2020/10/31 - 1,5 - Unettomat

Mä en saanut unta. Mä olin varannut paikan sohvalta jo etukäteen, koska lattialta ylös kömpiminen ei varsinaisesti kuulunut enää mun vahvuuksiin. Mutta ei se sohvakaan mikään sänky ollut, vaan koko ajan oli joku huonosti ja vähintään käsi roikkumassa reunan yli. Niinpä mä pari tuntia paikallani pyörittyäni nousin ylös niin huomaamattomasti kuin pystyin ja hiivin ulos tallituvasta. Rappuset narisivat hiipiessäni niitä alas mahdollisimman hiljaa, etteivät hevoset heräisi ja alkaisi vaatia ruokaa. Lidia tuntui tosin tuijottavan mua suoraan sieluun laskeutuessani sen karsinan eteen portaista ja tervehti mua kovin iloiseen tammamaiseen tyyliin.

Sonian vainoojasta ei ollut kuulunut mitään maanantain jälkeen, ja mäkin olin jo vähän rauhoittunut. Shelyesin pihassa pimeällä liikkumisessa ei ollut mulle mitään uutta. Mutta halloweenyönä siinä oli jotain erilaista, aivan kuin kaikkialla olisi leijaillut jonkinlainen jännittynyt energia.

Pihatolla jännittyneestä energiasta ei tuntunut kuitenkaan enää olevan tietoakaan. Pihaton puolella asuvat ponitammat nukkuivat tyytyväisinä, osa pihatossa sisällä, osa taivasalla. Brella lauman pomona päivysti, ja jos se olisi ollut kuka tahansa ihmisläheisempi hevonen, se olisi varmaan tullut moikkaamaan. Nyt se vain tarkasti tulijan, totesi, etten mä ollut susi tai karhu, ja käänsi tuttavallisesti perseensä mua kohti tunkien päänsä takaisin heinäpaaliin. Sen lähellä nukkumassa ollut pikkuinen pilkkuponi Mona oli yrittänyt hiipiä paalille Brellan tarkkaillessa mua, ja lähti nyt vauhdilla karkuun vanhemman tamman vain heilauttaessa päätään sitä kohti. Mä olin tämän lauman hierarkiaan tutustunut jo vuosia sitten, enkä mä yllättynyt lainkaan siitä, ettei Brellan tarvinnut isommin ruveta pikkuiselle uhittelemaan.

Mona uteliaana kakarana tuli moikkaamaan mua huomattuaan, ettei Brella aikonut tehdä mun kanssa lähempää tuttavuutta. Sekin olisi jo kohta kolme, ja sillä alettaisiin ehkä jo ratsastaa vähän. Tai ehkä Jassu antaisi sen kasvaa syksyyn asti, koska mistä ihmeestä noin pienelle löytyisi sopiva ratsuttaja? Se jäisi ilmeisesti äitiään pienemmäksi, ja Dimonakin oli vähän siinä rajoilla, pystyinkö mä sen selkään kiipeämään. Tämän hetkisen lisäpainon kanssa en, mutta lyhythän mäkin loppujen lopuksi olin, mutta ei munkaan pituisista ihmisistä ihan pikkuponien ratsuttajaksi ollut. Ehkä Jassu palkkaisi jonkun Hillan tai Ellan ratsuttamaan Monaa. Se vaikutti kuitenkin kiltiltä, ihmisläheiseltä ja yritteliäältä, mitä mä nyt olin sitä nähnyt. Täydellinen lastenponi, ihme ettei se ollut mennyt kaupaksi. Toisaalta pilkkuponien markkinat Norjassa ei varmaan olleet päätä huimaavat, ja Svolkkuun oli kuitenkin etelästä matkaa aika tavalla.

Rapsutin Monaa vielä sään päältä ja lähdin sitten takaisin kohti tallia, josko taukotupaan olisi jäänyt jotakin evästettävää. Tähän aikaan yöstä tuli aina nälkä, jos oli hereillä. Sitten mä näin huppupäisen hahmon hiippailemassa tallin kulmalla, ja yhtäkkiä mulle tuli kylmä. Entä jos se hullu olisi täällä, nyt? Tekemässä pahaa vaikka hevosille? Mulla ei rohkeus riittänyt juosta sitä kiinni. Se käveli kohti parkkipaikkaa, pysähtyi sitten päärakennuksen nurkalle ja sytytti tupakan. Ehkä se ei jäisi polttelemaan tallin pihalle, jos se olisi täällä pahanteossa. Niinpä mä päätin mennä lähemmäs katsomaan, kuka se oli.

