Robinin päiväkirja

Janni saapasteli Shelyesin tallin käytävällä kuin tiluksia tarkastellen. Työsoppari oli allekirjoitettu ja kahvit juotu, ja tästä päivästä lähtien Janni oli Shelyesin oma kouluopettaja. Ja perin hyvä olikin, Intermediate tason entinen kansallinen ratsastaja. Nyt oli hänen aikansa tuoda osaamistaan tähän norjalaiseen ponitalliin.

Mustien kiiltonahkasaappaiden kannat kopisivat rytmikkäästi tallin lattiaan, kun Janni kiersi tallin jokaisen kolkan, pysähtyi jokaisen ponin kohdalle ja pää kallellaan arvioi, miten ne toimisivat tunneilla. Melkein kaikki hevoset olivat pörröisiä ja pyöreitä poneja, mutta Jannin mielestä ne varmasti sopisivat hyvin tuntilaisille. Ja oritallissa kiertäessään oli Janni nähnyt Ronin, joka oli oikein potentiaalisen oloinen ori. Jokin Ronissa muistutti Jannin omaa hevosta, Robinia, vaikka Robin ei kyllä ollut yhtään niin fiksukäytöksinen kuin Roni.
"Osaatko sä auttaa? Mä en löydä Dimonan suitsia!" nykäisi yhtäkkiä pieni lettipäinen tyttö Jannin hihasta.

"Nomutta tottakai! Minä olen muuten sivumennen sanoen Janika, teidän uusi ratsastuksenopettaja, mutta sano Janniksi vain!" Janni heläytti pirteästi. Pikkutyttö kertoi Jannille innoissaan, että "minun äiti on Jassun kaveli" ja että "minä saan tänään latsastaa talutuslatsastusta! Vaikkei ole edes tuntipäivä!" Tuntui hyvältä, kun sai auttaa ja jakaa osaamistaan muille. Ehkäpä nämäkin vaahtosammuttimen kokoiset natiaiset, joita hän sai auttaa, olisivat itsekin joskus hänenlaisiaan huippuratsastajia. Sitten hän voisi hymyillä hieman ylpeänä ja tuumia, että siellä ne hänen oppilaansa ratsastavat kunniakierroksta.

Lettipää sai poninsa suitset (jotka löytyivät yllättäen niiden omalta paikaltaan satulahuoneesta) ja Janni jatkoi kierroksensa loppuun. Maneesi oli hieno, iso ja hyväpohjainen, ja siellä oli jopa eristeet ja lämmitys. Mahtavaa, Robinia piti saada treenattua täyspainoisesti ympäri vuoden säästä riippumatta, tuumi Janni.
Ja niin Janika Kortelaisesta ja JB Robinson Crusoesta tuli pysyvä osa Shelyestä.

Oli ilta. Talli alkoi hiljetä, suurin osa tallilaisista oli käynyt jo aiemmin päivällä, sillä oli lauantai ja vapaapäivä.
Talliin oli muuttanut vastikään uusia hevosia. Jassu oli ostanut pari uutta puokkia, Dellan ja Lidian, joista ensimmäisenä mainittu vaikutti potentiaaliselta nuorelta hevoselta. Lidia taas oli jo koulutettu, kokenut tuntiratsu. Lisäksi talliin oltiin saatu kaksi uutta yksityistä, kaunis, pieni Blondi-poni sekä suuri, musta fwb ruuna Theo, jonka omisti itseasiassa Suomesta kotoisin oleva mies, Joona.

Saapastelin omissa ajatuksissani tallin yläkerrasta rappusia alas, kunnes törmäsin Joonaan, tähän Theon omistajaan. Kirjaimellisesti, minä törmäsin.
"Anteeksi kamalasti! Ei pitäisi kulkea omissa ajatuksissaan, ei kai sua sattunut?" pahoittelin tietenkin.
"Hah, älä suotta pahoittele, ei mun käynyt kuinkaan", Joona naurahti. "Ratsastamaanko menossa?"
"Kyllä vaan."
"Mahtavaa, niin minäkin! Voidaan treenata yhdessä", Joona ehdotti.
Nyökkäsin. "Meen oritalliin laittamaan Robinia, tuu maneesiin kun oot valmis!"


