Lolan päiväkirja

Uutukainen
sijoittuu sunnuntaille

Tallipaikan varmistuttua mä sain nakitettua Lolalle kuljetuksen myyjän toimesta. Turhaan kai mä lähtisin vuokraamaan mitään koppia, jos niillä oli mahdollisuus tuoda poni paikan päälle. Mä olinkin varmaan näky bussissa raahatessani kahta suurta kassillista kamppeita, ainakin matkustajien kiinnostuneista katseista päätellen. Bussin lähtiessä yhtäkkiä liikkeelle mä kirosin ja päätin suosiolla jäädä keskiosaan. Vaikka se sitten meinasikin sitä, että mun pitäisi seisoa koko matka.
 
Lähimmältä bussipysäkiltä mun pitäisi kävellä tallille vielä lähes kilometri. Ei saatana. Mä mietin, pitäisikö mun vaan jäädä odottamaan jotain samaan suuntaan menevää autoilijaa. Tähän aikaan tallille ei olisi luultavasti menossa väenpaljoutta. Mä päätin siis lähteä tarpomaan eteenpäin.
 
Mun epäonnekseni mä olin täysin oikeassa. Kun tallipiha tuli viimeinkin näkyviin, mun kädet huusi hoosiannaa. Onneksi paikalla ei ollut ketään näkemässä mun irvistelyä. Talliin päästyäni mä päätin suosiolla jättää kamppeeni ovensuuhun siksi aikaa, kun mä etsisin Jassun käsiini.
 
Löydettyäni Jassun se esitteli mulle tallin tiloja. Lähinnä taukotupaa, sillä Lola tulisi asumaan pihattotallissa. Me kannettiin ponin tavarat pihattotallin pieneen varustehuoneeseen, ja Jassu näytti mulle vielä pihattotallin tarhan, jossa Lola tulisi tarhaamaan.
 
Esittelykierroksen jälkeen mä siirryin takaisin pihattotallin varustehuoneeseen. Mä olin saanut Lolalle mukaan vain muutamia varusteita, loput mun piti ostaa itse. Ne olivat enimmäkseen vaaleanpunaisia, mun mielestä se sopi ponin habitukseen varsin hyvin. Lolan myyjä oli luvannut laittaa mulle viestiä ponin saapumisajasta, eikä sitä ollut vielä kuulunut. Mulla ei ollut mitään ideaa, kuinka kauan mun pitäisi vielä odottaa, joten varusteiden paikalleen laittamisen jälkeen mä päätin suunnata taukotupaan kahville.
 
Taukotupa ammotti tyhjyyttään. Ihmekös, olihan nyt kuitenkin sunnuntai-ilta. Mä pistin sumpit tippumaan ja valtasin sohvan itselleni. Rauhaa ei kestänyt kauan, kun taukohuoneeseen lompsi joku blondi, joka puhui samalla äänekkäästi puhelimeen. Se vilkaisi mua vähän epäluuloisesti, ja lopetti puhelun.
 
Mä moikkasin tyttöä ja esittelin itseni. Blondi oli kuulemma Ella-Amalie, joka omisti Figaron. Se selitti mulle jotain jostain Seppele Cupista ja siihen valmistautumisesta. Mä nyökyttelin vastaukseksi ja siirryin takaisin Moccamasterin luokse. Astiakaappi oli tulvillaan kaikenlaisia mukeja, joista mä nappasin lähimpänä olevan.

’’Mites se sun poni, kilpailetteko te?’’ Ella-Amalie kysyi.

’’Ei’’, mä naurahdin. Eihän Lola mikään kisaponi ollut. Mun perhe varmaan pyörtyisi kauhusta, jos ne saisi tietää millaisen pulliaisen mä olin mennyt ostamaan. Munhan olisi pitänyt siirtyä poneista hevosiin jo ajat sitten, valmentautua tavoitteellisesti, olla edes vähän kunnianhimoinen jiiänee. Olinhan mä kovin kiittämätön, kun mua ei kiinnostanut.
 
Ella nyökkäsi ja sanoi heipat kadotessaan tallin puolelle. Pian mun puhelimeen kilahti ilmoitus viestistä. Myyjän mukaan Lolan pitäisi olla perillä noin puolen tunnin päästä. Mä vedin sumpit naamaani ja siirryin takaisin sohvalle odottamaan.
 
Puolistuntinen kului yllättävän nopeasti. Mä olin jo pihalla odottamassa, kun traileria vetävä Volvo kaartoi parkkipaikalle. Auton pysähdyttyä kyydistä hyppäsi ulos mies, joka varmisteli mun olevan Luna Dahl. Sen jälkeen se siirtyi avaamaan lastaussiltaa.
 
Hetken päästä Lola oli ulkona traikusta. Se katseli uutta ympäristöä kiinnostuneena, mun silitellessä sen kaulaa. Mies vilkuili vaaleanpunaisiin kuljetussuojiin ja mätsäävään riimuun tällättyä ponia hieman huvittuneena. Olihan se nyt varmaan näky. Mies ei jäänyt sen pidempään juttelemaan, vaan hyvästeltyään meidät se loikkasi takaisin autoon ja ajoi pois. Mun lopetettua ponin silittämisen se tuuppasi mua ja mä olin lentää persuuksilleni. Onneksi kukaan ei ollut näkemässä.
 
Mä talutin Lolan pihattotalliin ja rupesin irrottamaan kuljetussuojia karsinassa. Alkoi olla jo myöhä ja mun pitäisi olla aamulla töissä, joten mä päätin vain harjata ponin ennen tarhaan vientiä. Myyjän mukaan Lola nautti huomion keskipisteenä olemisesta, ja sen huomasi. Poni nuokkui silmät ummessa mun harjatessa sitä, mutta heti mun lopettaessa se alkoi taas tuuppimaan mua. Note to self, mun pitäisi olla varuillaan, tai joku kerta mä löytäisin itseni purujen seasta.

Pohdintaa
 
Pihattotallille saavuttuani mä törmäsin Auroraan, joka oli harjaamassa Ronja-tammaansa karsinassa. Mä moikkasin naista ja riimunnarun haettuani lähdin hakemaan Lolaa tarhasta. Sää oli syksyiseen tapaan viileä ja sateinen, joten me käytäisiin tänään vain lyhyellä maastolenkillä. Mä en pitänyt sateesta, eikä näköjään Lolakaan, sillä tamma mökötti katoksessa suojassa tihkusateelta.
 
Lola vaikutti tyytyväiseltä päästessään lämpimään talliin. Mokomakin hienohelma. Mun harjatessa ponia mä huomasin sinihiuksisen naisen tulleen karsinan ovelle.

’’Meinaatko sä muuten osallistua niihin NVRK:n piirinmestaruuksiin?’’ se kysyi.

Mä kohotin kulmakarvojani. ’’Niin mihin?’’

Aurora nauroi. ’’Siis NVRK järjestää marraskuussa ratsastuskoulujen piirinmestaruuskilpailut. Sinne on vissiin lähdössä Shelyesistä aika paljon porukkaa.’’

’’Jaa a’’, mä sanoin ja jatkoin Lolan harjaamista. Ajatus kuulosti ihan houkuttelevalta, mutta kyseessä oli kuitenkin piirinmestaruuskilpailut, eikä mitkään kissanristiäiset.

’’Sähän olit kisannut aika paljonkin?’’

Mä havahduin ajatuksistani. ’’Mm, mut mä oon omistanut Lolan vasta kuukauden. Ja me on käyty vaan muutamalla tunnilla.’’

’’No, ne kisat on vasta marraskuussa! Ja teillähän on mennyt tosi hyvin’’, Aurora hymyili. ’’Aina voi kokeilla. Mut mun pitää mennä nyt, moro!’’

’’Moikka’’, mä mutisin ja nojasin karsinan oveen. Niin, olihan niihin aikaa melkein pari kuukautta. Mutta mulla ei ollut mitään hajua, miten Lola käyttäytyisi kilpailuissa – eihän sillä ole varmaan edes ikinä kisattu. Mä olin yleensä avoin uusille kokemuksille, mutta jostain syystä tää hirvitti.
 
Tihkusade oli onneksi lakannut mun noustessa tamman selkään pihalla. Mä käänsin Lolan kohti maastopolkua, eikä ajatus piirinmestaruuksista jättänyt mua rauhaan. Mä en ollut kisannut enää moneen vuoteen. Ehkä se olisi tällä kertaa erilaista, ilman painostavia valmentajia ja vanhempia, joille mikään ei riittänyt. Mä en ikinä ajatellut olevani kovin kilpailuhenkinen, mutta kai mä vaan jotenkin kaipasin sitä tunnetta.
 
Ilta hämärsi jo, kun me palattiin takaisin tallille. Hoidettuani Lolan takaisin tarhaan mä istuin sankolle karsinan eteen ja etsin tapahtuman sivut netistä. Mä olin päättänyt, että me osallistutaan helppoihin luokkiin, kävi sitten miten tahansa. Seuraavaksi me ruvettaisiin treenaamaan – marraskuussa me toivottavasti oltaisiin jo varteenotettava kaksikko.