Jouluvaellus 23.12.2020

Kuin tilauksesta luontoäiti tiputteli viime yönä puhtaan valkoista lunta, Svolværin kylään. Lumi helpotti huomattavasti kaamosajan pimeyttä, heijastaen pienimmätkin valonsäteet ympärilleen. Vaikka aurinko ei noussutkaan Lofooteilla horisontin yläpuolelle, niin keskipäivällä saatiin valon säteiden taittumisen ansiosta nauttia muutaman tunnin sinisen-vaaleanpunaisesta hetkestä, jolloin auringonnousun ja -laskun valonsäteet yrittivät yltää jostain kauempaa myös pohjoiseen asti.

Pilvet olivat väistyneet yön jäljiltä ja taivas oli kirkkaan sininen. Päivän kirkkautta tehosti maata peittävä lumi. Pakkasta oli vain muutaman asteen verran, eikä kylmyys ollut iholle asti pureutuvaa.  Valkoiseksi kuorruttuneet tunturipäät loistivat sinisinä, lumihattujen heijastaessa lumoavaa taivasta. Auringonlaskun olisi tarkoitus sijoittua noin puolen päivän aikaan, jolloin olisimme ohjelman mukaisesti viettämässä taukoa Madsvatnetin laavulla, kuumien kaakaoiden äärellä. Mikäli selkeän sään jatkuessa, taivas tulisi tällöin värjäytymään erilaisilla punaisen ja violetin haaleilla sävyillä.

Valoisuus kuitenkin päättyisi myös nopeasti vaelluksen loppupuolella ja täysi pimeys ympäröisi meidät ennen takaisin tallille pääsyä. Tästä johtuen jokaisen ratsastajan tulikin pukeutua heijastinliiveihin sekä varustaa hevosensa jalkaheijastimilla.

Katselin sinisen taivaankannen alapuolella sekä valkoiseksi kuorrutetun maan päällä tanssahtelevia hevosia. Joulupyhien ansiosta monet olivat onneksi päässeet mukaan vaellukselle. Kello läheni yhtätoista ja laskeskelin mielessäni kentällä seisoskelevia ratsukoita – olivatko kaikki jo mukana?

Tarkistin selässäni olevan repun rinta- sekä lantioremmin olevan tiukasti säädetyt sekä korjasin kypäräni päällä olevaa tonttulakin, jatkuvasti silmien eteen ajautuvaa tupsua ja korotin ääntäni: - Kaikki valmiina?

Ja niin me lähdimme vaeltamaan lumen valkeaan satumaahan. Katseeni seurasi edessä heiluvaa pystyharjaa sekä taustalla olevaa talvimaisemaa. Hengitin sisälleni kevyesti pakkasen kirpaisemaa ilmaa ja etsin sisimmistäni joulun rauhaa.


Hevosletkamme ylitti Kongselvan sillan, joka yhdisti Stor ja Lille Kongsvatnetit toisiinsa sekä niiden välissä olevan Mellavatnetin. Joki virtasi vuolaasti, puuta vasten tömisevien kavioiden alapuolella, eikä veden jäätymisen merkeistä ollut tietoakaan. Kaarsimme ensimmäisestä risteyksestä oikealle, päästen lähistön suurimman järven ympäri kiertävälle reitille. Jassun ääni kantautui perästä, kaikkien hevosten ylitettäessä Mellavatnetin suunnalta virtaavan puron. Korotin ääntäni, samalla kun katselin takanani tuikkivien tonttujen silmiä: - Ja sitten ravataan!

Kiersimme Stor Kongsvatnetin lämpimin mielin ravissa sekä haastavamman maaston kohdalla käynnissä. Tumma vuoren seinusta kohosi oikealla puolella sekä vasemmalla lepäsi tyyni järven pinta. Taivaan sininen väri oli alkanut värjääntymään hiljalleen kohti vaaleanpunaista.