Puolen tunnin kuluttua kiersi kaksi suurta, tummaa puoliveristä maneesin uraa käynnissä. Tarkkailin Joonaa ja Theoa sivusilmällä. Theolla oli hyvä, näyttävä askel, jokseenkin hätäinen.
Ryhdyimme verryttelemään ravissa. Vilkaisin Theoa, joka hyppäsi pari riemuhyppyä ja ravasi sitten suurta, ponnekasta ravia puhisten.
Tein Robinin kanssa väistöjä, avoja, sulkuja ja laukanvaihtoja. Robin oli hyvä, mutta niinhän se aina oli, Robin oli Robin.
Kun olimme kumpikin Joonan kanssa lopettelemassa, hän heitti ilmoille ajatuksen.
"Vaihdetaanko hevosia loppukäynneiksi? Ihan vaan mielenkiinnosta", hän ehdotti.
Ja pakkohan se oli suostua, halusin tuntea, millainen Theo oli selästä käsin.


Ja Theohan oli ihana. Se puhisi vieläkin, ja jaksoi kävellä loppukäynnitkin suht reippaasti. Jokin siinä viehätti.
Kun talutimme hevosemme ulos maneesista, oli jo pilkkopimeää. Hyvästelin Joonan, joka suuntasi päätalliin, kun me taas Robinin kanssa menimme oritallin (lue: äijäboxin) puolelle, jossa Robinin heppakaverit jo sitä odottelivat. Roni hörisi innoissaan, kun talutin Robinin karsinaansa ja Robin hörähti parhaalle kaverilleen takaisin.

Jätin äijäluolan oripojat odottelemaan iltatallin tekijää, ja lähdin sitten suuntaamaan kohti kotia. Lumi narskui jalkojen alla, kun kävelin autolle. Enää 22 yötä jouluun.

”Lidia reippaammin! Arnen kanssa vatsalihakset töihin, mutta älä jännitä niskasta! Istu keskellä hevosta suorana, leuka ylös, just noin! Nyt on parempi. Taivuta Ronia paremmin kaarteissa!”
Haukankatseeni tarkkaili maneesia harjoitusravissa kiertävää aikuisryhmää. Välillä siemaisin kahvimukista lämmikettä tai oikaisin jalkojani peittävää fleecevilttiä.
”Parempi ulko-ohjan tuki Tranen kanssa! Nyt näyttää Arnen kanssa hyvältä, pidä toi! Eikä yhtään reippaammin sen kanssa, tai lähtee taas hätäilyks.”


”Kuule Janni, osaisitkohan sä noin niinku naisena vastata yhteen mun kysymykseen, mikä mua on askarruttanut?” kysäisi yhtäkkiä hiljaa tuntilaisia kyräillyt Sven, joka istui penkillä vieressäni, turvallisen metrin hajuraon päässä. Se harvoin katseli tunteja, koska se ei erityisemmin välittänyt lapsista, joista suuri osa tuntilaisväestöä koostui. Aikuisten ratsastustunteja se kuitenkin seurasi jopa ihan mielellään, etenkin jos tunnilla näki nättejä nuoria naisia. Kyllä se illan alkeisjatkotuntiin mennessä katoaisi maneesista norkoilemasta, se oli varma.

”Riippuu kysymyksestä. Tyhmät kysymykset saavat tyhmän vastauksen, ja niin eespäin”, tuumin.
”Miksi hitossa kaikki naiset aina kusettaa mua ulkonäöllään?” Sven puuskahti.
”Ja mitäköhän sä tarkalleen ottaen tarkoitat?” kysyin toinen kulmakarva koholla.
”Ne tälläytyy sellasen pakkelikerroksen alle että huhhuh ja valehtelee siten ikänsä, kunnes sitten sulle selviääkin että mimmi jota luulit parikymppiseksi onkin jossain peruskoulussa tai sit vielä pahempaa, ne on jotain keski-iän kriisissä kylpeviä yh mutseja joilla on viis kitisevää kakaraa ja koira.”

”Mitä se sua haittaa, että naiset meikkaa?” hymähdin huvittuneena.
”Tulee huijattu olo”, Sven jupisi. ”Mieti nyt, jos oot menossa tyyliin naimisiin jonkun hyvän näkösen jätkän kanssa jota luulet parikymppiseksi ja sit paljastuukin et se on viistoista??”
”Mitä hittoa Sven? Pitäskö mun huolestuu siks, että oot ollu menossa naimisiin viistoista vuotiaan teinipojan kanssa koska luulit sitä parikymppiseks, vai siks, että sä todellakin luulet että ikäero on noin iso asia?”
”Eeeei ku toi oli vaan esimerkki! Mutta ihan totta, eihän siinä ole mitään järkeä, että on noin paljon ikäeroa? Ei sellaset suhteet vaan toimi!” Sven tokaisi.

