä aika oli kulunut todella nopeasti. Talutin Lunan sen kopin luo, ja se alkoi taas hälinän takia hermostumaan ja vilkuilemaan ympärilleen. Kun olin saanut Lunan varustettua, se oli jo hyppäämään pystyyn säiköhtäessään jostain kuulunutta kolinaa. Tunsin kuinka Luna olisi voinut hetkenä minä hyvänsä ottaa hatkat ja juosta niin kauad kuin sen jalat jaksaa. Rauhoittelin sitä hetken, ja sain sen hieman rauhoittumaan. Menin Lunan kanssa hieman ajoissa verryttelemään, jotta se saisi rauhassa keräillä itseään ja rauhoittua.

Toivoin että Luna olisi ollut edes suorituksen ajan rauhassa. Tunsin jännityksen yltyvän sisälläni, se oli huono asia koska Luna on todella herkkä tunteille, joita ratsastaja tuntee. Luna alkoi taas hermostumaan ja vilkuili vieraita hevosia kauhuissaan. Aloin tekemään Lunan kanssa pieniä ympyröitä, että se saisi jotain muuta ajateltavaa.

Luokkani alkoi ja ensimmäinen ratsukko starttasi. Minulla oli vielä hetki aikaa ennen suoritusta. Keskityin nyt vain rauhoittamaan ja rentouttamaan itseäni ja Lunaa, että suoritus olisi edes jotenkuten hyvä. Sitten kuulin nimeni kuulutuksessa ja tiesin että olisi aika mennä radan viereen odottamaan. Käytin tuon ajan hyväkseni ja kertasin rataa, jotta suoritus ei lysähtäisi väärän radan ratsastamiseen. Sitten tulikin jo minun vuoroni mennä rata. Nostin käteni, ja sain luvan mennä. Lähestyimme Lunan kanssa ensimmäistä estettä. Yht'äkkiä tunsin, kuinka kaikki se itsevarmuus ja rauhallisuus oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Mutta minun oli jännityksestä huolimatta keskityttävä nyt Lunaan ja radan ratsastamiseen.

Ensimmäinen este meni hieman epävarmasti, mutta puhtaasti yli. Ennen toista estettä Luna teki ison sivuloikan, mutta meni silti yli. Tunsin miten jännittynyt Luna oli, se korskui ja oli hikinen. Este toisensa jälkeen Luna meni puhtaasti yli, kunnes seitsemännellä esteellä se kielsi. Hetken jo luulin, että lennän sen selästä ja rysähdän esteen sekaan, mutta sain kuin sainkin pysyteltyä selässä. Toinen yritys, Luna meinasi taas kieltää, mutta sain sen menemään yli. Se oli koko suorituksen ajan säikky, mutta se meni kumminkin ihan hyvin radan loppuun. Taputin sitä, ja vein sen ulos radalta. Luna raukka oli edelleen peloissaan, hermostunut ja hikinen. Otin siltä varusteet pois ja laitoin sen koppiin rauhoittumaan. Olin onnellinen että Luna meni radan edes jotenkuten.

