Princess Emilie

Mä lähdin eilen koululta heti kotiin yhteiskuntaopin luennolta päästyäni ja kävelin rauhassa kotiin musiikkia kuunnellen. Mä sain juuri Minnielle laitettua vaaleanpunaiset valjaat ja talutushihnan niihin kiinni iltapäivälenkkiä varten, kun mun puhelin alkoi piippaamaan hullun lailla. Mä hoputin valkoisen kääpiövillakoirani äkkiä pihalle, suljin hätäisesti ulko-oven perässäni ja kaivoin puhelimeni vaaleanpunaisen tuulitakkini taskun pohjalta. Sillä samalla sekunnilla, kun sain sen esiin, viestitulva pamahti välkkymään iPhoneni näytölle enkä pysynyt ollenkaan sen perässä uusia viestejä sadellessa koko ajan. Mä avasin WhatsApp-ryhmäkeskustelun hämmentyneenä ja kelasin sekavan viestiketjun alkuun päästäkseni kärryille, mikä ihme porukkaa nyt noin kuohutti.

Syy järkyttävälle viestitulvalle selvisi varsin nopeasti vain muutaman ensimmäisen viestin lukemalla. Svolværin russebussin johtaja, Astlyr Myhrvold, se kieroakin kierompi käärme, oli päivän viimeisten tuntien jälkeen kylmästi päättänyt potkia Ellan pihalle bussijengistä. Tai no, tarkemmin ottaen Ella oli ilmeisesti itse eronnut bussijengistä valtavan väkijoukon ollessa todistamassa koulun käytävällä tapahtunutta yhteenottoa. Se oli ihan oikein sille blondille lipputangolle, että se kehtasikin yrittää niin kieroa temppua. Vaikka kyllähän mä tiesin ilman muuta, että Astlyrin ja Ellan välit eivät olleet liian lämpimät.

Mä jatkoin lenkkiä Minnien kanssa kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta päätin samalla, että tämä ei todellakaan jäisi tähän. Seuraavan kerran, kun mä sen limanuljaskan näkisin ihan missä tahansa, mä sanoisin sille muutaman hyvin tarkkaan valitun sanan. Mulle tärkeille ihmisille ei kukaan, ei edes Astlyr Myhrvold, tekisi pahaa ilman, että saisi henkilökohtaisesti vastata seurauksista.


Tänään mulla oli puhelimen kello soimassa vasta ysin maissa, mutta mä heräsin silti joka-aamuiseen tapaani pirteänä ennen seiskaa, pomppasin sängystä ylös ja vein mun koirani lenkille… vesisateeseen. Sekin alkoi tuntumaan jo joka-aamuiselta synkeän ja pimeän syksyn vain jatkuessa ja jatkuessa. Mun mielestä voitaisiin jo ihan hyvin siirtyä mun ehdottomaan lempparivuodenaikaan, eli talveen, mutta sääjumalat olivat ilmeisesti päättäneet toisin. Mä puin sekä Minnielle, että itselleni sadetakit niskaan, vedin vaaleanpunaiset haisaappaat jalkaani ja lähdin hitaasti kävelemään vakioaamulenkkiämme ympäri koiran kipittäessä häntä koipien välissä perässäni. Se hienohelma vihasi tätä ilmaa vähintään yhtä paljon kuin minäkin. Mulla teki pahaa raahata niin liikkumishalutonta koiraa mukanani, joten kävimme puolet normaalia lyhyemmän lenkin ja lopulta luovutin ja kannoin pikku prinsessani sylissäni takaisin kotiin.


Mun aamuinen hyväntuulisuuteni oli haihtunut jo aikoja sitten, ja mun pään päällä oli melkein jo nähtävissä mustat ukkospilvet mun saapuessa koululle ruokailun loppupuolella. Mulla oli onneksi vain neljä tuntia koulua tänään, kaksi tuntia terveystietoa ja iltapäivän piinaavimmat tunnit oli täytetty englannin kertauskurssilla. Ja tottakai siellä englannin kurssilla mukana oli myös Astlyr Myhrvold, se blondi idiootti, jonka pää oli tyhjempi kuin musta aukko. Miten mukavat lähtökohdat niille tunneille olikaan, kun ensin istuin kaksi tuntia kuuntelemassa terveystiedon maikan luennointia. Normaalisti terveystieto oli yksi mun lempiaineista, ja se opettajakin kuului mun suosikkeihin, mutta tänään mä en voinut keskittyä yhtään mitenkään yhtään mihinkään. Mun sisällä kiehui niin paljon raivoa ja vihaa sitä blondia bimboa kohtaan, että mun teki mieli kiljua aina kun joku edes sattui mainitsemaan sen oksettavan nimen. Ja sehän kyllä mainittiin, vaikka se muija ei edes osallistunut koko terveystiedon kurssille.

Kellon lyödessä neljä mä olin aivan valmis tappamaan joka ikisen, joka käveli mua vastaan matkalla englannin luokasta vessan kautta kotiin. Ja sitten se tapahtui. Mun koko päivän odottama tilaisuus räjähtää tuli kuin tilauksesta, sen blondin tyhjäpään astuessa yksin ulos vessasta suoraan mun naaman eteen.

"Astlyr", mä sihahdin sille ja kohotin katseeni suoraan sen sinisiin silmiin, "Mulla ois sulle vähän asiaa."

Se hätkähti vähän tajutessaan, kuka mä olin. Jep. Se Ellan vielä vähän sitäkin lyhyempi kaveri. Se katsoi mua pitkää ja kapeaa nenänvarttaan pitkin kuin halpaa makkaraa, mutta mä en välittänyt. Mä tuijotin sitä vähintään yhtä intensiivisesti takaisin suoraan sen sinisiin silmiin, jotka siristyivät hieman sen ottaessa naamalleen mahdollisimman ylimielisen katseen.

"No kerro murheesi, mä kuuntelen", se vastasi laiskasti venyttäen jokaista sanaansa, "Anna tulla vaan, Emi."

Ja mähän annoin.

"Ensinnäkin", mä aloitin painokkaasti, "Mä oon jo kauan pitänyt suuni supussa sun ja sun jengin toimista, mutta nyt siihen tuli loppu. Mä en aio enää olla vaan hiljaa ja katsoa vierestä, kun sä piikittelet kaikkia, jotka eivät satu olemaan 'sinun korkeudellesi' riittävän tasokasta seuraa."

Astlyrin toinen suupieli notkahti puolikkaan sekunnin ajan alaspäin ja se korjasi pian naamansa takaisin peruslukemille, mutta mä ehdin huomata sen, ja sain siitä vielä lisää boostia purkaukseeni.

"Ja toisekseen", mä jatkoin tilitystäni antamatta sille iljettävästi tekohymyilevälle lipputangolle mitään mahdollisuutta puhua, "Mikä vittu sua oikein vaivaa? Mitä helvettiä on tapahtunut sille edes jollain tasolla siedettävälle ja mukavalle, suhteellisen reilulle Astlyrille, johon mä tutustuin kuusikesäisenä? Missä vaiheessa susta tuli bimbo tyhjäpää, joka potkii porukkaa pihalle bussista ihan tuosta noin vain ilman mitään järkeviä perusteita? Onneksi Ella sentään tajusi itse lähteä, ei se oo teidän luusereiden arvoinen. Mä jään bussiin ihan vaan säälistä, nimittäin kohta siellä ei oo enää ketään jäljellä kaikkien viimein tajutessa, millainen myrkkykäärme sä oot."

Astlyr avasi suunsa kuin sanoakseen, jotakin, mutta sulki sen sanaakaan sanomatta.

"Ja vielä viimeiseksi", mä jatkoin Astlyrin seisoessa typertyneenä ja sanattomana mun edessä, "Mä aion pistää pystyyn äänestyksen. Siis siitä, että kuka sieltä bussista oikein potkitaan pihalle, sinut vaiko Ella."

Mun viimein puhuttua suuni puhtaaksi ja lopetettua saarnani, koulun perimmäisessä nurkassa sijaitsevalla vessankäytävällä oli niin hiljaista, että mun sanat jäivät kaikumaan tyhjille käytäville. Mä mulkaisin Astlyriä vielä viimeisen kerran, käännyin kannoillani ja jätettyäni tytön seisomaan vessan oven eteen lähdin marssimaan kohti lähintä ulko-ovea. Mä olin kuulevinani takaani askelia, ja mun teki mieli hidastaa ja pyytää anteeksi jokaista sanaani, mutta mä jatkoin porhallustani niistä välittämättä.

Siitäpähän sai. Sen oli aika viimein kuulla totuus, ja sen mä sille pamautin suoraan vasten sen kasvoja. Aivan sama, miten paljon mä purkauksestani tulisin myöhemmin ahdistumaan.

Tai itseasiassa mä ahdistuin jo.

_________________________
Merkintä 1, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020

Mua otti niin paljon päähän, kun en ollut ollut riittävän nopea ehtiäkseni ilmoittautumaan Jannin kouluratsastusklinikkaan, ja vielä enemmän mua vitutti kun sain kuulla, että Astlyr, se aivan helvetin idiootti tyhjäpää, saisi Robinin lainaan valmennukseensa. Mä en ihan oikeasti voinut käsittää, että miksi helvetissä juuri se lipputanko saisi kunnian kiivetä sen tummanruunikon fwb-orin satulaan. Robin oli ratsastuksenopettajamme, Jannin, silmäterä ja sillä pääsi ratsastamaan vain harvat ja valitut. Janni varmaan jättäisi Joonankin alttarille, mikäli sen pitäisi valita hevosensa ja miehensä väliltä. Ja tottakai se muija, joka oli tiukkaan kierrettyä korkkiruuviakin kierompi, valittiin kaikkien innokkaiden joukosta. Sen Jannin alituinen, ällöttävä mielistely oli sitten ilmeisesti tehnyt tehtävänsä. Mulla melkein nousi oksennus kurkkuun, kun kuvittelin sen blondin puhumaan ratsastuksenopettajallemme kaikista hunajaisimmalla ja makeimmalla äänellään. Sen muijan olisi sietänyt hävetä, mutta mä en oikeastaan voinut olla täysin varma siitä, että tiesikö Astlyr edes, mitä häpeä tarkoitti. Luultavasti ei.

Oli lauantai-aamu, kello vasta puoli yhdeksän, ja mä olin jo käyttänyt koirani aamulenkillä sekä käynyt salilla tekemässä keskivartalolihastreenin. Tottahan mun piti sinne ehtiä vielä ennen tallille lähtöä, jotta sain vatsalihaksiini tuntumaan sen poltteen, minkä olisin aivan takuuvarmasti saanut myös Jannin valmennuksesta. Itseasiassa klinikkaan olisi vielä mahtunut mukaan helppo C -tasoiseen ryhmään, mutta mä en todellakaan mennyt sinne saattamaan itseäni naurunalaiseksi sen pikku kipittäjän, Dimonan, kanssa. Jo ne muutamat tunnit ja tulevat kisat olivat aivan riittämiin. Mä olin eilen haukkunut Tegurin ja Lidian kirahviksi ja karhuksi niiden lipputankojen kuullen, mutta olihan mun pakko myöntää, että oikeasti ne painivat aivan eri luokassa, kuin pikku Dimona. Erityisesti Tegur. Se torinhevosruuna oli näyttävä ilmestys ja älyttömän taitava kouluratsu. Sillä oli ilo ratsastaa. Mun harmikseni Tegur oli niin suuri, ja minä niin pieni, että harvemmin mä sillä pääsin ratsastamaan. Yleensä joko Madde tai Astlyr saivat sen ratsukseen, ja mä menin poneilla, jotka olivat mulle sopivamman kokoisia ratsuja. Mua harvemmin harmitti mun pituuteni, tai oikeastaan sen olemattomuus, mutta Tegurin Shelyesiin saapumisesta asti mua oli se harmittanut hieman enemmän kuin aiemmin.


Mä olin jo ajoissa tallilla, koska mä halusin saada parhaat paikat maneesin katsomosta. Mä aioin seurata Jannin demon sekä kaikki valmennukset alusta loppuun asti silmä tarkkana ja ottaa niistä irti kaikki, mitä vain oli saatavissa itse ratsastajana osallistumatta. Maksu oli kuunteluoppilailta vapaaehtoinen, mutta mä olin aivan ehdottomasti sitä mieltä, että ilmaiseksi ei Jannin tulisi klinikoita pitää. Ne olivat loistavia tilaisuuksia oppia maailmanluokan kouluratsastajalta. Joonakin pitäisi huomenna valmennuksia, esteillä, enkä mä vielä tiennyt, menisinkö katsomaan vaiko en. Mä en esteitä hypännyt juuri koskaan, koska mä olin ihan puhdas kouluratsastaja ollut jo useamman vuoden ajan. Mutta mua houkutteli ajatus siitä, että Astlyr osallistuisi Joonan valmennukseen Tegurin kanssa. Se olisi lähes pakko päästä näkemään, koska sitä muijaa mä vihasin koko sydämestäni.

Ella saapui maneesiin pian mun jälkeen, ja se toi lämmikettä mukanaan. Mä otin kiitollisena vastaan Figaron enkkuviltin ja käärin sen tiukasti ympärilleni. Ulkona ei ollut edes kovinkaan kylmä ilma, mutta luvassa olisi useampi tunti paikallaan istumista, joten viltti tuli todellakin tarpeeseen. Mä olin pukeutunut aika huonosti, ja mua hytisytti vähän jo valmiiksi Jannin ratsastusdemon alkua odotellessani. Onneksi mulla oli mukanani iso vanijalatte, jonka olin vielä hakenut mukaani kahvilasta ennen tallille tuloa. Sen hörppiminen lämmitti mukavasti sormia ja koko koppaa. Mua myöskin lämmitti, ei tosin yhtään mukavasti, lipputankojen ylimieliset kommentit niiden tullessa myös katsomoon istumaan.

"Eikö noiden kannattaisi istua vähän kauempana tosta potkulaudasta, että näkisivät sen yli?" taaksemme, hieman oikealle istumaan asettunut Idiootti nro. 1 supatti juuri sillä äänenvoimakkuudella, että se varmasti tiesi mun ja Ellan kuulevan.

"Ei ne varmaan edes tiedä, että niiden pitäisi nähdä jotain. Kunhan ovat tulleet tänne muiden perässä", kuulin Idiootti nro. 2:n vastaavan.

Mä käännyin penkillä ympäri ja mulkaisin niitä Idiootteja niin pahasti, kuin ikinä vain pystyin. Mun käännyttyä takaisin oikein päin Ykkönen pysyi vaiti, Kakkonen yritti vielä jatkaa mutta Ykkönen hiljensi sen vihaisella sihinällä Jannin aloittaessa demonsa. Ymmärsi se näköjään edes jotain.


Idiootit jäivät vielä katsomoon istumaan, kun Ella poistui paikalta Jannin upean demon jälkeen. Sen piti mennä laittamaan Figaro kuntoon omaa valmennustaan varten, mutta mä jäin seuraamaan ensimmäistä ryhmää. Se oli vain noin helppo C -tasoinen, mutta Jannin opeista sai aina jotain kyllä irti. Ja niin mä sain tälläkin kertaa, ja mä suorastaan pursusin motivaatiota jo siinä vaiheessa, kun oli Ellan ryhmän vuoro. Mä kaivoin puhelimeni taskustani valmiiksi asemiin, koska mä tulisin tietysti ottamaan siitä ja Figarosta paljon videoita, niin kuin hyvän ystävän velvollisuuksiin kuuluikin. Mua hytisytti ja tärisytti hetki hetkeltä vain enemmän ja enemmän, ja mä käärin ylleni myös sen toisen villaviltin, minkä Ella oli maneesiin tuonut ja myös jättänyt minulle lähtiessään itse pois. Se onneksi tiesi, millainen vilukissa mä olin.

Idiootti nro. 1 hävisi katsomosta jossain vaiheessa Ellan ryhmän valmennusta, mutta se toinen, vähintään yhtä Idiootti nro. 2 jäi vielä katsomaan. Totta kai se toivoi, että Ella epäonnistuisi Figaron kanssa, jotta saisi kuittailla siitä pitkään.

"Eihän tuo poni kulje millään tapaa oikein päin", se sihisi käärmemäisellä äänellään mun korvaan ylemmältä penkiltä, "Ja Ellakin istuu ihan miten sattuu. Kyllä muuten huomaa, että on iskän maksama poni."

"Hah, oot vaan kateellinen, kun oma iskäsi häipyi jonnekin Osloon jättäen lapsensa tänne syrjäkylään homehtumaan", mutisin sille happamasti, "Ihan on oikein kyllä sun kaltaiselle myrkkykäärmeelle."

Se oli aikeissa vastata mulle jotain ja aloittikin jo lauseensa astetta kovemmalla äänellä, mutta vaikeni huomatessaan Jannin myrkyllisen katseen. Mä käännyin hymyilemään sille oikein iloisesti ja keskityin sitten jälleen videoimiseen. Mun sormet olivat aivan umpijäässä, mutta siitä huolimatta mä tasaisin väliajoin aloitin ja lopetin videon, sekä pidin huolen siitä, että kaikki kehut ja hyvät pätkät tulivat nauhalle.


Syy Astlyrin katoamiselle selvisi myös valitettavasti aika pian. Mä ehdin jo toivoa, että se olisi kompastunut omiin kilometrikoipiinsa ja vaikka kuollut, mutta se ilmestyikin maneesiin Robinia taluttaen jo pian Ellan ryhmän aloituksen jälkeen. Ja tietysti sen viininpunainen ratsastustakki oli juuri samaa sävyä hevosen satulahuovan ja pinteleiden kanssa. Mua turhautti aivan ekstrapaljon, kun se kiipesi orin koulusatulaan, ja kehtasi vielä hymyillä ja iskeä mulle silmää sieltä katsomon ohi kulkiessaan. Mä en sitä luonnollisesti sille näyttänyt, vaan mä hymyilin sille mahdollisimman iloisesti ja nostin vielä peukalonkin pystyyn ihan vain vittuillakseni.

"Sano hyvästit parhaalle ystävällesi, Robin ei takuulla kauaa jaksa tuon selässä keikkumista", mä sihahdin edelleen mun takana istuvalle Idiootti nro. 2:lle.

"Sä et kauaa kestä katsella, miten hyvältä Astlyr ja Robin näyttää yhdessä", se laukoi takaisin ja mä vain tuhahdin pyöritellen silmiäni.


Mä jouduin valitettavasti toteamaan Madden sanat aivan oikeaksi. Ne näytti niin hyvältä, että mun olisi tehnyt mieli ensin juosta maneesista ulos kiljumaan ja sitten ajaa kotiin itkemään, mutta mä kovetin itseni ja viimeisillä itsehillinnän rippeilläni pakotin itseni jäämään katsomoon istumaan koko valmennuksen ajaksi. Mä en todellakaan suonut niille Idiooteille lipputangon mittaisille myrkkykäärmeille sitä iloa, että mä olisin poistunut maneesista ennen aikojani. Sen sijaan mä istuin kuuntelemassa Jannin kehuja sekä Kakkosen vahingoniloisia kommentteja, mitä se jatkuvalla syötöllä supisi mulle. Valmennuksen loputtua mua vitutti ja lisäksi paleli niin paljon, että mä suorastaan tärisin noustessani viimein ylös maneesin katsomosta. Mä väläytin Idiooteille parhaan hymyni, täristen kävelin talliin viemään Figaron viltit Ellalle ja ajoin kotiin palelemaan. Mä tärisin kotona vielä tunnin ja lopulta mutsi pakotti mut mittaamaan ruumiinlämmön, koska mä näytin kuulemma sen mielestä niin kalpealta.

Mulla oli 39,2 astetta kuumetta.

Mä jouduin siirtämään maanantaisen äänestyksen alun myöhemmälle.

_________________________
#NVRK2020 - Merkintä 3, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020

Mä en muistanut, koska mä olisin ollut yhtä kipeä kuin nyt. Varmaan joskus pikkupentuna, koska tunnetusti mä olin just se tyyppi, joka ei koskaan ollut kipeänä. Paitsi tietysti nyt, kun oli maailman surkein ajoitus tulla kipeäksi, mulle nousi järkyttävä kuume, mikä ei tuntunut laskevan, ei sitten millään. Koko loppulauantai meni ihan sumussa sen jälkeen, kun selvisin kotiin tallilta. Mä en muistanut koko päivästä muuta, kuin Astlyrin Robinin selässä ja Madden sihisemässä mun korvaan niin paljon kuin vain kerkesi. Niin, ja oli mulla mun kameran rullassa myös videot Ellasta ja Figarosta. Ella oli kysellyt multa niitä videoita jo useaan otteeseen, mutta mä olin ihan pihalla koko elämästä ja en millään meinannut pysyä edes hereillä. Mä olin ilmeisesti houraillutkin jotain jossain vaiheessa, joten mutsi oli huolestuneena pakottanut mut sohvalle lojumaan omasta huoneestani. Niinpä otin sen ohjeistuksen mukaan kahta eri särkylääkettä vuorotellen ja yritin saada kuumeen laskemaan edes puolella asteella. Mä yritin katsoa Netflixiä ja selata instagramia, mutta siitä ei tullut yhtään mitään.