- Seuraavan ravipätkän jälkeen nostetaan laukalle huudostani! Käyntiin siirrytään takaisin ennen tielle pääsyä! Ohjeistin jälleen äänen kaikuessa vuorten seinämistä ja järven pinnasta, Brynhildille asti.

- Ja laukka!

Norjanvuonohevonen tunnisti selvästi huutoni eikä empinyt sekuntiakaan nostaessaan vauhdikkaan laukan. Rauhoittelin punahallakon väristä tammaa, säilyttäen hallitun johtoaseman porukan kärjessä - juuri ja juuri. Våganbyn kylästä haarautuva tie Brynhildin suuntaan lähestyi ja pidättelin innostunutta tammaa.

- Käyntiiin! Huusin ja kuulin sanani kaikuvan muiden tyttöjen suista samanlaisena ohjeena, aina perimmäisille asti.

Pehmeä, luminen peltopohja jäi taakse ja lumeton asfaltti kopisi kovaan ääneen hevosten askelien tahdissa. Huusin jälleen edestä: - Tien ylitys tuttuun tapaan, odotellaan että kaikki pääsevät tielle ja vasta yhdessä käännytään toiselle puolelle, samaan aikaan!


Tien ylityksen jälkeen saavuimme Brynhildin läheisille maastoreiteille. Kulkiessamme yhä syvemmälle metsän uumemiin, puut kohosivat yhä tiiviimmin ympärillämme. Taaksemme jäivät ylväät vuoret ja edessämme päin aukesi aava meri, jota ei kuitenkaan näkynyt tiheän metsän läpi, mutta puiden yläpuolella avautui kirkkaan avara, vaaleanpunainen taivas.

Käänsin ylävartaloani ympäri ja pitelin toisella kädellä kiinni Vennin satulan takakaaresta, sallien vartaloni pysyvän selkärangan liikkuvuutta vaativassa asennossa.
- Okei tonttu-ukot! Aloitin humoristisesti selitykseni ja takanani, pilkullisen ponin selässä istuskeleva blondi nosti huvittuneen katseensa minuun.
- Seuraavaksi pysähdytään Madsvatnetin laavulla, jossa hevosten lepopaikaksi löytyy kolme harjapuomia siitä ihan lähettyviltä, hengähdin välissä ennen kuin jatkoin: - Jaetaan hevoset niihin puomeihin tallien mukaan niin, että Dimona, Usva, Ronja, Stella ja Brella menee samalle puomille… Orit saa mennä omalle puomilleen elikkä Robin, Juri ja Trane sekä otetaan siihen puomille vielä mukaan Raffe ja Tegur, loput viimeiselle puomille eli Venni, Figaro, Bumi, Hilla, Dante ja Sidney

Madsvatnetin kirkas vesi avautui puiden takaa näkyviin ja lähemmäs päästäessä, järven vierestä löytyi vanha puinen laavu, joka avautui järvelle päin. Lähestyimme puista rakennelmaa takaapäin, joten yllätys pysyi vielä salassa muilta. Vinkkinä yllätyksestä, laavun savupiipusta kohosi vaaleaa savua, jota eivät erottaneet kuin tarkkasilmäisimmät vaaleanpunaisesta taustasta.

Brynhildin väki hyödynsin useammin Madsvatnetin upeaa laavua sekä siellä olevia mahdollisuuksia pysähtyä maaston ohella tauolle. Heidän ansiostaan myös harjapuomit olivat löytäneet paikkansa laavun lähettyviltä, hieman kauempana vesistöstä mutta niin, että laavulla istuessa, osa pystyi pitämään silmällä nelijalkaisia. Jassu ja minä ohjeistimme hevosten kiinnittämisessä puomeihin sekä siitä, mihin kenenkin hevonen kannatti sijoittaa ylimääräisiltä yhteenotoilta välttyen. Lopulta kaikkien saadessa hevoset köytettyä kiinni, pääsimme siirtymään laavun lämpöön.