19.6.2020 Hyppelyä ehkä vähän vakavamielisesti?
Raahasin kentälle puomeja, olimme molemmat taineet olla Jurin kanssa kyllästyneitä maneesissa pyörimiseen, sillä sielä oltiin vietetty koko talvi lukuunottamatta niitä muutamaa maastoretkeä ja hankitreeniä.. Estetolpat vielä, jotta saan esteet kasaan. Tietenkin. Juri seisoi tarhassa tutkaillen maata jos löytäisi jotain syötävää. Olin ollut tallilla koko aamun, ja kello kääntyi jo iltapäivään. Sain esteet laitettua, niistä tuli kiva rata, jossa pääsisimme menemään viimeistelyhyppyjä. Olin puhdistanut koko päivän Jurin varusteita, ja nyt seuraavana oli estevarusteet joten päätin nyt hypäta jotta saan estekamppetkin puhdistettua. Nappasin kentän laidalta Jurin riimun ja narun jotka olin ottanut mukaan ajan säästämiseksi. Juri käveli minua vastaan portille -ihme kyllä-, ja pujotin riimun sen päähän reippaasti. Naru oli jo kiinni riimussa joten käänsin hevosen ulos tarhasta ja suljin portin. Juri käveli vieressäni reippaasti ja talutin sen sisään oritalliin ja karsinaan jonka eteen olin hakenut orin varusteet ja harjat. Harjailin hevosen ja otin siltä kaviot reippaasti. Suojat jalkaan ja muut varusteet. Laitoin Jurille selkään sen estesatulan, romaanin ja viininpunaisen huovan. Omat saappaat ja kypärän olin jo aikaisemmin vaihtanut ja hanskat vedin käsiini heti orin saatua suitsey päähänsä. Talutin hevosen kentälle ja satulavyön kiristyksen ja jalustimien pidennyksen jälkeen nousin selkään. Jassu kun oli Jurilla viimeksi hypännyt. Ohjasin uran sisäpuolelle ja alkukäyntejä käveltiin noin 15min. Keräiltyäni vähän ohjia pyysin ravia ja taivuttelin hevosta ravissa ja käynnissä. Nätisti ori kulkikin, melkein olisi voinut luulla kouluhevoseksi. Alkuverkkailuihin sisältyi lähinnä suunnanvaihdoksia, kokoamista, taivuttelua ja väistöjä. Juri ei oikein fiilannut kouluvääntöä, ainoastaan halusi mahdollisimman nopeasti hyppäämään mutta silti jaksoi mennä koulua ihan nätisti. Alkuverkkojen jälkeen nostin laukat molempiin päätyihin ja ympyröille joihin yhdistin esteet. Yks tehtävä oli pääty-ympyrä laukassa, kokorataleikkaalta lyhyt väistö kohti M-kirjainta ja ristikko jolta kuus laukkaa pystylle pitkän sivun suuntaisesti. Juri meinas vähän kiihtyä, mutta pysy hallinnassa ja näyttikin oikein kivan tuntuista pätkää esteillä. Hypyt olivat suurin osa ihan kivoja, pari hyppyä Juri vähän sähläs kun kuskikaan ei ollut 100% hereillä. Parit pukit ori myös esitteli, muttei mitään pikkupukkeja pahempaa. Shakkieste tais edelleen vähän kummitella mielessä kun olin jättänyt mustan takkini aidalle alkuverkkojen jälkeen jota piti alkuun tuijottaa. Siitä selvittyä Juri toimi oikein mallikkaasti. Muitakin linjoja keksin orin pään menoksi, ja erityisesti se että ennen pystyä piti suorittaa AVOA oli oriparalle suuri järkytys. Lopuksi yritin tehdä jonkinsortin nopeusennätyksen neljän esteen radalla josta jokainen este mentiin kahdesti. Juri hyppäs kivasti, se ilmeisesti tykkäs mennä kovaa. Esteiden korkeudeksi olin laittanut 70cm-100cm, nätisti Juri satasetki ylitti. Varmasti olisi ollut intoa korkeammillekki, mutta nyt ei otettu enempää korkeutta. Hyppely meni kivasti, hyvin oli heppa kuulolla ja toimi kivasti. Loppuverkkailtiin rauhassa ja loppukäyntien alussa löysäsin satulavyötä. Niiden jälkeen laskeuduin satulasta. Nostin jalustimet ja otin ohjat pois kaulalta. Talutin Jurin reippaasti talliin, ja käänsin karsinaan jossa otin siltä varusteet pois, harjasin orin kunnolla ja otin kaviot. Selvitin harjan ja hännän, ja otin sen riimuun. Juri hikosi, joten talutin sen pesariin ja huuhdoin sen ja kylmäsin samalla orin jalat. Juri tarhaan orin kuivuttua ja järjestin orin tavarat varustehuoneeseen ja pesin ne tietenkin. Luokka missä hyppäämme on Ylihuomenna, ja huomenna on maastoretki! Tosin ajattelin ratsastaa Jurin sitä ennen jos mahdollista. Se olisi sitten seitsemältä selässä...

20.6.2020
Kello oli puoli kahdeksan, ja mä olin jo Jurin selässä kentällä. Tälläkertaa allani koulupenkki ja hyvin (lue: äärettömän) virtaisa hevonen. Juri mitä ihmettä? Nojaa, Katsomo oli kentän toisella laidalla ollut jo eilen ja toissapäivänä ja oikeastaan 17.6 lähtien. Ei Juri sitä ennen kytännyt, mutta nyt se oli ihan kamala juttu... Kävelin alkukäynnit ja alkuverkkailin hevosen rauhassa. Aloin työstää avoja ja sulkuja ja muutenkin väistöjä. Ori oli heti alkutunnista kuulolla, ja teki työtä käskettyä. Se väisti tosi nätisti ravissa. Käynnissä ja laukassa Juri vähän oli kummissaan mut meni kuitenki ihan hyvin. Suluissa Juri meni hyvin, mut Avoissa se olis kokoajan halunnu tunkee keskelle kenttää. Lopetettiin sit yhteen onnistuneeseen pätkään se, ja väistätyksien jälkeen treenattiin vähän keskiravia ja -laukkaa. Juri olis menny täysiä jos olis saanu, mut tyyty sit menee nätisti. Loppuverkkailin ravissa ja annoin vapaat ohjat, Juri laski päänsä alas ja venytti askelta huomattavasti. Loppukäynnit käytiin maastossa, Juri ei kyttäilly nyt lähes ollenkaan! Kerran pari lintua lähti meiän vierestä puskasta lentoon ni niitä Juri katto mutta ei muuta. Se on vähentyny mut en tienny ettei se nykyään kyttää enää paljo mitään..! Tallille ku tultiin ni mä laskeuduin ja nostin jalustimet, talutin Jurin talliin ja otin siltä varusteet pois. Harjailin orin huolellisesti, ja koska se ei hionnut laitoin sille kylmät jalkoihin ja ori sai syödä aamuheinänsä loppuun. Eipä siellä ollut kuin pari kortta, mutta kuitenkin. Laitoin varusteet paikoilleen ja hoidin Jurin jalat nopeasti loppuun. Vein orin tarhaan ja laitoin tavarat paikoilleen. Kello olikin jo pian yhdeksän, joten vein loput tavarat Jurin kaappiin odottamaan. Niitä kuitenkin käytän vielä tänään.