”Mulla oli 18-vuotiaana poikaystävä, joka oli 24”, heitin, ”ja hyvin se suhde toimi, oltiin kolme vuotta yhdessä ja meillä oli tosi kivaa.”
”Mikäs siinä, jos se on niille osapuolille ok, mutta en mä pystyisi olla esimerkiksi sun kanssa yhdessä. Ei millään pahalla siis, mut onhan 35 jo aika vanha kuitenkin”, Sven sanoi.
”ANTEEKSI MITÄ, NUORIHERRA STEINBAKK?? ENSIKSI, MINÄ EN OLE VANHA, JA TOISEKSI, OLEN 31 ENKÄ 35! JA NYT, ULOS, HÄIRITSET MUN OPETUSTYÖTÄ!”
Sven vilkaisi mua aavistuksen pelokkaasti, mutta keräsi sitten luunsa kiltisti ja poistui paikalta vähin äänin.

”Vai muka vanha, ja tupenrapinat”, mutisin silmät salamoiden.

Bilemusiikki jumputti hiljaisella taustalla, ja siihen sekoittui naurunpyrskähdyksiä, kovaäänistä puhetta sekä  televisiosta näkyvän Oslon uudenvuodenjuhlien suoran lähetyksen äänet. Kello näytti hieman yli yhdeksää, ja jengi istui punaisen Alias-laudan ympärillä, korttipinoja käsissään. Tiimalasi valutti vaaleaa hiekkaansa, ja Petter selitti Svenille sanoja.

"Aika!" Iitu huudahti, kun tiimalasin kaikki hiekka oli valunut sen alaosaan. Vuoro vaihtui, Iitu käänsi tiimalasin ja minä nostin pakan päältä kortin ja ryhdyin selittämään siinä lukevaa sanaa parilleni Joonalle. Välillä norjan mukaan sekoittui vähän englantia ja suomeakin, mutta siitä huolimatta me oltiin Joonan kanssa lyömätön pari. Ja niinhän siinä kävi, että peli päättyi meidän voittoomme. Tiukan ratsastusopettajan arvokkuus unohtui, kun yhdyin Joonan voitonkarjaisuun ja otin vastaan tequilan, joita Viivi jakeli kaikille täysi-ikäisille.
"Voittajille", sanoi Joona, kilisti tequilalasiaan kanssani ja kittasi juoman sisäänsä. Tequila valui lämpimänä kurkusta alas. Vieressäni Sven puraisi sitruunaa parin juoman jälkeen. "Aloittelijat", tuhahdin katsahtaen sitruunoita, ja sihautin lonkerotölkin auki.


"Hei, pelataan Hitleriä", joku ehdotti, ja olin heti innolla mukana. Olin aina ollut siinä aika surkea, ja pelin päätyttyä nousuhumala oli jo niin vahva, etten enää edes osannut hämmästellä sitä, mihin Ella ja Sven olivat kadonneet, tai että miten kummassa 14-vuotias Iitu tai 15-vuotias Anton kestivät meitä enemmän tai vähemmän alkoholin vaikutuksen alaisia täysi-ikäisiä. He istuivat television vieressä jutustellen ja hörppien jotakin laseistaan. Toivoin hartaasti, että se olisi korkeintaan cocacolaa.

Hitler päättyi, ja joukko aloitti seuraavan pelin pelaamisen. Minä päätin jättää sen välistä, hengähtää hetken ja juoda vähän vettä. Nousin ylös, suoristin mekkoni helmaa ja suunnistin tieni naposteltavaa ja juotavaa notkuvalle pöydälle. Kaadoin kannusta muoviseen kertakäyttömukiin vettä ja nostin mukin huulilleni. Vesi oli jo vähän lämmennyttä, mutta hyvää se teki silti.
Joku käveli huoneen poikki taakseni ja laski kätensä olkapäälleni. Hymyilin pienesti huomatessani tulijan olevan Joona, ja Joona hymyili takaisin.

"Säkin lepäät tän kierroksen, vai?"
"Joo, pitää välillä vähä muistaa rauhottaa tahtia" hymähdin ja join toisenkin lasillisen vettä. Jouduin katsomaan Joonaa ylöspäin huolimatta siitä että mulla oli jalassani korkkarit. Muhun verrattuna nuoren (tarkalleen ottaen neljä vuotta nuoremman) miehen oli oltava vähintään 185cm, arvioin mittaillessani Joonaa katseellani.


