Caran päiväkirja

17.2. - Muutosten tuulet puhaltaa

Syksyn aikana suru oli muuttanut muotoaan useaan kertaan. Heräsin yhä jokaiseen päivään ikävöiden Dantea, mutta ikävä ei enää riipinyt vatsanpohjaa myöten. Edes tallille meneminen ei nostanut enää palaa kurkkuun.

Ei edes, vaikka Darnakin oli lähtenyt.

En ollut puolessa vuodessa löytänyt varsan kanssa yhteyttä. Näin siinä paljon Dantea – huonoina päivinä niin paljon, että sattui – mutta kuitenkaan se ei ollut sama hevonen. Kukaan ei ollut. Rakastin kuitenkin ajatusta siitä, että Darna pysyi lähelläni sellaisen ihmisen luona, joka ei ehkä ollut se kaikista vastuuntuntoisin hevosenomistaja mutta joka kuitenkin kaikesta huolimatta pystyi näkemään Darnan omana, ihanana itsenään kaikkine hyvine puolineen. Ja joka jo ensimmäisellä tapaamiskerralla löysi yhteisen sävelen varsan kanssa ja kiintyi siihen heti.

Lokakuun alussa, kun näin ensimmäistä kertaa Darnan tyhjän karsinan, pystyin taas hengittämään. Ja se oli se hetki, kun pystyin avaamaan mieleni uudelle hevoselle – ja kun löysin Caran.

Cara oli lähes valmis ratsu. Sen kanssa oltiin tehty hyvä pohja sekä esteillä että koulussa. Caran kanssa sai olla tarkkana, se ei antanut virheitä anteeksi vaan vaati ratsastajalta täsmällisyyttä. Se oli räjähdysherkkänä hevosena kaikkea muuta kuin hyvän mielen tätiratsu – ja silti rakastin sen kanssa työskentelyä joka ikinen päivä.

Vaikka Cara oli asunut Shelyesissä vasta tammikuun puolivälistä, minusta tuntui siltä kuin olisin tuntenut tamman aina. Sen kanssa arki tuntui todella vaivattomalta.

Cara ei tullut paikkaamaan Danten jättämää aukkoa sydämessäni. Se oli löytänyt sieltä oman paikkansa.