Shelyesin Foorumi
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.

Om Ellas liv

Siirry alas

Om Ellas liv Empty Om Ellas liv

Viesti kirjoittaja Ella-Amalie lähetetty Ma 31 Elo 2020, 20:19

Apinavirne
Ella-Amalie
Ella-Amalie

Viestien lukumäärä : 116
Ikä : 18
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 02.12.2017
Karma : 22

Takaisin alkuun Siirry alas

Om Ellas liv Empty Vs: Om Ellas liv

Viesti kirjoittaja Ella-Amalie lähetetty Ma 31 Elo 2020, 20:39

Aikuiset
25.8.2020

#svella | Perustuu Svenin tarinaan


“Mun on saatava tietää, mitä sä kerroit Inkerille.”

Hiljaisuus.

Sydän hakkasi rinnassa, enkä tiennyt, oliko se, ettei Sven sanonut mitään pahempaa kuin se, että se olisi latonut kasan sille blondille käärmeelle puhumiaan asioita saman tien mun näytille. Että se olisi kertonut, kuinka se katui kaikkea (niin kuin mäkin), ja että mä olin käyttänyt sitä hyväkseni antaen ymmärtää liikaa (niin kuin kai olinkin) ja kuinka se mua inhosi (niin kuin mäkin olin tehnyt).

Totuus sattuu, ivasi mun omatuntoni.

Toivoin, etten hengittänyt niin raskaasti, että se kuului liian selvästi lankojen toiseen päähän.

Siellä huokaistiin.

“Mä en ole sulle yhtään selitystä velkaa”, Sven vastasi ilmeettömästi, juuri niin ärsyttävästi kuin sillä oli tapana.

“Sven”, mä ehdin juuri ja juuri vinkaista väliin.

“Etkä sä edes ikinä usko, mitä mä sanon, joten miksi vaivautua”, mies jatkoi keskeyttäen mut tyynenä. Mä suljin silmät ja laskin mielessäni kymmeneen.

“Sven”, sanoin uudestaan painokkaammin. “Mä haluaisin hoitaa tän niin kuin aikuiset.”

“Senhän sä tunnetusti osaat”, se tuhahti puhelimeen puoliääneen, ja mun oli taas laskettava kymmeneen, tai ehkä viiteentoista ennen kuin avasin suuni uudestaan.

“Ja tää olisi paljon helpompaa, jos sä tulisit edes vähän vastaan”, totesin sitten tyynenä, silmät edelleen suljettuna.

Turhautti. Inhosin tivaamista ja sitä, että jouduin kaivamaan vastauksia esiin, inttämään ja tyrkyttämään mun aikaani jollekin, joka suhtautui muhun yhtä vastahakoisesti kuin Sven. Mun oli kuitenkin pakko selvittää meidän välit ennen miehen töihinpaluuta, ja etenkin tämä asia ennen viikonlopun kisareissua Suomeen, jossa taas takuuvarmasti törmäisin Inkerin raivostuttavaan naamaan uudelleen. Jos en saisi tietää, se voisi syöttää mulle mitä tahansa pajunköyttä, jonka mä nielisin vihoissani varmaan täysin purematta. Niin taitava manipuloija se tyttö oli.

“Okei”, Sven hymähti lopulta. “En kertonut sille mitään.”

“Hva?”

“Niin.”

Siis mitä? Olinko mä jossain piilokamerassa? Olinko oikeasti tuhlannut puoli kesää miettien pääni puhki jotain, mitä ei ollut edes tapahtunut? Käärme oli luikerrellut syvemmälle mun mieleeni kuin olin edes osannut ajatella. Silmien edessä vilisi kuvasarja sen ilmeestä, joka sillä oli aina, kun se voitti. Se oli itsekeskeinen, pahantahtoinen ja nokkava.

“Oletko tosissas”, mä vielä varmistin enää puoliksi kysyen, sillä en mä voinut kuin uskoa. Ei Svenillä ollut syytä valehdella mulle.

“Älä jaksa.”

“Ei, kun kyllä mä uskon. Et sä olisi niin paska ihminen", ehdin jo henkäistä helpotuksesta. Mun kilpailuviikonloppu oli pelastettu, Inkeri ei enää koskaan pääsisi samalla tavalla mun ihon alle, kaikki olisi taas hyvin ja--

“Jep. Oliko muuta?” Sven töksäytti tylysti.

Pala nousi uudelleen kurkkuun, kun mä mietin, pitikö mun vielä sanoa jotain, ja miksi Sven ei itse ollut jo lopettanut koko puhelua. Oltiinko me nyt sujut? Ei me voitu missään Shelyesissä olla ilmiriidoissa, ellei haluttu olla taas koko tallin silmätikkuina. Mä halusin vain olla normaalisti.

“Kuule”, aloitin viimein hengittäen syvään. “Anteeksi, taas. En mä halunnut sua loukata missään vaiheessa, mutta ei tässä mitään saa tekemättömäksikään. Mun tarkoitus oli vaan selvittää tää sotku, jotta voitaisiin olla taas niin kuin normaalit ihmiset. Ei muuta.”

“Ja nytkö mun pitäisi hyväksyä tuo?” Sven kysyi ykskantaan naurahtaen epäuskoisesti. “Oikeasti, luuletko, että tää on kuitattu nyt? Älä ole naurettava. Sä vain leikit aivan miten halusit, jævla helvete. En mä olekaan paska ihminen, vaan sä olet. Jätit mut yksin elättelemään jotain toivoa, ymmärrätkö. Etkä sä tunne mua kohtaan mitään.”

Sitten me oltiin molemmat vaiti.

“Olenko mä sanonut niin”, huokaisin lähes äänettömästi, kun toisesta päästä kuului enää pelkkää tuuttausta.
Ella-Amalie
Ella-Amalie

Viestien lukumäärä : 116
Ikä : 18
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 02.12.2017
Karma : 22

Jassu, Beata, Amira, Joona, KarlaR., Sonia, Elisa and tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Om Ellas liv Empty Vs: Om Ellas liv

Viesti kirjoittaja Ella-Amalie lähetetty La 10 Loka 2020, 21:44

Ystävä
6.10.2020

#svella #hakaristian | Perustuu Mathilden ja Svenin tarinoihin

Tiistai-iltapäivänä, kolme päivää Catun tupaantuliaisten jälkeen, mun oli saatava happea. Tukehduin maailmansotiin, taloustieteeseen, hallintorakenteisiin ja lakien säätämisiin. Musta tuntui, että jos olisin lukenut vielä rivinkään, tehnyt yhdenkään ajatuskartan tai yliviivaustussin merkinnän, olisin pyörtynyt. Olin hukannut ajantajun enkä muistanut syödä.

Samalla mä tiesin, ettei se oikeasti johtunut opiskelusta.

Se johtui siitä yhdestä. Siitä, jonka halveksiva katse sai mun sisällä aikaan ristiriitojen myrskyn. Siitä, jonka kiehnäys Catun kanssa kasvatti mun sydämen ympärille jäävuoren, ja siitä, jonka silmistä mä olin sinä iltana saattanut lukea sen synkän kappaleen sanat. Siitä, jonka kosketusta mä olin tajunnut kaipaavani ja siitä, jota olin pahasti satuttanut tahtomattani. Siitä, jota mä halusin kai aina vain enemmän, kun se työnsi mua pois, mikä oli järjetöntä. Siitä, joka nyt olisi kahdessa sekunnissa voinut murskata sen jäävuoren, mutta ei tehnyt niin. Ei enää.

Eikä mun päähän ollut jäänyt hitustakaan hallintorakenteita.

Siltä istumalta olin tajunnut taas tunteilevani aivan liikaa ja turhautunut. Olin heittänyt kirjat nurkkaan, rymistellyt portaat alas ja ulos ovesta vauhdilla jättäen kalenterin loputtoman tehtävälistan itkemään mun perään.

Toivoin, että kolea merituuli olisi voinut puhaltaa mun ajatukset pois. Ne olivat turhia, toivottomia ja haitallisia, ja ennen kaikkea täysin mun luonnon vastaisia. En mä ollut mikään ihastuja. Olin seurustellut muutaman kuukauden yläasteen alussa erään ihan kivan ysiluokkalaisen Matsin kanssa vain, koska olin luullut, että mun kuului tehdä niin, sillä se piti musta. Kunpa mä olisin nyt voinut kertoa sille pienelle Ella-Amalielle, että ei olisi tarvinnut. Ihan kiva oli kaikkea muuta kuin tarpeeksi.

Sven taas oli kaikkea muuta kuin ihan kiva. Se sai mut tuntemaan jotain maagista; jotain, mitä en ollut tuntenut koskaan. Se sai mut epäröimään, ylianalysoimaan ja vapisemaan. Sitten sinä yhtenä yönä toukokuussa se oli saanut mun sisällä leiskumaan lämmön, joka sai mut palaamaan ajatuksissani siihen hetkeen uudestaan ja uudestaan. Mutta kun mä olin sen tajunnut, oli ihan liian myöhäistä. Tajuta oli myös ehkä väärä sana. Kyllä mä sen olin tiennyt, mutta en halunnut myöntää edes itselleni. Vielä sitäkin vaikeampaa mun oli nyt myöntää, että olin ollut tyhmä. Vain tyhmä päästi sellaiset ihmiset menemään. Onneksi Catu oli ollut mua fiksumpi. Faen.

Sinä tiistaina Amfissa oli koko Svolvær. Se oli helpottavaa. Tyhjässä kauppakeskuksessa mun ajatukset olisivat voineet lähteä harhailemaan vaarallisesti. Ihmisten hälinä piti mut järjissäni, kun mä kuljin pitkin kauppoja päämäärättömästi. Katselin ohikulkijoita, ja näin tavallista enemmän vaaleita, pitkiä miehiä. Aina välillä tartuin satunnaiseen, rekissä riippuneeseen paidanhelmaan tai kosketin farkkujen pintaa ilman aikomustakaan ostaa tai edes sovittaa. Mä pelkäsin, että kohta mua ei pitäisi järjissäni enää mikään.

Aivan kuin sen pelon olisi kuullut joku, sillä yhtäkkiä mun huomioni kiinnitti kaksi pientä, alakouluikäistä pikkutyttöä, jotka pelleilivät rintaliivien kanssa huokaillen kovaan ääneen, kuinka kauniita ne olivat. Hymähdin huvittuneena ja olin jo jatkaa matkaa, kun maailmankaikkeus päätti toisin. Mun puhelin soi.

Hanne ringer, näytöllä luki, mikä sai mut kohottamaan kulmakarvojani niin, että siitä muodostuneen otsarypyn paikkaamiseen olisi tarvittu ainakin kilo hyaluronihappoa ja botoxit päälle. Hannesta oli tullut mulle tärkeä sinä aikana, kun sen poni oli asunut Shelyesissä, mutta tytön muutettua Suomeen me oltiin ymmärrettävästi hieman etäännytty. Niin paljon, ettei me varsinaisesti koskaan soiteltu, vaikka viestisovellus lauloikin tämän tästä. Hetken ihmettelin näkymää näytöllä ennen kuin kasasin itseni ja painoin vihreää luuria.

“Moi Ella!” kuului pirteä tervehdys linjan toisesta päästä, joka sai mut saman tien hymyilemään. “Mitä kuuluu?”

“Hyvää”, vastasin lyhyesti, vaikka sillä hetkellä mielen päällä oli kaikkea muuta. Puhelimessa puhuessa oli helppo vaikuttaa vilpittömältä, mutta Hannelle mun vastaus ei riittänyt.

“Hei, kerro nyt vähän lisää” tyttö älähti nauraen. “Mitään uutta? Vaikka miesrintamalla?”

“Ei mulla ole mitään kerrottavaa”, nauroin takaisin. “Kyllä sä mut tiedät.”

“Joo, tiedän”, toinen vakavoitui, mutta ei pitkäksi aikaa: “Nimittäin sen, että saisit kenet vaan haluaisit. Kerro nyt!”