Sunnuntai meni aikalailla samoissa merkeissä. Sunnuntain ja maanantain välisen yön mutsi pakotti mut nukkumaankin sohvalla mun oman, yläkerrassa sijaitsevan huoneen ja ihanan pehmeän pedin sijaan, jotta se kuulisi sen ja faijan makuuhuoneesta, jos mä lähtisin kuumehouruissani harhailemaan keskellä yötä jonnekkin pihalle. En mä lähtenyt, mutta sen sijaan mä tukehduin ja hikoilin hulluna ensin kuumeen laskiessa viimein vähän sen särkylääkecocktailin jäljiltä, ja lähes heti sen perään tärisin kuin horkassa kuumeen lähtiessä jälleen nousuun. Kello oli 3:58, kun mä mittasin kuumeeksi 39,4 astetta, otin kuvan mittarista ja särkylääkepaketista ja postasin sen mun ig-stooriin tekstillä "day two, kuolema korjaa". Enkä mä valehdellut tippaakaan. Mulla ei ollut koskaan ollut yhtä hirveä olo, ja mun teki mieli mennä herättämään äiti ja kömpiä sen kainaloon itkemään. Sen sijaan mä käperryin sohvalle Minnien kanssa ja hautauduin kahden peiton sekä kolmen viltin alle.


"Emilie? Emi? EMI?" Mä avasin mun silmät ja mä näin mun naaman edessä hysteerisen mutsin, "Ootko sä sä elossa, herranjumala vastaa nyt edes jotain?!"

"Mitä hittoa sä siinä hössötät, tietty oon", mä mutisin unenpöpperöisenä ja suljin silmäni uudestaan, "Mitä kello on?"

"Puoli kuusi… iltapäivällä. Ootko sä nukkunut koko sen ajan, kun mä ja isä ollaan oltu töissä?"

"Mee siitä häiriköimästä ja anna mun nukkua", mumisin sille silmät edelleen kiinni ja yritin työntää sen pois.

Ei se antanut, vaan se kiskoi mut istumaan, tyrkkäsi kuumemittarin kainaloon, päästi Minnien aidatulle takapihalle pissalle ja kiiruhti keittiöön laittamaan mulle jotain syötävää.

"Sano sit heti kun se piippaa", se hössötti mun yrittäessä saada itseäni takaisin tähän maailmaan.

Olinko mä ihan oikeasti nukkunut yli kolmetoista tuntia vai kuvittelinko mä vain kaiken? Mä hapuilin puhelimen käteen, ja kun lukitusnäytön kello sanoi ajaksi 17:41 ja alla luki Mandag 9. November, mä viimein ymmärsin mitä päivää ja aikaa tässä oikein elettiinkään.


Ja samalla mä muistin sen. Joonan NVRK:n esteosuudelle valmentavan estevalmennuksen, mihin Astlyr oli sunnuntaina osallistunut Tegurin kanssa. Mä olin sen päivän ollu ihan sumussa, enkä mä ollut suonut ajatustakaan sille Idiootille. Enkä kyllä oikeastaan yhtään muillekaan. Ellan huolestuneisiin kyselyihin mä olin jotenkin saanut vastattua ja ne Figarovideot olin myös lähettänyt sille noin kymmenennen pyynnön jälkeen, mutta muuten mä olin ollut ihan ulapalla ihan kaikesta. Mä laitoin whatsapissa Ellalle pikaisen tilannekatsauksen ja avasin sitten mun instagramin, joka oli suorastaan räjähtänyt sen reilu kolmentoista tunnin aikana, kun mä olin sitä ollut avaamatta. Mun dire oli tupaten täynnä viestejä mun yöllisen stoorin takia, ja mä päivitin stooriin uuden kuvan. Otin kuvan mutsin tekemästä smoothiebowlista, kirjoitin tekstiksi "day three, still alive" ja vaihdoin heppainstagramin puolelle lukematta yhtäkään direviestiä.

Heppainstagram oli tottakai täynnä sitä itse neiti täydellisyyttä, eli Astlyr Myhrvoldia. Siellä se hehkutti Robinia, eikä luonnollisesti maininnut sanallakaan sitä perjantain katastrofituntia, millä Tegur kulki suurimman osan ajasta kuin mikäkin kirahvi. Ehei, se oli laittanut lauantailta täydellisiä kuvia täydellisestä Robinista ja leikannut videoon vain parhaat pätkät niin kuin mikäkin maailmanluokan influensseri. Sitä se ei todellakaan ollut muutamalla seuraajallaan. Robin sitä, Robin tätä, ja vittu Robin vielä tuotakin. Hyi hitto, mua yökötti sen muijan päivitykset orista, joka oikeasti oli hieno kuin mikä, ja mä scrollasin äkkiä alaspäin.

Seuraava päivitys oli Ellan tekemä, myöskin lauantaisesta valmennuksesta. Se oli tägännyt mut videoiden kuvaajaksi, ja mä kiiruhdin kommentoimaan päivitystä muutamalla emojilla sekä "super" tekstillä. Mä selasin vielä vähän alaspäin, ja seuraavaksi vastaan tuli tottakai Astlyrin päivitys eilisestä estevalkasta Tegurin kanssa. Se oli laittanut ekaksi kuvan siitä ja Tegurista, ja swaippaamalla pääsi videoon, minkä arvatenkin Madde oli kuvannut. Videoon oli Astlyrille tyypilliseen ja oksettavaan tyyliin tietysti myös leikattu vain parhaat pätkät ja äänet se oli jättänyt päälle, jotta kaikki voisivat kuulla Joonan ylistävät kommentit siitä ja Tegurista. Mä pidin parhaillani mun peukaloa videon päällä samalla kun scrollasin hieman alaspäin lukeakseni Astlyrin kirjoittaman oksettavan soopan, kun mun jo unohtama kuumemittari piippasi niin, että mä hätkähdin ja pomppasin melkein puoli metriä ilmaan säikähtäessäni ääntä pahanpäiväisesti.

"39,4 astetta", mä ilmoitin mutsille, joka istui keittiön pöydän ääressä syöden omaa smoothiebowliansa.

Se toi mulle taas särkylääkettä vesilasin kera, ja mä otin lääkkeet vastaanpanematta olon ollessa jälleen aivan hirveä. Se toi mulle vielä toisenkin vesilasin, ja mä join senkin, koska mulla oli varmaan ihan jäätävä nestehukka sen yöllisen kuumeenlaskusta johtuvan hikoilemisen ja yli kolmentoista tunnin nukkumisen jälkeen. Mä lysähdin takaisin sohvalle kaikkien peittojen ja vilttien alle, otin Minnien kainalooni ja tartuin taas puhelimeeni instagramin avaten.


Ja silloin mä näin sen. Pienen, punaisen sydämen sen julkaisun alla, missä itse neiti täydellisyys hehkutti Robinia maasta taivaisiin. Mä menin pieneen paniikkiin ja yritin poistaa tykkäystäni kuvasta, mutta sen sijaan mun puhelin sekoili omiaan ja se meni ja kommentoi sen saman pienen, punaisen sydämen siihen kuvaan.

"FY FAEN", mä kiljaisin niin kovaa, että mutsi juoksi olkkariin luullen varmaan, että mä sain sydärin tai jotain muuta vastaavaa. Niin mä sainkin, mutta henkisesti. Mä huidoin mutsin painumaan vaikka pisiä nypläämään, ja kädet täristen sain kuin sainkin lopulta poistettua sekä tykkäyksen, että sen mun kommentoiman pienen, punaisen sydämen siitä julkaisusta.

Mä suljin instagramin toivoen, että Astlyr ei olisi ehtinyt huomata mun mokaa.

Ainakaan vielä toistaiseksi se ei ollut tullut kuittailemaan.

Still alive.

_________________________
#NVRK2020 - Merkintä 4, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020

Eipä mennyt aikaakaan, kun Astlyrin instagram-storyyn ilmestyi päivitys sen uudista ja upeista kisavaatteista, mitkä se oli käynyt Rytterhusista shoppailemasta piirinmestaruuksia varten. Milloinpa muutenkaan se siellä kävisi kuin just silloin, kun mä olin saikulla töistä enkä päässyt vittuilemaan sille tiskin takaa. Mä näin niin sieluni silmin sen myrkkykäärmeen mielistelemässä paikan omistajaa ja samalla myös mun pomoa, Heddaa. Mua vähän oksetti ja mä suljin sen storyn äkkiä, ennen kuin mä oikeasti joutuisin juoksemaan vessaan laattaamaan. Mä painoin mun puhelimen näytön pimeäksi ja keskityn jälleen Frendeihin, jotka pyörivät olkkarin tv:ssä. Frendit oli sarja, mikä sai mut aina paremmalle tuulelle ja niin sai nytkin. Sai se mut kyllä itkemäänkin niin kuin tälläkin kertaa, kun katselin Chandlerin kosivan Monicaa. Yhtäkkiä mun puhelin tärähti uuden ilmoituksen merkiksi, ja kyyneleiden sumentamilla silmillä näin silti selvästi näytöllä olevan ilmoituksen.

(princessemilie): astlyrmyhrvold.eq mentioned you in their story.

Tottakai se kerkesi näkemään sen epäonnisen emojin sekä tykkäyksen. Mä avasin hieman kauhulla instagramin, koska Astlyrin ollessa kyseessä, vastassa voisi olla ihan mitä tahansa. Mun näytölle avautui sen muijan ällöttävän täydellinen poseeraus, edelleen niissä täydellisissä, uusissa vaatteissa. Mun olisi tehnyt mieli sulkea se saman tien, mutta mun oli pakko painaa story pysähdyksiin, jotta näkisin mitä se oksettava ällötys oli kirjoittanut kuvaan nii pienellä präntillä, että Hedda tuskin edes siitä saisi mitään selvää.

"Tosi kivoja vaatteita teillä myynnissä! Ihan vakkaripaikka. Eikä vähiten lempparimyyjä @princessemilie n ansiosta! "

Sen luettuani mua alkoi oksettamaan niin paljon, että mä nakkasin peitot ja viltit päältäni, hoippuen juoksin olkkarin poikki eteisen vieressä olevaan vessaan, polvistuen avasin pöntön kannen ja annoin kaiken tulla ulos. Kaiken sen inhon, ällötyksen, raivon, turhautumisen ja vihan, mitä se muija sai mut tuntemaan. Se ällötys oli mun punainen vaate. Aikani vatsahappoja yökittyäni mä nousin ylös, suljin pöntön kannen ja vedin sen katsomatta sinne päinkään. Mä halusin vaan unohtaa sen myrkkykäärmeen, mutta se oli ihan mahdotonta, kun se muistutteli olemassaolostaan ja täydellisyydestään myös silloin, kun mä makasin kuolleena kotona jo kolmatta päivää. Kädet, hampaat ja naaman pestyäni mä laahustin takaisin sohvalle ja kääriydyin viltteihin ja peittoihin, otin sohvalla lojuvan puhelimen käteeni ja menin takaisin instagramiin. Mä repostasin Astlyrin storyn omaani tekstillä "Ilo on minun puolellani ". Mä en voinut antaa sen bitchin voittaa. Mä laitoin puhelimen kiinni ja jatkoin Frendien katselua sen aikaa, kun jaksoin silmäni auki pitää.


Mä heräsin siihen, että mun paita oli ihan litimärkä kuumeen laskettua vähäksi aikaa jossain vaiheessa, ja samaan aikaan mua paleli enemmän kuin koskaan. Mä en tiennyt paljonko kello oli, mutta ulkona oli pimeää ja vain keittiössä oli hellan yläpuolella oleva lamppu päällä. Mä hapuilin sohvapöydällä lojuvan kuumemittarin käteeni, painoin sen päälle ja tyrkkäsin sen kainalooni jo noin sadatta kertaa muutaman päivän sisällä. Mä tuijotin mittarin digitaalista näyttöä ja katselin, kun lukemat nousivat aluksi hurjaa tahtia, hidastaen sitten nopeuttaan. Mä katsoin kauhistuneena luvun muuttumista ensin 39:stä 40-alkuiseksi ja sitten lopulta pysähtyessä. 40,3 astetta. Mua huimasi, kun mä nousin sohvalta, mutta mä silti jatkoin kävellen kohti vanhempien makuuhuonetta. Mun näkökenttä sumeni, kun mä avasin makuuhuoneen oven.

"Äiti", mä ehdin vinkaista, ennen kuin mulla pimeni päässä ihan kokonaan ja mä kaaduin suoraan naamalleni kylmälle ja kovalle lattialle.




"Taivas", mä henkäisin, kun mä avasin hitaasti silmäni ja ensisilmäykselläni näin vain valkoista sekä sokaisevaa, kylmää valoa.

"Voi tyttöparka", kuului matala miehen ääni mun vierestä, ja mun sydän jätti pari lyöntiä välistä, kun se vielä jatkoi puhumistaan hieman kyllästyneen oloisesti, "Ei tämä ole taivas, vaan sairaala. Tai terveyskeskus."

"Luojan kiitos mä en kuollut", mä mumisin ja sain lopultakin katseeni tarkennettua kunnolla.

Mä tosiaan olin sairaalassa, tai terveyskeskuksessa, ja mä makasin sairaalasängyssä sairaalavaatteissa, monen peiton alla. Mun vasemmassa kämmenselässä oli kanyyli ja siinä kiinni tippaletku, ja mun naamalla oli happiviikset. Mun jokaista jäsentä särki, mun päässä jyskytti hullun lailla ja vapaalla kädelläni sitä tunnustellessani löysin otsasta valtavan patin. Eipä ihme, että sattui. Olin juuri kysymässä viereisessä sängyssä makaavalta mieheltä, missä kaikki hoitajat olivat, kun mä sain valtavan yskänpuuskan, mihin mä meinasin tukehtua, ja sitten niitä hoitajia olikin jo koko huone täynnä miehen painettua hälytysnapista apua.

"Sulla on paha influenssa, sä pääset aikaisintaan keskiviikkona kotiin", oli ainoa lause, mitä lopulta mun mieleen jäi kaikkien hoitajien hössötyksestä. Ne kyselivät mun oloa, selittivät jotain tippaletkusta ja antibiooteista ja nesteytyksestä ja ruokailuista ja mahdollisista ruoka-aineallergioista, ja lopulta mun vakuutettua oloni ihan kohtalaiseksi ne häipyivät. Ja samalla vannottivat soittamaan kelloa heti, jos jotain asiaa tulisi.


Kello oli 8:02 ja päiväksi puhelin kertoi tiistain, kun mä lopultakin sain sen käteeni. Mutsilta oli tullut viesti koko Iversenin perheen ryhmään, missä se kertoi ensin kymmeneen kertaan rakastavansa mua, ja että se oli musta huolissaan, ja että sen piti lähteä töihin, mutta se tulisi töiden jälkeen käymään. Iskältäkin oli tullut viestiä, ja myös isoveljet oli laittaneet tsempit ja paranemiset. Mä vastasin niiden huolestuneisiin kyselyihin ja viesteihin, ja avasin sitten Ellalta jo eilen illalla tulleet tulleet whatsapp-viestit.

"Jassu osti ponin."

"SHETLANNINPONIN?!?"

"Ja nyt Jassu ja varsinkin Janni haluaa, että me ratsastetaan sillä ennen kuin se aloittaa lasten tunnit."

"Se on ilmeisesti aika villi ja kuriton tapaus."

"Ja sen nimi on Puolenhehtaarin Samvais eli Sam."

Mä luin pieni hymynkare huulillani Ellan viestejä. Sam. Se kuulosti ihan hauskalta pikku ponilta, enkä mä malttanut odottaa, että mä pääsisin kotiin ja tallille. Ainakin huomiseen asti mun pitäisi lojua osastolla. Mulla oli nyt ihan hyvä olo yskästä huolimatta, koska kuume oli viimein saatu hallintaan suoraan suoneen tiputettavien särkylääkkeiden ja antibioottien ansioista. Mua turhautti olla kipeänä, kun mun oikeasti pitäisi olla koulussa sekä lisäksi tallilla treenaamassa tulevia kisoja varten. Mä vastasin Ellan viesteihin ja kerroin sille jälleen kerran tilannekatsauksen ja ilmaisin olevani vapaaehtoinen ratsastamaan Samilla, kunhan vaan kotiin joskus pääsisin.

Instagram-story päivittyi myös. Mä otin kuvan, missä näkyi tippapussi ja -letku, kanyyli ja sairaalasänky. Tekstiksi kirjoitin "day four, alive. barely, but still", paikkatägiksi laitoin Våganin kunnan terveyskeskuksen ja lisäsin mukaan vielä pari gifiä. Mä painoin alanurkassa olevaa pientä profiilikuvaani ja video latautui kaikkien nähtäville. Mä otin vielä selfien, missä mä hymyilin vähän ja pidin huolen, että kuvassa näkyi mun happiviikset sekä vaaleanpunainen sairalaalapaita. Kirjoitin kuvaan "this is how I get ready for the upcoming show" ja postasin senkin storyyn.

_________________________
#NVRK2020 - Merkintä 5, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020

Mun piti päästä tänään kotiin sairaalasta ja osastolta, mutta kun päivä alkoi uhkaavasti kääntyä jo illan puolelle, mä aloin pikkuhiljaa luopumaan toivosta. Lääkärinkierto oli kestänyt ikuisuuden ja keskeytynyt milloin mistäkin syystä, eikä se ollut vieläkään selvinnyt mun huoneeseen asti. Mun huoneeseen, mikä sijaitsi koko osaston perimmäisessä nurkassa, ja jossa mun lisäksi oli se mies, joka oli eilen joutunut hälyttämään apua mun melkein tukehtuessa. Oli se joutunut hälyttämään apua myös muutaman muunkin kerran mun ollessa jälleen lähellä tukehtua yskänpuuskan vuoksi, ja joka kerta huone oli pölähtänyt hetkessä täyteen valkoisiin ja sinisiin vaatteisiin pukeutuneita lähi- ja sairaanhoitajia. Mä kiittelin onneani siitä, että mun seurana oli se mies. Se oli osoittautunut oikein ystävälliseksi ja mukavaksi, ja me se heitti hauskaa läppää aina silloin, kun mä en ollut tukehtumassa yskään tai limaan. Se oli myös vähän ihmetellyt, miten mä olin näin huonoon kuntoon päätynyt, enkä mä oikein itsekään sitä tiennyt.

Kuume oli sentään laskenut, nyt se pyöri ihan siedettävissä lukemissa, vähän reilu 38 asteessa. Mä en enää ikinä haluaisi kokea sellaista kuumetta, mikä mulla maanantain ja tiistain välisenä yönä oli ollut. Mulla oli siitä muistona patti otsassa, ja mun silmä oli myös mennyt mustaksi pyörtymisen takia. Tipasta mä pääsin eroon jo aamulla, mutta happiviikset mulla oli edelleen. Ne painoi inhottavasti ja tuntui epämukavalta, mutta mä en valittanut. Ne helpottivat hengittämistä ja saivat rintaa puristavan hengenahdistuksen vähentymään. Keuhkoja hakkaava, hengen salpaava yskä oli kaikista pahin oire tällä hetkellä, ja aina kovemman yskänkohtauksen tullessa mä olin aivan valmis kiroamaan koko influenssan maailman alimpaan helvettiin. Jos mä vain yskimiseltäni olisin pystynyt.


Lääkärin käyntiä odotellessani mä selasin instagramia läpi jo liian monetta kertaa tälle päivälle. Mä olin jo ehtinyt näkemään kaikki nekin postaukset, mitkä multa oli ohitse menneet kipeänä ollessa, joten mä vaan päivitin etusivua aina uudestaan ja uudestaan. Mä myös luin ja vastailin direviesteihin. Eilisiin storyihin oli tullut noin miljoona huolestunutta kyselyä, mitä mulle oli sattunut. Tsemppiviestejäkin oli sadellut. Erityisesti Eliaksen lyhyt ja ytimekäs "bli frisk snart" nosti hymyn mun huulille. Ei sen takia, että me olisimme pojan kanssa mitenkään erityisen läheisiä tai mitään, vaikka se mukava jätkä olikin. Enemmän sen takia, että mä tiesin, että se oli meidän puolella russebussijutussa. Mä vastasin sen viestiin "tusen takk" ja laitoin perään sydänemojin.

Tänään mä päivitin storya selfiellä mun mustasta silmästä ja otsan patista tekstillä "day five, still here" ja laitoin siitä gif-nuolen menemään paikkatägiin. Valitettavasti myös tänään se oli Våganin kunnan terveyskeskus. Mä halusin jo kotiin, koska mun olo oli parempi kuin moneen päivään. Mä halusin jo kouluun. Siellä odotti se äänestys. Ella oli tosin ollut sitä mieltä, että ei me mitään äänestetä, mutta mä olin täysin eri mieltä sen kanssa. Mä en voinut antaa sen myrkkykäärmeen, Astlyr Myhrvoldin, ja sen jengin saada enää yhtään enempää valtaa Svolværin lukiossa, kuin sillä oli jo entuudestaan. Mä veisin tän homman loppuun asti ihan vaan periaatteenkin vuoksi.