"Ne alottaa kai kohta pelaamaan trivial pursuitia, tuutko mukaan vai meinaako neiti ratsastuksenopettaja seistä siinä koko illan mua tuijottamassa ja vettä lipittämässä?" Joona naurahti hetken kuluttua.
"Mennään, mennään, iltahan on vasta alussa! Äläkä sano mua toistamiseen neiti ratsastuksenopettajaksi, se kuulosti kamalalta" sanoin heittäessäni kertakäyttömukin roskikseen.
"Entä jos sanon?"
"Silloin neiti ratsastuksenopettaja esittelee sulle vanhan kunnon luuvitosen", heitin ilkikurisesti ja mottasin Joonaa kevyesti kylkeen. Kuten sanottu, ilta oli vasta alussa, ja odotin mielenkiinnolla, mitä se toisi tullessaan.

”Ei jumalauta”

Ei ei ei ei ei.

Olin tullut maneesiin ratsastaakseni Robinin läpi ennen tuntien alkamista. Olin kävellyt hetken aikaa pitkin ohjin, mutta kun olin ottamassa ohjia tuntumalle ja siirtämässä Robbaria raviin, uljas kouluhevoseni tuntuikin yhtäkkiä kolmijalkaiselta muulilta.

Robin ontui. Ei niin pahasti, että se olisi täysin kolmijalkainen, mutta ontui kuitenkin. Käynnissä se oli vielä ihan ok, mutta ravissa Robin könkkääminen oli selkeää, ja se aristeli oikeaa takastaan.

”Jos tällä nyt on joku jänne paskana, ostan tilalle keppihevosen”, huokaisin, pysäytin Robinin ja hyppäsin alas sen selästä.

”No älä nyt, tuskin se mitään vakavampaa on. Vähän lepoo ni se on taas entisellään”, Figaroa kävelyttävä Ella lohdutti.
”Välillä sitä miettii, et miksi ihmeessä omistaa tälläisen tapaturma-alttiin, kukkaroa syövän olennon.”
”Hevoseton on huoleton”, Ella naurahti empatiaa katseessaan. Hän jos kuka tiesi, mistä puhuin: Figaro ei ollut päästänyt hänenkään hermojaan helpolla.


Pettyneenä vein Robinin takaisin talliin ja purin siltä varusteet pois. Se hyökkäsi heti heinäverkkonsa kimppuun, ei siihen ainakaan sattunut, sillä se oli täysin oma ahne, pirteä ja iloinen itsensä. Astuessani ulos karsinasta se ryhtyi kolistelemaan karsinan ovea kovaäänisesti muistuttaakseen, että palkinto (varsin lyhyestä) ratsastuksesta jäi saamatta.

”Älä riko itteäs enempää, kuuletko?” sanoin ja heitin omenan makuisen heppanamin Robinin ruokakuppiin. ”Muuten me ei koskaan päästä takaisin kisakentille.” Robin ei tuntunut ylimääräisestä vapaastaan olevan moksiskaan.


Vein varusteet takaisin paikalleen, hieroin Robinin jalkaan linimenttiä ja lähdin suuntaamaan päätalliin, jossa ensimmäisen tunnin tuntilaiset jo puuhasivat ratsujensa parissa.

”Moi Janni! Kuis sulla naama noin myrtsinä on?” tallissa piipahtamaan käynyt Jassu kysyi.
”Robinin lahopää on taas telonut itsensä johonkin”, tuhahdin. ”Välillä mulla menee kyllä hermo sen eläimen tuhoisuuteen. Loimiakin se on jo tänä syksynä onnistunut hajottamaan kaksi.”
”Ymmärrän”, Jassu myötäili.

Juttelimme hyvän tovin tallin asioista ja syksyn tunneista, ja eksyipä puheenaiheemme aavistuksen sivuraiteille (mikäli Beatan babyshowerien tapahtumien puintia voi sellaisiksi kutsua). Ennen kuin huomasinkaan, oli kello jo melkein viisi, ja tiistai-illan ensimmäisen ratsastustunnin oli määrä alkaa.

”Jahas, eiköhän lähdetä vääntämään koulua”, tokaisin hevosiaan maneesin suuntaan taluttaville aikuisryhmän tuntilaisille.