“Lopeta”, mä nauroin Hannen sinnikkyydelle. Ehdin jo toivoa, että se olisi saanut tarpeekseen, kuitannut aiheen jollain olankohautuksella ja jatkanut siihen, mikä oli sen varsinainen syy soittaa, sillä olin aika varma, ettei se tuhlannut kansainvälisiä puheaikaminuuttejaan vain rupatellakseen mun kanssa mukavia. Mutta ei, harmaatukkainen ei luovuttanut:

“Eikö edes mitään sen Steinbakkin herran kanssa? Sähän kerroit, että teillä oli jotain juttua keväällä.”

Nielaisin. Niin olin kertonut. Neljältä yöllä, vessassa, humalassa kuin sataman pahimmat rapajuopot. Ihastuneena kuin idiootti.

Oli”, vastasin sitten painokkaasti. “Se on nyt Catun kanssa.”

“Voi eiii”, kuului linjoilta empaattinen voihkaisu, jolle mä vain tuhahdin. Jäävuori oli taas kasvamassa. “Miten sä jaksat?”

“No, mä itse ehkä annoin sille pakit ensin”, totesin neutraalisti, vaikka sen sanominen, muisteleminen ja myöntäminen viilsi mun sydämen täyteen syviä avohaavoja. “Mutta ihan sama. Sven voi tehdä, mitä lystää.”

Voi kunpa mä olisin vain itsekin uskonut omia sanojani.

Hanne oli hetken hiljaa kuin miettien seuraavaa askeltaan, vaikka se oli sen verran sanavalmis, että jäi harvoin täysin vaiti. Onneksi mun alitajuntani oli hereillä ja päätti käyttää vapautuneen tilaisuuden röyhkeästi hyväkseen.

“Mutta miten sulla menee? Mä kuulin Katyalta, että olit törmännyt niiden porukkaan siellä”, vaihdoin sujuvasti puheenaihetta.

“Niin. Siitä mun pitikin puhua”, Hanne aloitti epäröiden. “Kun sähän tiedät Christianin..”

“Ei kai”, multa pääsi tahaton purskahdus ennen kuin olin edes kunnolla sisäistänyt, mitä toinen oli sanonut. Totta kai mä tiesin Christianin ja sen, että harmaahiuksinen ystäväni oli ollut siihen aivan lääpällään pari vuotta sitten. Ja sen, että tunne saattoi olla ollut jopa molemminpuoleinen.
“Hanne! Ei kai!” toistin kovempaa, kun se ei vastannut mulle mitään.

“No joo joo! After rideilla! Siis mä en vaan voinut itselleni mitään, ja sitten me oltiin jo meillä”, Hanne laukoi menemään kuin konekivääri, samalla hihitellen väliin pikkutytön lailla. “Se oli niin hyvä, että mä en kestä.”

Hymähdin huvittuneena. Ensin mun mieleen pulpahti kliseisiä lausahduksia vanhasta suolasta, joka janotti, sekä hyvän ystävän viisauksia siitä, oliko melkein eksän kanssa järkevää säätää yhtään mitään. Yleensä eksät olivat eksiä ihan syystä.

Sitten mä muistin Katyan.

Mun toisen ystävän, Katyan, johon Christian oli vaihtanut kiinnostuksensa suunnilleen lennosta Amiran jälkeen, ja jonka kanssa se nyt hyvinkin avoimesti oli leikkinyt jotain parin tapaista Catun juhlissa. Oliko Christian pettänyt sitä Suomessa? Hannen kanssa? Vaikka Katya oli ollut siellä myös?

Hanne höpötti taustalla, mutta sen sanat katosivat matkalle mun korvista aivoihin. Yhtäkkiä mun omat ongelmat alkoivat tuntua mitättömän pieniltä. Katya ei varmasti tiennyt, mitä Christian oli sen selän takana puuhannut, mutta oliko mun velvollisuus kertoa sille? Tiesikö Hanne Katyan ja Christianin väleistä? Montako ystävää menettäisin, jos olisin rehellinen, vai oliko parempi pysyä hiljaa? Olisinko mä itse se hyvä vai kamala ystävä?

“Mutta mitä sä oot mieltä”, Hanne lopulta katkaisi mun ajatukset, “voisiko meistä sun mielestä tulla vielä jotain?”

“Miksei”, vastasin ykskantaan.

Juuri niin kuin hyvän ystävän kuului tehdä.

Merkintä 5, #Tarinatempaus2020, 2.10.2020
Ella-Amalie
Ella-Amalie

Viestien lukumäärä : 116
Ikä : 18
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 02.12.2017
Karma : 22

Jassu, Beata, Catu, Amira, Joona, Bea, Sonia and tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Om Ellas liv Empty Vs: Om Ellas liv

Viesti kirjoittaja Ella-Amalie lähetetty Pe 30 Loka 2020, 12:01

Puoli kuusi
31.10.2020



Sinä aamuna, tai oikeastaan yönä, mä heräsin ihan luvattoman aikaisin siihen, että olin unohtanut laittaa puhelimen äänettömälle. Puhelin kilisi uusista viesteistä sellaiseen tahtiin, että luulin sen seonneen lopullisesti. Siristelin hetken silmiäni kirkkaalle valolle pimeässä huoneessa ennen kuin avasin lukituksen nähdäkseni, kenellä oli mulle siihen aikaan niin kiivaasti asiaa.

Matias [05:26]:
ella
heii
joko kuylit
vstaa
asrtyl aikoo heittää
sut ulos vussista
faen
bussista
tone kertoi

Ensimmäinen reaktioni oli epäuskoinen hymähdys. Toisena seurasi kulmien kohotus ja kolmantena halu lyödä puhelin uudestaan lukkoon ja kääntää kylkeä. Mulla ei ollut aikaa eikä tahtoa keskustella mistään turhista bussijutuista keskellä yötä, mutta jokin sai silti sormet tanssimaan puhelimen näytöllä. Ehkä se, että mä tiesin, ettei Matias lopettaisi ennen kuin mä vastaisin.

Du [05:27]:
Siis mitä?? 😂 Tällä kertaa oikeesti vai?

Matias [05:27]:
så sa hun

Aust-Lofotenin lukion Svolværin yksikössä oli pitkät perinteet russebussien kanssa niin kuin koko Norjassa. Joku porukka oli joskus kauan sitten saanut päähänsä ostaa pakettiauton, jolla kierrellä abikeväänä pitkin maata, ja seuraavana vuonna toinen porukka oli ostanut bussin. Busseista tuli valtava ilmiö, ja nykyään abikevääseen satsattiin kaikkien osalta järkyttävät määrät rahaa, aikaa ja vaivaa -- puhumattakaan maksan ja munuaisten hyvinvoinnista. Keväinen russefeiring oli monelle koko lukion kohokohta.

Svolværissa oli tämän lisäksi vielä toinenkin perinne. Meitä abeja oli pienessä kalastajakyläpahasessa niin vähän, että kaikki tunsivat toisensa, joten yleensä me matkattiin yhdellä ainoalla bussilla. Se tuli halvemmaksi ja oli ekologisestikin ajateltuna järkevämpää kuin pieniin porukoihin jakautuminen. Mulla ei olisi ollut mitään sitä vastaan, ja tulin kyllä hyvin toimeen kaikkien kanssa, mutta sitten oli Astlyr. Astlyr ja sen hännystelijät, joihin myös tämä Tone lukeutui.

Astlyr Myhrvold oli tyttö, jolla oli korvien välissä liiallisen päihteidenkäytön muodostama tyhjiö. Välillä siihen tyhjiöön pulpahti alkuräjähdyksenomaisesti muutama molekyyli, jotka kertoivat, että oli aika lähteä baariin tai jakaa itseään jollekin tuntemattomalle miehelle. Se pitkä blondi oli käynyt läpi varmaan kaikki pohjoisnorjalaiset, ja ilmeisesti se oli sille ainoa ylpeydenaihe sen lisäksi, että se oli nyt valittu meidän bussin johtajaksi. Tittelin haltijana tyttö oli ensitöikseen ilmoittanut hankkineensa sponsoriksemme yleisesti johtoportaan natsihenkisyydestä tunnetun kosmetiikkabrändin, ja mun oli tehnyt mieli oksentaa. En ymmärtänyt, miksei kukaan muu koskaan sanonut sille mitään vastaan. Ehkä niitä pelotti, ja ehkä siksi se tuntui inhoavan mua. Koska mua ei pelottanut.

Oikeastaan Astlyr oli siis itse ilmoittanut ensimmäisessä kokouksessa olevansa johtaja, ja katsonut mua silmät viiruina. Siitä asti se oli vähintään joka toisessa mulle puhumassaan lauseessa maininnut, että mun asema koko bussin jäsenenä oli vaakalaudalla.

Matias [05:29]:
onkd teidän perhees joyain vaikeuksia
raha
tone dano

Niinpä niin. Ei ollut vaikea arvata, kenestä tämäkin juoru oli lähtenyt liikkeelle. Astlyr oli henkeen ja vereen geneerinen isin tyttö, ja olikin oikea sääli, että sen isi työskenteli mun isäni alaisuudessa. Mulle tai kummankaan isälle se ei ollut ongelma, mutta tämä bimbo sai siitäkin väännettyä jotain elämää suurempaa. Se jaksoi joka käänteessä ihmetellä, miksi mulle ei ollut ostettu ajokorttia tai uusinta Mersua niin kuin sille, ja oli nyt ilmeisesti päätellyt, että se johtui taloudellisesta ahdingosta. Pyöräytin silmiäni niin, että ne olivat muljahtaa pois paikoiltaan.

Du [05:29]:
Apua 🤦
Ei ole

Jos totta puhuttiin, mulla oli ollut viime aikoina niin paljon mietittävää, että russefeiring tuntui suorastaan mitättömältä sen kaiken rinnalla. Mun pääasiallinen tavoitteeni lukion suhteen oli valmistua hyvillä arvosanoilla ja päästä jatko-opiskelemaan -- ei vetää päätä täyteen tai saada klamydiaa. Mutta en silti halunnut suoda sille sitä iloa, että se saisi potkaista mut jengistä pihalle kuin jonkun saastaisen eläimen.

Lähtisin mieluummin itse. Sittenpä nähtäisiin ne taloudelliset vaikeudet, kun Astlyr joutuisi palauttamaan mun maksaman osuuden ja sumplimaan finanssipolitiikan jakamisesta muiden kanssa.

Matias [05:31]:
mäkin lähden jos säkin
ehkö

Du [05:31]:
😂💕
Matias nukkumaan jooko


Viimeinen muokkaaja, Ella-Amalie pvm La 28 Marras 2020, 23:22, muokattu 2 kertaa
Ella-Amalie
Ella-Amalie

Viestien lukumäärä : 116
Ikä : 18
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 02.12.2017
Karma : 22

Jassu, Beata, Catu, Janni, Ylva, Joona, Matias B. and tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Om Ellas liv Empty Vs: Om Ellas liv

Viesti kirjoittaja Ella-Amalie lähetetty Ma 02 Marras 2020, 23:18

Maanantai
2.11.2020

#russedrama


Maanantai oli viikon paras päivä. Se oli täydellinen tilaisuus aloittaa kaikki kuvainnollisesti puhtaalta pöydältä, jos edeltävä viikko ei ollut mennyt suunnitelmien mukaan. Sai valita kaapista kivoimmat vaatteet, järjestää laukun uudelleen ja postata Instagramiin aamupalakuvan kuin paraskin influensseri. Toki kaiken tämän saattoi tehdä minä tahansa muunakin viikonpäivänä, mutta maanantaina se tuntui erityiseltä. Maanantaisin lähdin kouluun aina uudella energialla välittämättä menneistä, ja se oli mun vahvuus.