Tumman laavun keskelle oli rakennettu nuotiopaikka, jonka yläpuolelta kohosi suoraan savupiippu. Nuotiopaikassa loimusi jo komea tuli, joka lämmitti sen yläpuolella olevaa pakkasilmaa. Nuotion ympärillä olivat puoliympyrän muotoisesti puiset tasanteet, jonne nuotion sytyttäjä oli myös tuonut lampaan taljoja pehmusteeksi. Katon rajaan oli ripustettu muutama lyhty sekä niissä olevat kynttilät tuikkivat lisää valoa, tummia puita vasten.

Kaikki asettautuivat tilavan laavun laudoille istumaan sekä lämmittelemään leiskuvan tulen äärelle. Jassu kaivoi repustaan esille mukeja sekä piparipaketteja ja itse nostin selässäni olleesta repusta esiin muutaman termospullon. Kaikki saivat kupillisen lämmintä kaakaota sekä pipareita joulun kunniaksi.

Hetken aikaa istuimme tulen äärellä, keskustellen huomisesta jouluaatosta sekä kuluneesta vuodesta. Tunnelma oli rauhallinen ja mieli lepäsi ihastellessa edessä aukeavaa järvimaisemaa sekä taivaan kaamosvärien heijastumista veden pinnalta.

Räiskyvän tulen sekä iloisen puheensorinan lisäksi, taustalta alkoi kuulua kulkusten hentoa kilinää. Muutama vaeltajista hoksasi tuon joulun äänen kuuluvan samalta metsäreitiltä, josta olimme hetki sitten saapuneet ja ihmiset nousivat seisomaan, ihmettelemään tuota ääntä.

- Hohhohoo! Kuului vanhan miehen iloinen hekotus. Puiden takaa paljastui kaksi norjanvuonohevosta valjastettuina kiinni punaiseen rekeen. Reessä istui pikkujouluista tuttu puna-asuinen sekä kuurapartainen joulupukki. Reen takaosasta pullistuivat esiin täysinäiset, valtavan kokoiset kangassäkit, joista yhdestä retkotti esiin punaiseen lahjapaperiin koristeltu paketti.

Reen lähestyessä laavua ihmiset kerääntyivät katsomaan joulun ihmettä.

Reki lähestyi laavua ja joulupukki hidasteli vuononhevosiaan. Lopulta aivan vierelle päästyä, pukki avasi suunsa: - Minä olen kuulkaas rakkaat lapsukaiset hieman eksyksissä

- No minnes pukki on matkalla? Jassu naurahti vastaukseksi.

- Pukin pitäisi päästä Brynhildiin jakamaan aikaisia lahjoja, vanha ja matala ääni kuului pitkien partahaituvien takaa.

Joku vaeltajista innostui selittämään pukille ohjeita naapuritallimme suuntaan. Jassu katsahti minuun kulmiensa alta ja en voinut kuin naurahtaa naisen katseelle.

- Voi kiitokset teille! Ja hyvää joulua! Pukki huusi vielä kääntäessään rekensä ympäri sekä heilutellessaan kaikille hyvästit.

- Hyvää joulua! Raikui kaikkien suusta.


Istuimme vielä hetken nuotion äärellä ja kaikki nauttivat rauhassa kaakaonsa loppuun.

Lopulta pimeys alkoi hiljalleen laskeutumaan ja meidän oli aika jatkaa matkaamme. - Kaikki mukana ja valmiina lähtemään takaisin tallille? Katselin ympärille ja sain vastaukseksi upean ”juu” -kuoron.
– Hyvä juttu! Lähdetään sitten, niin saadaan vielä hetki ratsastaa valoisaan aikaan!

Kaikkien päästessä takaisin hevosten selkään, pääsimme jatkamaan käynnissä laavulta kääntyen risteyksestä oikealle, lähestyen Tjeldbergtindin vuoren seinämää.