”Mikään ei pelasta huonoa päivää niin hyvin kuin kunnon koulurääkki ilman jalustimia!”


________________________
Merkintä 2, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020

Robinin jalka alkoi olla jo paremmassa kunnossa, ja olimme onneksi selvinneet pelkällä säikähdyksellä. Birgit oli ehtiessään vilkaissut jalkaa ja todennut, että Robinia voisi pikkuhiljaa ruveta ratsastamaan. Olin nyt kävelyttänyt sitä vain maasta käsin, mutta tänään olin ajatellut heittää pienen maastolenkin, ja jopa itseni yllättäen, ilman satulaa.


Harjasin iloisena ympäriinsä hyörivän Robinin, nakkasin vastikään klipatun puoliveriseni selkään fleeceloimen ja pujotin kankisuitset sen siroon päähän. Olin mennyt viime aikoina entistä enemmän kangilla: Robin rakasti niitä, ja se oli kankikuolaimella kevyempi ja herkempi kuin kolmipaloilla, joita sillä normaalisti käytettiin.


Vesisade oli huuhdellut maahan sataneen lumen mennessään, ja suunnatessamme maastoreiteille ripsi vielä hieman vettä. Lehdet olivat lähteneet puista jo aikaa sitten, mutta sänkipellot hohtivat yhä keltaisina. Jykevät, majesteettisen suuret kuuset heiluttivat oksiaan tuulessa humisten ja kuiskaillen. Harmaat syyspilvet kerääntyivät taivaalle uhkaavina, ja toivoin, että ehtisimme takaisin talliin kastumatta läpimäriksi. Robin kiristi tahtia, katseli valppaana ja iloisena tietä reunustavissa koivuissa lenteleviä pikkulintuja ja pärskähti välillä iloisesti.


Yhtäkkiä viereisestä pusikosta kuului rapinaa, ja seuraavassa hetkessä tien yli, suoraan Robinin nenän alta vilisti rusakko niin hirmuista kyytiä, että ehdimme nähdä vain kiitävän, ruskean, karvaisen möykyn ennen kuin se oli jo kadonnut metsän syövereihin. Vilkuilin rusakon tulosuuntaan ja olin näkeväni jonkin oranssin vilahtavan pensaikon taa. Kenties nälkäinen kettu oli saanut rusakon koipiin niin paljon vauhtia. Robin tuijotti metsään hievahtamatta, paikallaan kuin muuri, sieraimet ja silmät suurina. Taputin oriani kaulalle. Siitä oli kasvanut harvinaisen fiksu kaveri, en halunnut edes ajatella, kuinka kauas vaikkapa Theo olisi ehtinyt jo juosta, jos sen varpaiden yli yhtäkkiä kipittäisi metsäneläin. Kenties kuuhun asti. Hymähdin ajatukselle ja jatkoin matkaa.


Hyytävä, pohjoisesta puhaltava tuuli kieli talven tulevan. Pian olisi marraskuu.



________________________
Merkintä 5, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020

Halloweenvaellus ja Shelyesissä vietetty yö oli ottanut veronsa. Kun marraskuun ensimmäinen oli valjennut koleana ja harmaana, olin nukkunut tuskin silmäystäkään. Mutta ei auttanut valitus, oritallissa kolisteli jo vaativa, tumma herrasmieheni tahtoen ulkoilemaan (siis Robin, ei Joona sentään!).

Satulaan en jaksanut tänään kavuta, joten talutin Robinin autiolle kentälle, suljin portit takanani ja riisuin riimun Robinin sirosta päästä. Robbari seisoi hetken hölmönä paikoillaan, mutta hetken kuluttua se ymmärsi olevansa vapaa. Ja sitä riemun ja vauhdin määrää! Se laukkasi innoissaan ympäri kenttää, otti välillä spurtteja, heitteli peräpäätänsä ilosta ja vilkuili samalla minua kuin sanoen, että katso nyt mutsi, näin hienoja temppuja osaan!

Unihiekat karisivat silmistäni Robinin riehumista katsellessani, ja hymy hiipi kasvoilleni. Kun tummanruunikko ori oli riehunut tarpeeksi, se tuli puhisten luokseni, hengitys kylmässä ilmassa höyryten. Annoin sille taskustani heppanamin, jota se rouskutti silminnähden tyytyväisenä, työntäen päätään syliini.