Siksi mä olin päättänyt lykätä Astlyrin kohtaamista maanantaille. Olisin voinut laittaa sille viestiä viikonloppunakin, mutta se ei ollut sen arvoinen. Viikonloppu ja talliyöstä selviäminen oli muutenkin ollut yhtä henkistä vuoristorataa, joten sieltä kotiin päästyäni mä en ollut edes jaksanut miettiä mitään. Olin hypännyt suorinta tietä omaan sänkyyni, valkoisiin, pehmeisiin lakanoihini ja viettänyt höyhensaarilla koko sunnuntain. Jotta olisin maanantaina taas vahvimmillani.

Maanantaisin päivän viimeisenä luentona oli myös yhteiskuntaoppia, joka oli ehdottomasti mun lempiaineeni. Sen lisäksi, että mun mielestä yhteiskunnallisten asioiden olisi pitänyt kiinnostaa kaikkia, meillä oli huippuhyvä opettaja, jonka juttuja olisin jaksanut kuunnella loputtomiin, ja tälläkin kertaa kello soi aivan liian aikaisin.

“Mun on kyllä pakko käydä vielä vessassa”, totesin vieressäni istuneelle Emilielle, kun me astuttiin muiden vanavedessä ulos luokasta. “Nähdään huomenna!”

Emilie hymyili mulle ja heilautti kättään hyvästiksi, kun lähdin kävelemään käytävää vastakkaiseen suuntaan. Mun piti käydä kyllä vessassakin, mutta tiesin myös, että Astlyr Myhrvold opiskeli samassa suunnassa vanhempiensa pakottamana matematiikkaa, ja että sen tunti oli päättynyt samaan aikaan kuin meidänkin. Sitä ei onneksi ollut vaikea löytää väkijoukosta, sillä sen rasittava puhetapa kaikui varmasti kaikkien korviin.

Muka vahingossa kävelin sen ohi toivoen, että se huomaisi mut. Samalla hetkellä myös helvetti jäätyi.

“Ai Ella-Amalie. Hei”, Astlyr kujersi imelästi tarttuen syöttiin. “Onpa kiva törmätä.”

“Hei”, mä vastasin kuivasti. Blondin turvamiehet, Tone ja Eline, ottivat tukevamman asennon sen rinnalla kuin olisin ollut joku isompikin korsto haastamassa riitaa. Todellisuudessa en halunnut viettää Astlyrin seurassa sekuntiakaan enempää kuin oli pakko, varsinkaan tappelun merkeissä.

“Mulla oikeastaan olikin asiaa sulle”, tyttö jatkoi hunajaisesti, ja tunsin, kuinka käytävällä parveilleet silmäparit kääntyivät kohti meitä. Ne aavistivat, tiesivät, että kun Astlyr sanoi noin, ei koskaan ollut tulossa mitään hyvää. Sen silmät kääntyivät tiukkaan viiruun ja suupielet ylöspäin.

“Minä, siis me”, se sanoi vilkaisten kilpaa nyökkiviä taustajoukkojaan, “ollaan päätetty erottaa sut meidän bussijengistä.”

Käytävällä kohahti. Olihan nyt ennenkuulumatonta, että Svolværin lukiossa oltiin päädytty moiseen ratkaisuun. Svolværin lukiossa kaikki tunsivat toisensa ja kaikki olivat parhaita kavereita keskenään. Abivuonna kaikki pukivat ylleen punaiset haalarit ja viettivät yhdessä iloista russefeiringiä ennen valmistumista. Se oli perinne.

“Ai”, kohautin olkiani, mikä sai Astlyrin olemuksen salamoimaan. “Mä kun ajattelin erota itse.”

Kuului toinen kohahdus. Katsoin Astlyria tiiviisti silmiin, kun se näytti lähinnä siltä, että voisi kuristaa mut siihen paikkaan. En ikimaailmassa halunnut antaa sen potkia mua pihalle. Se ja sen kätyrit eivät yksinkertaisesti ansainneet sitä iloa. Ne olivat inhonneet mua aina, ja myös näyttäneet sen. Tämä olisi ollut Astlyrille kaiken sen vuosien kiusanteon ja sananvaihdon huipentuma. Mä olin parhaani mukaan yrittänyt sietää sitä tyttöä, mutta tämän vuoden jälkeen ei enää tarvitsisi. Mulla ei ollut yhtään mitään menetettävää.

Lopulta blondi tyhjäpää keräsi itsensä ja risti kätensä tiukasti puuskaan.
“Onpa mukavaa”, se yritti hymyillä, vaikka tiesin, että sitä ärsytti.

“Kiitä Tonea”, hymyilin takaisin vilkaisten Astlyrin takana seissyttä tyttöä, jonka kasvot olivat yksi iso kysymysmerkki. “Se antoi mulle idean.”

Faen ta deg, pystyin lukemaan Tonen huulilta, kun sen harvat aivosolut rekisteröivät vastaanottamiaan signaaleja viimein yhtenä kokonaisuutena, ja mä tiesin, että mun oli aika poistua, mikäli henkeni oli mulle kallis. Marssin päättäväisesti kolmikon ohi porraskäytävään, enkä jäänyt odottamaan Astlyrin reaktiota. Mä saisin kuitenkin lukea sen muutaman tunnin sisään Aust-Lofoten VGS:n epäviralliselta Instagram-juorutililtä.

Mitä alempaan kerrokseen kävelin, sitä enemmän äskeiset tapahtumat realisoituivat mun päässä. Mulla ei ihan oikeasti enää ollut asiaa niiden bussiin. Kuka tahansa muu abi olisi itkenyt itsensä hengiltä, ja niin mäkin ehkä vielä ykkösvuonna, mutta nyt musta ei tuntunut oikein miltään. Ei, vaikka adrenaliini virtasi edelleen vapaana mun suonissa Astlyrin koplan kanssa keskustelemisesta. Astelin aulan poikki ja totesin itselleni, että oli enää seitsemän kuukautta. Seitsemän kuukautta siihen, että mä asuisin Oslossa tai Tromssassa, mahdollisimman kaukana kaikista Svolværlaisista. Seitsemän kuukautta maailman parhaaseen maanantaihin.

“Ella, oota!” kuulin yhtäkkiä äkkinäisen huudahduksen takaani, mikä havahdutti mut ajatuksistani juuri ennen kuin olin astumassa ovesta ulos. Se oli Elias, mikä sai mut kohottamaan kulmaani kevyesti. En juurikaan tuntenut sitä, mutta me oltiin törmätty jo aiemmin päivällä, kun olin halunnut moikata sen seurassa usein liikkunutta Matiasta. Ne olivat porukalla alkaneet heittää pojille tyypilliseen tyyliin Aurorasta jotain inhottavan seksististä läppää, ja mua oli alkanut ällöttää niin, että olin kiusaantuneena poistunut paikalta sanaakaan sanomatta. Mua ärsytti, miten erilainen Matiaskin oli, kun me oltiin kahden, verrattuna siihen, millaiseksi se muuttui kavereidensa kanssa.

En sanonut mitään, katsoin vain. Eliaksen ilme oli vaikeasti tulkittava, ja se selvästi haki sanojaan ennen kuin alkoi puhua.

“Mä ymmärrän, jos sä et halua uskoa mua tai edes kuunnella, mitä mulla on sanottavana”, se aloitti. “Ja mä en todellakaan yritä olla mikään helvetin prinssi Uljas, koska mä tiiän, etten oo sellainen, vaikka päälläni seisoisin.”

“Kato, ees joku tajuaa jotain”, hymähdin yrittäen samalla kuumeisesti miettiä, mitä poika ajoi takaa.

“Siis idiootikshan mä itteni monesti teen, mutta kyllä mulla joku järkikin on”, Elias papatti nopeasti. “Mutta pointti tällä kaikella on, että onks kaikki niinku ok? Tai siis jos jätetään laskuista se, et Berg nyt on ikipuutteessa elävä oman elämänsä sankari, joka monesti puhuu ennen kuin ajattelee.”

Okei, mitä? Mistä lähtien Matiaksen typerää kaveriporukkaa oli kiinnostanut, miten mulla meni? Yrittikö se pyytää anteeksi Matiaksen ja muiden hölmöjä puheita?

“Eihän se mulle varmasti mitenkään kuulu, mut totta puhuen kyllä muakin vituttaa kuunnella, miten se yks myrkkyprinsessa käyttäytyy kaikkia kohtaan. Varsinkin sen jälkeen, kun kuuli, miten se puhui kaikista perjantaina Haviksessa”, Elias päätti monologinsa, ja mä tuijotin sitä edelleen silmääkään räpäyttämättä.

Yrittikö se pyytää anteeksi myös Astlyrin puolesta? Oliko se mun puolella? Liikkuiko pojan korvien välissä muutakin kuin sen tytön valtavat rinnat ja treenattu takapuoli? Näkivätkö muutkin, miten inhottava se osasi olla?

Enempää mä en ehtinyt ajatella, saati sanoa, kun katseeni rekisteröi Eliaksen takana, muutaman metrin päässä meistä sen tyttöystävän, joka tuijotti mua suu ammollaan. Ebba oli meitä vuoden nuorempi, enkä mä tiennyt siitä muuta kuin sen, että se osasi olla ihan valtavan mustasukkainen. Nyökkäsin lyhyesti ja käännyin sanaakaan sanomatta ympäri toivoen, ettei Elias alkaisi pitämään mua tästä eteenpäin ihan hirviönä, sillä se vaikutti selvästi olevan ihan fiksu.

Vaikka mitäpä sillä enää oli edes väliä.

Oli kuitenkin enää seitsemän kuukautta aikaa maailman parhaaseen maanantaihin.
Ella-Amalie
Ella-Amalie

Viestien lukumäärä : 116
Ikä : 18
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 02.12.2017
Karma : 22

Jassu, Beata, Catu, Joona, Eirik, Sonia, Elisa and tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Om Ellas liv Empty Vs: Om Ellas liv

Viesti kirjoittaja Ella-Amalie lähetetty Pe 06 Marras 2020, 22:38

Prinsessa
6.11.2020

#svella #russedrama


Juoksin.

Kello oli ollut vähän vaille viisi aamulla, kun olin pistänyt lenkkarit jalkaan ja paennut vuorille. Olin herännyt säpsähtäen tunteeseen, jossa en saanut happea; jossa meinasin tukehtua; jossa jokin painoi mun kasvoja tyynyllä; jossa olin sidottuna valtameren pohjaan enkä päässyt pois. Kurkunpäässä oli pala, joka kasvoi, kasvoi ja kasvoi, kunnes se oli kuin valtava siirtolohkare. Eikä se lähtenyt vyörymään pois ennen kuin pääsin pihalle. Askel askeleelta oli kevyempi kulkea, kun suuntasin Strandan läpi kohti Kongstidania. Laskettelukeskus oli vielä hiljainen ennen talven sesonkia.

”Miten sä, Berg, jaksat niiden pikkuprinsessojen draamailuja?”
“Hah, no onhan se aika raskasta.”
“Silti ravaat sen Ellan perässä aina, kun silmä välttää?”


Kiristin tahtia. Mitä korkeammalle kiipesi, sitä enemmän sai varoa irtokiviä. Se oli helpottavaa. Tunsi olevansa hallinnassa, kun sai keskittyä täysin johonkin niin yksinkertaiseen ja onnistui. Kalliot olivat liukkaita yöllisen sadekuuron jälkeen ja erilaiset onkalot olivat täyttyneet vedellä. Syystuuli puhalsi juuri sopivasti ja tummanharmaana hehkuneet pilvet enteilivät uutta vesisadetta.

“Mä mitään ravaa.”
“Et sä siltä pihtarilta saa vaikka haluaisitkin. Kuulitteko jo, miten ylimielisesti se kohteli Astlyria? Se kuulemma tuli tiistaina kouluun silmät ihan turvonneina.”
“Helvetin hyvännäköinenhän se on, mutta faen, miten kiero ja tunteeton ämmä.