Mä päivitin jälleen kerran mun instagramin etusivun, ja kerrankin siiihen tuli jotain uutta näkyville. Sitä mä en tosin välttämättä olisi halunnut nähdä. Story-osioon ilmestyi profiilikuva, mistä mä en voinut erehtyä. Se oli se Astlyrin uusi profiilikuva, missä oli sen lisäksi Robin, millä se oli kerran ratsastanut. Säälittävää. Mun teki mieli klikata story auki heti, mutta mä en voinut. Se muija oli kuitenkin katsomassa storyn katsojalistoja, enkä mä halunnut sen näkevän, että mä stalkkasin sitä. Avoimesti tosin, koska mä seurasin sen mielikuvituksetonta, astlyrmyhrvold.eq-nimeä kantavaa kantavaa heppainstagram-tiliä. Mä olin alkanut seuraamaan sitä luoja ties milloin, joskus silloin kun me ei vielä oltu vihamiehiä. Tai ainakaan niin pahoja. Oli siitä kuitenkin aikaa jo vuosia, enkä mä onneksi ollut poistanut sitä bitchiä mun seurattujen listalta, vaikka se oli mielessä käynytkin aika todella monta kertaa. Vahingossa mä olin meinannut tehdä sen jo monta kertaa tilin nimen ollessa niin samanlainen, kuin satojen muidenkin tilien. Mun nimi oli sentään uniikki, eikä hukkunut massaan. Enkä mä myöskään nähnyt tarvetta erotella mun hevos- ja muuta elämää toisistaan. Mulla oli kaikki saman tilin alla. Ja princessemilie oli täydellinen nimi mun tilille.

Kun oli kulunut tarpeeksi monta minuuttia, että Astlyr ehkä olisi jo laskenut puhelimen kädestään ja storyyn myös tullut niin paljon katsojia, että mun nimeä ei enää näkyisi listassa, mä viimein painoin sitä oksettavaa profiilikuvaa. Kävikin ilmi, että se tarina oli jaettu jo eilen, tiistaina, mutta jostain syystä mä en ollut nähnyt sitä aiemmin. Ehkä ihan hyvä niin. Nyt ainakaan Astlyr ei näkisi mua siellä katsojalistassa. Mun silmien eteen ilmestyi Shelyes, ison tallin käytävä ja siinä seisomassa Tegur, lähes kokonaan varustettuna. Vain suitset puuttuivat. Mä bongasin kuvasta mustan villaloimen, mitä mä en ollut aiemmin ruunan yllä nähnytkään. Ja lisäksi vihreät suojat, lampaankarvaiset hivutussuojat, minkä viereen oli tägätty Ryttarhus, tietenkin. Se ällötys yritti kalastella mun työpaikan tilin kautta seuraajia, toivoen, että sen story repostattaisiin Ryttarhusin storyyn. Mä en ainakaan olisi se, joka niin menisi tekemään, vaikka mä yksi sen tilin hallinnoijista olinkin. Se oli kirjoittanut myös kuvatekstin, ja asetellut sen niin, että se ei peittänyt Teguria.

"Tänään @janikakortelainen yksityistunnille! Ihanaa päästä taas huippu Jannin silmän alle ihan yksin "

Se oli ollut Tegurin kanssa Jannin yksityistunnilla, kisoja varten treenaamassa. Ja se oli vielä tägännyt Jannin tilin sen storyyn. Eikö sen muijan mielistelyllä ollut mitään rajaa? Ei ilmeisesti. Mua oksetti ja huimasi, ja mun teki mieli nakata mun puhelin seinään. Oli hyvin, hyvin lähellä, etten mä sitä tehnyt. Mä hillitsin mieleni ihan vain sen takia, että muuten se mun huonekaveri olisi varmaan pitänyt mua hulluna sairaan lisäksi. Sairas mä ikäväkseni olin, mutta en hullu. Ainakaan vielä.


Mun vihamieliset ajatukset Myrkkykäärmettä kohtaan keskeytyivät, kun mun ja sen miehen huoneen ovi viimein aukesi.

"Iltapäivää! Mitenkäs täällä voidaan?" parrakas mieslääkäri tervehti huoneeseen astuttuaan, mukanaan tummansinisiin pukeutunut sairaanhoitaja kirjauslaitteen kanssa.

Se kääntyi ensin lähempänä ovea olevan huonekaverin puoleen, ja puhui sen kanssa vaikka miten pitkään, ja sairaanhoitaja kirjasi kaiken ylös koneelle. Lopulta se tuli mun luokse, ja mä nousin istumaan mun sairaalasängyn reunalle, vaikka mun sängyn pää olikin jo nostettu istuvampaan asentoon. Niin mä sain paremmin happea ja yskin vähän vähemmän. Lääkäri kyseli mun vointia, ja mä valehtelin sille vähän, koska mä halusin vaan kotiin. Mun olo oli ihan ok. Ei loistava, eikä todellakaan terve, mutta ei myöskään yhtä hirveä kuin silloin, kun kuume huiteli päälle 39:ssä asteessa. Se oli ihan okei ottamatta lukuun vähän matalampaa kuumetta ja sitä järkyttävää yskää. Mä en voinut yskiä silloin, kun lääkäri ja sairaanhoitaja oli paikalla, koska sitten mä en ainakaan pääsisi tänään kotiin, joten mä pidättelin sitä koko sen ajan, kun ne mun kanssa keskustelivat.

"Me voidaan kotiuttaa sut tänään", kuului lopulta lääkärin suusta pitkän pohdinnan ja sitä edeltävän keskustelun jälkeen, "Mutta vain sillä ehdolla, että olet heti yhteydessä terveyskeskukseen, mikäli olo huonontuu tai kuume lähtee jälleen nousuun. Haluaisimme pitää sinut osastolla vielä päivän tai pari pidempään, mutta valitettavasti meillä on paikkoja rajallisesti ja nyt aivan täyttä joka paikassa."


Se oli mun onni. Mä laitoin heti lääkärin ja sairaanhoitajan poistuttua huoneesta mutsille viestiä, ja se lähti heti hakemaan. Ei mennyt kauaakaan, kun se jo ilmestyi huoneeseen ja antoi mulle heti suukon otsalle.

"Voi mun rakas, niin ihana saada sut kotiin. Ompa sun otsa lämmin, onko sulla vielä kuumetta? Entä onko nälkä? Haetaan vaikka pitsat kotimatkalla", se hössötti sille tyypilliseen tapaansa.

Mä vastailin sen kysymyksiin samalla, kun vaihdoin omat vaatteet päälleni ja pakkasin vähäiset tavarani Aviciin logolla varustettuun valkoiseen kangaskassiin. Äiti meni hoitamaan jotain mun paperihommia kuntoon, ja sitten palasi mukanaan se sama tummansinisiin pukeutunut, mustat hiuksensa kahdelle hollantilaiselle letille laittanut sairaanhoitaja. Se vielä selosti jotain juttuja ja mutsille ohjeita, ja kielsi mua rasittamasta itseäni ennen kuin olin ehdottoman terve, että ei tulisi mitään jälkitauteja. Lopulta me päästiin lähtemään, mä hyvästelin mun mukavan huonekaverin, joka varmaan pelasti mun hengen moneen kertaan, ja sitten mä pääsin viimein astelemaan sairaalan, tai terveyskeskuksen ovista pihalle, suoraan sateeseen.


Kotimatkalla me haettiin pitsat, mutsi käski mun pysyä autossa, koska mä olin kipeänä. Se tuli takaisin autolle pitsalaatikkoja kantaen, ja laski ne mun syliin. Mä otin kuvan, missä näkyi pitsalaatikot, ja auton tuulilasin läpi kaunis, punertava auringonlasku. Mä postasin sen mun instagram-storyyn, päälle kirjoitin isolla "hjem".

Loppuillan mä olin kiltisti kotona, katselin Netflixiä ja rapsuttelin Minnietä. Pienellä, valkoisella villakoiralla oli ollut mua ikävä, ja niin mullakin sitä. Mä silitin sitä hajamielisesti päästä, ja ajattelin huomista. Kouluun mä en menisi, mutta illalla mulla olisi vakkaritunti Shelyesissä. Ja sinnehän mä menisin vaikka mutsi ja lääkäri ja sairaanhoitaja miten kielsivät. Mä halusin jo nähdä sen Samin. Ja ennen kaikkea mun piti treenata mestaruuskisoihin, jotka olivat jo pelottavan lähellä. Mulla ei ollut enää montaa päivää toipua, enkä mä uskonut, että täysin kunnossa silloin olisin. Ainakaan kuumeesta ja yskästä päätellen.

_________________________
#NVRK2020 - Merkintä 6, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020

Mun päässä jyskytti, ja musta tuntui, että mä olisin jäänyt suoraan katujyrän alle. Mä raotin mun silmiä varovasti, ja mä näin jo vähän liiankin tutuksi käyneen näyn. Se valkoinen katto ja ne liian kirkkaat valot.

"Ei vittu…", mä mumisin ja nostin käteni silmieni päälle, koska katosta roikkuvat valot suorastaan sokaisivat, "Täällä taas."

"Huomenta", kuului myös jo tutuksi käynyt, matala miehen ääni mun oikealta puolelta, "Tuliko ikävä?"

Mä en kerennyt vastata mitään, koska huone pölähti hetkessä täyteen niitä tuttuja lähi- ja sairaanhoitajia. Ne olivat kuulleet miehen puhuvan, ja ne tiesivät, että se tarkoitti vain yhtä asiaa: mä olin tullut tajuihini. Eihän se nyt yksin puhelisi. Ehkä.

"Täälläkö ollaan herätty tähän päivään?" se sama, mukava sairaanhoitaja kysyi, joka mut keskiviikkona oli kotiuttanut.

"Tiedätkö sä, minkä takia sä oot täällä?" kuului toisen, blondin valkopukuisen hoitajan suusta.

"Muistatko sä mitä on tapahtunut?" kysyi kolmas, valkopukuinen ja miespuolinen hoitaja.

Mua alkoi ahdistamaan joka puolelta satelevat kysymykset ja huolehtimiset, ja mä en aluksi saanut sanaakaan suustani. Mulla ei ollut mitään tietoa, minkä takia mä makasin taas siinä samassa sairaalasängyssä. Mä tiesin vain sen, että mun päätä särki ihan helvetillisesti, ja sen, että mulla oli ihan hiton huono olo. Enkä mä ehtinyt sanoa mitään tai varoittaa ketään, ennen kuin mä jo oksensin suoraan lattialle mun sängyn viereen. Se parrakas mieshoitaja kiirehti mun luokse huoneen nurkasta nappaamansa roskiksen kanssa, ja joku lähti pois huoneesta siivoajia huudellen.

"Anna kaiken tulla vaan ulos, se helpottaa", hoitaja puhui rauhassa ja piteli musta kiinni, etten mä kaatuisi lattialle, "Sä oot eilen illalla saanut aivotärähdyksen, hevonen potkaisi sua päähän. Onneksi sulla oli kypärä päässä, se pelasti luultavasti sun hengen."

Aivotärähdys. Se sana sai mun olon entistä huonommaksi ja mä yökin vielä lisää, sen hoitajan edelleen pidellessä musta ja samalla myös roskiksesta kiinni. Ja onneksi piti, koska mua huimasi niin paljon, että koko maailma vain pyöri mun silmissä. Mä yritin vain parhaani mukaan olla tukehtumatta ja saada yökkäilyn loppumaan, mutta se tuntui mahdottomalta. Mulle tuli pieni paniikki, ja mä vaan aloin itkemään hysteerisesti. Mä haukoin happea lomassa samalla kun yökin, ja se ihana hoitaja vaan istui rauhassa mun vieressä ottaen mut entistä tiukempaan otteeseen.

"Hei ei tässä oo mitään hätää, kaikki järjestyy kyllä", se puhui rauhassa ja silitti mun käsivartta.

Se sai mun olon tuntemaan turvalliseksi, ja pikkuhiljaa mä sain itseni kasattua ja hyperventiloimisen loppumaan. Kyyneleet valuivat mun poskilla vielä senkin jälkeen, kun mä sain yökkimisen viimein loppumaan, ja se mut kotiuttanut sairaanhoitaja toi mulle paperia. Että mä sain kyyneleeni kuivattua ja naamani pyyhittyä. Mun täytyi näyttää aivan järkyttävältä, mutta se silti kehui mua kauniiksi, ja se sai mut lopullisesti vakuuttumaan siitä, että mä olin hyvässä ja ammattitaitoisessa hoidossa, ja että ei tässä oikeasti ollut mitään hätää. Kyllä kaikki järjestyisi. Ainakin mä toivoin niin.


Aivotärähdys. Se sana pyöri mun päässä vielä senkin jälkeen, kun hoitajat olivat huoneesta lähteneet. Mulle oli selvitetty tilannetta, ja mä sain tietää, että mä olin eilisellä tunnilla pudonnut Dimonan selästä suoraan Tegurin jalkoihin. Mä olin saanut kavioista päähäni, ilmeisesti Tegurin toimesta kypärään jääneestä, valtavasta kavionjäljestä päätellen. Dimonan kaviot olivat paljon pienemmät kuin se jälki. Mä olin itsekin nähnyt kypäräni, joka oli nyt entinen kypärä. Sillä ei enää kukaan ratsastaisi hetkeäkään. Mulla tulisi aika tosi kiire hommata itselleni uusi kypärä sunnuntain kisoja varten. Kisoja varten, mihin osallistuminen oli tällä hetkellä hyvin epävarmaa. Mä en uskaltanut edes puhua niistä kenellekkään, koska mä tiesin, että multa olisi kielletty niihin osallistuminen. Mä laitoin vaan työpaikalle viestiä, että voisivatko ne hommata mulle uuden kypärän sunnuntaihin mennessä. Hedda oli vastannut, että tottakai, ja toivottanut pikaista paranemista.

Mulla ei eilisestä ollut paljoa muistikuvia jäänyt mieleen, mutta kun mä oikein kaivelin muistiani, mä muistin jotain. Lyhyitä välähdyksiä tallilta, Dimonan selästä, ambulanssista sekä sairaalan pitkiltä käytäviltä. Mä muistin sen kamalan palelemisen, ja samalla tajusin, että mua ei palellut enää. Oliko mun kuume lopultakin laskenut? Sitten mä tajusin, että mä makasin kolmen paksun peiton alla, ja mulla oli taas kanyyli ja tippaletku kämmenselässä kiinni. Se oli ehkä sittenkin vain turha toivo, ja kuin tilauksesta mua alkoi taas palelemaan ihan hemmetisti. Mun naamalle iskettiin myös ne happiviikset takaisin sen jälkeen, kun olin lopettanut yökkimiseni ja sen sijaan alkanut yskimään hullun lailla. Että eipä siitä järkyttävästä yskästäkään oltu eroon päästy. Mä en voinut ymmärtää, miten tässä pystyi näin käymään? Mä olin kotiutunut sairaalasta keskiviikkona, ja heti seuraavana päivänä palannut sinne taas ambulanssikyydillä ja entistä huonommassa kunnossa. Mä olin herännyt mun pahimpaan painajaiseeni. Päiväkin oli minulle kerrottu. Sehän oli 13. ja perjantai, tietysti.

Mulla oli järkyttävän päänsäryn ja nyt jo vähän onneksi helpottaneen huonon olon lisäksi muistona aivan valtaisa, kirjava mustelma pakarassa ja toinen selässä mun jouduttua hevosten jalkoihin. Mut oli kuulemma röntgenkuvattu sillä aikaa, kun mä olin ollut tajuttomana, eikä murtumia onneksi ollut. Mä olin ollut onnekas ja päässyt suhteellisen vähällä. Vaikka ei se siltä nyt tuntunutkaan. Musta tuntui siltä, että mun päältä oli ajettu katujyrällä, sen jälkeen nakattu pakasteeseen ja vielä sen jälkeen mun keuhkot olisi poltettu.


Mun puhelin oli sängyn viereisellä yöpöydällä lojumassa, ja mä nappasin sen käteeni. Kello oli 7:15 ja mä tiesin, että vielä olisi aika kauan aikaa aamupalaan. Mulla oli kamala nälkä, koska mä olin vasta oksentanut mahani tyhjäksi, joten ei auttanut kuin kärsiä ja odotella ruoka-aikaa. Mä sain puhelimeni lukituksen avattua. Mun whatsapp oli taas kerran räjähtänyt viesteistä, mutta mä en jaksanut lukea niitä. Mä avasin suoraan instagramin, ja ensimmäisenä päivitin instagram-storyni. Mä otin videon, ensin etukameralla ja vaihdoin sitten takakameraan. Mä kirjotin tekstiksi "day seven, here again. got kicked to my head, thank you Tegur." ja kirjoitin alle vielä päivämäärän, "friday, 13th november". Paikaksi merkkasin vielä Våganin kunnan terveyskeskuksen, ennen kuin postasin kuvan storyyni.

Mun direct oli taas kerran räjähtänyt, ja mä olin onnellinen siitä, että instagram nykyään lajitteli viestit kahteen eri kansioon. Multa olisi muuten jäänyt tärkeä viesti huomaamatta. Se oli Eliakselta.

"@HoelElias: Hei. Håper du har det bra og ikke noe bra skjedde? Jeg har videoer per time. Men ikke faller. Ikke de er sannsyngligvis gode oo, men vil du forstt ha dem?"

Se viesti sai mut hymyilemään. Mutta viesti sen alla sai mut kauhistumaan.

"@princessemilie: jeg errrRrr oOk tak"

MISSÄ VÄLISSÄ MÄ OLIN JOTAIN TUOLLAISTA KIRJOITTANUT?????? Kolme tuntia sitten???

Elias ei ollut vastannut mitään, se ei ollut toivottavasti ehtinyt näkemään sitä. Mä poistin sen äkkiä, ja kirjoitin järkevämmän viestin vastaukseksi.

"@princessemilie: Jeg er ok, takk. Jeg her hjernerystelse, hodet mitt er veldig sår og jeg her to store blåmerker. Jag husker ikke så mye om i går Jeg trenger ikke videoer, jeg ridende ikke godt. Jeg følte meg ikke bra som du kanskje la merke till "

Mä luin viestin huolellisesti läpi, ennen kuin lähetin sen Eliakselle. Mä toivoin koko sydämeni pohjasta, että poika ei ollut nähnyt edellistä viestiäni. Muuten mä olisin nolannut itseni aivan täydellisesti sen silmissä.

_________________________
Merkintä 8, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020

Mä olin koko päivän ajan päivittänyt kuumeisesti NVRK:n tulospalvelua tänään ratsastettavien esteluokkien osalta. Kirjaimellisesti kuumeisesti. Se ei ollut vieläkään laskenut, vaan pikemminkin päinvastoin. Se oli ottanut pahasti nokkiinsa siitä torstaisesta ratsastustunnista, mistä mä en edelleenkään muistanut juurikaan mitään muuta kuin muutaman parin sekunnin mittaisen välähdyksen. Se oli viime sairaalareissulla saatu jo laskemaan 38 tienoille, mutta nyt se pyöri jälleen reilussa 39 asteessa suoraan suoneen tiputettavista antibiooteista ja särkylääkkeistä huolimatta. Mun olo oli aivan järkyttävä jo pelkän influenssan ja kaikkien siihen liittyvien oireiden takia, ja kun soppaan sekaan lisättiin hevosen jalkoihin jäämisestä tullut aivotärähdys ja siihen liittyvät oireet, mä olin aivan valmista kauraa. Mä en muuta jaksanut kuin nukkua sen mitä kuumeelta, yskältäni, päänsäryltäni sekä huonovointisuudeltani vain pystyin. Hereillä ollessani mä päivitin sitä tulospalvelua ja yritin vain selvitä.

Aika tuntui osastolla yhtä aikaa sekä pysähtyneen, että juoksevan kauheaa kyytiä eteenpäin. Mä laskin ahdistuneena tunteja siihen, milloin minun ja Dimonan olisi aika startata meidän ensimmäinen luokkamme Ratsastuskoulujen Piirinmestaruuskilpailuissa. Nyt siihen hetkeen oli aikaa jäljellä melkein tasan 12 tuntia. Huomenna kello kymmeneltä aamulla soisi tuomion kellot, sillä silloin alkaisi Helppo C -luokka, mikä oli tarkoitettu meidän verkkaluokaksemme. Kello 12:30 alkaisi meidän pääluokkamme, Helppo B K.N. Special. Siihen oli onneksi vähän enemmän aikaa, mutta kuitenkin ihan liian vähän.


Mulla oli sunnuntaista tiedossa oikeastaan vain aikataulut, ei muuta. Mulla oli sen sijaan ihan hemmetin pitkä lista erilaisista ongelmista sunnuntaihin liittyen, ja se meni näin: Mulla ei ollut mitään tietoa a) siitä, miten pääsisin osastolta helvettiin, koska mua ja mun vointia oltiin seurattu ihan hemmetin tarkkaan siitä lähtien, kun mä olin Shelyesistä ambulanssikyydillä saapunut takaisin osastolle. Eikä mua todellakaan kotiutettaisi ennen kuin mä olisin huomattavasti paremmassa kunnossa, kuin mä tällä hetkellä olin. Eli aivan vitun paskana, sekä fyysisesti, että henkisesti.

Mä en myöskään tiennyt b) sitä, että jos mä pääsisin jotenkin osastolta pois, niin miten vitussa mä pääsisin Bjerkvikiin, mikä sijaitsi kolmen tunnin ajomatkan päähän Svolværista. Koska Bjerkvik oli se paikka, missä mestaruuskisat järjestettiin ja missä tänään oli jo estemestaruudet ratkottu. Mä en voisi autoa lähteä itse ajamaan, sen mäkin sentään tajusin. Ihan sama miten paljon mä sinne Bjerkvikiin halusin, niin kuskiksi musta ei olisi.