- Ja sitten laukataan! Ei lähdetä kiertämään Tjeldbergtindiä ympäri tällä kertaa, vaan tehdään käännös vuoren eteisellä puolella niin että päästään hieman ylempänä menevälle metsäreitille! Mikäli käännös tuntuu liian jyrkältä, niin ottakaa rauhassa hevosia raviin, mutta älkää lähtekö ohittamaan ketään! Etäisyyttä siihen edellä olevaan, niin pystytte ennakoimaan myös heidän liikkeensä!

Viileä pakkasilma puhalsi kasvoihin vauhdin huumassa ja annoin Vennin päästellä kaikkien joulupyhien edestä. Kurkkasin ajoittain taakseni, varmistaen kaikkien pysyvän mukana hallitussa jonossa.

Hurjan, mutta onnistuneen laukkapätkän jälkeen otimme vielä verryttelevän pätkän ravia ennen takaisin tallille päätymistä. Pimeys oli laskeutunut nopeasti ja kuljimme lähinnä katulamppujen valaisemien valokeilojen turvin. Viimeisen käyntipätkän kuljimme vapaammin ohjin sekä kiitimme hevosia vuolaiden rapsutuksien kera. Huokaisin rauhaisaa oloa ulos – tästä olisi hyvä aloittaa joulun vietto.

Kiitos kaikille osallistumisesta sekä hyvää joulua ja rauhallista uutta vuotta 2021!


PIKAMAKSU -VAIHTOEHDON KYSYMYKSET (kaikkiin vastattava vähintään yhdellä lauseella)
1. Mitä tykkäsit vaelluksesta? Mitä toivoisit jatkossa vaelluksilta?
2. Mitä sinä teit laavulla pysähdyksen aikana? Nautitko kaakaosta sekä joulurauhasta vai otitko kenties valokuvia vaaleanpunaisesta kaamoksesta?
3. Tuliko sinulle joulufiilis vaelluksen aikana?

Jouluvaellus

23.12

Oon lähiaikoina innostunut maastoilemaan, ja eipä missään nimessä voi jouluvaellusta jättää välistä, joten mä ja Trane oltiin mukana!

Mun edessä asteli Sidney selässään Amira, joiden varusteet olivat taas tyylin huippua! Sidneyn väri on viehättänyt mua paljon jo tamman tulosta asti, joten oli kiva olla letkassa juuri tuon kaksikon takana.
Heidän edessään Aurora ja Ronja ottivat pienen ravispurtin, ottaakseen edellä olevia Nitaa ja Dantea kiinni.
Ronja on super söpön värinen, just semmonen vaellusponin näkönen, ja rotukin sopii näihin hommiin!
Danten ruskea häntä heilahteli välillä, mutta juuri muuta en tammasta nähnytkään.

Lunta sateli hiljalleen, ja se oli jo kuluneen yön aikana täyttänyt maan täysin. Hevosten ei kuitenkaan ihan joutunut kahlata lumessa, joten kulkeminen oli silti niille helppoa.

Tranelle olin laittanut poronsarvikorvahupun, ja itselläni oli tonttulakki. Tietenkin silti lähes alkumatkassa Trane heitti korvat pois päästään, ei ihan lempparit.

[img][/img]

Merkintä 16
Merkintä 5, #tarinatempaus2020
Made 24.12

14.12.2020
xoxo Løkenit

Sirus Løken katsoi parin metrin päästä uhkaavan näköistä hevosta. Hevonen katsoi takaisin korvat höröllä valmiina haukkamaan hänet elävältä. Vaikka todellisuudessa Lidia ei edes hievahtanut. Anie pitänyt sitä edes ohjista kiinni kiristäessään satulavyötä. Lidia vain halusi selvittää olisiko Siruksen taskuissa herkkuja hänelle.

”Noin, valmis”, Anie ilmoitti veljelleen ja nosti jakkaran satulan viereen. ”Selkään sitten vain.”
”En mä taida”, Sirus ilmoitti.
”Hei c’moon Sir. Lidia on sua matalampi”, Anie osoitti. ”Ei sulla ole pitkä pudotus.”
”Todella lohduttavaa”, Sirus pyöräytti silmiään.
”Rohkeasti selkään vain”, Soniakin vahvisti Raffen selästä. ”Lidia on lauhkea.”
”Päältä lauhkea, mutta sisältä lohikäärme. Tyypillinen nainen”, Sirus mutisi, mutta astui jakkaran luokse.

Mustat ratsastushousut puristivat kaikkialta. Sirus ei ollut tottunut käyttämään aivan ihoa myöden meneviä housuja. Pillifarkuissakin oli enemmän tilaa. Mies astui jakkaran ylimmälle tasolle ja katsoi mustaa satulaa. Se näytti hirvittävältä. Ei vaadittaisi paljoa, että hän kiepsahtaisi toiselle puolelle.

”Kerää pallisi ja nouse siihen vitun satulaan jo Sirus”, Anie turhautui. ”Ei tässä ole koko päivää aikaa. Puolen tunnin kuluttua alkaa tunti.”
”Älä hoputa”, Sirus murahti. ”Mitä mä teen?”
”Laita saapas jalustimeen, tartu harjasta ja takakaaresta ja heivaa oikea jalka satulan yli”, Anie selosti ohjeita veljelleen.
”Siis mitä?”

Punapää pyöräytti silmiään ja nappasi kiinni jalustimesta. ”Saapas tuohon.” Siruksen tehtyä niin Anie näytti mistä kohtaa harjaa mies ottaisi kiinni ja miten heilauttaa takajalka takakaaren ylitse. Lidia meinasi lähteä eteenpäin, jonka seurauksena Sirus horjahti vasten satulaa ja Anie repesi nauruun veljensä ilmeen takia.

”Eiköhän tämä riitä”, Sirus päätti.
”Ei riitä. Nyt sinne satulaan”, Anie komensi naurunsa lomasta. ”Ei se mihkään lähde.”
Sirus mulkaisi siskoaan miljoonannen kerran tänään, mutta tällä kertaa pääsi myös satulaan saakka.

22.12.2020
Anie istui ruokapöydän äärellä jalat nostettuina tuolille ja luki edessään olevaa roskalehteä. Käsissään hän piteli kuumana höyryävää kaakaomukia, jossa oli vaahtokarkkeja ja kermavaahtoa sekä tietysti tujaus rommia. Sirus valmisti heille parasta aikaa iltapalaa.

”Monelta sulla alkoi huomenna se vaellus?” Sirus kysyi.
”Hva?” Anie kohotti kysyvästi päänsä lehdestä.
”Se jouluvaellus. Monelta se sulla on huomenna?”
”Mulla? Meillä. Se on meillä”, Anie korjasi veljeään ja siemaisi kaakaotaan.
”Unnskyld meg? Fortalte du oss det?”
”Ja”, Anie kohotti katseensa.
”Et ole tosissasi.”
”Olen.”
”Mä en osallistu mihinkään vaellukselle hevosella”, Sirus vannoi kaksoisiskolleen.

Anie katsoi takaisin kohti täysin samansävyisiin silmiin, joissa näkyi epäuskoisuutta ja vähän myös suuttumusta. Samalla niissä oli myös se pieni pilkahdus, joka oli antanut siskolleen jo periksi. Anie siemaisi kaakaotaan voittoisana. Hän oli voittanut tämän väittelyn jo ennen kuin Sirus sitä varsinaisesti edes tiesi.

”Nyt on joulu. Joulu on perhejuhla ja me juhlimme sitä maastovaelluksella. En halua sun viettävän koko aatonaattoa yksinään täällä. Haluan viettää sitä sun kanssa.”
Sirus murahti ja Anie peitti hymynsä jälleen mukinsa taakse. Katse siirtyi takaisin roskalehteen. Jokohan viimein Brad Pitt ja Jennifer Anniston olisi palannut takaisin yhteen?

23.12.2020
#jouluvaellus2020

Jos Lidia oli tuntunut uhkaavalta, Tegur näytti vieläkin uhkaavammalta. Sirus seisoi tumman hevosen karsinan ovella uskaltamatta astua sisään. Vittu se oli iso. Paljon isompi kuin Lidia, jolla Sirus oli uskaltanut jopa laukata kerran. Kaiken kaikkiaan Siruksella oli todella hyvät lähtökohdat lähteä useamman tunnin vaelluksella. Kokemusta löytyi ja silleen.

Porukkaa pyyhälsi sinne sun tänne, kun kaikki pukivat hevosiaan valmiiksi. Sirus oli niin järkyttynyt hevosesta, jonka selkään hänen pitäisi nousta. Pääsisikö hän edes satulaan? Tegur oli kuitenkin V A L T A V A.

”Miten menee broidi?” Anie säikäytti Siruksen läimäyttämällä tätä selkään. ”Ihan tiedoksi, että muut ovat kohta valmiita ja sä et ole vielä edes harjannut sitä.”
”En mä voi mennä tonne”, Sirus ilmoitti.
”Voitpa ja menet”, Anie kiskoi karsinan oven auki ja työnsi veljensä sinne. ”Tossa harja. Tuon sulle varusteet valmiiksi. Mulla on kiire saada Bumi valmiiksi.”
”Anie-” Sirus aloitti, mutta punapää oli mennyt jo menojaan.

Tegur tuijotti karsinaan tullutta vierasta miestä, huokaisi ja laski turpansa takaisin alas. Taas tuollainen poropeukalo, se tuntui ajattelevan. Sirus astui hevosen viereen ja laski harjan tummanruskealle karvapeitteelle. Ainakaan vielä Tegur ei syönyt häntä.

”Anie voitko tulla tarkistaan?” Sirus pyysi siskoaan, joka kiskoi jo kypärää päähänsä.
”Mielelläni.”
Anie meinasi revetä nauruun, kun näki miten Tegur oli varustettu. Suitsien turparemmin meni kuolainten päältä, suojat olivat vinksallaan, ja satula voi sitä satulaa. Anie korjasi naureskellen itsekseen Sirukselle. Ei hän viitsinyt suoraan nauraa. Sirus oli noviisi ja oli pelkästään ilahduttavaa, että veli oli hävinnyt väittelyn, jota ei voinut siksi edes kutsua.

”Noin, nyt näyttää hyvältä.”
”Kiitos”, Sirus mutisi.

--

”-laukka!” kuului huuto edestäpäin.
”Mitä? Laukka?” Sirus ähkäisi epäuskoisena.
Kukaan ei ollut kertonut, että he laukkaisivat! He olivat maastossa! Nyt oli talvi! Nyt oli pimeää! Ei nyt voitu L A U K A TA pimeässä maastossa!

Ennen kuin Sirus kerkesi varautua, Anie oli nostanut Bumilla jo laukan heidän edessään ja Tegur seurasi esimerkkiä perässä. Sirus kirosi kuuluvasti ja tarttui kaulalla roikkuvasta narusta kiinni. Fy faen! He menivät lujaa. Tegur laukkasi aivan Bumin perässä ja tamma huomasi sen. Sen korvat iskeytyivät niskaan kiinni ja varoitukseksi se polkaisi takajalkaa kohti ruunaa. Tegur kohotti vain korviaan, eikä hidastanut kyllä itse yhtään. Siruksella nyt ei ollut mitään hajua, miten saisi ruunaa pitämään etäisyyttä Bumiin.

Sirus huokaisi helpotuksesta, kun laukka päättyi. Hänellä ei ollut mitään hajua, miten oli saanut Tegurin hidastamaan. Kuitenkin Tegur siirtyi edessä menevien kanssa samaan askellajiin.

Ei tämä nyt niin kamalaa ollut, Sirus huomasi ajattelevansa.