Tiesin, ettei mun ollut tarkoitus kuulla sitä keskustelua. Tiesin, että mun olisi pitänyt suodattaa se toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kävellä pois, mutta en kyennyt. Sanat olivat päässeet luikertelemaan syvälle säilömuistiini kuin iljettävät loismadot. Poikien kolkko, ilkeä nauru oli kaikunut mun korvissani kaksi pitkää, tuskallista päivää.

Sellaisenako mua pidettiin? Ylimielisenä ja kierona? Prinsessana?

Sen ajatteleminen tuntui ihan mielettömän pahalta. Suurin osa Svolværin nykyisistä lukiolaisista oli käynyt mun kanssa samat päiväkodit ja peruskoulutkin. Tuntui pahalta, ettei kukaan ollut koskaan sanonut mulle puolikastakaan ikävää sanaa ennen kuin nyt, kun kuulin ne kaikki vahingossa. Kaikki nämä vuodet ne olivat teeskennelleet olevansa mun puolella, mun kavereita. Koko se kulissi oli romahtanut sekunneissa, enkä voinut olla ajattelematta, olivatko kaikki muutkin sitä mieltä. Olinko mä kaikkien mielikuvissa sellainen, itsensä muiden yläpuolelle asettava prinsessa? Tallilaisten? Svenin?

Juoksin Kongstidanin yhteyteen rakennettuja kuntoportaita. Juoksin niin lujaa kuin pääsin. Ylhäällä mun oli keskityttävä hengittämään, jotta jalat olisivat kantaneet alas. Juoksin hitaammin. Juoksin joka toisen askelman.

Purin hammasta. Mä en sopinut siihen rooliin. Itsensä arvostaminen ei ollut sama asia kuin muiden alempana pitäminen. Mä en ikinä, koskaan ollut polkenut ketään maahan tarkoituksella. Astlyr sen sijaan teki sitä päivittäin, mutta ilmeisesti sai sen anteeksi, sillä yhdet itkuiset silmät riittivät herättämään tarpeeksi sympatiaa. Entä, jos mä kertoisin niille, että mä en osannut itkeä?

Luulin, että Svenkin olisi ymmärtänyt. En ehkä ollut ollut parhaimmillani silloin Miloussa kaiken sen tunteiden ristitulituksen keskellä, mutta mielestäni olin ollut järkevä. Ei meistä koskaan olisi tullut mitään kunnollista, kun mä lähtisin kuitenkin kohta pois. Ei meistä koskaan olisi tullut mitään, ja molempia olisi sattunut ennemmin tai myöhemmin. Ja jos kipua pitkitti, se tuntui kolme kertaa pahemmalta. Jos mä olisin kertonut sille, kuinka paljon välitin, kaikki olisi mennyt pieleen. Oli sekä Svenin että mun kannaltani parempi pitää kaikki piilossa.

Sillä nyt se oli onnellisena Catun kanssa, ja mä olin enää ainut, jota sattui. Prinsessat eivät päästäneet itseään tällaisiin tilanteisiin.

****

“Ella, haloo!” kuulin Emilien äänen pudottavan mut maan pinnalle. “Mitä mieltä sä oot?”

“Ai mistä?” kysyin kuin idiootti, ja Emi pyöräytti silmiään.

“Äänestyksestä, tolvana! Aivan varmasti saisit enemmän ääniä kuin se typerä Astlyr. Eirik, Matias, ja Matiaksen varjolla Eivind, ehkä jopa Adrian--”

“Mun mielestä se ei ole hyvä idea”, totesin nopeasti yrittäen keskittyä eväsleipääni. Se oli vaalea, eikä siitä lähtisi edes nälkä.

“Mitä??” Emilie laukoi. “Et voi olla tosissasi.”

“En mä halua tapella jostain typerästä bussipaikasta. Jos se on niille niin tärkeää, niin pitäkööt russefeiringinsä.”

“Mikä hitto sua nyt vaivaa? Totta kai sä haluat bussiin! Sitä on odotettu koko lukioaika!” vaalea tyttö yritti, mutta mä vain pudistin päätäni.

“Ei se tunnu hyvältä idealta.”

“No, yritin vain auttaa”, Emilie tuhahti ristien kätensä puuskaan.

“Kiitos”, vastasin hymyillen lohduttavasti, “mutta se bussijuttu ei ole mulle tärkeä. Oikeasti.”

Emilie ei ymmärtänyt, eikä tulisi ymmärtämään. En mä voinut kertoa sille, etten halunnut bussiin, jossa joka ikinen inhosi mua täydestä sydämestään. Olisin mieluummin koko kevään yksin kuin taistelisin sellaisten ihmisten suosiosta jossain äänestyksessä. Ei se ollut sen arvoista.

Pakkasin eväsleipäni takaisin rasiaan. Emilie häipyi hymyillen omalle terveystiedon tunnilleen, kun mulla taas oli historiaa aivan kanttiinin vieressä. Harva abi oli samalla kurssilla, mikä oli helpottavaa. Kello soi ja käytävät hiljenivät, kun väki valui porraskäytävään ja omiin luokkiinsa. Meidän opettaja oli myöhässä, kuten tavallista. Se oli Kristiansen, joka oli huippumukava, mutta vähän höpsähtänyt vanha mummeli, joka ei aina muistanut, missä sen piti olla.

Viimeisenä käytävällä lompsi laiskan oloisesti vaaleanruskeahiuksinen poika sinisessä kauluspaidassaan. Sillä oli käsissään norjan kirja, ja kallistin päätäni empaattisesti. Meidän norjan opettaja oli tunnettiin opiskelijoiden keskuudessa nimellä hirviö, enkä itsekään pitänyt sen tunneille mitään kiirettä. Poika oli syventynyt puhelimeensa, eikä juuri huomioinut ympäristöään. Siksi se lähes säikähti, kun keräsin rohkeuteni ja avasin suuni.

“Kuule, Elias”, sanoin pojalle, joka kääntyi hölmistyneenä katsomaan mua kohti. Se ei odottanut, että puhuisin sille, mikä paistoi sen kasvoista. Se ei odottanut prinsessan puhuvan sille.

“Hva?”

“Arvostan sitä, mitä sanoit silloin maanantaina”, hymyilin pienesti. “Kiitos.”

Ja Elias hymyili takaisin, mikä tuntui tärkeimmältä hetkeltä koko viikolla.
Ella-Amalie
Ella-Amalie

Viestien lukumäärä : 116
Ikä : 18
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 02.12.2017
Karma : 22

Jassu, Beata, Catu, Janni, Joona, Eirik, Elisa and tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Om Ellas liv Empty Vs: Om Ellas liv

Viesti kirjoittaja Ella-Amalie lähetetty Pe 13 Marras 2020, 00:12

Rutiini
12.11.2020

#NVRK2020 #russedrama


Kello läheni kymmentä, kun mä huokaisten laskin historiankirjan alas. Se oli paksu, harmaa, kolmannen kurssin kirja, jossa käytiin läpi toista maailmansotaa ja siihen johtaneita tekijöitä. Olin lukenut sen syksyn aikana kannesta kanteen kahdesti -- lukion aikana varmasti monta kertaa useamminkin -- ja silti kaikki tieto oli valunut viemäristä alas kilometrin pituisena vanana. Mulla oli kansiollinen ajatuskarttoja ja muistiinpanoja, jotka halusin polttaa.

Mun päivän rutiini oli mennyt täysin pieleen, kun tallilla olikin venähtänyt oletettua kauemmin, mikä tarkoitti sitä, että lukuaikataulukin oli venynyt, ja mun pitäisi sen mukaan opiskella vielä pitkälle yöhön. Hanne tulisi huomenna kolmeksi viikoksi Svolværiin, ja niin iloinen kuin siitä olinkin, en ainakaan ensimmäisinä päivinä kehtaisi lukea sivuakaan. Vaikka se oli itsekin asunut täällä pikkukylässä, oli se silti vieras. Vieraita piti viihdyttää. Hermostutti niin, että kädet vapisivat, kun tartuin yöpöydällä seisseeseen Vossin vesipulloon.

Kaiken lisäksi olin hirvittävän huolissani Emiliestä. Se idiootti oli tullut ratsastustunnille varmaan neljänkymmenen asteen kuumeessa, juuri sairaalasta päässeenä. Kas, kun oli sentään saanut happiviikset pois naamaltaan, ja sairaalakaavunkin oli muistanut jättää pois. Mä olin pistänyt sille päivän mittaan ainakin sata viestiä, jossa olin käskenyt sitä perumaan tuntinsa ja mielellään sunnuntain NVRK-mestaruudetkin, vaikka tiesin sen olevan turhaa. Kyllä mä ystäväni tunsin: Emilie ei ollut luovuttaja. Ei se nytkään luopunut leikistä ennen kuin ensihoitajat kantoivat sen maneesin hiekalta paareilla suoraan ambulanssiin.

Siitä lähtien mä olin ollut aika lähellä, etten itse laittanut Jassulle viestiä, jossa peruisin Emin osallistumiset. Jos tyttö itse saisi päättää, se keikkuisi sunnuntaina Dimonan täplikkäässä selässä vaikka tippaletkut kädessä ja happipullot selässä. Sydämeni pohjasta toivoin, ettei sillä ollut mitään vakavaa sairautta hurjista oireista huolimatta. Se ei malttanut pysyä paikoillaan hetkeäkään, ja todennäköisesti tämän päiväinen episodi ei ainakaan tehnyt sille hyvää.

Mä silti ymmärsin Emiä, mutta samalla en kuitenkaan. Olisin itse ollut varmasti ihan samanlainen, vaikka alitajunta kolkutti kuinka, ettei se ollut järkevää.

Laskin puolilleen tyhjentyneen vesipullon takaisin paikalleen, kun puhelimeen kilahti uusi viesti. Olisipa se Emilie, huomasin ajattelevani, antaisi nyt jotain elonmerkkejä itsestään, kertoisi että kaikki on kunnossa. Mutta ei antanut, ei kertonut. Sen sijaan näytöllä keikkui Instagramin logo, mikä sai mut kiinnostumaan.

HoelElias: Mulla on pari videota teidän tän päivän tunnista. Ei ne mitään hyviä oo, mutta haluatko nähdä?

Mitä pidemmälle mä viestiä luin, sitä enemmän mun kulmakarvat nytkähtivät pois paikoiltaan. Elias oli toden totta ollut paikalla maneesissa, sillä sen sisko ratsasti myös Shelyesissä, mutta miksi se oli kuvannut videotakin? Ja vielä pyytämättä? Oliko kyseessä joku Adrianin ja Matiaksen porukan sairas vitsi, kuvata videota ratsastuksesta muka viattomasti, ja sitten naureskella sille pitkin koulua? Yrittikö se pilata mun maineesta viimeisetkin rippeet?

Vai yrittikö se olla taas ystävällinen? Elias oli mulle tuttu jo pidemmältä ajalta, mutta silti se oli aina jäänyt hieman etäiseksi. Se pyöri lähinnä poikien ja sen supermustasukkaisen tyttöystävänsä seurassa, ja muutamia lukiobileiden sananvaihtoja lukuun ottamatta en ollut juurikaan päässyt tutustumaan siihen. Ennen kuin nyt, kun sille oli tullut kova tarve vakuutella olevansa eri maata Matiaksen ja muiden kanssa. Emillekin se oli kuulemma toivotellut pikaista paranemista. Miksi se halusi tutustua kaikkiin vasta nyt, kun koulu oli loppumaisillaan, ja kohta hajaannuttaisiin kaikki eri teille kuitenkin?