Lisäksi mä en tiennyt c) sitä, että jos mä pääsisinkin osastolta pois ja järjestettyä kyydin Bjerkvikiin, miten mä saisin mun kisavaatteet haettua kotiin ilman, että kukaan huomaisi. Koska mutsi ja faija eivät takuulla päästäisi mua lähtemään kisoihin. Ja nehän olivat kotona viikonlopun, koska alunperin niiden oli tarkoitus tulla kisojakin katsomaan.

Ja ainiin, kohta d), mitä mä en myöskään tiennyt. Jos mä pääsisin osastolta pois, kyydin järjestettyä sekä kisavaatteet kotoa, multa puuttui silti ratsastuskypärä. Mun vanha kypärä oli nyt rikki ja Heddastakaan ei ollut kuulunut mitään, vaikka se sen lupasi mulle järjestää. Ja jostain lainakypärästä mun oli melkeinpä turha haaveilla, koska mun pää oli niin pieni, enkä mä edes halunnut lainakypärää. Mä halusin vaan sen mun oman Kepin kypärän, joka edelleen lojui mun sairaalasängyn viereisen yöpöydän päällä. Mä en yksinkertaisesti vain raaskinut heittää sitä pois.

Lisätäämpäs listaan vielä kohta e), eli se, että jos mä jollain ihmeen kummalla selviäisin Bjerkvikiin kisavaatteiden ja kanssa ja vielä kypäränkin saisin, niin kuinka ihmeessä kukaan päästäisi mua ponin selkään. Nyt kaikki Shelyesin porukasta tiesivät, miten huonossa kunnossa mä olin tällä hetkellä, ja kukaan täysjärkinen ei mun antaisi Dimonan selkään nousta, saatika sitten sen kanssa kilpailla koulumestaruuksissa. Se olisi mun kunnossa aivan helvetin raskas fyysinen suoritus, ja multa oli kielletty kaikenlainen fyysinen suorittaminen siihen asti, että mä olisin toipunut kunnolla influenssasta sekä aivotärähdyksestä. Ja tällä menolla siihen menisi vielä aivan liian kauan aikaa, koska kilpailut eivät odottaneet.

Ja vielä kohta f), eli jos jokin maailman kahdeksas ihme tapahtuisi, ja mä pääsisin kisavaatteineni ja kypärineni Bjerkvikiin ja siellä vielä ponin selkään, niin miten ihmeessä mä muistaisin ohjelmat, mitkä mun pitäisi ratsastaa? Mun muisti oli aivotärähdyksen jäljiltä vielä varsin heikko, enkä mä vain yksinkertaisesti saanut niitä ohjelmia painettua mun päähäni. Ne menivät yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, tai siltä musta ainakin tuntui yrittäessäni opetella niitä. Mä olin ne jo kertaalleen opetellut kisoihin ilmoittautuessani, ja varsinkin been rata oli sellainen, että mä olin sen oppinut jo aikoja sitten ihan vahingossa vain kisoja seuratessani, mutta siltikään mä en muistanut sitä. Joka kerta, kun mä sitä yritin käydä läpi päässäni, mun aivot tekivät aivan täydellisen jäätymisen enkä mä päässyt alkutervehdystä juuri pidemmälle.


Mä tarvitsin tarkan suunnitelman, jotta mä saisin jokaisen kohdan ongelmieni listalta ratkaistua. Ja siinä osasto kakkosen huoneessa numero seitsemän ja sen huoneen sängyssä numero kaksi maatessani mun päässä syttyi niin kirkas lamppu, että mä suorastaan hämmennyin siitä, että se ei valaissut koko hämärää huonetta. Mä keksin henkilön, jonka avulla mä toivottavasti saisin ratkaistua ainakin suuren osan ongelmistani. Ja se henkilö oli Elias, Elias Hoel. Se outo ja yhtä aikaa tosi mukava abi, joka oli laittanut mulle viestiä jo joutuessani ensimmäistä kertaa sairaalaan. Ja sitten se oli laittanut toisenkin kerran viestiä joutuessani toisen kerran sairaalaan. Ja mä olin vastannut sen viesteihin, mutta mä en tiennyt, että oliko se vastannut mun viimeisimpään viestiini. Siihen, missä mä kerroin miten mä voin.

Mä avasin puhelimeni lukituksen salamaakin nopeammin, klikkasin itseni instagramiin, siellä direviesteihin ja etsin käsiini meidän lyhyen puoleisen viestiketjumme, mihin oli kuin olikin jossain vaiheessa tullut uusi viesti.

@HoelElias: Kiva kuulla, toivottavasti pääset pian kotiin. Laita vain viestiä, jos sä tarvitset sinne jotain. Tai vaikka jotain ystävänpalvelusta

Mä luin viestin monta kertaa läpi, ja erityisen huolella mä luin kaksi vikaa lausetta.

Laita vain viestiä, jos sä tarvitset sinne jotain. Tai jotainystävän palvelusta.

Nyt mä tarvitsin sen apua, ja ystävänpalvelusta enemmän kuin koskaan ennen. Mun oli pakko tarttua sen tarjoukseen. Mä en miettinyt enää hetkeäkään ennen, kuin mä aloin pommittamaan sitä järkyttävällä viestitulvalla.

@princessemilie: Elias

@princessemilie: ELIAS

@princessemilie: vastaa pliis äkkiä 🥺

@princessemilie: sä sanoit että laita viestiä jos tarviin tänne jotain tai ystävänpalvelusta

@princessemilie: niin mä tarviin sun apua ASAP

Mä odotin hetken, ja mä niin toivoin, että mä olisin saanut herätettyä jätkän huomion spämmilläni. Mun sydän hakkasi kuin viimeistä päivää, ja mä toivoin, että mä kaiken muun paskan lisäksi en kuolisi sydänkohtaukseen sen vastausta odotellessani. Mun sydän jätti ainakin lyönnin tai kaksi välistä, kun muutaman piinaavan minuutin päästä mä huomasin, että oli lukenut mun viestit ja alkoi kirjoittamaan vastausta.

@HoelElias: moi emi

@HoelElias: kiva kuulla susta taas

@HoelElias: kerro asiasi niin katotaan mitä mä voin sen eteen tehdä 🤨

Huh. Se ei ihan täysin vissiin onneksi säikähtänyt mun yhtäkkistä avuntarvettani.

@princessemilie: mun on PAKKO päästä niihin mestaruuskisoihin, missä koko Shelyn porukka on tänään ollut

@princessemilie: mulla on siellä huomenna kaks koulustarttia Dimonan, sen saman ponin kans, minkä selästä pyörryin alas torstaina

@princessemilie: ne kisat on Berkvikissä enkä mä pysty sinne ajamaan, mä oon edelleen pahasti kipeänä eikä aivotärähdys auta asiassa

@princessemilie: mä en tiiä millon mä pääsen sairaalasta kotiin, mä tiiän vaan että en ainakaan tällä viikolla

@princessemilie: mä aion karata täältä huomenna aamulla joka tapauksessa, mutta jos sä vaan mitenkään pystyisit auttamaan niin olisin enemmän kuin kiitollinen 🥺

Mä jäin taas odottelemaan sitä, että jätkä näkisi mun viestit ja toivottavasti vastaisi niihin. Mun sydämeltä vierähti iso kivi, kun mä taas näin sen lukevan viestin ja kirjoittavan mulle takaisin. Se ei ehkä jättäisi mua pulaan. Niin mä ainakin kovasti toivoin.

@HoelElias: emi sä oot aivan hullu

@HoelElias: mutta kiinni veti, mä autan sua

@HoelElias: jos vaan kerrot vähän tarkemmin, että mitä mun pitää tehdä

Eliaksen viestit luettuani mä innoissani vetäisin niin voimakkaasti happea sisään keuhkoihini, että mä sain taas jonkun aivan järkyttävän yskänpuuskan. Vedet valuivat mun silmistä, kun mä yritin olla tukehtumatta ja saada kohtauksen rauhoittumaan, mutta se vain jatkui ja jatkui, ja multa alkoi loppumaan happi. Mua silmissä alkoi sumenemaan, ja lopulta mä tajusin painaa hoitajankutsunappia apua saadakseni.

Niihin Eliaksen viesteihin vastaaminen jäikin hieman myöhemmälle sitten. Mä toivoin, että se edelleen olisi hommassa mukana, kun mä saisin puhelimeni takaisin käteeni.

_________________________
Merkintä 9, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020

@HoelElias: hei mihin sä katosit?

@HoelElias: ootko sä kunnossa?

@HoelElias: emi?

Mua vähän liikutti se, miten huolissaan Elias oli, kun mä yhtäkkiä olin kadonnut paikalta ja lopettanut viesteihin vastaamisen.

@princessemilie: meinasin taas tukehtua, mutta kunnossa ollaan… ainakin melkein

Mä lähetin sille selfien, missä näkyi mun naamalla olevat happiviikset.

@princessemilie: nää onneks vähän helpottaa hengittämistä

@princessemilie: mutta siis. jos sä oikeasti voit mun kuskiksi lähteä, niin mä otan täältä osastolta hatkat aamulla. silloin pääsee ehkä helpoiten karkaamaan, kun hoitajilla on muiden potilaiden kans niin paljon tekemistä, että ne ei ehdi mua vahtimaan. toivottavasti

Mä lähetin viestini ja jälleen jäin odottelemaan vastausta. Meni vain pieni hetki ennen, kuin mä taas huomasin sen blondin nähneen mun viestit. Mä näin myös, että se avasi sen selfien, ja antoi sille pienen punaisen sydämen. Se oli aivan ennenkuulumatonta Eliasta. Se ei kovin usein edes tykkäillyt mun feedin julkaisuista, mutta se saattoi toki johtua myös siitä, että ne hyvin usein liittyivät hevosiin. Mä mietin, että oliko se tykkäys vain vahinko, mutta kun se ei kadonnut, mä päättelin, että ehkä se olikin ihan tarkoituksella annettu.

@HoelElias: no huh yritä nyt vaan pystyä hengissä aamuun asti että saan sut haettua sieltä...

@HoelElias: monenko aikaan nähdään ja missä?

Mulla meni hetki aikaa vastata, koska mun piti miettiä huomisen aikataulua. Helppo C alkaisi kymmeneltä, ja luonnollisesti paikalla oli hyvä olla reilusti ennen starttia. Kisapaikalle ajoi sen kolme tuntia, eli sinne pitäisi lähteä ajamaan todella aikaisin. Mä en mitenkään ehtisi sinne ajoissa ennen omaa starttiani, vaikka miten olisin halunnut. Ei olisi millään tapaa reilua pyytää Eliasta heräämään keskellä yötä, ei vaikka se itse olikin kertonut olevansa käytettävissä, mikäli mä jotain ystävänpalvelusta tarvitsisin. Mun olisi pakko peruuttaa mun eka startti kaikessa hiljaisuudessa, olla kertomatta siitä Eliakselle joka kuskiksi lupautui ja osallistua pelkkään beehen. Noh, olispa ainakin yksi rata vähemmän muistettavana. Vaikka se pelkkä yksikin tuntui tällä hetkellä olevan yksi liikaa.

@princessemilie: parhaani yritän, mutta mitään en voi luvata

@princessemilie: jos pääsisit kasin maissa terveyskeskuksen pihalle autos kans niin ois aika tosi jees 🥺

Elias luki viestini saman tien ja näpytteli vastauksen.

@HoelElias: onnistuu. sä tunnistat mun auton, sen maasturityyppisen?

Tottakai mä sen auton muistin. Se oli hevosnaisen unelma-auto, ja sellaista ei edes aivotärähdys ollut saanut muististani katoamaan.

@princessemilie: joo

Mä mietin vielä hetken, ennen kuin näpyttelin vielä toisen viestin perään.

@princessemilie: kiitos tuhannesti jo etukäteen, että autat mua kaikki muut on mun kisoihin osallistumista vastaan, mä en selviäis ilman sun apua. mä en tiedä, miten mä ikinä pystyn tän korvata sulle.

Elias luki senkin viestin hetkessä, ja sain nopeasti vastauksen.

@HoelElias: eipä kestä. nähdään huomenna

Mä vastasin sille vielä nopeasti ennen, kuin suljin instagramin ja etsin NVRK:n sivuilta numeron helppo C -luokan perumista varten.




Mä nukuin ihan älyttömän huonosti. Mä pyörin hereillä vielä ikuisuuden, koska mä olin niin hermostunut. Kuume väsytti ja aivotärähdyksenkin vuoksi nukkuminen olisi ollut ihan suotavaa, mutta sen sijaan mä olin hereillä vielä kolmenkin aikaan. Mä laskin ahdistuneena yhtä aikaa sekä lampaita, että tunteja siihen hetkeen, kun mun olisi aika ottaa hatkat. Ja se starttikin vain lähestyi koko ajan, eikä se ainakaan helpottanut mun oloa. Mä nukuin lyhyitä pätkiä sen minkä pystyin, ja hereillä ollessani yskin keuhkot pihalle ja ahdistuin vielä vähän enemmän.


Kello oli seitsemän minuuttia yli kahdeksan, kun mä avasin Våganin kunnan terveyskeskuksen ulko-oven.

Vapaus, mä huokaisin hiljaa mielessäni ja aloin tähyilemään Eliaksen autoa pieneltä parkkipaikalta. Se oli kuitenkin huomannut mut jo ennen kuin itse sitä löysin, ja se kaatoi autollaan mun eteen. Mä hymyilin sille sen avatessa mulle vänkärin puoleisen oven, ja mä istuin auton penkille helpottuneena.

"Pääsitkö helposti pois?" Elias kysyi laskettuani kangaskassini jalkoihini ja alkaessani kiinnittämään turvavyötä.

"Yllättävän helposti. Aamupalan jakamisen aikaan joku potilas alko riehumaan kuin tilauksesta, ja mä pääsin sen härdellin aikaan livahtamaan ulos ennen kuin kukaan ehti huomata mitään. Mutta laita nyt vauhtia tähän sun menopeliin, koska ei siinä kauaa kestä, että joku mun katoamisen huomaa ja sillon on parempi olla jo kaukana täältä."

Se virnisti mulle leveästi ja teki työtä käskettyä.

"Minne ajetaan? Suoraan Bjerkvikiin?"

"Mun työpaikalle."

"Eli?"

"Rytterhusiin. Kai sä sen tiedät? Mä tarviin uuden kypärän, ja mun kisavaatteet on kotona eikä niitä voi hakea koska mutsi ja faija ei tiedä, että mä oon ottanut hatkat tai ylipäätään menossa niihin kisoihin", mä selostin tilannetta jätkälle, "Mä soitan mun pomolle, jos se vois jotain tehdä asian eteen."

"Tähän aikaan? Nyt on sunnuntai? Eikö se nuku vielä?" Elias kyseli hämmentyneenä samalla, kun käänsi autonsa rattia ja lähti ajamaan Ryttarhusia kohti.

"Hedda herää joka aamu kukonlaulun aikaan, ihan sama onko sunnuntai vai maanantai", mä naurahdin ja etsin puhelimeni yhteystiedoista Heddan numeron. Mä painoin näytöllä olevaa sinistä puhelimen kuvaketta ja nostin luurin korvalleni odottaen, että tasainen tuuttaaus loppuisi naisen vastatessa puheluuni.

"Hedda."

"Moikka -- ", mä yritin aloittaa, mutta mut keskeytettiin samantien.

"Emiliekö se siellä? Voi miten ihana kuulla susta, miten sulla menee? Vieläkö sä oot sairaalassa? Koska sä pääset palaamaan töihin?" nainen alkoi iloisesti puhelemaan kuullessaan mun äänen.

"Mä otin just hatkat sieltä, koska mulla on kisat tänään. Ja sillä asialla mä tässä vähän niinkuin soittelinkin…", mä aloin selittää tilannetta, mutta mut keskeytettiin jälleen.

"Ai niin! Mun piti sulle soittaa jo heti sen jälkeen, kun laitoit viestiä siitä kypärästä. Katos kun mulla on sulle pikku ylläri kaupalla", Hedda totesi salaperäisesti, "Missä sä meet? Pääsisitkö käymään täällä?"

"Ai sä oot kaupalla? Mä oon mun kuskin kans matkalla sinne", mä hihkaisin innoissani, "Me ollaan ihan pian perillä, mä maltan tuskin odottaa!"

"Nähdään kohta", Hedda vastasi ja lopetti puhelun.


Pian me oltiin jo perillä ja Elias parkkeerasi autonsa Rytterhusin henkilökunnalle varattuun ruutuun. Autosta ulos päästyämme se käveli mun perässä liikkeen takaovelle, ja mä päästin sen sisälle edeltäni.

"Moooi!" mä huhuilin Heddaa suljettuani oven perässämme.

Nainen ilmestyi pian jostain varaston uumenista, ja kiiruhti halaamaan mua, vaikka mä yritin toppuutella sitä.

"Varo ettet saa tätä influenssaa", mä mutisin aivan turhaan.

"Sä oot niin kalpean ja kipeän näköinen, että ihan sydämestä ottaa", se parahti päästettyään mut halauksestaan, "Mikä vointi?"

"Parempikin voisi olla", hymyilin vaisusti yskän kutitellessa kurkussa, "Mulla on kuumetta ja kauhea yskä, ja päätä särkee aivotärähdyksen jäljiltä."

"Voi Emilie", Hedda harmitteli mutta hymyili sitten salaperäisesti, "Onneksi mulla on jotain, mikä vois piristää sua."

Se katosi takahuoneesta myymälän puolelle, ja huikkasi mut peräänsä. Mä vilkaisin Eliasta, ja tarrasin sitä sitten kädestä raahatakseni senkin mukaamme. Se lähti vastahakoisen oloisesti laahustamaan perässäni, mutta tulipas kumminkin, koska mä en antanut sille mitään muutakaan vaihtoehtoa.

"Emilie?" kuului jo vaimea ääni takahuoneen ja myymälän erottavan oven toiselta puolelta, "Mihin sä nyt jäit, ala jo tulla!"

"Katsopas tätä", se huikkasi kassan luota heti myymälän puolelle saavuttuamme.

Mä kipitin sen luokse, ja mä en ollut uskoa silmiäni tajutessani, mitä se piteli käsissään. Se oli samanlainen Kepin kypärä, millainen mulla oli aiemminkin ollut. Mutta lisäksi siinä oli timantit kehystämässä kypärän etuosassa olevaa ilmastointiaukkoa. Se oli mun unelmien kypärä, sellaisesta mä olin haaveillut jo vaikka miten kauan aikaa sitten. Ja nyt sellainen oli mun silmien edessä ihailtavana.

"Tää tässä on sun uus kypärä", se nauroi tyytyväisenä mun ilmeen nähdessään, "Se on mun ja Rytterhusin aikainen joululahja sulle, koska sä oot paras työntekijä, mikä mulla on koskaan ollut."

"HEDDA?!?" mä kiljaisin ja vilkaisin naisen iloisiin silmiin, joissa näkyi pienet, iän tuomat rypyt, "Ootko sä nyt ihan tosissasi? Sä tiiät, miten kauan aikaa mä tuosta oon haaveillut. Mutta mä tiedän myös, että tuo kypärä maksaa maltaita."

"Kyllä mä olen. Mun piti antaa tää sulle jo viime viikolla, mutta sitten sä tulit kipeäksi. Mä tilasin tän heti sen jälkeen, kun NVRK:n kisakutsu julkaistiin, koska mä arvasin, että sä osallistut sinne kuitenkin. Kyllähän nyt kauden tärkeimpiin kisoihin pitää uusi kypärä saada päähän", se selitti ruskeat silmät tuikkien.

"KIITOS Hedda, sä oot maailman paras pomo", mä henkäisin ja rutistin naista niin kovaa, että mua vähän pelotti sen kylkiluiden puolesta, "Mä en tiedä, miten mä ikinä pystyn korvaamaan tän sulle."

"No jos aloitat vaikka osallistumalla niihin kisoihin, sitten jos vaikka yrität toipua influenssasta ja aivotärähdyksestä ja palata töihin niin oot jo aika pitkällä. Mutta ei mitään kiirettä, oo saikulla niin pitkään kuin vain tarvitset", se naurahti, "Mä yrittäjänä tiedän liiankin hyvin, miten inhottava on olla töissä puolikuntoisena. Ja sitä sä todellakin oot."

"Hahah, Emi ei oo vielä edes puolikuntonen", Elias virnisti ja sinisillä silmillään vuorotellen minua ja Heddaa, "Pikemminkin neljäsosakuntoinen."

"Äläpäs nyt liioittele siinä", mä yritin vaientaa jätkän, mutta se ja Hedda vilkuilivat toisiaan hyvin tietäväisen oloisesti.

"Voi Emilie rakas. Susta näkee vähintään kilometrin päähän, että sä oot tyyliin kuolemansairas. Mä vaadin sua olemaan vähintään koko ensi viikon saikulla, tai sä et tätä kypärää omaksesi saa", Hedda sanoi tiukasti, mutta sen ruskeat silmät tuikkivat yhä iloisesti sen puhuessa, "Sun terveys on paljon tärkeämpää kuin tää liike, tää pysyy pystyssä kyllä sen aikaa, kun parantelet itseäsi."

Mun oli aika mahdotonta sanoa enää mitään vastaan, joten mä vaan laskin katseeni lattiaan ja halasin Heddaa vielä uudemman kerran. Se oli ihan oikeasti maailman paras pomo, siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Ja se oli maailman paras pomo jo ennen tätä.