Maastoretki!
Kello oli 21.15 ja olin hakemassa Juria tarhasta. Ori tuli sisälle hieman kummissaan hälinästä, mutta silti tuli nätisti. Jätin hevosen karsinaansa kun hain sen varusteet ja harjat. Mietin hetken minkä penkin laitan Jurille, ja päädyin estepenkkiin ja niveliin. Hetken mietin kankia, toisaalta parempi ottaa varman päälle... Noh, harjailen orin nyt eka ja vähän tunnustelen mikä sen fiilis on. Harjailun myötä kävi ilmi että nyt olisi paras laittaa kanget. Ihan varmuudeksi, sillä nyt jos koskaan en halunnut ottaa riskejä. En todellakaan, jos luvassa olisi rannalla laukkaa!? Ratsuni ei varmasti pysyisi pöksyissään jos yhtään tietäisi mitä tuleman pitää.  Jassu, nyt en riskeeraa sun kisaratsua enkä itteeni tai sun mielenterveyttä joka varmaan kärsii jo siitä että Juri tulee mukaan..?! Kello on 21.30, ja harjailen Jurin vielä pari kertaa läpi. noin nelkyt laitan Jurille suojat, käyn vaihtamassa lenkkarit saappaisiin ja otan kypärän, hanskat, estesatulan ja kanget mukaan. Karsinalla jätän kypärän, hanskat ja suitset ulkopuolelle ja satuloin Jurin. Ori sai tummanpunaisen satulahuovan ja teddyromaanin satulan alle. Kellon ollessa jotain viittä vaille suitsin Jurin. Nappasin karsinalta kypärän ja hanskat sekä talutin orin ulos. Juri katseli ihmismäärää aika välinpitämättömästi, ei näyttänyt hirveesti kiinnostavan. Maastoon kun lähdettiin Juri alkoi ensin kytätä kaikkea, mutta rauhoittui kävelemään rauhassa eteenpäin tietenkin ihan menossa. Kangista en vielä paljasta pelastivatko ne, saiko Jassu harmaita hiuksia Jurin sähläyksestä vai menikö kaikki ihan succsess? Ensi kertaan!

Vihdoin on eka kisakausi avautuna! Siiderin kanssa, ollaan ahkerasti reenatu Sommersolverin varteen. Mukaan tarttuu täällä kertaa kaksi Honnington kasvatia. Eli Sinduri ja Siideri. Sindurin kanssa mennään näin aluksi 40cm luokkia. Kysessä on kuitenkin tölttihevonen eikä mikään maailmanmestari esteissikka.
Meyla lastaa kaksikon traileriin. Iso ja tilavaan paikkaan mahtuu hyvinkin kolmas hevonen. Mutta kahella mennään. Shelyes ei ollut kaukana Honningista.. eikä pitäny alkaa matkustamaan veneellä/laivaalla. Joten siinä tapauksessa olimme onnekaita
Honningtosta Shelyesiin kesti noin 3 tuntia ajaa. 20 minutin eväs tauot ja hevosten kävely ja venytys. Pitkän matkan jälkeen saavuimme tallille. Paikka oli täynnä iloisia kisajoita ja groomejä! Parkaan auton, jossa on traileri perässä ohjeiden mukana omaan paikkaansa. Astun autosta ulos, ja lähen kohti traileria. Isokokoinen voikko tamma katsoo mua tammamaisella katseella. Eli jotain hänellä on ajatuksisaan... mutta mitä? Tammoistahan kukaan ei tiiä. “Hei pollet” Meyla hymähtä ja menee avaaman “taka-oven” josta hän pääsee ottamaan kaksikon pois. Hiljaa nainen alkoi valmistamaan Sinduria 40cm luokaan varteen. Sillä se oli ristikko luokan jälkeen. Hyvin ajoissa aloin laittaa tammaa valmis. Kuitenkin kyse on hidaasta Meylasta ja hänen ajatuksista! “Hmm.. otetanko musta vai valkoinen huopa” mietii nainen. “Valkonen se on!” Hymähtä Meyla ja sijautaa harjamisen jälkeen valkoisen huovan issikan selkään. Satulan väri on tänään konjakki ja suitsetki hyvin matchavat kyseistä settiä. Suojat jalkaan ja sit oliki melko valmiit. Meyla menee nopee otamaan lökärit valkoisten kisahousujensa päältä pois. Sitten suitset tammalle ja onkin loppusuoralla. “Me startame neljäntenä. Joten ehimme mennä verkaan” hymähdän ja talutan nuorokaisen verkka kenttälle..
Radan jälkeen jäi ihan hyvä mieli. En nyt viralisesti sanoisi, että Meyla olisi innosiaan mennä kisoihin siskonsa hevosella, kuka on kuitenkin tölttihevonen. Ja tasapaino ei saata kestä niin hyvin. Kävimme Sindurin kanssa pienellä kävelylenkillä. Hyvästä radasta pitää kuitenkin kunioitaa hevosta jollain tavalla. Joten hän sai enismäisen namin ja kivan viihdyisän lenkin Shelyes metsissä! Vein Sindurin takaisin, ja sainkin sille tarhaan, jossa tamma voi tarhaa, niinkauan kun itse syön evääni.. klassikko kokis ja voileipä täällä kertaa. Pian oli 90cm luokka vuorossa. Siideri ei ole mitenkän tottunu näin isoon ja kovaan porukaan. Tamma hörisee ja nousee pystyyn. Aika perus Siideri on sinänsä kyseessä. Piakoin tamma rahoituu ja pääsemme mukaan verkka kentään. 90cm tuntuu aika pienelle esteelle. Mutta onhan sillä korkeutta kuitenki! Meyla ottaa pari lauka ja ravi siirtymistä. Tamma laukkaa iloisin mielin 90cm pystyylle ja hyppä siitä isolla ilmavaaralla yli. Meyla taputaa voikkoa hymyilen kaulalle. Pian onkin meien vuoro radalla. Meylaa ei kovinkaan näytäny stresaavan rata. Siideri kuitenkin oli innoisaan. “Seuravaksi radalle saapuu Meyla Frålin ja Valge Siider!” Tervehdin tuomareita ja nostan tammaan kevyeseen laukaan. Tuo vaikutaa hyvinkin positiiviselta ja lähtee kohti ekaa estettä. Iso aurinkoiseen esteen ylitää Siideri melko hyvin. Puomi tipahti maahan, mutta jatkasimme matkaa.. mitenköhän tulee käymän? Se selviää myöhemmin.

Jätkä on tottunut kisahumuun, vaikkakin viimeisimmistä kisoista olikin jo pitkä aika. Shelyesin muutoin niin rauhallisessa miljöössä meno muistutti karnevaaleja ja sakkia oli kuin SaiPan-pelissä. Oli tuttua ja tuntematonta, nuorta ja vähän vanhempaa väkeä. Hattaraa, makkaraa, karkkia ja liuta eri makuisia ja hajuisia juomia. Ainoa rauhoitettu paikka oli talli, jossa vielä hetki sitten ruuna mutusteli heiniä tietämättä mistään mitään. Nyt seisoimme tallin pihassa kisavarusteet niskassa ja odotimme vuoroa radalle. Vieressämme kohosi väliaikaiseksi tarkoitettu porraskatsomo, jonka reunassa istui pieni, ehkä noin 8-vuotias, tyttö. Tytön vieressä oli porkkanapussi, joka oli tarkoitettu varmaan tytön tuttavan hevoselle. Jätkä oli asiasta kuitenkin erimieltä ja kurottautui nappaamaan pussin suuhunsa, ennenkuin kukaan kerkesi mitään huomaamaan. Onneksemme pussi oli kiinni, mutta ruuna roikotteli sitä korkealla ilmassa samalla, kun meidän kutsu radalle kajahti ilmoille. Siinä me koko kansan huomion keskipisteenä seistiin kentän laidalla, kun pari aikuista yritti saada pussia pois Jätkän suusta ja tyttö vieressä kikatti sen minkä kippurastaan pystyi. Lopulta kaikki sujui hyvin, porkkanapussi saatiin takaisin omistajalleen ja me pääsimme radalle. Naamastani olin kuitenkin aivan punainen, kuin olisin grillannut itseni auringossa.