Niin. Hajaannuttaisiin. Vaikka se olisikin vain sairasta läppää, mitä sitten? En mä niitä ihmisiä enää näkisi kohta ollenkaan. Eliaksella oli video musta Figaron selässä, ja oman ratsastuksen katsominen oli kultaakin arvokkaampaa oppimisen kannalta. Sunnuntain kilpailuihin oli vielä pari päivää, ja sinä aikana ehtisin kyllä vielä korjata kaikki merkittävimmät virheet.

ellajohansen: Ai, kiva! Totta kai haluun nähdä 😊

Sitten pistin Instagramin ilmoitukset pois päältä, heivasin historiankirjan pois tieltä ja aloin kahlaamaan läpi psykologian muistiinpanoja. Sillä niitä mä tarvitsin eniten kaiken tämän typerän sotkun keskellä, jossa en ymmärtänyt enää mitään.

Kädet vapisivat, kun mä käänsin sivua.
Ella-Amalie
Ella-Amalie

Viestien lukumäärä : 116
Ikä : 18
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 02.12.2017
Karma : 22

Jassu, Beata, Catu, Sonia, Matias B., Aurora, Nita and tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Om Ellas liv Empty Vs: Om Ellas liv

Viesti kirjoittaja Ella-Amalie lähetetty Pe 13 Marras 2020, 22:23



Se erikoinen Elias todella oli lähettänyt mulle videoita. Ne olivat huonosti kuvattuja; kamera oli tärissyt ja kuvanlaadussa oli toivomisen varaa. Aina välillä näin monen sekunnin pätkän pelkästä satakertaiseksi zoomatusta Tegurin takamuksesta. Mutta videoita ne olivat silti. Pyysin tunneille harvemmin ketään kuvaajaksi, joten olin loppujen lopuksi ollut ihan mielissäni Eliaksen oma-aloitteisuudesta, vaikka salakuvaus ajatuksena olikin alkuun kuulostanut vähintäänkin perverssiltä.

Makasin sängylläni jalat koukussa käännellen ja väännellen kuvaruutua kaikkiin ilmansuuntiin. Liu’utin kahta sormea näytöllä suurentaakseni kuvaa vuoroin Figaron liikkeisiin, vuoroin mun istuntaani. Seurasin käsieni myötäämistä, ryhtini suoruutta ja Figaron reaktioita. Kulmakarvat kääntyivät arvioivaan kurttuun.

“Hanne”, kutsuin mun jalkopäätyni tunti sitten taloksi asettunutta tyttöä. “Kato.”

Harmaahiuksinen nousi kulmiaan kohottaen vaivalloisesti istumaan lukiten puhelimensa ja raahautui mun vierelle.
“No näytä.”

“Nyt rehellisesti”, painotin ensin, jotta se ei sanoisi mitään mua mielistelläkseni. Harvoin Hanne niin tekikään, ja ehkä siksi se oli mun ystävä. “Onko noi laukannostot sun mielestä ihan liian hätäisiä ja töksähtäviä?”

Hanne tiirasi ruutua hetken yhtä tarkasti kuin mä olin tehnyt, ja virnisti. Kun tajusin sen imitoivan mua, heitin sitä tyynyllä.
“Mä kysyin tosissani!”

“Rehellisesti sanottuna”, Hanne vakavoitui lopulta hymynsä kanssa ja köhäisi, “sä Ella mietit aivan liikaa. Ne on vaan yhdet kisat.”

“Joo. Yhdet kisat, joissa mun pitää pärjätä”, pyöräytin silmiäni ja nappasin puhelimeni takaisin ystäväni ojennetusta kädestä.

“Sitä suuremmalla syyllä lopetat ton mussuttamisen”, Hanne totesi napakasti. “Sä vielä stressaat ittes hengiltä ennen kuin ehdit edes radalle.”

Huokaisin. Hanne oli valitettavan oikeassa, kuten yleensäkin. Mun oli myönnettävä, että oli hyvä, että se oli tullut juuri tänään. Ilman sitä mä olisin kahlannut aivot homeessa koulukirjoja läpi lieventääkseni sunnuntain kilpailuiden tuomia paineita, siis paineistamalla itseäni loppukokeilla. Olin päivittäin samassa, loputtomassa kierteessä ilman ulkopuolisia. Mutta se oli mun tapa käsitellä asioita.

“Sitä paitsi”, harmaahiuksisen kasvoille nousi jälleen viekas hymy. “Sulla on ainakin maailman paras groom.”

“Niinpä niin”, hymyilin sille, enkä edes voinut olla eri mieltä.

Hetki me oltiin melkein hiljaa; Hanne selasi TikTokia näyttäen mulle parhaat löytämänsä videot, joille me naurettiin. Mä taas en voinut lopettaa oman suoritukseni loputonta arviointia. Yritin siirtyä HoelElias-viestiketjusta muualle Instagramiin, mutta Astlyrin muka-Rytterhus-sponsoroidut influensserikuvat Tegurin kanssa vainosivat mua. Jos Emiliellä olisi mitään sananvaltaa työpaikallaan, ei sillä bimbolla olisi koskaan mitään asiaa putiikin todelliseksi sponsoriratsastajaksi. Hymähdin halveksivasti, kun päädyin selaamaan sen profiilia läpi. En seurannut sen tiliä syystä. Astlyrin ärsyttävää, ylimielistä naamaa oli joka puolella, vaikka kyseessä oli sen hevosille omistettu käyttäjä. Profiilikuvassa se poseerasi Robinin kanssa kuin Jannin hevonen olisi ollut sen oma, tai edes vuokralla. Säälittävää suorastaan, ehdin ajatella, kunnes Hanne havahdutti mut takaisin maankamaralle.

“Christian ei varmaan ole tulossa mukaan?” tyttö naurahti keveästi, huolettomasti, mutta voi, minkä myllerryksen se saikaan huolettomalla lausahduksella aikaan mun aivosoluissani.

Hanne ei vieläkään tiennyt Katyasta ja Christianista, mutta Katya tiesi Hannesta ja Christianista. Ja Katya tiesi, koska minä olin kertonut sille. Minä, joka en koskaan kertonut kenellekään puolikastakaan salaisuutta, olin mennyt möläyttämään jotain sellaista, mikä saattoi puhkaista tämän iloisen ystävyyskuplan, jota me Hannen kanssa oltiin seuraavat kolme viikkoa viettämässä. Pala nousi kurkkuun, kun ajattelinkaan toisen menettämistä.

“En usko”, yskäisin sitten nopeasti ennen kuin Hanne ehti epäillä mitään. “Ei se yleensä ole tullut kisareissuille ellei ole ollut ihan pakko. Tai hyvät after ridet.”

“Niin”, Hanne myhäili. “Olisi kyllä hauska nähdä se.”

Katya oli ansainnut kuulla totuuden, mutta mulla oli vahva intuitio sen suhteen, ettei Hanne ymmärtäisi. Ettei se ymmärtäisi, miksen mä ollut kertonut Katyasta ja Christianista sille, mutta Katyalle olin kyllä kertonut kaiken vastapuolen toimista. Mä olin ajanut itseni ristituleen, josta ei ollut ulospääsyä, ei pakotietä. Jotakuta sattuisi.

“Niin”, myötäilin, vaikka sydämeni pohjasta toivoin, ettei niiden kahden tiet kohtaisi enää ikinä. “Etköhän sä näe.”
Ella-Amalie
Ella-Amalie

Viestien lukumäärä : 116
Ikä : 18
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 02.12.2017
Karma : 22

Beata, Catu, Matias B., Aurora, Nita, Linnea, Løken and Emilie tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Om Ellas liv Empty Vs: Om Ellas liv

Viesti kirjoittaja Ella-Amalie lähetetty Ke 18 Marras 2020, 16:45

Moraalisaarnoja
16.11.2020



Kello kuudelta maanantaiaamuna pyörittelin lusikkaa valtavassa kahvikupissa, söin verigreippiä, enkä edelleenkään uskonut viikonlopun tapahtumia todeksi. Koko eilinen kilpailupäivä tuntui unelta, utopialta, ja olin joutunut nipistämään itseäni niin monesti, että käsivarressa oli vieläkin kynsien painaumia. Tuntui ihmeelliseltä, että kaikkien niiden tuskallisen pitkien viikkojen jälkeen me oltiin Figaron kanssa päästy suoraan huipulle. Sijoituttu. Voitettu. Laukattu ensimmäisinä kunniakierroksella. Mun mielestä se oli tuntunut pilvien kanssa lentämiseltä.

Koversin greipin punaista hedelmälihaa lusikalla ja nipistin itseäni taas. Kielellä tuntunut kirpeys ei ollut utopiaa. Sinipunavalkoisen ruusukkeen ja huippuprosenttien tuomasta, hetkellisestä euforiasta huolimatta tiesin, että mun oli vielä palattava maan pinnalle. Helpon B:n voittaminen ei sinällään ollut vielä mikään saavutus Figaron tasoisella ponilla. Ennemminkin se oli ollut oletusarvo; sitä olin lähtenyt hakemaan. Se oli lähtötaso, josta oli nyt mentävä eteenpäin.

Mutta en mä sitä voinut kiistää: Astlyrin omahyväisen, nokkavan naaman kääntyminen satakahdeksankymmentä astetta ympäri oli tuntunut hyvältä. Niin hyvältä, että olin melkein jo tuntenut siitä syyllisyyttä, mutta sitten olin taas muistanut bimbon inhottavan, ylimielisen käytöksen muita kohtaan, sekä jääkylmän olemuksen, ja nauttinut päivästä Bjerkvikissä jälleen niin paljon kuin pystyin. Mä ansaitsin nauttia. Ansaitsin hyviä fiiliksiä ja onnistumisen iloa synkän syksyn jälkeen. Kun katsoin Emilien laittamia Instagram-postauksia meistä, musta ja Figarosta yhtä uudelleen ja uudelleen, en voinut olla hymyilemättä. Annoin itseni lepäillä pilvilinnoissa vielä hetken.

Laskin puhelimen alas takaisin keittiösaarekkeen päälle, jolloin silmiini osui aamuinen Lofotposten, jonka isä oli kaiketi jättänyt siihen juotuaan kahvinsa seisten kahvinkeittimen vieressä niin kuin sillä oli tapana. Kirkuvan punaisen, koristeellisen nimen alla oli synkkä, mustalle pohjalle painettu, valkoinen otsikko, joka sai mut kurottamaan lehden lähemmäs.

HENKILÖAUTON ULOSAJO AUSTVÅGØYALLA

Sen alapuolella oli kuva. Lohduton kuva mustasta, täysin rusentuneesta autosta, jolla kukaan ei ajaisi enää metriäkään, ja joka oli ympäröity sinikeltaisella politiet-nauhalla. Käänsin sivua, luin. Luin sana sanalta, rivi riviltä vain tajutakseni, että se auto kannessa oli näyttänyt aivan liian tutulta.

”Bjerkvikistä Svolværiin matkalla ollut musta Mercedes Benz-henkilöauto törmäsi Austvågøyalla kaiteeseen ajauduttuaan tieltä ulos.”

Astlyr. Sen oli pakko olla.

”Poliisin mukaan kuljettaja oli ajanut huomattavaa ylinopeutta ennen törmäämistä.”

Ei helvetti.

”Kyydissä oli kuljettajan lisäksi yksi täysi-ikäinen matkustaja.”

Madde.
Jutun vieressä oli kuva myös tiestä, jolla onnettomuus oli sattunut. Se oli kapea, se mutkitteli. Mulla ei edes ollut ajokorttia, mutta silti tiesin, että nopeus olisi pidettävä alhaalla sellaisissa paikoissa.

Huokaisin nojaten päätäni käsien varaan. Mä tiesin, että Astlyr oli tyhmä. Mä tiesin, että se saattoi uskoa olevansa kaikessa vähän parempi kuin muut, myös ajamisessa. Mutta mä en tiennyt, että se olisi niin tyhmä, niin idiootti, että se lähtisi toiminnallaan vaarantamaan, ei vain itsensä, vaan myös jonkun toisen hengen. Toivottavasti se ymmärsi, että ne olisivat voineet kuolla.