"Mulla on sulle vielä jotain muutakin", Hedda totesi päästettyäni hänestä irti, ja se kumartui kaivamaan jotain tiskin alta.

"Tässä!" nainen tokaisi ja tyrkkäsi käsiini Rytterhusin logolla varustetun kassin, "Sun uudet kisavaatteet, sponsored by Rytterhus Svolvær."

"Et oo tosissas", mä sopersin aivan täysin häkeltyneenä kurkattuani kassin sisältöä pikaisesti, "Tää on jo ihan liikaa."

"Vain parasta parhaalle", Hedda hymyili tyytyväisenä mun tuijottaessa sitä silmät selällään, "Mutta eikö teidän pitäisi alkaa jo lähtemään, että ehditte sinne kisoihin ajoissa?"

Hedda oli aivan oikeassa. Mä kiittelin sitä vielä tuhanteen kertaan, ja Elias joutui lopulta suunnilleen raahaamaan mut autoon. Mä olin aivan pyörällä päästäni vielä kauan aikaa sen jälkeen, kun me oltiin jätetty hyvästit sekä Heddalle, Rytterhusille, että Svolværille ja ajettu jo puolen tunnin ajan Bjerkvikiä kohti.


Kolmen tunnin ajomatka meni yllättävän nopeasti. Me pysähdyttiin vain yhden kerran huoltoasemalla, Elias tankkasi autonsa mun piikkiin, tietysti ja mä kävin ostamassa jotain syömistä. Lähinnä kuskina toimivalle blondille, koska mua alkoi pikkuhiljaa jännittää eikä ihan vähän, enkä mä saanut kurkustani alas muuta kuin vähän vichyä ja puolikkaan mandariinin.

Mä soitin matkan aikana kisapaikalle ja peruutin helpon ceen starttini. Mä opettelin been rataa ja lopultakin sain sen tarttumaan päähäni. Jassulle ja muulle talliporukalle mä en hiiskunut sanaakaan siitä, että mä olin tulossa. En edes Ellalle, koska sekin oli yrittänyt saada mut peruuttamaan mun osallistumisen jo monta päivää sitten. Mä piilotin jopa mun sijainnin snapchat-kartalta, jotta kukaan ei sitäkään kautta pääsisi tietoiseksi mun olinpaikasta.

Mulle yritettiin soittaa sairaalasta vaikka miten monta kertaa, mutta mä en vastannut. Myös mutsi ja faija yrittivät soittaa mulle, mutta mä en vastannut niillekkään. Mun isoveljet, Marcus ja Enrico myös soittelivat mulle, ja niille mä vastasin. En mä tosin kertonut missä olin ja mitä tekemässä, mutta ne olivat tyytyväisiä kuullessaan, että mä olin hengissä. Ne tottakai juorusivat mutsille ja faijalle, ja ne arvasivat. Mutsi ja faija juorusivat Jassulle, ja kohta mun puhelimen näytöllä vilkkui Jassun nimi sen yrittäessä tavoitella mua.

"Emi luojan kiitos sä vastasit. Mä en anna sun startata", Jassu aloitti puheensa ennen, kuin olin saanut sanaakaan ulos suustani, "Sä et ole millään mittarilla mitattuna tarpeeksi terve kiivetäksesi ponin selkään, saatika sitten osallistumaan kilpailuihin. Mä oon oikeasti huolissani susta ja niin on kaikki…"

Nainen jatkoi vielä saarnaansa, mutta mä laskin puhelimen pois korvaltani ja painoin punaista luuria. Mua ei pysäyttäisi enää mikään. Ei edes Jassu, vaikka mä podin jo vähän huonoa omaatuntoa siitä, että löin sille luurin korvaan. Loppumatka meni nopeasti, kun Eliaksen kanssa suunnittelimme, miten saisimme Jassun harhautettua tai pyörtämään sanansa. Se oli enää se viimeinen, ja samalla myös ainoa este mun tiellä.

_________________________
Merkintä 10, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020

Bjerkvikissä oli kaunista, ja niin oli myös Kisakeskus Álfheimrissä, eli paikassa, missä mestaruudet järjestettiin. Tai siis niin kaunista, kuin vain saattaa olla, kun on marraskuu ja ulkona ei ollenkaan lunta. Eli ei kaunista sittenkään. Siitä huolimatta mun sydäntä sykähdytti, kun me Eliaksen kanssa viimein saavuimme pelipaikoille kahdentoista jälkeen.

"Mä en voi uskoa, että mä oikeasti oon täällä kaiken tän jälkeen", mä huokaisin noustessani autosta tavaroideni kanssa.

"En mäkään", Elias virnisti leveästi, "Mä en todellakaan odottanut löytäväni itseäni täältä tänä viikonloppuna."

Mä hymyilin vaisusti sille takaisin ja vedin syvään henkeä. Mä yritin olla piittaamatta mun kamalasta olotilasta, joka vallitsi mun kehossa. Mua paleli ja yskitti, mun päätä särki ja mua huimasi, mulla oli huono olo ja oksetti. Mä en saanut kunnolla happea, mun hengitys rahisi ja mun keuhkot olivat aivan rikki, mun kurkku oli kuiva kuin saharassa, ja mun ääni oli ihan maassa. Mä kuulostin puhuessani enemmän raakkuvalta korpilta kuin ihmiseltä, ja vielä vähemmän mä kuulostin omalta itseltäni. Mun ääni oli yleensä kirkas, ja nyt se oli vaimea, tukkoinen ja hyvin hiljainen.

"Emi?" mä kuulin jostain mun mun selkäni takaa, ja mä käännyin katsomaan, kuka mulle oikein puhui.

Ella ja Figaro. Se oli varmaan vasta startannut, koska sekä sillä, että ponilla oli molemmilla täysi kisavarustus yllä.

"Mitä hittoa sä täällä teet?" se kysyi, enkä mä sen äänensävystä osannut päätellä, oliko se iloinen vai vihainen mut nähdessään, "Sun piti olla sairaalassa."

"Tulin kisaamaan", mä hymähdin ja sen katse oli hyvin vaikeasti tulkittavissa katsoessani sen kirkkaan sinisiin silmiin.

"Mitä sun äänelle on tapahtunut?" se tenttasi seuraavaksi, ja mä vain kohautin olkiani.

"Influenssa kai, en mä tiedä. Se oli vielä eilen ihan hyvä."

"Just."

Seuraavaksi se loi toisen hyvin vaikeasti tulkittavissa olevan katseen Eliakseen ja sen jälkeen se heilautti päätään hieman taaksepäin.

"Tulkaa. Shelyn hepat majoittuu täällä", se totesi ja lähti astelemaan tallirakennusta kohti rautiasta poniaan taluttaen.


Mä astuin Ellan ja Figaroa perässä tallin ovista sisään ja seurasin sitä tallin käytäviä pitkin sinne osastolle, missä meidän tallin hepat majailivat kisaviikonlopun ajan.

"Kattokaa kuka täällä on", Ella huikkasi ja sai koko tallissa olevan talliporukan huomion käännettyä itseensä. Ja minuun.

"Emi?" mä kuulin monta hämmentynyttä kysymystä astuessani esiin.

"Me kuultiin, että sä oot tulossa", Sonia hymyili varovasti mut nähdessään, "Me ollaan oltu susta tosi huolissaan."

"Ootko sä kunnossa?" Aurora tiedusteli, ja mä pudistelin päätäni saaden sen särkemään entistä pahemmin.

"Mä otin hatkat osastolta", totesin tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä ja nyökkäsin sitten takanani seisovaa Eliasta kohti, "Mutta ei hätää, en mä itse tänne ajanut."

"Jassu varmasti ilahtuu, kun näkee sut täällä", Anie tokaisi ironisesti ja pisti päänsä esiin läheisestä karsinasta, missä se juuri parhaillaan laittoi hevostaan kuntoon seuraavaa luokkaa varten.

"Missä se on?" mä kysyin yrittäen saada pahasti maassa olevaa ääntäni paremmin kuuluviin, "Se soitti mulle jo matkalla ja piti kauhean saarnan."

"Se on just kattomassa meidän porukan startteja Jannin ja Joonan kans, Luna ja Lola on kohta radalla", sain vastauksen punahiuksiselta naiselta, "Se meinasi räjähtää, kun sä löit sille luurin korvaan."

"Ei mulla ollut muuta vaihtoehtoa", mä mutisin ja hymyilin anteeksipyytävästi, "Se ois jatkanut saarnaamistaan vaikka koko päivän antamatta mulle mitään mahdollisuutta puolustautua."

Mä yritin jatkaa vielä kyselemällä lisää, mutta aivan puun takaa tullut yskänpuuska keskeytti mut. Ella kaivoi nopeasti jostain käsiinsä vesipullon, minkä se tyrkkäsi mulle ja mä otin sen vastaan kiitollisena. Mä avasin sen tärisevin käsin ja yritin yskimisen välissä saada kurkkuani kostutettua. Musta tuntui, että mulla olisi ollut saha kurkussa kun mä nielaisin veden, mutta samaan aikaan se sai yskän helpottamaan, joten mä tyydyin tuntemaan sen sahan kurkussani ja join hieman lisää.

"Missä Dimona on?" mä kysyin, kun pystyin taas puhumaan, "Eikai sitä jätetty kotiin?"

"On se tuolla", Ella nyökkäsi hieman kauempana olevaa karsinaa kohden, "Se otettiin seuraponiksi mukaan, että Wilda ei joutunut matkustamaan yksin, ja kukaan heppa ei joudu olemaan yksin tallissa."

"Entä sen varusteet? Kai ne on mukana?" mä kysyin epävarmasti tajutessani, että eihän sen ratsastusvarusteita välttämättä oltu otettu mukaan tallilta, koska mun starttaaminen koko kisoissa oli ollut niin epävarmaa silloin, kun varusteita oli pakattu reissua varten.

"On nekin mukana", joku pieni tyttö, jonka nimi saattoi olla Linnea, sanoi varovasti, "Mä näin, kun ne pakattiin."

"No hyvä."

Mä kyselin, olisiko kukaan vapaana ja voisi laittaa mulle Dimonan valmiiksi sillä aikaa, kun mä kävisin vaihtamassa kisavaatteet ylleni. Bea, joka oli startannut Wildan kanssa päivän ensimmäisessä luokassa, ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja alkoi samantien touhuamaan pilkullisen ponin kanssa. Se sai vielä avukseen Elisan, ja mä kiitin tyttöjä avusta. Sitten mä käännyin itse ympäri käytävällä ja lähdin etsiskelemään vessaa tai jotain muuta vastaavaa paikkaa, missä mä saisin vaihdettua vaatteet. Mä kuulin pian askeleita mun perästä, ja ne tavoittivat mut pian. Se oli Ella, joka jätti Suomesta Norjaan matkanneen ystävänsä, Hannen, katsomaan Figaron perään ja lähti näyttämään mulle tietä.


Suuri talli oli täynnä elämää. Ratsuja varustettiin ja purettiin, ihmisiä ravasi edes takaisin, hevoset hirnuivat ja kavioiden kopse kaikui ympäri tallia. Mä kävelin puoli askelta Ellaa jäljessä ja seurasin sitä sinne jonnekkin, minne se mua taas oli johdattamassa. Se oli vähän kireän oloinen eikä puhunut sanaakaan ennen, kuin se avasi jonkun käytävällä olevan oven, missä luki "wc", päästi mut edeltä sisään ja sulki sitten oven perässään.

"Oletko sä oikeasti ihan sekaisin?" se kysyi, kun avasi lopultakin suunsa ja porasi katseensa suoraan mun sieluun asti, "On kyllä todella järkevää karata nyt osastolta, missä sun todellakin pitäisi olla tällä hetkellä. Ja vielä lähteä kolmen tunnin ajomatkan päähän vaan yhden luokan takia, sen verran onneksi tajusit että kuskin edes hommasit. Miten sä edes sait Eliaksen suostuteltua sun mukaan?"

"Se ite laittoi viestiä, että se on käytettävissä jos apua tarviin", mä puolustauduin ja avasin puhelimestani instagramin ja kaivoin keskustelun esiin, "Kato vaikka ite."

Ellan silmät siristyivät, kun se luki viestiketjua alaspäin mun työnnettyä puhelimeni sen käteen. Mä jätin sen lukemaan viestejä, ja avasin itse erään vessakopin oven ja lukitsin sen perässäni. Mun oli pakko alkaa vaihtamaan vaatteita, koska aikaa ei ollut hetkeäkään hukattavaksi. Mä laskin Rytterhusin logolla vastetun kassin wc-pytyn kannen päälle ja otin kisavaatteet esiin.

Mä vedin jalkaani Equilinen uudet, puhtaanvalkoiset, gripeillä varustetut ratsastushousut ja niiden päälle pienillä Kingslandin logoilla varustetut tummansiniset saapassukat. Jalkaan mä  tottakai vedin mustat koulusaappaani, mitkä mä olin kiillottanut ajomatkan aikana. Housujen vyötärölenkkien läpi pujotin mustan nahkavyön ja jätin sen aluksi löysälle, jotta saisin kisapaidan helman laitettua housuihin. Mun kisapaita oli tummansininen pitkähihainen, missä oli valkea kaulus sekä myöskin valkoista, pitsillä koristeltua kangasta rinnassa. Sen päälle mä vedin vielä kisatakin. Se oli täydellinen. Musta ja simppeli, juuri mun kaltaiselle kouluratsastajalle sopiva. Siinä oli ohuet, valkoiset koristetereet kauluksessa sekä taskuissa. Ja kisapaidan valkea kaulus ja pitsi tuli juuri sopivasti esiin, kun napitin takin. Kisatakin päälle mä puin vaaleanpunaisen toppatakkini. Se oli vähän hiekassa, koska se päälläni mä olin Tegurin jalkoihin jäänyt, mutta sille nyt ei voinut mitään.

Mä avasin vessakopin oven saatuani vaatteet vaihdettua, ja Ella ojensi mulle puhelimeni takaisin.

"Ohhoh", se lausahti kulmiaan kohottaen vilkaistuaan mua ensin päästä varpaisiin asti, "Mistäs sä nuo vaatteet oot taikonut?"

"Hedda ja Rytterhus sponssas", mä hymyilin varovaisesti, "Me käytiin Eliaksen kanssa tänään hakemassa nää sieltä."

"No mutta täähän on aivan loistavaa. Astlyr saa maistaa omaa lääkettään", blondi virnisti viekkaasti ja otti puhelimeni takaisin kädestäni, "Mikä tän koodi on?"

"Mitä sä teet?" mä kysyin hämmentyneenä ja pitelin kättäni edelleen niin, kuin mulla muka olisi puhelin siinä, "Kyllä sä sen koodin tiedät, sama vanha 1202."

"Postaan susta kuvan sun ig-storyyn noissa vaatteissa, mitäpä muutakaan."

"Oota älä ihan vielä, mulla on vielä yks juttu", mä kiiruhdin sanomaan, otin käsiini satiinisen kypäräpussini ja vedin uuden kypäräni esiin, "Tämmönen."

"Ihan sairaan magee", Ella ihasteli ja laski puhelimeni vessan pöydälle, "Ihan sun näköinen."

"Niin on", mä hymyilin, "Voitko sä laittaa mun hiukset?"

Ella pyöritteli tottunein ottein mun hiukset nutturalle, minkä jälkeen mä vedin uuden, upean kypäräni päähäni. Se viimeisteli mun asukokonaisuuden aivan täydellisesti. Mä tunsin hetken ajan olevani jälleen elossa kaiken sairastelun jälkeen, ennen kuin yskäkohtaus pääsi jälleen yllättämään ja Ella veti jostain esiin sen saman vesipullon, minkä se oli aikaisemminkin ojentanut mulle.

Kun mä sain yskimiseni loppumaan, Ella otti mun puhelimen siitä vessan pyödältä takaisin käsiinsä ja klikkasi kameran auki. Mä riisuin hetkeksi vaaleanpunaisen takkini, ja Ella otti musta kuvia uudessa kisa-asussani. Mä postasin yhden niistä mun instagram-storyyn tekstillä "day nine, ready for the competition". Lisäsin sen alle toisen tekstin "outfit sponsored by Rytterhus Svolvær ". Mä tägäsin Rytterhusin instagram-tilin vielä vielä kuvaan, ennen kuin julkaisin kuvan seuraajilleni. Me otettiin yhdessä Ellan kanssa vielä peilin kautta muutama yhteiskuva. Me valikoitiin niistä paras, ja mä postasin senkin storyyni tekstillä "min beste venn ". Ja tietysti tägäsin myös Ellan instagram-tilin kuvaan. Lisäsin kuvaan vielä valkoisen gif-sydämen, ennen kuin julkaisin senkin seuraajieni nähtäväksi.


Me poistuttiin vessasta peräkanaa, ja lähdettiin takaisin Shelyn hevosille varattua tallinosaa kohti. Juuri silloin, kun me oltiin suurten, ulos vievien pariovien kohdalla, toinen ovista aukesi ja sisään astui ne kaksi maailman ainoaa ihmistä, ketä mä en olisi välittänyt nähdä enää ikinä. Astlyr Myhrvold ja Madeleine Hagen. Ne myrkkykäärmeet. Mä tunsin niiden jäätävän katseen poraavan suoraan mun sieluun asti, kun ne mut näkivät.

"No hei Astlyr", mä huikkasin yli-iloisesti yrittäen saada ääneni kuulostamaan ääneni vähän enemmän itseltäni ja vähemmän korpilta tai joltain muulta vastaavalta, "Ja moi Madde. Miten menee siellä lipputangon päässä? Huimaako? Huojuttaako?"

Mä väläytin niille leveän hymyn ja iskin silmää, ennen kuin jatkoin matkaani ja vetäisin Ellan mukaan. Mun startti olisi heti seuraavan luokan alkupäässä, joten mulla alkoi olla todella kiire. Mulla ei ollut aikaa jäädä keskustelemaan ystävällisesti niiden Myrkkykäärmeiden kanssa. Mutta mä olisin niin halunnut saada ikuistettua niiden kahden ilmeet, kun ne näkivät mut. Ne varmaan olivat eläneet siinä uskossa, että mä en kisaisi tänään. Onneksi ne ilmeet olivat ikuistuneet mun silmien verkkokalvoille, eivätkä kovin helposti unohtuisi.


"Dimona on valmis ja Bea on ulkona jo taluttelemassa sitä", Anie ilmoitti Bumin karsinasta meidän saapuessa sen kohdalle, "Ja Hanne lähti myös Figaron kanssa jo ulos."

Me jatkettiin Ellan kanssa matkaa suorinta tietä pihamaalle, ja bongattiin pian Dimona ja Figaro Bean ja Hannen kanssa käsihevosalueelta.

"Tulittehan te viimein", Hanne puuskaisi meidät nähdessään, "Teillä alkaa olla aika hitonmoinen kiire."

"Onneksi Figaro on mennyt jo yhden luokan, sitä ei paljon tarvi verkata", Ella mutisi ottaessaan poninsa ohjat ja alkaessaan jo kiivetä sen selkään.

Mä en valitettavasti voinut Dimonasta sanoa samaa. Mä olin ratsastanut sillä viimeksi torstaina, ja sieltä tunnilta mä olin lähtenyt ambulanssikyydillä sairaalaan. Mä toivoin, että pikkuponi olisi edes hieman parempi ratsastaa kuin sillä tunnilla. Bea luovutti Dimonan mulle, ja mä nousin satulaan Bean painaessa jalustimesta vastaan toiselta puolelta, jotta satula ei pyörähtäisi ympäri ponin pyöreässä selässä.

"Kiitos tuhannesti avusta", mä hymyilin tytölle vielä ennen, kuin lähdin kiireesti Ellan ja Figaron perässä kohti maneesia, mikä oli varattu verrytteleville ratsukoille.

Mua huimasi, kun me asteltiin Dimonan kanssa maneesiin sisälle. Se oli täynnä upeita ratsukoita, ja sitten oltiin me. Minä, sairaalakunnossa oleva ratsastaja ja pieni, pilkullinen poni. Mua alkoi vähän arveluttamaan koko kisoihin osallistuminen, mutta mä vedin henkeä niin syvään kuin vain riutuneilla keuhkoillani pystyin, ja siirryin Dimonan kanssa raviin. Meillä olisi aivan liian vähän aikaa verrytellä, joten mun piti käyttää kaikki liikenevät minuutit ja sekunnit tehokkaasti.


Ellan vuoro startata tuli ihan liian pian, koska se tarkoitti samalla sitä, että ihan pian meidät Dimonan kanssa kuulutettaisiin toiseksi valmistautuvaksi ratsukoksi. Ihan pian olisi meidän vuoro astella valkoisten aitojen sisään. Mä otin Dimonan kanssa vielä viimeiset laukannostot ennen, kuin siirsin ponin käyntiin ja annoin sen hengähtää. Me poistuttiin verkkamaneesista ja käveltiin kisamaneesin oven lähettyville hengaamaan, odottelemaan vuoroamme. Mä toivoin, että Jassu huomaisi meidät vasta sitten, kun olisimme jo valkoisten aitojen sisäpuolella. Mä näytin Ellalle peukkua, kun se poistui Figaron kanssa radalta ja käveli vähän matkan päähän Hannen luokse.

