Dear diary: tallilaisten päiväkirja

24.07.2018 // Välirauha

19:24 Sinä ryhmässä Shelyn apinat
synttärikaljalle, anyone?

19:24 Hanne Rosten ryhmässä Shelyn apinat
Ai sul on synttärit? Onnee
Ja joo tietty! Näytän kyl hikiseltä possulta vielä ku just tulin tallilta, menee hetki

19:25 Beata Torvik ryhmässä Shelyn apinat
meitsi ines. nukun päikkärit eka, kaheksan tuntii ratissa ja sit baariin ei napostele

19:25 Sinä ryhmässä Shelyn apinat
kiitti hanne! ja beetu antaa mennä vaan. koodailkaa ku ootte valmiita, oisko joku terde?

19:26 Hanne Rosten ryhmässä Shelyn apinat
Terde kuulostaa hyvältä. Oisko kympin pintaan realistinen tavote?

19:26 Christian Fjeld ryhmässä Shelyn apinat
Ai kaljaa? Paikalla

19:27 Jassu Lundén ryhmässä Shelyn apinat
Christian, sulla on aamutalli

19:27 Christian Fjeld ryhmässä Shelyn apinat
Ei se oo este, se on hidaste
Mut hei kyllä yhen voi aina ottaa

19:28 Jassu Lundén ryhmässä Shelyn apinat
Joo en mä tosissaan. Mut en kuuntele sit sanaakaan valitusta siitä kuinka on darra ja pitää lapata paskaa

19:28 Christian Fjeld ryhmässä Shelyn apinat
HV

19:31 Sinä ryhmässä Shelyn apinat
@Sven Steinbakk @Pihla Ahomaa @Petter Svanberg @Katya Solovjeva @Ylva Svendsen lähettekö messiin? ois kivempaa porukalla

19:33 Katya Solovjeva ryhmässä Shelyn apinat
Joo mä tuun! Kertokaa sit vaan et koska ja missä

19:33 Hanne Rosten ryhmässä Shelyn apinat
Kympin aikoihin oli kai tarkotus, meen nyt suihkuun

19:33 Katya Solovjeva ryhmässä Shelyn apinat
ok!

19:44 Pihla Ahomaa ryhmässä Shelyn apinat
Hei joooo! Tänäänhän on kuitenkin pikkupikkulauantai eiks niin

19:44 Sinä ryhmässä Shelyn apinat
XD

19:46 Ylva Svendsen ryhmässä Shelyn apinat
Pitäiskö munkin lähteä?

19:46 Pihla Ahomaa ryhmässä Shelyn apinat
Pitäis!!! Tuun vaikka hakemaan sut kotoa kunhan lähdet messiin

19:46 Sinä ryhmässä Shelyn apinat
pitäis! kivempaa porukalla kato eikä tarvi mennä ku yhille tai max kaksille

19:48 Ylva Svendsen ryhmässä Shelyn apinat
No tuun ehkä. Katotaan sit lähempänä kymppiä

19:51 Sinä ryhmässä Shelyn apinat
mites pojat? kai svenille nyt kaljaseura kelpaa

19:55 Petter Svanberg ryhmässä Shelyn apinat
Saa nähä, saattaa olla et käydään pyörähtämässä

19:56 Sinä ryhmässä Shelyn apinat
jee!


Beatan suunnitelma eli päikkärit olisivat varmaan olleet paras vaihtoehto valmistautumiseen, koska mä olin istunut siinä samassa autossa ne samat kahdeksan tuntia, koska se saakelin lehmäponi oli pitänyt saada kotiin juuri tänään. Sen sijaan mä annoin Torelle ja Tedorille (2 kpl kissa) ruokaa, laitoin itselleni kylvyn valmiiksi, kannoin läppärin jakkaralle kylpyhuoneeseen, kaadoin lasiin punaviiniä ja laitoin Frendien kasikauden pyörimään. Treat yo’ self.

Jos totta puhutaan, kylvyn ja viinilasillisen (tai ehkä kolmen…) jälkeen mun motivaatio lähteä ulos maailman draamaisimman porukan kanssa oli aika matalalla. Christian oli hämmentänyt soppaa aika tehokkaasti ja sillä tuntui olevan jotain hämminkiä about puolien jengin tytöistä kanssa, ja mä en todella tiennyt mikä homma sen ja Svenin välillä oli. Ja tietysti sen ja Petterin, koska Petter ja Sven olivat jostain syystä liittoutuneet yhdessä heidän reviirilleen tunkeutunutta urosta vastaan.

Olisin mä kuitenkin about maailman tylsin ihminen, jos jättäisin omat synttäri-illanistujaiseni väliin. Niinpä mä kaadoin itselleni vielä neljännen lasillisen viiniä ja aloin laittautua. Onneksi keskustan ruokakaupat olisivat ainakin yhteentoista auki, joten mä ehtisin hakea askin tupakkaa tästä illasta selviytymistä varten. Tai ehkä kaksi.

21:33 Sinä ryhmässä Shelyn apinat
alan olla valmis, mikä meininki? styrhusetiin me kai mennään?

21:33 Beata Torvik ryhmässä Shelyn apinat
joo styrhuset. mä oon kans valmis, sanokaa ku mennään niin käsken faijan liikkeelle

21:33 Christian Fjeld ryhmässä Shelyn apinat
Heiii Bea ette viittis poimia mua kyytiin myös?

21:34 Beata Torvik ryhmässä Shelyn apinat
joo kyl me salee voidaan, laitan sulle pm ku lähetään

21:34 Hanne Rosten ryhmässä Shelyn apinat
Mä oon valmis ihan just, Styrhuset sopii loistavasti. Lähen koht polkee sinne jos muutki on tulossa jo

21:34 Sinä ryhmässä Shelyn apinat
joo poltan tupakan ja lähen sit käppäilee, mul menee pari minuuttii sinne

21:35 Pihla Ahomaa ryhmässä Shelyn apinat
Hei venaakko mua, mennään samaa matkaa! Mul menee ihan kaks sekkaa viel

21:36 Sinä ryhmässä Shelyn apinat
joo oon nyt mun alaovella, sano ku oot siinä tiellä niin tuun

21:38 Katya Solovjeva ryhmässä Shelyn apinat
Ootatteko mua kans? Lähen nyt liikkelle niin nähään siinä sun talon luona kohta?

21:38 Sinä ryhmässä Shelyn apinat
jees

21:39 Ylva Svendsen ryhmässä Shelyn apinat
Mul menee vielä hetki, mut nähään Styrhusetissa sit!

Katyaa ja Pihlaa odotellessani mä poltin vielä toisen tupakan ja tunsin, kuinka pullollinen viiniä (hups) alkoi hiljalleen nousta päähän. Ei kai tässä, olipahan helpompi kestää sitä helvetin draamaa kaikkien välillä.

Styrhusetissa oli melko tyhjää, mikä ei tietysti niin kovin kummallista ollut, tiistai-ilta kun oli. Mä tilasin bisset kaikille ja hörpin omani vahingossa melkein suorilta alas. Jätin seurueeni pöytään istumaan, tilasin uuden ja lähdin tupakalle.
”Hyvät synttärit vissiin”, mä kuulin matalan äänen selkäni takaa nojaillessani terassin kaiteeseen. Äänen lähde tuli mun viereen ja sytytti tupakan.
”En jotenkin jaksais. Saakeli, ainahan on jotain draamaa mutta sä kyllä sekotit pakkaa ihan huolella. Ihanii tyyppejä kaikki, mut aina ei vaan jaksa kaikkii kuvioita”, mä vastasin Christianille. ”Ei se toki sun vika oo, että puolet tallista on tai on ollut kusessa suhun. Tai ehkä se vähän on sun vika.”
”Se johtuu kato näistä hauiksista”, jätkä hymyili silmäänsä iskien. Mä pyöräytin silmiäni ja nakkasin sammuneen tumppini tien toiselle puolelle.
”Aina sä jaksat.”

Christian oli selvästi sanomassa jotain nokkelaa, mutta hiljeni äkisti nähdessään kaksi vaaleaa mieshahmoa seuraavassa risteyksessä.
”Voi vittu”, mä sanoin vahingossa ääneen.
”Niinpä. Oliko pakko kutsua noikin?” Christian mumisi niin, että Petter ja Sven eivät voineet kuulla, vaikka olivatkin jo melkein samalla terassilla meidän kanssa.
”No kyllä vittu oli. Mä en jaksa tätä teidän kolmen pelleilyä. Aikuistukaa nyt herran tähden, ette te voi olla noin saakelin alkukantaisia ettette mahdu helvetti samalle reviirille. Sven, sä tiedät itsekin ettei kukaan shelyläinen enää pidä sua minään Adoniksena, paitsi ehkä Ella, mut se keissi onkin vitun outo. Pointti: kukaan ei ole vienyt sulta yhtäkään naista, eikä sulla ole mitään syytä vihata Christiania. Christian, mä ymmärrän että sä pönkität itsetuntoas saamallas huomiolla, ja oot tosi monen mielestä täys vittupää, enkä yhtään ihmettele että Sveniä vituttaa sun läsnäolo. Mut voitteko te, pliis, edes tän illan käyttäytyä niin ku aikuiset ihmiset ja sietää toisianne? Kiitos”, mä huusin vahingossa ja jouduin saarnani jälkeen nappaamaan kaiteesta kiinni, kun tupakat, viini ja bisset humahtivat yhtäkkiä vauhdilla päähän.
”Preach.”
En ollut ihan varma kuka sen sanoi, mutta joko mä näin yhden tytöistä tosi monena tai sitten ne kaikki olivat ilmestyneet terassille mun saarnan aikana ja mumisivat myöntyvästi. Pojat sen sijaan mulkoilivat vuoroin mua ja toisiaan, mutta lopulta Petter ojensi kätensä.
”Välirauha.”
”Sopii”, Christian vastasi ja paiskasi kättä niin Petterin kuin Sveninkin kanssa.
”You go girl”, Katya tokaisi, ja ilmeisesti huomasi mun strugglen jalkojeni ja terassin aidan kanssa. ”Pitäiskö sun istua?”
”Joo kiitos”, mä huokaisin ja lösähdin terassituolille, jonka Sven ystävällisesti tuuppasi mua kohti.
”Paljonko sä oot juonut?” Beata kyseenalaisti, tuntien mun alkoholinkäytön.
”Kaks bissee”, mä vastasin ja kulautin tuoppini pohjat kurkkuuni. ”Ja ehkä viinipullon.”
”No mitä helvettiä”, Hanne tokaisi. ”Sitten me kyllä tarvitaan tequilaa.”
”Voi vittu”, mä tuhahdin taas, tällä kertaa huomattavasti hyväntuulisempana kuin viimeksi. ”Ei teidän kanssa kyllä raitistumaan pääse.”

“Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan, paljon onnea Freya, paljon onnea vaan!”
Raotin hitaasti silmiäni kuullessani jonkun äänen. Aamutokkurassa huomasin vanhempani laulamassa synttärilaulua aamupalatarjotin kädessäni. Muistin, tänään oli syntymäpäiväni. Vanhempani eivät sitä olleet unohtaneet.
“Hyvää syntymäpäivää Freya!” he onnittelivat yhteen ääneen ja työnsivät tarjottimen eteeni. Tarjolla oli kaikkea marjajogurtista moniviljasämpylöihin.
“Syö, niin jaksat sitten koulussa,” Erico kehotti.
“Kiitos,” sanoin ja rupesin lappamaan vauhdilla ruokaa suuhuni. Koulusta en tahtoisi myöhästyä, en, kun oli syntymäpäiväni.

Huikkasin heipat ovenraosta vielä ennen kuin suuntasin kulkuni kohti bussipysäkkiä. Ulkona oli pimeää, tähdetkin erottuivat vielä kirkkaasti tummalta taivaalta. Lunta tippui hiljalleen maahan. Oli tulossa valkea joulu. Bussin kurvatessa pysäkille hyppäsin reippaasti kyytiin, enkä suinkaan unohtanut näyttää bussilippuani koneeseen. Istahdin lähimmälle vapaalle penkkiriville, ja asetin reppuni viereeni. Bussissa oli hiljaista ja tunnelmallista, monikaan ei ollut vielä tähän aikaan liikkeellä.

Koulussa aika kului yyber hitaasti. Minuutit matelivat kellossa, eikä joka toinen sekunti vilkuilu kelloon päin yhtään edesauttanut ajan kulumista. Edellisellä tunnilla olimme käyneet katsomassa Lucian Päivän kunniaksi koulumme Lucia kulkuetta. Ysiluokkalaiset olivat kävelleet jonossa juhlasalin poikki kynttilöiden valossa. He seisahtuivat toiseen päähän riviin, ja lauloivat kauniisti Lucia-laulun. Joku kertoi pari asiaa Lucian Päivästä ennen kuin valkoisiin kaapuihin pukeutuneet neidot lähtivät hitaasti valumaan kohti juhlasalin ovia.

Kun vihdoin kellot soitti koulun päätön merkiksi, heitin kirjata salamannopeudella reppuuni ja vyöryin väkijoukon mukana naulakoille. Sieltä suuntasin kulkuni kohti ulko-ovia, ja jo hetkessä löysin itseni bussin penkiltä. Syntymäpäivästäni ei suinkaan unohdettu kertoa;
“Pidä hauska päivä,” opettaja oli sanonut sulkiessaan luokan ovea.

“Kotona taas!” huikkasi kotiovella sulkiessani sen perässäni. Kopsautin kengistäni lumet tuulikaapin lattialle kuulostellen kodin ääniä. Äitini tuli vastaan ovelle.
“Moikka, oliko kiva päivä?” hän kysyi. Nyökkäsin, vaikken ollut siitä aivan varma.
“Pelataanko jotain lautapeliä?” yritin johtaa vanhempani ajatukset muualle.
“Eikös neitosella ole nälkä?” isäni ilmestyi olohuoneeseen. “Tarjolla olisi tortilloja ja kakkua,” hän jatkoi. Vesi herahti kielelle, enkä voinut muuta kuin ottaa tarjouksen vastaan. Ripustin ulkovaatteet naulakkoon ja suuntasin kulkuni keittiöön. Isäni sanojen mukaan pöydässä oli tortillalättyjä, kaikkea sisälle pantavaa ja suklainen täytekakku. En voinut enää kauempaa vastustaa kiusausta, joten nappasin lätyn ja aloin kokoamaan siihen läjää kaikista esillä olevista täytteistä. Taittelu vaiheessa tajusin täyttäneeni tortillaa aivan liikaa, se pursui ihan ylitse. Se ei minua haitannut, sillä tortillat olivat ihan kärjessä ruokalistallani.

Kun kaikkien mahat olivat täpötäynnä pöydän antimia siirryimme olohuoneeseen lautapelien ääreen ensimmäiseksi peliksi valikoitui monopoly, jossa olen aika vahvoilla. Onnistuin tässäkin pelissä kahmimaan erottajan itselleni, ja kun äitini jo kolmannen kerran tuli siihen hotelliini yöksi, hänen rahavarastonsa kuihtui olemattomiin.
“Jes!” hihkaisin, kun tajusin olevani voittamaton.

Aika kului siivillä pelatassamme mitä kivempia lautapelejä. Huomasin ulkona olevan jo pilkkopimeää, joten kävin vetämässä verhot ikkunan eteen. Kello läheni kahdeksaa, ja rupesi tulemaan ihan tajuton nälkä. Erico työnsi pitsaa parhaillaan uuniin, minun ottaessa äitini kanssa vielä viimeistä Uno-matsia. Äitini Ingefred voitti sen, mutta en ollut vihainen, väsynyt vain. Keräsin kortit pinkkaan ja työnsin lukuisten muiden pelien joukkoon puiseen kaappiin. Tallustelin haukotellen keittiöön odottamaan iltapalaa uunista. Vaikka kello olikin vasta kahdeksan, olin aivan järkyttävän väsynyt. Aamulla oli ollut aikainen herätys, mutta onneksi huomenna saisi nukkua pidempään.

Ennen kuin huomasinkaan olimme hotkineet pitsan suihimme. Kävelin väsyneenä portaat ylös huoneeseeni ja lysähdin sängylleni. Napsautin yövalon päälle vielä ennen kuin vetäisin peiton päälleni. Himmeässä valossa nukahdin nopeasti. Unessani valkoinen hevonen laukkasi lumisella pellolla luokseni ja hörisi ystävällisesti. Sitten joku ravisteli minua.
“Freya, nukutko vielä?” se oli Ericon ääni.
“Miksi herätit mut?” kysyin ärtyneesti unenpöpperöisellä äänellä.
“Anteeksi,” hän sanoi. “Mutta kai tulet katsomaan ulos, siellä on yllätys,” hän jatkoi vihjailevasti.
Hitaasti möngersin ylös sängyn syövereistä ja vedin lämpimän villapaidan päälleni. Ulko-ovella sujautin saappaat jalkaani. Henkäisin. Taivaan peitti punertavat ja vihreät juovat, revontulet. Ne olivat kauniimpia kuin koskaan. En epäröinyt enää hetkeäkään, vaan juoksin järven reunalle ja kipusin laiturille seisomaan. Katselin haltioituneena revontulia.
“Siinäs näet,” Erico kuiskasi.
“Hei katso, tuolla on Jupiter!” huomasin revontulien seasta.
“Tarkka tyttö,” Erico totesi ja istuutui hymyillen laiturin päähän.



~ Freya

Tore soittaa.

Mathias soittaa. Mathias soittaa.

Tore soittaa. Tore soittaa. Tore soittaa. Whatsapp-viesti käyttäjältä Tore.

Mathias soittaa.

Yksiön seinät tuntuivat kaatuvan tänään päälle vielä normaaliakin enemmän. Miten mä en nähnyt tän tulevan? Miten mä en osannut edes kuvitella, että joku päivä joutuisin palaamaan Shelyesiin itsestäni riippumattomista syistä? Koko ajatus tuntui niin vastenmieliseltä, että oksetti.

Melkein pari vuotta mä olin onnistunut välttelemään kaikkia tallilaisia, vaikka se Svolværin kokoisessa pitäjässä vaikeaa olikin. Christianin mä olin nähnyt pönöttämässä koppavana kauppakeskuksen käytävillä vartijanasussaan, ja Strandalla joskus ohimennen. Olin mä nähnyt monta selkää ja sivuprofiiliakin, mutta olin pitänyt huolen siitä, etten itse tullut tunnistetuksi. ”Alkaakohan toi olla vähän liian kokonaisvaltaista?” oli Petter sanonut jo joskus toissakesänä. Olin vain kohauttanut hartioitani, sillä en itsekään tainnut tietää vastausta.

Ovelta kuului pauketta, ja meinasin hypätä ilmaan sohvalla maatessani.
- SVEN, JUMALAUTA, NYT SE OVI AUKI TAI TULLAAN SIITÄ ITSE LÄPI!

Tore…

- Mulle on aivan helvetin sama mitä sä teet vapaa-ajallasi, mutta jos sulla on työvuoro, niin silloin mennään töihin aivan tasan tarkkaan sinne, minne pomo käskee!

Ja Mathias.
Vatsaani kouristi.

- Nyt se ovi auki tai mä puran nämä pirun saranat, Tore uhkasi. Koko rapun asukkaat olivat jo varmaan pällistelemässä ulko-ovillaan, mistä täällä oikein meuhkattiin.
- No voi vittu… Mutisin.
Ei mulla ollut muita vaihtoehtoja, kuin avata ovi. Ovi riuhtaistiin auki saman tien, kun sain lukon avattua. Turvaketju jäi pitämään ovea raollaan, ja sen takana mua odotti isoveljeni silmät leiskuen. Kuin pitbull, joka oli lähdössä koiratappeluun. Olin aika varma, että se olisi saman tien kädet mun kurkussa kiinni, mikäli tuo onneton teräsketju jostain syystä antaisi periksi.
- Ymmärrätkö sä jätkä. Jos sä et ilmesty tänään töihin, Tore sanoi pitäen lauseiden välissä ahdistavan pitkiä taukoja. – Saat kenkää.

Nielaisin ehkä aavistuksen liian näkyvästi. Kello ei ollut edes kuutta aamulla. Työvuoron alkuun oli vartin verran aikaa. Tore ja Matte olivat tulleet suoraan varastolta hakemaan mua, kun olin jo eilen ilmoittanut, etten ole osallistumassa tähän projektiin. Muut äijät olivat aloittaneet jo eilen, kun mä vietin vapaapäivää yksiössäni ahdistuksen vallassa. Miksi helvetissä mun osallisuuteni olisi yhtäkkiä niin tarpeellista?
Huokaisin syvään. Ei mulla ollut varaa menettää työpaikkaani. Ehkä mä onnistuisin välttelemään kaikkia ihan kuten tähänkin asti.

- Hyvä on, ilmoitin ja suljin oven avaten turvaketjun. – Mutta.
- Anna tulla, Matte tokaisi ilmeettömästi.
- Mä lähden ennen kahtatoista.
- Ja millähän oikeudella? Tore tulistui ja otti uhkaavan askeleen kynnyksen yli. Matte tarttui tätä olkapäästä rauhoitellen.

- Mä en halua törmätä siellä kehenkään, ilmoitin topakasti. – Mä teen tän projektin aikana pelkkää varhaista aamua. Lähden, kun te muut painutte lounaalle.
- Puolikas työpäivä on sitten myös puolikas palkka, ettäs tiedät, Tore myöntyi, mutta tuijotti mua edelleen kuin halpaa makkaraa. Sille ei voinut mennä jakeluun mun haluttomuuteni astua lähellekään koko kirotun tallin tiluksia.
- Sovitaan sitten niin, mutisin hampaideni välistä ja paiskasin vanhemman veljeni kanssa kättä. Matte paiskasi mua olalle hyväksyvästi.

Mua oksetti jo valmiiksi pelkkä ajatuskin. Inhosin tällaisia tilanteita, joissa mut ajettiin nurkkaan. En ollut ihan varma, miten pääsisin luikkimaan alueelta aamupäivällä ilman, että kukaan huomaisi, mutta ehkä mä keksisin jotain. Ihan kuten tähänkin asti. Ehkä.
- Niin sitä pitää. Eiköhän lähdetä hommiin, Mathias totesi ja patisti mua hakemaan työvaatteeni.

Ei hemmetin hemmetti.

Hengityssuojain oli toiminut loistavasti. Kun siihen oli yhdistänyt vielä mustan, raksafirman logolla varustetun pipon, ei kukaan ollut kiinnittänyt minuun lainkaan huomiota, vaikken edes ollut yrittänyt vauhdittaa askeliani luikkiessani ison tallin eteläovelta parkkipaikalle muiden mukana. Minusta ei näkynyt kuin silmät ja neonkeltaiset työvaatteet, eikä kukaan haluaisi lähennellä raksamiehiä siihen malliin, että minun olisi vaara tulla tunnistetuksi.

Kello löi kuusi aamulla, ja kolmas työpäivä starttasi. Työskentelin lähes yksinomaan entisen toimistohuoneen parissa. Uusi kivilaattalattia, uudet maalit seinään, ja hieman kapeampi yleisilme asiakasvessojen takia. Jassu oli valinnut tyylikkäät, modernit hanatkin. Tuhahtelin itsekseni niitä asentaessani. Itse toimiston osalta tänään oli luvassa enää viimeistelyhommia. Lampun asennusta, kaappien kokoamista ja muuta.

- Jassu soitti ja kysyi, voidaanko me koota työpöytäkin nyt tässä samalla vaivalla. Hoitaisitsä, Sven? Mathias kysyi nopeasti.

Nielaisin itsekseni, kun mua kutsuttiin nimellä. Toivoin, ettei ohuen rakennusmuovin toisella puolella tallissa ollut ketään, joka epäilisi mun olevan täällä. Olihan maailmassa muitakin Svenejä, mutta kissankokoinen "STEINBAKK"-teksti pakettiautojen kyljissä ei nyt varsinaisesti auttanut mun matalan profiilini pitämistä. Onneksi kello oli vasta näin vähän. Miten ihmeessä Jassu oli jo hereillä, vai olikohan se edes mennyt vielä nukkumaan..?

- Joo, voin mä. Missä se on?
- Kuljetusfirma oli kuulemma eilen illalla tuonut sen päärakennuksen eteiseen.

Fuck. No, ehkä Jassuun törmääminen oli pienin paha tässä tilanteessa. Mulla oli entiseen työnantajaani ihan hyvät välit, ja se oli sanonut mun olevan tervetullut takaisin Shelyesiin heti kun mieleni muuttuisi. Vedin hengityssuojaimeni kasvoilleni ja luikin tallipihan poikki kohti valkoista puutaloa. Oli pimeää, ja päärakennus näytti hiljaiselta. Hiippailuni onnistui ihan hyvin siihen asti, kun kirjaimellisesti törmäsin hankaluuksiin heti eteisessä.

- Apua! Sori! Eihän suhun sattunut? Heleä naisääni varmisteli ennen kuin ehdin itse edes reagoida tilanteeseen. Tuuheiden irtoripsien ja huolitellun lookin omistaja oli helppo tunnistaa. Yritin hilata itseni vaivihkaa sisälle, sillä en halunnut jäädä tuulikaappiin rymyämään. Jos joku sattuisi vaikka kävelemään ohi.
- Ei hätää, sori munkin puolesta. Olisi pitänyt koputtaa, vastasin pikaisesti Jannille, joka käänsi katseensa tutkivasti mun silmiini.
- Sven?

No voi hemmetti...

- Joo, terve vaan sullekin, mutisin yrittäen olla kuulostamatta kiusaantuneelta. Laskin hengityssuojaimen alas.
- Mikset oo tullut moikkaamaan? Oltais kai me keitetty sulle kahvit, Janni päivitteli ihmeissään. Nyt nopeasti, äkkiä joku hätävale.
- Een mä oo oikein kerennyt. Kauhea kiire noiden töiden kanssa. Nytkin mun pitäis olla jo työpöytäpaketin kanssa tuolla työmaalla.
- Aa. Sori! Mä varmaan viivytän sua turhaan, Janni pahoitteli. – Munkin pitää itseasiassa mennä jatkamaan. Catu on kipeänä, niin mun pitäisi poikkeuksellisesti tehdä aamutalli.

Catu...? Catu? Mun piti hillitä itseni, etten olisi alkanut tykittää kysymyksiä konekiväärin lailla. Oliko Catu palannut?

- Aivan, sain suustani ulos. – No, törmäillään!
- Joo, Janni nyökkäsi hymyillen. – Tuu joskus piipahtamaan ihan siviilinä, jos kerkeät. Kerronko tallilaisille terveisiä ex-rengiltä?
- No tota, oikeastaan älä, mutisin kuulostaen varmaan lähes hätäiseltä. – Kerron mieluummin itse. Mä tuun jossain vaiheessa vaikka käymään tai jotain. Katselemaan hevosia tai muuta, änkytin jatkoksi. Toivottavasti epävarma soperrukseni upposi Janniin.
- Sekin käy, nainen vastasi huolettomasti. – Ha det!
- Ha det, huikkasin heipoiksi.

Janni katosi tallipihan aamuiseen pimeyteen, ja mä naamioiduin jälleen valkoisen maskini taakse. Mitä ihmettä? Mitä mun pitikään edes tehdä? Ai niin, se pirun työpöytä. Paketti oli ollut jalkojemme juuressa koko keskustelun ajan. Mun kädet tutisivat nostaessani pakettia kainalooni. Sain todella keskittyä jalkoihini, etten lentänyt nenälleni kävellessäni jälleen työmaalle. Raajani tuntuivat spagetilta ja päässä jyskytti.

Oliko tämä kauhua vai innostusta?
Hyvää vai pahaa adrenaliinia?

Molempia?

17.4. ‒ Ramppikuumetta ja stressipohdintaa

Perhanan Janni! Tuo vanha kisakenttien kettu oli kuin olikin saanut minut ylipuhuttua osallistumaan Jurin kanssa Ruotsissa järjestettävään nimekkääseen kisaviikkotapahtumaan, ”Hannaby Hanami Weekiin”. Ja minä ‒ virallinen elämäntapastressaaja kun olin ‒ tietysti kävin kauhuskenaarioita läpi päässäni jo näin muutama viikko etukäteen. Kuusivuotias Juri ei toki ollut pahin vaihtoehto kisakaveriksi, sillä siitä oli kasvanut oikeinkin selväpäinen kisatykki, jolla varmasti riittäisi rahkeita aivan kylmiltään vaikkapa puolentoista metrin luokkiin.

En ollut kisaamassa ensimmäistä kertaa, en todellakaan. Yleensä mun kisani vain starttasivat jossain paljon matalamman profiilin miljöissä, joihin satumaisten pinkkien puiden ympäröimä Cherry Arena ei lukeutunut. Matalan profiilin miljöö, matalan profiilin esiintyminen ja matalan profiilin radat ‒ siinä oli mun tähänastisten kilpailusuoritusteni pyhä kolminaisuus. Jokin alitajuinen tunnelukko minulla oli edelleen sitä sataakolmeakymppiä kohtaan. En ollut vieläkään uskaltautunut treenaamaan sen korkeampaa, sillä siihen me Kiki-ratsuponini kanssa vuosia sitten jäimme.


Juri puhisi lämmintä ilmaa kämmentäni vasten. Turpakarvat tuntuivat kosteilta ja kotoisilta.
- Etkö ota enempää? Tyrkkäsin melassiämpäriä lähemmäs orin naamaa. Vastahakoisesti se alkoi juoda viimeisiä tilkkoja astian pohjalta. – Yleensä sulle kyllä maistuu paremmin.


Hannaby Hanami Weekissä ei näin jälkeenpäin ajateltuna ollut mitään minulle sopivaa. Ratsastajat olivat maineikkaita, taitavia ja ylpeitä. Sellaisia, joita seurasin ja salaa ihailin Instagramissa vain haaveillen yltäväni joskus heidän suorituksiinsa. Minun parhaat kisapäiväni olivat varmaan jo takana päin. Vuosien tauko harjoittelussa näkyi. Sen näki Janni, sen näki Catu, ja jopa Mer, joka antoi minulle kerran pari hyvääkin neuvoa, vaikkei poika mikään suupaltti muutoin ollutkaan.
Olin oikeastaan vähän pettynyt itseeni siinä mielessä, että hevoseni hoitajalla alkoi olla parempi yhteys hevoseeni kuin minulla itselläni. Jurin koulutuskin tuntui junnaavan paikoillaan, helppoa A:ta ja sataakolmeakymppiä oli kisakalenteri täynnä vaikka kuinka pitkältä ajalta. Olin varma, että Shelyesin tuntimölliköiden koulutus sujui ripeämmin. Vaikka sillä toki saattoi olla osansa asiassa, että tavoitetaso oli näillä mölliköillä aika paljon alhaisempi.

Onneksi kisaviikko starttaisi vasta toukokuun neljäs päivä. Tavallaan olin kiitollinen siitä, että ratsastuskouluyrittäjänä suurin huoleni oli mun oma suoritukseni kisoissa, eikä vaikkapa se, miten talli pyörisi mun ollessani poissa. ”Nyt vaan kovaa treeniä”, kuten Jannikin oli minua tsempannut lähetettyäni ilmoittautumiset. ”Kyllä sä niiden kanssa samalle areenalle sovit.”

Laskin tyhjän melassiämpärin karsinan ulkopuolelle ja rapsutin puoliverisen karvaista kaulaa. Ehkä siitä kukkafestistä jotenkin selvittäisiin.