Jokaisella mieleen pulpahtaneella ajatuksella Astlyr vajosi mun silmissäni alemmas ja alemmas. Törkeä liikenteen, ihmishenkien vaarantaminen tietoisella valinnalla ajaa ylinopeutta oli mun mielestä todella moraalitonta; suorastaan alhaista, oli tilanne mikä tahansa. Jos sen perässä olisi ajanut joku muu, olisi se voinut tappaa teollaan jonkun täysin ulkopuolisenkin.

Toivottavasti se ymmärsi.

Koulun käytävillä oli vaitonaisempaa kuin ennen. Astlyr oli sairaalassa, kaikki tiesivät jo, ja ilmeisesti pitivät sille nyt jotain hiljaista hetkeä kuin se olisi kuollut. Kaikki olivat lukeneet päivän lehden tai vähintään @drama_i_austlofotenvgs Instagram-tililtä. Se oli kuin Gossip Girl -- kukaan ei tiennyt tilin ylläpitäjää, mutta se kyllä tiesi kaikista kaiken. Turma-auton kuvan alla oli kattava selostus koko onnettomuudesta ja sen osallisista.

Bli frisk snart! luki postauksen lopussa. Oksettavaa.

Myös Emilie oli jälleen sairaalassa, mikä oli tietenkin ehdottoman hyvä asia, mutta se tyttö oli mun parasta oleiluseuraa aina joka maanantai. Olin lopulta lyöttäytynyt lapsuudenystävieni Ingen, Trinen ja Julien seuraan koko päiväksi vältellen Matiasta, Adriania ja muita niiden kanssa hengailevia poikia parhaani mukaan. En ollut vieläkään sulattanut poikien puheita mun selkäni takana, enkä sulattaisi. Kisamatkat Matias seurana olivat olleet jo tarpeeksi ahdistavia, puhumattakaan siitä, että se oli pyytänyt mua lauantaiyönä mukaansa juomaan -- ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kaiken lisäksi heti koulun ovesta sisään astuttuani ne olivat katsoneet mua nenänvarttaan pitkin kuin minä olisin ollut syypää Astlyrin onnettomuuteen. Olin melkein huutanut niille, että itsepähän kaahasi. Oli varmaan vielä humalassakin sen tuntien, mikä teki tytön säälimisestä entistäkin vaikeampaa. Mä en ymmärtänyt, miksi kaikki tuntuivat olevan niin surullisia tapauksesta. Jopa Astlyrin porukan kiusaamisen kohteet, jopa Torbjørn Thorstensen taisi tirauttaa salaa pari kyyneltä, ja mä pyöräytin silmiäni.

Iltapäivällä selasin historiankirjaa koulun leveällä ikkunalaudalla ja heiluttelin jalkojani vapaina. Mulla oli tapana jäädä lukiolle tuntien jälkeen vielä hetkeksi, sillä koulun oppimisympäristö oli paljon parempi, intensiivisempi kuin kotona. Asiat tuntuivat jäävän päähän tuhat kertaa paremmin.

Paitsi sinä päivänä.

Sinä päivänä, kun paras ystäväni makasi sairaalassa sen sijaan, että se olisi nauranut TikTokeille mun vieressä, vaikka se häiritsi aina mun keskittymistä. Mä kaipasin Emilietä.

Sitten se vaaleahiuksinen poika, jonka takia Emilie joutuisi kenties viettämään valkoisten seinien sisällä paljon kauemmin kuin alun perin piti, käveli kauluspaidassaan ohi, ja mun päässä napsahti.

“Elias!” huudahdin silmalasipäiselle pojalle, jonka rillit melkein tippuivat sen nenältä -- niin äkkinäisen käännöksen se teki. “Mulla on asiaa.”

Poika näytti metsästäjän tähtäimessä olleelta jänikseltä mun hypätessä alas ikkunalta ja ottaessa varmoja askeleita sen luo. Se tiesi, mistä mä halusin puhua; mistä olin halunnut puhua sen kanssa koko viikonlopun, mutta olin lykännyt hetkeä tänne asti. Emin takia.

“Mikä helvetin idea se oli?” aloitin saarnani napakasti, ja Elias säpsähti. Se aukoi ja sulki suutaan, mutta sanat katosivat ilmeisesti jonnekin sen kurkunpään tienoille.

“M-Mikä?” poika sai vihdoin kakistettua, mikä nosti mun ärsytystasoa vielä entisestään.

“Miksi ihmeessä sä raahasit kuolemaisillaan olleen Emilien jonnekin Bjerkvikiin, monen tunnin ajomatkan päähän?! Ymmärrätkö, mitkä seuraukset sillä olisi voinut olla?” pommitin heti. Pidin olemuksen viileänä, mutta tiukkana. En halunnut riidellä, vaan ilmoittaa Eliakselle, ettei sen toiminta ollut millään mittarilla hyväksyttävää.

“Se-Se halusi. Se oli sen idea.”

“Voi hitto, totta kai se halusi! Niitä kisoja oli odotettu vaikka kuinka kauan! Mutta kukaan, kukaan muu kuin sinä, Elias, ei olisi ollut niin helvetin edesvastuuton, että olisi toteuttanut sen typerät, kuumehoureiset ideat”, paasasin kädet lanteilla edelleen varsin säikähtäneelle pojalle. Se nyökki kuin pakko-oireinen, ja todella toivoin, että se tajusi mun haluavan vain ystäväni parasta. Halusin, että Emilie toipuisi vielä joskus kamalasta taudistaan, eikä se onnistuisi vuodeosastolta karkailemalla.

“Niin”, Elias inisi hiljaa katse maahan painautuneena.

“Jos sä haluat olla sen ystävä”, mä yskäisin lopuksi, “tai jotain muuta, niin tee se fiksusti. Emilie on ihana tyyppi, mutta et sä tollasena kynnysmattona pääse mihinkään. Se tarvitsee jonkun, joka takoo sen päähän järkeä, kun se ehdottaa jotain noin idioottimaista.”

Eliaksen kasvoille nousi kevyt puna, kun totesin sille vielä, että en halunnut enää kertaakaan todistaa mitään vastaavaa, ja marssin tieheni. Elias oli niin kovin ystävällinen ja mukava, mutta myös ilmeisen vietävissä. Ilmeisesti se luuli, että sellaisena sai ystäviä, mikä oli mun mielestä erikoista.

***

Illalla puhelin kilahti. Olin odottanut sitä viestiä, sillä mä olin vannottanut Emiliellä, että sen olisi pakko ilmoittaa päivittäin olevansa elossa, sillä terveyskeskuksen vierailuajat olivat ihan säälittäviä.

Emilie [19:03]:
Ella???
Joko kuulit astlyrista???

Ei helvetti. Miksi sekin halusi jauhaa tästä?

Ella-Amalie [19:04]:
Ei oikein voi olla kuulematta

Emilie [19:04]:
Ihan kamalaa ja surullista
Vaikka se olikin Astlyr

Mä mietin hetken ennen kuin vastasin. Emilie oli mua paljon tunteellisempi, mutta olisin silti odottanut siltä erilaista reaktiota. Olisin odottanut, että senkin mielestä Astlyr oli ollut lähinnä täysi idiootti kaahatessaan sellaisella pikkutiellä. Sillä hetkellä halusin vain unohtaa koko aiheen ja jatkaa elämässä eteenpäin. Kohta Astlyr pääsisi varmasti sairaalasta, ja kaikki muutkin unohtaisivat.

Pitäydyin silti kannassani.

Ella-Amalie [19:07]:
Niin
Mun mielestä vaan tosi vastuutonta
Sillä oli madde kyydissäkin??

Emilie [19:07]:
No vähän
Mutta eikö sua muka yhtään säälitä?
Eihän se tahallaan

Ella-Amalie [19:08]:
Ei yhtään

Emilie [19:09]:
Täh
Mikä sua nyt taas vaivaa
Oot ollut ihan outo viime aikoina
Mistä te edes riitelette sen kanssa??

Niin. Huokaisten laskin puhelimeni alas, enkä vastannut sille enää mitään. Nousin sängyltä ylös, astelin portaat alakertaan; suoraa tietä keittiöön ja etsin sen aamuisen Lofotpostenin. Siinä se oli, juuri samassa paikassa jonne sen olin jättänytkin. Isä ja äiti olivat edelleen töissä.

HENKILÖAUTON ULOSAJO AUSTVÅGØYALLA, sanoi otsikko edelleen.

Luin sen uudestaan.

Uudestaan, uudestaan, uudestaan.

Vielä uudestaan.

Oliko mussa jotain vikaa, kun en siltikään tuntenut surua?

Lusikoin iltapalaksi greippiä ja tuijotin kuvaa mustasta mersusta kuin transsissa.

Toivottavasti se, hitto vie, ymmärsi.
Ella-Amalie
Ella-Amalie

Viestien lukumäärä : 116
Ikä : 18
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 02.12.2017
Karma : 22

Beata, Catu, Bea, Eirik, Sonia, Elisa, Matias B. and tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Om Ellas liv Empty Vs: Om Ellas liv

Viesti kirjoittaja Ella-Amalie lähetetty Ke 25 Marras 2020, 19:57

Luottamus
19.11.2020


Inhosin terveyskeskuksia ja sairaaloita. Kaikkialla oli niin ahdistavan valkoista ja desinfiointiaineen lemu koristi ankeita, värittömiä käytäviä, joita inhottavan kirkkaat loisteputket valaisivat. Seurasin valkoisiin pukeutunutta, vaaleahiuksista hoitajaa loputtomalta tuntuneen rakennuksen päähän. Sen kannoista korotettujen työkenkien suhina oli ainoa ääni hiljaisella Svolværin terveysasemalla.

Huoneen numero 6 kohdalla hoitaja pysähtyi ja koputti oveen kolmesti ennen kuin työnsi sen auki. Puristin kädessäni suklaalevyä, jonka olin ostanut Emilielle. En tiennyt, jaksoiko se vielä syödä mitään, mutta olin ajatellut, että jotain olisi kiva viedä silti.

“Emilie”, se hoitaja kutsui pehmeällä äänellään, ja mä ajattelin, että sen oli oltava kutsumusammatissaan. “Sulle on vieras.”

Emi näytti tavallistakin pienemmältä ja heiveröiseltä valtavalta näyttäneessä sairaalasängyssä, jonka toinen pääty oli nostettu vaakatasoa ylemmäs. Se oli mun silmään laihtunut ainakin viisi kiloa, ja sen kasvot olivat aneemiset, kalpeat. Sen lyhyet hiukset olivat puoliksi nutturalla, josta karkasi pieniä, ohuita haituvia jokaiseen ilmansuuntaan. Vaaleanpunaiseen kaapuunsa tyttö näytti hukkuvan, vaikka se oli varmasti kaivettu sille jostain lasten varastosta. Happiviikset kasvoillaan Emi yritti hymyillä, mutta sen hymy jäi pelkäksi vaisuksi suupielen nytkähdykseksi.

“Hei”, se kähisi kuin viimeisellä hengenvedollaan, kun mä istuin vaalealle puutuolille sängyn viereen, ja ojensin sen suklaalevyn.

“Mä toin sulle tällaisen”, sanoin hiljaa, “vaikka en mä tiedä pystytkö sitä syömään. Syöt vaikka sitten, kun pääset kotiin.”

“Kiitos”, Emilie äännähti. “Laita siihen pöydälle.”

Mahonginvärisellä yöpöydällä oli lasinen maljakko, jonka keskellä seisoi kukkakimppu. Se oli pieni, mutta kaunis, vaaleanpunaisista kukista tehty; ihan Emin näköinen. Sen vieressä oli pieni kortti, jonka tekstiä en nähnyt.

“Oho”, virnistin. “Kuka sulle on tämän tuonut?”

Emilie vaihtoi sadasosasekunnissa väriä lakananvalkeasta paloautonpunaiseksi, jolloin mä tiesin, ettei niiden takana ollut ainakaan mikään äiti tai isomummo. Sen hengitys vikisi, kun sen sydän tarvitsi kaiken mahdollisen hapen tytön pitämiseen elossa.