Lähempää katsottuna hahmo näytti tutummalta, ja kun se käänsi päätänsä niin, että tallin päädyssä oleva valo osui sen kasvoihin, tunnistin sen siksi uudeksi tallityöntekijäksi. Loistava tilaisuus tutustua, mä pohdin, ja kävelin lähemmäs.
”Moi”, mä tervehdin, ja poika näytti vähän säikähtävän.
”Moi”, se vastasi ja veti tupakastaan pitkät henkoset.
”Etkö säkään saa unta?”
”Ei nukuttanut siellä ihmisten keskellä”, se vastasi. ”Ottaisitko sä?”
”En mä kiitos”, hymyilin ja viittasin mahaani, joka kyllä erottui jo vaatteidenkin läpi.
”Paitsi jos ihan vähän jämiä”, mä totesin sitten puoliääneen. Monen kuukaudenkin jälkeen edelleen teki aina välillä mieli tupakkaa, varsinkin unettomina öinä. Liam nyökkäsi, poltti tupakan melkein loppuun ja ojensi mulle sitten loput. Se tuntui pahalta, mutta silti niin hyvältä.

”Ootko sä viihtynyt täällä?” mä kysyin sitten hetken hiljaisuuden jälkeen Liamin polteltua seuraavaa tupakkaa.
”Ihan hyvin joo”, se vastasi, enkä mä ollut ollenkaan varma, puhuiko se totta.
”Varmaan tuntuu pahalta, kun sua syytetään kaikesta, mitä täällä tapahtuu”, mä vastasin sitten yrittäen olla kuulostamatta säälivältä. Liam ei vaikuttanut varsinaisesti siltä, että se kaipaisi ihmisten sääliä.
”Ihan sama. Kyllä mä ymmärrän niitäkin”, se vastasi tuijotellen kaukaisuuteen, ja mä näin, miten se oikeasti oli aika loukkaantunut, muttei varmaan myöntänyt sitä itselleenkään.
”Tää on niin pieni kylä, että ihan sama vaikka sä olisit täysin puhdas pulmunen, ne varmaan epäilis sua pelkän ulkonäön perusteella.”
Liam ei vastannut mitään, kohautti vain olkiaan ja veti viimeiset savut tupakastaan.
”Mutta täällä tallilla on oikeesti mukavaa porukkaa. Kaikki on vaan tosi järkyttyneitä siitä mitä Sonialle on tapahtunut, ja ne haluaa väkisin löytää syyllisen. Mä uskon, että teistä voi Matiaksen kanssa tulla vielä hyviäkin kavereita, sitten kun se tulee järkiinsä.”
”Siinähän uskot.”
”Christianista mä en oo niin varma. En tiiä, pystyykö se ihminen luomaan minkäänlaisia oikeita ihmissuhteita.”
”Siltä se vähän vaikuttaakin”, Liam vastasi ja hiljeni äkkiä, kun mun selän takaa alkoi kuulua kikatusta.
”Siellä paha missä mainitaan”, Liam mutisi hiljaa ja liukeni sitten äkkiä nurkan taakse pimeyteen. Mäkin menin pimeään katselemaan, ketä tallista oli tulossa. Valonpilkahdus näytti toisen tulijan hiukset sinisiksi, ja toinen oli… Matias? Matias ja Aurora? Vielä hetki sitten Matias oli flirttaillut Ellalle niin, että tyttö oli levittänyt patjansa sen viereen. Ella, josta Matias oli niin herrasmiehenä huolehtinut jo useampaan otteeseen. Ja nyt se oli ulkona kihertelemässä Auroran kanssa? Auroran, joka oli sen opettaja? Se mies tosiaan vaihtoi naista kuin sukkia. Kunhan ei vaihtele vuokraponeja samaan tahtiin, niin ei isommin vaikuta mun elämään.

Mä lähdin hiipimään pimeitä seinänvieruksia pitkin takaisin sisälle. Nyt mua ei nukuttanut enää pätkääkään. Kunpa Liam ei olisi kadonnut niin nopeasti. Mä olisin voinut nyt kaivata toisenkin tupakan jämät.