Mä riisuin täristen ja palellen mun vaaleanpunaisen takin kisatakkini päältä ja ojensin sen Bealle, joka oli ollut katsomassa meidän verryttelyä. Kun tuli meitä edeltävän ratsukon vuoro startata, me asteltiin Dimonan kanssa maneesiin valmistautumaan suoritukseemme ja samalla seuraksi sille hevoselle, jotta se ei joutuisi olemaan yksin suuressa maneesissa.

"Emilie", mä kuulin hiljaisen äänen mun oikealta puolelta, kun kävelin Dimonan kanssa katsomon ohitse. "Mitä sä täällä teet? Mähän sanoin, että mä en anna sun startata."

Tottakai se oli Jassu.

"Mun on pakko startata", mä sanoin sille hiljaa, enkä mä valehdellut.

Mun oli pakko startata. Mä en aikonut menettää kasvojani Astlyrin ja sen jengin edessä. Mä en todellakaan aikonut antaa sille Myrkkykäärmeelle sitä iloa, että mä en starttaisi. Mä starttaisin ja tekisin parhaani, vaikka mun olo oli aivan sanoinkuvailettoman hirveä.

"Anteeksi", mä sanoin sitten pahoitellen ja käänsin katseeni Jassun vihreisiin silmiin, "Anteeksi kaikesta. Mutta mun on pakko."

Se nyökkäsi, ja sen katse oli lempeä, ehkä hieman myös huolestunut. Mä vilkaisin sitä vielä viimeisen kerran, ja siirsin Dimonan raviin. Enää muutama minuutti starttiin.


"Seuraavaksi lähtövuorossa Emilie Iversen ja Dimona Nova, valmistautuu Moseby ja Heim", kaiuttimista kajahti ihan liian pian.

Mä ratsastin Dimonan valkoisten aitojen sisään, ja ennen suorituksen aloittamista ratsastin kerran tuomarin päädyn ohitse, jotta poni ei kyttäilisi sitä. Toisesta päädystä käänsin ponin keskihalkaisijalle, pysäytin sen harjoitusravista ja otin ohjat toiseen käteeni. Mä tervehdin tuomaria, ja kun mä kuulin sen toivottavan mut tervetulleeksi radalle, mä otin ohjat takaisin molempiin käsiini ja siirsin Dimonan takaisin harjoitusraviin. Päädystä vasemmalle, ja kulman jälkeen loivalle kiemuralle. Mua huimasi, mutta mä en antanut sen haitata. Mä olin tullut tänne kisaamaan, ja sen mä tekisin. Nyt oli mun näytönpaikka.

Lopputervehdykseen tullessa mä olin aivan puhki, ja mä haukoin happea suurin ponnistuksin. Mä pysäytin Dimonan käynnistä ja tervehdin jälleen tuomareita. Mä annoin Dimonalle vapaat ohjat, taputin sen kaulaa ja kääsin sen aitojen avoinaista kohtaa sekä maneesin ovea kohti. Mä tähyilin katsomoon, ja mä näin Jassun. Se hymyili mulle, ja mä hymyilin sille takaisin.

Mä olin tehnyt sen. Me oltiin tehty se Dimonan kanssa. Mä annoin radalla kaikkeni, mitä musta vain irti oli otettavissa. Maneesista ulos päästyäni mä kävelin Dimonan kanssa verkkamaneesin oven lähettyville ja laskeuduin äkkiä Dimonan selästä, koska mua yskitti ja lisäksi edelleen huimasi ihan kauheasti. Bea otti Dimonan ohjat, ja mä otin ponin satulasta tukea pystyssä pysyäkseni. Sivusilmällä mä näin Astlyrin, joka istui Tegurin satulassa.

Se nauroi mulle.

_________________________
Merkintä 11, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020

Me ei sijoituttu Dimonan kanssa, eikä se yllättänyt mua yhtään. Mä kuitenkin olin startannut luokassa pikkuruisella, alkeisratsastajien suosiossa olevalla tuntiponilla kaikkien muiden hienojen ponien ja hevosten seassa ja me oltiin treenattu aivan liian vähän. Eikä mun heikko fyysinen kunto ollut ainakaan auttanut asiassa. Luokan loppuessa me oltiin Dimonan kanssa tulosluettelon puolessa välissä 63.940 prosentillamme. Se oli ihan okei tulos lähtökohdat huomioiden. Mä en ollut ylpeä siitä, mutta se oli silti ihan okei. Olisi meillä paskemminkin voinut mennä.

Ellasta mä sen sijaan olin ylpeä. Mun paras ystävä meni ja voitti ensimmäisen luokkansa huikean hyvillä prosenteilla ja toisessakin luokassa ratsasti neljännelle sijalle, lähes yhtä hyvin tuloksin. Elämä oli ainakin mun mielestä kohdellut Ellaa vähän turhankin kovasti tänä syksynä ja koko kuluneena vuotena, mutta se oli ottanut kaikesta paskasta niska-perseotteella kiinni ja heittänyt ovesta pihalle. Tänään Ella oli päässyt näyttämään ainakin lähes koko maailmalle, mihin se ja Figaro pystyivät. Ja ainakin mulla oli sellainen fiilis, että se kaksikko oli vasta pääsemässä kunnolla alkuun.

Mä puristin Eliaksen kisapaikan kanttiinista hakemaa, pahvista kahvikuppia kädessäni ja huusin vähäisenkin jäljellä olevan ääneni aivan käheäksi, kun Ella ja Figaro laukkasivat sinivalkoinen rusetti ponin suitsiin kiinnitettynä ympäri suurta maneesia. Mä yritin ottaa niistä videoita palkintojenjaossa ja kunniakierroksella, mutta mun kädet ja koko kroppa tärisivät kylmyyden takia siihen malliin, että lopulta mä tuskastuneena työnsin puhelimeni vieressäni istuvan Eliaksen käteen ja pyysin sitä hoitamaan sen puolen mun antaessa vähän neuvoja sille. Se teki työtä käskettyä, ja pian mun kameran rulla oli täynnä videoita Ellasta ja sen rautiaasta ponista. Palkintojenjaon jälkeen mä otin vielä kuvia Ellasta ja Figarosta ruusukkeidensa kanssa, ja sain Eliaksen suostuteltua ottamaan muutaman kuvan myös musta ja Ellasta antamassa Figarolle suukkoa sen turvan molemmin puolin. Mä maistoin huulissani Figaron turvalle sipaistun baby oilin, kun mä postasin jätkän ottaman kuvan mun instagram-storyyn tekstillä "so proud of @ellajohansen and Figaro ".


Kisapäivä eteni yhtä aikaa nopeasti ja aivan tuskaisen hitaasti. Mun olo vaan huononi koko ajan, enkä mä ihan pysynyt kärryillä mitä milloinkin tapahtui. Onneksi Ella pysyi, ja se myös pysyi mun tukena ja turvana koko kisapäivän ajan. Se jätti jopa Hannenkin vähemmälle huomiolle, vaikka se oli sentään matkustanut Suomesta Norjaan asti kisoja katsomaan. Se huolehti, että mulla oli koko ajan joku Figaron monista vilteistä käärittynä mun ympärille, että mua ei palelisi ihan niin paljon. Vaikka paleli mua silti. Mä en tiennyt, paljonko mulla oli kuumetta, enkä mä olisi edes halunnut tietää. Mä tiesin vain sen, että sitä oli liikaa ja että mun olisi pitänyt oikeasti olla siellä terveyskeskuksen vuodeosastolla Bjerkvikin sijaan.

Mä en kuitenkaan malttanut lähteä pois paikalta ennen viimeisenkin palkintojenjaon loppua, ja silloin mun viimeisetkin hyvinvoinnin ja fyysisen terveyden rippeet olivat jo aikaa sitten rapisseet maneesin katsomoon. Mua huimasi ja pyörrytti, kun Elias ehdotti mulle kotiinlähtöä muidenkin meidän tallilaisten tehdessä samaan aikaan lähtöä. Mä vaan nyökkäsin sille pienesti, ja lainkaan vastaan panematta mä luovutin Figaron viltin Ellalle. Se rutisti mua hyvästiksi, mä sanoin sille ja muulle talliporukalle heipat ja hitaasti kävelin kisapaikan tallin ovista ulos, kohti parkkipaikkaa ja Eliaksen autoa. Elias otti mut kainaloonsa ja mä pysyin siinä koko matkan tallista autolle. Mä en puhunut sanaakaan, mä vaan keskityin pysymään pystyssä ja ylipäätään tajuissani. Pariin otteeseen mä meinasin vähän horjahtaa, mutta mä en kaatunut jätkän pitäessä musta tiukasti kiinni ja estäessä sen. Mä olin niin kiitollinen siitä, että se oli just silloin just siinä. Ja mä niin toivoin, että se tiesi sen, vaikka mä en sanonutkaan mitään.

Autolle päästyämme mä istahdin lopen uupuneena vänkärin paikalle, ja Elias kiersi toiselle puolelle kuskin paikalle.

"Mä tiedän, että sun paikka ois oikeesti takaisin terveyskeskuksessa, mutta sä et todellakaan oo siinä kunnossa, että mä uskallan lähteä sun kanssa ajamaan sinne, joten joudutaan nyt tyytymään varasuunnitelmaan", se totesi samalla, kun peruutti autonsa pois parkista ja lähti sitten ajamaan.

Mä en jaksanut alkaa valittamaan tai vänkäämään vastaan, joten mä vaan nyökkäsin jälleen. Mä en jaksanut edes ihmetellä tai miettiä sitä, mihin jätkä oikein oli meitä ajamassa, ja koko lyhyen matkan ajan keskityin vain pitämään silmäni auki ja itseni tässä maailmassa.


Elias oli varannut meille huoneen jostain kisapaikan lähellä olevasta hotellista. Hotellin vastaanottovirkailija antoi Eliakselle jonkun lapun täytettäväksi, ja jätkä rustasi siihen kaikki tarvittavat tiedot. Se kysyi multa vaan mun henkilöllisyystunnuksen, ja kirjoitti senkin ylös mun luetellessa sen niin nopeasti, kuin sen hetkinen aivotoimintani sen vain salli. Eli hitaasti. Muuta se ei onneksi kysellyt, ja se hoiti myös virkailijan kanssa puhumisen mun seisoessani hiljaa täristen paikallani. Virkailija selosti ummet ja lammet hotellin palveluista, ja sitten lopulta ojensi huoneen avainkortit Eliakselle. Se otti ne kiitoksen kera vastaan ja mä yritin pienesti hymyillä ennen, kuin Elias otti mua kädestä kiinni ja lähti johdattamaan oikeaa huonetta kohti. Mä en ollut ihan kartalla, eikä mulla ollut mitään tietoa, missä se huone edes sijaitsi, mutta Elias onneksi tiesi ja oikea huone löytyi pian.

Elias avasi huoneen oven, enkä mä jaksanut edes katsella ympärilleni. Mä vaan seurasin Eliasta ja sen musta kiinni pitelevää kättä ikkunan puoleiselle sängylle, ja mä istahdin sen reunalle. Elias riisui mun yltä mun vaaleanpunaisen toppatakin, se otti multa kengät jalasta, asteli vähän kauemmas ja käänsi sitten mulle selkänsä. Mä vaan istuin mitään tajuamatta paikallani, kunnes jokin lamppu syttyi mun päässä ja mä aloin hitaasti riisumaan kisavaatteet yltäni. Paidan kanssa oli vähän vaikeuksia, ja mä meinasin pyytää Eliasta apuun, mutta mä pidin suuni kiinni ja sain senkin vedettyä pääni läpi ja pois päältä. Mä tärisin ja palelin, kun mä kaivoin jostain kangaskassini pohjalta hupparini ja puin sen ylleni.

"Sä voit nyt kääntyä", kuiskasin hiljaa Eliakselle, kun olin saanut vaatteet vaihdettua ja pujahdettua puhtaanvalkean ja paksun peiton alle.

Se kääntyi hitaasti ympäri, ja kun mä yritin asettua parempaan asentoon, se sanaakaan sanomatta marssi oman sänkynsä luokse ja nappasi sieltä tyynyt syliinsä. Se pyysi mua nousemaan istumaan, ja asetteli tyynyt mun selän taakse niin, että kun mä sitten nojasin taaksepäin, mun yläkroppa jäi vähän koholle eikä ollut ihan vaakatasossa. Se helpotti vähän mun vaikeaa hengittämistä, ja mä kuiskasin sille niin hiljaisen kiitoksen, että mä en ollut ihan varma, että kuuliko se edes mua.

Elias katseli mua tutkiskelevan oloisesti, ennen kuin avasi suunsa jälleen.

"Onko sulla vielä kylmä?"

"Vähän", mä sanoin tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä, koska sen enempää mä en ääntä enää kurkustani irti saanut.

"Okei, saat tästä vielä toisen peiton", se totesi ja ennen, kuin mä ehdin estelemään, se oli jo napannut peitonkin omalta sängyltään ja levittänyt sen mun ylle.

Mun kehon läpi meni pienet kylmät väreet, kun se varmoin ottein tiivisti peiton mun ympärille. Siitä mä en ollut ihan varma, että oliko syynä kuumeesta johtuvat vilunväristykset vai jätkän kosketus, mutta joka tapauksessa mulla tuli siitä turvallinen ja rauhallinen olo.

"Hei ei sun tarvi omastas luopua, ethän sä tarkene nukkua", mä yritin vielä vinkaista vilkaistessani vierestä sänkyä, missä ei ollut enää ollenkaan petivaatteita jäljellä, mutta Elias vain pudisti hiljaa päätään mun kääntäessäni katseeni sen sinisiin silmiin.

"Kyllä mä pärjään. Susta mä oon tässä enemmän huolissani. Yritä ny nukkua edes vähän niin päästään huomenna jatkamaan takaisin", se totesi pienesti hymyillen, enkä mä enää jaksanut alkaa väittämään vastaan.

Mä hain vielä paremman asennon sängyllä ennen, kuin suljin silmäni. Mä kuulin, kun Elias käveli muutaman askeleen kauemmas mun sängystä ja istahti huoneen nurkassa olevaan nojatuoliin. Sen jälkeen mä nukahdin niin nopeasti, että mä en enää kerennyt pohtimaan, miten hyvin tai huonosti Elias tulisi yönsä nukkumaan. Mä muistan ajatelleeni vain, että mä olin aivan helvetin kiitollinen sen jätkän olemassaolosta.


Kun mä heräsin aamulla, mun olo oli vielä entistäkin huonompi, jos se vain mitenkään oli enää mahdollista. Mun hengittäminen oli entistäkin vaikeampaa, ja mä palelin ja tärisin kuin horkassa.

"Elias?" mä kuiskasin hiljaa, silmät yhä kiinni.

Koska se ei vastannut, mä avasin silmäni hitaasti ja näin jätkän nukkuvan siinä samassa nojatuolissa, mihin mä olin sen kuullut illalla asettuvan. Mä nostin peitot päältäni, varovasti nousin istumaan ja nousin sitten seisomaan. Mä yritin parhaani mukaan olla kaatumatta, kun mä astelin sen muutaman askeleen Eliasta ja nojatuolia kohti, ja mä laskin sitten käteni jätkän olkapäälle.

"Elias?" mä kuiskasin uudestaan, ja nyt se heräsi säpsähtäen.

Mä nostin käteni sen olkapäältä ja astuin muutaman askeleen takaperin päästäkseni istumaan mun sängyn reunalle, koska pystyssä pysyminen oli huimaamisen takia varsin haastavaa.

"Huomenta Emi", Elias haukotteli ja vei käden suunsa eteen, "Nukuitko sä hyvin?"

"Ihan", mä sanoin hiljaa ja katselin, kun jätkä yritti puolisokeana etsiä silmälasejaan, "Ne on siinä tv-tason päällä."

"Kiitos", se sanoi ja varovasti hapuillen sai lasinsa löydettyä ja laitettua sitten kasvoilleen.

Mä nousin sängyltäni ja varovasti kävelin käymään vessassa. Elias katsoi mun menoa ja se näytti ihan siltä, että se haluaisi sanoa jotain, mutta pysyi kuitenkin vaiti. Vessakäynnin ja naaman vedellä huuhtelun jälkeen mä tajusin, että mulla ei ollut hammasharjaa eikä -tahnaa mukana, mutta onnekseni mä löysin vessan kaapista hotellin tarjoaman harjan ja tahnan. Mun käsissä ei ollut yhtään voimaa, kun mä tartuin hammastahnatuubiin ja puristin sitä vähän harjaksiin. Mä istahdin suljetun vessanpytyn kannen päälle aloin hitaasti harjaamaan mun hampaita. Ilmeisesti mulla meni vähän liian kauan aikaa, koska jossain vaiheessa oveen koputettiin.

"Emi? Sä oot ollut siellä aika kauan aikaa, ootko sä kunnossa?" Elias kyseli huolestuneena, ja mä nyökkäsin.

"Emi?" se kysyi uudestaan, ja silloin mä tajusin, että eihän se ollut nähnyt mun nyökkäämistä.

"Joo", mä sanoin hiljaa, ja käänsin oven lukon auki.

Elias avasi oven niin nopeasti, että mä ihan hätkähdin nähdessäni sen.

"Ootko sä kunnossa?" se kysyi vielä uudestaan, ja mä kiirehdin sylkemään lämmennen hammastahnavaahdon pois suustani voidakseni vastata sille.

"Mulla on aika huono olo", mä myönsin sille saatuani huuhdeltua pahan hammastahnan maun suustani pois.

"Mikset sä heti sanonut?" se mutisi ja laski käteni mun otsalleni, "Sun otsa on aivan tulikuuma."

"En mä tiedä", mä inhahdin, "En mä tajunnut."

Mä nostin katseeni lattiasta jätkän kasvoihin, enkä mä ollut koskaan nähnyt sitä niin huolestuneen näköisenä. Enkä mä voinut sille mitään, että mä aloin yhtäkkiä vaan itkemään aivan hysteerisesti. Kyyneleet vaan valuivat mun poskille, ja mua alkoi samalla yskittämään niin, että mun hengitys salpaantui ja se sai mut itkemään entistä hysteerisemmin.

"Hei, ei tässä oo mitään hätää", Elias kiirehti vakuuttamaan mulle ja laski kätensä mun olkapäille, "Ei yhtään mitään hätää. En mä oo sulle vihainen, mä vaan oon susta tosi huolissaan."

"Mutta kun…", mä yritin vikistä, mutta se hyssytti mut hiljaiseksi. Se käski mun keskittyä vaan hengittämään, ja mä yritin parhaani mukaan saada happea vedettyä keuhkoihini. Se otti toiseen käteensä vähän vessapaperia ja pyyhki sillä kyyneleet mun poskilta samalla kun mä yritin saada hengitykseni tasaantumaan ja nikottelun loppumaan.


Mun ajantaju katosi aivan täysin enkä mä osaa sanoa, miten kauan me oltiin siellä vessassa, mutta mä tiedän vaan sen, että Elias sai mut jotenkin rauhoittumaan ja tuntemaan mun olon taas turvalliseksi. Siinä jätkässä oli jotain sellaista, mitä mä en ollut muissa jätkissä koskaan nähnyt tai huomannut. Mä halasin sitä pitkään, ja kun mä päästin siitä irti, musta tuntui, että mun sydämen pieni pala ois vähän liikahtanut paikallaan.

"Eiköhän lähdetä, mä pakkasin jo sunkin tavarat", Elias ehdotti, ja mä nyökkäsin varovasti hymyillen.

Se haki mulle mun takin ja kengät, ja auttoi mua pukemaan ne. Mun jalat olivat kuin makaronia, kun mä yritin lähteä kävelemään. Mun jalat ei vaan totelleet mua ja mä meinasin alkaa uudestaan itkemään, mutta Elias pelasti tilanteen jälleen kerran.

"Anna mä kannan sut autolle", se sanoi ja nosti mut syliinsä ennen, kuin ehdin sanoa mitään tai väittää vastaan.

"Et sä jaksa", mä mutisin hiljaa, kun se kumartui ja nakkasi mun kangaskassin olkapäälleen roikkumaan.

"Sä pikku kirppu et paina paskan vertaa", se hymyili vähän ja varmisti vielä, että sillä oli kaikki omat tavarat ja huoneen avainkortit mukana ennen kuin asteli huoneesta pihalle ja painoi oven perässään kiinni, "Sä oot kevyt ku höyhen."

Mä en vastannut mitään. Mä olin hiljaa sen sylissä, kun se varmoin askelin kantoi mut suoraan autolle ja laski vänkärin paikalle istumaan. Mun kangaskassin se laittoi mun jalkoihin.

"Mä käyn luovuttamassa huoneen, pärjäätkö sä sen aikaa?" se kysyi ja mä nyökkäsin. Se sulki auton oven ja mä katselin, kun se käveli takaisin sisään.

Eliaksella kesti aika kauan aikaa, mutta sitten mä näin sen tulevan takaisin.

"Henkilökunta antoi tämän matkaan ja toivotti pikaista paranemista", se sanoi avattuaan taas mun oven.

Se piteli käsissään ruudullista villavilttiä, ja mä en voinut muuta kuin hymyillä kun Elias kääri sen mun ympärille ja sen jälkeen laittoi mun turvavyön kiinni. Se nosti maasta vielä jonkin pussin, minkä se oli siihen laskenut hetkeksi. Se laski sen mun syliin, ja mä huomasin sen tuoksuvan herkulliselta.

"Ne pakkasi aamupalan mukaan, koska me ei jääty syömään sinne", Elias totesi ja kiersi sitten omalle paikalleen istumaan, "Toivottavasti maistuu."

Elias starttasi auton, peruutti sen parkista ja parkkipaikalta pois ajettuaan käänsi sen Svolværia kohti. Mä annoin sille leivän syötäväksi, ja se huolehti, että mä aloin myös syömään. Ei mulle paljoa maistunut, mutta näykin mä vähän leivän reunaa ja join myös vähän. Se vaati mua juomaan enemmän, ja ihan vaan sen takia mä pakotin itseni juomaan loputkin siitä pahasta appelsiinituoremehupullosta, minkä mä olin eväiden seasta löytänyt.


Matka eteni tasaisen varmasti ja mä vissiin nukahdinkin jossain vaiheessa. Mulla ei ollut mitään tietoa, miten kauan aikaa mä olin nukkunut, mutta mun herätessä mä huomasin, että Elias oli laskenut mun penkin selkänojaa vähän alemmas.

"Missä me ollaan?" mä kuiskasin, "Kauanko mä oon nukkunut?"

"Melkein koko matkan. Ihan kohta ollaan perillä", Elias vastasi ja mä olin aistivani helpotusta sen äänessä.

Mä katselin vähän ympärilleni, ja tajusinkin pian tunnistavani paikan. Me oltiin melkein jo Nybyssä, ja siitä olisi enää tosi lyhyt matka terveyskeskukselle. Mä en tiennyt, olinko mä enemmän iloinen vai surullinen. Ehkä mä olin enemmän iloinen, koska ei mun olo yhtään ainakaan ollut parantunut sinä aikana, kun mä olin nukkunut. Mä hengitin raskaasti, kun Elias kaartoi viimein Våganin terveyskeskuksen pihaan. Se ei parkkeeraanut autoaan ruutuun, vaan pysäytti sen heti ovien eteen ja marssi sisälle ennen, kuin mä ehdin sanoa tai tehdä mitään. Kohta se tuli takaisin mukanaan pyörätuoli, ja se nosti mut siihen istumaan ehtimättä edelleenkään sanomaan tai tekemään mitään. Se nosti mun kangaskassin mun syliin, tarttui pyörätuolin kahvoista ja lähti työntämään mua liukuovia kohti.

Mut otettiin takaisin sinne osastolle, mistä mä olin karannutkin. Mun huonetoveri tervehti mua iloisesti mut nähdessään, mutta mä en jaksanut sanoa edes moi. Mä olin vaan hiljaa, kun Elias nosti mut pyörätuolista sairaalasängylle ja se yksi tummatukkainen hoitaja auttoi mua vaihtamaan vaatteet verhon takana. Mun sängyn ympärille tuli hääräämään muitakin hoitajia, ja mulle iskettiin taas käteen se kanyyli ja naamalle happiviikset. Elias istui sen koko ajan mun vieressä, ja jäi siihen vielä sittenkin, kun hoitajat poistuivat huoneesta keskustellen kiivaasti mun tilanteesta. Mulla ilmeisesti epäiltiin influenssan aiheuttamaa keuhkokuumetta.

Mua väsytti ihan kauheasti, mutta mä yritin pysyä hereillä. Lopulta Elias käski mun alkaa nukkumaan, ja mä suljin mun silmät kiitollisena. Kiitollisena siitä, että mä olin päässyt ehjänä ja hengissä takaisin osastolle. Että mä olin nyt hyvässä hoidossa, ja mä joskus toivottavasti paranisin. Ja kiitollisena siitä, että Elias oli ollut huolehtimassa musta. Mä en olisi selvinnyt ilman sitä.

"Kiitos Elias", mä kuiskasin vielä hiljaa ennen, kuin annoin unen ottaa vallan, "Sä oot tosiystävä."

Se ei sanonut mitään. Mä vaan tunsin, että se puristi mua kädestä ja silitti vähän mun hiuksia.

_________________________
Merkintä 12, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020

Kun mä heräsin monta tuntia myöhemmin, Elias ei ollut enää mun vieressä istumassa. Mun käsi tuntui tyhjältä, ihan kuin siitä olisi puuttunut jotain. Sitten mä muistin, että Elias oli pitänyt mua kädestä ja silitellyt mun hiuksia, kun mä olin alkanut nukkumaan. Mä en tiennyt, koska se oli lähtenyt pois, mutta mun huonekaveri, se mukava mies, tiesi kertoa, että se oli pysynyt mun vierellä ihan osastoon vierailuajan loppuun asti. Se lämmitti mun sydäntä, ja mun olisin halunnut laittaa jätkälle viestiä, mutta mä en vaan jaksanut. Mä en jaksanut edes ottaa mun puhelinta käteen laittaakseni Ellalle viestiä, että mä olin hengissä ja kunnossa ja takaisin osastolla. Enkä mä jaksanut päivittää edes mun instagram-storya, että mä olin päätynyt terveyskeskuksen vuodeosastolle jo kolmatta kertaa viikon sisään. Tällä kertaa tosin omasta vapaasta tahdostani. Tai ainakin melkein. Ei Elias mua kotiin olisi vienyt, ihan sama mitä mä sille olisin yrittänyt sanoa. Myös porukat ja tottakai myös Ella olisivat mut kuitenkin osastolle raahanneet takaisin, jos mä en olisi alkanut yhteistyöhön.

Mua väsytti, vaikka mä olin ihan vasta herännyt. Mä halusin vaan nukkua. Nukkua ja samalla unohtaa koko influenssan ja aivotärähdyksen ja ehkä mahdollisen keuhkokuumeen. Mä olin niin väsynyt niiden kaikkien yhdistelmään, ja kun siihen päälle lisättiin Astlyr ja koko russebussidraama, niin mä olin aivan valmis. Valmis unohtamaan koko kuluneen vuoden ja siirtymään jo seuraavaan. Mä halusin jo kääntää uuden sivun ja aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta tätä vuotta oli jäljellä vielä aivan liian pitkästi. Mä en halunnut edes ajatella, mitä kaikkea tänä vuonna ehtisi vielä tapahtua.

Päivälliseksi tarjoiltiin jotain epämääräistä keittoa, ja mä yritin syödä siitä niin paljon, kuin vain sain alas menemään. Se oli aika mautonta ja pahaa, mutta mä söin siitä silti yli puolet ennen kuin se alkoi tökkimään niin pahasti, että mä en saanut nielaistua edes lusikallista enempää. Mä laskin lusikan tarjottimelle ja otin käteeni leivänpalan, mitä aloin hitaasti näykkimään. Se oli kuivaa ja kovaa, mutta mä söin sen silti, koska mun ruokailua ja nesteiden saantia seurattiin hyvin tarkasti mun yöpöydällä olevan lapun avulla.

”Mulla on tässä päivän lehti, jos sä haluat lukea”, mun huonekaveri sanoi ja ojensi sitä mua kohti samaan aikaan, kun mä suljin jälkiruoka-astian kannen ihan hyvän makuisen kiisselin syötyäni.

”Kiitos”, mä sanoin hiljaa, yrittäen saada ääneni kuuluviin ja kurottauduin vähän eteenpäin lehteen yltääkseni, ”Mä luen tän vähän myöhemmin.”

Mä en vilkaissutkaan sitä, vaan mä laitoin sen yöpöydälle odottamaan sitä hetkeä, että mä jaksaisin siihen keskittyä kunnolla. Mä työnsin ruokatarjottimeni vähän kauemmas musta ja nostin jalkani lattialta takaisin sänkyyn ja lämpimän peiton alle. Mä hautauduin mun peittoon, ja mä pyysin hoitajaa tuomaan mulle toisenkin, koska mua paleli taas niin paljon suoraan suoneen tiputettavista antibiooteista ja särkylääkkeistä huolimatta. Ne oli vasta laitettu tippumaan, eikä ne vielä olleet kerenneet alkaa vaikuttamaan kunnolla. Hoitaja mittasi multa kuumeen samalla, kun se toi jostain varaston uumenista kaivamansa peiton mulle ja kääri sen tiiviisti mun ympärille. Sitä oli 39.5 astetta. Eipä ihmekään, että mä en jaksanut tehdä mitään muuta, kuin vaan nukkua.


Mä olin päivällisen jälkeen taas nukahtanut, ja mä heräsin pari tuntia myöhemmin. Mulla oli vähän parempi olo, mutta hyväksi mä en sitä missään tapauksessa voinut sanoa. Harry Potterin V.I.P.-tutkinnon arvosanojen asteikolla se oli ehkä jotain peikon ja hirveän väliltä. Mä en kuitenkaan halunnut nukkua enää, jotta mä en valvoisi sitten koko yötä nukuttuani jo lähes koko päivän. Mä pakotin itseni avaamaan silmät ja palaamaan unimaailmasta takaisin karuun todellisuuteen, missä mua vaan piinattiin kaikella mahdollisella paskalla. Musta tuntui, että mä tein vain hidasta kuolemaa, että mä olisin elänyt jotain painajaista.

Mä ojensin käteni yöpöydälle, ja mä hapuilin käteeni sen sanomalehden, minkä mä olin saanut aiemmin. Mä suoristin sen muutamalta taitokselta, ja mun silmiin osui etusivun synkkä, mustalle pohjalle painettu otsikko sunnuntaina tapahtuneesta ulosajosta. Sen alapuolella oli kuva ulosajaneesta autosta. Se näytti tutulta, mutta mä en ihan heti saanut päähäni, että miksi hitossa. Mä käänsin sivua, ja etusivun uutinen lävähti mun silmien eteen koko kauheudessaan.

”Bjerkvikistä Svolværiin matkalla ollut musta Mercedes Benz-henkilöauto törmäsi Austvågøyalla kaiteeseen ajauduttuaan tieltä ulos.”

Sillon mä tiesin, miksi se auto oli niin tutun näköinen. Se oli Astlyrin mersu. Se, minkä sen iskä oli sille ostanut heti sen saatua ajokortin.

”Poliisin mukaan kuljettaja oli ajanut huomattavaa ylinopeutta ennen törmäämistä. Kyydissä oli kuljettajan lisäksi yksi täysi-ikäinen matkustaja.”

Etusivua koristaneella otsikolla ja kuvalla ei voitu tarkoittaa ketään muuta, kuin Astlyriä ja Maddea. Ja ratissa oli takuulla ollut Astlyr, koska se ei antanut kenenkään muun ajaa mersullaan. Mersulla, millä ei kuvan perusteella ajettaisi enää metriäkään sen tuhouduttua aivan täydellisesti.

Mä katselin kuvaa tiestä, jolla onnettomuus oli sattunut. Se oli mutkainen ja kapea, juuri sellainen tie, mitä mä en itse tykännyt ajaa niiden arvaamattomuuden vuoksi. Koskaan ei voinut tietää, mitä seuraavan mutkan takaa paljastuisi. Mä kiitin onneani siitä, että mä en ollut viikonloppuna ollut kuskin roolissa. Mä olin niin huonossa kunnossa, että olisin varmaan pian itsekin joutunut paikallislehden kohuttavaksi.

Mä laskin lehden syliini ja kaivoin puhelimeni esiin jostain kangaskassin pohjalta, sieltä, minne Elias oli sen hotellilta lähtiessämme pakannut. Mä avasin sen tärisevin käsin ja etsin whatsapista mun ja Ellan viestiketjun. Ella ei ollut paikalla, mutta mä silti laitoin sille viestiä ja toivoin, että se huomaisi ne.

Emilie [19:03]:
Ella???
Joko kuulit astlyrista???

Ella-Amalie [19:04]:
Ei oikein voi olla kuulematta

Niin, olihan Ella ollut tänään koulussakin. Siellä Astlyristä ja sen mersusta oli takuulla kohuttu koko päivä.

Emilie [19:04]:
Ihan kamalaa ja surullista
Vaikka se olikin Astlyr

Ella luki mun viestit heti, mutta sillä meni useampi minuutti vastata. Mä luulin, että se aikoi kirjoittaa tyyliin jonkin romaanin, joten mä olin vähän hämmentynyt lukiessani sen vastauksen.

Ella-Amalie [19:07]:
Niin
Mun mielestä vaan tosi idioottimaista
Sillä oli madde kyydissäkin??

Niin, olihan se vähän idioottimaistakin ajaa aivan liian kovaa kapeaa ja mutkaista tietä pitkin. Mä en itse ikinä tekisi niin, koska mä olin suhteellisen kiltti kuski. Mutta oli sanomattakin selvää, että Astlyr ei ollut, ja se oli koitunut sen kohtaloksi. Oli idioottimaista ajaa ylinopeutta sillä tiellä, mutta samalla mua silti vähän säälitti Astlyr. Vaikka mä miten vihasin sitä myrkkykäärmettä, mulla silti kävi sitä sääliksi. Mä toivoin, että se olisi kunnossa.

Emilie [19:07]:
No vähän
Mutta eikö sua muka yhtään säälitä?
Eihän se tahallaan

Ella-Amalie [19:08]:
Ei yhtään

Ei yhtään.

Mä en vaan voinut ymmärtää Ellaa. Vaikka mä miten yritin ymmärtää ja olla hyvä paras ystävä, niin mä en voinut ymmärtää. Mä en vaan ymmärtänyt.

Emilie [19:09]:
Täh
Mikä sua nyt taas vaivaa
Oot ollut ihan outo viime aikoina
Mistä te edes riitelette sen kanssa??

Ella luki mun viestit, mutta se ei vastannut. Se hävisi paikalta, ja mä kirosin hiljaa mielessäni. Mä ymmärsin sitä vielä vähän huonommin. Mä en ymmärtänyt, minkä takia se ei voinut puhua mulle. Se oli viime aikoina ollut vähän omituinen ja omaan kuoreensa vetäytyvä, ja mä olin antanut sen olla sellainen. Mä olin yrittänyt ymmärtää sen epänormaalia käytöstä ja olla sen tukena, saamatta vastakaikua. Se ei ollut puhunut mulle sanaakaan, vaan se piti kaiken aivan omana tietonaan. Se harmitti mua aivan älyttömästi.

Hetken miettimisen jälkeen laitoin sille vielä viestiä.

Emilie [19:11]:
Oisko sulla huomenna aikaa tulla käymään?
Pitäis varmaan puhua

Mä odottelin hetken, jos se vastaisi jotain, tai edes lukisi mun viestit, mutta ei. Vain syvä hiljaisuus. Mä huokaisin turhautuneena ja laskin mun puhelimen yöpöydälle.

Mä nostin sanomalehden mun sylistä, avasin jälleen sen saman uutisen ja luin sen yhtä uudestaan ja uudestaan läpi. Mä yritin mielessäni lukea sen eri äänenpainoilla ja murteilla. Mä luin sen niin, kuin television uutistenlukijat kertoivat uutisia. Mä luin sen Ellan äänellä ja puhetavalla, yrittäen ymmärtää sitä. Mä luin sen vielä yhä vain uudelleen ja uudelleen. Mä yritin löytää uutisesta sen jonkin asian, mikä sai Ellan suhtautumaan siihen niin eri tavalla kuin mä siihen suhtauduin.



Mä nukuin levottomasti. Mä en ollut saanut Ellalta mitään vastausta koko iltana ja se jäi painamaan mun mieltä. Mä näin painajaista siitä onnettomuudesta, minkä tuloksena Astlyr oli ilmeisesti sairaalassa ja sen mersu romuttuneena.

Painajaisessa Astlyr oli kuskin paikalla, Maddea ei ollut. Mä istuin Astlyrin vieressä, vänkärin paikalla ja katselin kauhun vallassa tuulilasin läpi liian nopeasti vaihtuvia maisemia. Mä yritin kiljua Astlyriä hidastamaan vauhtia, mutta se vain vilkaisi mua vahingoniloisesti ja painoi kaasua kiihdyttäen vauhtia entisestään.

Tie kävi entistäkin kapeammaksi ja mutkikkaammaksi, onnettomuuspaikka lähestyi aivan liian kovaa kyytiä. Kaikki meni sumeaksi ja sekavaksi, auto ajautui päin vastaantulevan kaistan puoleista kaidetta ja lopulta iskeytyi siihen kovan pamahduksen saattelemana. Hetken aikaa kuului vain särkyvän lasin helinää ja muuta epämääräistä meteliä, sitten kaikki pimeni ja hiljeni.

Mä havahduin siihen, että mä olin pudonnut mun sängystä ja että mä olin aivan solmulla happiviiksieni ja kanyylini kanssa. Hemmetin letkut. Mä painoin hoitajan kutsunappia saadakseni apua ja päästäkseni pinteestä, ja mä muistelin sitä vähän liiankin aidon oloista unta.

Silloin mä viimein ymmärsin.

Mä ymmärsin, mitä Ella oli tarkoittanut. Mä myös ymmärsin aivan täydellisesti, miksi siltä ei herunut yhtään sympatiaa Astlyrille. Ei herunut enää multakaan, ja mun teki mieli mennä whatsappiin ja laittaa Ellalle viestiä peruuttaen mun sanat, mutta mä en voinut. Mä vaan lojuin lattialla hoitajia odottaen.

Kun mä lopulta pääsin takaisin sänkyyni ja kaikki letkut oli saatu takaisin paikalleen, mä pyysin hoitajia nostamaan mun sängyn laidat ylös. Mä en halunnut enää toista kertaa samana yönä pudota sängystä. Mua väsytti niin, että en jaksanut enää avata puhelintani. Mä vaan toivoin, että Ella tulisi käymään ja mä voisin selittää sille. Ja että mä voisin puhua sen kanssa muutenkin kunnolla.


Tunnit tuntuivat aivan liian pitkiltä, kun mä odotin vierailuajan koittamista. Kellon ollessa melkein tarpeeksi, mä aloin laskemaan minuutteja siihen, että Ella ehkä tulisi käymään. Siitäkään mä en ollut yhtään varma, koska se ei ollut vieläkään vastannut mulle mitään. Mä jouduin vaan elämään epätietoisuudessa ja odottamaan kärsivällisesti.

Yhtäkkiä huoneen oveen koputettiin.

”Tällä olisi kukkalähetys Emilielle”, vaalea hoitaja huikkasi avatessaan oven.

Se oli ihana, pieni kimppu, missä oli vaaleanpunaisia kukkia. Hoitaja tuli mun luokse ja ojensi kukat mulle, ja mä otin ne hämmentyneenä vastaan. Kuka mulle muka kukkia lähettelisi? Ei Ella ainakaan, eikä mulle muita edes tullut mieleen.

”Tässä on korttikin”, hoitaja hymyili.

Mä käänsin sen ympäri, ja luin sen taakse raapustetun tekstin.

”Toivottavasti sä paranet pian. Anteeksi kaikista ongelmista, mihin sä mahdollisesti jouduit, kun suostuin sun kuskiksi. E”

Elias.

”Kukas se tämä mystinen E on?” hoitaja uteli mun luettua tekstin ääneen, ”Salainen ihailijako?”

”Se on mun… ystävä”, mä hymyilin ja laskin kortin kädestäni, ”Tosi hyvä ystävä.”

Hoitaja lähti hakemaan kimpulle sopivaa maljakkoa, ja mä otin puhelimen käteeni. Mä etsin mun ja Eliaksen instagram-keskustelun ja samalla tajusin, että mulla ei ollut edes sen numeroa.

@princesseemilie: Kiitos kukista!

Mä mietin vielä, että mä olisin laittanut toisenkin viestin perään, mutta mä en ehtinyt. Jätkä alkoi jo kirjoittamaan vastausta, joten mä annoin olla.

@HoelElias: Kiva jos piristi Älä kerro Ellalle että ne on multa jos se ei vielä tiedä. Mä taisin mokata sunnuntaina sen silmissä ihan täysin koska se anto mulle eilen semmosenkin saarnan koulun jälkeen… Mut hei toivottavasti pääset pian kotiin.

Älä kerro Ellalle että ne on multa jos se ei vielä tiedä. Mä taisin mokata sunnuntaina sen silmissä ihan täysin koska se anto mulle eilen semmosenkin saarnan koulun jälkeen…

Ei se vielä tiennyt, mutta kohta se tietäisi, jos se tulisi käymään. Mä en mitenkään voisi piilotella siltä niitä kukkia. Totta kai se kysyisi, että keneltä mä ne olin saanut. Ja mä olin maailman surkein valehtelemaan.

Mä melkein toivoin, että Ella ei tulisi käymään.

Kohta huoneen ovi avautui uudestaan, ja mä odotin näkeväni sen vaalean hoitajan jälleen. Sen mä näinkin, mutta sen perässä huoneeseen tuli vaalea tyttö, kenet mä tunnistin saman tien.

Se oli Ella.

_________________________
Merkintä 13, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020

Siitä oli jo monta päivää, kun Ella oli käynyt. Se oli tuonut mulle keltaiseen muoviin käärityn suklaalevyn, mikä edelleen nökötti yöpöydän päällä, täsmälleen samassa kohtaa, mihin Ella oli sen käsistään laskenut. Se näytti hyvältä, ja mä tiesin, että se oli hyvää, mutta mun ei vaan tehnyt mieli syödä sitä. Ei vielä. Mä söisin sen sitten, kun mä pääsisin osastolta kotiin – eli toivottavasti huomenna.