“Yksi.. No, tuttu”, Emilie yritti vielä, mutta mä en uskonut sanaakaan. Se oli maailman huonoin valehtelija. Olin jo hivuttamassa kättäni yöpöydälle napatakseni kortin hyppysiini, kun vaalea tyttö nousi yhtäkkiä jonkin adrenaliiniryöpyn voimalla ylös ja läpsäisi mun kättä niin, etten onnistunut.
“Okei, okei!” se kiirehti lisäämään käheästi. “Se oli Elias.”

“Elias?!” älähdin epäuskoisena. “Siis onko se.. Onko teillä..?”

“No ei!”  tyttö olisi huudahtanut, jos sen äänihuulet olisivat toimineet kuten piti. Sen sijaan sen kurkunpäästä pääsi ainoastaan epämääräistä pihinää.

“Että muuten vaan lähettelee kukkakimppuja”, kyseenalaistin olkiani kohauttaen.

“Niin”, Emilie totesi itsekin pientä hämmennystä äänessään. “Äh, en mä tiedä.”

“No tykkäätkö sä siitä?” mä kiusasin.

“En!” se rääkäisi valtavan yskänpuuskan seuraamana. Happiviikset olivat lentää naamalta, ja kun konsertti oli ohi, tyttö joutui asettelemaan ne nenänsä alle paremmin. Mua sattui kuunnella, miten sen keuhkot tuntuivat irtoavan.

“Niinpä niin”, myhäilin vielä. En oikein tiennyt, miten suhtautua, mikäli Eliaksella todella oli Emilietä kohtaan jotain suurempia tunteita. Oliko se kertonut sille Ebballe? En ollut kyllä edes hetkeen nähnyt niitä kaksin, vaikka ennen ne tuntuivat viettävän jokaisen vapaan hetken keskenään. Olivatko ne eronneet, ehkä Eliaksen tunteiden takia? Vai oliko Ebba jättänyt sen, ja nyt Elias oli käyttämässä iloista, kaikkien-kaveri-Emilietä hyväkseen, jonain laastarina? Niiden suhde, oli se sitten ystävyyttä tai jotain isompaa, herätti mun aivosoluissa miljoonia kysymyksiä, muttei yhtään vastausta. Kysymyksiä ja epäluuloa. Pidin Eliasta edelleenkin vähintään erikoisena. Ihan kuin se olisi herännyt eloon vasta nyt, abivuonna.

“Mutta”, Emilie keskeytti lopulta mun ajatukset. “Mä halusin puhua susta.”

Katsahdin vaaleatukkaista petipotilasta epäluuloisesti. Yhtäkkiä mun aivoissa ei liikkunut enää mitään.

“Musta tuntuu, että sä et kerro mulle kaikkea”, sängystä kuului, ja mun kulmat kääntyivät vieläkin epäluuloisempaan kurttuun. “Ja mun mielestä parhaíden ystävien pitäisi tehdä niin.”

“Miksi sä niin ajattelet?” kysyin, vaikka tiesin kyllä. Emiliehän puhui totta. Mä en tykännyt puhua itsestäni, saati kokenut sitä tarpeelliseksi, ellei sillä ollut jotain vaikutusta muiden elämään. Kuuntelin paljon mieluummin muiden juttuja, kommentoin, kyseenalaistin ja ohjeistin. Sellainen mä olin.

Emilie ei vastannut.
“Ella”, se sanoi vakavana, “etkö sä luota muhun?”

Nielaisin. Totta kai mä luotin parhaaseen ystävääni, mutta miten ikinä saisin taottua sen tytön päähän ilman, että mun tarvitsisi kertoa sille koko elämäntarinani?

“Luotan, tietysti luotan”, yritin inistä katsoen sitä vakuuttavasti suoraan silmiin, mutta Emilien omat olivat painuneet viiruiksi ja viestittivät, ettei se uskonut sanaakaan.

“Miksi sä olet sitten viime aikoina ollut niin etäinen ja kylmä?” tyttö tivasi. “Koko syksyn, oikeastaan.”

“Miten niin?”

“No siten niin. Se Astlyr-juttukin, missä ihmeessä on sun empatiakyky?”

“Siitäkö tää kaikki on kiinni?” puuskahdin melkein loukkaantuneena. Mä en halunnut puhua Astlyristä. Mä en halunnut suoda sille ilkeälle ja kierolle ihmiselle ajatustakaan enempää kuin oli pakko. En halunnut uhrata vähäistä vapaa-aikaani keskustelemalla ihmisestä, jonka pääasiallinen elämäntehtävä tuntui olevan muiden ihmisten, ja etenkin mun tuhoaminen.

“Ei, kun Ella, kuuntele nyt”, Emilie sanoi rauhallisesti, “mä olen sun kanssa siitä kyllä ihan samaa mieltä.”

En enää pysynyt kärryillä. Ensin Emi valitti, että multa puuttui empatiakyky, mutta samaan hengenvetoon totesi kuitenkin olevansa mun kanssa samaa mieltä. Siinä ei ollut mitään järkeä.

“Mutta mä säikähdin”, Emi huokaisi sitten. “Mä oon susta huolissani.”

“Niin mäkin olin susta”, totesin. “Mä olin susta hiton huolissani niissä kisoissa, ja pelkäsin ihan totta, että menetän mun parhaan ystävän siihen radalle. Se oli helvetin typerästi tehty, ymmärrätkö.”

“Jeg gir faen i meg”, Emilie totesi naurahtaen ja yskäisi perään. “Kai sä tiesit, että sä voit oikeasti puhua mulle kaikesta?”

“No totta kai! Ja puhunkin”, mä älähdin yrittäen kuumeisesti miettiä, mitä Emilie ajoi takaa. En mä ollut ennenkään ollut mitenkään isosti huudellut omia asioitani.

“Et puhu, Ella, mä tiedän.”

“Mun täytyy oikeasti varmaan lähteä nyt”, sanoin nopeasti keräillen jo takkiani tuolin selkänojalta. “Tuun sitten vaikka joku toinen päivä.”

Koska mä en jaksanut jankata. Jankuttaminen, vänkääminen ja vastaan väittäminen oli mun mielestä lapsellisinta, mitä tällaisesssa tilanteessa olisi voinut tehdä. Siitä olisi kehittynyt vain riita, loputon kinastelu, joka pahimmillaan olisi johtanut välirikkoon, ja se oli kaikkea, mitä Emilien kohdalla vähiten halusin.

Emilie katsoi mua vähintäänkin tyrmistyneenä, enkä mä tiennyt, miten katsoa takaisin. Silmät jäivät ilmeettömiksi, vaikka suu yritti hymyillä. Kun mä olin lähdössä, Emi tarttui mua vielä kädestä, puristi.

"Sano nyt jotain."

“Joku toinen päivä”, mä vastasin, vaikka tiesin, etten voinut. Tiesin, ettei se ainakaan olisi helpottanut mun oloa.


Viimeinen muokkaaja, Ella-Amalie pvm La 28 Marras 2020, 23:21, muokattu 1 kertaa
Ella-Amalie
Ella-Amalie

Viestien lukumäärä : 116
Ikä : 18
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 02.12.2017
Karma : 22

Jassu, Beata, Catu, Hanne, Sonia, Matias B., Aurora and tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Om Ellas liv Empty Vs: Om Ellas liv

Viesti kirjoittaja Ella-Amalie lähetetty La 28 Marras 2020, 23:21

Kaksi sivua
20.11.2020

#hakaristian | Perustuu Hannen tarinaan

Niin paljon kuin mä Hannesta ystävänä pidinkin, oli monen viikon vierailu ollut henkisesti aika kuormittavaa. Mulla ei ollut koskaan ollut edes sisaruksia, joten en ollut tottunut siihen, että kotona oli joku, kun vanhemmatkin olivat lähes kellon ympäri töissä, ja käytännössä koko meidän valtava talo oli aina mun yksityisessä käytössä. Se oli aina ollut niin normaalia, ettei mua ollut koskaan edes pelottanut olla yksin kotona. Olin tottunut elämään ja viihtymään yksin, vaikka toisaalta rakastin kavereidenkin seuraa.

Siksi oli ihan tervetullutta, että Hanne tunsi Lofootit ja osasi kulkea ilman mun jatkuvaa opastusta, sekä keksi vielä kiitettävästi tekemistäkin itselleen. Sillä oli muitakin kavereita täällä päin kuin minä, ja se oikeastaan jopa ihanaa. Tänäkin aamuna tyttö oli mennyt luistelemaan jonkun vanhan tuttunsa kanssa Narvikiin, mikä tarkoitti, että mä sain lukea.

Koko päivän.

Mitä pidemmälle kirjassa etenin, sitä rentoutuneemmaksi mä pitkästä aikaa oloni tunsin. Söin lounaaksi kanasalaattia ja uppouduin sotahistorian syövereihin kolmatta kertaa koko syksynä, mutta ensimmäistä kertaa niin, että jotain jäi päähänkin. Ensimmäistä kertaa se yksi ei jatkuvasti häirinnyt mun mieltä olemassaolollaan. En ollut edes nähnyt sitä pitkään aikaan, ja musta tuntui, että olin päässyt yli. Se ei enää hallinnut mua, vaan langat oli jälleen täysin omissa käsissäni. Elämä tuntui kokonaiselta.

“Hei”, kuului huoneeni ovelta, kun aurinko oli jo kauan sitten painunut horisontin taakse ja sotia oli jäljellä enää kaksi sivua. Hangon keksinä hymyilevä Hanne hyppäsi mahalleen mun sängylle ja painosti katseellaan mua lopettamaan lukemisen.

“No hei”, mä vastasin hymyillen ja pistin kirjan sivuun. Kaksi sivua oli harmittavan vähän, mutta ehtisin kyllä lukea ne vielä myöhemminkin. “Oliko kiva reissu?”

“Oli”, tyttö myhäili salaperäisesti jalkojaan heilutellen ja pyöritellen puhelintaan sormiensa lomassa, kunnes ei enää pystynyt olemaan hiljaa: “Voinko mä kertoa sulle yhden jutun?”

“Totta kai”, totesin ykskantaan ja käännyin ystäväni puoleen kiinnostuneena.

“Mä olin siellä Christianin kanssa”, se pamautti heti -- ennen kuin mä olin ollenkaan ehtinyt miettiä, mitä sillä saattoi olla asiana. Christianin. Siis sen ällöttävän, inhottavan, kaksinaamaisen urpon kanssa, joka oli pettänyt melkein-tyttöystäväänsä heti tilaisuuden tultua. Yritin parhaani mukaan pitää naamaani peruslukemilla, kun kuumeisesti mietin, mitä vastata. No sepä kiva olisi ollut neutraali vaihtoehto. Kiva, että olette vielä ystäviä voisi olla ollut hyvä jatko.

Vaan ei.

“Mä melkein suutelin sitä”, oli harmaahiuksisen seuraava yllätys, ja olin tukehtua omaan sylkeeni.

“Sä teit mitä?” multa lipsahti ennen aikojaan. Hanne katsoi mua pää kallellaan, ja sen kasvoille oli noussut kevyt puna.

“Suutelin sitä. Melkein. Se oli niin lähellä”, Hanne kihersi kuin alakouluikäinen ensi-ihastuksestaan. “Mutta sitten mä peräännyin. En tiedä, mikä mulle tuli. Ihan kuin se olisi muka jännittänyt liikaa!”

Hiton hyvä, ajattelin, mutta pidin suuni kiinni ja katseen tiiviisti etusormessani, joka oli lähtenyt piirtämään viivaa vaaleanharmaan päiväpeiton tikkauksia pitkin. Oikeudentajuni taisteli hyvän ystävän velvollisuuksia vastaan, kun mietin, mitä mun kuului sille vastata.