”Mitähän mä tekisin ilman sua”, hymyilin ja rapsutin valkeaa tähteä. Robin pärskähti. Et niin mitään, se varmaankin vastasi.


________________________
Merkintä 9, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020

Pimeys oli laskeutunut Shelyesin pihamaalle, kun työpäiväni oli viimein pulkassa ja viimeisetkin alkeiskurssilaiset olivat kadonneet tallin käytäviltä kailottamasta. Lapset olivat ihan jees, ajattelin, mutta kiintiö oli minullakin. Heti alkeisjatko-tunnin perään pidetty alkeistunti alkoi jo hieman puuduttaa. Mulla oli mennyt koko päivä pää kolmantena jalkana juostessa ja asioita hoitaessa, joten en ollut mitenkään ehtinyt ratsastaa Robbaria ennen tuntien alkamista. Lisäksi pikkuponi Samin saapuminen oli saanut mulla pasmat aivan sekaisin ja verenpaineen uhkaavaan nousuun: ei ollut mennyt varmaan edes puolta tuntia Samin saapumisesta, kun se poni oli jo ollut kömpimässä pihaton aitojen alta karkuteille. Olimmekin saaneet ensitöiksemme askarrella pihaton alimman lankun alle sähköaidan, jotta se pikkuriiviö pysyisi jatkossa aitojen oikealla puolen.

Mutta ei auttanut valitus eikä murhe, vaan mun oli vielä kiivettävä Robinin satulaan, vaikka yötöiksihän mulla taas menisi. Sunnuntain ratsastuskoulupiirimestaruudet häämöttivät edessämme, enkä ollut uhrannut kilpailulle tuskin puolittaista ajatustakaan. Joona niistä oli toki vouhottanut innosta soikeana, mutta itse olin keskittynyt niin vahvasti omien oppilaideni koutsaamiseen, että oma suoritukseni oli jäänyt kokonaan unholaan. Emme olleet kilpailleetkaan Robinin kanssa hetkeen, joten odotukseni radan suhteet eivät olleet mitenkään järisyttävän korkealla, mutta silti. Kyllä minä parisuhdekriisin saisin aikaan, jos Joona peittoaisi minut koululuokassa.

Robin rouskutti jo tyytyväisenä heiniään, kun harjasin sen pikaisesti ja heitin mustan koulusatulan sen selkään. Sitä ei selkeästikään olisi huvittanut lähteä enää hommiin, mutta se seurasi kuitenkin kiltisti (vaikkakin jokseenkin vastentahtoisesti) minua oritallista maneesiin.

Maneesi oli autio, kun kiipesin Robinin satulaan. Käveltyäni pari kierrosta siirsin Robinin rennon letkeään raviin, jumppailin molempiin suuntiin loivia kaarteita tehden ja lämmittelin sitä ennen kuin siirryin varsinaisiin tehtäviin.

Hioimme Robinin kanssa kouluratamme osia, etenkin takaosakäännöksiä, joissa Robin jäi helposti melko heikoksi, sekä pysähdyksiä. Robin tuntui aluksi kamalan hitaalta, mutta pikkuhiljaa se heräsi ja alkoi löytää energiaa takaosaansa. Tunsin, miten hevonen allani nosti selkäänsä ja ponnisti takajaloilla kunnolla alleen esittäen mitä lennokkainta ja irtonaisinta ravia.

Minua hymyilytti, kun lopulta annoin Robinille pitkän ohjan ja taputin sitä kaulalle. Ehkei kilpailustamme tulisikaan niin tuhoon tuomittu, kuin olisin kuvitellut!

Samassa maneesin ovi aukesi.
”Täällähän sä oot! Etkö sä malta lähteä kotiin ollenkaan?” Joona huhuili maneesin ovelta.
”Pakkohan mun on treenata, jos meinaan hakata teidät sunnuntaina!”  virnistin. Joona näytti mulle kieltä.

”Ei mulla mee enää kauaa, käyn heittämässä tän talliin ja annan sille sen safkat, niin sit voidaan lähtä.”
”Hyvä”, Joona vastasi, kun hyppäsin alas Robinin selästä ja talutin hikisen mutta tyytyväisen tummanruunikkoni hänen ohitseen. ”Mutta älä kuvittelekaan, että voittaisit meidät! Me ollaan kuule lyömättömiä Theon kanssa!”
”Sehän nähdään!”

Tästä saataisiin aikaan vielä vuosisadan kriisi.


________________________
Merkintä 12!!!, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020