Yöpöydällä oli sen suklaalevyn lisäksi lasinen maljakko, missä oli pieni, vaaleanpunaisista kukista tehty kimppu. Se sama kukkakimppu, minkä Elias mulle oli lähettänyt. Se oli niin pieni ja söpö, ja kaiken lisäksi mun lempiväriä. Mua vähän hymyilytti joka kerta, kun mä katsoin sitä. Sen takia mä katselin sitä hyvin usein, koska se oli yksi mun ainoista ilonaiheista osastolla ollessani.

Kun Ella oli käynyt, se oli totta kai lähes heti ensitöikseen alkanut kyselemään, keneltä mä olin sen kimpun saanut. Paineen alla mä olin joutunut kertomaan, koska en mä osannut valehdella. Mä olin maailman surkein valehtelija, eikä asiaa ollut helpottanut se, että Ella oli virnistäen porannut jäänsiniset silmänsä suoraan mun sieluun asti. Se oli yrittänyt lukea pienen kortinkin, mikä myös yöpöydällä oli ja nojasi lasiseen maljakkoon. Mä olin vain vaivoin saanut Ellan näpit pidettyä erossa siitä.

Tietysti mä olin joutunut Ellan ristikuulusteluun mun paljastettua sille, että Elias oli lähettänyt mulle sen kukkakimpun. Niinhän parhaiden ystävien piti tehdä. Se oli kysellyt, oliko mulla ja Eliaksella jotain juttua, tai tykkäsinkö mä siitä jätkästä. Totta kai mä olin hämmentyneenä kieltänyt kaiken ja vähäisellä äänelläni kiljunut sen hiljaiseksi tai ainakin vaihtamaan aihetta.

Oikeasti mulla ei ollut mitään tietoa. Mä en oikein tiennyt, mitä mä ajattelin siitä jätkästä, enkä mä tiennyt, mitä mun siitä olisi pitänyt ajatella. Enkä mä myöskään tiennyt, mitä se itse ajatteli minusta. Ja kaiken lisäksi Eliashan oli varattu mies, tai ainakin se oli sen Ebban kanssa seurustellut lähes koko lukioajan. En mä tosin niiden nykytilanteesta tiennyt. Mä en ollut ollut koulussa moneen viikkoon, joten mä olin vähän pihalla, mitä siellä oli tapahtunut tai ollut tapahtumatta. Joka tapauksessa oli aivan liikaa asioita mitä mä en tiennyt, enkä mä en ollut asiaa jaksanut alkaa sen enemmän miettimään ja pohtimaan. Mun pää oli jo muutenkin ihan tarpeeksi sekaisin kaikesta. Vaikka kyllähän Eliaksen ajatteleminen aina vähän hymyilytti syystä tai toisesta.

Mä tiesin vain sen, että mä en ollut nähnyt Eliasta sen jälkeen, kun mä osastolle olin palannut. En ollut edes kuullut siitä mitään sitten sen tiistain, kun mä olin laittanut sille kiitosviestin ja se vastannut siihen. Mä en ollut ehtinyt vastaamaan siihen viestiin Ellan tullessa käymään, ja sitten se oli vähän niin kuin vain jäänyt. En tiennyt, mitä sellaiseen viestiin olisi pitänyt vastata. Kertoa, että ”hei Ella muuten tietää, että ne kukat on sulta” vai mitä ihmettä?



Oltiin me totta kai Ellan kanssa puhuttu muustakin, sen verran mitä mä olin jaksanut ja mun kurkusta oli ääntä lähtenyt. Sitä ei paljoa lähtenyt vieläkään, vaikka mun olo alkoi muuten olla jo vähän parempi. Mua pelotti ja paljon, että keuhkokuume ja influenssa jättäisivät muhun pysyvän jäljen, että mun yskimisestä kärsineet äänihuulet eivät palautuisi koskaan ennalleen. Että mun ääni jäisi ikuisiksi ajoiksi hyvin hiljaiseksi, hennoksi ja käheäksi. Miten mä sitten voisin puolustaa itseäni ja rakkaitani maailman pahuuksilta? Miten mä voisin tehdä asiakaspalvelutyötä mun rakastamassa paikassa? Pitäisikö mun irtisanoutua työstäni vai saisinko mä Heddalta potkut ihan muuten vain, koska olinhan ollut saikulla jo pienen ikuisuuden? Ja koska olihan se Eliaksen mummokin. Kyllä kai jo sekin oikeutti potkut antamaan?

Muuten mun olo oli tasaisen varmasti, pienin askelin lähtenyt kohenemaan, kiitos edelleen suoraan suoneen tiputettavien antibioottien ja särkylääkkeiden. Se sen verran parempi, että mä olisin halunnut jo tehdä jotain muutakin kuin lojua osastolla tekemättä mitään järkevää samaan aikaan, kun elämä osaston ulkopuolella jatkui normaalia kulkuaan. Mä olin vaan jumissa osastolla, tuijottelin samoja tylsiä seiniä jo liian monetta päivää putkeen ja kävelin hitain askelin osaston ahdistavaa käytävää edes takaisin turhautuneena siihen, että mä en saanut enkä voinut tehdä mitään. Koulutehtävät oli yksi ainoista asioista, mitä mä sain tehdä, mutta mitä en halunnut. Tein mä niitä silti vähän. Ehkä tsemppaisin sitten, kun pääsisin kotiin. Ehkä.


Kello oli reilu yksitoista illalla, mun huonekaveri nukkui jo enkä mä saanut unta. Mä kyllästyin kuuntelemaan omia ajatuksiani ja avasin silmäni, jotka eivät millään meinanneet edes pysyä kiinni, koska mua ei juuri väsyttänyt nukuttuani päivällä vähän liikaa. Hapuilin toisella kädelläni yöpöydän päällistä ja löysin ruusukultaisen iphoneni Ellan tuoman suklaalevyn päältä. Puhelimen näyttö loisti kirkkaana hämärässä huoneessa ja mua vähän pelotti, että se herätti mun huonekaverin, vaikka meidän sänkyjen väliin oli yön ajaksi vedetty se ruma, haaleansininen verho. Mä pidätin hengitystäni, kun kuulin ääntä verhon takaa ja huokaisin sitten helpotuksesta, kun tyytyväisen kuuloinen tuhina jatkui tasaisena. Mä haukoin pari kertaa syvempään henkeä riutuneisiin keuhkoihini ja asettelin happiviiksiäni vähän paremmin nenäni alle.

Mä selasin puhelintani mitään ajattelematta, ja kohta mä löysin itseni instagramista lukemasta mun ja sen sinisilmäisen, blondin jätkän viestiketjua. Erityisen huolella mä luin sen kaikista viimeisimmän viestin, minkä mä olin lukenut jo sata kertaa. Sen, mihin mä en ollut vieläkään vastannut. Sen, minkä jälkeen mä en ollut kuullut Eliaksesta sanaakaan.

@HoelElias: Kiva jos piristi Älä kerro Ellalle että ne on multa jos se ei vielä tiedä. Mä taisin mokata sunnuntaina sen silmissä ihan täysin koska se anto mulle eilen semmosenkin saarnan koulun jälkeen… Mut hei toivottavasti pääset pian kotiin.

Oliko se säikähtänyt Ellaa niin pahasti, että se ei enää uskaltanut puhua mulle mitään? Vai oliko Ella mennyt ja kieltänyt sitä olematta muhun yhteydessä sen jälkeen, kun se oli käynyt mun luona ja nähnyt Eliaksen lähettämän kukkakimpun? Ei Ella ainakaan kovin ihailevasti ollut Eliasta katsonut silloin, kun se sen näki Bjerkvikissä. Eikä Elias ollut juuri uskaltanut mulle silloin puhua, kun Ella oli ollut lähettyvillä. Ja sehän oli ollut, se huolehtinut parhaan ystävän velvollisuuksistaan ja pitänyt musta huolta koko kisapäivän ajan ja mä olin siitä niin kiitollinen.

Hetken mielijohteesta mä suljin instagramin ja painoin aloitusnäytöllä keikkuvaa whatsapin kuvaketta. Etsin keskusteluiden seasta abien russefeiring-ryhmän ja painoin ryhmän nimeä ryhmän jäsenet nähdäkseni. Mä etsin Eliaksen numeron, tallensin sen mun puhelimeni yhteistietoihin ja palasin sitten whatsapin etusivulle. Painoin oikeassa ylänurkassa olevaa sinistä kynän ja paperin kuvaa, etsin Eliaksen yhteystiedoistani ja avasin tyhjän viestiketjun. Mä mietin vielä hetken ennen kuin aloin hitaasti kirjoittamaan sille viestiä.

Emilie [23:27]:
Elias? Kaikki okei?

Sen lyhyen viestin muotoilemiseen meni aivan liian kauan aikaa ottaen huomioon, että se sisälsi kolme sanaa. Elias ei heti lukenut sitä ja mä ajattelin, että se oli joko nukkumassa tai sitten töissä. Hetken vastausta odoteltuani mä vaihdoin takaisin instagramin puolelle ja siihen kyllästyttyäni siirryin pinterestin ja mun vaaleanpunasävytteisen taulun pariin. Jonkin ajan kuluttua mun puhelin kuitenkin ilmoitti uudesta viestistä pienellä värähdyksellä ja mä painoin sen saman tien auki.

Elias [23:36]:
Joo kaikki ok. Mä en vain halua pilata sun ja Ellan välejä. Se selkeesti välittää susta paljon ja mä en taida olla se sen suosikki ihminen tällä hetkellä. Ei ollu siis tarkoitus ghostaa kokonaan mutta mä en vain oikein tiedä miten mun pitäis edetä tässä asiassa ilman että mä satutan ketään. Vähiten sua tai Ellaa.

Elias teki sen taas.

Mulla ei ollut mitään tietoa, miten mun olisi sille pitänyt vastata. Mä luin viestin läpi useaan kertaan, kuvitellen jätkän puhumaan face to face. Ja joka kerta, kun mun olisi pitänyt vastata sille jotain, mun suusta kuului vain epämääräistä pihinää. Miten tuollaiseen viestiin muka piti osata vastata yhtään mitään?

Joo kaikki ok.

Viesti alkoi lupaavasti, mutta loppu kertoi jotain aivan muuta.

Mä en vain halua pilata sun ja Ellan välejä. Se selkeesti välittää susta paljon ja mä en taida olla se sen suosikki ihminen tällä hetkellä.

Oliko Ella siis ihan oikeasti mennyt puhumaan Eliakselle sen jälkeen, kun se oli mun luona käynyt osastolla? Miksi ne kumpikaan eivät olleet puhuneet mulle?

Ei ollu siis tarkoitus ghostaa kokonaan mutta mä en vain oikein tiedä miten mun pitäis edetä tässä asiassa ilman että mä satutan ketään.

Edetä? Missä asiassa? Mihin suuntaan? Kenen kanssa?

Vähiten sua tai Ellaa.

Eliaksen viestistä ei jäänyt käteen muuta kuin paljon epätietoisuutta ja epämääräisiä kysymyksiä, mihin mulla ei ollut vastauksia.

Mun pitäisi puhua. Sekä Ellan, että Eliaksen kanssa.

Jos multa vain lähtisi tarpeeksi ääntä.

_________________________
Merkintä 14, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020

Muotoilen tän myöhemmin


Kesä.

Janni ja Joona, Vuoriset.

Häähumua.

Ihania ystäviä, hyvää ruokaa ja juomaa.

Ja sitten oli Masse.

Ja ne kolme pientä sanaa.

Ne, mitkä Emilie oli kuullut tämän suusta Brynhildin heinäladossa, myöhään illalla.

"Jag hater deg."

Ne sattuivat.

Se päivä oli joillekkin elämän paras, mutta Emilielle kaikkea muuta.



Syksy.

Muutto Tromssaan.

Yliopiston fuksivuoden aloitus.

Uusia tuttavuuksia.

Ja taas se Madde.

Ja kolme pientä sanaa, myöhään sunnuntain ja lauantain välisenä yönä.

"Jeg savner deg."

Ne olivat ilmestyneet viestiketjuun, joka oli jo kauan aikaa ollut täysin hiljaa.

Siitä heinälatoyöstä lähtien.

Emilielläkin oli ikävä, niin helvetin kova, mutta hän ei viestiin vastannut mitään.

Ei ennen seuraavaa perjantaiyötä.

Silloin viestiketjuun ilmestyi neljä uutta sanaa.

"Jeg savner deg også."

Fuksivuoden syyslukukausi Tromssan yliopiston media- ja dokumenttitieteiden alalla oli käynnistynyt vauhdikkaasti. Uusia kursseja oli alkanut, opiskelijatapahtumia järjestettiin jatkuvasti ja uusia tuttavuuksia tulvi ovista ja ikkunoista sisään. Syyslomakin oli ja meni, sitä Emilie vietti Svolværissa vanhempien luona koko perheen voimin. Pieni hevosilla, kuntosalilla treenaamisella sekä suklaalla täytetty hengähdystauko opiskeluelämän kuplasta teki erittäin hyvää kiireisen syksyn jälkeen.

Oli ainoastaan yksi asia, mikä Emilien mielessä pyöri lähes tauotta, sitä ei päässyt pakoon edes tallilla tai salilla. Se tuli jo uniin asti.

Madeleine Lovise Hagen. Eli Madde. Se kiharapäinen, pitkä blondi, joka oli tuttu jo Svolværista ja Shelyesistä, tottakai.

Madde oli yhä edelleen Emilielle yksi suuri mysteeri. Mitä heidän välillään oikein oli menossa? Mitä se blondi halusi? Vai halusiko se yhtään mitään? Vuorotellen se kuitenkin tuntui Emiä vihaavan ja rakastavan. Siihen erään kostean yön aikana lähetettyyn viestiin ei ollut tullut mitään vastausta. Yhtä aikaa Emin teki mieli pitää koko loppuelämän pituinen mykkäkoulu mutta silti hakata Madden päätä seinään ja puristaa siitä irti edes jotain vastauksia.

Madde pyöri tottakai Emilien kanssa samoissa opiskelijatapahtumissa, olivathan he molemmat saman alan ensimmäisen vuoden opiskelijoita. Madde oli kuitenkin ehtinyt jo kerätä ympärilleen ystäväpiirin, johon tuntui mahdottomalta millään tavalla edes yrittää soluttautua tai päästä mukaan.

Jotain asialle oli joka tapauksessa tehtävä. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, muutaman viinilasillisen jälkeen Emi selasi puhelimensa yhteystietoja ja puoleksi vahingossa, puoleksi tarkoituksella painoi Madden numerosta ja nosti ruusukultaisen iphonen korvalleen.

Hän halusi vastauksia.

Pikkuruinen villakoira pyöri onnellisena Emilien jaloissa tytön sitoessa vaaleiden lenkkitossujen nauhoja kiinni. Se heilautti häntäänsä ja sujautti tottuneesti pienen päänsä vaaleanpunaisten valjaiden läpi Emilien kumartuessa koiraa kohti. Talutushihnan lukko napsahti tottuneesti kiinni valjaisiin, ja tyttö painoi vaaleanpunaista lippistään entistä syvemmälle päähän avatessaan ulko-oven. Lämmin kesätuuli tarttui tytön vaaleisiin hiuksiin hänen suunnatessa askeleensa vaistomaisesti tutuille reiteille. Jalkapallostadionin ohitse, joen yli ja metsän kautta Lille Kongsvatnetin kiertävälle lenkille.

Hetken käveltyään Emilie hypähti juoksuun, valkoinen puudeli rinnallaan. Alku oli tahmeaa, mutta hetki hetkeltä askel alkoi tuntua kevyemmältä, hengitys helpommalta ja ilma vähemmän hiostavalta. Musiikki rytmitti askelten tahtia, se kantoi jokaisen askeleen aina hieman edellistä pidemmälle ja Emilie kiristi huomaatta vauhtiaan. Maisema vaihtui nopeaan tahtiin runner's highin iskiessä ja kovasti. Tuntui lähes euforiselta. Unohtaa kaikki hetkeksi, kaikki muu… Paitsi sitä yhtä yötä Emilie ei silti voinut unohtaa.

"8.1.2021

Gjemmestedin ovi avautui ja sen myötä ulos valui valtava lössi porukkaa, sen mukana myös Emilie Iversen ystävineen. Talvinen merituuli liehutti pienikokoisen tytön hiuksia ja sen hyytävä viima sai hänet kääriytymään entistä syvemmälle vaalean villakangastakkinsa sekä kaulahuivinsa suojiin. Emilie tarttui ystäväänsä kädestä ja lähti sitten muutaman aavistuksen haparoivamman askeleen jälkeen kävelemään määrätietoisesti sulaneen lumen ja vesisateen kastelemaa katua pitkin. Valkoisilla ja mustilla farkuilla verhoillut jalat kuljettivat kaksikkoa Havørnreiretia, Svolværin keskustan niemennokassa sijaitsevaa rantaravintolaa ja yökerhoa kohti. Pikimustassa yössä kaikui pian iloinen kikatus, kun ystävysten punatukkainen ja pisamanaamainen seuralainen sai kaksikon kiinni ja kertoili toinen toistaan hullumpia juttuja saadakseen vaaleat tytöt nauramaan. Siihen ei sinä yönä kovin paljoa vaadittu, ja lyhyehkö matka Haveniin taittui nopeasti hyvässä seurassa.

"Eikai mun meikit oo ihan levinny?" Emilie kysyi päästyään yökerhon ovesta sisään. "Ihan kamala ilma tuolla, tää talvi ei oo talvea nähnytkään."
"No ei", Ella hymyili ystävälleen samalla kun riisui takkia yltään. "Mutta noille hiuksille sä voisit Emi tehdä jotain."
"Mitä vikaa näissä muka on?" hän naurahti ilkikurisesti ja pörrötti tuulen ja sateen tuivertamaa tukkaansa. "Ihan hyvinhän nää on."
"Ai mitä vikaa", Ella huokaisi muka dramaattisesti ja pyöräytti silmiään siihen malliin, että Emilielle tuli kiire alkaa hihitellen kaivaa käsilaukkuaan.
"Missä hitossa se donitsi nyt on", hän puuskaisi pian turhautuneena. "Mä ihan totta otin sen mukaan."
Ella ei vastannut mitään, mutta Emilie pystyi niskassaan tuntemaan hänen tiukan, mutta samalla huvittuneen katseensa.
"Löytyi!" hän hihkaisi sitten iloisesti ja kiskaisi laukun uumenista esiin pienen, mustan hiusdonitsin. "Mähän sanoin, että mulla oli tää mukana."
"Anna mä laitan sen", Ella hymähti ja pyöräytti ystävänsä seisomaan selkä itseään päin. Hetkessä hän oli pyöritellyt donitsin Emilien vaaleiden hiusten ympärille niin, että puolet laineikkailla kiharilla olevista hiuksista olivat kiinni ylhäällä ja loput auki.
"Kiitti! Mennään jo", Emilie hihkaisi sitten ja tarttui ystävätärtään käsipuolesta samalla, kun ojensi takkinsa narikasta vastuussa olevalle nuorelle miehelle iloisesti hymyillen. Pian ystävät suuntasivat kohti Havenin discopallojen ja neonvalojen värittämää sekä baarimusiikin tahdittamaa yötä.

Tanssilattia oli sinne läikkyneistä juomista niin tahmainen, että kengät tarttuivat siihen kiinni melkein joka askeleella. Siitä huolimatta Emilie ystävineen viihtyi lattialla pyörimässä musiikin antaessa tahtia askelille ja saaden kehon liikkumaan rytmikkäästi. Askel askeleelta musiikin rytmi vei yhä enemmän mennessään, kaappasi Emin lähes huumaavaan syleilyyn…"

Koska sinä yönä kaikki muuttui. Sen jälkeen mikään ollut enää entisensä. Ei, vaikka Emilie miten oli yrittänyt huijata kaikin tavoin itseään. Hukuttaa itsensä koulutehtäviin, nostaa kuntosalilla rautaa kymmeniä, satoja, tuhansia kiloja, postata instagramiin täydellisiä prinsessakuvia elämästään ja ennen kaikkea bilettää niin kuin huomista ei olisi ollutkaan. Tanssia pää pyörryksiin ja käydä juo(kse)massa jalat alta.

Mutta silti mikään ei saanut hänen päästään pois niitä jumalaisen kauniita, vaaleita ja laineikkaita hiusia sekä pähkinänruskeita silmiä, jotka kuuluivat Madeleine Lovise Hagenille.

Eikä Emilie voinut vieläkään käsittää, mitä sinä yhtenä tammikuisena yönä oli tapahtunut. Mutta hänen sydämensä oli valloitettu. Ja sinä toisena huhtikuisena yönä uudestaan. Ja sen jälkeen taas valloitettu ja rikottu niin monta kertaa saman ihmisen toimesta, että jäljelle jäi vain loputon tyhjyys.

…

Pikkuruinen puudeli pomppi valkean puutalon portaat ylös ja ovesta sisään. Emilie riisui koiralta valjaat ja laski sille juomakuppiin puhdasta vettä. Hän heittäytyi huokaisten sohvalle ja painoi Netflixin päälle.

Neljä päivää lukukauden alkuun. Aivan kohta pitäisi palata Tromssaan ja kohdata kaikki vanhat ja uudet kasvot. Ennen kaikkea ne yhdet kasvot.

Emilien yleensä niin vaaleanpunainen, hattarainen, pilvipehmoinen mieli ei ollut ikinä ollut niin musta.

_________________________
#mökkitempaus