“Mutta musta tuntuu, että siitä voisi tulla vielä jotain!” Hanne jatkoi mielissään alahuultaan purren. “En mä nyt todellakaan mitään vakavaa, mutta--”


“Hanne”, mä keskeytin sen lopulta, kun aloin voida vähän liian pahoin sen puheista. Hannen oli saatava tietää Christianista ja Katyasta, ja vaikka mä mielestäni olin aivan väärä ihminen kertoamaan sille, tiesin, että limanuljaska-Christian ei todellakaan avaisi suutaan, vaikka olisi astelemassa toisen kanssa alttarille. Se leikkisi kaksoiselämää ikuisesti, mikäli kukaan ei laittaisi sen iljettäville toimille pistettä, ja ilmeisesti se oli kuin olikin mun tehtävä.

“Mitä?” se kysyi ihmeissään. “Etkö sä sanonut, että--”

“Sanoin”, mä huokaisin raskaasti. “Mutta mä en silloin voinut muutakaan.”

“Mitä ihmettä sä hourit?” Hanne naurahti epätietoisena. “Ella, kerro!”

“Et sitten suutu”, aloitin, mikä sai toisen kurtistamaan otsansa entistäkin tiukemmille laskoksille.

“Siis onko sulla jotain juttua Christianin kanssa?” se älähti, ja mun silmät loistivat lautasen kokoisina.

“Ei, ei, ei! Ei ikinä, ei missään nimessä. En mä tekisi sellaista”, vakuuttelin kiireesti. “Mutta yhdellä toisella on.”

Hannen kasvot venähtivät lähes muodottomiksi. Se puri huultaan entistä tiukemmin, ja mä olin aika varma, että sen sydän oli juuri särkynyt. Että mä olin juuri särkenyt hyvän ystäväni sydämen. Käänsin omankin katseeni pois, sillä en kestänyt katsoa. Viha Christiania kohtaan kasvoi mun sisällä kuin bensalla valeltu rovio.

“Tunnenko mä sen?” Hanne kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen varoen. Se puri hammasta yrittäessään pysyä vahvana.

“Katya”, ähkäisin nopeasti ajattelematta mitään. Mun mielestä oli oikein myös Katyaa kohtaan, että Hanne tiesi. “Ne oli jo silloin, kun te.. No, olitte.”

“Ei jumalauta”, Hanne henkäisi hiljaa, ihan samalla äänenpainolla kuin Katya oli tehnyt mun kerrottua sille Christianista. Nielaisin, ja huoneeseen laskeutuneen tunnelman keskellä se kuulosti ihan yhdinpommin räjähdykseltä. Kurkussa oli pala ja rintaa puristi.

“Ootko sä okei?” uskalsin kysyä lopulta. Tyhjyyteen pitkään tuijottanut tyttö ryhdistäytyi seisomaan mun sängyn viereen ja yskäisi.

“Tietty”, se sanoi samalla vältellen, samalla yrittäen pitää katsekontaktia yllä. “Sehän oli vain joku yhden illan juttu.”

“Kuule, sulla on ihan oikeus olla sille vihainen. Se on tehnyt väärin, et sinä. Sitä paitsi--” mä latelin menemään lohduttavasti, mutta Hanne keskeytti:

“Niin. Mun pitää mennä nukkumaan, öitä.”

Harmaat hiukset kääntyivät ovenraosta vasemmalle.

En enää onnistunut lukemaan edes kahta sivua.
Ella-Amalie
Ella-Amalie

Viestien lukumäärä : 116
Ikä : 18
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 02.12.2017
Karma : 22

Jassu, Catu, Sonia, Aurora, Nita, Løken, Elias and tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Om Ellas liv Empty Vs: Om Ellas liv

Viesti kirjoittaja Ella-Amalie lähetetty To 14 Tammi 2021, 21:31

Harhautus
1.1.2021

#svella #svetu


Sinä yönä mä näin painajaista. Mua vainottiin. Se oli juuri sellainen kliseinen, kauhuelokuvien tumma hahmo, joka yllätti mut jokaiselta nurkalta, johon piilouduin; josta pakenin. Se tunsi mut läpikotaisin. Se tiesi kaiken, se oli nähnyt kaiken -- liikaa. Olin hengästynyt, väsynyt, lopussa, mutta hahmo ei. Se ei luovuttanut, kunnes oli ajanut mut umpikujaan; saartanut, piirittänyt. Haukoin paniikissa happea; siristelin nähdäkseni sen kasvot, mutta sillä oli huppu suojana. Oli pimeää, en nähnyt. Oli vain katulampun kalpea, kellertävä valo, ja me.

Sitten mä kuulin sen äänen. Tutun äänen.

Säpsähdin hereille.

Valkoiset satiinilakanat olivat rypistyneet ja nihkeät hiestä. Peitto oli tippunut lattialle ja tyyny lentänyt toiselle puolelle huonetta eikä mulla ollut enää paitaa päällä. Ehkä ei ollut ollutkaan, ehkä mä olin unohtanut. Yöpöydällä oli vesipullo, johon tartuin kuin henkiinjääminen olisi riippunut siitä. Silmiä kirveli kuivuus, päätä särki, eikä mulla ollut hajuakaan kellosta. Sydämen hakatessa aivan liian kovaa hymähdin silti kevyesti huoneessa vallinneelle kaaokselle, enkä jaksanut välittää. Vedin päiväpeiton ylleni, painoin pääni koristetyynylle ja suljin silmäni.

Ja mä toivoin, että se oli jo luovuttanut.

***

Puhelin tärisi sinnikkäästi valkoisella yöpöydällä, vaikka akun prosentit huitelivat jo melkein
miinuksella. 14:21, näytti kello, kun mä nostin sen laiskasti käteeni, liu’utin peukaloani näytön alareunassa ja rojahdin takaisin makuuasentoon. Mun suustani ei tullut inahdustakaan.

“Ella??” Emilie karjui toisessa päässä. “Haloo?”

“Hal--”, yritin vaivoin ähistä.

“Ootko sä siellä?!”

“Joo, olen”, sanat liukuivat äänihuuliltani jo hieman sulavammin kevyesti yskäistyäni. “Mitä asiaa?”

“Voi luoja, senkin Ella-Amalie Johansen Storvik”, se älähti dramaattisena. “Sä et tiedä, miten huolissani mä olen ollut! Mihin hittoon sä katosit eilen?”

“Vastasin puhelimeen”, huokaisin haroen sormiani pitkin inhottavan tahmeita, likaisia hiuksiani. “Hanne soitti.”

“No sillä oli pitkä asia”, saatoin kuulla Emin pyöräyttävän silmiään.

“Joo, niin oli”, raakuin kuin keuhkotautinen varis konsanaan. “Jotain mieshuolia.”

“Siis kun sua ei näkynyt missään”, tyttö luurin toisessa päässä papatti niin kiihtyneenä, että mä mietin, oliko se edelleen humalassa, “niin mä ajattelin, että sä oot sammunut jonnekin hankeen!”

“Mä lähdin kotiin sen jälkeen”, totesin nopeasti.

“Kotiin?! Ennen kahtatoista?”

“Joo.”

Leirimökin vessasta oli katsonut takaisin lohduton näky. Niin lohduton, että mä en tiennyt, miten Sven ei ollut luikkinut karkuun sen nähdessään: mä olin kuin zombie. Silmät olivat turvonneet lähes umpeen, ja niitä kehysti pikimustan ja tummanharmaan sekaiset vanat, jotka oli pyyhitty poskilta silmänurkkaan ja sieltä hiuksiin asti. Meikkivoiteesta ja puuterista oli jäljellä enää laikkuja siellä täällä -- huulipuna oli kadonnut. Mulla ei yleensä ollut tapana väheksyä omaa ulkonäköäni, mutta hyvin kauniistikin sanottuna näytin siltä, ettei mulla edes pikaisen ehostuksen jälkeen olisi ollut mitään asiaa juhlimaan; yhtään mihinkään ihmisten keskuuteen.

Enkä mä olisi edes pystynyt. Mä olin tehnyt väärin.

Joten olin pessyt kasvoni käsisaippualla, kuivannut ne paperisilla pyyhkeillä, heittänyt sotkeentuneen tukan sotkuiselle nutturalle. Tilannut taksin. Tavallisesti kovin puhelias, tuttu, vanhempi kuljettaja ei ollut sanonut mulle sanaakaan koko matkalla.

“Sun laukku jäi sinne”, Emilie huomautti. “Ei siellä tainnut olla kuin henkkarit ja huulipuna.”

“Joo ei.”

“Kuule”, se sanoi sitten painokkaasti, tietäväisenä. “Missähän sä ihan oikeasti mahdoit olla?”

“En missään”, ähisin kiusaantuneena, mutta keksin pakoreitin nopeasti. “Mutta hei, multa loppuu akku. Mä soitan sulle ihan kohta, jooko?”

“Ella!!”

Punaisen luurin painaminen tuntui pahalta, eikä Emi ansainnut sitä. Se oli viilto täydelliseen ystävyyteen, se oli taas yksi salaisuus lisää meidän välillä. Se oli yhtä kuin juuri kopiokoneesta tulleen paperin rypistäminen. Silti se oli ainoa ratkaisu tilanteessa, jossa Emilie oli jo paljastanut tietävänsä valmiiksi ihan liikaa samalla, kun mä en enää tiennyt mistään mitään.

Me, jos edes oli meitä, oltiin salaisuus, tultaisiin aina olemaan. Me oltiin olemassa vain muiden ulottumattomissa.

Eikä mistään voinut olla varma. Jos se oli valehdellut sen ja Catun suhteen tilasta; jos se oli säikähtänyt mun älytöntä, suorastaan naurettavaa reaktiotani sen täysin normaaliin siirtoon. Paennut mun idioottimaista vollotustani, katunut. Olisin keksinyt loputtomasti sivulauseita, jotka rikkoivat kaiken tapahtuneen, talloivat sirpaleiden päälle ja lakaisivat ne roskiin. Olin typerä, kun olin reagoinut niin.

Mutta mä en osannut katua. En, vaikka mä olin tehnyt väärin.

Mä hymyilin vääryydelle. Mä hymyilin, sillä muistin sen pehmeiden sormien kosketuksen kuin se olisi ollut edelleen siinä. Ja kaikesta kokemastani pelosta ja häpeästä huolimatta voi, miten mä toivoinkaan, että se olisi ollut. En ollut kokenut vastaavanlaista kihelmöintiä koskaan. Se tuntui sähkönä sydämessä ja kipinöinä iholla; se tuntui kaikkialla. Mä hymyilin, kun muistelin sen pyöreiden olkapäiden ja jäntevän ylävartalon muotoja; sen terävää, hieman karheaa leukaa ja pehmeitä suudelmia. Mä muistin ne kaikki. Mun ei tarvinnut kuin sulkea silmät, ja se oli siinä taas.

Jeg er helt, helt gal etter deg, se sanoi, se katsoi mua silmiin.

Kaiken sen jälkeen.

Ruusukultaisen puhelimen ulottuvuudessa sen nimi oli edelleen Älä soita. Se oli typerä ulottuvuus. Olin poistanut viestit, olin poistanut menneen, ihan kuin se olisi paikannut jotain. Olin varma, että niin oli paras, mutta miten väärässä olinkaan ollut. Viestikentän kursori välkkyi, sormet olivat valmiina kirjoittamaan. Niitä kihelmöi samalla tavalla kuin eilen.

Du [15:01]:
det var en fin kveld 😌

Painoin puhelimen vasten rintaani, suljin taas silmäni.

Ehkä se yksi auttaisi mua eksyttämään, harhauttamaan.

Nousin vaihtamaan lakanat ja unohdin soittaa Emilielle takaisin.
Ella-Amalie
Ella-Amalie

Viestien lukumäärä : 116
Ikä : 18
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 02.12.2017
Karma : 22

Jassu, Beata, Catu, Matias B., Aurora, Nita, Emilie and tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Om Ellas liv Empty Vs: Om Ellas liv

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa